Arvostelu: Jurassic World Rebirth (2025)

JURASSIC WORLD REBIRTH

Ohjaus: Gareth Edwards

Pääosissa: Scarlett Johansson, Jonathan Bailey, Rupert Friend, Mahershala Ali, Manuel Garcia-Rulfo, Luna Blaise, David Iacono, Audrina Miranda, Bechir Sylvain, Ed Skrein ja Philippine Velge

Genre: seikkailu, jännitys, scifi

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 12

Michael Crichtonin kirjaan Dinosauruspuisto (Jurassic Park - 1990) perustuva elokuva Jurassic Park (1993) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joten jatkoa oli luvassa. Kadonnut maailma - Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park - 1997) oli vielä hitti, mutta Jurassic Park III (2001) ei menestynyt läheskään niin hyvin kuin edeltäjänsä, joten suunnitelmat neljännestä elokuvasta kariutuivat pitkäksi aikaa. Kuitenkin vuonna 2015 ilmestyi Jurassic World, joka oli taas suurhitti ja myös sen jatko-osat Jurassic World: Kaatunut valtakunta (Jurassic World: Fallen Kingdom - 2018) ja Jurassic World Dominion (2022) menestyivät hyvin lippuluukuilla. Siitä huolimatta, että näistä jälkimmäistä markkinoitiin elokuvasarjan huipennuksena, pian Dominionin ilmestymisen jälkeen paljastettiin, että uusi Jurassic World -elokuva oli tekeillä. Alkuperäisen Jurassic Parkin ohjaaja Steven Spielberg sai idean leffaan ja pyysi kyseisen elokuvan kirjoittanutta David Koeppia työstämään idean pohjalta käsikirjoituksen. Gareth Edwards pestattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024. Nyt Jurassic World Rebirth on saapunut elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffaa ristiriitaisissa merkeissä. Jo heti kättelyssä elokuva tuntui vain rahastukselta, kun se päätettiin tehdä niin nopeasti sen jälkeen, kun Dominionia mainostettiin sarjan päätökseksi. Lisäksi elokuvan juonikuvaus, sekä idea uusista hybrididinosauruksista jättivät minut kylmäksi. Kävinkin skeptisin mielin katsomassa Jurassic World Rebirthin sen ensi-iltapäivänä. 

Pieni ihmisryhmä matkaa kielletylle saarelle etsimään käsiinsä isoimmat yksilöt maalla, merellä ja ilmassa kulkevista dinosauruksista, kerätäkseen niiden DNA:ta, jolla uskotaan pystyvän parantamaan sydänsairaudet.

Jurassic World Rebirth seuraa kahta joukkoa, joista ensimmäinen matkaa dinosaurusten testaukseen tarkoitetulle saarelle keräämään DNA:ta, jossa on potentiaalia lääkkeeksi sydänsairauksiin. On lääkefirmaa edustava Martin Krebs (Rupert Friend), dinosaurusekspertti Henry Loomis (Jonathan Bailey), yksityisiä erityiskeikkoja suorittava Zora Bennett (Scarlett Johansson), laivan kapteeni Duncan Kincaid (Mahershala Ali), sekä tämän miehistöön kuuluvat Bobby (Ed Skrein), LeClerc (Bechir Sylvain) ja Nina (Philippine Velge). Toinen joukko taas on epäonninen perhe, joka on samaan aikaan seilaamassa ja kun meressä elävä mosasaurus hyökkää heidän kimppuunsa, he ajautuvat samalle dinosaarelle. Perheeseen kuuluvat Reuben-isä (Manuel Garcia-Rulfo), tämän tyttäret Isabella (Audrina Miranda) ja Teresa (Luna Blaise), sekä jälkimmäisen poikaystävä Xavier (David Iacono). Näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa pääasiassa passelisti, etenkin Bailey dinointoilijana. Hahmot ovat toimivan erilaisia persoonia toisistaan, joskin osa heistä jää turhankin tutuiksi arkkityypeiksi, kuten pelkkää rahaa ajatteleva Krebs, joka on toki valmis uhraamaan ihmisiä, mikäli se rikastuttaa häntä. Ajattelematon vätys Xavier on aluksi raivostuttava hahmo, jonka ei tarvitse montaa repliikkiä heittää, kun itse ainakin jo toivoin, että miehenalku joutuisi jonkun dinosauruksen ateriaksi. Yllättäen hahmolle kuitenkin lämpenee elokuvan edetessä ja tämä tuo lopulta ihan hyvää huumoria sekaan.

Jurassic World Rebirth oli onneksi hieman parempi elokuva kuin pelkäsin ja voittaa sarjan edellisosan, Jurassic World Dominionin jo ihan vain sillä, että pääpointtina ovat jälleen ne dinosaurukset, eivätkä jotkut esihistorialliset heinäsirkat. Ihan oikeasti, kenen mielestä se oli hyvä idea? Uutuuselokuva tuntuu jälleen hitusen raikkaalta, kun jonkin teemapuiston sijaan hahmot seikkailevat testisaarella samaan tapaan kuin Kadonnut maailma - Jurassic Parkissa. Syy tälle seikkailulle on kuitenkin suorastaan naurettava. Tutkijat uskovat, että lääke sydänsairauksiin tulee dinosaurusten DNA:sta, mutta koska nykypäivän ilmasto on dinoille haitallinen, nämä ovat joko kuolleet tai asustavat enää vain trooppisilla saarilla, joihin ei ihmisillä ole asiaa. Niinpä hahmojen täytyy matkata yhdelle näistä saarista ja saada DNA:ta kolmelta isoimmalta dinolta, jotka kulkevat maalla, merellä ja ilmassa. Paikoitellen juonikuvaus saa homman tuntumaan videopeliltä, mitä ei harmillisesti koskaan pääse pelaamaan.

Sen lisäksi, että juonikuvaus sai ainakin minut kohottelemaan kulmia huvittuneena, leffan oma täky, eli mainoksissakin esillä olleet dinomutantit saivat minut pyörittelemään päätäni. Onneksi enemmän jotain jättimäistä xenomorphia muistuttava D-Rex on mukana paljon vähemmän kuin odotin. Toki näillä mutanteilla yritetään jatkaa jo alkuperäisen kirjan sanomaa siitä, että kun ihminen yrittää leikkiä jumalaa, tämä yleensä kostautuu hirvittävin seurauksin, mutta sarjan jo seitsemännen elokuvan kohdalla sekaan voisi keksiä jotain uutta. Ian Malcolmin sanoja mukaillen, elokuvantekijät olivat liian innoissaan tekemässä elokuvaa, miettimättä että kannattaako sitä edes tehdä?

Kaikesta tästä negatiivisesta sanottavasta huolimatta Jurassic World Rebirth on ihan toimivaa kesän popcornviihdettä. Fanipalvelukset ovat päälleliimattuja, hahmojen kohtalot osaa sanoa aika lailla heti, kun he astelevat ruutuun ja pelaapa elokuva muutenkin korttinsa turhan turvallisesti. Seasta löytyy kuitenkin muutama todella mainio kohtaaminen dinosaurusten kanssa, kuten pitkä ja jännittävä osio merellä mosasaurusta jahdatessa ja hurja takaa-ajo, kun tyrannosaurus rex yrittää napata pelastuslautalla melovan perheen joenvarrelta. Jälkimmäinen kohtaus on muuten alkuperäisestä Dinosauruspuisto-kirjasta, mutta se jouduttiin jättämään pois ensimmäisestä Jurassic Park -elokuvasta, koska tuolloin sen toteuttaminen olisi ollut liian haastava ja tyyris. Kaiken kaikkiaan Jurassic World Rebirth on täysin harmiton seikkailu jälleen yhdellä dinosaarella (oikeasti kuinka monta näitä saaria voi olla?), jonka uskoisin miellyttävän sarjan vannoutuneimpia faneja. Jos taas et ole pitänyt näistä elokuvista Spielbergin ensimmäisen megahitin jälkeen, tämä tuskin voittaa sinua puolelleen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Gareth Edwards, joka sai pestin Spielbergin tykättyä hänen Godzilla-leffastaan (2014). Edwards luo mukavaa seikkailun tuntua ja hän saa jälleen katsojan ihailemaan näitä esihistoriallisia otuksia. Kauhumaisilla kohtauksilla hän olisi voinut irrotella rohkeammin. David Koeppin käsikirjoitus on erittäin hutera ja onkin selvää, että alkuperäinen elokuva toimi niin hyvin laadukkaan lähdemateriaalin ansiosta, puhumattakaan toki Spielbergin taiasta. Teknisiltä ansioiltaan Jurassic World Rebirth on pääasiassa pätevä. Kameratyöskentely on oivaa, lavasteet mainiot, puvustus kelvollista ja tietokonetehostein loihditut dinosaurukset näyttävät suurimmaksi osaksi ajasta hyvältä - lukuunottamatta sitä D-Rexiä, joka tosin on jo ulkonäöltään ruma mölliäinen. Äänimaailma on hyvin rakennettu kaikenlaisia karjahduksia myöten ja Alexandre Desplat tunnelmoi mukavasti musiikeillaan. John Williamsin mahtavat melodiat ovat toki mukana, joskin ajoittain hieman hassuihin paikkoihin ujutettuna.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jurassic World Rebirth, 2025, Universal Pictures, Amblin Entertainment, India Take One Productions, Latina Pictures, The Kennedy/Marshall Company

Arvostelu: Alita: Battle Angel (2019)

ALITA: BATTLE ANGEL

Ohjaus: Robert Rodriguez
Pääosissa: Rosa Salazar, Christoph Waltz, Keean Johnson, Mahershala Ali, Jennifer Connelly, Ed Skrein, Jackie Earle Haley ja Jorge Lendeborg Jr.
Genre: toiminta, seikkailu, scifi
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 12

Alita: Battle Angel perustuu Yukito Kishiron luomaan japanilaiseen "Gunnm"-nimiseen mangaan (銃夢 - 1990-1995). Yhdysvalloissa ohjaaja-tuottaja James Cameron kiinnostui mangasta vuonna 2000 ja päätti tehdä siitä elokuvan. Vuonna 2005 projekti pistettiin kuitenkin jäihin, kun Cameron alkoi työstämään scifiseikkailu Avataria (2009). Saatuaan sen valmiiksi, Cameron alkoi jälleen keskittymään "Gunnm"-leffaan, kunnes muuttikin jälleen mieltään ja alkoi työstämään Avatarin jatko-osia. 2015 Cameron luopui kokonaan elokuvan ohjaamisesta ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Robert Rodriguez, jolloin filmin tuotanto lähti vihdoin kunnolla liikkeelle. Näyttelijät saatiin roolitettua ja kuvaukset alkoivat viimein lokakuussa 2016. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesällä 2018, mutta sen julkaisua päätettiin viivästyttää ja vasta nyt Alita: Battle Angel on saanut ensi-iltansa... eikä itseäni voisi kovinkaan paljoa kiinnostaa. Menetin kiinnostukseni heti, kun näin leffan ensimmäisen trailerin, mikä näytti aika järkyttävältä. Itse Alita oli naurettavan näköinen ja aavistelin heti filmin floppaavan. Myöhemmät trailerit eivät parantaneet tilannetta, vaan itse asiassa saivat minut pitämään leffasta yhä vain vähemmän ja vähemmän, sillä vuoden viivästyksen vuoksi elokuvan traileria on näytetty noin vuoden ajan lähes joka kerta teattereissa ennen isoa viihdeleffaa. Olen joutunut katsomaan trailerin varmaan parikymmentä kertaa ja jokainen kerta on vähentänyt kiinnostustani entisestään. Ajattelin jopa, että jättäisin filmin kokonaan väliin, kunnes lopulta päätin, että yritän mennä katsomaan leffan mahdollisimman avoimin mielin ja antaisin sille reilun mahdollisuuden. Ajattelin myös, että katselukokemus upeassa IMAX-salissa saisi minut pitämään filmistä enemmän kuin odotin.

Vuonna 2563 tiedemies Ido löytää kaatopaikalta kyborgitytön rikkinäisen kehon ja päättää korjata sen. Kyborgi herää takaisin eloon, muttei muista mitään menneisyydestään. Alitaksi nimetty kyborgityttö päättää saada selville, mistä hän on peräisin ja miksi hänet on alunperin rakennettu.

Ensimmäisen trailerin nähtyäni pidin tosiaan Rosa Salazarin näyttelemää Alitaa naurettavana ja kenties jopa hieman pelottavana. Hahmo on toteutettu motion capture -tekniikalla, eli Salazar on esittänyt hahmon eleet ja ilmeet, mitkä on myöhemmin animoitu digitaaliseksi hahmoksi. Tälle digitaaliselle hahmolle päätettiin sitten luoda isot silmät korostamaan hahmon manga-alkuperää, mikä vain loi todella, siis TODELLA häiritsevän kuvan. Itse elokuvassa hahmon ulkonäkö ei ole onneksi yhtä häiritsevä ja itse ainakin totuin Alitan silmiin yllättävän nopeasti. Yritin myös pitää mielessäni, että kyseessä on kyborgi, eikä oikea ihminen, joten hahmo voikin näyttää keinotekoiselta. Etukäteen pelkäsin, että Alitan ulkonäkö pilaisi koko filmin, mutta se toimikin oikein hyvin. Hahmo itsessään on harmillisesti aika tylsä. Välillä Alita vaikuttaa mielenkiintoiselta, kun hän alkaa vähitellen muistamaan asioita menneisyydestään ja aluksi on hauska seurata, kuinka ihmeissään hän on kaikesta. Mutta heti kun hän alkaa taistelemaan, katoaa hänestä kiinnostavuus. Alita osoittautuu nimittäin täydelliseksi kaikessa. Mikään ei tunnu haasteelta hänelle, sillä hän on kaikkia muita parempi. Alita on myös paikoitellen hieman ärsyttävä, eikä hänen menneisyytensä syventäminen tapahdu kovin kummoisella tavalla. Salazarille täytyy kuitenkin nostaa hattua, sillä hän pistää todella kaikkensa rooliin ja vetää homman niin täysillä kuin vain pystyy.
     Alitan löytävänä ja viimeistelevänä tiedemies Dyson Idona nähdään Christoph Waltz, joka on vuosien varrella osoittanut olevansa erinomainen näyttelijä... kunhan häntä ohjaa Quentin Tarantino. Tarantinon kaveri, Alita: Battle Angelin ohjaaja Robert Rodriguez ei näköjään saa paljoa irti Waltzista. Tai sitten Waltz tajusi, kuinka tylsä hänen roolinsa lopulta onkaan, eikä jaksa erityisemmin edes yrittää. Idolle on luotu ihan mielenkiintoista taustaa, mutta pääasiassa hahmo koostuu siitä, että hän kieltää Alitaa tekemästä jotain tai ei kerro hänelle jotain, kunnes hän lopulta antaa periksi. Ja tätä sitten tapahtuu yhä uudestaan ja uudestaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat nuori kundi Hugo (erittäin puinen Keean Johnson), jonka kanssa Alitalla tietty syntyy säpinää, vaarallista moottoripallopeliä pyörittävä Vector (voi miksi suostuit tähän elokuvaan Mahershala Ali), häntä auttava Chiren (Jennifer Connelly ei edes yritä), palkkionmetsästäjäkyborgi Zapan (kehno Ed Skrein), sekä jättimäinen ja häijy kyborgi Grewishka (hukkaan heitetty Jackie Earle Haley). Hugoon on onnistuttu luomaan hieman lisäsyvyyttä, mutta se ei paljoa auta, kun Johnson on niin tylsä ja pökkelö roolissaan. Skrein tavallaan sopii ilkikurisen Zapanin rooliin, muttei silti ole hyvä osassaan. Alin upeat taidot valuvat täysin viemäriin tässä leffassa ja valitettavasti välillä jopa näkee, että hän itse tajuaa sen. Alle kuukausi sitten ilmestyneen Green Bookin (2018) jälkeen on jopa surullista nähdä hänet tässä filmissä.

Joku voisi sanoa, että olin jo etukäteen lytännyt Alita: Battle Angelin, enkä edes antanut sille mahdollisuutta ja siksi en pitänyt siitä, mutta haluan yhä painottaa, että pyrin katsomaan elokuvan mahdollisimman avoimin mielin. Kun istuin alas tuolilleni IMAX-salissa, olin jopa aidosti kiinnostunut, mitä filmi saattaisi tarjota. Jopa toivoin, että trailerit antoivat väärän kuvan ja itse filmi olisikin mitä viihdyttävin scifitoimintapläjäys. Elokuvan alkupää jopa kiehtoi minua jollain tavalla. Alitan tulevaisuudenkuva on karu, mutta samalla siinä on jotain kaunista. Tapahtumakaupunki Iron Cityä ja sen yllä leijuvaa hienostunutta Zalemia haluaisi heti päästä tutkimaan. Moottoripallopeli tuntuu paikoitellen oudolta lisäykseltä, vaikkakin samalla se sopii täydellisesti mukaan, kun muistaa, että filmi perustuu mangaan. Lisäksi vauhdikas moottoripallopeli jättimäisellä areenalla on todella viihdyttävää ja jännittävää seurattavaa, ja täytyy sanoa, että IMAX ja 3D todella toivat siihen omat lisäyksensä. On mielenkiintoista tutkia tätä maailmaa Alitan kanssa.

Silti en voi muuta kuin todeta, etten pitänyt tästä elokuvasta. Ei Alita: Battle Angel huono ole, mutta on se lopulta todella keskinkertainen ja laimea tekele. Kyseessä on paikoitellen jopa yllättävän tylsä leffa, sillä sen hahmot ovat niin tylsiä. Maailmaa olisi kiehtovaa tutkia, mutta kun filmi keskittyy tylsien hahmojen tylsään draamailuun, mikä on vielä todella kömpelösti toteutettua, aika kävi välillä yllättävänkin pitkäksi. Etenkin elokuvan pakotettu romanssi oli ällöjuustoista. Hahmojen motiivit jäävät myös paikoitellen liian epäselviksi tai laiskoiksi. Moottoripallopeliä lukuunottamatta leffasta ei löydy jännitettä, sillä taisteluissa Alita on jatkuvasti ylivoimainen. Lisäksi elokuvaa vaivaavat isot tarinankerronnalliset ongelmat. Rytmitys on kömpelöä ja läpi leffan oli vaikea sanoa, kauanko tässä on kulunut aikaa. Elokuva ei myöskään osaa käsitellä sen syvällisempää puolta Alitan itsetutkiskelussa. Välillä filmin taso nousi hieman korkeammalle ja ehdin jo ajatella, että nyt tämä voisi vihdoin lähteä oikein kunnolla käyntiin... mutta ei. Elokuva lähtee kunnolla käyntiin vasta lopussa, kun se alkaa pohjustamaan mahdollisia jatko-osia. Aluksi ajattelin, että ehkä se toinen osa voisi olla sitten parempi, mutta filmi onnistui tuhoamaan senkin ajatuksen. Leffan viimeinen vartti on nimittäin todella typerä ja tökerö. Elokuvalla on suuria vaikeuksia päättyä ja sen viimeiset kohtaukset tuntuvat siltä, että ne kuuluisivat vasta jatko-osaan. Etenkin yksi iso ratkaisu lopussa tuntui kuin läpsäisyltä naamalle, mikä jätti lopulta vain pahan mielen.

Elokuvan on ohjannut Robert Rodriguez, mutta filmi tuntuu vahvasti tuottaja James Cameronin ohjaamalta. Rodriguezin panos näkyy lähinnä irtoraajojen määrässä, mutta muuten vaikuttaa siltä kuin hän olisi parhaansa mukaan kopioinut, mitä Cameron teki Avatarissa. Cameron on toiminut myös käsikirjoittajana yhdessä Laeta Kalogridisin kanssa ja vaikka filmi oli todella kauan esituotannossa, on teksti yllättävänkin hätiköiden kynäilty. Etenkin repliikit ovat usein oudonkin kehnoja tai sitten ihan vain kliseisiä. Käsikirjoitus myös hyppii paljon eteenpäin tai sitten leikkauksessa on poistettu paljon kohtauksia. Muuten leikkaus on sujuvaa ja on hienoa, ettei toimintakohtauksia ole silputtu sekavaksi mössöksi. Muutenkin tekninen toteutus on erittäin taidokasta. Alita: Battle Angel on näyttävästi kuvattu, minkä lisäksi valotiimi pääsee leikkimään valaistuksella tyylikkäillä tavoilla. Asut ovat oivallisesti luodut ja lavasteet ovat hienot. Efektit ovat paikoitellen häikäisevänkin upeat ja kuten jo totesin, itseäni ei häirinnyt lainkaan, etteivät kyborgit näyttäneet uskottavilta ihmisiltä - hehän ovatkin robotteja. Äänimaailmaan on panostettu ja Tom Holkenborgin säveltämät musiikit ovat mainiot.

Yhteenveto: Alita: Battle Angel on tekniseltä puoleltaan huikea, mutta elokuvan muut osa-alueet eivät millään saavuta samaa tasoa. Filmi on pääasiassa laimea ja nousee joissain kohtauksissa  korkeintaan keskinkertaiseksi tai ihan meneväksi. Elokuvan maailma on kiehtova ja sitä haluaisi päästä tutkimaan kunnolla, mutta sen sijaan leffa keskittyy paljon tylsempiin asioihin. Itse hahmot ovat lähes kaikki tylsiä ja yksiulotteisia, ja hienojen näyttelijöiden kuten Waltzin ja Alin puolesta käy sääliksi, että he päätyivät tähän mukaan. Rosa Salazar pistää parastaan Alitana, mutta hänen hahmonsa on niin ylivoimainen, ettei hänen puolestaan jaksa jännittää. Tarinankerronta ja rytmitys ovat todella kömpelöitä, eikä ohjaaja Rodriguezin kädenjälkeä näy filmistä lähes lainkaan. Tämä tuntuu pelkältä Cameronin pikaiselta välityöltä Avatar-elokuvien kuvausten välissä. Elokuva tuntuu lähtevän käyntiin vasta loppupäässä ja onnistuu herättämään kiinnostusta jatkoa kohtaan, kunnes se rikkoo pienimmänkin kiehtovuutensa suoraan sanottuna surkealla viimeisellä vartilla. Visuaalisesti Alita: Battle Angel on häikäisevän hieno filmi ja jos aiot mennä katsomaan tämän teattereihin, suosittelen mahdollisimman isoa valkokangasta, mieluiten IMAXia, jossa kuva laajenee isojen toimintakohtausten ajaksi. Jos taas olet epävarma filmistä, kannattaa se suosiolla jättää väliin tai katsoa vasta vuokralta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Alita: Battle Angel, 2019, Twentieth Century Fox, Lightstorm Entertainment, Troublemaker Studios, TSG Entertainment

Arvostelu: Green Book (2018)

GREEN BOOK

Ohjaus: Peter Farrelly
Pääosissa: Viggo Mortensen, Mahershala Ali, Linda Cardellini, Dimeter Marinov, Mike Hatton, Iqbal Theba, Sebastian Maniscalco ja Joe Cortese
Genre: draama, komedia
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Green Book pohjautuu tositarinaan muusikko Don Shirleyn ja hänen kuskinsa Frank "Tony Lip" Vallelongan ystävyydestä ja sen nimi viittaa Victor Hugo Greenin kirjaan "The Negro Motorist Green Bookiin" (1936-1966), mikä sisältää motelleja ja ravintoloita, joissa tummaihoiset saivat syödä 1900-luvun puolessa välissä. Ohjaaja Peter Farrelly ja käsikirjoittaja Brian Hayes Currie kiinnostuivat tarinasta ja saivat Tony Lipin pojan, Nick Vallelongan työstämään elokuvaa heidän kanssaan. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2017 ja lopulta Green Book sai ensiesityksensä syyskuussa 2018 Toronton elokuvajuhlilla, minkä jälkeen sitä on näytetty eri festivaaleilla, kunnes se sai teatterilevityksen ja saapuu nyt myös Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin, ketkä sitä tähdittävät, mutta todellinen mielenkiintoni syttyi, kun elokuva voitti kolme Golden Globe -palkintoa (paras musikaali- tai komediaelokuva, paras miessivuosa ja paras käsikirjoitus). Aloinkin odottamaan elokuvan näkemistä ja iloitsin, kun Finnkino näytti siitä ennakkonäytöksen muutama päivä ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1962 tummaihoinen muusikko Don Shirley palkkaa amerikkalais-italialaisen Tony Lipin kuskiksi kiertueelleen läpi Yhdysvaltojen rasistisen eteläpuoliskon.

Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Viggo Mortensen näyttelee Frank "Tony Lip" Vallelongaa, joka pääasiassa selvittää ongelmansa tinttaamalla jotakuta turpaan. Tony Lip on aika äkkipikainen, mutta samalla hän haluaa myös ottaa rennosti ja nauttia elämän pienistä iloista. Etenkin syöminen on selvästi todella tärkeää Tonylle. Hän on kuitenkin aluksi aikamoinen rasisti, minkä vuoksi hän ei täysin innostu työskentelystä tummaihoiselle. Rasistisuudesta huolimatta Tony on aivan mahtavasti kirjoitettu hahmo ja muuten äärimmäisen hauska tapaus. Tätä vain lisää Mortensenin huikea roolisuoritus. Mortensen on suorastaan täydellinen Tonyna ja hän pistää kaikkensa peliin joka ikisessä kohtauksessa. Tony on erittäin avoin tapaus, joka hyödyntää koko kehoaan puhuessaan ja Mortensen saa tämän tuntumaan täysin luontevalta, eikä koskaan vaikuta vain stereotyyppiseltä kuvaukselta italialaisesta.
     Mahershala Alin näyttelemä pianisti Shirley on taas Tonyn täysi vastakohta. Shirley pitää hiljaisuudesta ja omassa rauhassa pohdiskelusta, eikä hän hienona miehenä voisi kuvitellakaan elävänsä kuin Tony. Tämä tekee hahmoista tietty parhaan mahdollisen parivaljakon ja on loistavaa päästä seuraamaan näiden kahden hahmon sanailua pitkän matkansa aikana - kuinka he oppivat toisistaan ja itsestään koko ajan jotain uutta. Viime vuosien aikana maailmanmaineeseen noussut Ali osoittaa jälleen suuren lahjakkuutensa ja hänkin on nappivalinta rooliinsa. Ali tekee Shirleystä kiehtovan hiljaisuudessaan ja todella vakuuttaa, kun Shirley pääsee pianon taakse. Ali voitti roolistaan jo parhaan miessivuosan Golden Globe -palkinnon ja voi hyvin olla, että sama käy myös Oscareissa...
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Tonyn vaimo Dolores (Linda Cardellini antaa kaikkensa sillä vähällä ruutuajalla, mitä hänelle on annettu), Shirleyn bändikaverit Oleg (Dimeter Marinov) ja George (Mike Hatton), Shirleyn kotiassistentti Amit (Iqbal Theba), sekä Tonyn muut sukulaiset, joista monia esittää aidot Vallelongan suvun jäsenet.

Olin hyvin varma siitä, että tulen näkemään mainion elokuvan, kun istuin alas katsomaan Green Bookia. Mikään ei kuitenkaan olisi voinut valmistaa minua siihen mestariteokseen, minkä näin. Tammikuu, vuoden ensimmäinen kuukausi, on vasta puolessa välissä, mutta sanon jo nyt, että 2019 täytyy tarjota aikamoisia elokuvia, jotta tämä leffa putoaisi vuoden parhaiden filmien kärjestä. Green Book sisältää aivan mielettömän käsikirjoituksen, minkä Viggo Mortensen ja Mahershala Ali herättävät huikealla tavalla henkiin. Elokuva on täynnä mitä mahtavimpia kohtauksia, Tonyn kuljettaessa Shirleytä Yhdysvaltojen halki. Kuten jo sanoin, on todella kiehtovaa päästä seuraamaan, kuinka Tony ja Shirley keskustelevat matkan aikana ja oppivat toisistaan ja itsestään jotain uutta. Hahmot ovat täysin erilaiset toisistaan ja siksi tukevat toisiaan täydellisesti. Hahmojen kehittäminen ja syventäminen tapahtuu mitä parhaimmalla tavalla ja kaksikosta alkaa tosissaan välittämään tarinan kulkiessa eteenpäin.

Olin erittäin yllättynyt myös siitä, kuinka hauska elokuva Green Book onkaan - Tonyn ja Shirleyn nokkela sanailu on usein jopa hulvatonta, etenkin kohtauksessa, missä Tony yrittää saada Shirleyn syömään Kentucky Fried Chickenin kanaa. Läpi leffan saa hekotella sekä osuville vitseille, että fyysiselle komedialle. Vastapainona huumorille elokuvasta löytyy myös painavaa sanaa rasismista, mikä on kirjoitettu mukaan upeasti. On äärimmäisen karua nähdä, kuinka Shirley nousee lavalle esiintymään ja yleisö antaa isot aplodit, minkä jälkeen he alkavat kohdella Shirleytä kuin likaista palvelijaa. Tonyn kanssa katsoja ihmettelee, kuinka Shirley kestää yleisöä ilta toisensa perään, mutta samalla on todella huikeaa nähdä, miten kohtelu vaikuttaa Shirleyhyn. Mitä pidemmälle matka etenee, sitä suuremmalla vimmalla hän taiteilee pianonsa ääressä, mikä johtaa äärimmäisen vaikuttaviin hetkiin. Traagisemmat hetket ovat sydäntäsärkeviä, mitä vahvistaa se, kuinka mestarillisesti päähenkilöt on kirjoitettu ja näytelty. Huumoripuoli taas nostaa huulille leveän hymyn, mikä palaa joka kerta kasvoille, kun elokuvaa muistelee jälkikäteen. Harvemmin tekee mieli taputtaa elokuvan jälkeen, mutta nyt käytiin niin lähellä täydellisyyttä, että olisin lopussa hurrannut... kunhan joku muu olisi uskaltanut tehdä sen ensin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Farrelly, jonka tunnetuin työ on aika varmasti Jim Carreyn ja Jeff Danielsin tähdittämä hittikomedia Nuija ja tosinuija (Dumb and Dumber - 1994), minkä jälkeen hän on tehnyt myös mm. komediat Sekaisin Marista (There's Something About Mary - 1998), Hall Pass - Lupa rellestää (Hall Pass - 2011) ja Nuija ja tosinuija kaks (Dumb and Dumber To - 2014). Onkin aika vaikea kuvitella, että Farrelly olisi siirtynyt pissa-kakka-häröilyhuumorista tällaiseen syvällisempään ja nokkelalla tavalla hupaisaan teokseen, mutta ihme kyllä, Farrelly hoitaa hommansa taiturimaisesti. Green Book on myös kuvattu ja leikattu todella taidokkaasti. Rytmitys on täysin kohdillaan ja vaikkei mukana ole mitään hurjia kameratemppuja, löytyy kuvauksesta paljon ihailtavaakin, mitä lisää tyylikäs valaisu. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet erinomaista työtä luodessaan 1960-lukua uudestaan ja elokuvaan onkin saatu hyvin vanhanaikainen henki. Äänimaailmassa suorastaan rakastuin siihen, kuinka yhdessä kohtaa leikataan aplodeista kaatosateeseen. Säveltäjä Kris Bowersin työstämät musiikit luovat lisää ajan henkeä ja sopivat mukaan täydellisesti.

Yhteenveto: Green Book on kaikin puolin huikean hieno elokuva. Peter Farrellyn, Brian Hayes Currien ja Nick Vallelongan käsikirjoitus on aivan mahtava ja se herää fantastisesti eloon Viggo Mortensenin ja Mahershala Alin täydellisten roolisuoritusten voimin. Jokainen kaksikon kohtauksista on vangitseva ja joko hauska tai koskettava. Sanailu hahmojen välillä on mitä parhainta ja matkaa voisi helposti katsoa vielä kauemminkin. Mukaan on saatu myös äärimmäisen vaikuttavia hetkiä ja tärkeää sanomaa rasismin hirveydestä. Elokuva käsittelee rankkaa aihettaan mestarillisesti, herättäen paljon ajatuksia, ilman että se muuttuu vain saarnaamiseksi. Leffa on myös teknisesti taidokkaasti toteutettu ja etenkin 1960-luvun ajankuva on upeasti luotu. Green Book tulee aivan varmasti joulukuun lopussa löytymään vuoden 2019 parhaiden elokuvien listalta. Kyseessä on mestariteos, luultavasti paras road trip -leffa, minkä olen koskaan nähnyt ja varmasti vahva kilpailija parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Tässä kohtaa on varmaan sanomattakin selvää, että suosittelen leffaa aivan kaikille!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Green Book, 2018, Participant Media, DreamWorks Pictures, Amblin Pictures, Innisfee Pictures, Wessler Entertainment

Arvostelu: Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018)

SPIDER-MAN: KOHTI HÄMÄHÄKKIVERSUMIA

SPIDER-MAN: INTO THE SPIDER-VERSE

Ohjaus: Bob Persichetti, Peter Ramsey ja Rodney Rothman
Pääosissa: Shameik Moore, Jake Johnson, Hailee Steinfeld, Brian Tyree Henry, Liev Schreiber, Mahershala Ali, Nicolas Cage, Kathryn Hahn, John Mulaney, Lily Tomlin, Kimiko Glenn, Zoë Kravitz, Luna Lauren Velez, Chris Pine, Oscar Isaac ja Stan Lee
Genre: animaatio, seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12

Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin. Hämähäkkimies on yksi kaikkien aikojen suosituimmista sankarihahmoista ja hänestä onkin tehty useita filmatisointeja. Nicholas Hammond esitti sankaria kolmessa pienen luokan rainassa Spider-Man (1977), Spider-Man Strikes Back (1978) ja Spider-Man: The Dragon's Challenge (1981). Tobey Maguire taas tähditti Sam Raimin Spider-Man - Hämähäkkimies -trilogiaa (2002-2007) ja Andrew Garfield nähtiin nimikkoroolissa The Amazing Spider-Manissa (2012) ja sen jatko-osassa (2014). 2016 hahmo liitettiin mukaan Marvelin elokuvauniversumiin ja Hämähäkkimies on esiintynyt Tom Hollandin esittämänä leffoissa Captain America: Civil War (2016), Spider-Man: Homecoming (2017) ja Avengers: Infinity War (2018). Ottaen huomioon, että hahmosta on aloitettu tämän vuosituhannen aikana jo kolme elokuvasarjaa, en voi olla ainoa, joka ajatteli "joko taas", kun Sony-yhtiö ilmoitti tekevänsä animaatioleffan hahmosta. Ilahduin, kun kuulin, että kyseessä ei olisikaan alkuperäisestä Hämähäkkimiehestä, eli Peter Parkerista kertova filmi, vaan leffa esittelisi valkokankaille toisen Hämishahmon, Miles Moralesin. Mielenkiintoni kuitenkin katosi taas, kun näin ensimmäisen trailerin elokuvasta, enkä pitänyt siitä lainkaan. Olenkin vuoden aikana unohtanut leffan ilmestymisen useaan otteeseen, kunnes se herätti mielenkiintoni jälleen lokakuussa, kun siitä nähtiin pätkä Venomin (2018) lopputekstien jälkeen. Todellisen huomioni elokuva sai vasta, kun sen arvosteluja alkoi ilmestyä ja ne kaikki ylistivät sitä maasta taivaisiin. Filmi oli jopa yli viikon sadassa prosentissa Rotten Tomatoes -sivulla! Aloin innostua leffasta ja meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan sen Finnkinon uuteen IMAX-saliin yhdessä tuttuni kanssa, joka tekee elokuva-arvosteluja YouTubeen kanavalle IlyaTheKid. Hän on myös tehnyt hyvin kiinnostavan lyhytleffan "The Calling" - suosittelen käymään tsekkaamassa!

Nuori Miles Morales päätyy seikkailuun, kun häntä puree radioaktiivinen hämähäkki ja hän saa Hämähäkkimiehen voimat. Samaan aikaan rikollispomo Kingpin aktivoi laitteen, jolla hän avaa aukon ulottuvuuksien välille, jolloin Milesin maailmaan alkaa ilmestyä hämähäkkisankareita muista ulottuvuuksista.

Tällä kertaa Hämähäkkimiehenä nähdäänkin Miles Morales, jonka äänenä kuullaan rap-artisti Shameik Moore. Miles teki ensiesiintymisensä sarjakuvissa vuonna 2011 ja siitä lähtien fanit ovat halunneet nähdä hänet myös valkokankailla. Hahmosta on onnistuttu tekemään todella kiehtova ja vaikka hänestä löytyy samankaltaisuuksia alkuperäisen Hämähäkkimiehen, Peter Parkerin kanssa, on hahmo tarpeeksi erilainen, jotta hänen matkansa sankariksi tuntuu tuoreelta. Miles on nuori ja älykäs poika, joka kärsii perheensä aiheuttamista paineista pärjätä koulussa, kun hän itse haluaisi päästää luovuutensa valloilleen. Uusiin voimiinsa Miles ei tutustu yhtä innokkaasti kuin Parker, vaan leffan aikana hän yrittää löytää itsestään, haluaako hän olla sankari vai palata tavalliseen elämäänsä. Hahmosta alkaa välittämään yllättävänkin paljon leffan aikana, jolloin hänen tarinansa todella liikuttaa.
     Miles ei kuitenkaan ole elokuvan ainoa Hämähäkkimies, ehei. Hänen lisäksi mukana on parikin eri Peter Parkeria, joista toinen (Chris Pine) on nuori aikuinen ja se perinteisin sankarillinen Hämis, mikä on totuttu näkemään leffoissa ja toinen (Jake Johnson) on lähes nelikymppinen, hieman lihavampi ja laiskempi Hämähäkkimies, jota ei sankarin hommat enää samalla lailla kiinnosta. Etenkin jälkimmäinen on erittäin mielenkiintoinen ja moniulotteinen tapaus, ja hänelle on onnistuttu luomaan oma juonikuvionsa, missä on myös tunnetta pelissä. Heidän lisäkseen mukana on myös Spider-Gwen (Hailee Steinfeld), joka omassa ulottuvuudessaan sai voimat Peterin sijaan, Spider-Noir (Nicolas Cage), joka ratkoi 1930-luvulle sijoittuvassa mustavalkoisessa ulottuvuudessaan rikoksia, anime-hahmoa muistuttava Peni Parker (Kimiko Glenn), joka seikkaili Japanissa 3100-luvulla hämähäkkirobottinsa kanssa, sekä hämähäkkipossu Spider-Ham (John Mulaney), joka hassutteli omassa piirrosanimaatio-ulottuvuudessaan ja pystyy vetämään taskustaan nuijia sun muita pöhköjä aseita. Spider-Gwenistäkin on saatu kiinnostava tapaus, mutta harmillisesti Spider-Noir, Peni Parker ja Spider-Ham jäävät aika yksiulotteisiksi hahmoiksi. Jokaisesta heistä löytyy oma hauska puolensa, mutta he eivät ole hahmoina erityisen kiinnostavia.

Hämähäkkimiehet ja -naiset saavat vastaansa rikollispomo Wilson Fiskin eli Kingpinin (Liev Schreiber), sekä tämän lukuisat kätyrit, kuten tohtori Mustekalan (Kathryn Hahn), Vihreän Menninkäisen (Jorma Taccone) ja Skorpionin (Joaquín Cosío). Kingpinin ruutuaika jää harmillisen vähäiseksi, mutta tekijät ovat siinä lyhyessä ajassakin onnistuneet kirjoittamaan hänelle taustatarinan, mikä motivoi hänen tekojaan. Katsojana voi jopa ymmärtää, miksi hahmo tekee niin kuin tekee. Hänen kätyreistään uusi tohtori Mustekala, eli Olivia Octavius pääsee isosti esille, mutta muuten monet roistot lähinnä aiheuttavat hetkeksi päänvaivaa sankareille. Tämä ei kuitenkaan ole huono ratkaisu, sillä leffassa on niin paljon hahmoja, että sen olisi turha yrittääkään nostaa kaikkia isoon rooliin. The Amazing Spider-Man 2 on hyvä esimerkki siitä miten käy, kun elokuva yrittää ahtaa liikaa tärkeitä tekijöitä mukaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Milesin vanhemmat, poliisi-isä Jefferson (Brian Tyree Henry) ja äiti Rio (Luna Lauren Velez), Milesin setä Aaron (Mahershala Ali), sekä Peter Parkerin vaimo Mary Jane (Zoë Kravitz) ja May-täti (Lily Tomlin), joka on todella erilainen siitä, millaisena hahmo on totuttu näkemään. Milesin äiti jää todella pieneen osaan, mutta isähahmo on kirjoitettu erinomaisesti. Milesin isä haluaa Milesin pärjäävän koulussa, eikä tämä pidä siitä, että Miles livahtaa jatkuvasti ulos tekemään graffiteja Aaron-setänsä kanssa. Milesin ja hänen isänsä välinen vaikea suhde on todella hyvin luotu ja se onnistuu parissa kohtaa koskettamaan oikein kunnolla.
     Ja kun kyseessä on Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva, leffassa nähdään tietty Hämähäkkimiehen luoneen, hieman yli kuukausi sitten menehtyneen Stan Leen lyhyt cameorooli. Yleisön reaktiosta huomasi, kuinka Stan Leen näyttäytyminen iski lujasti sydämeen ja itsekin herkistyin. Kun lopputeksteissä lukee omistusteksti Leelle ja kesällä kuolleen, Hämähäkkimiehen toisen luojan Steve Ditkon muistolle, koko yleisö alkoi taputtamaan kunnianosoituksena. Levätkää rauhassa sarjislegendat!

Vaikka olin kuullut vain ylistäviä kommentteja Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffasta, olen silti täysin hämmästynyt, kuinka upea elokuva onkaan kyseessä. Tämä on vuoden paras supersankarielokuva (kyllä, jopa parempi kuin Avengers: Infinity War), ylipäätään yksi vuoden parhaista elokuvista, sekä yksi kaikkien aikojen parhaista supersankarielokuvista! Kyseessä ei ole vain mullistava teos supersankarigenressä, vaan se on myös todella merkittävä tapaus animaationa. Yleensä kerron animaatioiden teknisistä puolista vasta arvostelun loppupäässä, mutta tämän filmin animointi on niin vaikuttavaa, että siitä on pakko puhua jo nyt. Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia on visuaalisesti aivan mieletön. Näin ällistyttävän kekseliästä animointia en ole nähnyt aikoihin. Elokuva todella näyttää siltä kuin joku olisi loihtinut sarjakuvan sivut heräämään henkiin. Animaattorit ovat yhdistäneet tavallista piirrosanimaatiota tietokonetyöhön, jolloin leffa on erinomainen yhdistelmä erilaisia tyylejä. Hahmojen liikkeet ovat paikoitellen takeltelevia kuin piirretyissä ja välillä taas täysin sulavia kuten tietokoneanimaatioissa. Varjostukset ovat kuin suoraan sarjakuvapiirroksista revittyjä ja mukana on jopa ajatuskuplia, keltaisia tarinankerrontapalkkeja, sekä nopeita tekstejä, mitkä ilmestyvät lyöntien tai ihan vain tietokoneen näppäimistön naputtelun takia. Kuvan päällä on vieläpä filtteri, mikä saa elokuvan näyttämään vanhalta painetulta sarjikselta. Leffa hyödyntää värejä hurjalla tavalla, mikä tekee katselukokemuksesta jopa hypnoottisen. Useassa kohtaa elokuvan vahva ja korostettu visuaalinen tykitys muuttuu jopa henkeäsalpaavaksi.

Elokuva on muutenkin visuaalisesti todella kiehtova teos, sillä mukana on niin paljon viittauksia sarjakuviin, peleihin ja leffoihin, että aloin toivomaan kaukosäädintä, jolla olisin voinut vähän väliä pausettaa filmin tutkiakseni kuvia tarkemmin. Mukana on paljon viittauksia sarjakuviin, joista tosifanit ovat varmasti riemuissaan, sekä hauskaa kettuilua vanhoille Spider-Man -leffoille. Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3:a (Spider-Man 3 - 2007) pilkataan oikein kunnolla, vaikka samalla osoitetaan, ettei se ole täysin kuraa. Hämähäkkimies-oheistuotteidenkin kustannuksella naureskellaan ja muutenkin leffa on todella itseironinen. Tämä on itse asiassa aika hulvaton teos. Elokuvan aikana saa nauraa ääneen monen monta kertaa ja se sisältää todella nokkelia vitsejä. Huumoria riittää eri makuihin ja sekä lapset että aikuiset voivat kokea suurta iloa leffaa katsoessaan. Muutenkin elokuva tuottaa suurta iloa, sillä se on niin mukaansatempaava ja viihdyttävä. Puolessa välissä filmiä tarina voisi kaivata pientä tiivistämistä, mutta muuten aika ei todellakaan käy pitkäksi leffaa katsoessa.

Vauhtia elokuvassa todella riittää. Nopeatempoiset seittisinkoilut tarjoavat useita vau-efektejä ja toimintakohtaukset ovat kekseliäitä, hyödyntäessään eri hämähäkkihahmojen monipuolisia kykyjä ja tarjoten jatkuvasti jotain uutta. Elokuva tuntuu muutenkin tarjoavan jatkuvasti jotain uutta, oli kyse sitten supersankarikliseiden väistelemisestä tai visuaalisesti muuttuvasta teoksesta. Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, että elokuva sisältää hyvän tarinan ja hyvät hahmot, joiden ansiosta se onnistuu koskettamaan oikein kunnolla. Miles Morales on niin mahtavasti kirjoitettu hahmo, että hänestä alkaa tosissaan välittämään. Hahmo rakennetaan niin taidokkaasti, että kun hän vihdoin pistää päälle kunnon asunsa ja hyppää pilvenpiirtäjän katolta taistoon, kylmät väreet valtasivat kehoni. En ole aikoihin kokenut tällaista riemua katsoessani elokuvaa, enkä malta odottaa, että näen Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia uudestaan. Enkä todellakaan malta odottaa jatko-osaa, minkä Sony on jo luvannut.

Elokuvan ohjauksesta vastaa kolmikko Bob Persichetti, Peter Ramsey ja Rodney Rothman. Ennen leffan näkemistä pelkäsin, että näin monta ohjaajaa koituisi leffan tuhoksi, mutta onneksi trio pitää paketin mestarillisesti hallussaan alusta loppuun. Rothmanin ja Phil Lordin työstämä käsikirjoitus on aivan mahtava ja he onnistuvat jatkuvasti yllättämään keksinnöillään. Leffan visuaalista puolta en vain voi kehua tarpeeksi. Animaattorit ovat tehneet käsittämättömän täydellistä työtä ja on huutava vääryys, jos Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia ei voita parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkintoa. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ja säveltäjä Daniel Pemberton on saanut aikaiseksi loistokkaita musiikkeja, jotka nostattavat hienoa tunnelmaa entisestään.

Yhteenveto: Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia on sekä yksi vuoden parhaista elokuvista, että yksi kaikkien aikojen parhaista supersankarielokuvista! Kyseessä on myös ehdoton merkkiteos animaationa, sillä visuaalisesti elokuva on sellaista silmäkarkkia, ettei tällaista ole ennen nähty. Leffan muuttuva, väreillä pommitteleva ja sarjakuvien ulkoasua hyödyntävä animointi on hypnoottista katseltavaa. Mukana on useita todella vaikuttavia hetkiä, jotka tarjoavat kylmiä väreitä, sekä koskettavia kohtauksia, mitkä oikeasti iskevät suoraan sydämeen. Nauraakin saa, sillä leffa on suurimmaksi osaksi jopa hulvaton nerokkaiden vitsiensä ja oivallustensa kanssa. Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, että elokuvan tarina on äärimmäisen kiehtova ja sen päähenkilö Miles Morales on erinomaisesti kirjoitettu. Muitakin kiinnostavia hahmoja löytyy ja plösähtänyt Hämähäkkimies ja energinen Spider-Gwen ovat mahtavat lisäykset. Kingpinin roistomotivaatio käy selväksi, mutta häntä voisi nähdä enemmänkin. Leffan ainoa ongelma on, että Spider-Ham, Peni Parker ja Spider-Noir jäävät aika yksiulotteisiksi, mutta silloinkin on ymmärrettävää, ettei elokuva voi samalla tavalla panostaa kaikkiin hahmoihinsa. Jo näin elokuva tasapainottelee useiden hahmojen kanssa paremmin kuin The Amazing Spider-Man -elokuvat. Kaiken kaikkiaan Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia on pakko-katsottavaa niin sarjakuvafaneille kuin hämmästyttävää animaatiota arvostaville. Leffasta löytyy myös syvällisyyttä, mikä voi toimia myös niille, jotka eivät muuten supersankareista innostu. Itse innostuin tästä elokuvasta erittäin paljon, enkä malta odottaa jatkoa!

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, mikä Hämis-fanien todella täytyy nähdä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Spider-Man: Into the Spider-Verse, 2018, Sony Pictures Animation, Sony Pictures Entertainment, Columbia Pictures Corporation, Lord Miller, Marvel Animation, Marvel Entertainment, Pascal Pictures

Arvostelu: Predators (2010)

PREDATORS

Ohjaus: Nimród Antal
Pääosissa: Adrien Brody, Alice Braga, Topher Grace, Oleg Taktarov, Walton Goggins, Mahershala Ali, Louis Ozawa Changchien, Danny Trejo ja Laurence Fishburne
Genre: toiminta, scifi, jännitys
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Vuoden 1987 scifitoimintaelokuva Predator - saalistaja (Predator) oli menestys ja kriitikoiden pitämä teos, joten sille tehtiin jatkoa. Predator 2 - Saalistaja (Predator 2 - 1990) menestyi ihan hyvin, mutta sai muuten pääasiassa negatiivisen vastaanoton, joten sarjaa ei enää ennen 2000-lukua jatkettu. Hahmo nähtiin kuitenkin yhdessä Alien-sarjan (1979-) Xenomorph-hirviön kanssa leffoissa AVP: Alien vs. Predator (2004) ja Aliens vs. Predator 2 (Aliens vs. Predator: Requiem - 2007), mutta ne saivat niin huonon vastaanoton, ettei niitä yritetty tehdä lisää. Kun 20th Century Fox huomasi, etteivät ne olleet pidettyjä, yhtiö päätti toteuttaa Robert Rodriguezin kirjoittaman tarinan, jota hän oli ehdottanut yhtiölle jo vuonna 1994. Uudesta elokuvasta päätettiin tehdä jatkoa pääasiassa alkuperäiselle Predatorille, eikä sitä haluttu yhdistää Alien vs. Predator -sarjaan. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2009 ja Predators ilmestyi kesällä 2010. Leffa menestyi todella hyvin ja se sai hyviä arvosteluja, kuten myös negatiivista palautetta. Itseäni ärsytti todella paljon sinä kesänä, sillä minulla ei ihan ollut tarpeeksi ikää päästä katsomaan elokuvaa, joten näin sen vasta loppuvuodesta, kun sain sen lahjaksi. Olen katsonut elokuvan muutaman kerran uudestaankin, viimeksi pari vuotta sitten. Kun huomasin, että sarja on vihdoin saamassa jatkoa teoksella The Predator (2018), oli jälleen aika katsoa Predators uudestaan yhdessä kahden edellisen osan kanssa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Predator ja Predator 2!

Joukko erilaisia tappajia herää oudossa viidakossa ja alkaa pikkuhiljaa ymmärtämään, että he ovatkin saaliina vaarallisten avaruusolentojen planeetalla.

Elokuvan pääosassa nähdään Pianistista (The Pianist - 2002) Oscarin voittanut Adrien Brody, joka näyttelee kylmän etäistä palkkasoturia. Hahmo ei tunnu välittävän muista kuin itsestään, mutta hän ei silti vaikuta inhottavalta. Hän on päättäväinen, määrätietoinen ja tarkka, jolloin hän alkaa välittömästi miettiä tapaa voittaa, jos hän päätyy pahaan tilanteeseen. Ja niitähän leffassa riittää. Hahmoon on luotu oivaa salaperäisyyttä, mikä lisää hänen kiinnostavuuttaan, jolloin katsojana seuraa palkkasoturia oikein mielellään läpi leffan. Brodya ei yleensä nähdä toimintasankarina ja onkin erinomainen yllätys, että tässä hän toimii todella mainiosti läpi leffan.
     Muita tappajajoukkoon kuuluvia ihmisiä ovat tarkka-ampuja Isabelle (Alice Braga), murhista vangittu Stans (Walton Goggins), isolla aseella ampuva Nikolai (Oleg Taktarov), hiljainen Hanzo (Louis Ozawa Changchien), sotilas Mombasa (Moonlightista, 2016, Oscarin voittanut Mahershala Ali tai kuten hänen nimensä on merkitty elokuvaan: Mahershalalhashbaz Ali), huumejengiläinen Cuchillo (Danny Trejo), sekä lääkäri Edwin (Topher Grace), joka ei tunnu kuuluvan joukkoon. Jokaiselle hahmolle on onnistuttu luomaan jonkinlainen piirre - parille useampikin - jolloin he jäävät edes jollain tapaa muistiin. Näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan ja he ovat uskottavia tilanteissa, joihin hahmot joutuvat. Isabellesta on onnistuttu luomaan naissankari ilman, että hänestä on vain väännetty todella miehekäs nainen, kuten Predator 2:ssa tehtiin Maria Conchita Alonson esittämälle Leonalle.
     Filmin nimen mukaisesti mukana on useampi kuin yksi Predator. Tai noh, jos puhutaan tavallisesta Predatorista, jollainen on jo nähty muutamassa elokuvassa, niin niitä on vain yksi ja sitä esittää Derek Mears. Se yksilö on todella samanlainen kuin alkuperäisen leffan hirviöhahmo, kun taas kolme muuta Predatoria (joita esittävät Brian Steele ja Carey Jones) ovat selkeästi erilaiset, vaikka niissä on myös paljon samaa. Tämä ratkaisu on todella mielenkiintoinen ja tuo jälleen hienoa lisäystä Predator-maailmaan. Toivottavasti erilaisia lajin edustajia nähdään jatkossakin. Kun ensimmäisen kerran näin elokuvan, olin pettynyt, että siinä nähdään vain neljä Predatoria, kun taas Aliens - paluu -leffassa (Aliens - 1986) monikko tarkoitti kymmeniä alieneja, eli Xenomorpheja. Olin toivonut näkeväni ainakin kymmenen Predatoria, joten ei ihme, että olin pettynyt. Kuitenkin parin katselukerran jälkeen tajusin, että sana "predator", eli suomeksi "saalistaja" ei tarkoita tässä vain avaruusolentoja, vaan myös leffan ihmisiä. Elokuvan nimi tarkoittaa siis kaikkia hahmoja elokuvassa.

Predatorsissa on päivänselvästi palattu takaisin leffasarjan juurille: aseistetut miehet (ja nainen) taistelemassa avaruuden olentoa vastaan. Tällä kertaa se on tosin niin, että olioita onkin muutama ja miehet (ja nainen) ovat avaruuden mörköjä, ollessaan saalistajien planeetalla. Elokuvasta löytyy paljon samaa kuin alkuperäisestä Predatorista. Mukana on useita repliikkejä, jotka on suoraan varastettu leffasta, minkä lisäksi loppuhuipennus on hyvin samanlainen. Yhdessä kohtauksessa tietty viitataan alkuperäisen filmin tapahtumiin ja lopputekstien aikana soi Little Richardin kappale "Long Tall Sally", joka kuultiin ensimmäisessä leffassa, sotilaiden lentäessä helikopterilla viidakkoon. Nämä "ryöstöt" eivät kuitenkaan haittaa, sillä kyseessä on oikein mainio toimintaelokuva. Lainaukset ovat enemmänkin hauskoja viittauksia ja elokuva kykenee hyödyntämään niitä taidokkaasti. Ihan alkuperäisen osan tasolle ei päästä, mutta ei tarvitsekaan, sillä tällaisenaan filmi viihdyttää läpi kestonsa ja saa napattua heti ensimmäisestä kohtauksesta mukaansa. Tunnelmaan on saatu mystisyyttä ja jännitystä, sillä mukaan on lisätty asioita, joita ei olla koskaan ennen nähty sarjan osissa. Yllätyksiäkin on luvassa ja jos ei katso paljon elokuvia, eikä kiinnitä huomiota alkupään vihjeisiin, voi lopun yllätys tulla ihan puskista. Leffan selviytymispanokset ovat myös korkeammalla, sillä vieraalta planeetalta ei noin vain lähdetäkään.

Valitettavasti yllätysten vastapainona on kliseitä. Leffan aikana on helppo arvata kuka kuolee seuraavaksi ja mitä jossain kohtaa tulee tapahtumaan. Mukaan on ollut tietenkin pakko tunkea kohtaus, jossa yksi hahmoista näyttää kuvan lapsistaan, jolloin kaikki jotka katsovat vähänkin tämän tyylisiä elokuvia huutavat päänsä sisällä: "Ei! Miksi menit tekemään noin! Nyt sinä varmasti kuolet!" Eipä siinä, hyvin nopeasti leffan alussa arvaa muutenkin, kuka tai ketkä jäävät henkiin. Erikoista kyllä, sekään ei erityisemmin haittaa, sillä elokuva tietää täysin, mitä se on ja hoitaa hommansa niin oivallisesti, että katsoja haluaa seurata tarinan loppuun asti. Toimintakohtaukset ovat hyviä ja vaikkei leffa olekaan K18, on mukana ihan tarpeeksi verta ja väkivaltaa. Huumoriakin on mukana ja elokuvan aikana saa nauraa yllättävän useasti. Predatorsissa ei aika käy koskaan pitkäksi, vaan teos osaa pitää otteessaan loppuun asti ja kun lopputekstit alkavat, haluaa katsojana heti nähdä jatkoa filmin tarinalle.

Ohjaaja Nimród Antal on tehnyt hommansa hyvin ja leffasta huokuu, että hän ja filmin tarinan kirjoittanut Robert Rodriguez ovat alkuperäisen Predatorin suuria fanittajia. Käsikirjoitus toimii pääosin, mutta mukana on harmillisen monia repliikkejä, joissa vain selitetään asioita. Kun ei juosta saalistajia pakoon tai taistella niitä vastaan, dialogi koostuu lähinnä siitä, että hahmot kertovat itsestään toisilleen. Yhdessä kohtaa mukaan ilmestyy ison näyttelijän esittämä hahmo, joka vaikuttaa kiehtovalta, mutta joka on loppujen lopuksi vain selittämässä planeetasta ja Predatoreista muille ihmisille. Leffa on kuvattu ja leikattu mainiosti, minkä lisäksi valaisu toimii, varsinkin pimeissä kohtauksissa. Maskeeraus ja puvustus on tehty todella hyvin etenkin Predatorien kohdalla, minkä lisäksi avaruusaluksen lavaste on tyylikäs. Visuaaliset tehosteet ovat suurimmaksi osaksi hyvät, mutta mukaan on lipsahtanut muutamia heikommin toteutettuja efektejä. Äänimaailma on erinomainen ja John Debneyn säveltämät musiikit toimivat. Mukana on tietty hieman tuttuja sointuja alkuperäisestä leffasta.

Yhteenveto: Predators on oiva scifitoimintaleffa, josta löytyy paljon tuttuja juttuja alkuperäisestä elokuvasta, mutta se myös tarjoaa hieman yllätyksiäkin. Kliseitä on paljon ja monet repliikit toimivat selityksinä, mutta filmi onnistuu viihdyttämään niin paljon ja se vie mukanaan heti ensimmäisten kuvien aikana, jolloin hyvästä elokuvasta on kyse. Toiminta on mainiota, huumoria on kelpo määrä ja vertakin löytyy, kuten sarjan leffoista kuuluukin löytyä. Näyttelijät suoriutuvat todella hyvin rooleistaan, etenkin Adrien Brody. Tekninen toteutus on erittäin hyvä ja tunnelma on saatu kohdalleen. Jos pidit alkuperäisestä Predator - saalistajasta, mitä luultavimmin myös Predators toimii. Ja kun elokuva ei ole mitään selkeää jatkumoa aiemmille tarinoille, voi sen katsoa yksinäänkin. Tavallaan toivon, että tämän teoksen tarinaa jatkettaisiin joskus, mutta samalla toivon, että tämä taru olisi tässä. Innolla jään odottamaan tulevaa The Predatoria ja minulla on vahva usko siihen, että ohjaaja Shane Black onnistuu luomaan jotain todella mainiota.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Predators, 2010, Twentieth Century Fox Film Corporation, Troublemaker Studios, Davis Entertainment, Dune Entertainment III

Arvostelu: Hidden Figures / Varjoon jääneet (2016)

HIDDEN FIGURES (2016)

VARJOON JÄÄNEET

Ohjaus: Theodore Melfi
Pääosissa: Taraji P. Henson, Octavia Spencer, Janelle Monáe, Kevin Costner, Jim Parsons, Glen Powell, Mahershala Ali, Aldis Hodge ja Kirsten Dunst
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: S

En tiennyt Hidden Figuresista, eli suomalaisittain Varjoon jääneet -elokuvasta paljoa, kun menin katsomaan sen. Julisteesta päättelin, että juttu liittyy jotenkin NASA:an ja että siinä nähtäisiin Octavia Spencer. Iloisena yllätyksenä minulle tuli, että Hidden Figuresissa esiintyisi myös The Big Bang Theory -sarjan (2007-) Jim "Sheldon Cooper" Parsons, jota ei paljoa näe elokuvissa ja minua tietysti kiinnosti, kuinka hän suoriutuisi erilaisessa roolissa kuin millaisena hänet on totuttu näkemään. Pakko myöntää, että kävin katsomassa elokuvan lähinnä sen takia, että sitä ennen näytettiin Assassin's Creed (2016) ja sen jälkeen The Great Wall (2016), eikä minulla ollut mitään muutakaan tekemistä niiden välissä. Toivoin vain, että Hidden Figures olisi ihan hyvä - ainakin parempi kuin sitä ennen katsomani Assassin's Creed...

Tositapahtumiin perustuva elokuva kolmesta NASA:n työntekijästä, jotka auttoivat ihmisen avaruuteen ja heidän hankaluuksistaan päästä esille, sillä sen lisäksi, että he olivat naisia, he olivat tummaihoisia naisia 1960-luvulla.

Taraji P. Henson näyttelee Katherine Johnsonia, kolmen lapsen äitiä, joka pääsee töihin hyvään paikkaan NASA:lla. Harmi vain, ettei häntä oteta tosissaan, sillä hän on nainen. Sen lisäksi hän kärsii joka päivä syrjinnästä ihonvärinsä takia. Hahmo on älykäs ja Henson on vakuuttava roolissaan. Hän tuo tunnetta hahmoon, jolloin hahmosta välittää. Katherinen miestä, eversti James Johnsonia esittää Mahershala Ali.
     Loistava Octavia Spencer esittää Dorothy Vaughan, joka hoitaa tärkeitä töitä NASA:lla, vaikka ne eivät kuuluisi oikeasti hänen työnkuvaansa. Dorothya turhauttaa hänen tilanteensa ja hän yrittää saada muita ymmärtämään, että hän kuuluu johtoasemaan. Spencer on mielestäni erinomainen näyttelijä ja suoriutuu tästäkin roolista tyylikkäästi, vaikka hahmo onkin kolmikosta vähiten kiinnostava.
     Janelle Monáe nähdään Mary Jacksonina, joka pyrkii valkoisten kouluun ja yrittää keksiä porsaanreikää koulun säännöistä, jotta pääsisi sisälle. Maryn tarinan tarkoitusta ei välillä oikein ymmärrä kokonaiskuvassa, mutta hänen tekojaan on viihdyttävää seurata. Monáe vetää hyvän roolisuorituksen.
     NASA:n avaruusohjelman johdossa on mm. Kevin Costnerin näyttelemä Al Harrison. En ole koskaan pitänyt Costneria erityisen kummoisena näyttelijänä, mutta tässä elokuvassa hän toimii. Elokuvassa nähdään myös tosiaan Jim Parsons Paul Staffordina, joka on aika rasistinen tapaus, Kirsten Dunst Vivian Mitchellina, jota Dorothy yrittää vakuuttaa, sekä Glen Powell John Glennina, ensimmäisenä yhdysvaltalaisena, joka kiersi maapallon avaruudessa.

Elokuvan alkupuolella esitellään pääkolmikko ja näytetään heidän paikkansa maailmassa ja heidän työnsä. Välillä elokuvan aikana tuntuu, että kolme päähenkilöä on tarinalle liikaa, mutta joskus taas asetelma toimii mainiosti. Hidden Figures ei valitettavasti kuitenkaan saa katsojaa koukkuun, eikä siinä ole panostettu tarpeeksi tunteisiin, joita miehen lähettäminen avaruuteen tuo hahmoille. Onneksi pääkolmikon henkilökohtaiset elämät ovat tunteita täynnä, jolloin tunneaukkoja korjataan. Vaikkei tietäisi, miten John Glennille käy - sillä elokuvahan perustuu tositapahtumiin, jolloin loppuratkaisun voi tietää - niin hänen kohtalonsa ei erityisemmin jännitä, sillä Glennille ei erityisemmin anneta persoonallisuutta. Onneksi loppupuolella on hieman draamailun tynkää NASA:ssa, jolloin katsojana huomaa, ettei ole hetkeen liikkunut penkissään. Kuitenkin kun elokuva on päättynyt, lähinnä miettii itsekseen, miksi juuri tämä tarina piti kertoa?

Hidden Figuresissa mielenkiintoisinta on nähdä, kuinka hankala tummaihoisten naisten asema oli 1960-luvulla. Tai ylipäätään tummaihoisten. Tai ylipäätään naisten. Sen sijaan, että elokuva oikeasti kertoisi tarinan siitä, kuinka ihmisiä saatiin avaruuteen joskus, leffa kertoo siitä, kuinka kolme naista vaikuttivat tummaihoisten ja naisten asemiin Yhdysvalloissa. Sen kaltaisessa pätkässä on nähty aiemminkin Octavia Spencer, nimittäin mainiossa The Helpissa (2011). Alkupuoli elokuvasta on selvästi kiinnostavampi ja se pitää katsojan paremmin otteessaan kuin loppupuoli. Onneksi läpi elokuvan on kuitenkin toimivia kohtauksia, jolloin leffan jaksaa katsoa loppuun. Hidden Figures onkin ihan hyvä elokuva, mutta sen ongelmana on, ettei se jää erityisen hyvin mieleen, eikä sen näkemistä välttämättä muista parin kuukauden päästä. Hauskana lisänä elokuvassa on, että siinä nähdään oikeita uutispätkiä tapahtumista.

Elokuvan on ohjannut Theodore Melfi, joka on tätä ennen ohjannut vain lyhytelokuvia ja elokuvan St. Vincent (2014). Melfilla tuntuu olevan silmää elokuvien tekoon, mutta hänen pitäisi hieman vielä miettiä tunnelmien luomista. Melfi toimi myös toisena käsikirjoittajana ja yhtenä tuottajana. Käsikirjoitus on tehty Margot Lee Shetterlyn "Hidden Figures" -kirjan (2010) pohjalta. Elokuva on kuvattu ihan hyvin, kuten myös leikattu. Visuaaliset tehosteet raketeissa ja avaruudessa eivät ole huikeat, mutta tarpeeksi hyvät kuitenkin. Musiikista vastaavat Benjamin Wallfisch, Pharrell Williams ja Hans Zimmer, ja he ovat yhdessä luoneet toimivaa musisointia elokuvaan.

Yhteenveto: Hidden Figures on ihan hyvä, mutta jotenkin unohdettava elokuva. Avaruustarinaa ei elokuvasta ole tuotu erityisen hyvin esille ja parasta onkin katsoa, kuinka päähenkilöt vaikuttavat tummaihoisten ja naisten asemiin Yhdysvalloissa. Pääkolmikko toimii hyvin ja heillä on toimivasti erilaiset tarinat, jolloin elokuva on monipuolinen. Ohjaaja Melfi on tiennyt suurinpiirtein, mitä on ollut tekemässä ja lopputuloksena onkin toimiva pätkä, josta kuitenkin puuttuu tunnetta. Jos 1960-luvulle sijoittuva draamaelokuva, jossa tärkeitä juttuja ovat NASA:n avaruusohjelma ja tummaihoisten naisten asema, kiinnostaa, niin voihan tämän vilkaista. En kuitenkaan usko muistavani Hidden Figuresia enää vaikkapa kesällä, mikä on sääli. Ai niin ja olihan se Jim Parsons ihan hyvä, vaikka hahmo olikin hieman rasistinen ääliö.

Kirjoittanut: Joonatan, 2.1.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Hidden Figures, 2016, Levantine Films, Chernin Entertainment, Fox 2000 Pictures

Arvostelu: Moonlight (2016)

MOONLIGHT (2016)

Ohjaus: Barry Jenkins

Pääosissa: Alex R. Hibbert, Ashton Sanders, Trevante Rhodes, Naomie Harris, Mahershala Ali, Janelle Monáe, Jaden Piner, Jharrel Jerome ja André Holland

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 12

En tiennyt Moonlightista oikeastaan mitään muuta kuin että kyseessä olisi kasvutarina, ennen kuin menin katsomaan elokuvan. Olin nähnyt elokuvan julisteen internetissä, mutta se ei ollut herättänyt kiinnostustani. Moonlight olisikin varmaan mennyt minulta täysin ohi, jos se ei olisi voittanut parhaan draamaelokuvan Golden Globe -palkintoa. Kun luin läpi kilpailun voittajat ja huomasin ensimmäisenä Moonlightin, tiesin, että minun täytyi mennä katsomaan se. Kävin heti ensimmäisessä lehdistönäytöksessä ja vaikka en erityisen paljoa odottanut elokuvalta, toivoin näkeväni oikeasti hyvän elokuvan, sillä mietin, ettei leffa turhaan saisi niin isoa palkintoa. Kuitenkin leffan aikana ja sen jälkeen ihmettelin, miksei samasta kategoriasta ehdolla ollut Hacksaw Ridge (2016) vienyt pystiä tältä ylivoimaisesti, sillä kovin ihmeellinen pätkä ei ole kyseessä.

Littlesta Blackiksi, Moonlight kertoo Chironin kasvutarinan kiusatusta pikkupojasta huumediileriksi, jonka ympärillä tapahtuneet asiat vuosien varrella ovat vaikuttaneet vakavasti siihen, millainen ihminen Chironista kasvoi.

Chironia näyttelee kolme henkilöä: Alex R. Hibbert esittää häntä lapsena, jolloin kaikki kutsuvat Chironia Littleksi, Ashton Sanders näyttelee häntä nuorena, aikuistumisen kynnyksellä olevana miehenalkuna ja Trevante Rhodes näyttelee häntä aikuisena, jolloin hänestä käytetään nimitystä Black. Yllättävää kyllä, tässä elokuvassa lapsinäyttelijä tuntuu vievän voiton. Hibbert pohjustaa hahmoa toimivasti. Lapsena Chiron ei erityisemmin puhu mitään, mikä oli mielestäni hienoa, sillä silloin muut asiat näyttelemisessä toivat sisältöä hahmoon. Mitä enemmän hahmo kasvaa, sitä enemmän hän myös puhuu. Mielestäni hahmo olisi toiminut läpi elokuvan paremmin, jos hän puhuisi vain silloin, kun hänen on aivan pakko, eikä hän sanoisi kovin montaa pitkää lausetta koko elokuvan aikana. Sanders tuo oman lisäyksensä Chironiin ja vetää hyvän roolisuorituksen. Hänen Chironinsa alkaa kokea suuria muutoksia. Valitettavasti elokuvan huipentajana Trevante Rhodesin näyttelemä aikuinen Chiron ei toimi yhtään. Vaikka Chironin on tarkoituskin olla ontto hahmo, Rhodes ei tuo sitä esille tyhjällä näyttelemisellään ja hahmo ei enää tunnu miltään lopussa. Ehkä paremman näyttelijän kanssa aikuis-Chiron olisi onnistunut, mutta tällaisenaan loppuosiosta lähtee maku Rhodesin lahjattomuuden vuoksi.

     Chironin äitiä näyttelee Naomie Harris, joka vetää erinomaisen roolisuorituksen inhottavana huumeaddiktina. Äiti rakastaa poikaansa, mutta hän ei tuo sitä kovin hyvin esille, vaan pitää Chironia syypäänä moniin asioihin ja suuttuu poikansa teoista, vaikka itse toimiikin typerästi. Äiti tuo kotiinsa useita miesvieraita, jolloin hän potkii lapsensa pihalle. Harris todella yllätti roolissa ja vaikka hahmo onkin vihattava, Harriksen roolisuorituksen takia äitiä haluaisi nähdä enemmän.

     Paras hahmo elokuvassa on Mahershala Alin esittämä Juan, joka myy huumeita. Se ei kuitenkaan tee hänestä pahaa ihmistä, vaan hän on yksi elokuvan fiksuimmista hahmoista. Kun Chiron joutuu olemaan poissa kotoaan, Juanista tulee hänelle isähahmo, joka opettaa Chironille asioita elämästä ja osoittaa, ettei Chironin tarvitse olla mitään muuta kuin oma itsensä. Alin roolisuoritus on todella hyvä ja olikin pettymys, ettei hän esiinny kovin paljoa. Itse olisin mieluusti katsonut koko elokuvan pelkkää Chironin lapsuusosuutta, jossa hän ja Juan tekevät asioita yhdessä.

     Juanin tyttöystävä Teresaa esittää Janelle Monáe. Siinä missä Juanista tulee Chironin isäkorvike, Teresasta tulee lämminsydäminen äitihahmo, joka Chironilta puuttuu. Monáe on toimiva roolissaan ja hauska juttu on, että tässä pariskuntaa näyttelevät Ali ja Monáe esiintyvät kummatkin elokuvassa Hidden Figures (2016).

     Chironin lapsuudenystävä Kevin pysyy Chironin elämässä kaiken aikaa. Lapsi-Kevinia esittää Jaden Piner, teini-Kevinina nähdään Jharrel Jerome ja aikuis-Kevinia näyttelee André Holland, jolle näyttäisi olevan tuskaa yrittää näytellä tönkön Trevante Rhodesin kanssa. Kevinin hahmo on toimiva ja kaikki häntä näyttelevät henkilöt ovat hyviä, vaikka Pinerin versio ei olekaan samanlainen kuin Jeromen ja Hollandin.

Moonlight on pettymys, vaikken odottanut siltä oikeastaan mitään. Onkin suuri saavutus, että elokuva voi tuntua pettymykseltä, vaikka sille ei loisi odotuksia. Mutta koska elokuva on saanut ison palkinnon, niin kyllähän se herättää tietynlaisia odotuksia laatutasoa kohtaan. Elokuvan aloitus on mainio. Hahmojen esittely on toimivaa. Katsojana tuntuu pahalta nähdä, kuinka äiti kohtelee Chironia ja katsojaa lämmittää Chironin ja Juanin väliset kohtaukset. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän elokuva menettää tasokkuuttaan. Moonlight koostuu kolmesta osasta: Little, Chiron ja Black. Jokainen osa kestää suunnilleen saman ajan verran ja ne kertovat tietyt hetket Chironin elämästä. Kuten voikin jo päätellä, ensimmäinen osa on mielestäni selkeästi paras. Toinen osakin on hyvä, vaikkakin siinä Chironin muuttuminen tapahtuu hieman äkillisesti. Kolmas osa läimäisee kahta edellistä osaa naamalle ja pilaa sujuvan tunnelman. Viimeisen puolen tunnin ajan vain toivoisi, että tarina saisi jo päätöksensä tai että tarina olisi jäänyt kahteen osaan. 

Elokuvasta tulee mieleen muutama vuosi sitten ilmestynyt Boyhood (2014), joka kertoo myös realistisen oloisen kasvutarinan pojasta mieheksi. Moonlightin ja Boyhoodin ero onkin siinä, että Boyhood on oikeasti todella hyvä elokuva. Siinä tunnelma oli kohdallaan läpi kestonsa ja sen tekotapa oli ainutlaatuinen. Tästä ei löydy ainutlaatuisuutta. Tarina pojasta, joka kasvuympäristönsä takia muuttuu "huonoksi ihmiseksi", ei ole originaali, eikä sen tekotapa ja kolme osaa ole kovin erikoisia. On sääli, että loppupuoli on niin tunnoton, sillä alkuosuus toimi hyvin. Tiedän, että loppuun oli tarkoitus tuoda tunnottomuutta, sillä Chiron itse kokee menettäneensä tunteensa. Tunnottomuudella tarkoitan lähinnä, että lopusta puuttuu se tunne, minkä pitäisi välittyä katsojalle Chironin tunnottomuudesta. Ravintolakohtausta loppupuolella on venytetty aivan liian pitkäksi, eikä sen jännite ole onnistunut. Onneksi aina voi muistella alkupään kohtia, joissa esimerkiksi Juan opettaa Chironia uimaan tai Chironin äiti sekoilee ja pojasta välittyy pelko. On varmasti monia, joille tämä kolahtaa kunnolla, mutta itseeni se ei tehnyt erityistä vaikutusta. 

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Barry Jenkins ja tarina perustuu Tarell Alvin McCraneyn draamaprojektiin "In Moonlight Black Boys Look Blue". Käsikirjoituksessa parasta on dialogi, joka tuntuu todelliselta katukieleltä, eikä siinä ole peitelty rumia sanoja. Kuvaus ei ole parhaasta päästä. Elokuvan ensimmäinen kuva, joka kestää kauan, lupailee hyvää, mutta valitettavasti totuus on toinen. Jalustaan ei näköjään ole ollut varaa ja käsivarakuvan käyttö on häiritsevän iskevästi käytettyä. Tasaisiksi kuviksi tarkoitetut otot heiluvat täysin turhaan ja välillä tuntuu, että kuvatuista otoista on valittu juurikin viimeiset, joissa kameramies ei ole jaksanut kunnolla enää pitää painavaa kameraa käsissään. Leikkaus on ihan sujuvaa, vaikkakin loppupuolta olisu voinut tiivistää. Nicholas Britell on säveltänyt elokuvaan musiikkia, mutta sitä on käytetty niin vähän, ettei elokuvasta muista minkäänlaista musiikkia.

Yhteenveto: Moonlight on ihan hyvä, mutta pettymys Golden Globe -palkinnon tuoman odotuksen takia. Alkupuoli on selkeästi parempi, kun taas elokuvan lopusta puuttuvat oikeat tunteet. Näyttelijätyö on hyvää, mutta aikuis-Chironia näyttelevä Trevante Rhodes on huono roolissaan, vaikka ulkoisesti näyttääkin oikealta rooliin. Mahershala Alin näyttelemä Juan on paras hahmo koko elokuvassa ja olisin halunnut nähdä häntä paljon enemmän. Myös Naomie Harriksen esittämä äitihahmo oli todella hyvin näytelty. Itse olisin antanut parhaan draamaelokuvan Golden Globe -palkinnon Hacksaw Ridgelle, vaikka en olekaan muita kilpailijoita vielä nähnyt. Tämän odotetaan olevan ehdolla myös Oscar-gaalassa, mutta toivon, että voitto menee jollekin muulle, esimerkiksi ennakkosuosikki La La Landille (2016), joka on oikeasti todella mainio. Kyllähän Moonlightin katsoo, muttei se kovin ihmeellinen ole. Jos haluaa dramaattisen kasvutarinan katsoa, niin pistäkää Boyhood pyörimään.

Kirjoittanut: Joonatan, 15.1.2017

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com

Moonlight, 2016, A24, Plan B Entertainment