Hämärästä aamunkoittoon (From Dusk Till Dawn - 1996) - elokuva-arvostelu

HÄMÄRÄSTÄ AAMUNKOITTOON

FROM DUSK TILL DAWN

Ohjaus: Robert Rodriguez

Näyttelijät: George Clooney, Quentin Tarantino, Harvey Keitel, Juliette Lewis, Ernest Liu, Salma Hayek, Brenda Hillhouse, Cheech Marin, Michael Parks, Danny Trejo, Tom Savini ja Fred Williamson

Genre: rikos, kauhu, toiminta, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

From Dusk Till Dawn, eli suomalaisittain Hämärästä aamunkoittoon on Robert Rodriguezin elokuva. Robert Kurtzman keksi idean leffaan jo vuonna 1988, luodakseen töitä perustamalleen efektifirma KNB EFX Groupille. Vuonna 1990 Kurtzman teki Quentin Tarantinon kanssa diilin, jossa Tarantino kirjoittaisi hänen ideansa pohjalta elokuvan käsikirjoituksen ja vastapalveluna KNB tekisi efektit Tarantinon esikoiselokuvaan Reservoir Dogsiin (1992). Reservoir Dogsin ja Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta -leffan (Pulp Fiction - 1994) menestyksen myötä Tarantino vei Kurtzmanin idean pohjalta laatiman tekstinsä Miramax-yhtiölle, missä tartuttiin projektiin. Tarantino ei kuitenkaan itse halunnut ohjata elokuvaa, vaan pyysi pestiin kaverinsa Robert Rodriguezin. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1995 ja lopulta Hämärästä aamunkoittoon sai maailmanensi-iltansa 17. tammikuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla, mutta se sai kriitikoilta vaihtelevaa palautetta, sekä huonoimman miessivuosan Razzie-ehdokkuuden. Itse katsoin leffan jo nuorempana, jolloin pidin sitä varsin viihdyttävänä. Kun huomasin Hämärästä aamunkoittoon viettävän 30-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Veljekset Seth ja Richie Gecko ovat ryöstäneet pankin, tappaneet useamman ihmisen ja yrittävät nyt paeta Meksikoon. Matkallaan he törmäävät lomailevaan perheeseen, jonka he ottavat panttivangikseen ja vetäytyvät yöksi Titty Twistersin majataloon, tietämättä mikä siellä odottaa...

Päärooleissa Seth ja Richie Geckona nähdään George Clooney ja käsikirjoittaja Quentin Tarantino, joka taisi vängätä itsensä rooliin, kirjoitettuaan Richielle kohtauksen, missä hän imuttelee Salma Hayekin varpaita. Tuolloin lähinnä hurmurirooleista tunnettu Clooney ja lähinnä kameran takana viihtynyt, mutta satunnaisia pikkurooleja tehnyt Tarantino tuntuvat kummatkin todella erikoisilta valinnoilta, mutta kenties juuri siksi homma toimii ja molemmat pääsevät irrottelemaan eri tavalla kuin ennen. He sopivat täydellisesti osiinsa rikollisveljeksiksi, jotka ovat juuri ryöstäneet pankin ja kaahaavatkin nyt kohti Meksikon rajaa. Hahmoina veljekset ovat onnistuneen erilaisia, joskin molemmat ovat varsin häikäilemättömiä paskiaisia. Seth on kaksikon aivot, kun taas Richie on huomattavasti arvaamattomampi tyyppi. Veljesten matkaa seuraa yllättävänkin kiinnostuneena, siitä huolimatta, että katsojan on vaikea tykätä näistä tyypeistä.

     Elokuvassa nähdään myös Harvey Keitel Jacob Fullerina, entisenä pastorina, joka on menettänyt uskonsa, jäätyään vaimonsa kuoleman myötä yksinhuoltajaisäksi kahdelle lapselleen, Katelle (Juliette Lewis) ja Scottille (Ernest Liu), Brenda Hillhouse veljesten panttivankina pitävänä pankkivirkailija Gloria Hillinä, Danny Trejo Titty Twister -strippikapakan baarimikkona, sekä Salma Hayek tanssija Santanico Pandemoniumina. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, etenkin karismaattinen Keitel perheenisänä, joka yrittää suojella lapsiaan, kun Geckot päättävät hyödyntää heidän asuntoautoaan rajan ylittämiseen.

Hämärästä aamunkoittoon on ehdottomasti niitä elokuvia, jotka kannattaa katsoa tietämättä niiden sisällöstä kovinkaan paljoa etukäteen. Leffa lähtee liikkeelle perinteisempänä rikostarinana, mutta puolen välin tietämillä se kiskaisee maton todella reippaasti katsojan jalkojen alta ja lähtee täysin uudenlaiseen suuntaan, vaihtamalla myös lajityyppiä täysin. En nyt lähde sen enempää paljastamaan, mitä salaisuuksia Titty Twisteristä löytyy, mutta sanon vain, että sen myötä elokuva pääsee kokonaan uudelle tasolle pitämään hauskaa. 

Kyseessä on kokonaisuutena aivan mahtava ja täysin omalaatuinen genreblenderi, joka toimii vakuuttavasti niin rikostarinana kuin, noh, mitä ikinä elokuvan toinen puolisko tarjoaakaan. On jo valmiiksi jännittävää seurata, kuinka veljesten pakomatka etenee, mutta myöhemmin meno äityy niin villiksi, että takaa-ajajatkin pääsevät unohtumaan. Jännittävän menon ja kekseliään yllättävien käänteiden lisäksi Hämärästä aamunkoittoon on myös todella hauska elokuva. Tarantino on mestari keksimään nasevaa dialogia, joka tarjoaa jo omat hupinsa, mutta sen myötä, kun leffa kääntää kaiken päälaelleen, ohjaaja Robert Rodriguez ymmärtää pitää kielen poskessa. Lopputuloksena on täysin omanlaisensa eri lajityyppejä tyylikkäästi yhdistelevä paketti, joka kannattaa ehdottomasti vilkaista. Sen käänne voi tuntua joidenkin katsojien mielestä typerältä ja luotaantyöntävältä, mutta omasta mielestäni tämä täysin puskista tuleva muutos vain parantaa leffaa ja sementoi elokuvan aseman omanlaisenaan klassikkona.

Hämärästä aamunkoittoon on teknisiltä ansioiltaan pääasiassa mainio, joskin sen parit tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo aikoja sitten. Elokuva on taitavasti kuvattu ja mukana on joitain varsin tyylikkäitä otoksia. Titty Twisterin lavasteet ovat hienot ja puvustajat ovat tehneet oivaa työtä. Maskeeraukset ovat vekkulit, eikä tekoveressä todellakaan säästellä sitten, kun toiminta käynnistyy. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Graeme Revellin säveltämät musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

From Dusk Till Dawn, Yhdysvallat, 1996, Dimension Films, A Band Apart, Los Hooligans Productions, Miramax

Arvostelu: The Hateful Eight (2015)

THE HATEFUL EIGHT

Ohjaus: Quentin Tarantino

Pääosissa: Samuel L. Jackson, Kurt Russell, Jennifer Jason Leigh, Walton Goggins, Demián Bichir, Tim Roth, Michael Madsen, Bruce Dern, James Parks, Channing Tatum, Dana Gourrier, Zoë Bell, Gene Jones, Lee Horsley, Keith Jefferson, Belinda Owino ja Quentin Tarantino

Genre: western, jännitys

Kesto: 2 tuntia 48 minuuttia

Ikäraja: 16

The Hateful Eight on Quentin Tarantinon yhdeksäs elokuva (tai kahdeksas, jos Kill Billit laskee yhdeksi elokuvaksi). Tehtyään Django Unchainedin (2012), Tarantino ilmoitti pysyvänsä länkkärigenressä ja työstävänsä toista westerniä. Alun perin Tarantino kaavaili jopa jatko-osaa Django Unchainedille, mutta hoksasi lopulta kertomuksen toimivan paremmin itsenäisenä juttunaan. Projekti meinasi kuitenkin peruuntua, kun käsikirjoitus vuoti nettiin tammikuussa 2014. Aluksi ohjaaja suuttui ja uhkasi jättävän elokuvan tekemättä, mutta päätti lopulta muokata tekstiä ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2014. Lopulta The Hateful Eight sai maailmanensi-iltansa 7. joulukuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, kolme Oscar-ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa ja kuvaus), joista se voitti parhaan musiikin palkinnon, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti myös parhaan musiikin palkinnon. Itse kävin katsomassa The Hateful Eightin, kun se saapui Suomen teattereihin tammikuussa 2016, mutta tuolloin pidin sitä aika tylsänä leffana. Pidin elokuvasta paljon enemmän, kun katsoin sen muutamaa vuotta myöhemmin uudestaan, odotellessani Tarantinon seuraavaa elokuvaa, Once Upon a Time... in Hollywoodia (2019) ja kun huomasin The Hateful Eightin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen jälleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1877 kahdeksan henkilöä pakenee lumimyrskyä ja majoittuu Minnien majataloon. Myrskyn yltyessä jännite majatalossa kasvaa, kun kahdeksikon erilaiset motiivit ja agendat paljastuvat.

Nimensä mukaisesti The Hateful Eight keskittyy kahdeksaan, enemmän tai vähemmän vihaiseen hahmoon. On Kurt Russellin näyttelemä John Ruth, tunnettu palkkionmetsästäjä, joka on kuljettamassa uusinta "saalistaan", Jennifer Jason Leigh'n näyttelemää murhaaja Daisy Domergueta Red Rockin kaupunkiin hirtettäväksi. On Samuel L. Jacksonin näyttelemä majuri Marquis Warren, jolla on myös asiaa kaupunkiin ja hyppääkin Ruthin kanssa samaan kyytiin. On Walton Gogginsin esittämä Chris Mannix, joka on matkalla Red Rockiin, ottaakseen vastaan pestin kaupungin uutena sheriffinä. Minnien majatalossa he taas kohtaavat Demián Bichirin esittämän señor Bobin, joka pitää majataloa pystyssä, Minnien ollessa matkoilla, Tim Rothin näyttelemän englantilaisherrasmies Oswaldo Mobrayn, Michael Madsenin esittämän, itsestään elämäkertaa rustaavan lehmipoika Joe Gagen, sekä Bruce Dernin näyttelemän eteläosavaltioiden kenraali Sanford Smithersin. Hahmokattaus on mainio, joskin oikeastaan kukaan heistä ei ole järin tykättävä henkilö. Jokainen on jollain tavalla mulkero ja lähes jokainen salailee jotain. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa. Jackson tekee yhden uransa parhaista roolitöistä intensiivisenä majurina, kun taas komeita viiksiä esittelevä Russell on karismaattinen palkkionmetsästäjänä. Goggins heittäytyy hyvin varsin epäpätevältä vaikuttavan sheriffipyrkyrin saappaisiin, mutta todellisen vaikutuksen tarjoaa Leigh murhaaja Daisyna. Kyseessä ei ole mikään länkkäreille tyypillinen neito, vaan vielä pahempi paskiainen kuin monet majatalossa myrskyltä suojautuvista miehistä.

The Hateful Eight tuntuu vain paranevan joka katselukerralla. Kuten kerroin, ensimmäisellä katselukerralla teatterissa en pahemmin välittänyt leffasta, vaan pidin sitä paikoin pitkästyttävänä, mutta uusintakatselulla tykästyin siihen jo huomattavasti enemmän. Ei elokuva vieläkään nouse Tarantinon töiden kärkikahinoihin, mutta on se silti oikein vakuuttava ja väkevä lisäys herran filmografiaan, ja olen iloinen, että käsikirjoituksen nettiinvuotamisenkin jälkeen mies päätti tehdä elokuvan. Kyseessä on pääasiassa todella tehokkaasti otteessaan pitävä jännitysnäytelmä, joka kypsyttelee menoa hiljalleen, kunnes se ohjaajalleen tyypillisesti eskaloituu varsin räväkällä tavalla loppusuorallaan. Kun kahdeksan toisiltaan salaisuuksia pitävää ja liipaisinherkkää tyyppiä, jotka eivät paljoa tykkää toisistaan, pakotetaan viettämään yötä pienessä mökissä, ovat hahmot kerta toisensa perään napit vastakkain. Näiden konfliktien rakentelua ja huipentumista onkin todella mielenkiintoista seurata.

Elokuva sisältää aika lailla kaikki Tarantinolle ominaiset piirteet, joista osassa on väännetty nupit kaakkoon. Ensinnäkin omaa dialogiaan rakastava Tarantino on täyttänyt elokuvan toinen toistaan pidemmille keskusteluilla, jotka ovat onneksi pääasiassa koukuttavia, etenkin kun hahmoista alkaa paljastua heidän todellisia puoliaan. Näiden keskustelujen myötä elokuva on venähtänyt liki kolmeen tuntiin ja vaikka kesto ajoittain tuntuukin, ei pituus lopulta pahemmin haittaa. Onpa kertomus myös jaettu lukuihin, joista osa esitetään epäkronologisessa järjestyksessä. Yllättäviä käänteitä riittää ja iso osa jännityksestä syntyy siitä, että koskaan ei voi tietää, kuinka seuraavaksi käy ja kuka lopulta selviää mökkireissulta elävänä kotiin. Vai selviääkö kukaan? Kun Tarantino sille päälle sattuu ja hahmot vetäisevät revolverinsa esiin, on luvassa varsin räväkkää veripärskähtelyä.

Tarantinon ohjaus on vähemmän yllättäen jälleen taitavaa ja hän yhdistelee onnistuneesti eri lajityyppejä länkkäristä agathachristiemäiseen mysteeriin, draamaan, toimintaan ja aidosti hauskaan komediaan. Iso osa The Hateful Eightin viehätystä on myös sen tietty näytelmällisyys. Elokuvan sijaan homman olisi helposti voinut toteuttaa myös teatterilavalla, etenkin kun suuri osa tapahtumista sijoittuu yhteen taloon.

Teknisiltäkin ansioiltaan kyseessä on vakuuttava filmi. Kyseessä on todennäköisesti jopa Tarantinon filmografian parhaiten kuvattu elokuva ja etenkin superlaajakuvana esitetyt maisemaotokset lumisista vuoristoista ovat henkeäsalpaavan upea näky. Kameratyöskentely on muutenkin todella tyylikästä. Lavasteet ovat erinomaiset, puvustus oivaa ja maskeerauksetkin mainiot. Äänimaisema on onnistuneesti laadittu ja tuulen uivellus muistuttaa kaiken aikaa ulkona riehuvasta myrskystä. Musiikeista vastaa edesmennyt Ennio Morricone, joka tunnetaan westernmusiikin kuninkaana. Morricone maalailee tunnelmallisesti, lisäten painostavaa ilmapiiriä majatalossa. Osa sävelmistä ei kuitenkaan oltu tehty The Hateful Eightia varten, vaan leffassa hyödynnettiin muutamia melodioita, mitkä Morricone oli työstänyt The Thing - "se" jostakin -kauhuelokuvaan (The Thing - 1982), mutta joita ei oltukaan käytetty kyseisessä elokuvassa. Vaikka Morriconen musiikit ovatkin mainiot, tuntui hänen Oscar-voittonsa lähinnä kunnianosoitukselta pitkän ja ansiokkaan uran tehneelle säveltäjälle, eikä niinkään puhtaasti voitolta tämän elokuvan parissa työskentelystä. Miehen olisi pitänyt voittaa Oscar-pysti jo kymmeniä vuosia aiemmin Hyvät, pahat ja rumat -länkkärin (Il buono, il brutto, il cattivo - 1966) tiimoilta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Hateful Eight, 2015, Visiona Romantica, Double Feature Films, FilmColony

Arvostelu: Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction - 1994)

PULP FICTION - TARINOITA VÄKIVALLASTA

PULP FICTION

Ohjaus: Quentin Tarantino

Pääosissa: John Travolta, Samuel L. Jackson, Uma Thurman, Bruce Willis, Ving Rhames, Quentin Tarantino, Harvey Keitel, Tim Roth, Amanda Plummer, Maria de Medeiros, Eric Stoltz, Rosanna Arquette, Steve Buscemi ja Christopher Walken

Genre: rikos, komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 18

Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta on Quentin Tarantinon toinen elokuva. 1990-luvun alussa Tarantino työsti Roger Avaryn kanssa lyhytelokuvaa, uskoessaan, että he saisivat helpommin rahoituksen sille kuin täyspitkälle filmille. Pian he kuitenkin hoksasivat, ettei kukaan ryhtyisi rahoittajaksi lyhärille, joten he kynäilivät lisää tarinoita, tehdäkseen lopulta rikostarinoiden trilogian, joka kulki aluksi nimellä "Black Mask". Tarantinon kirjoittamasta tarinasta muodostui lopulta hänen esikoiselokuvansa Reservoir Dogs (1992), jonka valmistuttua hän palasi ideaan elokuvasta, joka sisältäisi useita toisiinsa linkittyviä rikostarinoita. Tarantino vei käsikirjoituksen Jersey Filmsille ja TriStarille, jotka ottivat hänet aluksi avosylein vastaan, mutta torjuivat tekstin, pitäessään sitä surkeana sekasotkuna. Käsikirjoitus päätyi Miramaxille, jonka Walt Disney -yhtiö oli vastikään ostanut. Miramaxia tuolloin johtaneet Weinsteinin veljekset ihastuivat Tarantinon tekstiin ja myönsivät filmille rahoituksen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1993 ja lopulta Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 21. toukokuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Cannesissa elokuva voitti Kultaisen palmun, eli festivaalin pääpalkinnon. Elokuvateatterikierroksensa filmi aloitti syksyllä ja Suomeen se saapui joulukuussa. Kyseessä oli jättimäinen menestys, joka keräsi kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta. Elokuva sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa ja leikkaus), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnon, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja naissivuosa), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon, sekä yhdeksän BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naissivuosa, kuvaus, ääni ja leikkaus), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen ja miessivuosan palkinnot. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään Pulp Fictionia pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Itse katsoin leffan ensi kertaa turhan nuorena, enkä oikein älynnyt filmin hienoutta, pitäen enemmän sen osasista kuin niiden summasta. Kuitenkin kun katsoin elokuvan muutama vuosi sitten uudestaan, pidin siitä valtavasti. Kun huomasin Pulp Fictionin täyttävän nyt 30 vuotta, päätin tietysti katsoa elokuvan jälleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kahden palkkamurhaajan, nyrkkeilijän, rikollispomon ja hänen vaimonsa, sekä pikkurikollisten elämät kohtaavat muutaman päivän sisällä.

Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta kertoo eri hahmoista, joiden juonikuviot kohtaavat lyhyen aikavälin sisällä. John Travolta ja Samuel L. Jackson näyttelevät Vincentiä ja Julesia, kahta palkkamurhaajaa, jotka elokuvan alussa lähtevät hakemaan mystistä salkkua pahamaineiselle rikollispomolle, Ving Rhamesin esittämälle Marsellus Wallacelle. Herralle töitä tekee myös Bruce Willisin näyttelemä nyrkkeilijä Butch Coolidge, joka etsii keinoa päästä pois rikollisilta poluilta ja aloittaa uuden elämän. Hahmojen käynnistämän sotkun keskelle päätyvät myös Wallacen vaimo Mia (Uma Thurman), Butchin tyttöystävä Fabienne (Maria de Medeiros), Vincentin huumediileri Lance (Eric Stoltz), Julesin kaveri Jimmie (ohjaaja Tarantino itse), rikospaikkojen puhdistukseen erikoistunut Wolfe (Harvey Keitel), sekä väärässä paikassa väärään aikaan ryöstöä yrittävä pariskunta Pumpkin (Tim Roth) ja Honey Bunny (Amanda Plummer). Näyttelijät ovat rooleissaan loistavia ja heidän hahmonsa ovat toinen toistaan kiinnostavampia lainrikkojia. Travoltan ja Willisin vahvoina käynnistyneet urat olivat kääntyneet laskuun taloudellisten floppien myötä, mutta Pulp Fictionin avulla he nousivat takaisin ykkösnimien joukkoon - ainakin hetkellisesti. Kumpikin istuu täydellisesti hahmoikseen, joiden polut kohtaavat leffassa pariinkin otteeseen. Rhames on nappivalinta uhkaavan rikollispomon rooliin ja Thurman revittelee onnistuneesti tämän vaimon osassa. Keitelistä löytyy oikeaa karismaa ja Rothin ja Plummerin kemiat iskevät hyvin yhteen ryöstäjäpariskuntana. Show'n kuitenkin varastaa Samuel L. Jackson, joka suoltaa repliikkejään ulos mielettömällä vimmalla. Jackson ottaa jokaisen kohtauksen täysin haltuunsa ja loistaa erityisesti alkupään kuulustelussa, kun palkkamurhaajaduo saapuu hakemaan salkkua. Myös Jacksonin ja Travoltan kemiat kohtaavat täydellisesti ja kaksikon välisiä keskusteluja seuraa virne kasvoillaan. Hauskana faktana muuten, että Travoltan Vincent Vega -hahmo on Reservoir Dogsissa nähdyn Michael Madsenin esittämän Vic Vegan, eli herra Blonden veli.

Ai että, Pulp Fiction - Tarinoita väkivallastahan vain paranee joka katselulla! Jo toisella kerralla pidin elokuvaa upeana, mutta nyt voisin kutsua sitä jopa täydelliseksi mestariteokseksi. Kyseessä on fantastinen rikosteos, joka mullisti niin lajityyppiään kuin yleisesti elokuvanteon sääntöjä. Esikuviltaan paljon lainaileva, mutta silti täysin omalaatuinen Quentin Tarantino kun ei ole pahemmin kiinnostunut siitä, miten muiden mielestä elokuvia pitäisi tehdä ja miten tarinoita kertoa. Pulp Fictionia ei ole rakennettu millään lailla tavanomaisen elokuvan tapaan. Siinä ei kulje selvää punaista lankaa, joka johdattaisi selvää päähenkilöä läpi leffan alkuteksteistä lopputeksteihin. Kuten suomalainen lisänimi kertoo, kyse on "tarinoista väkivallasta". Elokuva on enemmänkin yhdistelmä otteita usean hahmon elämistä tietyltä lyhyeltä ajanjaksolta. Nämä otteet linkittyvät toisiinsa ja kulkevat lomittain ja päällekkäin. 

Kaikista erityisintä on, ettei näitä juonikuvioita kerrota ns. "oikeassa järjestyksessä". Jos kohtaukset asettelisi aikajanalle, olisivat ne hyvin erilaisessa järjestyksessä kuin elokuvassa. Asiaa ei ole tehty täysin päivänselväksi, vaan Tarantino antaa palapelinsä palaset katsojalle, toivoen, että tarpeeksi hyvin niitä tarkasteltuaan katsoja osaisi koota pelin oma-aloitteisesti kaiken päätteeksi. Muistan hyvin sen välähtävän ja tyydyttävän ahaa-elämyksen, minkä koin, kun ensi kertaa sain mielessäni loksauteltua palaset oikeille paikoilleen. Tämä juttu tapahtuu ennen tätä, tämä tämän jälkeen. Nämä kohtaukset tapahtuvat samanaikaisesti ja nyt tässä keskustellaan asiasta, joka on tapahtunut jo, mutta joka näytetään meille vasta myöhemmin. Tarantino myös leikittelee elokuvakerrontaan liittyvien kikkojen kanssa ja Pulp Fictionissa nähdään yksi parhaista MacGuffin-konseptin käytöistä. MacGuffinin on tarkoitus olla hahmoille merkittävä ja juonta eteenpäin kuljettava objekti, jolla on kuitenkin lopulta katsojalle aika vähän merkitystä. Palkkamurhaajien etsimä salkku on tällainen ja sitä hyödynnetään kekseliäästi. Tarantino myös kasvattelee tapahtumaketjuja pikkuhiljaa ja vangitsevasti, kunnes homma eskaloituu säväyttävästi ja usein todella yllättävästi. Katsoja uskoo jatkuvasti päässeensä kärryille siitä, minne nyt ollaan menossa, mutta kerta toisensa perään Tarantino kiskaisee röyhkeästi maton jalkojen alta.

Ei ole ihme, että Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta voitti ilmestyessään useita palkintoja juurikin käsikirjoituksestaan, sillä elokuva on ihan puhdasta käsikirjoituksen juhlaa. Sen lisäksi, että Tarantino on kynäillyt erittäin mukaansatempaavia juonikuvioita hyvillä hahmoilla ja sitten nivonut ne erikoisen tyylikkäästi toisiinsa, hän on täyttänyt filmin erinomaisella dialogilla. Jo esikoisleffassaan Reservoir Dogsissa Tarantino osoitti lahjojaan replikoinnin suhteen, mutta Pulp Fictionissa herra osoittaa olevansa parhaimmillaan esimerkillinen kirjoittaja, jonka tekstejä käytetään nykyään oppimateriaaleina elokuvaopiskelijoille. Dialogin puolesta parasta antia on koko ensimmäinen osuus Vincentin ja Julesin tehtävän parissa. Hahmojen matkakeskustelu autossa ei liity mitenkään heidän työhönsä, vaan he päätyvät turisemaan jonninjoutavuuksia Vincentin Euroopan-reissusta ja kulttuurieroista. "You know what they call a 'Quarter Pounder with Cheese' in Paris? 'Royale with Cheese'." on ymmärrettävästi jäänyt yhdeksi leffan ikimuistoisimmista heitoista. Rupattelu on lystikästä ja saa katsojan välittömästi tykkäämään kaksikosta. Kun päästään kohteeseen, Jackson pääsee vauhtiin, kun hänen hahmonsa Jules avaa sanaisen arkkunsa. Ah, mitä herkkua tämä kohtaus onkaan! "English, motherfucker! Do you speak it?" ja "Say 'what' again! I dare you! I double dare you, motherfucker! Say 'what' one more goddamn time!"

Elokuva on yksinkertaisesti aivan pullollaan ikimuistoisia kohtauksia, kuten Vincentin ja Mian twist-tanssi, intensiivinen yliannostus, autonpuhdistus, kahvilaryöstö ja kauhistuttava panttilainaamo, joiden ansiosta filmi on ansaitusti sementoinut asemansa elokuvahistoriassa ehtana klassikkona. Yksikään kohtaus ei tunnu jäävän puolitiehen, vaan jopa absurdin hauskaksi äityvä takauma, jossa Christopher Walkenin näyttelemä sotaveteraani saapuu antamaan lapsi-Butchille (Chandler Lindauer) tämän suvussa periytyneen kellon, on loppuun asti hiottu. Tarantinon tuttuun tapaan katsoja yllätetään myös säännöllisillä väkivallan purskahduksilla, jotka ovat toinen toistaan verisempiä ja brutaalimpia. Kenenkään ei kannata odottaa olevan turvassa ja tälläkin saralla mattoa kiskotaan katsojan jalkojen alta tehokkaasti. Tätä aukottoman iskevästi kerrottua rikosdraamakomediaa jää seuraamaan niin antaumuksella, että katselukerta toisensa perään kahden ja puolen tunnin kesto kulkee kuin siivillä.

Mahtavan käsikirjoituksen lisäksi Tarantino hoitaa homman tyylikkäästi myös ohjauksen puolella. Hän saa näyttelijöistä kaiken irti ja pitää pakettia tehokkaasti kasassa. Tarantino kasvattaa tunnelmaa hyvin ja tekee pitkistä kohtauksistaan yhä vain veikeämpiä tai tiivistunnelmaisempia. Hän totta kai lainailee paljon esikuviltaan ja näyttääkin tätä rakkauttaan vanhoja elokuvia kohtaan oikein urakalla, kaikista näkyvimmin 1950-lukua mukailevassa retroravintolassa, jossa Vincent ja Mia käyvät syömässä. Visuaalisesti filmi on todella hieno. Se on upeasti kuvattu kamera-asettelua, kuvasommittelua ja kamera-ajoja myöten. Kuvausta tukee iskevä leikkaus, jossa hajotettu palapeli kasaantuu onnistuneesti näytille. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma on hyvin rakennettu musiikkeja myöten. Varsinaisia elokuvaa varten sävellettyjä musiikkeja ei mukana ole, vaan Tarantino on kasannut leffan täyteen kappaleita, kuten Neil Diamondin Girl, You'll Be a Woman Soon, Chuck Berryn You Never Can Tell, The Lively Onesin Surf Rider, sekä kenties kaikkein tunnetuimpana Dick Dale & His Del-Tonesin sähäkkä tulkinta Misirlousta, joka pärähtää soimaan alkuteksteissä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pulp Fiction, 1994, Miramax, A Band Apart, Jersey Films

Arvostelu: Kill Bill: Volume 2 (2004)

KILL BILL: VOLUME 2

Ohjaus: Quentin Tarantino

Pääosissa: Uma Thurman, Michael Madsen, Daryl Hannah, David Carradine, Gordon Liu, Michael Parks, Chris Nelson, Bo Svenson, Larry Bishop, Perla Haney-Jardine, Helen Kim ja Samuel L. Jackson

Genre: toiminta, draama

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 16

Kill Bill: Volume 2 on toinen osa Quentin Tarantinon neljännestä elokuvasta. Tarantino suunnitteli Kill Billin alun perin yhdeksi ainoaksi elokuvaksi, mutta kun sen yhteiskesto oli jopa neljä tuntia, eikä Tarantino suostunut tiivistämään sitä, hänet painostettiin lopulta jakamaan filmi kahtia. Kill Bill: Volume 1 sai ensi-iltansa syksyllä 2003 ja sen jatko-osa Kill Bill: Volume 2 ilmestyi jo huhtikuussa 2004. Elokuva ei saanut ihan yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta kuin ensimmäinen osa, eikä se ollut yhtä iso hitti, mutta se tuotti kuitenkin budjettinsa reippaasti takaisin ja sai kehuja. Elokuva sai myös Golden Globe -ehdokkuudet parhaasta naispääosasta ja miessivuosasta. Itse näin kummatkin Kill Bill -elokuvat kymmenisen vuotta niiden ilmestymisen jälkeen. Pidin kovasti ensimmäisestä osasta, mutta jatko-osa tuotti minulle pettymyksen. Olen pitkään pohtinut filmien uudelleenkatselua ja kun huomasin Kill Bill: Volume 1:n täyttävän 20 vuotta, päätin sen kunniaksi katsoa ja arvostella molemmat osat. Innostuin ensimmäisestä osasta niinkin paljon, että heti kun olin kirjoittanut siitä arvostelun, pistin Kill Bill: Volume 2:n pyörimään.

Tapettuaan O-Renin ja Vernitan, morsian siirtyy listallaan seuraaviin uhreihin, Buddiin, Elleen ja pääjehu Billiin, jatkaessaan vimmaista kostoretkeään.

Uma Thurman palaa rooliinsa morsiamena, joka jatkaa kostoaan tapetun miehensä (Chris Nelson) ja syntymättömän tyttärensä vuoksi. Thurman kanavoi yhä samaa uhmakkuutta ja vaarallisuutta roolihahmoonsa kuin ensimmäisessä osassa - eikä ihme, kuvattiinhan osat alustavasti yhdeksi pitkäksi elokuvaksi. Mitä lähemmäs morsian pääsee varsinaista kohdettaan, sitä varmemmin hän hommaansa hoitaa. Hahmoa kannustaa loppuun asti onnistumaan tavoitteessaan ja hänen puolesta jännittää yhä vain enemmän, kun huipennus häämöttää.

     Ensimmäisen osan keskittyessä Lucy Liun näyttelemään O-Reniin ja Vivica A. Foxin esittämään Vernitaan, Kill Bill: Volume 2 antaa enemmän tilaa Kyykäärmetapporyhmän muille jäsenille, Michael Madsenin näyttelemälle Buddille, Daryl Hannahin näyttelemälle Ellelle, sekä tietty joukon johtajalle, David Carradinen näyttelemälle Billille. Jokainen kolmikosta muodostaa hyvin erilaisen uhkan morsiamelle ja hahmot ovat kiinnostavia. Madsen on mainio elämäänsä kyllästyneenä miehenä, Hannah oivallinen raivokkaana tappajana ja Carradine huokuu karismaa lipevänä miehenä kaiken taustalla.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tutut Gordon Liu ja Michael Parks uusissa rooleissa kamppailulajien mestari Pai Meinä ja eläköityneenä parittaja Estebanina, sekä Tarantinon luottonäyttelijä Samuel L. Jackson pianistina morsiamen hääharjoituksissa, jossa kauhistuttava, kostoretken aiheuttanut verilöyly tapahtui.

Kill Bill: Volume 2 lähtee käyntiin näyttämällä, mitä kyseisenä hääharjoituspäivänä todellisuudessa tapahtuikaan. Mustavalkoisena esitetty alkuvartti on erinomaisen tiivistunnelmainen startti. Katsojan syke nousee nousemistaan, sillä tietää, mitä tuleman pitää. Alku lupailee vahvasta jatko-osasta, joka veisi hienosti alkaneen kostoreissun kunnialla päätökseen, mutta harmillisesti lopputulos ei ihan yllä luvatulle tasolle. Elokuvassa on paljon hyvää, mutta silti kummallakin katselukerralla koin jatko-osan pettymyksenä aivan mahtavan Kill Bill: Volume 1:n jälkeen.

Vaikka Kill Bill tarkoitettiinkin alun perin yhdeksi elokuvaksi ja Quentin Tarantino sinnikkäästi sanoo edelleen, että niitä pitäisi ajatella yhtenä elokuvana, ovat Volume 1 ja Volume 2 lopulta liian erilaiset teokset, jotta ne voisi nähdä täysin yhtenäisenä. Siinä, missä Volume 1 oli voimakkaasti tyylitelty, vimmainen ja räjähtävä toimintaelokuva, jossa pistettiin ihmisiä paloiksi ihan jumanperkuleesti, Volume 2 on huomattavasti rauhallisempi ja hidastempoisempi teos. Jos ensimmäistä osaa katsoessa jäi kaipaamaan Tarantinolle tyypillisiä pitkiä keskusteluja, niitä on toinen osa pullollaan - jopa ehkä liiaksikin asti. Volume 2:lla on kestoa lähes puoli tuntia enemmän kuin Volume 1:llä ja filmi kaipaisi hieman tiivistämistä.

Ei Kill Bill: Volume 2 todellakaan huono filmi ole, mutta sitä katsoessani en vain voi olla pohtimatta, että kaikki parhaat jipot käytettiin jo ykkösosassa ja Volume 2 häviää edeltäjälleen kaikessa. Seassa on kuitenkin tarpeeksi mahtavia hetkiä, jotta sen taso nousee todella hyväksi. Hienosti rakennetun hääharjoitusaloituksen lisäksi morsiamen koulutusosio Pai Mein luona on aivan loistava, erityisesti Gordon Liun hupaisan roolityön ansiosta. Kohtaaminen Buddin kanssa on kelvollisen jännittävä ja taistelu Elleä vastaan pätevän toimiva. Morsiamen ja Billin välinen finaali on onnistuneesti rakennettu, vaikkei se sisälläkään mitään valtavaa toimintaspektaakkelia kymmeniä kätyreitä vastaan.

Quentin Tarantino näyttää lahjansa jälleen kerran, mutta Kill Bill: Volume 2:sta ei löydy samaa tekemisen paloa kuin edellisestä osasta. Ammennettuaan Volume 1:een vanhoista itämaisista kamppailulajielokuvista, Volume 2:n inspiraationa ovat selvästi toimineet lännenelokuvat. Pitkät kohtaukset ja keskustelut erämaassa muistuttavat Sergio Leonen spagettiwesternejä ja Leonea kiitetäänkin lopputeksteissä. Tarantinon kirjoittama dialogi ei ole yhtä nokkelaa kuin monessa muussa hänen leffassaan, mutta silti tarpeeksi hyvää, jotta katsojan kiinnostus pysyy tiukasti siinä, mitä hahmoilla on sanottavanaan. Teknisesti tämäkin puolikas Kill Billiä on tyylikkäästi tehty kuvausta, valaisua, lavasteita ja asuja myöten. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin intensiivisiä katseita tukeva vinkumisääni ei sovi enää tämän filmin muuhun tyyliin. Kappalevalinnat eivät ole läheskään yhtä muistettavia kuin viimeksi, mutta Robert Rodriguezin ja RZA:n säveltämät musiikit säestävät tapahtumia oivallisesti.

Yhteenveto: Kill Bill: Volume 2 ei ole edeltäjänsä veroinen mahtava viihdepläjäys, mutta se vie silti tarinan mainiosti päätökseensä. Kun ykkösosassa Tarantinon villimmät valttikortit pistettiin hyötykäyttöön, jatko-osaan jäävät lähinnä vain Tarantinolle ominaiset pitkät keskustelut, joita on mukana hieman liiaksikin asti. Tarantino rakentaa joitain pitkiä kohtauksia tehokkaan tiivistunnelmaisesti, mutta yleisesti ottaen filmi kaipaisi tiivistämistä. Seasta löytyy joitain aivan mahtavia hetkiä, jotka nostavat tasoa, mutta kokonaisuutena Kill Bill: Volume 2 kalpenee Volume 1:lle likimain kaikessa. Näyttelijät suoriutuvat loistavasti rooleistaan ja teknisiltä ansioiltaan elokuva on ansiokkaasti tehty. Jos pidit Kill Bill: Volume 1:stä, kannattaa tarina toki katsoa loppuun Volume 2:n myötä. Jos ykkösosan räväkkyys osui ja upposi, voi kakkososan hidastempoisuus tuntua pettymykseltä. Jos taas et pahemmin lämmennyt ensimmäisen osan menolle ja meiningille, kakkosen rauhallisempi lähestymistapa voi tehota sinuun paremmin. Vuosien varrella Tarantino on useasti nostanut puheeksi potentiaalisen kolmannen Kill Billin, mutta itse en näe sille mitään syytä. Tarina kerrottiin väkevästi loppuun näissä kahdessa elokuvassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kill Bill: Volume 2, 2004, Miramax, A Band Apart, Super Cool ManChu

Arvostelu: Kill Bill: Volume 1 (2003)

KILL BILL: VOLUME 1

Ohjaus: Quentin Tarantino

Pääosissa: Uma Thurman, Lucy Liu, Vivica A. Fox, Julie Dreyfus, Sonny Chiba, Daryl Hannah, Chiaki Kuriyama, Gordon Liu, Michael Parks, Michael Bowen, James Parks, Michael Madsen ja David Carradine

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 18

"Revenge is a dish best served cold." - vanha klingonilainen sananlasku.

Kill Bill: Volume 1 on Quentin Tarantinon neljäs elokuva. Tarantino sai yhdessä päätähti Uma Thurmanin kanssa idean kostavasta morsiamesta, kun kaksikko oli työstämässä elokuvaa Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction - 1994). Tarantino pyöritteli ideaa mielessään muutaman vuoden, ennen kuin alkoi tosissaan kirjoittamaan sen pohjalta käsikirjoitusta. Juuri, kun kuvausten oli tarkoitus alkaa, Thurman ilmoitti olevansa raskaana ja kuvauksia piti siirtää lähes vuodella eteenpäin. Alun perin kyseessä piti olla yksi ainoa elokuva, mutta kun Tarantinon suosima leikkausversio kesti jopa neljä tuntia, tuottaja Harvey Weinsteinin painostuksesta hän päätyi jakamaan filmin kahteen osaan. Niistä ensimmäinen, Kill Bill: Volume 1 sai maailmanensi-iltansa 29. syyskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä BAFTA-ehdokkuudet parhaasta naispääosasta, leikkauksesta, äänestä, musiikista ja erikoistehosteista. Itse näin Kill Bill: Volume 1:n noin kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä todella paljon. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin, että se täyttää nyt 20 vuotta. Juhlan kunniaksi päätin katsoa leffan toistamiseen ja arvostella sen.

Hääpäivänsä verilöylystä hengissä selviytynyt morsian vannoo kostoa salamurhaajien tiimille ja heidän johtajalleen Billille, jotka surmasivat hänen miehensä ja syntymättömän lapsensa.

Uma Thurman näyttelee vielä tässä ensimmäisessä volumessa nimettömäksi jäävää morsianta, joka herää neljän vuoden jälkeen sairaalassa ja päättää etsiä käsiinsä ne, jotka tappoivat hänen miehensä ja syntymättömän lapsensa, ja tappaa heidät yhtä kylmäverisesti. Thurman tekee yhden uransa väkevimmistä roolitöistä sinnikkäänä, uhmakkaana ja päättäväisenä morsiamena, joka ei anna minkään tulla kostonsa tielle. Katsoja lähtee välittömästi hahmon mukaan ja kannustaa morsianta tämän koettelemusten läpi. Thurman uhkuu vimmaisuutta, tehden morsiamesta yhden siisteimmistä naistoimintahahmoista ikinä.

     Elokuvassa nähdään myös Lucy Liu, Vivica A. Fox, Daryl Hannah ja Michael Madsen mysteeristä Billiä (lähinnä ääniroolissa oleva David Carradine) seuraavana salamurhaajatiiminä, O-Ren "Mokkasiinikäärmeenä", Vernita "Kuparipääkäärmeenä", Elle "Kuningaskäärmeenä" ja Budd "Sidewinderinä", joista kaksi jälkimmäistä jäävät vielä tässä ensimmäisessä osassa pienempään rooliin. Fox ja varsinkin Liu hoitavat kuitenkin hommansa pätevästi, tarjoten onnistuneet ensimmäiset vastukset morsiamen kostoreissun aikana. Lisäksi mukana ovat myös Julie Dreyfus, Chiaki Kuriyama ja Gordon Liu O-Reniä seuraavina tappajina ja Sonny Chiba legendaarisena miekkavalmistaja Hattori Hanzona. Michael Parks toistaa roolinsa Texas Ranger Earl McGraw'na Tarantinon tähdittämästä Hämärästä aamunkoittoon -elokuvasta (From Dusk Till Dawn - 1996).

Erinomaisten Reservoir Dogsin (1992) ja Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta jälkeen Quentin Tarantino tiputti hieman tasoaan elokuvallaan Jackie Brown (1997). Kuusi vuotta myöhemmin hän teki kuitenkin sähäkän paluun Kill Bill: Volume 1:llä. Tarantino lainailee jälleen paljon monesta paikasta, kuten vanhoista samuraielokuvista, blaxploitaatiofilmeistä ja spagettilänkkäreistä, pyöritellen tutuista aineksista jotain täysin omalaatuista. Ensisekunneista lähtien elokuva suorastaan huutaa ohjaajansa nimeä, enkä voinut sille mitään, vaan suuri virne levisi kasvoilleni. Leffa pitää sisällään aika lailla kaikki ohjaajan erikoiset tavaramerkit verellä mässäilevistä toimintakohtauksista epälineaariseen tarinankerrontaan (joka on vielä tietty jaettu lukuihin), teknisellä puolella kikkailuun, jalkafetissin esittelyyn ja tarkasti valittuihin musiikkeihin ja lauluihin, jotka säestävät menoa väkevästi. Oikeastaan vain pitkät, nokkelat keskustelut uupuvat, mutta tässä leffassa miekat puhuvatkin puolestaan. 

Kill Bill: Volume 1 on erittäin mukaansatempaava ja tiivistunnelmainen kostokertomus (tai sen ensimmäinen puolikas), joka tuntuu huomattavasti vajaan parin tunnin kestoaan lyhyemmältä. Elokuva jaksaa yllättää kerta toisensa perään ja tarjota toinen toistaan veikeämpiä ratkaisuja, jotka vain parantavat katselukokemusta. Tarantinoa ei todellakaan kiinnosta tehdä filmiä kuten muut, vaan jos hän haluaa heittää sekaan kymmenminuuttisen animena toteutetun osion, niin sellaisen hän myös heittää sekaan. Jos hän ei halua paljastaa päähenkilönsä nimeä, hän peittää sen piippausäänellä. Ja jos hän haluaa tehdä lopputaistelusta säälimätöntä verimättöä, niin sen hän myös tekee... muttei valitettavasti saa julkaista sitä sellaisenaan teattereihin, joten valitettavasti päheä finaali esitetään osittain mustavalkoisena. Värien paikoittaisesta puutteesta huolimatta taistelu House of Blue Leavesissa on suut auki loksauttavan upeaa katsottavaa tyylikkäiden koreografioidensa, sekä intensiivisen ja brutaalin menonsa kanssa.

Tarantinon työ niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana Kill Bill: Volume 1:n parissa on samanaikaisesti sekä hullusti rönsyilevää kuin tarkkaan harkitun suunnitelmallista. Hän pitää filmiä ihailtavasti kasassa ja on rakentanut elokuvan niin, ettei sen parissa käy aika tylsäksi. Kyseessä on myös teknisesti todella tyylikäs teos. Se on kuvattu vakuuttavasti - erityisesti luminen taistelu O-Reniä vastaan on suorastaan kaunista katseltavaa. Kuvausta tukevat niin huolellisesti suunniteltu värimaailma, mainio valaisu kuin onnistuneen rytmikäs leikkaus. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraukset varsin veriset. Tekoverta roiskitaan niin paljon leffan aikana, että on oikeasti sääli, että hurjimmat hurmepläjäykset joutuu katsomaan väreittä. Äänimaailma on myös hyvin työstetty efektejä ja musiikkeja myöten. Parhaiten elokuvasta jäävät mieleen intensiiviset vinkumiset tuimien katseiden aikana, sekä kappaleet Bang Bang (My Baby Shot Me Down), Battle Without Honor or Humanity ja Woo Hoo.

Yhteenveto: Kill Bill: Volume 1 on aivan mahtava avaus mukaansatempaavalle kostokertomukselle. Jatko-osaan jätettyjä pitkiä keskusteluja lukuun ottamatta ohjaaja Quentin Tarantinon tavaramerkit ovat visusti esillä. Tarantino leikittelee eri lajityypeillä, yhdistellen niitä toisiinsa ja tehden elokuvaansa muutenkin niin kuin vain Tarantino osaa. Elokuva on täynnä vekkuleita vetoja ja ratkaisuja, oli kyse sitten animena esitetystä osiosta tai osittain mustavalkoisena esitetystä lopputaistelusta, sillä niin veriseksi se äityy, ettei sitä olisi julkaistu teattereissa värillisenä. Tiukka meno ja napakka kerronta vievät täysin mukanaan. Vajaan kahden tunnin energinen kyyti on nopeasti ohi ja jatko-osan haluaa pistää heti pyörimään. Uma Thurman on loistovedossa pääroolissa kostavana morsiamena ja muukin näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä. Teknisiltä ansioiltaankin filmi on vakuuttavasti tehty tyylikästä kuvausta ja hienoja taistelukoreografioita myöten. Kill Bill: Volume 1 on mahtava elokuva, jota suosittelen lämpimästi kaikille Tarantinon ja toiminnallisten kostoleffojen ystäville. 20-vuotisjuhla on hyvä hetki katsoa elokuva, oli se sitten jäänyt näkemättä tai oli sen nähnyt useampaankin otteeseen aiemmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kill Bill: Volume 1, 2003, Miramax, A Band Apart, Super Cool ManChu, Shaw Brothers

Arvostelu: Django Unchained (2012)

DJANGO UNCHAINED

Ohjaus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Jamie Foxx, Christoph Waltz, Leonardo DiCaprio, Kerry Washington, Samuel L. Jackson, Don Johnson, Dennis Christopher, Walton Goggins, James Remar, David Steen, Dana Gourrier, Nichole Galicia, Laura Cayouette, Ato Essandoh, Bruce Dern, Jonah Hill ja Quentin Tarantino
Genre: western
Kesto: 2 tuntia 45 minuuttia
Ikäraja: 16

Django Unchained on Quentin Tarantinon kahdeksas elokuva - tai seitsemäs, jos Kill Bill: Volume 1:n (2003) ja Kill Bill: Volume 2:n (2004) haluaa laskea yhdeksi elokuvaksi. Tarantino alkoi 2000-luvun alussa pohdiskelemaan lännenelokuvan tekoa ja vuonna 2011 hän esittelikin käsikirjoituksensa The Weinstein Companylle. Hetken aikaa suunnitelmana oli linkittää leffa RZA:n ohjaamaan The Man with the Iron Fists -elokuvaan (2012), mutta se idea kaatui. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2011 ja lopulta Django Unchained sai maailmanensi-iltansa 11. joulukuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai mm. viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, kuvaus ja äänitys), joista se voitti parhaan miessivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva ja ohjaus), joista se voitti parhaan miessivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, leikkaus ja ääni), joista se voitti myös parhaan miessivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot. Itse sain Django Unchainedin nimipäivälahjaksi tädiltäni, joka oli alun perin esitellyt minulle Tarantinon elokuvat Kunniattomien paskiaisten (Inglourious Basterds - 2009) ja aiemmin tänä vuonna 30-vuotisjuhlaansa viettäneen Reservoir Dogsin (1992) kautta. Pidin filmistä ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan. Viime kerrasta on kuitenkin vierähtänyt jo ainakin viisi vuotta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa Django Unchainedin pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen.

Vuonna 1858 saksalainen palkkionmetsästäjä King Schultz vapauttaa orjan nimeltä Django ja kouluttaa tästä apulaisen hommiinsa. Samaan aikaan Django haluaa löytää orjana myydyn vaimonsa Broomhildan ja kostaa kaikille, jotka ovat tehneet heille pahaa.

Jamie Foxx näyttelee Djangoa (the "D" is silent), orjaa, jonka hammaslääkäriksi tekeytyvä palkkionmetsästäjä King Schultz (toistamiseen Tarantinon leffasta parhaan miessivuosan Oscarin, Golden Globen ja BAFTA:n voittanut Christoph Waltz) vapauttaa ja koulii Djangosta apurin itselleen. Foxx on nappivalinta päärooliin ja hän tekee todella paljon jo pelkillä ilmeillä ja eleillä, muiden ollessa pääasiassa äänessä. Djangon hahmokaarta läpi elokuvan on mielenkiintoista seurata ja Foxx vain parantaa otettaan, mitä pidemmälle filmi kulkee ja mitä itsevarmemmaksi Django muuttuu. Vaikka Foxx onkin todella mainio osassaan, jää hän silti Waltzin varjoon. Waltz huokuu vahvaa karismaa ja hänen roolihahmonsa on todella kiehtova. Pääasiassa Schultz on lempeästi puhuva ja äärimmäisen kohtelias herrasmies, mutta hän voi halutessaan äityä kovinkin hurjaksi. Djangon tavoin katsojakin pohtii pitkään leffan aikana, onko arvaamaton ja hieman mysteerinen Schultz luottamisen arvoinen?

     Foxxin ja Waltzin lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Kerry Washington Djangon vaimona Broomhildana, jonka hän haluaa vapauttaa, Leonardo DiCaprio orjaplantaasiomistaja monsieur Calvin J. Candiena, Samuel L. Jackson tämän palvelijana Stepheninä, Dennis Christopher Candien asianajajana Moguyna, Laura Cayouette Candien siskona Lara Leenä ja Don Johnson orjaomistaja Big Daddy Bennettinä, minkä lisäksi Jonah Hill, Walton Goggins, ohjaaja Quentin Tarantino ja vanhan Django-elokuvan (1966) tähti Franco Nero tekevät pienet roolit leffassa. Waltzin tavoin myös DiCaprio ja Jackson jättävät päätähti Foxxin usein varjoonsa. Yleensä hyviksiä esittävä DiCaprio suorastaan herkuttelee häijyllä roolillaan, tehden yhden parhaista roolitöistään vuosiin. DiCaprio eläytyi niinkin vahvasti, että hajotettuaan vahingossa lasin ja samalla haavoitettuaan kättään sirpaleisiin oikeasti, hän vain jatkoi näyttelemistä. Candien kädessä näkyvä veri on siis DiCaprion omaa verta. Jackson on myös aivan fantastinen ja jopa kierolla tavalla hauska Candien iäkkäänä palvelijana. Myös Washington tekee hyvää työtä ja hänestä löytyy oikeaa herkkyyttä ja hentoutta rooliinsa.

Muutaman vuoden tauko taisi tehdä hyvää, sillä taisin pitää Django Unchainedista enemmän kuin koskaan ennen - ja jo aiemmin pidin sitä loistoleffana. Kyseessä on jälleen yksi erinomainen teos Quentin Tarantinolta, joka hyödyntää taas kerran kaikkia tuttuja keinojaan ja maneereitaan tarjotakseen huippuluokan viihdettä. Tarantinon inspiraationlähteet ovat täysin selvät ja vaikutteita mm. Sergio Leonen spagettiwesterneistä voi huomata pitkin leffaa. Aiheeltaan elokuva ottaa kuitenkin paljon esikuviaan voimakkaammin kantaa orjuuteen ja rasismiin, eikä yhtään kaunistele sen hirveyksiä. Joidenkin kohtauksien aikana voi jopa tehdä pahaa katsoa ruudulla tapahtuvaa. Samalla teos on kuitenkin jopa inspiroiva ja voimakas kostotarina. Djangon todella haluaa onnistuvan tavoitteissaan ja hahmon puolesta jännittää yhä vain isommin, mitä pidemmälle tarina kulkee.

Elokuvan noin puolen välin paikkeilla se jännite nostetaan huippuunsa äärimmäisen intensiivisen ruokailukohtauksen aikana. Siinä kaikki ohjauksesta näyttelemiseen, käsikirjoittamiseen ja tekniseen toteuttamiseen ovat huippuunsa hiottuja ja katsoja seuraa hievahtamatta ja sydän pamppaillen, missä kohtaa homma räjähtää käsiin. Periaatteessa kohtaus on pelkkää dialogia, mutta juuri sen Tarantino osaa parhaiten. Ei ole ihme, että Tarantino nappasi parhaan käsikirjoituksen Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot Django Unchainedilla. Siitä huolimatta, että kahden tunnin ja 45 minuutin kestossa leffaa olisi voinut jo kirjoitusvaiheessa tiivistää ihan pienesti, teksti on fantastista. Hahmot ovat mahtavasti kirjoitettuja, samoin käydyt keskustelut heidän välillään. Ilmestyessään filmi sai hieman kritiikkiä siitä, kuinka paljon siinä käytetään rasistisia ilmaisuja, mutta olen samaa mieltä Tarantinon puolustuksen kanssa, että 1800-luvulla erityisesti Yhdysvaltojen eteläosissa tiettyä n-sanaa käytettiin kaiken aikaa, joten miksi leffan pitäisi esittää tapahtumia toisin. Ja kun kyseessä on Tarantinon leffa, on toki selvää, että hän vie kaiken äärimmilleen ja tekee rasistihahmoistaan oikein paisuteltuja sikoja, joita katsoja vihaa tosissaan.

Äärimmilleen viemisestä puheenollen... nasevan dialogin lisäksi Tarantinon tavaramerkkeihin kuuluva yliampuva väkivallan kuvaus tekee myös paluun Django Unchainedissa. Ohjaajan tyypilliseen tapaan väkivallan purskahdukset ovat äkillisiä ja äärimmäisen verisiä. Tekoverta ei todellakaan säästellä ja ihmisistä roiskuu sellaiset määrät hurmetta, että yhdessä kohtauksessa talon seinät ovat nopeasti punaiset. Toimintakohtauksia on ripoteltu hyvissä määrin ja ne iskevät joka kerta täysin uutta asennetta peliin. Vaikka leffasta löytyykin pari kohtaa, jotka kaipaisivat pientä lyhennystä, pääasiassa elokuva on vakuuttavasti rytmitetty. Liki kolmen tunnin kesto tuntuu lyhyemmältä kuin se on, kun westerntyylinen seikkailu, raju väkivalta, kiinnostavat keskustelut, jännite, hahmokehitys, romantiikka, vakavien aiheiden draama ja kierosti lystikäs huumori kulkevat näin hyvin käsi kädessä.

Teknisiltäkin ansioiltaan Django Unchained on todella laadukkaasti tehty elokuva. 1800-luvun puoliväli herätetään vakuuttavasti henkiin upein lavastein ja asuin. Maskeeraajat tekevät aika inhottavaakin jälkeä ruoskaniskujen kanssa. Tehostetiimi pääsee toden teolla läträilemään tekoverellä, minkä lisäksi mukaan mahtuu muutama muu hieno efekti. Kuvaus on erittäin tyylikästä laajoista maisemakuvista tiukempiin lähikuviin. Tarantino hyödyntää pitkin elokuvaa todella äkillisiä zoomeja, joissa kuva kiitää vauhdilla laajasta kuvasta lähiotokseen. Zoomausta vielä tuetaan veikeällä äänitehosteella. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu villille lännelle perinteisistä efekteistä aina monipuoliseen musiikkitarjontaan. Tunnuskappale Django jää herkästi soimaan päässä.

Yhteenveto: Django Unchained on erinomainen länkkäri, joka pitää tiukasti mukanaan läpi liki kolmen tunnin kestonsa. Quentin Tarantino hyödyntää kaikkia kikkojaan tehokkaasti pitkin elokuvaa ja elokuva pitääkin sisällään toinen toistaan väkevämpiä kohtauksia, joissa dialogit ovat loppuun asti hiottuja ja näyttelijät täydessä iskussa. Jamie Foxx on erittäin hyvä nimikkoroolissa Djangona, jonka kostotarinaa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena. Foxx jää kuitenkin hieman sivutähtien Christoph Waltzin, Leonardo DiCaprion ja Samuel L. Jacksonin varjoon, jotka hoitavat hommansa ihailtavalla vimmalla. Erityisesti DiCaprio pitää lystiä niljakkaan hahmonsa kanssa. Jännitettä rakennetaan tehokkaasti, etenkin puolen välin paikkeilla nähtävässä tiivistunnelmaisessa ruokailukohtauksessa. Tarantinon tuttuun tapaan elokuvan väkivalta on yliampuvaa ja tekoverellä mässäilevää, mutta silti tyylikästä. Tarina pitää hyvin otteessaan mahtavaan finaaliin asti. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi tekee vaikutuksen upeaa kuvausta ja näyttäviä puitteitaan myöten. Django Unchained on jälleen fantastinen elokuva ja lähes täysosuma Tarantinolta, jota voi suositella erittäin lämpimästi niin ohjaajan kuin western-genren faneille.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Django Unchained, 2012, Columbia Pictures, The Weinstein Company

Arvostelu: Reservoir Dogs (1992)

RESERVOIR DOGS

Ohjaus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Harvey Keitel, Tim Roth, Steve Buscemi, Michael Madsen, Lawrence Tierney, Chris Penn, Randy Brooks, Kirk Baltz, Quentin Tarantino ja Edward Bunker
Genre: rikos
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 18

Reservoir Dogs on ohjaaja Quentin Tarantinon esikoiselokuva. 1980-luvun lopulla Tarantino työskenteli videokaupassa, suunnitellen samalla tekevänsä itse elokuvia. Hänellä oli kehitteillä kertomus pieleen menneestä ryöstöstä, jonka hän ajatteli toteuttaa kavereidensa kanssa 30 000 dollarin budjetilla mustavalkoisena amatöörileffana. Kuitenkin kun Tarantino esitteli käsikirjoituksensa tuottaja Lawrence Benderille, jonka kautta teksti päätyi näyttelijä Harvey Keitelille, siitä kiinnostuttiin ihan tosissaan ja Keitelin ja Benderin avulla Tarantino sai lopulta jopa yli miljoonan elokuvan tekoa varten. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 1991 ja lopulta Reservoir Dogs sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 21. tammikuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Sen jälkeen filmiä esitettiin mm. Cannesin ja Toronton elokuvajuhlilla, kunnes filmi sai kunnon teatterikierroksensa. Elokuva ei ollut mikään erityisen suuri menestys taloudellisesti, mutta niin kriitikot kuin katsojat kehuivat sitä. Vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä rikosgenren merkkiteoksista, minkä lisäksi se on saanut kulttiklassikon statuksen. Itse näin Reservoir Dogsin ensi kertaa kesällä 2013. Tätini oli näyttänyt minulle päivää aiemmin Tarantinon filmin Kunniattomat paskiaiset (Inglourious Basterds - 2009), josta pidin valtavasti ja halusin nähdä lisää. Silloin lähes kymmenen vuotta sitten nuorempana en kuitenkaan erityisemmin välittänyt Reservoir Dogsista. Silti olen myöhemmin ostanut filmin hyllyyni, tarkoituksena katsoa se uudestaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Timanttiryöstö kariutuu poliisien saapumiseen. Ryöstäjä herra White kuljettaa osuman saanutta herra Orangea ryöstäjien kohtaamispaikkana toimivalle varastolle. Odotellessaan muiden saapumista, ryöstäjät alkavat epäillä yhden joukosta olevan soluttautunut poliisi.

Elokuvan ryöstäjäjoukkoon kuuluvat Harvey Keitelin näyttelemä herra White, Tim Rothin näyttelemä herra Orange, Steve Buscemin näyttelemä herra Pink, Michael Madsenin näyttelemä herra Blonde, Edward Bunkerin näyttelemä herra Blue, sekä itse ohjaaja-käsikirjoittaja Tarantinon esittämä herra Brown, jotka rikollispomo Joe Cabotin (Lawrence Tierney) on kasannut yhteen. Herra Blue ja herra Brown jäävät todella pienelle huomiolle, mutta herrat White, Orange, Pink ja Blonde pääsevät kaikki loistamaan kirkkaasti, erityisesti kun jokaisen kohdalla roolitus on nappivalinta. Keitel, Roth, Buscemi ja Madsen ovat kaikki erinomaisia rooleissaan ja todella kovassa iskussa läpi leffan, saaden jokainen ainakin yhden tykkimäisen hetkensä valokeilassa. Näyttelijät kanavoivat vakuuttavasti hahmojensa tunteita ryöstön mennessä pieleen ja on mielenkiintoista seurata, kun nämä erilaiset, voimakkaat persoonat ottavat yhteen, heidän alkaessa epäillä toisiaan poliisiksi valeasussa. Mainitsemisen arvoinen on myös edesmennyt Chris Penn, joka esittää Joe Cabotin poikaa. Niin Penn kuin roistoisukkia esittävä Tierney tekevät hyvää työtä osissaan. Tierneyssä on karismaa rikollispomoksi ja Penn on todella mainio tämän ylimielisenä poikana.

Kuten alussa kerroin, ensimmäisellä katselukerrallani nuorempana en oikein välittänyt Reservoir Dogsista. Nyt varttuneempana toisella katselulla tämä elokuva iski minuun todella lujaa. Olin täysillä mukana heti ensimmäisestä kohtauksesta, jossa nämä ryöstäjät ovat aamupalalla ja keskustelevat siitä sun tästä, väitellen Madonnan kappaleen sanoituksen merkityksestä tai tippikulttuurin ongelmista. Keskustelussa ei edes puhuta siitä, mitä hahmot ovat menossa tekemään. Yksi filmin siisteimmistä jutuista on, että homma toimii, vaikkei itse ryöstöä koskaan näytetä. Alun ruokailun ja alkutekstien jälkeen leffa hyppää suoraan siihen, kun herra White kaahaa varastolle, verta vuotava herra Orange takapenkillään ja vasta hahmojen keskustelujen ja kommenttien kautta katsoja saa tietää, mitä ryöstön aikana tapahtui ja mikä meni pieleen?

Yksi elokuvan suurista onnistumisista on juurikin nämä keskustelut. Quentin Tarantino nousi tunnetuksi mm. hänen lahjakkuudestaan kirjoittaa mitä nasevinta dialogia ja Reservoir Dogs on täynnä sitä. Keskustelut ovat täydellisesti loppuun asti hiottuja, mutta samalla ne esitetään täysin luontevina, aivan kuin todelliset ihmiset kävisivät todellisia keskusteluja. Keskustelut antavat valtavasti informaatiota hahmoista ja ryöstöstä, mutta samalla ei koskaan tunnu siltä, että hahmot selittäisivät asioita suoraan katsojalle. Tarantino vakuuttaa myös sillä, kuinka hän kirjoittaa kertomustaan. Tarina ei kulje yksinkertaisen lineaarisesti eteenpäin, vaan se tosiaan hyppää suoraan ryöstön jälkeiseen aikaan ja takaumien kautta näyttää, kuinka hahmot päätyivät keikalle mukaan ja mitä heidän taustalla oikeasti liikkuu. Teksti on niin vaikuttavasti hiottua, että on jopa huutava vääryys, ettei käsikirjoitus saanut edes ehdokkuutta Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -gaaloissa.

Myös Tarantinon ohjaus on esimerkillisen taidokasta. Hän rakentaa tunnelmaa upeasti, pitäen niin hahmot kuin katsojankin varpaillaan läpi leffan. Kestoa ei ole venytetty liian pitkäksi, vaan esikoisleffansa hän on osannut pitää tiiviinä, vain hieman yli puolentoista tunnin kestossa. Vaikka elokuva onkin hyvin pitkälti vain hahmojen keskustelua, jännite ei koskaan rikkoudu, vaan tiivis henki pysyy jatkuvasti läsnä. Kirjoittamistapojensa lisäksi Tarantino esittelee filmillä toisenkin tavaramerkkinsä, mistä tulisi tunnetuksi, eli yllättävät verisen väkivallan purkaukset. Reservoir Dogsissa ei ole montaa raakaa kohtausta, mutta ne tietyt kohtaukset ovatkin sitten todella iskeviä. Kaikin puolin toteutuksessa on myös jotain hyvin teatterimaista. Koska filmi sijoittuu lähinnä yhteen lokaatioon, sen voisi helposti nähdä toteutuvan näyttämöllä. Tietty teatterimaisuus tuo pelkästään lisää leffan viehättävyyteen.

Tekniseltä puoleltaankin elokuva on onnistuneesti tehty, vaikka budjetti olikin aika minimaalinen. Kuvaus on todella tyylikästä kaikin puolin kamera-ajoista kuvasommitteluun. Etu- ja taka-alan hyödyntäminen on erityisen huoliteltua. Kaikki tämä on vielä leikattu yhteen taidokkaasti. Oma suosikkiosuuteni leikkauksen puolesta on osio, missä hahmo ensin opettelee keksityn tarinan huumekaupasta ja sitten kertoo sen eteenpäin. Tarinan selitys jatkuu kaiken aikaa, mutta esityspaikka, esitystapa ja hahmot siinä ympärillä vaihtuvat lähes joka kuvan myötä. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat myös oivalliset, kuten on äänimaailmakin tehosteista musiikkivalintoihin.

Yhteenveto: Reservoir Dogs on erinomainen rikosjännäri, joka pitää tiukasti otteessaan läpi kestonsa. Quentin Tarantino onnistui heti esikoiselokuvallaan osoittamaan valtavat lahjansa. Hänen ohjauksessaan tunnelma on tiukkaa ja näyttelijät antavat kaikkensa peliin. Tarantinon käsikirjoitus taas on kaikin puolin huippuluokkaa. Sen lisäksi, että tarina on todella nokkelasti kerrottu ja rakennettu kasaan eri aikajanoja hyödyntäen, hahmojen käymät vuoropuhelut ovat toinen toistaan nerokkaammin kirjoitettuja. Filmin aikana saa niin jännittää kuin myös hieman naureskella. Yhtäkkisen veriset tulitukset säpsäyttävät ja toteutuksen tietty teatterimaisuus lisää homman viehättävyyttä. Kaiken kaikkiaan Reservoir Dogs on todella hieno teos, joka toimii täysillä yhä 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Se kuuluu genrensä parhaimmistoon ja jos sitä ei ole rikostarinoiden suurkuluttajana vielä nähnyt, nyt on aika korjata tämä virhe!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Reservoir Dogs, 1992, Live Entertainment, Dog Eat Dog Productions Inc.

Arvostelu: Once Upon a Time... in Hollywood (2019)

ONCE UPON A TIME... IN HOLLYWOOD

Ohjaus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Brad Pitt, Margot Robbie, Margaret Qualley, Emile Hirsch, Timothy Olyphant, Al Pacino, Julia Butters, Austin Butler, Dakota Fanning, Bruce Dern, Kurt Russell, Mike Moh, Damian Lewis, Rafał Zawierucha, Lorenza Izzo, Damon Herriman, Maya Hawke, Zoë Bell, Clifton Collins Jr. ja Quentin Tarantino
Genre: draama, komedia
Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia
Ikäraja: 16

Once Upon a Time... in Hollywood on ohjaaja Quentin Tarantinon yhdeksäs elokuva (tai kymmenes, jos Kill Billit, 2003-2004, laskee erillisiksi elokuviksi). Leffa lähti liikkeelle Tarantinon halusta tehdä elokuva Charles Mansonin rikollisperheestä ja hän alkoi työstämään tarinaa, samalla kun hän mietti, keitä roolittaisi leffaan. Alusta alkaen Tarantino tiesi, että Brad Pitt tulisi olemaan jollain tavalla mukana, minkä lisäksi hän pohti elokuvaan näyttelijöitä, kuten Tom Cruise ja Samuel L. Jackson, joista jälkimmäinen on esiintynyt lähes kaikissa Tarantinon filmeissä. Kun lukuisat naiset alkoivat syyttämään Tarantinon elokuvat tuottaneen The Weinstein Company -yhtiön tuottaja Harvey Weinsteinia seksuaalisesta ahdistelusta ja raiskauksesta, Tarantino hylkäsi yhtiön ja alkoi etsimään uutta yhtiötä tuottamaan leffan. Lopulta Sony otti filmin vastaan ja elokuvan teko lähti kunnolla käyntiin. Kuvaukset alkoivat kesällä 2018 ja nyt Once Upon a Time... in Hollywood saa ensi-iltansa. Itse olin innoissani heti, kun kuulin Tarantinon tekevän uutta leffaa ja kun näin, keitä hän oli roolittanut filmiinsä, innostukseni vain kasvoi. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvan sen lehdistönäytökseen, yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa. Hän valmistautui Once Upon a Time... in Hollywoodiin oikein tosissaan ja arvosteli Tarantinon kaikki elokuvat!

1950-luvulla Rick Dalton oli yksi Hollywoodin kuumimmista nimistä sarjoissa ja elokuvissa, mutta vuonna 1969 hänelle käy selväksi, että hän alkaa olla jo entinen kuuluisuus. Noustakseen takaisin maineeseen Rickin täytyy todistaa kykynsä ja siihen hän tarvitsee avukseen stunt-miestään Cliff Boothia.

Leonardo DiCaprio palaa näyttelijän hommiin muutaman vuoden tauon jälkeen ja tekee yhden uransa parhaista roolitöistä! DiCaprio näyttelee tietty Rick Daltonia, aikoinaan suurta staraa, jonka aika Hollywoodissa alkaa jo olla ohi. DiCaprio kanavoi Rickin erilaisia tunteita huikealla tavalla ja saa katsojan todella välittämään tästä fiktiivisestä näyttelijästä. Rick alkaa kamppailemaan masennuksen kanssa, samalla kun hän yrittää päästä takaisin pinnalle pärisyttävän comebackin kautta. Paikoitellen tuntuu siltä kuin DiCaprio esittäisi roolihahmon kautta omia tunteitaan ja siten hän onnistuu tarjoamaan jopa koskettavan suorituksen muutamassa kohtaa.
     Rick Daltonin tukena vaikeina aikoina on hänen stunt-miehensä Cliff Booth, jota esittää Brad Pitt. Vaikka useassa kohtaa tuntuukin siltä, että Once Upon a Time... in Hollywood olisi puhtaasti DiCaprion show, pääsee Pittkin tietyissä kohdissa oikein kunnolla esiin. Myös hän on erinomainen roolissaan ja näyttelijöiden faneille tuottaa varmasti suurta riemua nähdä nämä starat vihdoin yhdessä valkokankaalla. Pittin ja DiCaprion väliltä löytyy vahvaa kemiaa ja heidän hahmojen ystävyys tuntuu käsinkosketeltavan aidolta. Cliffkin on mielenkiintoinen tapaus ja on koukuttavaa seurata, kuinka hänen hahmoaan avataan vähitellen ja mihin kaikki johtaa.
     Kun kyseessä on Quentin Tarantinon elokuva, on leffa tietty täynnä nimekkäitä näyttelijöitä. Margot Robbie näyttelee näyttelijätär Sharon Tatea ja hänen miehenään, ohjaaja Roman Polanskina nähdään Rafał Zawierucha. Emile Hirsch taas esittää Sharonin ex-miestä, Jay Sebringiä. Timothy Olyphant esittää näyttelijä James Stacya, jonka kanssa Rick päätyy tekemään töitä ja legendaarinen Al Pacino näyttelee Hollywood-tuottaja Marvin Schwarzia. Kurt Russell näyttelee entistä stunt-mies Randya ja Zoë Bell esittää hänen äksyä vaimoaan. Mike Moh ja Damian Lewis esittävät elokuvastaroja Bruce Leetä ja Steve McQueenia. Burt Reynoldsin oli tarkoitus näytellä George Spahnia, joka lainasi karjatilaansa Hollywoodin käyttöön, mutta Reynolds menehtyi ennen kuin hänen kohtauksiaan ehdittiin kuvaamaan, joten Spahnia esittää Bruce Dern. Margaret Qualley, Dakota Fanning, Austin Butler ja Tarantinon filmeistä, kuten Kill Billit ja Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction - 1994), tutun Uma Thurmanin tytär Maya Hawke näyttelevät hippejä, jotka majailevat Spahnin tilalla. Kautta linjan näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä, vaikka hieman harmittaa, ettei Robbie pääse tekemään paljoa Sharonina, vaikka saakin paljon ruutuaikaa. Tarantino itse tekee tietty cameon.

Once Upon a Time... in Hollywood on osuva nimi tälle elokuvalle, sillä tämä todella tuntuu "olipa/tapahtuipa kerran Hollywoodissa" -sadulta. Vaikka leffa sisältää todellisia kuuluisuuksia, ei se kerro tositarinaa, vaan se on enemmänkin Quentin Tarantinon rakkauskirje 1960-luvun Hollywoodia kohtaan. Ja ai että, minkälaisen rakkauskirjeen Tarantino onkaan rustannut! Elokuva todella imaisee katsojan vuoteen 1969, sillä niin tarkasti Tarantino on luonut ajankuvan filmiin. Katsojana tuntuu kaiken aikaa siltä kuin olisi Rick Daltonin ja Cliff Boothin mukana, ajamassa Los Angelesin kuivia ja kuumia katuja filmistudiolle ja takaisin Rickin kotiin. Tuntuu siltä kuin olisi paikan päällä kuvauksissa, kun Rick yrittää todistaa kykynsä. Kuin olisi joku tärkeä henkilö, jolla on pääsy Hollywoodin isoimpien tähtien juhliin. En ole pitkään aikaan kokenut elokuvassa näin vahvasti tällaista, että olisin oikeasti menossa mukana.

Tarantinon tuttuun tyyliin elokuvasta löytyy useita pitkiä kohtauksia, joissa hahmot vain keskustelevat tai ihan vain ovat, ja kun leffan tunnelma on näin hyvin luotu, tuntuu siltä kuin olisi itse keskusteluissa mukana. Ohjaajan tunnetut dialoginlahjat pääsevät jälleen hyötykäyttöön ja monet kohtauksista ovat suorastaan maagisia. Yksi suosikkikohtauksistani on, kun Rick ja Cliff katsovat sarjaa, missä Rick näyttelee ja he naureskelevat sarjalle ja puhuvat sen teosta. Outoa kyllä, yksi vangitsevimmista tilanteista on varmaankin viiden minuutin kohtaus, missä Cliff ruokkii koiransa. Nämä voivat kuulostaa tylsiltä, mutta Tarantino onnistuu tuomaan niihin jotain äärimmäisen kiehtovaa. Joitakin katsojia tulee varmasti tympimään, että Tarantino on tehnyt jälleen lähes kolmen tunnin teoksen, missä ei sinänsä tapahdu paljoa, vaan hahmot lähinnä keskustelevat asioista, mutta itseäni se ei oikeastaan haitannut. Kyllä leffan keston tuntee, mutta olen myös nähnyt alle kahden tunnin filmejä, jotka tuntuivat kestävän kauemmin kuin Once Upon a Time... in Hollywood. On muuten aika hurjaa, että elokuva oli alunperin neljän tunnin mittainen ja Tarantinon täytyi leikata tästä noin tunnin verran materiaalia pois, mihin kuuluu mm. Tim Rothin roolityö. Lisäksi elokuvan loppu herättää varmasti tunteita puolesta ja vastaan, ja vaikka ymmärrän, mikä lopussa saattaa tökkiä ikävästi joitakin katsojia, itse pidin siitä äärimmäisen paljon.

Elokuvan aikana Tarantino hyödyntää muitakin kikkojaan kuin pelkkää jatkuvaa nokkelaa keskustelua. Leffasta löytyy ronskia huumoria, vaikka muihin herran elokuviin verrattuna tämä on jokseenkin kiltti tapaus vitsien puolella. Myös väkivaltaa ei ole samoissa määrin ja lähinnä toiminta kuuluu vain Rickin tähdittämiin leffoihin ja sarjoihin, joita näytetään pitkin elokuvaa. Kaikkein hämmästyttävintä on, kuinka tarkasti nämä leffat ja sarjat on tehty muistuttamaan vanhoja elokuvia ja sarjoja. Ne näyttävät siltä kuin ne olisi oikeasti kuvattu 1950- ja 1960-luvuilla, minkä takia hämmentääkin suuresti, kun niissä näkee Leonardo DiCaprion. Muutenkin itse elokuvasta löytyy vanhan ajan tyyliä. Tarantinon ohjaus ei ole 2000-luvulle tyypillistä, vaan hän on selvästi halunnut tehdä elokuvastaan samanlaisen kuin millaisia filmejä aikoinaan tehtiin ja millaisiin hän on nuorena rakastunut. Lisäksi mukana on tietty kertojaääntä, joka saapuu paikalle välillä kummallisissa paikoissa, sekä äkillisiä takaumia, joissa avataan hahmojen taustoja paremmin.

Tarantinon ohjaus ja käsikirjoitus ovat siis taiturimaista jälleen kerran. Vaikkei Once Upon a Time... in Hollywood sisällä samanlaisia unohtumattomia kohtauksia kuin monet ohjaajan aiemmista töistä, on se hieno näyte siitä, että Tarantino osaa edelleen. Siihen on syynsä, miksi hän kuuluu niihin harvoihin ohjaajiin, joiden tarvitsee vain ilmoittaa, että uusi leffa on tulossa ja yleisö on välittömästi valmis ostamaan liput, tietämättä mitään itse filmistä. Teknisesti kyseessä on tietty taidokkaasti tehty teos. Kuvaus on läpi leffan erinomaista - etenkin useiden kohtausten pitkät kuvat lisäävät kohtauksien maagisuutta. Vaikka leikkauksessa elokuvaa olisi kenties voinut tiivistää vielä hieman lisää, on filmi jo tällaisenaan sulavasti pistetty kasaan. Lavastajat, puvustajat, maskeeraajat ja efektitiimi ovat pistäneet parastaan luodakseen 1969 vuoden valkokankaille. Äänimaailma on erittäin oivallisesti rakennettu ääniefekteistä useisiin erilaisiin kappaleisiin, mitkä jälleen huokuvat Tarantino-henkeä.

Yhteenveto: Once Upon a Time... in Hollywood on Quentin Tarantinon loistava rakkauskirje 1960-luvun Hollywoodille. Elokuva todella imaisee katsojansa vuoteen 1969 ja läpi leffan tuntuu siltä kuin olisi tapahtumissa mukana. Tarantino onnistuu jälleen tekemään filmistä erittäin lumoavan ja vangitsevan, jolloin sen pitkiin dialogeihin tai myös pelkkään hiljaisuuteen uppoutuu toden teolla. Välillä Tarantino iskee jotain äkillistä pöytään, mutta tekee sen tuttuun tapaansa tyylitajuisesti. Leffasta löytyy asioita, kuten sen lopetus, mitkä herättävät paljon mielipiteitä suuntaan jos toiseen. Itselleni filmin loppu kruunasi paketin. Leonardo DiCaprio tekee yhden uransa huippurooleista comebackia yrittävänä Hollywoodin ex-starana ja Brad Pitt on myös erinomainen tämän stunt-miehenä. Muutkin näyttelijät ovat erittäin hyviä, mutta hieman jää harmittamaan, kuinka vähän tekemistä Margot Robbie lopulta saa. Kyllä elokuvan lähes kolmituntisen keston huomaa paikoitellen, mutta samalla on vaikea sanoa, mitä leffasta tiputtaisi pois, sillä kokonaisuus loksahtaa paikoilleen niin hyvin. Vaikka välillä tuntui siltä, että elokuva on hieman ylipitkä, toivon, että Tarantino julkaisisi joskus sen neljän tunnin version mm. Tim Rothin roolisuorituksen kera. Ohjaajan faneille Once Upon a Time... in Hollywood on tietty pakkokatsottavaa. Mitään vauhdikasta menoa tai Tarantinon tuotannon alkupään rikosjännärimenoa on turha odottaa ja temmoltaan elokuva muistuttaa eniten herran edellistä teosta, The Hateful Eightia (2015).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Once Upon a Time... in Hollywood, 2019, Bona Film Group, Heyday Films, Sony Pictures Entertainment, Visiona Romantica