Arvostelu: Mufasa: Leijonakuningas (Mufasa: The Lion King - 2024)

MUFASA: LEIJONAKUNINGAS

MUFASA: THE LION KING

Ohjaus: Barry Jenkins

Pääosissa: Aaron Pierre, Kelvin Harrison Jr., John Kani, Blue Ivy Carter, Mads Mikkelsen, Braelyn Rankins, Billy Eichner, Seth Rogen, Tiffany Boone, Theo Somolu, Kagiso Lediga, Thandiwe Newton, Lennie James, Anika Noni Rose, Keith David, Donald Glover ja Beyoncé Knowles-Carter

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 12

Walt Disneyn Leijonakuningas-piirrosanimaatioelokuvan (The Lion King - 1994) pohjalta tehty samanniminen tietokoneanimaatioelokuva vuodelta 2019 oli jättimenestys, joten Disneyllä päätettiin tietty tienata lisää rahaa Leijonakuningas-nimellä. Vuonna 2020 ilmoitettiin, että Moonlightin (2016) ohjaaja Barry Jenkins oli pestattu tekemään esiosaelokuva Leijonakuninkaan päähenkilön, Simban isästä Mufasasta. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Mufasa: Leijonakuningas saapuu elokuvateattereihin. Omat odotukseni elokuvaa kohtaan ovat olleet pohjalukemissa. Koin vuoden 2019 Leijonakuningas-uudelleenfilmatisoinnin tympäännyttävän sieluttomaksi ja tylsäksi versioksi omasta Disney-suosikistani. Olin hitusen optimistinen Mufasan suhteen, koska hahmon tarinaa ei oltu vielä kerrottu, mutta kun näin elokuvan trailerin ja tarina paljastui, suorastaan pöyristyin. Kävinkin todella skeptisin ennakko-odotuksin katsomassa Mufasa: Leijonakuninkaan sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Eksynyt leijonanpentu Mufasa saa uuden perheen, kun leijonaprinssi Takan perhe adoptoi hänet. Kun hurja uhka vaarantaa Mufasan ja Takan henget, he lähtevät urhealle retkelle, löytääkseen turvapaikan.

Ennen kuin hän oli leijonakuningas, Mufasa (äänenä pentuna Braelyn Rankins ja aikuisena Aaron Pierre) oli täysin siniveritön leijona, joka joutui lapsena eroon vanhemmistaan. Ja ennen kuin hän oli petturi Scar, hän oli Taka (pentuna Theo Somolu, aikuisena Kelvin Harrison Jr.), leijonaprinssi, jonka kohtalona oli nousta seuraavaksi leijonakuninkaaksi. Kohtalon saattelemana nämä leijonat kohtasivat pentuina ja heidän veljeytensä muovaisi kummankin tulevaisuudet päälaelleen. Kun etukäteen sain tietää, etteivät Mufasa ja Scar olleetkaan veriveljekset, eikä Mufasa edes ollut kruununperijä, pelkäsin, että uutuuselokuvan tekijät olisivat pilanneet hahmojen taustat ja siten heidän merkityksensä myöhemmin tapahtuvissa tarinoissa kokonaan, vain silkan uudelleenkontekstualisoinnin iloksi. Huojennuksekseni näin ei kuitenkaan käy, vaan Mufasan ja Scarin - tai siis Takan - tarinat kerrotaan onnistuneesti ja kunnioituksella hahmoja ja heidän perintöjään kohtaan. Mufasan matka kohti kuninkuuttaan on väkevä, samalla kun Takan vajoaminen kierommalle tielle on yhtä lailla vakuuttava.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Takan vanhemmat Eshe (Thandiwe Newton) ja Obasi (Lennie James), paha albiinoleijona Kiros (Mads Mikkelsen), sekä vanhat tutut, naarasleijona Sarabi (Tiffany Boone), sarvinokkalintu Zazu (Preston Nyman) ja mandrilliapina Rafiki (nuorena Kagiso Lediga ja aikuisena John Kani), joka toimii myös kertojana niin katsojille kuin Mufasan lapsenlapselle Kiaralle (laulaja Beyoncén tytär Blue Ivy Carter), sekä fanisuosikkiduo Timon-mangustille (Billy Eichner) ja Pumba-pahkasialle (Seth Rogen). Kiros on mainio uusi vihollinen ja Eshe ja Obasi ajavat asiansa, ajaessaan sekä poikaansa Takaa, että Mufasaa kohti tulevaisuuksiaan. Sarabi, Zazu ja Rafiki toimivat myös hyvin, mutta nykyhetkeen sijoittuvat kohtaukset, joissa Rafiki kertoo Mufasan tarinaa Kiaralle, tuntuvat väkinäisiltä. Timon ja Pumba piti jotenkin saada tungettua mukaan ja vaikka olen lapsesta asti tykännyt kaksikosta, tässä leffassa he olivat pääasiassa ärsyttäviä. Joo joo, me tiedetään, että Hakuna Matata on ollut todellinen korvamato jo kolme vuosikymmentä, ei sitä tarvitse hieroa katsojien naamaan toistuvalla vitsillä!

Mufasa: Leijonakuningas oli kyllä iloinen yllätys. Vaikka alkuperäisestä piirrosklassikosta jäädään edelleen kauaksi, on kyseessä oiva esiosa ja huomattavasti parempi elokuva kuin sieluton uudelleenfilmatisointi viiden vuoden takaa. Elokuvaa katsoessani huomasin useasti toivovani, että Disney olisi vain suoraan tehnyt Mufasan ja jättänyt uudelleenfilmatisoinnin väliin. Tärkeintä on, ettei esiosa tee hallaa Mufasan ja Takan taustatarinoille. Vaikka lopputuloksen tietää ennalta, on näiden kahden matkaa ystävystyvistä leijonanpennuista yllätyskuninkaaksi ja tämän katkeraksi veljeksi kiinnostavaa seurata. Luvassa on myös pääasiassa mukaansatempaavaa seikkailua ja vauhtia ja vaaratilanteita. Kohtaamiset pahan Kirosin kanssa tai paot nälkäisiltä krokotiileilta voivat kuitenkin olla jopa liian jännittäviä kohtauksia lapsille. Sekaan mahtuu huumoriakin, mutta se ei tunnu olevan sen kummemmin ohjaaja Barry Jenkinsin kuin käsikirjoittaja Jeff Nathansoninkaan vahvuus.

Elokuva on kuitenkin kaukana loistokkuudesta ja sen lisäksi, että nykyhetkeen sijoittuvat kohtaukset saavat lähinnä ärsyyntymään Timoniin ja Pumbaan, nämä kohtaukset myös rikkovat tarinankerronnan jouhevuutta, venyttäen keston täysin turhaan kahteen tuntiin. Toinen mojova vika on elokuvan lukuisat fanipalvelushetket, jotka ovat lähinnä kiusallisia. On kiva nähdä, kuinka Mufasa tapasi Sarabin, Zazun ja Rafikin, sekä kaikkia katsojia on taatusti kiinnostanut saada tietää, mistä Scar sai arpensa, mutta täytyikö leffaan tunkea niin monia silmäniskuja, lähtien useasta gnulauman vauhkoontumista muistuttavasta kohtauksesta ja kierrätetystä repliikistä? Tuskin kukaan oli pohtinut, että miten itse Jylhäkallio sai ikonisen muotonsa.

Leijonakuninkaan tapaan myös Mufasa on musikaali ja tällä saralla leffa jättää toivomisen varaa. Takan laulu prinssiydestään on turhankin samanlainen kuin alkuperäisestä tuttu I Just Can't Wait To Be King ja Kirosin Bye Bye -kappale on oudon vitsikäs muuten synkistelevälle hahmolle. Muuten biisit eivät jää juuri mieleen, mikä on kummallista, sillä niistä vastaa alan tämänhetkinen ykkösnimi Lin-Manuel Miranda. Dave Metzgerin ja Nicholas Britellin säveltämät musiikit koostuvat lähinnä vanhoista, Hans Zimmerin upeista melodioista.

Visuaalisesti Mufasa on kuitenkin pääasiassa huippuluokkaa, vaikka osa pikaisesti näkyvistä eläimistä näyttääkin hieman viimeistelemättömiltä. Vuoden 2019 Leijonakuningas-uudelleenfilmatisointi oli myös visuaalisesti näyttävä, mutta sen realismia hakenut animaatiotyyli johti lopulta siihen, ettei eläinhahmojen kasvoilta löytynyt tippaakaan tunnetta ja yleisilme oli myös perin ankea. Kritiikki on selvästi kuultu, sillä Mufasassa tehdään heti alussa selväksi, että tällä kertaa eläimet ovat paljon ilmeikkäämpiä, minkä lisäksi leffa on huomattavasti värikkäämpi. Maisemat, oli kyse sitten kuivista savanneista, vehreistä viidakoista tai lumisista vuorista, ovat näyttäviä ja etenkin leijonat näyttävät ylväiltä yksityiskohtaisine turkkeineen kaikkineen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mufasa: The Lion King, 2024, Walt Disney Pictures

Arvostelu: If Beale Street Could Talk (2018)

IF BEALE STREET COULD TALK

Ohjaus: Barry Jenkins
Pääosissa: KiKi Layne, Stephan James, Regina King, Colman Domingo, Teyonah Parris, Michael Beach, Brian Tyree Henry, Diego Luna, Aunjanue Ellis, Finn Wittrock, Ebony Obsidian, Dominique Thorne, Ed Skrein, Dave Franco, Emily Rios ja Pedro Pascal
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

If Beale Street Could Talk perustuu James Baldwinin samannimiseen kirjaan vuodelta 1974. Ohjaaja Barry Jenkins kiinnostui kirjasta ja päätti sovittaa sen elokuvaksi. Hän alkoi kirjoittamaan käsikirjoitusta työstäessään elokuvaansa Moonlightia (2016) ja kun hän oli saanut sen valmiiksi, hän keskittyi tosissaan tekemään filmiä Baldwinin kirjasta. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2017 ja lopulta If Beale Street Could Talk sai ensiesityksensä Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2018. Sen jälkeen leffaa on näytetty muissakin elokuvatapahtumissa, kunnes se alkoi pikkuhiljaa saamaan kunnon teatterilevitystä ja nyt se on saapunut myös Suomeen. Kun muut iloitsivat Jenkinsin uudesta leffasta parhaan elokuvan Oscar-palkinnon napanneen Moonlightin jälkeen, itse olin hyvin skeptinen, sillä en itse ollut erityisemmin innostunut Moonlightista, vaan pidin sitä aika keskinkertaisena teoksena tärkeästä aiheesta. Yritin kuitenkin pitää mielessä, että tämä on täysin eri filmi ja voi hyvin olla, että Jenkins pääsisi yllättämään tällä kertaa. Meninkin katsomaan If Beale Street Could Talkin mahdollisimman avoimin mielin ensi-iltaviikonloppuna ja voin huojentuneena sanoa, että kyseessä on erittäin mainio elokuva.

1970-luvulla nuori pariskunta Tish ja Fonny ovat saamassa lapsen, kun Fonnya syytetään rikoksesta, mitä hän ei ole tehnyt ja hän joutuu vankilaan. Tish ja hänen perheensä yrittävät epätoivoisesti keksiä keinon todistaa Fonnyn syyttömyyden.

Pääroolissa Clementine "Tish" Riversinä nähdään KiKi Layne, joka tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa. Layne on mainio löytö ja sopii osaansa erittäin hyvin. Tishistä löytyy paljon herkkyyttä ja Layne onnistuu tuomaan sen hienosti esille. Tish on täysin rikki poikaystävänsä joutumisesta vankilaan ja vauvan syntyminen vain lisää paineita. Hahmon täytyy yrittää kerätä urheutensa ja voimansa, sillä muuten hän ei saa Fonnya takaisin, eikä selviä äitiydestä.
     Tishin poikaystävänä, Alonzo "Fonny" Huntina taas nähdään Stephan James. Fonny on pääasiassa lukkojen takana vankilassa, mutta elokuva sisältää onneksi paljon takaumia, joissa päästään näkemään hänet Tishin kanssa yhdessä, jotta katsojana pystyy välittämään heidän ongelmatilanteestaan. Se ei pelkästään riitä, että Tish käy muutamaan otteeseen vankilassa puhumassa Fonnylle, vaan heillä täytyy olla kunnon yhteisiä kohtauksia, jotta heidän tunteensa välittyy myös katsojaan. Jamesin ja Laynen väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Yksittäisenä hahmona Fonny ei ole mitä kiinnostavin, vaan hän tarvitsee rakkaansa vierelleen, jotta paketti tuntuu kokonaiselta.
     Tishin perheeseen kuuluu hänen rakastava äitinsä Sharon (Regina King), vitsaileva isänsä Joseph (Colman Domingo) ja huolehtiva siskonsa Ernestine (Teyonah Parris). Ernestine-sisko jää aika pahasti taka-alalle, mutta vanhemmat saavat hyvin ruutuaikaa. Domingosta löytyy juuri oikeaa henkeä rennolle isälle ja King on mahtava valinta äitihahmoksi, tehden elokuvan parhaan roolityön. Fonnyn perheeseen taas kuuluvat hänen vahvasti uskovainen äitinsä (Aunjanue Ellis), isänsä Frank (Michael Beach), sekä siskokset Adrienne (Ebony Obsidian) ja Sheila (Dominique Thorne), jotka ovat aika ärsyttäviä ylimielisyydessään. Frank-isä on aika samanlainen kuin Tishin isä ja oikein pidettävä heppu. Fonnyn äiti taas ei ole kovin miellyttävä persoona, mutta Ellis on erinomainen osassaan. Harmi vain, ettei Fonnyn perhettä erityisemmin nähdä elokuvan aikana.
     Elokuvassa esiintyvät myös Brian Tyree Henry Fonnyn ystävänä Danielina, Finn Wittrock Fonnyn asianajana, Rogue One: A Star Wars Storysta (2016) tuttu Diego Luna vekkulina tarjoilijana, Ed Skrein inhottavana poliisina, Dave Franco vuokraisäntänä, sekä Emily Rios Fonnya syyttävänä Victoriana ja Pedro Pascal hänen isänään. Aunjanue Elliksen tavoin myös Brian Tyree Henry tekee vaikuttavan roolityön, vaikka saakin hyvin vähän ruutuaikaa.

If Beale Street Could Talk koukuttaa heti alkupäässä unenomaisella visiolla Tishin ja Fonnyn rakkaudesta, kunnes se iskee kovan todellisuuden pöytään ja asettaa vankilan lasin pariskunnan väliin ja ainoa tapa kommunikoida on lasin molemmin puolin löytyvillä puhelimilla. Lisäksi alussa on erinomainen pitkä osio, missä Tish kertoo vanhemmilleen raskaudestaan ja yhdessä he kertovat Fonnyn perheelle. Perheiden reaktiot ovat hyvin erilaiset ja tämä luo oivaa jännitettä. Harmillisesti tähän ei palata oikeastaan enää koskaan elokuvan aikana, mikä on aika hämmentävää, sillä reaktiot tuntuivat hyvin tärkeältä osalta tarinaa. Kuten jo totesin, elokuva hyödyntää takaumia näyttääkseen Tishin ja Fonnyn suhdetta, mikä onkin huomattavasti kiinnostavampaa seurattavaa kuin hyvin vaisuksi jäävä oikeuspuoli. Mukana on muutamia todella vaikuttavia hetkiä; etenkin kohtaus, jossa Brian Tyree Henry varastaa leffan kokonaan itselleen, hänen hahmonsa kertoessa, mitä vääryyksiä hän on joutunut kokemaan ihonvärinsä vuoksi. Elokuvasta löytyy muutenkin paljon kommenttia rasismista. Eräässä kohtauksessa Fonny päätyy tappeluun inhottavan lähentelijän kanssa ja kun poliisi saapuu paikalle, vain Fonnya syytetään tapahtumasta, koska hän on musta.

Valitettavasti elokuvasta löytyi myös selkeitä juttuja, jotka vaivasivat itseäni leffan aikana ja isoimpana on leffan rytmitys. Vaikka pidinkin takaumista ja mielestäni niihin sopii hyvin unenomainen tunnelma, kun kyseessä ovat Tishin muistot, johti tämä unenomainen tunnelma useassakin kohtaa haukottelemiseen ja siihen, että parin kohtauksen aikana alkoi tuottaa vaikeuksia pysyä hereillä. Joitain kohtauksia venytetään tarpeettoman pitkiksi, jotta ohjaaja Barry Jenkins pääsee tosissaan fiilistelemään luomassaan tunnelmassa. Ei siinä muuten mitään, mutta kun tunnelma ei oikein välittynyt itseeni toivotulla tavalla. Elokuvan tunnepuoli itse asiassa jätti minut hieman kylmäksi, enkä koskaan pystynyt tosissaan välittämään Tishin ja Fonnyn rakkaudesta. Näyttelijöiden kemiat pelasivat hyvin yhteen, mutta jokin siinä mätti hieman. Tästä syystä kun hahmot yrittävät keksiä keinoa vapauttaakseen Fonnyn, olin kiinnostunut tästä enemmän siksi, että Fonny on syyttömänä vankilassa kuin siksi, että pääkaksikko joutuu olemaan erillään - etenkin nyt kun vauva on tulossa. Tietyin muutoksin olisin pitänyt If Beale Street Could Talkia läpikotaisin hienona. Jo tällaisenaan se on kuitenkin oikein mainio filmi, mikä sisältää hienoja hetkiä.

Barry Jenkinsin käsikirjoitus on suurimmaksi osaksi mainiota, etenkin dialogin osalta ja hänen henkilöohjauksensa on myös oivallista. Omasta mielestäni hän jää kuitenkin haahuilemaan usein liian pitkiksi ajoiksi ja leikkauspuolella filmi kaipaisi tiivistämistä vähän sieltä sun täältä. Kuvaus on oikein taidokasta läpi leffan, mutta mitään erityisiä kamerakikkailuja ei ole luvassa. 1970-luvun ajankuva on onnistuneesti toteutettu lavastuksella ja puvustuksella. Äänimaailma ja Nicholas Britellin säveltämät musiikit vain lisäävät unenomaista tuntua. Yksinään Britellin sävellykset tuudittaisivat kuuntelijan mukavasti unten maille.

Yhteenveto: If Beale Street Could Talk on hyvä elokuva, mistä löytyy oikeasti hienoja kohtauksia, mutta myös valitettavan keskinkertaisiakin hetkiä. Elokuvan alkupää on erinomainen yksinkertaisen vangitsevalla aloituksellaan. Takaumat syventävät hahmoja ja lisäävät kiinnostavuutta. KiKi Layne ja Stephan James ovat mainiot päärooleissa ja heidän väliltä löytyy oivaa kemiaa, mutta show'n varastavat vaikuttavat roolityöt tekevät Regina King ja Brian Tyree Henry. Leffa käsittelee hyvin vaikeita aiheita, kuten rasismia ja luo useita painostavia kohtauksia. Ajankuva on taidolla luotu ja filmi on teknisesti pääosin onnistunut. Itselleni ongelmia kuitenkin syntyy, kun ohjaaja Barry Jenkins takertuu liian pitkäksi aikaa eri kohtauksiin ja niiden unenomaiseen tunnelmaan, mikä pakostikin väsyttää katsojaa. Elokuva kaipaisi hieman tiivistämistä ja vielä jonkinlaista vaikuttavaa iskua loppuun. Siten kyseessä olisi hieno paketti, eikä vain oikein hyvä filmi, josta löytyy hienojakin hetkiä. Hitaiden draamaelokuvien ystäville If Beale Street Could Talk toimii lähes takuuvarmasti, mutta monet katsojista tulevat luultavasti pitämään tätä pitkäveteisenä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
If Beale Street Could Talk, 2018, Annapurna Pictures, PASTEL, Plan B Entertainment

Arvostelu: Moonlight (2016)

MOONLIGHT (2016)

Ohjaus: Barry Jenkins

Pääosissa: Alex R. Hibbert, Ashton Sanders, Trevante Rhodes, Naomie Harris, Mahershala Ali, Janelle Monáe, Jaden Piner, Jharrel Jerome ja André Holland

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 12

En tiennyt Moonlightista oikeastaan mitään muuta kuin että kyseessä olisi kasvutarina, ennen kuin menin katsomaan elokuvan. Olin nähnyt elokuvan julisteen internetissä, mutta se ei ollut herättänyt kiinnostustani. Moonlight olisikin varmaan mennyt minulta täysin ohi, jos se ei olisi voittanut parhaan draamaelokuvan Golden Globe -palkintoa. Kun luin läpi kilpailun voittajat ja huomasin ensimmäisenä Moonlightin, tiesin, että minun täytyi mennä katsomaan se. Kävin heti ensimmäisessä lehdistönäytöksessä ja vaikka en erityisen paljoa odottanut elokuvalta, toivoin näkeväni oikeasti hyvän elokuvan, sillä mietin, ettei leffa turhaan saisi niin isoa palkintoa. Kuitenkin leffan aikana ja sen jälkeen ihmettelin, miksei samasta kategoriasta ehdolla ollut Hacksaw Ridge (2016) vienyt pystiä tältä ylivoimaisesti, sillä kovin ihmeellinen pätkä ei ole kyseessä.

Littlesta Blackiksi, Moonlight kertoo Chironin kasvutarinan kiusatusta pikkupojasta huumediileriksi, jonka ympärillä tapahtuneet asiat vuosien varrella ovat vaikuttaneet vakavasti siihen, millainen ihminen Chironista kasvoi.

Chironia näyttelee kolme henkilöä: Alex R. Hibbert esittää häntä lapsena, jolloin kaikki kutsuvat Chironia Littleksi, Ashton Sanders näyttelee häntä nuorena, aikuistumisen kynnyksellä olevana miehenalkuna ja Trevante Rhodes näyttelee häntä aikuisena, jolloin hänestä käytetään nimitystä Black. Yllättävää kyllä, tässä elokuvassa lapsinäyttelijä tuntuu vievän voiton. Hibbert pohjustaa hahmoa toimivasti. Lapsena Chiron ei erityisemmin puhu mitään, mikä oli mielestäni hienoa, sillä silloin muut asiat näyttelemisessä toivat sisältöä hahmoon. Mitä enemmän hahmo kasvaa, sitä enemmän hän myös puhuu. Mielestäni hahmo olisi toiminut läpi elokuvan paremmin, jos hän puhuisi vain silloin, kun hänen on aivan pakko, eikä hän sanoisi kovin montaa pitkää lausetta koko elokuvan aikana. Sanders tuo oman lisäyksensä Chironiin ja vetää hyvän roolisuorituksen. Hänen Chironinsa alkaa kokea suuria muutoksia. Valitettavasti elokuvan huipentajana Trevante Rhodesin näyttelemä aikuinen Chiron ei toimi yhtään. Vaikka Chironin on tarkoituskin olla ontto hahmo, Rhodes ei tuo sitä esille tyhjällä näyttelemisellään ja hahmo ei enää tunnu miltään lopussa. Ehkä paremman näyttelijän kanssa aikuis-Chiron olisi onnistunut, mutta tällaisenaan loppuosiosta lähtee maku Rhodesin lahjattomuuden vuoksi.

     Chironin äitiä näyttelee Naomie Harris, joka vetää erinomaisen roolisuorituksen inhottavana huumeaddiktina. Äiti rakastaa poikaansa, mutta hän ei tuo sitä kovin hyvin esille, vaan pitää Chironia syypäänä moniin asioihin ja suuttuu poikansa teoista, vaikka itse toimiikin typerästi. Äiti tuo kotiinsa useita miesvieraita, jolloin hän potkii lapsensa pihalle. Harris todella yllätti roolissa ja vaikka hahmo onkin vihattava, Harriksen roolisuorituksen takia äitiä haluaisi nähdä enemmän.

     Paras hahmo elokuvassa on Mahershala Alin esittämä Juan, joka myy huumeita. Se ei kuitenkaan tee hänestä pahaa ihmistä, vaan hän on yksi elokuvan fiksuimmista hahmoista. Kun Chiron joutuu olemaan poissa kotoaan, Juanista tulee hänelle isähahmo, joka opettaa Chironille asioita elämästä ja osoittaa, ettei Chironin tarvitse olla mitään muuta kuin oma itsensä. Alin roolisuoritus on todella hyvä ja olikin pettymys, ettei hän esiinny kovin paljoa. Itse olisin mieluusti katsonut koko elokuvan pelkkää Chironin lapsuusosuutta, jossa hän ja Juan tekevät asioita yhdessä.

     Juanin tyttöystävä Teresaa esittää Janelle Monáe. Siinä missä Juanista tulee Chironin isäkorvike, Teresasta tulee lämminsydäminen äitihahmo, joka Chironilta puuttuu. Monáe on toimiva roolissaan ja hauska juttu on, että tässä pariskuntaa näyttelevät Ali ja Monáe esiintyvät kummatkin elokuvassa Hidden Figures (2016).

     Chironin lapsuudenystävä Kevin pysyy Chironin elämässä kaiken aikaa. Lapsi-Kevinia esittää Jaden Piner, teini-Kevinina nähdään Jharrel Jerome ja aikuis-Kevinia näyttelee André Holland, jolle näyttäisi olevan tuskaa yrittää näytellä tönkön Trevante Rhodesin kanssa. Kevinin hahmo on toimiva ja kaikki häntä näyttelevät henkilöt ovat hyviä, vaikka Pinerin versio ei olekaan samanlainen kuin Jeromen ja Hollandin.

Moonlight on pettymys, vaikken odottanut siltä oikeastaan mitään. Onkin suuri saavutus, että elokuva voi tuntua pettymykseltä, vaikka sille ei loisi odotuksia. Mutta koska elokuva on saanut ison palkinnon, niin kyllähän se herättää tietynlaisia odotuksia laatutasoa kohtaan. Elokuvan aloitus on mainio. Hahmojen esittely on toimivaa. Katsojana tuntuu pahalta nähdä, kuinka äiti kohtelee Chironia ja katsojaa lämmittää Chironin ja Juanin väliset kohtaukset. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän elokuva menettää tasokkuuttaan. Moonlight koostuu kolmesta osasta: Little, Chiron ja Black. Jokainen osa kestää suunnilleen saman ajan verran ja ne kertovat tietyt hetket Chironin elämästä. Kuten voikin jo päätellä, ensimmäinen osa on mielestäni selkeästi paras. Toinen osakin on hyvä, vaikkakin siinä Chironin muuttuminen tapahtuu hieman äkillisesti. Kolmas osa läimäisee kahta edellistä osaa naamalle ja pilaa sujuvan tunnelman. Viimeisen puolen tunnin ajan vain toivoisi, että tarina saisi jo päätöksensä tai että tarina olisi jäänyt kahteen osaan. 

Elokuvasta tulee mieleen muutama vuosi sitten ilmestynyt Boyhood (2014), joka kertoo myös realistisen oloisen kasvutarinan pojasta mieheksi. Moonlightin ja Boyhoodin ero onkin siinä, että Boyhood on oikeasti todella hyvä elokuva. Siinä tunnelma oli kohdallaan läpi kestonsa ja sen tekotapa oli ainutlaatuinen. Tästä ei löydy ainutlaatuisuutta. Tarina pojasta, joka kasvuympäristönsä takia muuttuu "huonoksi ihmiseksi", ei ole originaali, eikä sen tekotapa ja kolme osaa ole kovin erikoisia. On sääli, että loppupuoli on niin tunnoton, sillä alkuosuus toimi hyvin. Tiedän, että loppuun oli tarkoitus tuoda tunnottomuutta, sillä Chiron itse kokee menettäneensä tunteensa. Tunnottomuudella tarkoitan lähinnä, että lopusta puuttuu se tunne, minkä pitäisi välittyä katsojalle Chironin tunnottomuudesta. Ravintolakohtausta loppupuolella on venytetty aivan liian pitkäksi, eikä sen jännite ole onnistunut. Onneksi aina voi muistella alkupään kohtia, joissa esimerkiksi Juan opettaa Chironia uimaan tai Chironin äiti sekoilee ja pojasta välittyy pelko. On varmasti monia, joille tämä kolahtaa kunnolla, mutta itseeni se ei tehnyt erityistä vaikutusta. 

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Barry Jenkins ja tarina perustuu Tarell Alvin McCraneyn draamaprojektiin "In Moonlight Black Boys Look Blue". Käsikirjoituksessa parasta on dialogi, joka tuntuu todelliselta katukieleltä, eikä siinä ole peitelty rumia sanoja. Kuvaus ei ole parhaasta päästä. Elokuvan ensimmäinen kuva, joka kestää kauan, lupailee hyvää, mutta valitettavasti totuus on toinen. Jalustaan ei näköjään ole ollut varaa ja käsivarakuvan käyttö on häiritsevän iskevästi käytettyä. Tasaisiksi kuviksi tarkoitetut otot heiluvat täysin turhaan ja välillä tuntuu, että kuvatuista otoista on valittu juurikin viimeiset, joissa kameramies ei ole jaksanut kunnolla enää pitää painavaa kameraa käsissään. Leikkaus on ihan sujuvaa, vaikkakin loppupuolta olisu voinut tiivistää. Nicholas Britell on säveltänyt elokuvaan musiikkia, mutta sitä on käytetty niin vähän, ettei elokuvasta muista minkäänlaista musiikkia.

Yhteenveto: Moonlight on ihan hyvä, mutta pettymys Golden Globe -palkinnon tuoman odotuksen takia. Alkupuoli on selkeästi parempi, kun taas elokuvan lopusta puuttuvat oikeat tunteet. Näyttelijätyö on hyvää, mutta aikuis-Chironia näyttelevä Trevante Rhodes on huono roolissaan, vaikka ulkoisesti näyttääkin oikealta rooliin. Mahershala Alin näyttelemä Juan on paras hahmo koko elokuvassa ja olisin halunnut nähdä häntä paljon enemmän. Myös Naomie Harriksen esittämä äitihahmo oli todella hyvin näytelty. Itse olisin antanut parhaan draamaelokuvan Golden Globe -palkinnon Hacksaw Ridgelle, vaikka en olekaan muita kilpailijoita vielä nähnyt. Tämän odotetaan olevan ehdolla myös Oscar-gaalassa, mutta toivon, että voitto menee jollekin muulle, esimerkiksi ennakkosuosikki La La Landille (2016), joka on oikeasti todella mainio. Kyllähän Moonlightin katsoo, muttei se kovin ihmeellinen ole. Jos haluaa dramaattisen kasvutarinan katsoa, niin pistäkää Boyhood pyörimään.

Kirjoittanut: Joonatan, 15.1.2017

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com

Moonlight, 2016, A24, Plan B Entertainment