Säpinää Chinatownissa (Big Trouble in Little China - 1986) - elokuva-arvostelu

SÄPINÄÄ CHINATOWNISSA

BIG TROUBLE IN LITTLE CHINA

Ohjaus: John Carpenter

Näyttelijät: Kurt Russell, Dennis Dun, Kim Cattrall, James Hong, Victor Wong, Kate Burton, Donald Li, Carter Wong, Peter Kwong, James Pax, Suzee Pai, Chao-Li Chi ja Jeff Imada

Genre: toiminta, fantasia, jännitys, komedia

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Big Trouble in Little China, eli suomalaisittain Säpinää Chinatownissa on John Carpenterin ohjaama ja Kurt Russellin tähdittämä toimintakomedia. Elokuva lähti liikkeelle Gary Goldmanin ja David Z. Weinsteinin rakkaudesta itämaisiin kamppailulajileffoihin ja he päättivät tuoda ne Amerikkaan. Kaksikon "Lotus"-nimellä kulkenut teksti sijoittui villiin länteen 1880-luvulla, mutta kun 20th Century Fox tarttui tekstiin, yhtiöllä haluttiin siirtää tarina nykyhetkeen. Kun Goldman ja Weinstein kieltäytyivät muuttamasta tekstiään, yhtiö palkkasi W. D. Richterin tekemään sen heidän puolesta. Fox jopa yritti poistaa kaksikon nimet lopullisesta elokuvasta, mutta Goldmanin ja Weinsteinin onneksi Hollywoodin käsikirjoittajien liitto oli heidän puolella ja pakotti Foxin antamaan kunnian heille, Richterin saadessa vain maininnan tarinan adaptoimisesta. John Carpenter suostui elokuvan ohjaksiin, sillä hän oli ihastunut hongkongilaisiin leffoihin elokuvaopintojensa aikana. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1985 ja ne suoritettiin pikavauhtia, sillä Foxilla haluttiin saada elokuva teattereihin ennen Eddie Murphyn tähdittämää, samanlaisia ideoita sisältävää Kultainen lapsi -leffaa (The Golden Child - 1986). Lopulta Säpinää Chinatownissa sai maailmanensi-iltansa 2. heinäkuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva sai aluksi ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta ja se oli ikävä taloudellinen floppi, mutta vuosien varrella siitä on muodostunut todellinen kulttiklassikko. Itse katsoin Säpinää Chinatownissa ensi kertaa vuonna 2021, osana 24 tunnin elokuvamaraton -haastetta. Pidin leffasta ja kun huomasin sen täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

Rekkakuski Jack Burton lähtee hakemaan kaverinsa tyttöystävää lentokentältä, mutta hän ajautuukin erikoiseen seikkailuun, johon kuuluu kilpailevia katujengejä, mustaa magiaa, vuosituhansia vanhoja myyttejä ja hirviöitä.

Fox kaavaili päärooliin Jack Burtoniksi Clint Eastwoodia ja Jack Nicholsonia, mutta kun John Carpenter valikoitui ohjaajaksi, oli vain yksi mies rooliin - Carpenterin luottonäyttelijä Kurt Russell, joka oli tähdittänyt ohjaajan leffoja Elvis (1979), Pako New Yorkista (Escape from New York - 1981) ja The Thing - "se" jostakin (The Thing - 1982). Russell on täydellinen valinta, joskin hän ei esitä tällä kertaa yhtä vakavaa ja pätevää toimintasankaria. Jack Burton on enemmänkin sanavalmis rekkakuski, joka uhoaa minkä ehtii, mutta joka ahmii aivan liian isoja paloja purtavaksi. Hauskasti vaikka Russell onkin leffan keulakuva, on hänen hahmonsa tarinallisesti enemmän sellainen komediallinen hahmo, joka yleensä nähdään sivuroolissa. Tarinan keskiössä on nimittäin Jackin kaveri Wang (Dennis Dun), jonka tyttöystävää (Suzee Pai) kaksikko lähtee hakemaan lentokentältä, kun he ajautuvat hurjaan seikkailuun täynnä ties mitä vaaroja. Dun on myös mainio osassaan, mutta kyllähän se on Russell, joka kantaa leffaa harteillaan.

     Elokuvassa nähdään myös Chao-Li Chi Wangin setänä Chuna, Kim Cattrall asianajaja Graciena, Kate Burton reportteri Margona, Victor Wong taikuri Egg Sheninä ja Donald Li bisnesmies Eddienä, jotka päätyvät myös seikkailun pyörteisiin, sekä James Hong pahana Lo Panina, vuosituhansia vanhana noitana, joka tarvitsee Wangin tyttöystävää kataliin tarkoituksiinsa. Näyttelijäkaarti hyppää hyvällä asenteella menoon mukaan ja Hong on loistava antagonistina.

Säpinää Chinatownissa oli mielestäni uusintakatselulla vieläkin parempi elokuva ja jälleen yksi mahtava yhteistyöteos Carpenterilta ja Russellilta. Toisin kuin vakavampi toimintaleffa Pako New Yorkista ja scifikauhuelokuva The Thing - "se" jostakin, Säpinää Chinatownissa on tehty pilke silmäkulmassa ja kieli poskessa. Kyseessä on aikamoinen toimintaa, fantasiaa, komediaa ja jännitystä yhdistelevä seikkailu, joka muuttuu kaiken aikaa vain pähkähullummaksi. Aluksi kyse on vain kahdesta miehestä matkalla lentokentälle hakemaan toisen tyttöystävää, mutta pian luvassa on jengitaistelu keskellä katua, minkä keskeyttävät kolme taikavoimaista miestä, joista erityisesti Salama (James Pax) toimi selvästi Mortal Kombat -videopelihahmo Raidenin esikuvana.

Elokuva ei pahemmin lähde jarruttelemaan, kun se painaa kaasun pohjaan, vaan se riepottelee hahmojaan ja samalla katsojaansa villistä tapahtumasta toiseen. Hengähdystaukoja on ripoteltu sekaan hieman, mutta nekin ovat mukana lähinnä antaakseen täysin kuistilla olevalle Jackille (sekä katsojille) tärkeää tietoa näistä mystisyyksistä ja Lo Panin tavoitteista. Pää menee itselläkin pyörälle, mutta samalla meininki on niin valloittavan viihdyttävää, että sekopäistä kyytiä seuraa virne visusti kasvoillaan. Mukana on paljon hauskoja hetkiä ja heittoja, sekä runsaasti älytöntä mielikuvituksellisuutta. Juuri kun ehdit luulla, että leffa on jo käyttänyt kaikki paukkunsa, se vain lisää kierroksiaan. Hieman päälle puolitoista tuntia on juuri sopiva määrä tätä vyörytystä, jolloin leffan täytyy pysyä kaiken aikaa liikkeessä, mutta jolloin se myös osaa loppua ajoissa, jottei vauhti käy jo väärällä tavalla hengästyttäväksi.

Myös teknisesti Säpinää Chinatownissa on erittäin mainio. Elokuva on taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat komeat, puvustus näyttävää ja maskeerauksetkin ovat oivalliset. Erilaisia erikoistehosteita hyödynnetään läpi leffan kekseliäin tavoin ja vaikka ajan hammas onkin nakerrellut leffaa vähän sieltä ja täältä, on sen kasariestetiikassa yhä jotain todella viehättävää. Äänimaailmakin on mainiosti rakennettu ja seikkailun toki kruunaavat John Carpenterin ja Alan Howarthin säveltämät musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Big Trouble in Little China, Yhdysvallat, 1986, Twentieth Century Fox, TAFT Entertainment Pictures, SLM Production Group, Taft/Barish/Monash

Monarch: Legacy of Monsters, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

MONARCH: LEGACY OF MONSTERS - KAUSI 2

Luojat: Chris Black ja Matt Fraction

Näyttelijät: Anna Sawai, Kiersey Clemons, Ren Watabe, Mari Yamamoto, Kurt Russell, Wyatt Russell, Anders Holm, Joe Tippett, Takehiro Hira, Dominique Tipper, Curtiss Cook, Cliff Curtis, Amber Midthunder, Augusto Aguilera ja Bill Sage

Genre: scifi, seikkailu, jännitys

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 43 minuuttia - 1 tunti - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 12

Godzillasta ja Kongista kertovaa MonsterVerseä laajentamaan tarkoitettu Apple TV -sarja Monarch: Legacy of Monsters nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä marraskuussa 2023, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2024 ja nyt Monarch: Legacy of Monstersin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun. Itse pidin sarjan avauskautta kelvollisena ja olenkin positiivisin mielin odotellut sarjan jatkumista. Katsoinkin Monarch: Legacy of Monstersin uudet jaksot pian niiden ilmestymisen jälkeen.

Vuonna 2017 Monarch-järjestön pitää keksiä, mitä tehdä uudelle hurjalle titaanille, jonka Shaw, Keiko ja Bill kohtasivat jo vuonna 1957.

Monarch: Legacy of Monstersin tutut hahmot tekevät paluun, sarjan liikkuessa jälleen kahdella eri aikajanalla. May (Kiersey Clemons) ja Cate (Anna Sawai) saivat pelastettua Caten sittenkin yhä elossa olevan isoäidin Keikon (Mari Yamamoto) monstereiden kotimaailmasta, ajalla temppuilevasta Axis Mundista, mutta vanha Shaw (Kurt Russell) joutui jättäytymään jälkeen. May, Cate ja Keiko huomasivat ällistyksekseen päätyneensä vuoteen 2017 ja vieläpä Pääkallosaarelle, missä Keikon poika, eli Caten isä Hiroshi (Takehiro Hira), Hiroshin poika, eli Caten veli Kentaro (Ren Watabe) ja Tim (Joe Tippett) auttavat Apex Cyberneticsiä operaatioiden parissa. Hahmot ovat tälläkin kertaa lähinnä kelvolliset, mutta sentään jokainen heistä pääsee jossain kohtaa osoittamaan pointtinsa tiimissä. Kiinnostavinta on toki seurata Keikoa, joka palaa meidän maailmaamme vuosikymmenten kateissa olonsa jälkeen, joskin Keikon vinkkelistä hän on ollut poissa vain pari kuukautta. Keikolle tuottaakin haasteita tottua niin nykymaailman menoon ja vimpaimiin, kuten myös siihen, että hänen poikansa on aikuinen mies, jolla on omia lapsia.

     Keiko nähdään toki myös menneisyyteen, vuoteen 1957 sijoittuvissa takaumissa, joissa nuorena Shaw'na nähdään Kurt Russellin poika Wyatt ja Keikon miestä Billiä esittää Anders Holm. Tämä hahmodynamiikka on kiinnostavampi kuin nykyaikaan sijoittuvien hahmojen kohdalla, etenkin vaikean kolmiodraamansa takia. Näyttelijäkaarti suoriutuu pääasiassa kelvollisesti rooleistaan, Russellien toimiessa toistamiseen onnistuneesti samana hahmona eri ikäisinä.

Monarch: Legacy of Monstersin toinen tuotantokausi jatkaa pääasiassa avauskauden ihan menevällä linjalla. Kausi käynnistyy vielä varsin napakasti, Kongin hyökätessä Monarchin ja Apexin kimppuun Pääkallosaarella ja uuden titaanin saapuessa Axis Mundista aiheuttamaan tuhoa. Vielä kiinnostavammaksi meno muuttuu, kun käy selväksi, että Keiko, Shaw ja Bill olivat jo kohdanneet kyseisen hirviön vuosikymmeniä sitten tutkimusretkillään. Mutta kuten edelliskaudella, Monarch: Legacy of Monstersin kakkoskausikaan ei ihan saa pidettyä mukaansatempaavuutta yllä, vaan vahvan startin jälkeen kausi taantuu lähinnä kelvolliseksi. Kahdella aikajanalla hahmot seikkailevat jälleen ympäri maailmaa monstereiden perässä, samalla kun setvivät omia ihmissuhdeongelmiaan. Toisinaan tämä on kiinnostavaa seurattavaa, toisinaan taas kausi kaipaisi tiivistämistä.

Kauden parasta antia ovat vähemmän yllättäen kohtaamiset hirviöiden kanssa. Tämä uusi Titaani-X on mainio uusi uhka ja tarjoaakin passelin jännittäviä tilanteita niin vuodessa 1957 kuin vuodessa 2017. Myös Godzilla käy muistuttamassa olemassaolostaan pariin otteeseen, kun taas ykköskaudella vain viime minuutilla pikaisesti vilahtanut Kong pääsee hyvin vauhtiin kauden alussa ja lopussa. Finaalijakson monsteriturpasaunojen luulisi tyydyttävän kaijufaneja, vaikka sitä odotellessa pitää kestää toisinaan aika raskassoutuistakin draamaa. Viime minuutit vihjailevat varsin mielenkiintoista jatkoa. Monarch: Legacy of Monstersin potentiaalisen kolmoskauden lisäksi tekijöillä on suunnitteilla myös kokonaan oma sarjansa Wyatt Russellin esittämälle nuorelle Shaw'lle.

Teknisesti Monarch: Legacy of Monsters pysyy mainiona. Toinen tuotantokausi on osaavasti kuvattu ja lavastajat ja puvustajat pääsevät toistamiseen leikittelemään eri aikakausilla. Tietokonetehosteet näyttävät pääasiassa komeilta. Erilaiset monsterit, oli kyse sitten tutuista Godzillasta ja Kongista tai uudesta Titaani-X:stä, ovat hienoja ilmestyksiä, mutta toisinaan näyttelijöistä voi huomata, että he vain seisovat taustakankaan edessä, toljottamassa kuvaustilanteessa tyhjää. Äänimaailma jytisee vakuuttavasti ja Leopold Rossin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Monarch: Legacy of Monsters, Yhdysvallat, 2023-, Warner Bros. Discovery, Legendary Television, Toho Company, Safehouse Pictures

The Madison, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

THE MADISON - KAUSI 1

Luoja: Taylor Sheridan

Näyttelijät: Michelle Pfeiffer, Beau Garrett, Elle Chapman, Patrick J. Adams, Amiah Miller, Alaina Pollack, Kurt Russell, Kevin Zegers, Ben Schnetzer, Rebecca Spence, Matthew Fox ja Will Arnett

Genre: draama

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: noin 46 minuuttia - 1 tunti 8 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 24 minuuttia

Ikäraja: 12

The Madison on Taylor Sheridanin luoma uusi draamasarja. Sheridan ryhtyi työstämään sarjaa, kun Kevin Costner ei suostunut enää jatkamaan Yellowstonessa (2018-2024). Alun perin Sheridan kynäili ideastaan sisarsarjaa Yellowstonelle, joka kulki aluksi työnimellä "2024" ja osan Yellowstonen näyttelijöistä oli tarkoitus palata rooleihinsa. Heille päätettiin kuitenkin kehittää ikiomat sarjansa Marshals (2026-) ja Dutton Ranch (2026-), jolloin Sheridan ilmoitti, että tästä sarjasta tulisikin kokonaan oma juttunsa, joka ei linkittyisi millään lailla Yellowstoneen. Päärooleihin kaavailtiin Michelle Pfeifferia ja Matthew McConaugheyta, joiden oli tarkoitus näytellä Yellowstonen kuudennella kaudella, mutta jota ei koskaan tehtykään.  McConaugheyn kanssa ei kuitenkaan päästy sopimukseen ja hänen tilalle valittiin Kurt Russell. Aluksi Russell epäröi, koska hän oli kiireinen Monarch: Legacy of Monstersin (2023-) kuvauksissa. Sheridan kuitenkin halusi Russellin sarjaan ja sai venytettyä kuvausaikataulun näyttelijän muiden töiden ympärille. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2024 ja nyt The Madisonin ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa SkyShowtimen kautta). Itse kiinnostuin sarjasta, kun se kulki vielä nimellä "2024" ja sen oli tarkoitus liittyä Yellowstoneen. Tuotannossa tapahtuneiden isojen muutosten jälkeen katsoinkin uteliaana The Madisonin ensimmäisen kauden. 

Kun tragedia iskee Clyburnin perheeseen, he matkaavat New Yorkin hulinasta Madison-joen lähelle montanalaiselle tilalle.

Michelle Pfeiffer sai lopulta pidettyä roolinsa lukuisista tuotannollisista muutoksista huolimatta ja hän esittää Stacy Clyburnia, kun taas Matthew McConaugheyn jäätyä pois, Stacyn mieheksi Prestoniksi valittiin Kurt Russell. Stacy on täysverinen kaupunkilainen, joka nauttii New Yorkin vilinästä, kun taas Preston ei voi sietää suurkaupungin jatkuvaa meteliä ja huonompaa ilmaa, vaan matkaa aina tilaisuuden koittaessa Montanaan tilalleen Madison-joen lähelle. Kuten odottaa saattaa, Pfeiffer ja Russell ovat karismaattiset rooleissaan ja heidän väliltä löytyy hyvin kemiaa, vaikka heillä on lopulta harmillisen vähän yhteisiä kohtauksia. Tuotantokaudelta kun periaatteessa kuvattiin kaikki muu ensin ja Russell kuvasi omat osuutensa saatuaan työnsä Monarch: Monsters of Legacyn parissa päätökseen.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Stacyn ja Prestonin tyttäret Abigail (Beau Garrett) ja Paige (Elle Chapman), Abigailin lapset Bridgette (Amiah Miller) ja Macy (Alaina Pollack), Paigen aviomies Russell (Patrick J. Adams), Prestonin veli Paul (Matthew Fox), viereisellä tilalla asuva Cade (Kevin Zegers), sekä Stacyn terapeutti Phil (Will Arnett). Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa ihan hyviä rooleissaan ja Clyburnin perheen dynamiikka on kelvollisesti rakennettu. Hahmoista Paige jäi kuitenkin hitusen ärsyttäväksi blondistereotypiaksi, jolla menee tietty sormi suuhun landella, kun vessan sijaan on ulkohuussi, eikä nettikään juuri toimi. Erityisesti ärsyttää, kuinka Paige kohtelee vässykkämiestään Paulia.

Nyt The Madisonin avauskauden nähneenä en enää ihmettele, miksi Taylor Sheridan päätti lopulta irrottaa sarjan isommasta Yellowstone-maailmasta. Rauhallisempi, seesteisempi ja intiimimpään draamaan kallistuva The Madison ei tunnu yhtään Yellowstonelta - mutta eipä se tunnu myöskään miltään muultakaan Sheridanin aikaansaannoksista, kuten Mayor of Kingstownilta (2021-), Tulsa Kingiltä (2022-) tai Landmanilta (2024-). Oikeastaan vain Paige tuntuu tyypilliseltä Sheridanin kirjoittamalta nuorelta naishahmolta, kaupunkilaishienohelman ollessa täysin uusavuton tilalla, keskellä ei-mitään.

En kuitenkaan sano tätä missään nimessä huonolla tavalla. Pidin kyllä The Madisonista, vaikka ainakaan vielä tämä ykköskausi ei tehnyt mitään lähtemätöntä vaikutusta. Heti ykkösjakso nappaa toimivasti mukaansa ja on mielenkiintoista seurata, miten tämä perhe totuttelee maalaiselämään, kun etenkin nuorimmat heistä ovat kasvaneet vauvasta lähtien jonkinlainen älymasiina ulottuvillaan. Kolmen sukupolven erot käyvät nopeasti selväksi ja perheenjäsenten keskinäiset riidat ovat toisinaan hupaisia ja toisinaan taas onnistuneen seisauttavia. Kaiken tämän keskellä parasta on toki jokaisen hahmon yritys käsitellä suurta suruaan. Kuusi noin tunnin mittaista jaksoa on mielestäni oikein passeli mitta tälle ensimmäiselle tuotantokaudelle. Paramountilla vaikuttaisi olevan kova luotto sarjaan, koska sen lisäksi, että toinen kausi on nähtävästi kuvattu jo, kolmatta kautta käsikirjoitetaan parhaillaan. Katson ihan mielelläni The Madisonia lisää, jos nyt en mitenkään erityisemmin jäänyt odottamaan sarjan jatkumista.

Taylor Sheridan on käsikirjoittanut koko tuotantokauden itse, kun taas kaikkien jaksojen ohjauksesta vastaa Christina Alexandra Voros. Kaksikon työ on oivallista ja Voros saa rakennettua sopivan herkkää ilmapiiriä, rikkoen haikeutta toimivasti myös satunnaisella huumorilla. Teknisestikin The Madison on mainio. Kausi on taitavasti kuvattu ja Montanan jylhiä maisemia kelpaa kyllä katsella. Lavasteet ovat hienot, puvustus pätevää ja äänimaailmakin on hyvin kasattu Breton Vivianin musiikkeja myöten. Oikeastaan vain avausjakson muutamat keskinkertaiset digitehosteet pistävät silmään muuten vakuuttavan toteutuksen seasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Madison, Yhdysvallat, 2026-, 101 Studios, Bosque Ranch Productions, MTV Entertainment Studios, Paramount Television Studios

Arvostelu: The Hateful Eight (2015)

THE HATEFUL EIGHT

Ohjaus: Quentin Tarantino

Pääosissa: Samuel L. Jackson, Kurt Russell, Jennifer Jason Leigh, Walton Goggins, Demián Bichir, Tim Roth, Michael Madsen, Bruce Dern, James Parks, Channing Tatum, Dana Gourrier, Zoë Bell, Gene Jones, Lee Horsley, Keith Jefferson, Belinda Owino ja Quentin Tarantino

Genre: western, jännitys

Kesto: 2 tuntia 48 minuuttia

Ikäraja: 16

The Hateful Eight on Quentin Tarantinon yhdeksäs elokuva (tai kahdeksas, jos Kill Billit laskee yhdeksi elokuvaksi). Tehtyään Django Unchainedin (2012), Tarantino ilmoitti pysyvänsä länkkärigenressä ja työstävänsä toista westerniä. Alun perin Tarantino kaavaili jopa jatko-osaa Django Unchainedille, mutta hoksasi lopulta kertomuksen toimivan paremmin itsenäisenä juttunaan. Projekti meinasi kuitenkin peruuntua, kun käsikirjoitus vuoti nettiin tammikuussa 2014. Aluksi ohjaaja suuttui ja uhkasi jättävän elokuvan tekemättä, mutta päätti lopulta muokata tekstiä ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2014. Lopulta The Hateful Eight sai maailmanensi-iltansa 7. joulukuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, kolme Oscar-ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa ja kuvaus), joista se voitti parhaan musiikin palkinnon, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti myös parhaan musiikin palkinnon. Itse kävin katsomassa The Hateful Eightin, kun se saapui Suomen teattereihin tammikuussa 2016, mutta tuolloin pidin sitä aika tylsänä leffana. Pidin elokuvasta paljon enemmän, kun katsoin sen muutamaa vuotta myöhemmin uudestaan, odotellessani Tarantinon seuraavaa elokuvaa, Once Upon a Time... in Hollywoodia (2019) ja kun huomasin The Hateful Eightin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen jälleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1877 kahdeksan henkilöä pakenee lumimyrskyä ja majoittuu Minnien majataloon. Myrskyn yltyessä jännite majatalossa kasvaa, kun kahdeksikon erilaiset motiivit ja agendat paljastuvat.

Nimensä mukaisesti The Hateful Eight keskittyy kahdeksaan, enemmän tai vähemmän vihaiseen hahmoon. On Kurt Russellin näyttelemä John Ruth, tunnettu palkkionmetsästäjä, joka on kuljettamassa uusinta "saalistaan", Jennifer Jason Leigh'n näyttelemää murhaaja Daisy Domergueta Red Rockin kaupunkiin hirtettäväksi. On Samuel L. Jacksonin näyttelemä majuri Marquis Warren, jolla on myös asiaa kaupunkiin ja hyppääkin Ruthin kanssa samaan kyytiin. On Walton Gogginsin esittämä Chris Mannix, joka on matkalla Red Rockiin, ottaakseen vastaan pestin kaupungin uutena sheriffinä. Minnien majatalossa he taas kohtaavat Demián Bichirin esittämän señor Bobin, joka pitää majataloa pystyssä, Minnien ollessa matkoilla, Tim Rothin näyttelemän englantilaisherrasmies Oswaldo Mobrayn, Michael Madsenin esittämän, itsestään elämäkertaa rustaavan lehmipoika Joe Gagen, sekä Bruce Dernin näyttelemän eteläosavaltioiden kenraali Sanford Smithersin. Hahmokattaus on mainio, joskin oikeastaan kukaan heistä ei ole järin tykättävä henkilö. Jokainen on jollain tavalla mulkero ja lähes jokainen salailee jotain. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa. Jackson tekee yhden uransa parhaista roolitöistä intensiivisenä majurina, kun taas komeita viiksiä esittelevä Russell on karismaattinen palkkionmetsästäjänä. Goggins heittäytyy hyvin varsin epäpätevältä vaikuttavan sheriffipyrkyrin saappaisiin, mutta todellisen vaikutuksen tarjoaa Leigh murhaaja Daisyna. Kyseessä ei ole mikään länkkäreille tyypillinen neito, vaan vielä pahempi paskiainen kuin monet majatalossa myrskyltä suojautuvista miehistä.

The Hateful Eight tuntuu vain paranevan joka katselukerralla. Kuten kerroin, ensimmäisellä katselukerralla teatterissa en pahemmin välittänyt leffasta, vaan pidin sitä paikoin pitkästyttävänä, mutta uusintakatselulla tykästyin siihen jo huomattavasti enemmän. Ei elokuva vieläkään nouse Tarantinon töiden kärkikahinoihin, mutta on se silti oikein vakuuttava ja väkevä lisäys herran filmografiaan, ja olen iloinen, että käsikirjoituksen nettiinvuotamisenkin jälkeen mies päätti tehdä elokuvan. Kyseessä on pääasiassa todella tehokkaasti otteessaan pitävä jännitysnäytelmä, joka kypsyttelee menoa hiljalleen, kunnes se ohjaajalleen tyypillisesti eskaloituu varsin räväkällä tavalla loppusuorallaan. Kun kahdeksan toisiltaan salaisuuksia pitävää ja liipaisinherkkää tyyppiä, jotka eivät paljoa tykkää toisistaan, pakotetaan viettämään yötä pienessä mökissä, ovat hahmot kerta toisensa perään napit vastakkain. Näiden konfliktien rakentelua ja huipentumista onkin todella mielenkiintoista seurata.

Elokuva sisältää aika lailla kaikki Tarantinolle ominaiset piirteet, joista osassa on väännetty nupit kaakkoon. Ensinnäkin omaa dialogiaan rakastava Tarantino on täyttänyt elokuvan toinen toistaan pidemmille keskusteluilla, jotka ovat onneksi pääasiassa koukuttavia, etenkin kun hahmoista alkaa paljastua heidän todellisia puoliaan. Näiden keskustelujen myötä elokuva on venähtänyt liki kolmeen tuntiin ja vaikka kesto ajoittain tuntuukin, ei pituus lopulta pahemmin haittaa. Onpa kertomus myös jaettu lukuihin, joista osa esitetään epäkronologisessa järjestyksessä. Yllättäviä käänteitä riittää ja iso osa jännityksestä syntyy siitä, että koskaan ei voi tietää, kuinka seuraavaksi käy ja kuka lopulta selviää mökkireissulta elävänä kotiin. Vai selviääkö kukaan? Kun Tarantino sille päälle sattuu ja hahmot vetäisevät revolverinsa esiin, on luvassa varsin räväkkää veripärskähtelyä.

Tarantinon ohjaus on vähemmän yllättäen jälleen taitavaa ja hän yhdistelee onnistuneesti eri lajityyppejä länkkäristä agathachristiemäiseen mysteeriin, draamaan, toimintaan ja aidosti hauskaan komediaan. Iso osa The Hateful Eightin viehätystä on myös sen tietty näytelmällisyys. Elokuvan sijaan homman olisi helposti voinut toteuttaa myös teatterilavalla, etenkin kun suuri osa tapahtumista sijoittuu yhteen taloon.

Teknisiltäkin ansioiltaan kyseessä on vakuuttava filmi. Kyseessä on todennäköisesti jopa Tarantinon filmografian parhaiten kuvattu elokuva ja etenkin superlaajakuvana esitetyt maisemaotokset lumisista vuoristoista ovat henkeäsalpaavan upea näky. Kameratyöskentely on muutenkin todella tyylikästä. Lavasteet ovat erinomaiset, puvustus oivaa ja maskeerauksetkin mainiot. Äänimaisema on onnistuneesti laadittu ja tuulen uivellus muistuttaa kaiken aikaa ulkona riehuvasta myrskystä. Musiikeista vastaa edesmennyt Ennio Morricone, joka tunnetaan westernmusiikin kuninkaana. Morricone maalailee tunnelmallisesti, lisäten painostavaa ilmapiiriä majatalossa. Osa sävelmistä ei kuitenkaan oltu tehty The Hateful Eightia varten, vaan leffassa hyödynnettiin muutamia melodioita, mitkä Morricone oli työstänyt The Thing - "se" jostakin -kauhuelokuvaan (The Thing - 1982), mutta joita ei oltukaan käytetty kyseisessä elokuvassa. Vaikka Morriconen musiikit ovatkin mainiot, tuntui hänen Oscar-voittonsa lähinnä kunnianosoitukselta pitkän ja ansiokkaan uran tehneelle säveltäjälle, eikä niinkään puhtaasti voitolta tämän elokuvan parissa työskentelystä. Miehen olisi pitänyt voittaa Oscar-pysti jo kymmeniä vuosia aiemmin Hyvät, pahat ja rumat -länkkärin (Il buono, il brutto, il cattivo - 1966) tiimoilta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Hateful Eight, 2015, Visiona Romantica, Double Feature Films, FilmColony

Arvostelu: Smurffit-elokuva (Smurfs - 2025)

SMURFFIT-ELOKUVA

SMURFS

Ohjaus: Chris Miller

Pääosissa: James Corden, Rihanna, JP Karliak, John Goodman, Nick Offerman, Dan Levy, Alex Winter, Xolo Maridueña, Maya Erskine, Amy Sedaris, Natasha Lyonne, Sandra Oh, Jimmy Kimmel, Octavia Spencer, Nick Kroll, Hannah Waddingham, Kurt Russell, Hugo Miller, Chris Miller, Billie Lourd ja Marshmello

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 7

Smurfs, eli suomalaisittain Smurffit-elokuva perustuu Peyon luomiin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1958. Hahmoista oli tehty jo muutamakin elokuva, oikeita näyttelijöitä ja animaatiota yhdistelevät Smurffit (The Smurfs - 2011) ja Smurffit 2 (The Smurfs 2 - 2013), sekä kokonaan animoitu Smurffit: Kadonnut kylä (Smurfs: The Lost Village - 2017). Näistä elokuvista vastasivat Columpia Pictures ja Sony Pictures Animation, mutta vuonna 2022 hahmojen elokuvaoikeudet siirtyivät Paramount Animationille ja Nickelodeon Moviesille, jotka alkoivat suunnitella kokonaista elokuvasarjaa hahmoista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Smurffit-elokuva on saapunut teattereihin. Itse tykkäsin lapsena vanhasta Smurffit-piirrossarjasta (The Smurfs - 1981), mutten piitannut juuri yhtään parista näytellystä leffasta. Smurffit: Kadonnut kylä oli askel parempaan suuntaan ja olin aluksi hyvillä mielin, kun kuulin uuden animaatioelokuvan olevan tulossa, sillä koin sen olevan oikea muoto kertoa näitä tarinoita. Leffan traileri sai minut kuitenkin pudistelemaan päätäni pahemman kerran ja kävinkin epäilevin odotuksin katsomassa uuden Smurffit-elokuvan sen ensi-iltapäivänä.

Kun Smurffikylään piilotettua taikakirjaa havitteleva ilkeä velho Razamel sieppaa Suursmurffin, muut smurffit joutuvat turvautumaan pahimman vihollisensa Gargamelin apuun pelastaakseen johtajansa.

Elokuvan keskiössä ovat vähemmän yllättäen siniset, valkoisia lakkeja ja pöksyjä käyttävät smurffit, jotka asustavat Smurffikylässä lauleskellen ja tanssahdellen, sekä tarrautuvat yhteen tiettyyn ja dominoivaan piirteeseensä. On esimerkiksi koko ajan huonolla tuulella oleva Ärjy (Chris Miller), kylän älykkäin smurffi Välkky (Xolo Maridueña), väkivahva Patti (Alex Winter) ja itseään rakastava Kauno (Maya Erskine). Kylää johtaa vanha ja viisas Suursmurffi (John Goodman) ja kylän ainoa naispuoleinen smurffi on Smurffiina (Rihanna), jonka voisi kaikesta mainostuksesta päätellen luulla olevan elokuvan päähenkilö, mutta ei. Smurffit-elokuvan keskiössä on elokuvaa varten luotu Nimetön Smurffi (James Corden), joka on ainoa koko kylässä, joka ei ole löytänyt sitä omaa juttuaan. Kuitenkin kun Suursmurffi siepataan, Nimetön saattaa vihdoin löytää itsensä seikkailun aikana. Hahmo on toimiva ja Smurffiinakin toimii siinä sivussa, mutta valitettavasti suuri osa muista smurffeista jäävät pahasti taka-alalle.

     Vastaansa smurffit saavat pahan Razamel-velhon (JP Karliak), joka havittelee taikakirjaa, jonka Suursmurffi aikoinaan piilotti Smurffikylään ja jolla Razamel ja muut pahat velhot voisivat syöstä koko maailman pimeyteen. Avukseen smurffit tarvitsevat yllättäen arkkivihollisensa Gargamel-velhon (myös Karliak) ja tämän Rontti-kissan, jotka kantavat kaunaa Razamelille. Razamel on kelpo pahis ja on ihan kivaa vaihtelua nähdä smurffien tekevän yhteistyötä Gargamelin kanssa - joskin näin uuden Smurffi-franchisen aloituselokuvaksi on hieman kummaa, ettei tarina ole perinteikkäämpi smurffit vastaan Gargamel -kuvio.

Vaikka mukana ei yllättäen olekaan sitä Influensserismurffia, joka sai minut trailerissa pyörittelemään silmiäni, on Smurffit-elokuva juuri sellainen lapsille tarkoitettu kohellusärsyke kuin etukäteen pelkäsin. Seasta löytyy hieman syvempää teemaa oman minuuden löytämisestä, mutta tämä tuntuu hukkuvan kaiken päättöminä kanoina sinne tänne säntäilyn alle. Elokuvasta puuttuu se sympaattisuus, mikä on tehnyt Smurffeista tykättävän niin lapsille kuin aikuisille ja leffa on lopulta vain jotain, mitä pistää pyörimään taustalle, kun haluaa lapsen pois jaloista puoleksitoista tunniksi. Muksuja leffan värikäs, vauhdikas ja äänekäs seikkailu ties minne multiversumin syövereihin voi viihdyttää, mutta aikuista katsojaa leffa todennäköisesti vain uuvuttaa.

Suursmurffin etsintäoperaatio vie smurffit tosiaan aikamoiselle matkalle, missä he päätyvät monenlaisiin ulottuvuuksiin - myös hetkeksi meidän oikeiden ihmisten sekaan. Onneksi tämä osio ei ole samanlaista hävyttömän tuotesijoittelun juhlaa kuin vuoden 2011 tietokoneanimaatiota ja oikeita näyttelijöitä sekoittava Smurffit-raina. Vaikka menoa ja meininkiä riittää, koin Smurffit-elokuvan silti jopa oudon pitkäveteiseksi. Kaikkea tapahtuu koko ajan, mutta jotenkin todella väsyneesti ja ponnettomasti. Seikkailu ei nappaa mukaansa, eikä komediaosastossakaan ole kehumista. Vitsit ovat lähes täysin lapsille suunnattuja, mutta eipä minun näytöksessäni naurua pahemmin kuulunut perheen pienimmiltäkään katsojilta.

Visuaalisesti Smurffit-elokuva on sentään pääasiassa ihan miellyttävää katseltavaa, silloin kun elokuva pysyy täysin animaationa. Leffa näyttää hauskasti samaan aikaan niin käsin piirretyltä kuin tietokoneella kolmiulotteiseksi animoidulta, luoden onnistuneen omanlaisensa ulkonäön. Itse smurffit näyttävät tutuilta omilta itseltään ja taustat ovat sopivan yksityiskohtaiset. Leffa on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailma on paikoitellen turhan kaoottinen ja kenties Rihannan sopimukseen liittyen sekaan ripotellut parit musikaalinumerot olisi ihan hyvin voinut leikata pois.

Lopputekstien aikana nähdään vielä mahdollista jatkoa pohjustava kohtaus.

Ennen Smurffit-elokuvaa esitetään viisiminuuttinen Paavo Pesusieni -animaatio Tilausta pukkaa (Order Up!), muistuttamaan jouluna ensi-iltansa saavasta Paavo Pesusieni: Syvän meren seikkailu -elokuvasta (The SpongeBob Movie: Search for SquarePants - 2025). Huomasin viihtyväni lyhärin parissa paremmin kuin itse pääesityksenä toimineen Smurffit-elokuvan aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Smurfs, 2025, Paramount Animation, Domain Entertainment (II), International Motion Picture Studios, Lafig Belgium

Arvostelu: The Thing - "se" jostakin (The Thing - 1982)

THE THING - "SE" JOSTAKIN

THE THING

Ohjaus: John Carpenter
Pääosissa: Kurt Russell, Keith David, A. Wilford Brimley, Donald Moffat, T. K. Carter, David Clennon, Richard Dysart, Thomas Waites, Richard Masur, Joel Polis ja Peter Maloney
Genre: kauhu, scifi
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

The Thing - "se" jostakin perustuu John W. Campbell Jr:n novelliin Olento (Who Goes There? - 1938). Kirjan pohjalta oli jo aiemmin tehty filmatisointi 'Se' toisesta maailmasta (The Thing from Another World) vuonna 1951, mutta se poikkesi vahvasti lähdemateriaalista ja niinpä 1970-luvulla novellista haluttiin tehdä uskollisempi elokuva. Universal Pictures hankki The Thingin oikeudet ja ohjaajaksi valittiin Tobe Hooper, joka oli vakuuttanut kauhupuolella elokuvallaan Texasin moottorisahamurhat (The Texas Chain Saw Massacre - 1974). Projekti ei kuitenkaan edennyt toivotusti ja se pistettiin jäihin pariksi vuodeksi. Kuitenkin Ridley Scottin scifikauhuelokuva Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979) herätti jälleen Universalin kiinnostuksen projektia kohtaan ja he pyysivätkin John Carpenteria ohjaamaan, joka oli juuri tehnyt kauhuhitin Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978). Aluksi Carpenter ei uskonut voivansa tehdä parempaa leffaa kuin vuoden 1951 versio, mutta suostuttelun ja alkuperäisen novellin lukemisen jälkeen Carpenter hyppäsi projektiin mukaan. Kuvaukset alkoivat elokuussa 1981 ja lopulta The Thing - "se" jostakin sai maailmanensi-iltansa 25. kesäkuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Ilmestyessään elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu hitti lippuluukuilla, eivätkä kriitikotkaan lämmenneet sille, minkä lisäksi elokuva sai jopa Razzie-ehdokkuuden huonoimmasta musiikista. Elokuvalle on kuitenkin vuosien varrella käynyt sama kuin tismalleen samana päivänä ilmestyneelle Blade Runnerille (1982), jota ei myöskään ilmestyessään pidetty korkeassa arvossa ja nyt molempia pidetään tieteiselokuvien merkkiteoksina ja klassikkoina. Itse näin The Thing - "se" jostakin ensi kertaa viitisen vuotta sitten ja pidin siitä. En ole kuitenkaan katsonut sitä toistamiseen ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla elokuvan jälleen ja kirjoittamalla siitä arvostelun.

Etelämantereella aggressiiviset norjalaiset jahtaavat koiraa amerikkalaiselle tutkimuslaitokselle asti. Itsepuolustuksena amerikkalaiset joutuvat tappamaan raivokkaat norjalaiset ja päättävät ottaa koiran hoteisiinsa. Pian käy kuitenkin selväksi, ettei kyseessä ole koira lainkaan, vaan vaarallinen muukalaisolento, mikä voi muovautua keneksi tahansa.

Amerikkalaista tutkimuslaitosta pyörittävään ja kauhistuttavan tapahtumaketjun keskelle päätyvään joukkoon kuuluvat helikopterilentäjä MacReady (Kurt Russell), johtohahmo Garry (Donald Moffat), lääkäri Blair (A. Wilford Brimley), radiomies Windows (Thomas Waites), Childs (Keith David), Nauls (T. K. Carter), Palmer (David Clennon), tohtori Copper (Richard Dysart), Norris (Charles Hallahan), Bennings (Peter Maloney), Clark (Richard Masur) ja Fuchs (Joel Polis). Erityisen monisävyisistä ihmisistä ei ole kyse, eikä hahmoista ja heidän taustoistaan paljoa selviä leffan aikana. Loppujen lopuksi se ei kuitenkaan haittaa lainkaan. Näyttelijät tuovat täydellisesti esiin hitaasti kasvavan pakokauhunsa ja epätoivonsa, ja hahmojen monipuolisuus syntyy siitä, kuinka itse kukin reagoi tilanteeseen. Yhtäkään ärsyttävää hahmoa ei ole mukana, eikä kenenkään toivo kuolevan. Parhaiten valokeilaan pääsee toki ohjaaja Carpenterin luottonäyttelijä Kurt Russell, joka tarjoaakin yhden uransa parhaista roolisuorituksista.

Nykypäivänä on todella kummallista ajatella, että 40 vuotta sitten The Thing - "se" jostakin sai kylmän ja tylyn vastaanoton kriitikoilta ja katsojilta. Kyseessä on fantastisen erinomainen elokuva ja omassa lajityypissään suorastaan mestariteos. On myös pöyristyttävää miettiä, että legendaarisen Ennio Morriconen säveltämät musiikit olivat edes ehdolla vuoden huonoimpina elokuvasävellyksinä. Carpenterin rautaisen ohjauksen lisäksi Morriconen tiivistunnelmaiset musiikit juurikin ovat yksi iso syy, miksi The Thing - "se" jostakin on niin onnistunut teos. Heti ensi kuvillaan elokuva nappaa mukaansa - jo pelkkä piinaava tapa tuoda elokuvan nimi näyttöön vangitsee katsojan. Kauaa ei tarvitse ihmetellä, miksi norjalaiset jahtaavat koiraa Etelämantereella, sillä koirasta on kaiken suloisuutensakin kanssa saatu aikaiseksi uhkaava. Kun amerikkalaiset vihdoin hoksaavat, että heidän olisi vain pitänyt antaa norjalaisten tappaa hauva, on jo liian myöhäistä.

Elokuvasta tulee herkästi mieleen vain muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyt Alien - kahdeksas matkustaja, vaikka se sijoittuukin ulkoavaruuteen ja tämä lumimyräkän keskelle. Kummassakin elokuvassa ihmisryhmä joutuu kohtaamaan hirvittävän muukalaisolion. Kaikki vieläpä tapahtuu täydellisessä eristyksessä, eikä pakoon pääse. Keskeltä Etelämannerta on turha odottaa löytävänsä asutusta, joten ainoa syy lähteä ulos on kokea hyytävä kylmyys armollisempana tapana kuolla. Iso poikkeus Alieniin on kuitenkin se, että kun siinä pelättiin, missä päin avaruusalusta olento lymyilee, The Thing - "se" jostakin -leffassa jännitetään, kuka ihmisistä onkin olio valeasussa? Luvassa on aidosti karmiva parituntinen, jossa niin hahmot kuin katsojakin pidetään jatkuvasti varpaillaan.

Toisin kuin suurimmassa osassa kauhuelokuvia, jotka tarjoavat katsojalleen aina välillä aikaa hengähtää ja odottaa seuraavaa pelottelua, The Thing - "se" jostakin ei koskaan suostu hellittämään otettaan. Tämä on erityinen saavutus jo myös siinä mielessä, kuinka rauhallisesti elokuva etenee. Tylsää hetkeä ei ole tiedossa, vaan leffa pitää tiukasti mukanaan loppuun saakka, joka tulee luultavasti elämään ikuisesti sen ansiosta, että loppuratkaisusta väitellään edelleen. Sitä ennen on kuitenkin luvassa monta hetkeä, joissa piinaavuus nostetaan huippuunsa, oli kyse sitten tiivistunnelmaisesta kohtauksesta, jossa hahmot yrittävät kokeen avulla löytää, kuka ryhmäläisistä on se "se jostakin" tai kohtauksista, joissa hirviö pääsee vauhtiin erilaisissa kuvottavissa olomuodoissaan. Ei voi muuta kuin ihailla erikoistehostetiimin luovuutta, kun he ovat taiteilleet käytännön efekteillä mitä kammottavimpia ilmestyksiä. Yhä vain kekseliäämmin muovautuva (esim. vatsasta ilmestyvät torahampaat, päästä työntyvät hämähäkkimäiset jalat, kehosta esiin puskevat visvaiset lonkerot) monsteri on yksi pelottavimmista kauhuolennoista koskaan ja yhä 40 vuotta myöhemmin sen toteutus toimii vakuuttavasti.

John Carpenter rakentaa tunnelmaa läpikotaisin fantastisesti. Vaikka hän olikin jo osoittanut lahjakkuutensa kauhun saralla muutamaa vuotta aiemmin Halloween - naamioiden yössä (missä hahmot muuten katsovat alkuperäistä 'Se' toisesta maailmasta -elokuvaa), tässä Carpenter hioo osaamisen huippuunsa. Hän saa katsojan tuntemaan olevansa itsekin epämiellyttävän klaustrofobisessa tutkimuslaitoksessa ja odotinkin sopivasti, että ulkona olisi oikeastikin hyytävä pakkanen, jotta elokuvan tunnelma osuisi vielä paremmin kohdalleen. Käsikirjoittaja Bill Lancaster kuljettaa tarinaa taidokkaasti ja pistää katsojan koko ajan arvailemaan, kenessä olio milloinkin lymyilee. Sen lisäksi, että erikoistehosteet ovat hienot ja Ennio Morriconen säveltämät musiikit ahdistavat ihanasti, muukin tekninen puoli on onnistunutta. Elokuva on erittäin tyylikkäästi kuvattu, mitä tukee erinomainen valaisu, sekä upeat lavasteet. Leikkauksessa elokuva on taiturimaisesti pistetty kasaan ja on aivan mahtavaa, ettei äänimaailma luota lainkaan typeriin äkkisäikäytyksiin. Näin tehdään kauhua!

Yhteenveto: The Thing - "se" jostakin on kauhugenren kiistaton mestariteos. Ohjaaja John Carpenter rakentaa hyytävää tunnelmaa tehokkaasti, pitäen katsojan jännityksen vallassa koko keston ajan. Elokuva ei koskaan hellitä otettaan, vaan rauhallisemmatkin hetket ovat painostavia. Tutkimuslaitoksen väen ahdistus ja epätoivo tarttuvat katsojaan ja onkin samanaikaisesti niin koukuttavaa kuin pelottavaakin yrittää saada selville, kuka joukosta onkaan avaruusolio valeasussa? Näyttelijät tekevät hyvää työtä tulkitessaan kasvavaa kauhuaan ja vaikka hahmoista ei paljoa sisältöä löydy, heidän kautta pääsee näkemään erilaisia tapoja reagoida tilanteeseen. Itse monsteri on erinomaisen kekseliäs ja upeasti toteutettu ilmestys, jonka muovautumiskyky ällistyttää ja ällöttää kerta toisensa perään. Teknisesti elokuva on vahvasti työstetty ja Ennio Morriconen musiikit vain lisäävät jännittävää tunnelmaa. On mahtavaa, että vuosien varrella The Thing - "se" jostakin on saanut ansaitsemaansa arvostusta. Jos elokuvaa ei ole vielä nähnyt, suosittelen sitä erittäin paljon kaikille kauhufaneille. 40-vuotisjuhla on myös mitä parhain syy katsoa se taas kerran uudestaan. 

Vuonna 2011 elokuvalle tehtiin esiosa, myös nimeltään The Thing. Kenties jonain päivänä otan niin sen kuin vuoden 1951 filmin käsittelyyn...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Thing, 1982, Universal Pictures, Turman-Foster Company

Arvostelu: Fast & Furious 9 (F9 - 2021)

FAST & FURIOUS 9

F9

Ohjaus: Justin Lin
Pääosissa: Vin Diesel, Michelle Rodriguez, Tyrese Gibson, Chris "Ludacris" Bridges, Nathalie Emmanuel, Jordana Brewster, John Cena, Sung Kang, Thue Ersted Rasmussen, Charlize Theron, Anna Sawai, Michael Rooker, Vinnie Bennett, Finn Cole, Lucas Black, Bow Wow, Jason Tobin, Kurt Russell, Helen Mirren, Cardi B ja Jason Statham
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia
Ikäraja: 12

Vin Dieselin tähdittämä kaahailuelokuva Hurjapäät (The Fast and the Furious - 2001) oli menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. 2 Fast 2 Furious (2003) oli vielä hitti, mutta Hurjapäät: Tokio Drift (The Fast and the Furious: Tokyo Drift - 2006) ei menestynyt toivotulla tavalla teattereissa. Elokuvasarjaa päätettiin viedä uuteen suuntaan vuoden 2009 Fast & Furiousissa, joka nousi siinä kohtaa sarjan isoimmaksi hitiksi. Sen jatko-osat Fast & Furious 5 (Fast Five - 2011), Fast & Furious 6 (2013) ja Fast & Furious 7 (2015) olivat kaikki toinen toistaan valtavampia megamenestyksiä lippuluukuilla. Seitsemännen osan jälkeen tekijät ilmoittivat, että olisi tulossa ainakin kolme elokuvaa lisää. Vuonna 2017 ilmestyi Fast & Furious 8 (The Fate of the Furious - 2017), jota seurasi elokuvasarjan tähtien välille riidan aiheuttanut Fast & Furious: Hobbs & Shaw (2019). Yhdeksännen elokuvan kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2019 ja sen oli tarkoitus ilmestyä keväällä 2020, mutta koronaviruspandemian alettua, sen ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Nyt Fast & Furious 9 (tai kuten se tunnetaan monissa maissa yksinkertaisesti nimellä F9) saa vihdoin ensi-iltansa ja minun täytyy todeta, etten odottanut leffaa kovinkaan paljon. Vaikka olen pitänyt sarjan muutamasta osasta, on sen taso lähtenyt hiipumaan parin viime filmin myötä. Fast & Furious 9:n hölmöltä näyttävät trailerit saivat minut epäileväksi ja meninkin todella varautunein mielin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen päivää ennen ensi-iltaa.

Dominic Toretto on elänyt elämäänsä neljännesmaili kerrallaan. Nyt hänen täytyy kuitenkin lähteä (jälleen) viimeiselle ajelulleen perheensä vuoksi - sillä tällä kertaa Dom ja hänen kumppaninsa saavat vastaansa Domin veljen Jakobin, joka aikoo käyttää vaarallista Aries-asetta pahoihin tarkoituksiin.

Tuttu hahmokaarti edellisistä osista tekee paluun - poislukien Dwayne Johnsonin näyttelemä Hobbs, Johnsonin ja Dominic Torettoa näyttelevän Vin Dieselin ajauduttua riitoihin Fast & Furious 8:a tehdessä. Johnsonin lihaspullistelua ei ehdi tulla ikävä, sillä Diesel hoitaa hommaa kahdenkin edestä. Dieselillä on sama tympeä murjotusilme jälleen kasvoillaan ja hän vetää roolinsa turhankin vakavasti, ottaen huomioon, kuinka paljon kaikenlaista pöljää hänen ympärillä tapahtuu. Dom on yrittänyt siirtyä hiljaiseloon Lettyn (Michelle Rodriguez) ja lapsensa Brianin kanssa, mutta kun huvitteleva Roman (Tyrese Gibson), automekaanikkona aikoinaan toiminut Tej (Chris "Ludacris" Bridges), hakkeri Ramsey (Nathalie Emmanuel), sekä paluun sarjaan tekevä Mia-sisko (Jordana Brewster) tulevat kyselemään mukaan uuteen tehtävään, on parin painettava taas kaasu pohjaan... ja nähtävästi jätettävä lapsi ainakin joksikin aikaa oman onnensa nojaan. Rodriguez pääsee paremmin esille kuin aiemmin, uhattuaan kahdeksannen leffan jälkeen jättävänsä sarjan, jos Letty ei saa isompaa roolia. Gibson ja Ludacris tarjoavat taas muutamat ihan hilpeät hetket ja Emmanuelkin pääsee tekemään enemmän kuin ennen. Brewsterin näkeminen Miana pitkästä aikaa on ihan mukavaa, mutta paluu taitaa johtua enemmän siitä, ettei Brewsterille ole sen kummemmin auennut uraa Fast & Furiousin ulkopuolella.

     Vastaansa tiimi saa tällä kertaa Domin veljen, Jakob Toretton, jota näyttelee showpainijasta näyttelijäksi siirtynyt John "you can't see me" Cena. Cena sopii hyvin machoäijäksi, jonka kanssa Diesel voi ottaa äijämäistä tuijotuskisaa lihasten pullistuessa ja verisuonten pulpahdellessa näkyviin hauiksista ja ohimoista. Jakobille ja Domille on kirjoitettu tietty vaikea menneisyys, minkä takia he ovat ajautuneet erilleen ja millä voidaan selittää se, että kuulemme koko veljestä vasta nyt. 

Nuoria Domia ja Jakobia esittävät Vinnie Bennett ja Finn Cole, jotka onnistuvat tulkitsemaan samaa tuimaa pullistelua, mutta joista on paikoitellen vaikea uskoa, että heistä kasvaisi isona Diesel ja Cena. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään mm. Thue Ersted Rasmussen Jakobia auttavana Ottona, Michael Rooker Domin lapsuudentuttuna Buddyna, kehnoa työtä tekevä Charlize Theron edellisestä osasta tuttuna pahis-Cipherina, Kurt Russell salaista järjestöään pyörittävänä herra Nobodyna, Helen Mirren Shaw-veljesten äitinä Queeniena, sekä kenties muutamia muitakin...

Siitä huolimatta, että olen tiedostanut Fast & Furious -elokuvasarjan kasvavan hölmöyden ja olen kokenut jotkut osat sarjasta selvästi heikommiksi, olen tähän asti pysynyt edes jotenkin sarjan puolella. Se taisi kuitenkin loppua nyt tähän. Kehno Hurjapäät: Tokio Drift pitää mielestäni yhä sijaa sarjan heikoimpana elokuvana, mutta ei Fast & Furious 9 siitä kauas jää. Hölmön sijaan kyseessä on jo lähes täysin aivoton sekoilu, josta on vaikea enää löytää järjen hiventäkään. Sarjassa on nähty jo monia urpouksia, mutta tässä mennään sellaisiin idioottimaisuuksiin, ettei voi muuta kuin miettiä, onko tätä käsikirjoitettu selvinpäin. Tunnustan, että nopeatempoiset kaahailut jaksoivat pariin otteeseen viihdyttää ja seasta löytyy muutamia ihan veikeitä autostuntteja, mutta jotkut hetket menevät jo myötähäpeän puolelle. Sankareita runnotaan taas joka suunnasta ja hyvä, että he saavat edes naarmua. Yhdessä kohtaa filmi yrittää olla itseironinen ja pistää hahmot keskustelemaan siitä, että mitä jos he ovatkin jotain supersankareita tai jumalia. Meno on jo sen mukaista, että jos Dom lähtisi viitta heiluen lentämään ja ampuisi lasersäteitä silmistään, en enää yllättyisi.

Nyt varmaan joku teistä ajattelee, että olen liian tyly elokuvalle, jonka on tarkoituskin olla pöljää popcorn-viihdettä. Niin ajattelisin itsekin, jos Fast & Furious 9 ei yrittäisi puolet ajasta olla vakavasti otettaa perhedraamaa. Voi kiesus, kuinka melodramaattista murjottamista leffasta löytyykään! Aina kun hahmot poistuvat autoistaan, leffa tuntuu painavan jarrua kaasun sijaan. Useassa kohtaa tylsistyin ja vain odotin, että elokuva tajuaisi taas lähteä hölmöilemään. Draamapuoli on todella kökköä, enkä voinut olla pyörittelemättä silmiäni joillekin kohdille. Katsoisin fysiikan lakien rikkomista sun muuta sormien läpi, jos elokuva tajuaisi olla vain sitä kieli poskessa tehtyä urpoilua. Mutta jostain syystä filmi yrittää aina joka toimintakohtauksen välissä olla jotain vakavaa ja syvällistä. Jatkuvasti tuntuu siltä kuin mukana olisi ollut kaksi ohjaajaa tekemässä täysin erilaisia elokuvia ja ne on päätetty liittää yhteen. Lopputulos on aikamoinen sillisalaatti, mitä ei todellakaan auta liki kahden ja puolen tunnin kesto.

Useammankin Fast & Furiousin tehnyt Justin Lin tekee paluun ohjaajan paikalle, muttei löydä lainkaan yhtenäistä visiota uudelle rainalle. Lin, tuottajana toimiva Diesel ja käsikirjoittaja Daniel Casey taitavat olla jo epätoivoisia, yrittäessään keksiä uusia, entistäkin päättömämpiä stuntteja, joilla saada katsojan silmät suurenemaan ihmetyksestä. Linin ja Caseyn teksti on suoraan sanottuna huono. Kaksikko repii takapuolistaan täysin typeriä ideoita ja käänteitä, joita he sekoittavat mukaan, koska miksipä ei. Ei Fast & Furiousilta mitään Shakespearea voikaan odottaa, mutta on tämä jo oman sarjansa mittarilla rimanalitus. Käsikirjoitus on vieläpä aivan liian pitkä ja viimeistään leikkauksessa sitä olisi pitänyt älytä tiivistää reippaasti. Sentään elokuva on taidokkaasti kuvattu ja siinä on onnistuneita lavasteita ja asuja. Erikoistehosteet ovat näyttävät ja äänimaailma pärisee oivallisen tykittelevästi, mutta Brian Tylerin musiikit hukkuvat täysin jatkuvasti jumputtavien rap- ja hiphop-kappaleiden alle.

Yhteenveto: Fast & Furious 9 on todella heikko ja käsittämättömän ylipitkä toimintasekoilu. Ohjaaja Justin Lin ei tunnu tietävän, haluaako tehdä elokuvasta vakavasti otettavaa perhedraamaa vai täysin aivotonta rymistelyä ja yrittää sekoittaa molempia todella epätasaiseksi paketiksi. Kaahailut saavat välillä kaikessa hölmöydessäänkin katsojan viihtymään ja autojen ruttaamista on ihan veikeää seurata. Kuitenkin lähes kaikki kohtaukset näiden kaahailujen välissä ovat toinen toistaan tylsempää ja tympeämpää melodraamaa, joka meinaa saada nukahtamaan. Käsikirjoitus on jo oman leffasarjansa puitteissa oikeasti kehno, etenkin kun kaikenlaista vanhaa ja uutta tuodaan mukaan erittäin löyhin perusteluin. Gibson ja Ludacris saavat naurahtamaan muutamaan otteeseen jutuillaan, mutta Dieselin ja Cenan machopullistelu alkaa kyllästyttää nopeasti. Sentään filmi on visuaalisesti menevä ja elokuvateatterissa kunnon äänentoistolla sen rymistely tehoaa mukavasti. Osan elokuvasta voi katsoa typeryyksineenkin kelpo popcorn-viihteenä, mutta kahden ja puolen tunnin kestoon mahtuu kaikenlaista muuta ja täysin turhaa, minkä vuoksi itse menetin viimeisetkin kiinnostuksen rippeet elokuvasarjaa kohtaan. Ja tätä olisi kuulemma tulossa vielä ainakin kaksi lisää...

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
F9, 2020, Universal Pictures, Original Film, Perfect Storm Entertainment, Roth/Kirschenbaum Films

Arvostelu: Pako L.A:sta (Escape from L.A. - 1996)

PAKO L.A:STA

ESCAPE FROM L.A.

Ohjaus: John Carpenter
Pääosissa: Kurt Russell, Steve Buscemi, Peter Fonda, Cliff Robertson, Valeria Golino, Stacy Keach, Pam Grier, Georges Corraface, A. J. Langer, Michelle Forbes ja Bruce Campbell
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

John Carpenterin ohjaama ja Kurt Russellin tähdittämä scifitoimintaelokuva Pako New Yorkista (Escape from New York) ilmestyi vuonna 1981, mutta vielä ilmestyessään se ei ihan ollut erityinen hitti. Vuosien varrella elokuvan menestys kuitenkin kasvoi ja se keräsi oman fanikuntansa, muovautuen kulttiklassikoksi. Menestys tarjosi Carpenterille ja Russellille mahdollisuuden toteuttaa vihdoin pitkään suunnittelemansa jatko-osan leffalle. Kuvaukset alkoivat huomattavasti ensimmäistä osaa isommalla budjetilla ja lopulta Escape from L.A., eli suomalaisittain Pako L.A:sta ilmestyi elokuussa 1996. Se ei saanut kuitenkaan kummoista vastaanottoa kriitikoilta tai ensimmäisen elokuvan faneilta, eikä se tienannut takaisin edes puolia budjetistaan lippuluukuilla. Itse en ollut ennen nähnyt Pakoa New Yorkista, enkä Pakoa L.A:sta, vaikka olin tiennyt niistä jo pitkään. Kun huomasin Paon New Yorkista täyttävän tänä vuonna 40 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi. Samalla päätin myös katsoa ja arvioida sen jatko-osan. Kesti kuitenkin pitkälti yli puoli vuotta, ennen kuin vihdoin sain aikaiseksi katsottua Paon L.A:sta.

Vuonna 2000 Los Angeles irtosi Yhdysvalloista omaksi saarekseen massiivisen maanjäristyksen voimasta, jolloin uusi presidentti teki Los Angelesin saaresta paikan, jonne kaikki syntiset lähetetään kuolemaan. Vuonna 2013 Snake Plissken lähetetään Los Angelesiin, hakemaan vaarallista, vääriin käsiin joutunutta tuholaitetta takaisin presidentille.

Kurt Russell palaa tietty Snake Plisskenin rooliin ja toimii ehdottomasti elokuvan kantavana voimana. Russell tuimistelee tehokkaasti silmälappunsa takaa ja pitää karismallaan leffan kiinnostavana loppuun asti. Hahmona Snake on aika samanlainen tapaus kuin viimeksi. Minne ikinä hän meneekin, on hän aikamoinen legenda - niin hyvässä kuin pahassa ja siten jatkuvasti tähtäimessä. Pientä hahmokasvua tuodaan mukaan Snaken tekemillä mielenkiintoisilla valinnoilla filmin loppupäässä.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Cliff Robertson Yhdysvaltain elinikäisenä presidenttinä, A. J. Langer tämän tyttärenä, joka on vienyt vaarallisen laitteen Los Angelesiin, Stacy Keach kenraali Malloyna, joka lähettää Snaken tehtävälleen, sekä Peter Fonda, Georges Corraface, Steve Buscemi, Pam Grier ja Bruce Campbell erilaisina tyyppeinä, joita Snake kohtaa Losissa. Robertson on oiva valinta päämääräisen presidentin rooliin, kun taas Buscemi ja Fonda tekevät ihan hilpeät roolit erikoisina Map to the Stars Edienä ja Pipelinena, joita eristetyssä Los Angelesissa eläminen ei ole kohdellut mukavasti.

Iso osa Pako L.A:sta -elokuvan saamasta kritiikistä luultavasti johtuu siitä, että se on aika mielikuvitukseton kopio Pako New Yorkista -leffasta. Ja ymmärtäähän tuon. Jatko-osaa piti odottaa viisitoista vuotta ja kun se vihdoin saapui, pettymys oli varmaan suuri, kun jatko-osa onkin lähes sama elokuva - tapahtumapaikka on vain vaihdettu Yhdysvaltojen toiselle rannikolle. Tätä on hieman perusteltu sillä, että elokuvan pitäisi samalla toimia jonkinlaisena parodiana ensimmäisestä elokuvasta ja vastaavista toimintarainoista, mutta satiirimainen toteutus kolahtaa lopulta omaan nilkkaan. Los Angeles ei ole ihan samanlainen vankila kuin New York ensimmäisessä elokuvassa, mutta muuten meno on hyvin samanlainen. Onkin jopa hieman huvittavaa, että tässä vaihtoehtoisessa todellisuudessa maan kaksi tunnetuinta kaupunkia ja mahdollista turistikohdetta on päätetty tuhlata pohjasakan kertymiksi. No, eipä elokuvan presidenttikään miltään puhtaalta pulmuselta vaikuta, joten ratkaisu ei sinänsä ihmetytä. 

Juoni noudattaa orjallisesti ensimmäisen osan kaavaa. Jotain presidenttiin liittyvää on kadotettu suurkaupunkiin ja Snake kiristetään jollain tavalla noutamaan se. Jotta Snake varmasti palaisi takaisin ja vieläpä niin, ettei elokuvan kesto venyisi hirveästi yli puoleentoista tuntiin, Snaken elimistöön tökätään myrkkyä, mikä tappaa hänet, jos hän ei saa vasta-ainetta tietyn ajan sisällä. Ja senhän saa vain suorittamalla tehtävän. Hitaasti Snaken toimintakykyyn vaikuttamaan alkavasta myrkystä huolimatta tarinassa ei ole erityistä jännitettä. Toimintakohtaukset ovat menevää räiskintää, mutta eipä niissäkään synny koskaan tunnetta, että Snake olisi vaarassa. Lähinnä meno on vain ihan viihdyttävää ja jos ei sitä, niin sujuvasti katsottavaa. Kenties pettymykseni ei ollut yhtä suuri, sillä en ollut joutunut odottamaan jatko-osan näkemistä viittätoista vuotta ja olin jo nimestä päättynyt, että leffat olisivat luultavasti aika samanlaiset. Pako L.A:sta kalpenee totaalisesti alkuperäisen filmin rinnalla, mutta on se silti ihan passeli jatkoraina.

Ohjaajana jatkaa John Carpenter, joka ei ole lainkaan samassa vireessä kuin ensimmäistä elokuvaa tehdessään. Carpenter oli muutenkin menettämässä otettaan 1990-luvulle siirryttäessä ja Pako L.A:sta on selvä osoitus siitä. Elokuvasta huomaa, että taustalla pyörii aiemmin loistoelokuvia toisensa perään tehnyt herra, mutta tietty vakuuttavuus jää uupumaan. Carpenter myös toimii käsikirjoittajana, yhdessä Russellin ja tuottaja Debra Hillin kanssa. Onkin hieman huvittavaa, että monen vuoden jälkeen kolmikko ei keksinyt tämän luovempaa tarinaa Snaken toiselle seikkailulle. Teknisesti elokuva on nähnyt jo parhaat päivänsä ja vaikka elokuva tehtiinkin paljon isommalla budjetilla kuin edeltäjänsä, Pako New Yorkista on silti visuaalisesti kestänyt paremmin aikaa. Tämä johtuu lähinnä jatko-osan kehnoista tietokonetehosteista, joista tulee mieleen 20 vuoden takaiset videopelit. Etenkin Snaken vedenalainen sukkula on todella kökön näköinen tänä päivänä. Vihreän taustakankaakin käyttö on selvää, tehden muuten viihdyttävästä surffauskohtauksesta väärällä tavalla hilpeän. Kuvaus, lavasteet, asut, valaisu ja äänimaailma toimivat kuitenkin oivallisesti ja John Carpenterin ja Shirley Walkerin säveltämät musiikit rakentavat sujuvasti hyvää tunnelmaa.

Yhteenveto: Pako L.A:sta on ihan menevä jatko-osa huomattavasti laadukkaammalle scifitoimintajännärille. Vaikka filmiä voikin puolustella vetoamalla parodiamaisuuteen ja satiiriin, siitä ei pääse yli eikä ympäri, että tarina on aika laiska uudelleenkierrätys ensimmäisen filmin juonesta, tällä kertaa vain eri kaupungissa. Erityistä jännitystä ei löydy ja toimintakohtauksetkin tarjoavat lähinnä vain ihan kivaa viihdettä, muttei mitään sen kummempaa. John Carpenterin ohjaus alkaa olla hieman siihen suuntaan hoidettua, eikä ikääntyvän ohjaajan otteessa ole samaa vimmaa ja rautaisuutta. Hassua on myös, että 15 vuotta uudemmaksi ja vieläpä kalliimmaksi filmiksi elokuva näyttää teknisesti heikommalta kuin Pako New Yorkista. Kurt Russell on kuitenkin edelleen aivan mahtava pääroolissa Snake Plisskeninä ja kantaa filmiä, kun se muuten horjuu, meinaten kaatua. Siinä missä Pako New Yorkista on yhä 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen erittäin tehokas filmi, Pako L.A:sta on lähinnä vaisu jatko-osan ja kopion yhdistelmä. Sen katsoo ihan sujuvasti, jos innostui ensimmäisestä osasta, mutta eipä tätä tarvitse välttämättä uudelleen mulkaista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Escape from L.A., 1996, Paramount Pictures, Rysher Entertainment

Arvostelu: Pako New Yorkista (Escape from New York - 1981)

PAKO NEW YORKISTA

ESCAPE FROM NEW YORK

Ohjaus: John Carpenter
Pääosissa: Kurt Russell, Lee Van Cleef, Ernest Borgnine, Harry Dean Stanton, Isaac Hayes, Adrienne Barbeau ja Donald Pleasence
Genre: toiminta, jännitys, scifi
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Escape from New York, eli suomalaisittain Pako New Yorkista on John Carpenterin ohjaama toimintaelokuva. Carpenter työsti elokuvan käsikirjoitusta jo 1970-luvulla, muttei saanut myytyä sitä millekään leffayhtiölle, sillä kaikki studiot pitivät sitä liian synkkänä ja outona. Carpenter jatkoikin elokuvan suunnittelua ja teki samaan aikaan kauhuelokuvan Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978). Se leffa onnistui nousemaan niin suureen suosioon, että Carpenter sai solmittua Avco-Embassyn kanssa diilin kahdesta elokuvasta. Ensiksi hän teki kauhuleffan Usva (The Fog - 1980), minkä jälkeen hän päätti vihdoin toteuttaa aiemman ideansa. Carpenter halusi elokuvan päärooliin Kurt Russellin, mutta studio vaati rooliin joko Charles Bronsonia tai Tommy Lee Jonesia. Lopulta Carpenter sai kuitenkin tahtonsa läpi. Russell sai pääroolin ja kuvaukset alkoivat elokuussa 1980. Pako New Yorkista sai maailmanensi-iltansa USA Film Festival -tapahtumassa 1. huhtikuuta 1981 - tasan 40 vuotta sitten! Pieneen budjettiinsa nähden elokuva oli menestys ja se sai myös positiiviset arviot kriitikoilta. Vuosien varrella leffa on noussut kulttiklassikoksi. Itse en ollut aiemmin nähnyt Pakoa New Yorkista, mutta sitä on suositeltu minulle jo useamman vuoden ajan. Kun huomasin elokuvan viettävän 40-vuotisjuhlaansa, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen syntymäpäivän kunniaksi.

Vaihtoehtoisessa vuodessa 1997 Yhdysvaltojen rikollisuus on kasvanut järkyttäviin mittoihin. New Yorkista on tehty huippuvartioitu vankila, minne maan rikolliset on passitettu elämään muurien taakse. Kun Yhdysvaltojen presidentti tekee pakkolaskun keskelle Manhattania, viranomaisten ainoa toivo lepää Snake Plisskenin harteilla, joka saa tehtäväkseen hakea presidentin elävänä takaisin.

Onneksi John Carpenter sai tahtonsa läpi ja Kurt Russell kiinnitettiin elokuvan päärooliin Snake Plisskeniksi. Vaikka Charles Bronson ja Tommy Lee Jones ovat erittäin mainioita näyttelijöitä, Russell omii hahmon itselleen välittömästi astellessaan kuvaan ensimmäisen kerran. Russell on aikamoinen äijä kovan asenteensa, sekä päheän silmälappunsa kera. Lisäksi hän tuo hienosti jonkinlaista mystisyyttä rooliin. Snaken hahmosta selviää asioita matkan varrella, mutta joitain juttuja jätetään katsojan kuvitelman varaan. Katsoja on välittömästi Snaken puolella, kun tämä lähetetään etsimään Yhdysvaltain presidenttiä kaoottisesta Manhattanista. Jos Snake onnistuu tehtävässä, hän saa armahduksen rikoksistaan, mutta jos hän ei tuo presidenttiä takaisin 24 tunnin sisällä, hänen elimistöönsä lisätty aine tappaa hänet.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Lee Van Cleef Snaken tehtävälleen lähettävänä Haukina, Ernest Borgnine veikeänä taksikuskina, Harry Dean Stanton tärkeitä tietoja omaavana Brainina ja Adrienne Barbeau tätä auttavana Maggiena, Isaac Hayes New Yorkin rikollisia johtavana Herttuana, sekä Donald Pleasence Yhdysvaltain presidenttinä. Russellin lisäksi kaikki muutkin hoitavat hommansa hienosti. Van Cleef on sopivan terävä sotilaskomentajaksi, kun taas Borgnine tuo hyvää huumoria New Yorkin tuhon keskellä. Hayes on erinomaisen häijy Herttuana ja Stanton sopii passelisti itsestään kenties liikoja luulevaksi Brainiksi. Pleasence on tuttuun tapaansa mahtava ja täydellinen valinta presidentiksi.

John Carpenter osoittaa Pako New Yorkista -elokuvalla jälleen upeat lahjansa ja hienon mielikuvituksensa. Hän oli juuri muutama vuotta aiemmin mullistanut kauhugenren Halloween - naamioiden yöllä (missä nähtiin myös Pleasence, sekä tässä elokuvassa kertojaäänenä toimiva Jamie Lee Curtis) ja näyttää taas kerran, kuinka pienellä budjetilla voi saada paljon aikaiseksi, jos vain tietää mitä tekee. Pako New Yorkista maksoi vain kuusi miljoonaa dollaria, mutta monessa kohtaa se näyttää huomattavasti kalliimmalta. Rikkainta filmissä on kuitenkin Carpenterin luoma maailma. Vaikka Yhdysvalloista nähdään vain New York, on sen karuus jo tarpeeksi viestimään, millainen meno on muualla maassa. Upeasti mukaansatempaavalla alustuksella elokuva kertoo katsojalle, mitä on tapahtunut ja herättää suuren mielenkiinnon tulevia tapahtumia kohtaan. Yksi mielestäni parhaimmista yksityiskohdista on, että Vapaudenpatsas ja Liberty Island, jossa patsas sijaitsee, toimivat vankilan päämajana. On erinomainen ja ajatuksia herättävä idea käyttää vapautta symboloivaa, yhtä maailman tunnetuinta nähtävyyttä valtavan vankilan johtamiseen.

Katsojana on välittömästi uppoutunut elokuvan maailmaan ja filmi pitää tiukasti otteessaan loppuun saakka, viihdyttäen erinomaisesti läpi leffan. Snaken matka Manhattanilla sisältää paljon jännitettä ja tiukkaa toimintaa (vaikkakin yllättävän veretöntä kasarifilmiksi), mutta myös onnistunutta koomisuutta - sekä lyhyen musikaalinumeron? Loppua kohti painostavuutta aletaan kasvattamaan yhä vain enemmän, kun aika alkaa käymään Snakelle vähiin. Tunnelma on kaikin puolin taidokkaasti luotu ja kun leffalla on kestoa vain hieman yli puolitoista tuntia, ei aika todellakaan käy pitkäksi. Itse asiassa päin vastoin. Snaken seikkailuja New Yorkissa voisi katsoa vieläkin kauemmin, sillä sen roskaisia katuja, autioita ja rappeutuneita taloja haluaisi tutkia vielä lisää, puhumattakaan kaikenlaisista sekopäistä, joihin Snake törmää.

Carpenter ei ällistytä vain ohjauksellaan ja mielikuvituksellisella käsikirjoituksellaan (minkä hän työsti yhdessä Halloween - naamioiden yössä Michael Myersia esittäneen Nick Castlen kanssa), vaan myös sillä, että hän on säveltänyt elokuvan musiikit (Alan Howarthin avustuksella). Carpenter tunnelmoi melodioilla hienosti, vaikka parissa kohtaa tietyt kohdat kuulostavat siltä kuin hän olisi vain hieman muokannut vanhoja sävellyksiään esimerkiksi juuri Halloweenista. Pako New Yorkista on myös hyvin kuvattu, vaikka mukaan mahtuu aina silloin tällöin epätarkkoja otoksia. Lavastustiimi on tehnyt upeaa työtä katujen ja talojen kanssa, jotka valotiimi tehostaa vaikuttavasti. Elokuva on pääasiassa todella pimeä, mutta siinä onnistutaan näyttämään kaikki tarpeellinen. Monien nykypäivän kauhuleffojen pitäisi ottaa mallia tämän valaistuksesta. Maskeeraukset ja asut ovat myös oivalliset ja maltillisesti, mutta luovasti käytetyt tehosteetkin toimivat edelleen. Pienoismalleja hyödynnetään esimerkillisesti ja se, joka keksi asentaa Herttuan autoon kattokruunut valoiksi, saa minulta lisäpisteen. Mikä loistava idea - kirjaimellisesti! Musiikkeja lukuunottamatta äänimaailmassa elokuvan pieni budjetti kuitenkin käy selväksi. Ääniefektit ovat paikoitellen kömpelöitä, eikä kaikista lyönneistäkään tunnu aina kuuluvan tiettyä kumahdusta.

Yhteenveto: Pako New Yorkista on mahtava tieteistoimintajännäri, joka tehoaa edelleen 40 vuotta ilmestymisen jälkeen. John Carpenter esittelee jälleen lahjojaan niin ohjaajana ja käsikirjoittajana kuin myös musiikkien säveltäjänä. Hän myös hyödyntää pienehköä budjettia taidokkaan esimerkillisesti, saaden elokuvan näyttämään kalliimmalta kuin se onkaan. Carpenterin luoma tulevaisuuden maailmankuva on karu ja kiehtova, ja sitä tekisi mieli jäädä tutkimaan pidemmäksikin aikaa. Carpenterin kehittelemä kertomus on napakka ja pitää tiukasti mukanaan läpi elokuvan keston. Jännitystä rakennetaan ja kasvatellaan oivallisesti, ja etenkin loppuhuipennus on tiivistunnelmaista seurattavaa. On onni, että Carpenter sai päätähden kohdalla tahtonsa läpi, sillä Kurt Russell on kuin luotu Snake Plisskenin osaan. Hänen karismansa saa katsojan heti hahmon puolelle, kun tämä aloittaa tehtävänsä. Joistakin erikoistehosteista näkee ajan hampaiden nakerrusta, mutta pääasiassa Pako New Yorkista toimii hienosti edelleen ja suosittelen sitä kaikille kasaritoimintaleffojen ystäville, oli sen nähnyt jo aiemmin tai ei!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Escape from New York, 1981, Embassy Pictures, International Film Investors, Goldcrest Films International, Major Studio Partners