Arvostelu: Memories of Murder (살인의 추억 - 2003)

MEMORIES OF MURDER

살인의 추억

Ohjaus: Bong Joon-ho

Pääosissa: Song Kang-ho, Kim Sang-kyung, Kim Roi-ha, Song Jae-ho, Byun Hee-bong, Go Seo-hee, Park No-shik, Park Hae-il, Ryu Tae-Ho ja Jeon Mi-seon

Genre: rikos, jännitys

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 16

Memories of Murder perustuu Kim Kwang-rimin näytelmään Come to See Me (날 보러 와요 - 1996), joka taas pohjautuu löyhästi tositapahtumiin Etelä-Korean ensimmäisestä sarjamurhaajasta, joka murhasi viisitoista naista vuosien 1986 ja 1991 välillä Hwaseongin pikkukaupungissa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Bong Joon-ho oli kiinnostunut tästä tapauksesta ja ryhtyi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2002 ja lopulta Memories of Murder sai maailmanensi-iltansa 2. toukokuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka voitti niin kriitikot kuin katsojat puolelleen. Itse kuulin leffasta ensi kertaa, kun se julkaistiin Suomen elokuvateattereihin vuonna 2020, Bong Joon-hon Oscar-voittajaleffa Parasiten (기생충 - 2019) jälkijunassa. En käynyt katsomassa leffaa, mutta kiinnostuin siitä. Kun huomasin Memories of Murderin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa elokuvan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Lokakuussa 1986 eteläkorealaisessa pikkukaupungissa kaksi naista löydetään samalla lailla raiskattuina ja murhattuina. Kun tapaus osoittautuu liian vaativaksi paikallisille etsiville, Soulista lähetetään kokeneempi rikosylikonstaapeli auttamaan sarjamurhaajan löytämisessä.

Song Kang-ho ja Kim Roi-ha näyttelevät etsiväkaksikko Park Doo-mania ja Cho Yong-koota, jotka ryhtyvät selvittämään murhattujen naisten tapausta ja metsästämään sarjamurhaajaa. Etsiväduolla on varsin omaperäiset keinot käytössään tapauksen hoitamiseksi. Park uskoo voivansa tunnistaa syyllisen ihan vain katsomalla tätä silmiin. Cho taas potkii ensin ja kyselee vasta sitten. Hyvin nopeasti käy selväksi, että nämä etsivät eivät ole erityisen päteviä työssään ja että he ovat haukanneet turhan ison palan purtavakseen, mutta heidän puuhiaan on kyllä kiinnostavaa ja usein aika hupaisaakin seurata - etenkin kun pakkaa saapuu sekoittamaan pääkaupunki Soulista saapuva rikosylikonstaapeli Seo Tae-yoon (Kim Sang-kyung), joka hoitaa työnsä rauhallisemmin ja tutkivammin. Erilaisten etsivien tönkkö ryhmädynamiikka ja vastakkainasettelu pikku- ja suurkaupunkien lainvalvojien välillä on erinomaisesti rakennettu. Song ja Kimit ovat hyviä rooleissaan - etenkin Song, joka on suorastaan mahtava.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Byun Hee-bong tutkintaa johtavana päällikkö Koona, Song Jae-ho tätä seuraavana Shininä, Go Seo-hee tutkinnassa välillä avustavana konstaapeli Kwonina, Jeon Mi-seon Parkin tyttöystävänä Seol-yungina, sekä Park No-shik kehitysvammaisena Kwang-hona, joka on etsivien ensimmäinen murhaepäilty. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan oivallisesti, varsinkin No-shik, jonka reppanaa hahmoa käy sääliksi, kun tämä joutuu välittömästi etsivien silmätikuksi.

Memories of Murder osoittautui kehujensa arvoiseksi rikosdraamaksi, eikä ihme, että sitä pidetään yhtenä lajityyppinsä vahvimmista merkkiteoksista. Kyseessä on todella koukuttava murhamysteeri, joka nappaa heti avauskohtauksellaan mukaansa ja tiukentaa kaiken aikaa otettaan. Ankean harmaa elokuva on ahdistava ilmapiiriltään ja se sisältää muutaman piinaavan tiivistunnelmaisen kohtauksen. Murhaajan etsiminen muuttuu hetki hetkeltä epätoivoisemmaksi, kun uhreja löytyy lisää, mutta tekijää ei millään tunnu löytyvän. Etsivät muuttuvat tapauksen myötä ja filmissä vallitsee suuri tragedian tuntu. Lopetus vetää hiljaiseksi, etenkin kun tietää homman perustuvan tositapahtumiin.

Raskaasta aiheestaan ja synkeästä menostaan huolimatta Memories of Murder on yllättävänkin hauska elokuva. Huumori syntyy erityisesti etsivien Parkin ja Chon hassuista ja erittäin kyseenalaisista toimintatavoista, sekä kekseliään kummallisista tilanteista. Kun murhaajaa ei tunnu löytyvän ja epätoivo alkaa vallita, etsivät päätyvät yhä vain erikoisempiin johtopäätöksiin, joiden avulla he yrittävät ratkoa tapausta. Esimerkiksi yhdessä kohtaa Doo-man on vakuuttunut, että koska raiskatuista uhreista ei ole löytynyt ainuttakaan karvaa murhaajalta, murhaajan täytyy olla kalju - myös alapäästään. Niinpä Doo-man lähteekin kylpylään etsimään häpykarvattomia miehiä. Absurdi huumori ja synkkä murhatutkimus kulkevat hämmentävän vakuuttavasti käsi kädessä, eikä komediapuoli haittaa filmiä yhtään. Itse asiassa juuri se nostaa Memories of Murderia korkeammalle, trillereiden kärkikastiin.

Bong Joon-ho suoriutuu työstään niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana ihailtavan lahjakkaasti. Hänen rakentamansa tunnelma on vangitseva, käsitteli hän kohtausta sitten jännärinä tai komediana. Bongin teksti on vahva tarinankerrontaa ja hahmoja myöten ja käsikirjoitus sisältää toki yhteiskunnallista pohdintaa poliisien toiminnasta. Memories of Murder on myös tyylikkäästi kuvattu. Otokset ovat usein pitkiä ja niissä hyödynnetään kuva-alaa esimerkillisesti. Valaisu on näyttävää ja värimaailma on onnistuneen iloton. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma on oivallisesti rakennettu. Taro Iwashiro tunnelmoi hyvin musiikeillaan.

Yhteenveto: Memories of Murder on erinomainen rikosjännäri, joka vangitsee tiukasti mukaansa. Elokuva on synkkä ja ankean harmaa, aiheuttaen vahvaa epämiellyttävyyden tunnetta. Jännitettä rakennetaan ihailtavan esimerkillisesti ja jotkut kohtaukset ovat erittäin tiivistunnelmaisia. Samalla elokuva osaa olla myös yllättävän hauska. Etsivien kyseenalaisesta toiminnasta saadaan paljon huumoria, joka nimenomaan vain tehostaa leffaa, eikä syö sen jännitettä. Näiden toheloiden puuhia seuraa niin jännittyneenä kuin huvittuneena aina loppuhuipennukseen asti, joka tekee suuren vaikutuksen ja vetää hiljaiseksi. Näyttelijät ovat huippuvireessä leffassa ja teknisiltä ansioiltaankin elokuva on mainio. Bong Joon-hon ohjaus ja käsikirjoitus ovat todella väkevät. Memories of Murder on yksi rikostutkimuselokuvien huipputapauksista, jota suosittelenkin erittäin lämpimästi kaikille genren ystäville. 20-vuotisjuhla on täydellinen syy katsoa se vihdoin, jos sitä ei ole vielä nähnyt ja se on myös hyvä syy katsoa elokuva uudestaan, vaikka sen olisikin nähnyt jo useampaan otteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

살인의 추억, 2003, Sidus, CJ Entertainment, Muhan Investment

Arvostelu: Likainen Harry ja murhapooli (The Dead Pool - 1988)

LIKAINEN HARRY JA MURHAPOOLI

THE DEAD POOL

Ohjaus: Buddy Van Horn
Pääosissa: Clint Eastwood, Patricia Clarkson, Evan C. Kim, Liam Neeson, Michael Currie, David Hunt, Michael Goodwin, Anthony Charnota ja Jim Carrey
Genre: rikos, jännitys
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 16

Clint Eastwoodin tähdittämä rikoselokuva Likainen Harry (Dirty Harry - 1971) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Jatko-osat Magnum .44 (Magnum Force - 1973), Murskaaja (The Enforcer - 1976) ja Ratkaiseva isku (Sudden Impact - 1983) olivat saamastaan kritiikistä huolimatta jokainen edeltäjäänsä menestyneempiä lippuluukuilla, joten pian Ratkaisevan iskun ilmestymisen jälkeen alkoivat puheet viidennestä Likainen Harry -filmistä. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1988 ja lopulta The Dead Pool, eli suomalaisittain Likainen Harry ja murhapooli sai ensi-iltansa samaisen vuoden heinäkuussa. Elokuva sai muutaman edeltäjänsä tavoin ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, minkä lisäksi leffa epäonnistui jatkamaan taloudellista voittokulkuaan. Elokuva jäi jopa koko sarjan heikoimmin menestyneeksi teokseksi. Itse olin nähnyt ensimmäisen Likaisen Harryn joitain vuosia sitten, mutten ollut aiemmin nähnyt sen jatko-osia. Kun viime vuonna huomasin elokuvan täyttävän 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi arvostella niin alkuperäisen filmin kuin sen jatko-osat. Pari viikkoa Ratkaisevan iskun jälkeen katsoin vihdoin sarjan päätösosan, Likainen Harry ja murhapoolin.

Eri alojen julkimoita löytyy kuolleena ja etsivä Harry Callahan saa käsiinsä murhapooli-listan, jolla on listattuna julkimoita. Listalta löytyy myös Harryn oma nimi. Harryn täytyy selvittää, kuka on murhannut nämä julkimot ja laatinut listan, ennen kuin tekijä lähtee hänen peräänsä.

Clint Eastwood palaa etsivä Harry Callahanin rooliin viidettä ja näillä näkymin viimeistä kertaa. Vaikka on toisaalta hienoa nähdä Eastwood jälleen varmaankin toiseksi tunnetuimmassa roolissaan, tiettyä väsymystä Harryn esittämistä kohtaan on näkyvissä. Karismaa selvästi löytyisi yhä, mutta Eastwood jaksaa näyttää vakuuttavuutensa vain silloin tällöin. Lähinnä hän kulkee leffan läpi äristen ja tuhahdellen, näyttäen koko ajan siltä, että hän olisi herännyt joka kuvausaamu väärällä jalalla.

     Harryn lisäksi muita hahmoja elokuvassa ovat mm. poliisikapteeni Donnelly (Michael Currie), Harryn uusi työpari Al Quan (Evan C. Kim), toimittaja Samantha Walker (Patricia Clarkson), elokuvaohjaaja Peter Swan (Liam Neeson) ja näyttelijä Johnny Squares (Jim Carrey). Kyllä, luitte oikein. Ennen kuin Jim Carrey väänteli naamaansa Ace Ventura - lemmikkidekkarissa (Ace Ventura: Pet Detective - 1994), The Mask - naamiossa (The Mask - 1994) ja Nuijassa ja tosinuijassa (Dumb and Dumber - 1994), hän teki pienen roolin viimeisessä Likainen Harry -filmissä. Lyhyen ruutuaikansakin sisällä Carrey vilauttaa seuraavalla vuosikymmenellä kaikkien tuntemiksi tulevia maneereitaan ja on hilpeää nähdä hänet ennen suosiotaan. Myös nuoren Liam Neesonin näkeminen raakoja leffoja tekevänä ohjaajana yllätti mukavasti. Muista näyttelijöistä Clarkson sopii passelisti reportterin rooliin, mutta Kim on aika kehnosti hyödynnetty Harryn uutena työparina. Näyttelijän ja hahmon aasialaistaustan takia Al Quan pistetään tietty kertaalleen osoittamaan taitonsa itämaisten taistelulajien hallinnassa.

Päätähtensä tavoin itse leffakin Likainen Harry ja murhapooli kulkee alusta loppuun hyvin pitkälti perusvaihteella, tarjoten sen mitä kyseisen elokuvasarjan edustajalta voikin odottaa, eikä mitään sen enempää. Käsikirjoitus on rustattu kulkemaan täysin samoja latuja kuin edellisetkin osat, eikä tekijöiden tarkoituksena ole selvästi enää viidennessä osassa repiä mattoa katsojien jalkojen alta tai räjäyttää tajuntoja. Tiettyä kaavaa seurataan orjallisesti; välillä onnistuen ja toisinaan taas aika innottomasti. Tästä syystä katsojankin on vaikea innostua Harryn tämänkertaisista seikkailuista, eikä elokuva tarjoa edes vähäistä jännitystä. Oikeastaan vain nykyään maailmankuulujen näyttelijöiden näkeminen näin nuorina ja kokemattomina tarjoaa leffan ainoat riemut.

Vaikkei filmi onnistukaan olemaan jännittävä, eikä se saa murhaajastaankaan kehiteltyä mitenkään mielenkiintoista tai uhkaavaa tyyppiä, on murhapooli-listaan liittyvä juoni tarpeeksi menevä, jotta elokuvan katsoo sujuvasti loppuun. Hommaa auttaa paljon myös leffan lyhyt kesto. Vain puolentoista tunnin mitassa Likainen Harry ja murhapooli on sarjansa lyhyin osa ja toisaalta hyvä niin. Kahden tunnin kestoon venytettynä aika kävisi helpommin pitkäksi. Meno on tarpeeksi ytimekästä ja vaikka lopputuloksen voi arvata jo ennen kuin leffan pistää pyörimään, seuraa keskinkertaista tekelettäkin tarpeeksi mielellään.

Tämänkertaisena ohjaajana toimii Buddy Van Horn, joka oli toiminut sarjan toisen osan, Magnum .44:n apulaisohjaajana, sekä auttanut edellisten osien stunt-puolella. Van Horn ja Eastwood olivat selvästi hyvää pataa keskenään, sillä kaikki kolme Van Hornin ohjaustyötä ovat olleet yhteistyössä Eastwoodin kanssa. Likainen Harry ja murhapoolissa näkyy Van Hornin kokemattomuus ohjaajan puikoissa, eikä hän onnistu tekemään erityisen väkevää vaikutusta. Eipä tosin Steve Sharonin laiskasta käsikirjoituksesta paljoa edes saisi irti. Sentään Sharon on onnistunut kirjoittamaan mukaan parikin oivaa repliikkiä, kuten "You're shit outta luck" ja "Opinions are like assholes; everybody has one". Tekniseltä puoleltaan elokuva on toimiva, mutta se ei ole ihan yhtä elokuvallinen, vaan siitä löytyy tiettyä suoraan televisioon tehdyn produktion henkeä. Kuvaus, leikkaus, lavasteet, asut, maskeeraukset, äänimaailma - kaikki toimivat tarpeeksi hyvin. Lalo Schifrin tunnelmoi jälleen passelisti musiikkien kanssa, mutta tällä kertaa parhaiten jää mieleen pariin otteeseen kuultava Guns N' Rosesin Welcome to the Jungle -kappale. Yhtyeen jäsenet Axl Rose ja Slash jopa nähdään pienissä rooleissa leffassa.

Yhteenveto: Likainen Harry ja murhapooli on aika keskinkertainen rikosraina ja huipennus Likainen Harry -elokuvasarjalle. Päätähti Clint Eastwood näyttää kyllästymisen merkkejä roolia kohtaan, eikä hoida hommaansa samalla rautaisuudella kuin ennen. Muutenkin elokuva on vähän vasemmalla kädellä väsätty. Steve Sharonin käsikirjoitus kulkee laiskasti tuttuja latuja ja sen pohjalta Buddy Van Hornin ohjaus on ponnetonta ja jännityksetöntä. Murhapoolilista on toimiva idea tarinalle ja puolentoista tunnin kestossa aika ei ehdi käydä pitkäksi. Lopulta parasta elokuvassa on nähdä Liam Neeson ja Jim Carrey nuorina miehinä, ennen kuin heistä muodostui maailmankuuluja staroja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Dead Pool, 1988, Warner Bros., Malpaso Productions

Arvostelu: Kuolema Niilillä (Death on the Nile - 2022)

KUOLEMA NIILILLÄ

DEATH ON THE NILE

Ohjaus: Kenneth Branagh
Pääosissa: Kenneth Branagh, Tom Bateman, Gal Gadot, Armie Hammer, Emma Mackey, Annette Bening, Letitia Wright, Sophie Okonedo, Jennifer Saunders, Dawn French, Russell Brand, Ali Fazal ja Rose Leslie
Genre: rikos, jännitys
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Death on the Nile, eli suomalaisittain Kuolema Niilillä perustuu Agatha Christien samannimiseen Hercule Poirot -kirjaan vuodelta 1937 ja se on jatko-osa vuoden 2017 elokuvalle Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express). Pian Idän pikajunan arvoituksen ilmestymisen jälkeen ilmoitettiin, että ohjaaja-näyttelijä Kenneth Branagh on alkanut työstämään toista filmatisointia Christien kirjojen pohjalta. Alun perin elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo joulukuussa 2019, mutta koska Disneyn Fox-kauppojen takia kuvaukset saatiin aloitettua vasta saman vuoden syyskuussa, ensi-iltaa jouduttiin siirtämään lokakuulle 2020. Koronaviruspandemian ja yhteen elokuvan näyttelijöistä, Armie Hammeriin kohdistuneiden ahdistelusyytösten takia leffaa on jouduttu siirtämään parikin kertaa lisää, mutta nyt Kuolema Niilillä saa vihdoin ensi-iltansa. Itse en ollut lainkaan innoissani elokuvasta, sillä en piitannut Idän pikajunan arvoituksesta. Parin viime vuoden aikana olen ehtinyt useasti unohtaa filmin olemassaolon ja kävinkin katsomassa sen aika skeptisin ennakko-odotuksin muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Yksityisetsivä Hercule Poirot nauttii lomapäivistään Egyptissä, kun hänet yhtäkkiä vedetään selvittelemään kolmiodraamaa ja tutkimaan murhaa jokilaivalla Niilillä.

Kenneth Branagh palaa legendaarisen etsivä Hercule Poirotin rooliin, eikä vieläkään ihan vakuuta. Branagh on jälleen tahattomankin koominen monikerroksisten viiksiensä ja ylikorostetun aksenttinsa kanssa. Silti joko hän on tässä hieman hillitympi kuin Idän pikajunan arvoituksessa tai sitten olin ehtinyt tottua hänen Poirot-tulkintaansa, sillä Branagh ei häirinnyt samalla lailla kuin viimeksi. Hänen kyseenalaisesti toteutetut viiksensä sen sijaan häiritsivät minua edelleen ja Poirotin ollessa ruudulla, huomasin vähän väliä tuijottavani vain hänen viiksiään. Viiksiin kohdistunut internet-pilkka ei ole jäänyt tekijöiltä huomaamatta ja elokuva käyttääkin ensimmäiset kymmenen minuuttiaan lähinnä perustelemaan Poirotin naamakarvoitusta.

     Branaghin lisäksi myös Tom Batemanin esittämä Bouc tekee paluun Idän pikajunan arvoituksesta, mutta muuten näyttelijäkaarti on pistetty vaihtoon. Annette Bening nähdään Boucin tiukkapipoisena äitinä Euphemiana. Gal "Wonder Woman" Gadot ja negatiiviseen huomioon joutunut Armie Hammer näyttelevät vastanainutta pariskuntaa Linnet Ridgewayta ja Simon Doylea, kun taas Sex Education -sarjasta (2019-) tuttu Emma Mackey näyttelee Simoniin palavasti rakastunutta Jacqueline de Bellefortia. Jennifer Saunders esittää Linnetin kummitäti Marie Van Schuyleriä ja Dawn French tämän assistenttia, rouva Bowersia. Ali Fazal näyttelee Linnetin serkkua, asianajaja Andrew Katchadouriania, Game of Thrones -sarjan (2011-2019) alkukausilla nähdyn Rose Leslien esittäessä Linnetin apulaista Louisea. Sophie Okonedo nähdään kuuluisana jazz-laulajana Salome Otterbournena ja Black Pantherista (2018) tuttu Letitia Wright tämän sukulaistyttö Rosaliena. Koomikko Russell Brand tekee yllättävänkin vakavan roolin lääkäri Linus Windleshamina. Näyttelijät hoitavat hommansa pätevästi ja lähes jokaisesta saadaan jotain irti elokuvan aikana, kun itse kukin päätyy Poirotin epäillyksi.

Huolimatta alun kymmenminuuttisesta mustavalkoisesta prologista diginuorennetun Branaghin ja hömelöiden viiksien selityksen kera, yllätyin siitä, että Kuolema Niilillä onkin ihan pätevä murhamysteerielokuva ja huomattava parannus heikon Idän pikajunan arvoituksen jälkeen. Tästäkin leffasta löytyy omat ongelmansa, kuten turhan pitkä kesto. Varsinkin filmin alkupäässä on reippaasti tiivistämisen varaa. On toisaalta hyvä, että elokuva käyttää aikansa esitelläkseen hahmot kunnolla ennen kuin murha tapahtuu, jotta katsojalla on heti käsitys erilaisista mahdollisista motiiveista tekoon, mutta samalla leffa voisi hypätä nopeammin murhaan, sillä vasta siinä kohtaa elokuva tuntuu oikeasti lähtevän liikkeelle. Filmin toinen puolikas on selvästi parempi kuin ensimmäinen ja sen aikana huomasin epäileväni jatkuvasti eri tyyppiä syylliseksi ennen varsinaista paljastusta.

En ole lukenut Christien kirjaa, enkä ollut tainnut katsoa edes elokuvan traileria, sillä minulle tuli yllätyksenä jopa se, kuka tarinassa murhataan. Tämä loikin omaan katselukokemukseeni miellyttävän jännitteen alkupäästä lähtien, sillä ennen kuin ryhdyin pohtimaan, kuka on murhan takana, minun piti ensin hoksata, kuka tulisi olemaan uhri. Elokuvasta löytyy joitain ihan onnistuneen tiivistunnelmaisia kohtauksia ja varsinkin loppuhuipennus paljastusten kera on mainion jännittävästi rakennettu. Kokonaisuutena Kuolema Niilillä on hieman ontuva paketti, mutta aloin vihdoin nähdä potentiaalia Branaghin yrityksessä luoda Hercule Poirotin ympärille omaa elokuvasarjaansa.

Branaghin ohjaus on taidokkaampaa tällä kertaa, mutta silti toivon, että joku muu ottaisi ohjakset, jos filmille päätetään tehdä jatkoa. Michael Greenin käsikirjoitus toimii, joskin ensimmäistä tuntia olisi voinut tiivistää jo kirjoitusvaiheessa. Teknisiltä ansioiltaan Kuolema Niilillä on myös ailahteleva teos. Elokuva on ihan hyvin kuvattu, joskin ihmettelin kaiken aikaa päätöstä kuvata Poirotia yläkulmasta. Lisäksi leffaa katsoessa on kiusallisenkin selvää, milloin sitä on kuvattu paikan päällä ja milloin studiossa. Luonnossa kuvatut otokset ovat näyttäviä ja kauniita, mutta kun siirrytään studioon, taustakankaat ja liian kirkkaat spottivalot tekevät elokuvasta välillä jopa visuaalisesti ruman. Asiaa eivät auta leffan heikot, viimeistelemättömiltä näyttävät erikoistehosteet. Lavasteet ja asut ovat kuitenkin hienot ja aikaan sopivat. Äänimaailma toimii muuten, mutta leffaan on jostain syystä päätetty lisätä muutamia täysin tarpeettomia äkkisäikäytyksiä eri eläinten kautta. Patrick Doylen säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti, lisäten seikkailun, mysteerin ja muinaisen Egyptin henkeä.

Yhteenveto: Kuolema Niilillä on kelpo murhamysteerielokuva ja selvä parannus laimean Idän pikajunan arvoituksen jälkeen. Kenneth Branagh ei vieläkään ihan vakuuta outojen viiksiensä kanssa Hercule Poirotina - ei, vaikka viiksiä yritetään kuinka perustella filmin alussa. Branagh ajaa kuitenkin asiansa paremmin tällä kertaa ja varsinkin loppupäässä hoitaa tonttinsa niin näyttelijänä kuin ohjaajana kelvollisesti. Muu näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin osistaan. Toteutukseltaan elokuva on aika ailahteleva. Sen rytmityksessä on ongelmia ja filmillä kestää turhan kauan aikaa oikeasti käynnistyä. Lisäksi leffan visuaalinen ilme heittelee, riippuen siitä, mikä kaikki on kuvattu studiossa vihreää kangasta vasten ja heikkojen erikoistehosteiden kera. Leffasta löytyy kuitenkin tarpeeksi onnistumisia, liittyen katsojan epäilysten ovelaan ohjailuun ja tiettyihin jännittäviin hetkiin, jotta se pääsee plussan puolelle. Ei Kuolema Niilillä kovin ihmeellinen teos ole, mutta Idän pikajunan arvoituksen jälkeen koin sen varsin miellyttäväksi yllätykseksi ja tällä kertaa sanonkin, että katson ihan mielelläni jatkoa, jos sellaista tehdään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Death on the Nile, 2022, Scott Free Productions, The Estate of Agatha Christie, Twentieth Century Fox

Arvostelu: Murskaaja (The Enforcer - 1976)

MURSKAAJA

THE ENFORCER

Ohjaus: James Fargo
Pääosissa: Clint Eastwood, Tyne Daly, Harry Guardino, Bradford Dillman, John Mitchum, DeVeren Bookwalter, Albert Popwell, John Crawford, Michael Cavanaugh, Samantha Doane ja M. G. Kelly
Genre: rikos
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 16

Clint Eastwoodin tähdittämä elokuva Likainen Harry (Dirty Harry - 1971) oli hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Jatko-osa Magnum .44 (Magnum Force - 1973) oli taloudellisesti vielä isompi menestys, mutta se sai heikommat arviot kriitikoilta. Vuonna 1974 sanfranciscolaiset elokuvaopiskelijat Gail Morgan Hickman ja S. W. Schurr kehittelivät oman rikostarinansa, joka kulki nimellä "Moving Target". Nähtyään Likaisen Harryn ja Magnum .44:n, kaksikko kuitenkin tuumi, että he voisivat muovata tarinastaan uuden Likainen Harry -filmin. He saivatkin käsikirjoituksensa Clint Eastwoodille, joka piti heidän ideastaan. Samaan aikaan Warner Bros. oli kuitenkin jo työstämässä kolmannen elokuvan käsikirjoitusta Stirling Silliphantin kanssa. Eastwood piti Silliphantin ideasta antaa Harrylle naisapuri, muttei välittänyt tarinasta, eikä kokenut sen sisältävän tarpeeksi toimintaa, joten hän esitteli Hickmanin ja Schurrin tekstin. Sen pohjalta Silliphant kirjoitti uuden käsikirjoituksen ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 1976 ja lopulta The Enforcer, eli suomalaisittain Murskaaja sai ensi-iltansa samaisena jouluna. Elokuva menestyi edellisiä osia paremmin, mutta sai kriitikoilta jälleen ristiriitaisemmat arviot. Itse olin nähnyt elokuvasarjasta ennen vain alkuperäisen Likaisen Harryn, mutta liian nuorena arvostaakseni sitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän viime vuonna 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sarjan kaikki osat läpi. Lähes kolme kuukautta Magnum .44:n katsomisen jälkeen katsoin viimein Murskaajan.

Etsivä Harry Callahan ryhtyy tutkimaan Bobby Maxwellin johtamaa Kansan vallankumousrintamaa ja saa parikseen ensi kertaa kentällä toimivan poliisi Kate Mooren.

Clint Eastwood nähdään kolmatta kertaa tuimana ja äksynä etsivä Harry Callahanina, eli "Likaisena Harryna". Jälleen kerran hän hoitaa virkahommansa tehokkaasti, muttei todellakaan oppikirjan mukaisesti. Eastwood on yhä erinomainen roolissaan ja hänestä ei voi muuta kuin pitää Harryna, oli tämä kuinka tyly muille.

     Parikseen Harry joutuu ottamaan juuri etsiväksi ylennetyn Kate Mooren, jota näyttelee Tyne Daly. Yksinäisenä sutena tunnettu Harry ei tietenkään ajatuksesta riemastu, etenkään kun kyseessä on täysin kokematon poliisi kenttähommien saralla. Katsojan silmissä Kate kuitenkin toimii hyvänä parina Harrylle ja on mukava seurata, kuinka hän yrittää todistaa kykynsä. Daly on mainio roolissaan ja hänen ja Eastwoodin kemiat pelaavat hyvin yhteen.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Harry Guardino luutnantti Bresslerinä, John Crawford San Franciscon pormestarina, Bradford Dillman Harryn kanssa kilpailevana ylikomisario McKayna, Albert Popwell omaa jengiään johtavana Big Ed Mustaphana, sekä DeVeren Bookwalter tämänkertaisena roistona, Bobby Maxwellina, joka on aika tylsä ja vaisu tapaus Harryn aiempiin vastuksiin verrattuna. Bookwalter näyttää hetkittäin omaavansa sopivaa häijyyttä rooliin, mutta hahmosta ei silti saada mitään irti. Muut näyttelijät hoitavat hommansa passelisti ja Crawford on veikeä ylitärkeilevänä pormestarina.

Murskaaja on kaukana alkuperäisen Likaisen Harryn tasosta, eikä se ole edes yhtä hyvä teos kuin Magnum .44. Silti se on ihan pätevä kyttäjännäri, johon Harryn uusi pari tuo vahvaa lisäpuhtia, kun pahis ja häneen liittyvä juonikuvionsa ei sitä niinkään tarjoa. Elokuva heikkeneekin joka kerta hieman, kun pääkaksikko ei ole ruudulla. Harryn tympeä suhtautuminen Kateen tarjoaa hilpeyttä ja Katea taas kannustaa osoittamaan Harryn ennakkoluulot vääriksi. Kiusallisen hetken tarjoaa Harryn ja Katen ensikohtaaminen, missä Harry kyseenalaistaa San Franciscon poliisivoimien päätöksen ylentää kokemattomiakin poliiseja etsiviksi, jotta pormestari voisi kehuskella sukupuolineutraalisuudella. Samanaikaisesti katsojaa nolottaa Harryn kommenttien puolesta, mutta samalla voi ymmärtää hänen pointtinsa siitä, että on pöyristyttävää lähettää keltanokkia taistelutantereelle kuolemaan vain, jotta poliisivoimien imago näyttäisi hyvältä.

Elokuvan tarina ei ole kovin kummoinen, mutta silti tarpeeksi sujuva, jotta elokuvaa seuraa mielellään loppuun asti. Asiaa toki auttaa vain hieman yli puolentoista tunnin kesto, mikä menee nopeasti. Tasaisin väliajoin mukaan mahtuu nasevaa toimintaa, jossa Eastwood pääsee iskevästi valloilleen. On ammuskelua, turpaanvetoa ja takaa-ajoa. Ilmestyessään elokuvaa jopa kritisoitiin liiallisesta väkivallasta ja tarpeettomista raakuuksista. Näin 45 vuotta myöhemmin näitä kommentteja lähinnä ihmettelee huvittuneena. Kaikki lopulta huipentuu mainioon finaaliin, mikä tekee aika yllättäviäkin ratkaisuja. Itse jopa toivoin tarinan kannalta, että elokuva olisi loppunut eri tavalla ja siten kenties muuttanut hieman sanomaansa naisten asemasta poliisivoimissa.

Alun perin Clint Eastwoodin oli tarkoitus itse ohjata Murskaaja, mutta kun hän sai samaan aikaan ohjausvastuulleen Lainsuojaton-länkkärin (The Outlaw Josey Wales - 1976), Eastwood koki, ettei jaksaisi tehdä kahta elokuvaa ja antoikin ohjaajan hommat James Fargolle. Fargo oli toiminut apulaisohjaajana monissa Eastwoodin filmeissä ja tekikin tässä debyyttinsä pääohjaajana. Fargon kokemattomuus näkyy paikoitellen, mutta hän hoitaa hommansa kelvollisesti siitä huolimatta. Stirling Silliphantin ja Dean Riesnerin käsikirjoitus Gail Morgan Hickmanin ja S. W. Schurrin tekstin ja Silliphantin ideoiden pohjalta vaatisi työstämistä, jotta itse kertomus ja roisto saisivat lihaa luidensa ylle, mutta homma toimii tarpeeksi hyvin näinkin. Kuvaus on sujuvaa ja leikkauskin toimii. Lavasteet ja asut ovat onnistuneet ja äänimaailmakin oivallinen. Uusi säveltäjä Jerry Fielding tunnelmoi ihan kivasti musiikeillaan.

Yhteenveto: Murskaaja on kelpo rikosjännäri, joka jää kuitenkin kahden edellisen Likainen Harry -elokuvan jalkoihin. Harryn uusi työpari Kate Moore on mainio lisäys. Hitaasti toisilleen lämpenevää kaksikkoa seuraa mielellään ja Clint Eastwoodin ja Tyne Dalyn kemiat kohtaavat hyvin. Onkin harmi, ettei kyttäduon ympärille kehitelty tarina ole kaksinen, eikä tämänkertainen antagonisti oikein vakuuta. DeVeren Bookwalter on hyvä valinta roistoksi, mutta hänen hahmonsa jää aika tylsäksi. Leffan kesto on älytty pitää tiiviinä, eikä se käy pitkäveteiseksi heikompinakaan hetkinään. Toimintaa on mukana hyvissä määrin ja lopputaistelu toimii oivallisena finaalina - joskin tietyn ratkaisun lopusta haluaisi muuttaa, jotta elokuvan sanoma naispoliiseista toimisi positiivisempaan päin. Heikkouksistaan huolimatta Murskaaja toimii kelvollisena jatkumona Harry Callahanin seikkailuille ja jos piti kahdesta aiemmasta filmistä, katsoo tämänkin sujuvasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Enforcer, 1976, Warner Bros., The Malpaso Company

Arvostelu: Reservoir Dogs (1992)

RESERVOIR DOGS

Ohjaus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Harvey Keitel, Tim Roth, Steve Buscemi, Michael Madsen, Lawrence Tierney, Chris Penn, Randy Brooks, Kirk Baltz, Quentin Tarantino ja Edward Bunker
Genre: rikos
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 18

Reservoir Dogs on ohjaaja Quentin Tarantinon esikoiselokuva. 1980-luvun lopulla Tarantino työskenteli videokaupassa, suunnitellen samalla tekevänsä itse elokuvia. Hänellä oli kehitteillä kertomus pieleen menneestä ryöstöstä, jonka hän ajatteli toteuttaa kavereidensa kanssa 30 000 dollarin budjetilla mustavalkoisena amatöörileffana. Kuitenkin kun Tarantino esitteli käsikirjoituksensa tuottaja Lawrence Benderille, jonka kautta teksti päätyi näyttelijä Harvey Keitelille, siitä kiinnostuttiin ihan tosissaan ja Keitelin ja Benderin avulla Tarantino sai lopulta jopa yli miljoonan elokuvan tekoa varten. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 1991 ja lopulta Reservoir Dogs sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 21. tammikuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Sen jälkeen filmiä esitettiin mm. Cannesin ja Toronton elokuvajuhlilla, kunnes filmi sai kunnon teatterikierroksensa. Elokuva ei ollut mikään erityisen suuri menestys taloudellisesti, mutta niin kriitikot kuin katsojat kehuivat sitä. Vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä rikosgenren merkkiteoksista, minkä lisäksi se on saanut kulttiklassikon statuksen. Itse näin Reservoir Dogsin ensi kertaa kesällä 2013. Tätini oli näyttänyt minulle päivää aiemmin Tarantinon filmin Kunniattomat paskiaiset (Inglourious Basterds - 2009), josta pidin valtavasti ja halusin nähdä lisää. Silloin lähes kymmenen vuotta sitten nuorempana en kuitenkaan erityisemmin välittänyt Reservoir Dogsista. Silti olen myöhemmin ostanut filmin hyllyyni, tarkoituksena katsoa se uudestaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Timanttiryöstö kariutuu poliisien saapumiseen. Ryöstäjä herra White kuljettaa osuman saanutta herra Orangea ryöstäjien kohtaamispaikkana toimivalle varastolle. Odotellessaan muiden saapumista, ryöstäjät alkavat epäillä yhden joukosta olevan soluttautunut poliisi.

Elokuvan ryöstäjäjoukkoon kuuluvat Harvey Keitelin näyttelemä herra White, Tim Rothin näyttelemä herra Orange, Steve Buscemin näyttelemä herra Pink, Michael Madsenin näyttelemä herra Blonde, Edward Bunkerin näyttelemä herra Blue, sekä itse ohjaaja-käsikirjoittaja Tarantinon esittämä herra Brown, jotka rikollispomo Joe Cabotin (Lawrence Tierney) on kasannut yhteen. Herra Blue ja herra Brown jäävät todella pienelle huomiolle, mutta herrat White, Orange, Pink ja Blonde pääsevät kaikki loistamaan kirkkaasti, erityisesti kun jokaisen kohdalla roolitus on nappivalinta. Keitel, Roth, Buscemi ja Madsen ovat kaikki erinomaisia rooleissaan ja todella kovassa iskussa läpi leffan, saaden jokainen ainakin yhden tykkimäisen hetkensä valokeilassa. Näyttelijät kanavoivat vakuuttavasti hahmojensa tunteita ryöstön mennessä pieleen ja on mielenkiintoista seurata, kun nämä erilaiset, voimakkaat persoonat ottavat yhteen, heidän alkaessa epäillä toisiaan poliisiksi valeasussa. Mainitsemisen arvoinen on myös edesmennyt Chris Penn, joka esittää Joe Cabotin poikaa. Niin Penn kuin roistoisukkia esittävä Tierney tekevät hyvää työtä osissaan. Tierneyssä on karismaa rikollispomoksi ja Penn on todella mainio tämän ylimielisenä poikana.

Kuten alussa kerroin, ensimmäisellä katselukerrallani nuorempana en oikein välittänyt Reservoir Dogsista. Nyt varttuneempana toisella katselulla tämä elokuva iski minuun todella lujaa. Olin täysillä mukana heti ensimmäisestä kohtauksesta, jossa nämä ryöstäjät ovat aamupalalla ja keskustelevat siitä sun tästä, väitellen Madonnan kappaleen sanoituksen merkityksestä tai tippikulttuurin ongelmista. Keskustelussa ei edes puhuta siitä, mitä hahmot ovat menossa tekemään. Yksi filmin siisteimmistä jutuista on, että homma toimii, vaikkei itse ryöstöä koskaan näytetä. Alun ruokailun ja alkutekstien jälkeen leffa hyppää suoraan siihen, kun herra White kaahaa varastolle, verta vuotava herra Orange takapenkillään ja vasta hahmojen keskustelujen ja kommenttien kautta katsoja saa tietää, mitä ryöstön aikana tapahtui ja mikä meni pieleen?

Yksi elokuvan suurista onnistumisista on juurikin nämä keskustelut. Quentin Tarantino nousi tunnetuksi mm. hänen lahjakkuudestaan kirjoittaa mitä nasevinta dialogia ja Reservoir Dogs on täynnä sitä. Keskustelut ovat täydellisesti loppuun asti hiottuja, mutta samalla ne esitetään täysin luontevina, aivan kuin todelliset ihmiset kävisivät todellisia keskusteluja. Keskustelut antavat valtavasti informaatiota hahmoista ja ryöstöstä, mutta samalla ei koskaan tunnu siltä, että hahmot selittäisivät asioita suoraan katsojalle. Tarantino vakuuttaa myös sillä, kuinka hän kirjoittaa kertomustaan. Tarina ei kulje yksinkertaisen lineaarisesti eteenpäin, vaan se tosiaan hyppää suoraan ryöstön jälkeiseen aikaan ja takaumien kautta näyttää, kuinka hahmot päätyivät keikalle mukaan ja mitä heidän taustalla oikeasti liikkuu. Teksti on niin vaikuttavasti hiottua, että on jopa huutava vääryys, ettei käsikirjoitus saanut edes ehdokkuutta Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -gaaloissa.

Myös Tarantinon ohjaus on esimerkillisen taidokasta. Hän rakentaa tunnelmaa upeasti, pitäen niin hahmot kuin katsojankin varpaillaan läpi leffan. Kestoa ei ole venytetty liian pitkäksi, vaan esikoisleffansa hän on osannut pitää tiiviinä, vain hieman yli puolentoista tunnin kestossa. Vaikka elokuva onkin hyvin pitkälti vain hahmojen keskustelua, jännite ei koskaan rikkoudu, vaan tiivis henki pysyy jatkuvasti läsnä. Kirjoittamistapojensa lisäksi Tarantino esittelee filmillä toisenkin tavaramerkkinsä, mistä tulisi tunnetuksi, eli yllättävät verisen väkivallan purkaukset. Reservoir Dogsissa ei ole montaa raakaa kohtausta, mutta ne tietyt kohtaukset ovatkin sitten todella iskeviä. Kaikin puolin toteutuksessa on myös jotain hyvin teatterimaista. Koska filmi sijoittuu lähinnä yhteen lokaatioon, sen voisi helposti nähdä toteutuvan näyttämöllä. Tietty teatterimaisuus tuo pelkästään lisää leffan viehättävyyteen.

Tekniseltä puoleltaankin elokuva on onnistuneesti tehty, vaikka budjetti olikin aika minimaalinen. Kuvaus on todella tyylikästä kaikin puolin kamera-ajoista kuvasommitteluun. Etu- ja taka-alan hyödyntäminen on erityisen huoliteltua. Kaikki tämä on vielä leikattu yhteen taidokkaasti. Oma suosikkiosuuteni leikkauksen puolesta on osio, missä hahmo ensin opettelee keksityn tarinan huumekaupasta ja sitten kertoo sen eteenpäin. Tarinan selitys jatkuu kaiken aikaa, mutta esityspaikka, esitystapa ja hahmot siinä ympärillä vaihtuvat lähes joka kuvan myötä. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat myös oivalliset, kuten on äänimaailmakin tehosteista musiikkivalintoihin.

Yhteenveto: Reservoir Dogs on erinomainen rikosjännäri, joka pitää tiukasti otteessaan läpi kestonsa. Quentin Tarantino onnistui heti esikoiselokuvallaan osoittamaan valtavat lahjansa. Hänen ohjauksessaan tunnelma on tiukkaa ja näyttelijät antavat kaikkensa peliin. Tarantinon käsikirjoitus taas on kaikin puolin huippuluokkaa. Sen lisäksi, että tarina on todella nokkelasti kerrottu ja rakennettu kasaan eri aikajanoja hyödyntäen, hahmojen käymät vuoropuhelut ovat toinen toistaan nerokkaammin kirjoitettuja. Filmin aikana saa niin jännittää kuin myös hieman naureskella. Yhtäkkisen veriset tulitukset säpsäyttävät ja toteutuksen tietty teatterimaisuus lisää homman viehättävyyttä. Kaiken kaikkiaan Reservoir Dogs on todella hieno teos, joka toimii täysillä yhä 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Se kuuluu genrensä parhaimmistoon ja jos sitä ei ole rikostarinoiden suurkuluttajana vielä nähnyt, nyt on aika korjata tämä virhe!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Reservoir Dogs, 1992, Live Entertainment, Dog Eat Dog Productions Inc.

Arvostelu: Myrskyn ratsastajat (Point Break - 1991)

MYRSKYN RATSASTAJAT

POINT BREAK

Ohjaus: Kathryn Bigelow
Pääosissa: Keanu Reeves, Patrick Swayze, Gary Busey, Lori Petty, John C. McGinley, James LeGros, John Philbin, Bojesse Christopher ja Chris Pedersen
Genre: rikos, toiminta
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16

Point Break, eli suomalaisittain Myrskyn ratsastajat on Keanu Reevesin ja Patrick Swayzen tähdittämä rikostoimintaelokuva. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo 1980-luvulla, kun W. Peter Iliff kirjoitti sen käsikirjoituksen. Ridley Scott valittiin silloin ohjaajaksi ja päärooliin kaavailtiin mm. Johnny Deppiä, Val Kilmeriä ja Charlie Sheeniä. Projekti ei kuitenkaan toteutunut sellaisenaan. Vuonna 1990 Kathryn Bigelow otti leffan haltuunsa ja työsti käsikirjoituksen uusiksi miehensä James Cameronin kanssa, jolloin elokuva kulki nimellä "Johnny Utah". Kun Reeves ja Swayze valittiin rooleihinsa, filmin nimeksi vaihdettiin "Riders of the Storm", viitaten The Doorsin samannimiseen kappaleeseen. Hauskasti elokuvan suomenkielinen nimi Myrskyn ratsastajat on suomennos juurikin tästä nimivaihtoehdosta. Kesken kuvausten nimi päätettiin kuitenkin muuttaa lopulliseen muotoonsa Point Breakiksi. Elokuva saikin lopulta maailmanensi-iltansa 10. heinäkuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Se sai pääasiassa positiivisia arvioita ja oli hitti lippuluukuilla. Vuosien varrella elokuva on noussut kulttiasemaan. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Myrskyn ratsastajia, mutta olin tiennyt siitä jo pitkään. Elokuva alkoi kiinnostamaan minua tosissaan vuonna 2015, kun siitä tehtiin uudelleenfilmatisointi Point Break, mutta en katsonut silti kumpaakaan. Kun huomasin elokuvan nyt täyttävän 30 vuotta, päätin sen kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella Myrskyn ratsastajat.

FBI-alokas Johnny Utah pääsee heti tositoimiin, kun ex-presidenteiksi naamioituneet roistot ryöstävät pankkeja. Johnny ja hänen parinsa Angelo epäilevät roistoja surffaajiksi ja Johnny päättää soluttautua paikallisten surffaajien joukkoon, löytääkseen rikolliset.

Ennen kuin Keanu Reevesistä tuli The Matrixin (1999) Neo ja koiria rakastava tappaja John Wick, hän oli Johnny Utah, F-B-I-agentti! Johnny on vasta alokas, mutta valmis näyttämään taitonsa muille agenteille ja hyppääkin vauhdikkaasti toimintaan. Reeves sopii erittäin hyvin rooliin ja vaikka häneltä löytyy heikot hetkensä draamakohtauksissa, hoitaa hän homman kotiin oivallisesti läpi leffan. Hän tekee Johnnysta pidettävän alusta alkaen ja katsoja haluaakin nähdä, että hän pääsee osoittamaan kykynsä sankarina. Johnnyn agenttiparia, Angelo Pappasia esittää Gary Busey, joka nostaa usein hymyn katsojan huulille tietyllä outoudellaan.
     Soluttautuessaan surffauspiireihin Johnny tapaa mm. hieman tympeän Tylerin (Lori Petty), jonka torjuva käytös vain innostaa nuorta Johnnya lisää, sekä alueen surffauskuningas Bodhin (Patrick Swayze). Tylerin ja Johnnyn välille rakennetaan tiettyä romanssia, Tylerin ollessa elokuvan ainoa kunnon naishahmo. Petty on mainio, näyttäessään turhan innokkaalle Johnnylle paikkansa maailmassa. Swayze taas on täydellinen adrenaliiniryöppyä rakastavaksi Bodhiksi - niinkin täydellinen, että Swayze itse vaatimalla vaati päästä surffaamaan ja laskuvarjohyppäämään stuntnäyttelijän sijaan. Johnnyn ja Bodhin välille muodostuva toveruus on onnistunut, kun hahmot ovat hyvin erilaiset, mutta silti heissä on jotain samaa.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös John C. McGinley FBI-pomo Harpina, sekä Red Hot Chili Peppersin laulaja Anthony Kiedis mulkvistisurffaajana.

Myrskyn ratsastajat sisältää monenlaisia pöhköyksiä jo juonestaan eri kohtauksiin, mutta elokuvassa on jotain niin mukaansatempaavaa ja suorastaan coolia, että se on sähäkkä filmi vielä 30 vuotta alkuperäisen julkaisun jälkeenkin. Kovin paljoa katsojalta ei vaadita siihen, että hoksaa ex-presidenteiksi naamioituneiden roistojen todelliset henkilöllisyydet kauan ennen kuin ne paljastetaan itse elokuvassa. Tähän leffa löytää kuitenkin tapansa kiertää asiaa ja saada ratkaisu toimimaan. Osaamattomissa käsissä moni asia elokuvasta lässähtäisi kasaan, mutta Kathryn Bigelow osoittaa kykynsä ohjaajana. Tunnelma on loistokkaasti luotu. Leffa nappaa heti mukaansa ja se muuttuu yhä mielenkiintoisemmaksi, kun katsoja haluaa tietää, miten soluttautumisoperaatio viedään huipennukseensa. Pientä jännitettä löytyy ja toimintakohtaukset ovat iskeviä. Ex-presidenttien pankkiryöstökohtauksia näkisi mielellään lisääkin.

Romanttinen puoli Johnnyn ja Tylerin välillä on hieman väkisin mukaan tungettua ja lähinnä katsojana takertuukin Johnnyn ja Bodhin välille muodostuvaan "säpinään". Ihan yhtä vahvoja homoviboja heidän kohtauksensa eivät tarjoa kuin viisi vuotta aiemmin ilmestynyt Top Gun - lentäjistä parhaat (Top Gun - 1986), mutta silti hahmojen katseet ja vuorosanat toisilleen ovat herättäneet vuosien aikana paljon keskustelua siitä, että Johnny ja Bodhi eivät ole vain kavereita. Tämä kaksikko ja heitä näyttelevät Reeves ja Swayze ovatkin elokuvan vahva kantava voima, mikä saa antamaan tietyt hölmöydet anteeksi. Katsoja jännittääkin, miten käy, jos Johnnyn ammatti selviää? Kaikki tämä rakentaa kohti vaikuttavaa loppuhuipennusta, jota katsoessa katsoja huomaa helposti siirtyneensä sohvan reunalle, hiki ohimolla jännityksen vuoksi.

Naisohjaajaksi Kathryn Bigelow tuo elokuvaan paljon äijämachoilua ja vehkeiden mittailua, mitä toimintaelokuvissa on totuttukin näkemään. Bigelow kuitenkin panostaa Johnnyyn ja Bodhiin, tehden heidän suhteestaan yllättävänkin syvällisen. Vaikka käsikirjoittajaksi alkuteksteissä on merkitty W. Peter Iliff, on Bigelow sanonut kirjoittaneensa tekstiä paljon uudestaan miehensä James Cameronin kanssa ennen kuvausten alkua. Teksti sisältää monia ikonisiksi muodostuneita repliikkejä, minkä lisäksi se käsittelee hupsua ideaansa lahjakkaasti. Tekninenkin toteutus on onnistunutta. Myrskyn ratsastajat on oivallisesti kuvattu ja etenkin laskuvarjohyppykohtaukset sisältävät näyttävää kameratyöskentelyä. Leikkaus on sujuvaa, lavasteet tyylikkäitä ja äänimaailmakin iskevästi rakennettu. Mark Ishamin säveltämät musiikit säestävät tapahtumia mainiosti, lisäten jännitettä toimintakohtauksiin.

Yhteenveto: Myrskyn ratsastajat on tietystä höpsöydestään huolimatta erittäin mainio ja sähäkkä toimintaleffa. Keanu Reeves on oiva valinta FBI-agenttialokas Johnny Utahiksi ja Patrick Swayze on aika lailla täydellinen surffaaja-Bodhina. Kaksikon välille muodostuva yhteys on filmin kantava voima ja katsojana voi huomata odottavansa jotain säpinää tapahtuvan ennemmin heidän välillä kuin Johnnyn ja Tylerin, joiden välille sitä romanssia oikeasti yritetään rakentaa. Toimintakohtaukset, surffaukset ja laskuvarjohypyt ovat toinen toistaan paremmin toteutettuja ja filmi pitääkin iskevästi mukanaan tyylikkyydellään. Tarinan käänteet ovat hyvin ennalta-arvattavia, mutta silti katsoja pysyy hyvin mukana ja jännittää, kuinka käy, jos Johnny paljastuu FBI-agentiksi. Myrskyn ratsastajat toimii varsin passelisti yhä 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja jos elokuvaa ei ole vielä nähnyt, 30-vuotisjuhla on hyvä syy korjata aukko toimintaleffasivistyksessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Point Break, 1991, Largo Entertainment, JVC Entertainment Networks

Arvostelu: Drive (2011)

DRIVE

Ohjaus: Nicolas Winding Refn
Pääosissa: Ryan Gosling, Carey Mulligan, Bryan Cranston, Albert Brooks, Oscar Isaac, Kaden Leos, Ron Perlman ja Christina Hendricks
Genre: rikos, draama
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 18

Drive perustuu James Sallisin samannimiseen kirjaan vuodelta 2005. Tuottajakaksikko Marc Platt ja Adam Siegel innostuivat kirjasta ja hankkivat sen elokuvaoikeudet. Alunperin ohjaajaksi valittiin Neil Marshall ja pääosassa oli tarkoitus nähdä Hugh Jackman, mutta he kuitenkin jättivät projektin vuonna 2010. Jackmanin korvasi Ryan Gosling, joka sai ensimmäistä kertaa urallaan valita ohjaajan elokuvalle. Gosling valitsi tanskalaisen Nicolas Winding Refnin, jonka kanssa kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2010. Lopulta Drive sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 20. toukokuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten. Refn voitti Cannesissa parhaan ohjaajan palkinnon, minkä lisäksi elokuvaa kehuttiin paljon. Kehut jatkuivat kriitikoiden keskuudessa, kun elokuva sai teatterilevityksen ympäri maailman, mutta maksavalle yleisölle elokuva tuotti ristiriitaisia tunteita, sillä monet odottivat puhtaampaa toimintakaahailua. Itse näin Driven ensimmäisen kerran muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä. Ostin leffan ja olen katsonut sen kerran uudestaan, jolloin pidin siitä vielä enemmän. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla Driven uudestaan ja arvostelemalla sen.

Päivisin Hollywood-elokuvien stuntteja tekevä ja autoja korjaava nimetön mies ajaa öisin rikollisten pakokuskina. Kun mies rakastuu naapuriinsa, hänen täytyy keksiä itselleen pakoreitti alamaailmasta.

Yleensä romanttisista elokuvista, kuten The Notebook - Rakkauden sivuista (The Notebook - 2004), Hölmöstä, hullusta rakkaudesta (Crazy, Stupid, Love. - 2011) ja La La Landista (2016) tunnettu Ryan Gosling tekee Drivessa hyvin erilaisen roolin synkkänä ja nimettömänä kuskina, joka käyttää ajotaitojaan niin hyvään kuin pahaan. Gosling sopii osaan täydellisesti. Kuski harvemmin puhuu mitään ja pyrkii pitämään ilmeensä jatkuvasti peruslukemilla, joten Goslingin täytyy vielä enemmän panostaa pieniin eleisiin ja ilmeisiin. Hän näyttelee todella vahvasti jo pelkillä silmillään ja viestii katseillaan kaipuuta tavalliseen elämään. Kuski nappaa katsojan kyytiinsä heti elokuvan alussa ja välittömästi katsoja toivoo näkevänsä, että kuski pääsisi irtautumaan rikollisesta elämästä ja löytämään onnen.

Elokuvassa nähdään myös Carey Mulligan Irenenä, kuskin naapurina, johon tämä ihastuu, Kaden Leos Irenen poikana Beniciona, uusimmasta Star Wars -trilogiasta (2015-2019) tuttu Oscar Isaac vankilassa viruvana Irenen miehenä Standardina, Breaking Badin (2008-2013) tähti Bryan Cranston kuskille hommia antavana Shannonina, sekä Ron Perlman ja Albert Brooks alamaailmaan kuuluvina Ninona ja Bernienä. Näyttelijät tekevät läpikotaisin hyvää työtä. Isaac vakuuttaa rikkinäisenä roistona, kun taas Mulligan tuo aitoa herkkyyttä niin kuskin elämään kuin elokuvaan Irenenä. Perlman ja Brooks ovat nappivalinnat julmiksi rikollisiksi.

Ei ole ihme, ettei Drive mennyt läpi isolle yleisölle. Elokuvan traileri antaa herkästi kuvan The Transporterin (2002) kaltaisesta toimintaviihteestä, missä kivikasvoinen Gosling kaahailee pitkin öisiä Los Angelesin katuja ja vetää pahiksia turpaan. Leffa ei todellakaan ole helppoa viihdettä, eikä siinä edes lopulta ole kovin montaa kaahailukohtausta. Turpaanvedot eivät ole kevyttä toimintaa, vaan tappelut ovat brutaaleja ja rujoja, eikä niissä kaunistella sitä, mitä käy, kun esimerkiksi tarpeeksi kauan murjoo jalkaa ihmisen päätä vasten. Ääniefekti kallon murtumisesta tuntuu katsojan koko kehossa ja jättää hyvinkin epämiellyttävän tunteen. Siihen on syynsä, miksi leffalla on Suomessa korkea K18-ikäraja. 

Vauhdikkaita autotakaa-ajoja ja muita kaahailuja kaipaavat saavat kyllä silti sitä, mitä toivovat. Vaikka näitä hetkiä ei ole montaa, ovat elokuvan ajelut todella vaikuttavaa menoa. Leffa lähtee heti liikkeelle erittäin koukuttavasti paosta ryöstön jälkeen, missä kuski pääsee heti näyttämään taitonsa. Erityisen iskevän kohtauksesta tekee se, että kamera ei poistu auton sisältä lähes lainkaan, mikä tarjoaa tunteen siitä kuin olisi itse kyydissä rikollisten kanssa. Leffan puolessavälissäkin on erittäin näyttävä ja napakka takaa-ajo, missä adrenaliinitasot nostetaan huippuunsa. 

Lähinnä tällaisia autorymistelyjä toivovat katsojat saattavat kuitenkin herkästi pettyä siihen, millainen elokuva todella on luonteeltaan. Kyseessä on herkkä, mutta silti vahva kuvaus kuskin elämästä, maailmankuvasta ja haaveista tulevaisuutta kohtaan. Kuski ei tosiaan paljoa puhu tai etenkään selittele, mutta Goslingin huikean roolityön ansiosta katsoja on silti täysin perillä siitä, mitä kuskin mielessä liikkuu. Ihastuttava naapuri voisi olla kuskin toivoma pakoreitti itselleen, mutta eipä rikosbisneksistä noin vain lähdetä kävelemään. Elokuvassa rakennetaan taiturimaisesti jännitystä. Vaikkei loppuhuipennus äidy monien toivomaksi isoksi taistoksi, on jännittävä tunnelma silti todella korkealla. Viimeisen vartin aikana katsoja vain tuijottaa ruutua hievahtamatta, sillä on aivan pakko saada tietää, miten kuskille lopulta käy?

Nicolas Winding Refnin ohjaus on erinomaista. Refn hallitsee pakettia lahjakkaasti, eikä häntä pelota tehdä leffastaan hiljaisempaa, rajumpaa ja herkempää kuin siltä voisi odottaa. Hän ei mielistele massaa ja hyvä niin. Hossein Aminin käsikirjoitus on loistava pohja, mistä Refn ja Gosling voivat ammentaa. Aminin dialogi on erityisen onnistunutta. Sitä ei ole paljon, eikä se ole mitenkään erityisen nokkelaa, vaan onnistuneisuus syntyy siitä, kuinka mukana on juuri niin paljon puhumista kuin leffa vaatii. Visuaalisesti Drive on todella hieno teos. Kuvaus on mestarillista, oli kyse sitten näyttävistä kameraliikkeistä autotakaa-ajojen aikana, kuvasommitteluista keskustelujen aikana tai maalauksellisista maisemakuvista Los Angelesin yöstä. Kuvausta tukee tarkka leikkaus, tyylitelty värimaailma ja valaistus. Puvustajien puolelta on pakko kehua kuskin todella päheää skorpionitakkia, jonka varmasti moni haluaisi pukea päälle leffan jälkeen ja lähteä sitten ajelemaan keskellä yötä. Kallon rusahduksen lisäksi äänimaailma on muutenkin oivallinen ja Cliff Martinez tunnelmoi kutkuttavasti musiikeillaan. Musiikkien puolesta itselleni on kuitenkin aina tarttunut parhaiten elokuvassa käytetty, Chromaticsin aivan mahtava Tick of the Clock -jumputus.

Yhteenveto: Drive on päheän hieno elokuva, jossa Ryan Gosling pääsi vihdoin todistamaan lahjansa vakavassa roolissa. Leffa ei kuitenkaan ole jokaiseen makuun ja jatkuvaa vauhdikasta kaahailua ja toimintaa odottavat luultavasti pettyvät näkemäänsä. Kaahailua kyllä löytyy ja mukana on pari todella tyylikästä takaa-ajoa. Samoin mukana on myös turpaanvetoa, jossa ei yhtään kaunistella menoa, vaan väkivalta on todella brutaalia. Kaahailua ja toimintaa on kuitenkin lopulta aika vähän ja lähinnä filmi on draamateos kuskipäähenkilöstä ja kuinka hän yrittää ensimmäistä kertaa löytää itselleen pakoreittiä. Nicolas Winding Refnin ohjaus on taidokasta ja visuaalisesti elokuva on erittäin komeaa katseltavaa. Hidas tempo ja hahmovetoinen kertomus saattavat olla toiminnannälkäisille katsojille negatiivinen seikka, mutta itse lumoudun joka katselulla yhä enemmän Driven voimasta. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Drive, 2011, FilmDistrict, Bold Films, MWM Studios, Marc Platt Productions, Motel Movies, Drive Film Holdings, Oddlot Entertainmente

Arvostelu: Capone (2020)

CAPONE

Ohjaus: Josh Trank
Pääosissa: Tom Hardy, Linda Cardellini, Matt Dillon, Al Sapienza, Noel Fisher, Kyle MacLachlan, Mason Guccione, Kathrine Narducci ja Josh Trank
Genre: draama, rikos
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Capone perustuu gangsteri Alphonse "Al" Caponen viimeiseen vuoteen ennen hänen kuolemaansa tammikuussa 1947. Josh Trank ilmoitti työstävänsä elokuvaa vuonna 2016, jolloin hän paljasti myös, että itse gangsteria näyttelisi Tom Hardy. Kuvausten oli alunperin tarkoitus alkaa kesällä 2017, mutta kun Hardylle tulikin kiireitä Venom-leffan (2018) parissa, kuvaukset saatiin käynnistettyä vasta maaliskuussa 2018. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereihin tänä keväänä, mutta koska elokuvateatterit suljettiin koronaviruksen takia, Capone julkaistiin suoraan internetissä. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Hardyn näyttelevän Al Caponea. Odotukseni kuitenkin laskivat, kun elokuva ilmestyi Yhdysvalloissa ja se sai todella ristiriitaiset arviot niin katsojilta kuin kriitikoilta. Päätin kuitenkin jännittynein tuntein katsoa, että millaisesta tekeleestä onkaan kyse...

Pahamaineinen ja pelätty gangsteri Al Capone joutui vankilaan vuonna 1931. Lähes vuosikymmen myöhemmin hänet vapautetaan, kun häntä ei pidetä enää uhkana jatkuvasti huononevan kuntonsa vuoksi. Viimeisen vuotensa Al Capone viettää perheensä kanssa Floridassa, missä hänen todellisuudentajunsa hajoaa pikkuhiljaa lopullisesti.

Tom Hardy tekee yhden uransa kummallisimmista roolitöistä Al Caponena. Läpi elokuvan on vaikea sanoa, onko hänen vinksahteleva kulkemisensa, maaninen tuijotuksensa, sekä koriseva ja sössöttävä puheensa kiusallinen tulkinta mielenterveysongelmaisesta henkilöstä, vai silkkaa neroutta. Paikoitellen hän on surkuhupaisan huono ja paikoitellen taas erittäin vangitseva. Hardy ei todellakaan ole saanut vastuulleen näytellä helppoa versiota Al Caponesta. On erittäin kiehtova idea ottaa käsittelyyn yksi historian isoimmista gangsteri-ikoneista ja näyttää hänet näin tuhoutuneena miehenä. Läpi leffan Capone oksentelee ja ulostaa housuunsa. Hän ei enää tajua, mikä on totta ja mikä harhaa. Hän ei tunnista läheisiään ja on pakkomielteinen siitä, että FBI on kaiken aikaa vakoilemassa jostain puskasta käsin. Hardyn oli muuten aiemmin tarkoitus näytellä Al Caponea David Yatesin ohjaamassa leffassa "Cicero", mutta se ei koskaan toteutunut. Nyt Hardy pääsee gangsterin saappaisiin ja vaikkei kyseessä todellakaan ole yksi herran parhaista suorituksista, on tämä ainakin todella omalaatuinen tulkinta Al Caponesta.

Elokuvassa nähdään myös Linda Cardellini Al Caponen vaimona Maena, Noel Fisher heidän lapsenaan, Al Sapienza Caponen isoveljenä Ralphina, Matt Dillon Caponen parhaana kaverina Johnnyna, Kyle MacLachlan Caponen lääkärinä, sekä elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja-leikkaaja Josh Trank FBI:n agenttina. Sivunäyttelijät tekevät huomattavasti hillitympää työtä ja jäävätkin täysin Hardyn hulluttelun varjoon. Sivuhahmoihin ei panosteta lainkaan, vaan he jäävät täysin pahvisiksi statisteiksi.

Olen täysin varma, että jossain Caponen uumenissa muhii erittäin hyvä elokuva, mutta Josh Trank ja Tom Hardy ovat kaivaneet esiin täysin väärät ainesosat, joilla todella potentiaalinen teos onnistutaan pilaamaan. Kuten jo sanoin, on kiehtova ratkaisu esittää Al Capone kerrankin murtuneena miehenä, joka on enää pelkkä kuori siitä pahamaineisesta gangsterista, jona hänet tunnettiin ja millaisena häntä kammoksuttiin. Ylipäätään elokuva hitaasti järkensä menettävästä henkilöstä on kiehtova konsepti ja oikein tehtynä tämä voisi olla jopa upea filmi ja koskettavan traaginen tarina. Ei Capone onneksi ollut niin hirvittävä pökäle kuin etukäteen pelkäsin, mutta on tästä hyvä elokuva todella kaukana.

Tarinankerronnallisesti leffa on täysin epätasainen, eikä siihen ole edes viitsitty asettaa punaista lankaa - kunhan Tom Hardy vain sekoilee yhä vain enemmän hieman yli puolentoista tunnin ajan. Sentään leffa on osattu pitää niin lyhyenä, sillä näin vähäisellä ja kehnolla sisällöllä katselukokemus muuttuisi yhä vain puuduttavammaksi, jos elokuva ylittäisi kahden tunnin keston. Yksi leffan ongelma on, että se luottaa katsojan luovan mielessään kuvan Al Caponesta ennen vankilatuomiota, eikä panosta näyttämään häntä kaikessa hirvittävässä loistossaan ennen kuin hurja alamäki alkaa. Capone on elokuvan alusta asti sekaisin, eikä tarina siten tunnu etenevän. Hahmo on heti elokuvan alussa liian lähellä sitä pistettä kuin lopussa. Myös tunnelma on epätasainen. Elokuva yrittää olla todella vakava, mutta siitä löytyy myös tahatonta koomisuutta. Aidosti lystikäs on Caponen tapa pitää porkkanaa suussaan kuin sikaria.

Elokuvan epäonnistumisesta on vaikea syyttää muita kuin Josh Trankia. Hardynkin epämääräisen suorituksen voi pistää sen piikkiin, että se oli luultavasti juuri sitä, mitä Trank halusikin nähdä. Trankin käsikirjoitus on täysin kömpelö ja asiaa vain pahentaa, että hän on itse myös leikannut elokuvan. Hän on siis ollut täysin vastuussa siitä, millainen lopputuloksesta tulee. Fantastic Four -leffansa (2015) epäonnistumista Trank pystyi puolustelemaan sillä, että studio saksi elokuvan täysin uuteen muottiin, mutta Capone on täysin Trankin filmi. Yksi kompastuskivi lisää on Al Caponen hallusinaatiot. Osa leffan hahmoista on olemassa vain Caponen pään sisällä. Siksi onkin outoa, että heidät nähdään myös kohtauksissa ilman Caponea. Jotkut todelliset ihmiset myös vaikuttavat olevan kontaktissa näihin hallusinaatioihin. Käsikirjoituksen ja leikkauksen sekavuudet voi kenties selittää sillä, että Trank on halunnut katsojan kokevan Caponen sekavan olotilan. Tämä on yksi monista osoituksista, että Trankilla on ollut hyviä ideoita, muttei lainkaan taitoa toteuttaa niitä. Kenties hän olikin sitten pelkkä yhden elokuvan ihme, sillä Trankin filmografian ainoa hyvä teos on edelleen vuoden 2012 Chronicle.

Sentään elokuva on ihan kelvollisesti kuvattu, mutta kuvauksestakin löytyy heikkoutensa. Kuvien leikkaantuminen yhteen ei sitten olekaan enää elokuvan vahvoja puolia. Tyylikkäillä lavasteilla ja puvuilla 1940-luvun alku herätetään vaikuttavasti henkiin. Hardyn Capone-maskeeraukset ovat voimakkaat ja rujot. Äänimaailmakin on oivallinen, mutta säveltäjä EI-P:n musiikit osuvat maaliin vain paikoitellen.

Yhteenveto: Capone on harmillinen epäonnistuminen kiehtovasta aiheesta. On oikeasti mielenkiintoinen idea tehdä elokuva yhden kaikkien aikojen pelätyimmän gangsterin kamalimmasta elämänvaiheesta; näyttää tämä pelätty mies niin rikkinäisenä. Jossain on kuitenkin menty täysillä päin mäntyä, eikä Josh Trank saa lähes mitään aikaiseksi ideastaan. Käsikirjoitus on kömpelö, mitä pahentaa leikkaus. Trank on ollut vastuussa molemmista, joten syyt kehnouksista voi vierittää täysin hänen niskaansa. Tom Hardyn esiintyminen Al Caponena on todella hämmentävä. Välillä hän on erittäin kiusallinen, toisinaan taas nerokas. Hän ampuu roolinsa pahasti yli, mutta sitten taas on todella hallittu. Ehdottomasti yksi Hardyn oudoimmista suorituksista. Ajankuva on kyllä tyylikkäästi luotu, mutta tarina ja sen esitystapa kompuroivat todella pahasti. Caponessa olisi potentiaalia erinomaiseen draamaan, mutta lopputuloksena on heikko raina, joka hukkaa suuret mahdollisuutensa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Capone, 2020, BRON Studios, A Band Apart, Addictive Pictures, Creative Wealth Media Finance, Lawrence Bender Productions

Arvostelu: Snatch - hävyttömät (Snatch - 2000)

SNATCH - HÄVYTTÖMÄT

SNATCH

Ohjaus: Guy Ritchie
Pääosissa: Jason Statham, Stephen Graham, Brad Pitt, Alan Ford, Robbie Gee, Lennie James, Ade, Rade Šerbedžija, Vinnie Jones, Dennis Farina, Benicio del Toro, Mike Reid, Adam Fogerty, Sorcha Cusack ja Ewen Bremner
Genre: rikos, komedia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Snatch - hävyttömät on ohjaaja Guy Ritchien toinen koko illan elokuva, esikoisteos Puuta, heinää ja muutaman vesiperän (Lock, Stock and Two Smoking Barrels - 1998) jälkeen. Ritchie itse suunnitteli leffan tarinan ja alkoi intohimoisesti kirjoittamaan sitä. Näyttelijä Brad Pitt oli innostunut Ritchien esikoisteoksesta ja vaati päästä mukaan uuteen leffaan niin kovasti, että Ritchie lopulta kirjoitti yhden merkittävimmistä hahmoista täysin Pittiä varten. Toiseen rooliin taas kaavailtiin Sean Connerya ja vaikka tämä oli kiinnostunut osasta, hän koki, ettei tekijöillä olisi varaa palkata häntä ja osaan valittiin Alan Ford. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Snatch - hävyttömät sai maailmanensi-iltansa 23. elokuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti, mitä kriitikotkin kehuivat ja vuosien varrella leffa on keränyt oman uskollisen fanikuntansa. Itse en valitettavasti ollut koskaan ennen nähnyt filmiä, mutta se on kiinnostanut minua jo muutaman vuoden ajan. Kun huomasin Snatchin täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla ja arvostelemalla elokuvan juhlan kunniaksi.

Samaan aikaan, kun rikollinen Nelisormi-Franky saapuu Lontooseen myymään varastamaansa 84:n karaatin timanttia, nyrkkeilypromoottori Turkish yrittää keksiä, kenet saisi tappelemaan nyrkkeilyottelussa, joka on järjestetty etukäteen niin, että Turkishin ottelijan pitäisi hävitä. Kun kaikki tämä yhdistyy, on luvassa aikamoinen soppa.

Snatch - hävyttömät on täynnä veikeitä ja vekkulimaisia hahmoja, joiden näyttelijät tekevät kaikki loistotyötä. Ritchien esikoisleffassa Puuta, heinää ja muutama vesiperä näytellyt Jason Statham esiintyy tässäkin, tällä kertaa Turkishina, joka yrittää pelastaa oman nahkansa, etsiessään ottelijaa rikolliseen nyrkkeilyotteluun. Stathamille on viime vuosikymmenen aikana jäänyt vahvasti tietty rooli päälle, joten onkin äärimmäisen mukavaa nähdä hänet erilaisessa roolissa. Tässäkin Statham yrmyilee, mutta selvästi humoristisemmin. Stephen Graham taas näyttelee Tommya, joka avustaa Turkishia ja joka ei välttämättä ole fiksuimmasta päästä. Alan Ford pääsee olemaan uhkaava nyrkkeilyottelua järjestävänä Brick Topina, jota ei todellakaan kannata suututtaa.

Timantin varastaneena Nelisormi-Frankyna nähdään Benicio del Toro, joka jää harmillisen pieneen osaan. Hahmosta voisi saada paljon enemmänkin irti, eikä Del Toro pääse kunnolla näyttämään lahjojaan. Dennis Farina esittää serkku-Avia, jolle Nelisormi-Franky aikoo myydä timantin ja Rade Šerbedžija näyttelee Puukko-Borista, joka haluaa varastaa timantin itselleen. Avukseen Boris on palkannut kolme roistoa, Vinnyn (Robbie Gee), Solin (Lennie James) ja Tyronen (Ade), jotka ovat mahtava kolmikko kaikessa epäpätevyydessään. Mahtava on myös kolmikon haltuun päätyvä koira, joka on hyvin kirjoitettu roolihahmo ihmisten joukossa.
     Leffan todellinen tähti tuntuu kuitenkin olevan Brad Pitt, joka osoittaa suuren halunsa esiintyä Ritchien elokuvassa. Pitt nähdään mustalais-Mickeynä, jonka Turkish yrittää saada nyrkkeilemään ottelussa, mutta ongelmana on, ettei Mickeyä kiinnosta sääntöjen noudattaminen. Suomalaiset saavat olla iloisia, kun voivat katsoa elokuvaa tekstityksen kera, sillä Pittin puhe Mickeynä on niin epämääräistä mongerrusta, ettei ihme, että elokuvan fanit ovat luoneet juomapelin sen pohjalta. Pitt on fantastinen virnuilevassa roolissaan.

Hahmojensa tavoin itse elokuvakin on hilpeän veijarimainen. Guy Ritchie onnistuu koukuttamaan katsojan välittömästi ja pitää tiukasti mukanaan lopputeksteihin asti. Elokuva on äärimmäisen mukaansatempaava ja viihdyttävä reippaalla tahdituksellaan ja tapahtumarikkaudellaan. Leffa ei hidastele ja siitä on turhat karsittu pois, jotta kaikki jäljelle jäävä voi olla pelkkää asiaa. Monikerroksinen tarina on nokkelasti kirjoitettu ja Ritchie leikittelee kerronnalla minkä kerkeää. Leffa vaatii vahvaa keskittymiskykyä katsojalta, jotta toistensa päälle nivoutuvissa juonikuvioissa pysyy perässä, mutta tämä ei edes vaadi katsojalta ponnistelua, sillä Snatch - hävyttömät todella on niin vangitseva. Tunnelma on kaikin puolin vahvasti rakennettu, eikä tylsiä hetkiä löydy lainkaan. Leffassa riittää paljon energiaa ja se jaksaa jatkuvasti ilahduttaa uusilla kekseliäisyyksillään ja mahtavilla kohtauksillaan.

1990-luvulla rikosleffoilla pinnalle nousseen Quentin Tarantinon tavoin Guy Ritchiekin tykkää monikerroksisen tarinankerronnan lisäksi pitää hauskaa myös hahmojen välisten keskustelujen kanssa. Dialogit ovat loistokkaita monipuolisen sanailun ja tykitettävien vitsien ja kettuilujen ansiosta. Katsojana saattaakin haluta välillä kelata taaksepäin, jottei varmasti menetä ainuttakaan nerokasta repliikkiä. Mickeylle kirjoitetun tekstin lisäksi etenkin Vinnyn, Solin ja Tyronen väliset keskustelut jaksavat naurattaa läpi leffan, kun he yrittävät päällekäin pähkäillä, miten hoitaa homma ja korjata mahdolliset virheet. Ja juuri nämä jatkuvat mokailut ja yritykset korjata niitä pitävät tarinan jatkuvassa liikkeessä ja solmivat erilaisia lankoja lisää toisiinsa. Väärissä käsissä Snatch - hävyttömät voisi muuttua noloksi sekasotkuksi, mutta kun puikoissa toimii Ritchie, on lopputulos tyylikäs, hilpeä ja nokkela taidonnäyte, minkä voisi katsoa pian uudestaankin.

Teknisestikin kyseessä on taidokkaasti toteutettu teos. Kuvauksella kikkaillaan erittäin mainiosti ja erilaiset kuvakulmat ja kameran liikeradat lisäävät veikeyttä ja energiaa. Leikkauksessa paketti on kasattu ja hiottu erinomaiseen malliin. Ritchie hyödyntää nopeutuksia, hidastuksia ja pysäytyskuvia lahjakkaasti ja eritoten pidän kohtauksesta, missä useampi juonikuvio vihdoin kohtaavat toisensa ja tämä osio näytetään väärässä järjestyksessä. On mahtava tunne kokea ahaa-elämys tyylillä: "Ahaa, niin nyt tämä siis tulee johtamaan tuohon ja tämän takia tuo meni noin". Lavasteet ja asutkin ovat onnistuneet, eivätkä tekijät ole pelänneet tuoda mukaan iljettävää rähjäisyyttä. Äänimaailma on mahtavasti rakennettu ja musiikeilla sekä ääniefekteillä leikitellään hauskoin tavoin.

Yhteenveto: Snatch - hävyttömät on mahtava rikoskomedia, missä ohjaaja-käsikirjoittaja Guy Ritchie pääsee leikittelemään niin vekkulimaisella tarinankerronnalla kuin nokkelalla dialogilla. Filmi nappaa välittömästi mukaansa, eikä suostu päästämään irti ennen lopputekstejä. Turha on leikattu pois, eikä tylsää hetkeä löydy. Hahmot ovat loistokkaita ja heidän näyttelijänsä tekevät upeaa työtä - varsinkin hauskasti hölisevä Brad Pitt. On vain harmi, kuinka vähän tekemistä Benicio del Toro lopulta saa. Hahmojen erilaiset juonikuviot ovat kaikki koukuttavia ja parasta on, kun ne alkavat sotkeutua toisiinsa. Pakkaa sekoitetaan erinomaisesti ja kaikki eskaloituu erittäin onnistuneesti. Myös teknisesti filmi on mainiosti tehty. Snatch - hävyttömät tarjoaa paljon riemua pitkin kestoaan. Ritchien mahtava tyylitaju vetää vahvasti puoleensa ja leffan voisi katsoa uudestaan vaikka heti. Vuosia myöhemmin elokuvan pohjalta tehtiin myös televisiosarja Snatch (2017-2018), jota tähditti Harry Pottereista (2001-2011) tuttu Rupert Grint.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Snatch, 2000, Columbia Pictures Corporation, SKA Films