Arvostelu: Concrete Cowboy (2020)

CONCRETE COWBOY

Ohjaus: Ricky Staub

Pääosissa: Caleb McLaughlin, Idris Elba, Jharrel Jerome, Jamil "Mil" Prattis, Lorraine Toussaint, Ivannah-Mercedes, Byron Bowers, Clifford "Method Man" Smith, Devenie Young ja Michael Tabon

Genre: draama, western

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 13

Concrete Cowboy perustuu Greg Nerin kirjaan Ghetto Cowboy (2011), mikä taas pohjautuu pohjois-Philadelphian Fletcher Streetin ratsastusjengiin. Ricky Staub kiinnostui ratsastajista ja sitä kautta kirjasta. Hän työsti elokuvan käsikirjoituksen yhdessä Dan Waslerin kanssa ja päätti leffan toimivan hänen esikoisohjauksenaan. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 2020, mutta kun tapahtuma peruttiin koronapandemian vuoksi, se esitettiinkin Toronton elokuvajuhlilla. Siellä Netflix nappasi elokuvan levitysoikeudet ja nyt Concrete Cowboy on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun kuulin Idris Elban ja Stranger Things -sarjasta (2016-) tutun Caleb McLaughlinin tähdittävän isä-poika-draamaa. Katsoinkin Concrete Cowboyn heti, kun se oli julkaistu Netflixissä.

Jatkuvasti ongelmiin joutuva teini-ikäinen Cole erotetaan koulusta ja hänen epätoivoinen äitinsä päättää viedä hänet Philadelphiaan Colen isän luokse, joka pyörittää hevostallia. Colea kuitenkin kiinnostaa enemmän hänen vanhan kaverinsa Smushin huumebisnekset.

Pääroolissa nuorena Colena nähdään Caleb McLaughlin, joka oli erityisesti isoin koukkuni elokuvan katsomiseen, sillä halusin nähdä, mihin hän pystyy Stranger Thingsin ulkopuolella. McLaughlin pärjää onneksi erittäin hyvin pääosassa, kanavoiden vakuuttavasti hahmonsa vaikeita tunteita. Katsojana hyppääkin nopeasti satulaan Colen matkaan, sillä heti ensiminuuteilla voi ymmärtää, miksi hän oikuttelee niin paljon, etsiessään suuntaa elämälleen. Cole tulee hyvin hankalasta ja rikkinäisestä perheestä, jota katsoessa ei kestä kauaa, kun tekisi mieli jo soittaa lastensuojeluun. Äiti (Liz Priestley) pakkaa poikansa vaatteet pariin jätesäkkiin ja ajaa poikansa kaupungista toiseen, jättäen tämän toisen vanhemman kotikadulle. Isä (Idris Elba) taas kohauttaa olkiaan, kun Cole ilmoittaa, ettei aio jäädä isänsä luokse. McLaughlinin tavoin myös Elba on todella hyvä roolissaan - voiko Elbalta edes odottaa muuta? Colen ja hänen isänsä välinen vaikea suhde on onnistuneesti kirjoitettu ja sitäkin paremmin näytelty.

     Elokuvassa nähdään myös Jharrel Jerome Colen lapsuudenkaverina Smushina, joka on ajautunut vääriin piireihin ja hommiin, houkutellen Colen liittymään hänen puuhiinsa, sekä ihka oikeita Philadelphian Fletcher Streetin tallin cowboyta, kuten Jamil "Mil" Prattis leffan tallin ratsastajina. Prattis on erinomainen Parisina, joka ryhtyy ohjeistamaan Colea tallilla, kun taas Jerome on oiva valinta Smushiksi, joka uhkaa viedä Colea väärään suuntaan elämän polulla. Myös Lorraine Toussaint ja Ivannah-Mercedes esittävät tallin ratsastajia, kun taas Clifford "Method Man" Smith näyttelee entistä ratsastajaa, nykyistä poliisia Leroyta.

Concrete Cowboy onnistui yllättämään minut positiivisesti sillä, kuinka vangitseva teos se on kaikessa rauhallisuudessaan ja ennalta-arvattavuudessaan. Elokuvan juonikuviot ovat hyvin tuttuja, oli kyse sitten hankalasta nuoren kasvutarinasta, nuorten rikollisista puuhista tai etenkin tallipuolesta. Tuntuu, ettei hevostallitarinoista osata keksiä muita tarinoita kuin että kaupungin nuori saapuu tallille, missä hän onnistuu rauhoittamaan hevosen, joka on villi kaikille muille tai että talli tai sen ympäröimä maa on vaarassa joutua kaupungin kynsiin ja päähenkilöiden täytyy keksiä keino saada rakas tallinsa takaisin. Molemmat juonikuviot löytyy leffasta. Kun Cole ryhtyy asettumaan Philadelphiaan ja juonikuviot lähtevät käyntiin, katsoja voi helposti arvata, kuinka hommassa käy. Elokuva on kuitenkin erittäin hyvä esimerkki siitä, että ennalta-arvattava tarina tai kliseet eivät haittaa, jos toteutus toimii.

Elokuvan toimivuus ei synny niinkään käsikirjoituksesta (vaikka sekin sisältää paljon hyvää, kuten erittäin mainiota dialogia), vaan näyttelijöiden voimasta ja yllättävänkin hyvästä ohjauksesta ensikertalaiseksi. Ricky Staub tekee erittäin oivallista työtä kasatessaan pakettia. Hän yhdistelee monesti nähtyjä juonikuvioita omanlaiseksi kokonaisuudekseen ja luo mukaan vahvan tunnelman. Elokuva ei ole vain draamaleffa, vaan siinä on tietynlainen länkkärihenki, mikä sopii hämmentävän hyvin urbaaniin asetelmaan. Elokuva myös esittelee aika kiehtovan kulttuurin tällä philadelphialaisella mustien cowboyden asuttamalla ghettoalueella. On mielenkiintoista, kuinka nämä hahmot toimivat ja kuinka he toisaalta ovat toistensa tukena, mutta samalla myös jättävät oman onnensa nojaan. Vaikka Concrete Cowboy kulkeekin hitaalla temmolla eteenpäin kaikessa rauhassa, Staubin tyylikäs ohjaus, hyvät hahmot ja mielenkiintoinen asetelma pitivät minut mukanaan niin sujuvasti, etten tylsistynyt kertaakaan filmin aikana.

Lisäksi elokuva on visuaalisesti aika komea teos. Taidokkaan valaisun ja tyylitellyn kuvasommittelun kanssa kuvaus on erittäin onnistunutta. Kamera jää jatkuvasti seurailemaan niin Philadelphian katuja, sen asuttamia ihmisiä kuin myös hevosia pidemmäksikin aikaa ja kuvauksessa on jotain lumoavaa. Kuvausta tukee myös hyvä leikkaus. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat kaikki ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu. Säveltäjä Kevin Matley tunnelmoi miellyttävästi musiikeillaan, yhdistellen monenlaisia elokuvien lajityyppejä hyviksi melodioiksi.

Yhteenveto: Concrete Cowboy on ennalta-arvattavista juonikuvioistaan huolimatta oikein mainio filmi, mikä yhdistelee oivasti westernhenkeä urbaaniin ghetto-asetelmaan. Ohjaaja Ricky Staub rakentaa erittäin hyvää tunnelmaa läpi filmin ja hänen tiukka otteensa leffasta tekee hommasta koukuttavan, vaikka tarina kulkeekin aika hitaasti eteenpäin. Elokuva on visuaalisesti hieno ja jo kuvaus lumoaa. Elokuvan esittelemä kulttuuri ja sitä pyörittävät hahmot ovat myös mielenkiintoisia. Caleb McLaughlin ja Idris Elba ovat nappivalinnat pojaksi ja isäksi, joiden välit ovat kehnot. Draamapuoli on onnistunut ja pientä tunteikkuuttakin on luvassa. Eri juonikuviot ovat kuitenkin hyvin ennalta-arvattavat, eikä leffa onnistu yllättämään käsikirjoituksensa puolesta. Silti Concrete Cowboy on oikein hyvä elokuva - muttei todellakaan jokaiseen makuun ja sitä voi suositella melkeinpä vain, jos aihe kiinnostaa ja rauhalliset draamat uppoavat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Concrete Cowboy, 2020, Green Door Pictures, Lee Daniels Entertainment, Neighborhood Film Co., Tucker Tooley Entertainment, Waxylu Films

Arvostelu: Moonlight (2016)

MOONLIGHT (2016)

Ohjaus: Barry Jenkins

Pääosissa: Alex R. Hibbert, Ashton Sanders, Trevante Rhodes, Naomie Harris, Mahershala Ali, Janelle Monáe, Jaden Piner, Jharrel Jerome ja André Holland

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 12

En tiennyt Moonlightista oikeastaan mitään muuta kuin että kyseessä olisi kasvutarina, ennen kuin menin katsomaan elokuvan. Olin nähnyt elokuvan julisteen internetissä, mutta se ei ollut herättänyt kiinnostustani. Moonlight olisikin varmaan mennyt minulta täysin ohi, jos se ei olisi voittanut parhaan draamaelokuvan Golden Globe -palkintoa. Kun luin läpi kilpailun voittajat ja huomasin ensimmäisenä Moonlightin, tiesin, että minun täytyi mennä katsomaan se. Kävin heti ensimmäisessä lehdistönäytöksessä ja vaikka en erityisen paljoa odottanut elokuvalta, toivoin näkeväni oikeasti hyvän elokuvan, sillä mietin, ettei leffa turhaan saisi niin isoa palkintoa. Kuitenkin leffan aikana ja sen jälkeen ihmettelin, miksei samasta kategoriasta ehdolla ollut Hacksaw Ridge (2016) vienyt pystiä tältä ylivoimaisesti, sillä kovin ihmeellinen pätkä ei ole kyseessä.

Littlesta Blackiksi, Moonlight kertoo Chironin kasvutarinan kiusatusta pikkupojasta huumediileriksi, jonka ympärillä tapahtuneet asiat vuosien varrella ovat vaikuttaneet vakavasti siihen, millainen ihminen Chironista kasvoi.

Chironia näyttelee kolme henkilöä: Alex R. Hibbert esittää häntä lapsena, jolloin kaikki kutsuvat Chironia Littleksi, Ashton Sanders näyttelee häntä nuorena, aikuistumisen kynnyksellä olevana miehenalkuna ja Trevante Rhodes näyttelee häntä aikuisena, jolloin hänestä käytetään nimitystä Black. Yllättävää kyllä, tässä elokuvassa lapsinäyttelijä tuntuu vievän voiton. Hibbert pohjustaa hahmoa toimivasti. Lapsena Chiron ei erityisemmin puhu mitään, mikä oli mielestäni hienoa, sillä silloin muut asiat näyttelemisessä toivat sisältöä hahmoon. Mitä enemmän hahmo kasvaa, sitä enemmän hän myös puhuu. Mielestäni hahmo olisi toiminut läpi elokuvan paremmin, jos hän puhuisi vain silloin, kun hänen on aivan pakko, eikä hän sanoisi kovin montaa pitkää lausetta koko elokuvan aikana. Sanders tuo oman lisäyksensä Chironiin ja vetää hyvän roolisuorituksen. Hänen Chironinsa alkaa kokea suuria muutoksia. Valitettavasti elokuvan huipentajana Trevante Rhodesin näyttelemä aikuinen Chiron ei toimi yhtään. Vaikka Chironin on tarkoituskin olla ontto hahmo, Rhodes ei tuo sitä esille tyhjällä näyttelemisellään ja hahmo ei enää tunnu miltään lopussa. Ehkä paremman näyttelijän kanssa aikuis-Chiron olisi onnistunut, mutta tällaisenaan loppuosiosta lähtee maku Rhodesin lahjattomuuden vuoksi.

     Chironin äitiä näyttelee Naomie Harris, joka vetää erinomaisen roolisuorituksen inhottavana huumeaddiktina. Äiti rakastaa poikaansa, mutta hän ei tuo sitä kovin hyvin esille, vaan pitää Chironia syypäänä moniin asioihin ja suuttuu poikansa teoista, vaikka itse toimiikin typerästi. Äiti tuo kotiinsa useita miesvieraita, jolloin hän potkii lapsensa pihalle. Harris todella yllätti roolissa ja vaikka hahmo onkin vihattava, Harriksen roolisuorituksen takia äitiä haluaisi nähdä enemmän.

     Paras hahmo elokuvassa on Mahershala Alin esittämä Juan, joka myy huumeita. Se ei kuitenkaan tee hänestä pahaa ihmistä, vaan hän on yksi elokuvan fiksuimmista hahmoista. Kun Chiron joutuu olemaan poissa kotoaan, Juanista tulee hänelle isähahmo, joka opettaa Chironille asioita elämästä ja osoittaa, ettei Chironin tarvitse olla mitään muuta kuin oma itsensä. Alin roolisuoritus on todella hyvä ja olikin pettymys, ettei hän esiinny kovin paljoa. Itse olisin mieluusti katsonut koko elokuvan pelkkää Chironin lapsuusosuutta, jossa hän ja Juan tekevät asioita yhdessä.

     Juanin tyttöystävä Teresaa esittää Janelle Monáe. Siinä missä Juanista tulee Chironin isäkorvike, Teresasta tulee lämminsydäminen äitihahmo, joka Chironilta puuttuu. Monáe on toimiva roolissaan ja hauska juttu on, että tässä pariskuntaa näyttelevät Ali ja Monáe esiintyvät kummatkin elokuvassa Hidden Figures (2016).

     Chironin lapsuudenystävä Kevin pysyy Chironin elämässä kaiken aikaa. Lapsi-Kevinia esittää Jaden Piner, teini-Kevinina nähdään Jharrel Jerome ja aikuis-Kevinia näyttelee André Holland, jolle näyttäisi olevan tuskaa yrittää näytellä tönkön Trevante Rhodesin kanssa. Kevinin hahmo on toimiva ja kaikki häntä näyttelevät henkilöt ovat hyviä, vaikka Pinerin versio ei olekaan samanlainen kuin Jeromen ja Hollandin.

Moonlight on pettymys, vaikken odottanut siltä oikeastaan mitään. Onkin suuri saavutus, että elokuva voi tuntua pettymykseltä, vaikka sille ei loisi odotuksia. Mutta koska elokuva on saanut ison palkinnon, niin kyllähän se herättää tietynlaisia odotuksia laatutasoa kohtaan. Elokuvan aloitus on mainio. Hahmojen esittely on toimivaa. Katsojana tuntuu pahalta nähdä, kuinka äiti kohtelee Chironia ja katsojaa lämmittää Chironin ja Juanin väliset kohtaukset. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän elokuva menettää tasokkuuttaan. Moonlight koostuu kolmesta osasta: Little, Chiron ja Black. Jokainen osa kestää suunnilleen saman ajan verran ja ne kertovat tietyt hetket Chironin elämästä. Kuten voikin jo päätellä, ensimmäinen osa on mielestäni selkeästi paras. Toinen osakin on hyvä, vaikkakin siinä Chironin muuttuminen tapahtuu hieman äkillisesti. Kolmas osa läimäisee kahta edellistä osaa naamalle ja pilaa sujuvan tunnelman. Viimeisen puolen tunnin ajan vain toivoisi, että tarina saisi jo päätöksensä tai että tarina olisi jäänyt kahteen osaan. 

Elokuvasta tulee mieleen muutama vuosi sitten ilmestynyt Boyhood (2014), joka kertoo myös realistisen oloisen kasvutarinan pojasta mieheksi. Moonlightin ja Boyhoodin ero onkin siinä, että Boyhood on oikeasti todella hyvä elokuva. Siinä tunnelma oli kohdallaan läpi kestonsa ja sen tekotapa oli ainutlaatuinen. Tästä ei löydy ainutlaatuisuutta. Tarina pojasta, joka kasvuympäristönsä takia muuttuu "huonoksi ihmiseksi", ei ole originaali, eikä sen tekotapa ja kolme osaa ole kovin erikoisia. On sääli, että loppupuoli on niin tunnoton, sillä alkuosuus toimi hyvin. Tiedän, että loppuun oli tarkoitus tuoda tunnottomuutta, sillä Chiron itse kokee menettäneensä tunteensa. Tunnottomuudella tarkoitan lähinnä, että lopusta puuttuu se tunne, minkä pitäisi välittyä katsojalle Chironin tunnottomuudesta. Ravintolakohtausta loppupuolella on venytetty aivan liian pitkäksi, eikä sen jännite ole onnistunut. Onneksi aina voi muistella alkupään kohtia, joissa esimerkiksi Juan opettaa Chironia uimaan tai Chironin äiti sekoilee ja pojasta välittyy pelko. On varmasti monia, joille tämä kolahtaa kunnolla, mutta itseeni se ei tehnyt erityistä vaikutusta. 

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Barry Jenkins ja tarina perustuu Tarell Alvin McCraneyn draamaprojektiin "In Moonlight Black Boys Look Blue". Käsikirjoituksessa parasta on dialogi, joka tuntuu todelliselta katukieleltä, eikä siinä ole peitelty rumia sanoja. Kuvaus ei ole parhaasta päästä. Elokuvan ensimmäinen kuva, joka kestää kauan, lupailee hyvää, mutta valitettavasti totuus on toinen. Jalustaan ei näköjään ole ollut varaa ja käsivarakuvan käyttö on häiritsevän iskevästi käytettyä. Tasaisiksi kuviksi tarkoitetut otot heiluvat täysin turhaan ja välillä tuntuu, että kuvatuista otoista on valittu juurikin viimeiset, joissa kameramies ei ole jaksanut kunnolla enää pitää painavaa kameraa käsissään. Leikkaus on ihan sujuvaa, vaikkakin loppupuolta olisu voinut tiivistää. Nicholas Britell on säveltänyt elokuvaan musiikkia, mutta sitä on käytetty niin vähän, ettei elokuvasta muista minkäänlaista musiikkia.

Yhteenveto: Moonlight on ihan hyvä, mutta pettymys Golden Globe -palkinnon tuoman odotuksen takia. Alkupuoli on selkeästi parempi, kun taas elokuvan lopusta puuttuvat oikeat tunteet. Näyttelijätyö on hyvää, mutta aikuis-Chironia näyttelevä Trevante Rhodes on huono roolissaan, vaikka ulkoisesti näyttääkin oikealta rooliin. Mahershala Alin näyttelemä Juan on paras hahmo koko elokuvassa ja olisin halunnut nähdä häntä paljon enemmän. Myös Naomie Harriksen esittämä äitihahmo oli todella hyvin näytelty. Itse olisin antanut parhaan draamaelokuvan Golden Globe -palkinnon Hacksaw Ridgelle, vaikka en olekaan muita kilpailijoita vielä nähnyt. Tämän odotetaan olevan ehdolla myös Oscar-gaalassa, mutta toivon, että voitto menee jollekin muulle, esimerkiksi ennakkosuosikki La La Landille (2016), joka on oikeasti todella mainio. Kyllähän Moonlightin katsoo, muttei se kovin ihmeellinen ole. Jos haluaa dramaattisen kasvutarinan katsoa, niin pistäkää Boyhood pyörimään.

Kirjoittanut: Joonatan, 15.1.2017

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com

Moonlight, 2016, A24, Plan B Entertainment