Arvostelu: Mufasa: Leijonakuningas (Mufasa: The Lion King - 2024)

MUFASA: LEIJONAKUNINGAS

MUFASA: THE LION KING

Ohjaus: Barry Jenkins

Pääosissa: Aaron Pierre, Kelvin Harrison Jr., John Kani, Blue Ivy Carter, Mads Mikkelsen, Braelyn Rankins, Billy Eichner, Seth Rogen, Tiffany Boone, Theo Somolu, Kagiso Lediga, Thandiwe Newton, Lennie James, Anika Noni Rose, Keith David, Donald Glover ja Beyoncé Knowles-Carter

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 12

Walt Disneyn Leijonakuningas-piirrosanimaatioelokuvan (The Lion King - 1994) pohjalta tehty samanniminen tietokoneanimaatioelokuva vuodelta 2019 oli jättimenestys, joten Disneyllä päätettiin tietty tienata lisää rahaa Leijonakuningas-nimellä. Vuonna 2020 ilmoitettiin, että Moonlightin (2016) ohjaaja Barry Jenkins oli pestattu tekemään esiosaelokuva Leijonakuninkaan päähenkilön, Simban isästä Mufasasta. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Mufasa: Leijonakuningas saapuu elokuvateattereihin. Omat odotukseni elokuvaa kohtaan ovat olleet pohjalukemissa. Koin vuoden 2019 Leijonakuningas-uudelleenfilmatisoinnin tympäännyttävän sieluttomaksi ja tylsäksi versioksi omasta Disney-suosikistani. Olin hitusen optimistinen Mufasan suhteen, koska hahmon tarinaa ei oltu vielä kerrottu, mutta kun näin elokuvan trailerin ja tarina paljastui, suorastaan pöyristyin. Kävinkin todella skeptisin ennakko-odotuksin katsomassa Mufasa: Leijonakuninkaan sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Eksynyt leijonanpentu Mufasa saa uuden perheen, kun leijonaprinssi Takan perhe adoptoi hänet. Kun hurja uhka vaarantaa Mufasan ja Takan henget, he lähtevät urhealle retkelle, löytääkseen turvapaikan.

Ennen kuin hän oli leijonakuningas, Mufasa (äänenä pentuna Braelyn Rankins ja aikuisena Aaron Pierre) oli täysin siniveritön leijona, joka joutui lapsena eroon vanhemmistaan. Ja ennen kuin hän oli petturi Scar, hän oli Taka (pentuna Theo Somolu, aikuisena Kelvin Harrison Jr.), leijonaprinssi, jonka kohtalona oli nousta seuraavaksi leijonakuninkaaksi. Kohtalon saattelemana nämä leijonat kohtasivat pentuina ja heidän veljeytensä muovaisi kummankin tulevaisuudet päälaelleen. Kun etukäteen sain tietää, etteivät Mufasa ja Scar olleetkaan veriveljekset, eikä Mufasa edes ollut kruununperijä, pelkäsin, että uutuuselokuvan tekijät olisivat pilanneet hahmojen taustat ja siten heidän merkityksensä myöhemmin tapahtuvissa tarinoissa kokonaan, vain silkan uudelleenkontekstualisoinnin iloksi. Huojennuksekseni näin ei kuitenkaan käy, vaan Mufasan ja Scarin - tai siis Takan - tarinat kerrotaan onnistuneesti ja kunnioituksella hahmoja ja heidän perintöjään kohtaan. Mufasan matka kohti kuninkuuttaan on väkevä, samalla kun Takan vajoaminen kierommalle tielle on yhtä lailla vakuuttava.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Takan vanhemmat Eshe (Thandiwe Newton) ja Obasi (Lennie James), paha albiinoleijona Kiros (Mads Mikkelsen), sekä vanhat tutut, naarasleijona Sarabi (Tiffany Boone), sarvinokkalintu Zazu (Preston Nyman) ja mandrilliapina Rafiki (nuorena Kagiso Lediga ja aikuisena John Kani), joka toimii myös kertojana niin katsojille kuin Mufasan lapsenlapselle Kiaralle (laulaja Beyoncén tytär Blue Ivy Carter), sekä fanisuosikkiduo Timon-mangustille (Billy Eichner) ja Pumba-pahkasialle (Seth Rogen). Kiros on mainio uusi vihollinen ja Eshe ja Obasi ajavat asiansa, ajaessaan sekä poikaansa Takaa, että Mufasaa kohti tulevaisuuksiaan. Sarabi, Zazu ja Rafiki toimivat myös hyvin, mutta nykyhetkeen sijoittuvat kohtaukset, joissa Rafiki kertoo Mufasan tarinaa Kiaralle, tuntuvat väkinäisiltä. Timon ja Pumba piti jotenkin saada tungettua mukaan ja vaikka olen lapsesta asti tykännyt kaksikosta, tässä leffassa he olivat pääasiassa ärsyttäviä. Joo joo, me tiedetään, että Hakuna Matata on ollut todellinen korvamato jo kolme vuosikymmentä, ei sitä tarvitse hieroa katsojien naamaan toistuvalla vitsillä!

Mufasa: Leijonakuningas oli kyllä iloinen yllätys. Vaikka alkuperäisestä piirrosklassikosta jäädään edelleen kauaksi, on kyseessä oiva esiosa ja huomattavasti parempi elokuva kuin sieluton uudelleenfilmatisointi viiden vuoden takaa. Elokuvaa katsoessani huomasin useasti toivovani, että Disney olisi vain suoraan tehnyt Mufasan ja jättänyt uudelleenfilmatisoinnin väliin. Tärkeintä on, ettei esiosa tee hallaa Mufasan ja Takan taustatarinoille. Vaikka lopputuloksen tietää ennalta, on näiden kahden matkaa ystävystyvistä leijonanpennuista yllätyskuninkaaksi ja tämän katkeraksi veljeksi kiinnostavaa seurata. Luvassa on myös pääasiassa mukaansatempaavaa seikkailua ja vauhtia ja vaaratilanteita. Kohtaamiset pahan Kirosin kanssa tai paot nälkäisiltä krokotiileilta voivat kuitenkin olla jopa liian jännittäviä kohtauksia lapsille. Sekaan mahtuu huumoriakin, mutta se ei tunnu olevan sen kummemmin ohjaaja Barry Jenkinsin kuin käsikirjoittaja Jeff Nathansoninkaan vahvuus.

Elokuva on kuitenkin kaukana loistokkuudesta ja sen lisäksi, että nykyhetkeen sijoittuvat kohtaukset saavat lähinnä ärsyyntymään Timoniin ja Pumbaan, nämä kohtaukset myös rikkovat tarinankerronnan jouhevuutta, venyttäen keston täysin turhaan kahteen tuntiin. Toinen mojova vika on elokuvan lukuisat fanipalvelushetket, jotka ovat lähinnä kiusallisia. On kiva nähdä, kuinka Mufasa tapasi Sarabin, Zazun ja Rafikin, sekä kaikkia katsojia on taatusti kiinnostanut saada tietää, mistä Scar sai arpensa, mutta täytyikö leffaan tunkea niin monia silmäniskuja, lähtien useasta gnulauman vauhkoontumista muistuttavasta kohtauksesta ja kierrätetystä repliikistä? Tuskin kukaan oli pohtinut, että miten itse Jylhäkallio sai ikonisen muotonsa.

Leijonakuninkaan tapaan myös Mufasa on musikaali ja tällä saralla leffa jättää toivomisen varaa. Takan laulu prinssiydestään on turhankin samanlainen kuin alkuperäisestä tuttu I Just Can't Wait To Be King ja Kirosin Bye Bye -kappale on oudon vitsikäs muuten synkistelevälle hahmolle. Muuten biisit eivät jää juuri mieleen, mikä on kummallista, sillä niistä vastaa alan tämänhetkinen ykkösnimi Lin-Manuel Miranda. Dave Metzgerin ja Nicholas Britellin säveltämät musiikit koostuvat lähinnä vanhoista, Hans Zimmerin upeista melodioista.

Visuaalisesti Mufasa on kuitenkin pääasiassa huippuluokkaa, vaikka osa pikaisesti näkyvistä eläimistä näyttääkin hieman viimeistelemättömiltä. Vuoden 2019 Leijonakuningas-uudelleenfilmatisointi oli myös visuaalisesti näyttävä, mutta sen realismia hakenut animaatiotyyli johti lopulta siihen, ettei eläinhahmojen kasvoilta löytynyt tippaakaan tunnetta ja yleisilme oli myös perin ankea. Kritiikki on selvästi kuultu, sillä Mufasassa tehdään heti alussa selväksi, että tällä kertaa eläimet ovat paljon ilmeikkäämpiä, minkä lisäksi leffa on huomattavasti värikkäämpi. Maisemat, oli kyse sitten kuivista savanneista, vehreistä viidakoista tai lumisista vuorista, ovat näyttäviä ja etenkin leijonat näyttävät ylväiltä yksityiskohtaisine turkkeineen kaikkineen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mufasa: The Lion King, 2024, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Petteri Kaniini: Kani karkuteillä (Peter Rabbit 2: The Runaway - 2021)

PETTERI KANIINI: KANI KARKUTEILLÄ

PETER RABBIT 2: THE RUNAWAY

Ohjaus: Will Gluck
Pääosissa: James Corden, Domhnall Gleeson, Rose Byrne, Margot Robbie, Elizabeth Debicki, Colin Moody, Aimee Horne, Lennie James, David Oyelowo, Sam Neill, Sia, Damon Herriman, Hayley Atwell, Rupert Degas ja Ewen Leslie
Genre: komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

Beatrix Potterin lastenkirjoihin perustuva elokuva Petteri Kaniini (Peter Rabbit - 2018) oli iso hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2019 ja jatko-osan oli tarkoitus ilmestyä jo helmikuussa 2020, mutta koronaviruspandemian vuoksi julkaisua on siirrelty moneen otteeseen. Ensi-ilta on siirtynyt alkuvuodesta kesään, sitten jouluun, sitten alkuvuoteen 2021, sitten takaisin jouluun 2020 ja sitten taas keväälle 2021 ja nyt vihdoin ja viimein Petteri Kaniini: Kani karkuteillä saa ensi-iltansa Suomessakin. Itse pidin ensimmäistä Petteri Kaniinia oikein viihdyttävänä koko perheen hömppänä ja ajattelin mielelläni katsovani jatkoa. Meninkin positiivisin mielin katsomaan Petteri Kaniini: Kani karkuteillä paria päivää ennen ensi-iltaa.

Bea ja Tuomas ovat menneet naimisiin ja Bea on kirjoittanut kirjan Petteri Kaniinin seikkailuista. Kun Petterille selviää, että hänet kuvataan kirjassa ilkikurisena ja pahantahtoisena, hän päättää lähteä omille teilleen. Lontoossa hän kohtaa Barnabas-kanin, joka oli Petterin edesmenneen isän hyvä ystävä.

Talkshow-juontaja James Corden palaa Petteri Kaniinin ääneksi ja hän taisi saada edellisen filmin roolityöstään kritiikkiä, sillä nyt Petteri kyselee vähän väliä leffan aikana muilta, kokevatko he hänen äänensä ärsyttäväksi. Juuri niinä hetkinä täytyy myöntää, että kyllä, kyllä koin. Muuten Corden jatkaa vekkulimaista työtään ja jänöjussin uusia seikkailuja ryhtyy katsomaan ihan mielellään. Petteriä tietty seuraavat uskollisesti kanit Penna (Colin Moody), Nykerö (Margot Robbie), Kuhnastelija (Elizabeth Debicki) ja Töpöhäntä (ääninäyttelijä vaihtunut Daisy Ridleystä Aimee Horneen). Sivuhahmoillekin - tai siis sivupupuille - keksitään tekemistä ja heidän väliltä löytyy ihan hauskoja juttuja.

     Tutut ihmishahmotkin edellisestä osasta tekevät paluun. Rose Byrnen näyttelemä Bea ja Domhnall Gleesonin esittämä Tuomas ovat nyt naimisissa ja Beasta on tullut kotikaupunkinsa julkimo kaniensa ja niistä kertovan kirjansa kanssa. David Oyelowo taas tuodaan uutena mukaan esittämään kustantaja Nigel Basil-Jonesia, joka kiinnostuu Bean työstä ja tarjoaa tälle sopimusta laajentaa Petteri Kaniini -kirjat isommaksi franchiseksi. Oyelowo sopii osaansa oivallisesti, kuten myös Gleeson ja Byrne, joskin jälkimmäisen osuus jää hieman vaisuksi, vaikka tarinan kannalta Bea on merkittävä henkilö. Lähinnä Bea joutuu vain olemaan jälleen riitelevien Petterin ja Tuomaksen erottajana.

     Uusina hahmoina Nigelin lisäksi elokuvassa nähdään myös Petterin isän vanha ystävä Barnabas-jänis (Lennie James), sekä tämän kaverit, rotta Samuli Viiksinen (Rupert Degas) ja kissat Tomi (Damon Herriman) ja Myssykkä (Hayley Atwell). Hahmot toimivat ja tarjoavat hilpeän lisänsä, joskin aikuiskatsoja voi helposti arvata, mitä heidän kohdalla tehdään leffassa.

Valitettavasti Petteri Kaniini: Kani karkuteillä ei saavuta ensimmäisen elokuvan mainiota tasoa, vaan se jää hyvin keskinkertaiseksi ja lähinnä kerran mulkaistavaksi perherainaksi. Siitä löytyy hyvät puolensa, mutta myös selkeät kehnoutensa, minkä vuoksi jouduin pidemmän aikaa pohtimaan, pidinkö näkemästäni vai en? Lopulta tulin siihen tulokseen, että sentään viihdyin hetkittäin tarpeeksi passelisti. Elokuvassa on muutamia hauskoja vitsejä, sekä parissa kohtaa ihan hilpeää fyysistä komediaa. Aika ajoin leffa äityy turhauttavaksi kohellukseksi ja mekastukseksi, mutta uskoisin, että kohdeyleisö, eli lapset tulevat viihtymään elokuvan parissa oikein iloisina. Itse jäin kaipaamaan kaiken sen hölmöilyn keskeltä sitä tiettyä Beatrix Potterin alkuperäistöiden sydäntä, lämpöä ja hurmaavuutta, jota löytyi edes hetkellisesti ensimmäisestä elokuvasta. Jatko-osa on lähinnä puolentoista tunnin ajan vauhdikasta menoa ja meininkiä, joka saa silloin tällöin hymähtämään, mutta hieman useammin lähinnä kiusalliseksi huonoista heitoista.

Minua ei vielä yksinään häiritse se, että näistä elokuvista löytyy paljon enemmän vauhtia ja kommellusta kuin alkuperäisistä saduista. Onhan se ymmärrettävää, että nykylapsille halutaan tehdä erilaista sisältöä kuin Potter kirjoitti noin vuosisata sitten. Lähinnä minua häiritsee se, kuinka leffa tuntuu jopa nauravan sille, kuinka isosti se eroaa Potterin töistä. Minä suorastaan rakastan itseironista huumoria ja meta-tason vitsejä silloin, kun ne ovat onnistuneesti tehtyjä. Tässä pilkka osuu kuitenkin täysin elokuvan omaan nilkkaan. Leffassa Bea (eli siis kirjailija Beatrix Potter) sanoo usein, ettei halua, että hänen kirjoistaan tehtäisiin mitään kapitalistisia kohelluksia, jotta niillä voitaisiin miellyttää isompaa yleisöä. Hän jopa sanoo, että kääntyisi haudassaan, jos hänen kirjoista tehtäisiin aivottomia Hollywood-elokuvia, minkä perään yksi kaneista kääntyy kohti kameraa ja iskee silmää. Tuntuu kuin leffantekijät näyttäisivät keskisormea Potterin töiden faneille, jotka olivat pettyneitä jo ensimmäiseen elokuvaan. Tällaisia vitsejä on enemmänkin leffassa ja läpikotaisin koin ne todella mauttomiksi ja epäkunnioittaviksi.

Ensimmäisen osan tavoin elokuvan on ohjannut Will Gluck, joka luottaa liikaa koheltamiseen, menettäen jotain tärkeää viime kerrasta. Gluckin ja Patrick Burleighin käsikirjoitus sisältää aidosti ihan menevän tarinan, mutta kaksikon työstämä komedia ampuu itseään usein jalkaan tai kompastelee hauskuuden puutteeseen. Teknisiltä ansioiltaan Petteri Kaniini: Kani karkuteillä on menevä teos. Se on kelvollisesti kuvattu, joskin liiankin lähelle kameraa tunkevat eläinhahmot ovat välillä häiritsevä kikka - erityisesti, kun filmiä ei ole tarkoitettu 3D:ksi. Edellisen leffan tavoin puput ovat upeat tietokoneluomukset ja muutkin eläimet toimivat sujuvasti. Kahdessa kohtaa nähdään kuitenkin niin selvä tietokoneella tehty ihminen, että nämä kohdat olivat hulvattomia lähinnä kökköjen efektiensä takia. Lavasteista parhaiten toimivat tietty idylliset maalaismaisemat. Äänimaailma on hyvin hektinen, kuten leffa muutenkin ja Dominic Lewisin menevät musiikit hukkuvat usein leffassa käytettyjen hittikappaleiden alle. 

Yhteenveto: Petteri Kaniini: Kani karkuteillä on harmillisen keskinkertainen jatko-osa ja muutenkin vaisu perhe-elokuva. Ensimmäisen elokuvan tietty sydän, lämpö ja sielu ovat kadoksissa ja leffa on lähinnä tyhjänpäiväistä mekastusta ja kohellusta. Paikoitellen filmi onnistuu herättämään naurut aikuiskatsojassakin muutaman hyvän vitsin ja parin surkuhupaisan huonon tietokonetehosteen ansiosta. Lapset luultavasti kokevat elokuvasta suurta riemua. Vaikka kirjoittajat ovat keksineet ihan kelpo tarinan uudeksi seikkailuksi, he epäonnistuvat täysin yrityksissään työstää mukaan itseironista huumoria. Lähinnä elokuva tuntuu vain pilkkaavan Beatrix Potteria ja nauravan sen kustannuksella, että Potterin kirjoista tehtiin juuri sellaisia leffoja, joita Potter olisi luultavasti inhonnut. Jos jo ensimmäinen leffa silitti Potterin faneja vastakarvaan, voin vain kuvitella, kuinka suuttuneita he ovat tämän jälkeen. Itse koin nämä vitsit epäkunnioittaviksi ja mauttomiksi. Tiettyjen aidosti hauskojen juttujen, tarpeeksi mielenkiintoisen juonen ja varmaan ennen kaikkea visuaalisesti suloisten pupuhahmojen vuoksi Petteri Kaniini: Kani karkuteillä tuijottaa aikuisena kerran läpi, mutta tuskin sitä enää jaksaa katsoa toistamiseen. Lapsille kyseessä on varmasti hyvin erilainen kokemus ja jos he pitävät leffasta, niin heille on luvassa ilouutisia, sillä Will Gluck on käyttänyt korona-ajan kolmannen Petteri Kaniini -elokuvan kirjoittamiseen!

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyitä kohtauksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Peter Rabbit 2: The Runaway, 2020, Sony Pictures Animation, 2.0 Entertainment, Animal Logic, Animal Logic Entertainment, Olive Bridge Entertainment

Arvostelu: The Next Three Days (2010)

THE NEXT THREE DAYS

Ohjaus: Paul Haggis
Pääosissa: Russell Crowe, Elizabeth Banks, Lennie James, Ty Simpkins, Brian Dennehy, Helen Carey, Olivia Wilde, Daniel Stern ja Liam Neeson
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 12

The Next Three Days on amerikkalainen uudelleenfilmatisointi ranskalaisesta trilleristä Kaiken se kestää (Pour elle) vuodelta 2008. 2000-luvun alussa ohjaaja Paul Haggis oli työstämässä elokuvaa Martin Luther Kingistä, muttei saanut sille rahoitusta, joten hän päätti tehdä jotain pienimuotoisempaa. Eräänä päivänä hän sattui katsomaan Kaiken se kestää -elokuvan ja innostui siitä niin paljon, että halusi tehdä siitä oman versionsa. Hän sai hankittua leffan oikeudet, sekä Lionsgaten tuottamaan oman elokuvansa. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2009 ja lopulta The Next Three Days sai maailmanensi-iltansa 9. marraskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse en käynyt katsomassa filmiä, kun se ilmestyi Suomen teattereihin, vaikka olikin lähellä, että niin olisi käynyt. Minun oli tarkoitus mennä katsomaan se tätini kanssa, mutta muistaakseni kehnojen näytösaikojen takia päädyimmekin katsomaan Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:n (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 - 2010)... minkä olin nähnyt jo kaksi kertaa. Kestikin muutamia vuosia, kunnes vihdoin päätin katsoa The Next Three Daysin ja yllätyin, kuinka paljon pidin siitä. Olen omistanut elokuvan jo jonkin aikaa Blu-raylla, mutten ole katsonut sitä vielä uudestaan. Nyt kun huomasin leffan täyttävän kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla sen.

Brennanin perheen elämä mullistuu, kun Lara-äitiä syytetään pomonsa murhasta. Kun John-isä ei tunnu keksivän laillista tapaa todistaa vaimonsa syyttömyyttä, hän päättää vapauttaa tämän vankilasta rikollisin keinoin.

Brennanin perheen isänä, Johnina nähdään Russell Crowe ja vankilaan joutuvana äitinä, Larana Elizabeth Banks. Jälkimmäisen kohdalla on tosin pitkiä pätkiä, kun häntä ei nähdä ollenkaan, sillä elokuva seuraa pääasiassa Johnin yritystä saada vaimonsa ulos vankilasta, eikä niinkään Laran vankilaelämään. Banks on mainio roolissaan, jättäen salaperäiseksi sen, onko hän syyllinen vai ei. Crowe on vielä parempi aviomiehenä, joka ei usko sekuntiakaan vaimonsa syyllisyyteen ja yrittää vimmaisesti pelastaa tämän. Crowe on uskottava aika tavallisena kaduntallaajana, joka alkaa tekemään todella erikoisia juttuja voittaakseen. Perheen lasta, nuorta Luke-poikaa näyttelee Ty Simpkins, joka nousi hetkellisesti lapsitähdeksi tämän leffan jälkeen rooleillaan Riivatussa (Insidious - 2010), Iron Man 3:ssa (2013) ja Jurassic Worldissa (2015).

Elokuvassa nähdään myös mm. Helen Carey ja Brian Dennehy Johnin vanhempina, Lennie James etsivä Nabulsina, sekä pienissä rooleissa Yksin kotona -joulukomedioista (Home Alone - 1990-1992) tuttu Daniel Stern asianajajana ja toimintastara Liam Neeson ex-vankina, jolta John utelee ohjeita vankilapakoon. Sivunäyttelijöistä parhaiten vakuuttaa James, joka alkaa ensimmäisenä epäilemään Johnia.

The Next Three Days ei turhia tuhlaile aikaa alussa, vaan hyppää nopeasti suoraan asiaan, poliisien saapuessa Brennanien talolle pidättämään Laran. Siitä lähteekin liikkeelle hyvin kiinnostava ja mukaansatempaava kertomus, sekä Johnin henkinen matka. Erittäin kiltti ja lempeä mies alkaa vähitellen osoittamaan hurjempia puolia, kun epätoivo alkaa iskeä, eikä hänen vaimonsa syyttömyyttä voida todistaa. Elokuva tekeekin ovelan tempun siinä, että se paljastaa vasta loppupäässä, onko Lara syytön vai ei. Mutta koska John uskoo syyttömyyteen, katsojakin uskottelee niin itselleen ja toivoo Johnin olevan oikeassa. Oli Lara syyllinen tai ei, se on selvää, että John alkaa tekemään yhä vain enemmän rikollisia asioita, mitkä johtaisivat vankilatuomioon. Silti katsoja on kaiken aikaa tämän puolella ja jännittää yhä vain enemmän, kun takaiskuja sattuu ja kun poliisi alkaa tutkimaan rikoksia, joiden takana John on. Elokuvan kahden tunnin ja vartin kesto meneekin nopeasti, sillä leffa pitää niin mainiosti mukanaan.

Valitettavasti elokuvasta löytyy ongelmiakin ja yksi näistä on leffan tahditus. Vaikka nopea tempo pitää katsojaa hyvin mukana, tuntuu leffa muutamassa kohtaa kulkevan pikakelauksella. Välillä jopa haluaisi, että elokuva hidastaisi tahtiaan. Paikoitellen se keskittyy täysillä näyttämään sitä, kun John suunnittelee Laran vapauttamista, mutta sitten taas leffassa tapahtuu asioita, joiden kohdalla olisi ollut kiinnostavaa nähdä, kuinka John sai tällaisen älynväläyksen. Rytmityksellisistä heikkouksistaan huolimatta The Next Three Days toimii erittäin hyvin. Tunnelma tiivistyy loppua kohti, kun suunnitelma on vihdoin aika pistää käytäntöön. Loppuhuipennus voi jopa saada katsojan siirtymään penkkinsä reunalle, sillä se vangitsee niin taidokkaasti.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Paul Haggis, joka oli tätä ennen tehnyt mm. Crashin (2004), mistä hän voitti niin parhaan elokuvan kuin parhaan käsikirjoituksen Oscar-palkinnot. Siitä tosin kiistellään edelleen, ansaitsiko elokuva kumpaakaan pystiä. The Next Three Daysissa Haggis tekee oivallista työtä, rakentaen tunnelmaa taidokkaasti. En kuitenkaan tiedä, johtavatko rytmitysongelmat juurensa jo hänen käsikirjoitukseensa, vai onko se vasta leikkauksessa muodostunut vika. Elokuva on myös hyvin kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja ääniefektitkin iskevät. Säveltäjä Danny Elfman tuo mukaan lisätunnelmaa mainioilla musiikeillaan.

Yhteenveto: The Next Three Days on erittäin mainio trilleri, mikä nappaa mukaansa heti ensiminuuteillaan ja kasvattaa vain tunnelmaa kohti jännittävää loppuhuipennustaan. Elokuva tekee erittäin ovelan tempun siinä, ettei se paljasta ennen loppua, onko Elizabeth Banksin näyttelemä Lara-vaimo syyllinen vai syytön, mikä tuo oman kiehtovan lisänsä tapahtumien seuraamiseen. Katsoja yrittää Russell Crowen esittämän Johnin tavoin uskotella itselleen, että Lara on syytön ja siten voikin katsoa sormien läpi, kun John alkaa kulkemaan rikollisia polkuja. Kahden tunnin ja vartin kesto kulkee todella nopeasti - jopa paikoitellen liiankin nopeasti. Filmistä löytyy rytmityksellisiä ongelmia ja se voisi muutamassa kohtaa rauhoittua ja syventyä tiettyihin hetkiin paremmin. Muuten The Next Three Days on todella oivallinen jännäri, minkä katselua suosittelen genren ystäville, jos se on vielä jäänyt näkemättä. Tai jos se on jo katsottu ja hyväksi todettu, on elokuvan kymmenvuotisjuhla hyvä syy katsoa se uudelleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Next Three Days, 2010, Lionsgate, Hwy61, Fidélité Films

Arvostelu: Snatch - hävyttömät (Snatch - 2000)

SNATCH - HÄVYTTÖMÄT

SNATCH

Ohjaus: Guy Ritchie
Pääosissa: Jason Statham, Stephen Graham, Brad Pitt, Alan Ford, Robbie Gee, Lennie James, Ade, Rade Šerbedžija, Vinnie Jones, Dennis Farina, Benicio del Toro, Mike Reid, Adam Fogerty, Sorcha Cusack ja Ewen Bremner
Genre: rikos, komedia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Snatch - hävyttömät on ohjaaja Guy Ritchien toinen koko illan elokuva, esikoisteos Puuta, heinää ja muutaman vesiperän (Lock, Stock and Two Smoking Barrels - 1998) jälkeen. Ritchie itse suunnitteli leffan tarinan ja alkoi intohimoisesti kirjoittamaan sitä. Näyttelijä Brad Pitt oli innostunut Ritchien esikoisteoksesta ja vaati päästä mukaan uuteen leffaan niin kovasti, että Ritchie lopulta kirjoitti yhden merkittävimmistä hahmoista täysin Pittiä varten. Toiseen rooliin taas kaavailtiin Sean Connerya ja vaikka tämä oli kiinnostunut osasta, hän koki, ettei tekijöillä olisi varaa palkata häntä ja osaan valittiin Alan Ford. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Snatch - hävyttömät sai maailmanensi-iltansa 23. elokuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti, mitä kriitikotkin kehuivat ja vuosien varrella leffa on keränyt oman uskollisen fanikuntansa. Itse en valitettavasti ollut koskaan ennen nähnyt filmiä, mutta se on kiinnostanut minua jo muutaman vuoden ajan. Kun huomasin Snatchin täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla ja arvostelemalla elokuvan juhlan kunniaksi.

Samaan aikaan, kun rikollinen Nelisormi-Franky saapuu Lontooseen myymään varastamaansa 84:n karaatin timanttia, nyrkkeilypromoottori Turkish yrittää keksiä, kenet saisi tappelemaan nyrkkeilyottelussa, joka on järjestetty etukäteen niin, että Turkishin ottelijan pitäisi hävitä. Kun kaikki tämä yhdistyy, on luvassa aikamoinen soppa.

Snatch - hävyttömät on täynnä veikeitä ja vekkulimaisia hahmoja, joiden näyttelijät tekevät kaikki loistotyötä. Ritchien esikoisleffassa Puuta, heinää ja muutama vesiperä näytellyt Jason Statham esiintyy tässäkin, tällä kertaa Turkishina, joka yrittää pelastaa oman nahkansa, etsiessään ottelijaa rikolliseen nyrkkeilyotteluun. Stathamille on viime vuosikymmenen aikana jäänyt vahvasti tietty rooli päälle, joten onkin äärimmäisen mukavaa nähdä hänet erilaisessa roolissa. Tässäkin Statham yrmyilee, mutta selvästi humoristisemmin. Stephen Graham taas näyttelee Tommya, joka avustaa Turkishia ja joka ei välttämättä ole fiksuimmasta päästä. Alan Ford pääsee olemaan uhkaava nyrkkeilyottelua järjestävänä Brick Topina, jota ei todellakaan kannata suututtaa.

Timantin varastaneena Nelisormi-Frankyna nähdään Benicio del Toro, joka jää harmillisen pieneen osaan. Hahmosta voisi saada paljon enemmänkin irti, eikä Del Toro pääse kunnolla näyttämään lahjojaan. Dennis Farina esittää serkku-Avia, jolle Nelisormi-Franky aikoo myydä timantin ja Rade Šerbedžija näyttelee Puukko-Borista, joka haluaa varastaa timantin itselleen. Avukseen Boris on palkannut kolme roistoa, Vinnyn (Robbie Gee), Solin (Lennie James) ja Tyronen (Ade), jotka ovat mahtava kolmikko kaikessa epäpätevyydessään. Mahtava on myös kolmikon haltuun päätyvä koira, joka on hyvin kirjoitettu roolihahmo ihmisten joukossa.
     Leffan todellinen tähti tuntuu kuitenkin olevan Brad Pitt, joka osoittaa suuren halunsa esiintyä Ritchien elokuvassa. Pitt nähdään mustalais-Mickeynä, jonka Turkish yrittää saada nyrkkeilemään ottelussa, mutta ongelmana on, ettei Mickeyä kiinnosta sääntöjen noudattaminen. Suomalaiset saavat olla iloisia, kun voivat katsoa elokuvaa tekstityksen kera, sillä Pittin puhe Mickeynä on niin epämääräistä mongerrusta, ettei ihme, että elokuvan fanit ovat luoneet juomapelin sen pohjalta. Pitt on fantastinen virnuilevassa roolissaan.

Hahmojensa tavoin itse elokuvakin on hilpeän veijarimainen. Guy Ritchie onnistuu koukuttamaan katsojan välittömästi ja pitää tiukasti mukanaan lopputeksteihin asti. Elokuva on äärimmäisen mukaansatempaava ja viihdyttävä reippaalla tahdituksellaan ja tapahtumarikkaudellaan. Leffa ei hidastele ja siitä on turhat karsittu pois, jotta kaikki jäljelle jäävä voi olla pelkkää asiaa. Monikerroksinen tarina on nokkelasti kirjoitettu ja Ritchie leikittelee kerronnalla minkä kerkeää. Leffa vaatii vahvaa keskittymiskykyä katsojalta, jotta toistensa päälle nivoutuvissa juonikuvioissa pysyy perässä, mutta tämä ei edes vaadi katsojalta ponnistelua, sillä Snatch - hävyttömät todella on niin vangitseva. Tunnelma on kaikin puolin vahvasti rakennettu, eikä tylsiä hetkiä löydy lainkaan. Leffassa riittää paljon energiaa ja se jaksaa jatkuvasti ilahduttaa uusilla kekseliäisyyksillään ja mahtavilla kohtauksillaan.

1990-luvulla rikosleffoilla pinnalle nousseen Quentin Tarantinon tavoin Guy Ritchiekin tykkää monikerroksisen tarinankerronnan lisäksi pitää hauskaa myös hahmojen välisten keskustelujen kanssa. Dialogit ovat loistokkaita monipuolisen sanailun ja tykitettävien vitsien ja kettuilujen ansiosta. Katsojana saattaakin haluta välillä kelata taaksepäin, jottei varmasti menetä ainuttakaan nerokasta repliikkiä. Mickeylle kirjoitetun tekstin lisäksi etenkin Vinnyn, Solin ja Tyronen väliset keskustelut jaksavat naurattaa läpi leffan, kun he yrittävät päällekäin pähkäillä, miten hoitaa homma ja korjata mahdolliset virheet. Ja juuri nämä jatkuvat mokailut ja yritykset korjata niitä pitävät tarinan jatkuvassa liikkeessä ja solmivat erilaisia lankoja lisää toisiinsa. Väärissä käsissä Snatch - hävyttömät voisi muuttua noloksi sekasotkuksi, mutta kun puikoissa toimii Ritchie, on lopputulos tyylikäs, hilpeä ja nokkela taidonnäyte, minkä voisi katsoa pian uudestaankin.

Teknisestikin kyseessä on taidokkaasti toteutettu teos. Kuvauksella kikkaillaan erittäin mainiosti ja erilaiset kuvakulmat ja kameran liikeradat lisäävät veikeyttä ja energiaa. Leikkauksessa paketti on kasattu ja hiottu erinomaiseen malliin. Ritchie hyödyntää nopeutuksia, hidastuksia ja pysäytyskuvia lahjakkaasti ja eritoten pidän kohtauksesta, missä useampi juonikuvio vihdoin kohtaavat toisensa ja tämä osio näytetään väärässä järjestyksessä. On mahtava tunne kokea ahaa-elämys tyylillä: "Ahaa, niin nyt tämä siis tulee johtamaan tuohon ja tämän takia tuo meni noin". Lavasteet ja asutkin ovat onnistuneet, eivätkä tekijät ole pelänneet tuoda mukaan iljettävää rähjäisyyttä. Äänimaailma on mahtavasti rakennettu ja musiikeilla sekä ääniefekteillä leikitellään hauskoin tavoin.

Yhteenveto: Snatch - hävyttömät on mahtava rikoskomedia, missä ohjaaja-käsikirjoittaja Guy Ritchie pääsee leikittelemään niin vekkulimaisella tarinankerronnalla kuin nokkelalla dialogilla. Filmi nappaa välittömästi mukaansa, eikä suostu päästämään irti ennen lopputekstejä. Turha on leikattu pois, eikä tylsää hetkeä löydy. Hahmot ovat loistokkaita ja heidän näyttelijänsä tekevät upeaa työtä - varsinkin hauskasti hölisevä Brad Pitt. On vain harmi, kuinka vähän tekemistä Benicio del Toro lopulta saa. Hahmojen erilaiset juonikuviot ovat kaikki koukuttavia ja parasta on, kun ne alkavat sotkeutua toisiinsa. Pakkaa sekoitetaan erinomaisesti ja kaikki eskaloituu erittäin onnistuneesti. Myös teknisesti filmi on mainiosti tehty. Snatch - hävyttömät tarjoaa paljon riemua pitkin kestoaan. Ritchien mahtava tyylitaju vetää vahvasti puoleensa ja leffan voisi katsoa uudestaan vaikka heti. Vuosia myöhemmin elokuvan pohjalta tehtiin myös televisiosarja Snatch (2017-2018), jota tähditti Harry Pottereista (2001-2011) tuttu Rupert Grint.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Snatch, 2000, Columbia Pictures Corporation, SKA Films