Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rosa Salazar. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rosa Salazar. Näytä kaikki tekstit

tiistai 7. maaliskuuta 2023

Arvostelu: Marcel the Shell with Shoes On (2021)

MARCEL THE SHELL WITH SHOES ON



Ohjaus: Dean Fleischer Camp
Pääosissa: Jenny Slate, Dean Fleischer Camp, Isabella Rossellini, Lesley Stahl, Rosa Salazar ja Thomas Mann
Genre: draama, komedia, animaatio
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16

Marcel the Shell with Shoes On perustuu Dean Fleischer Campin työstämiin dokumenttihenkisiin stop motion -animaatiolyhytelokuviin, joita hän julkaisi ensin eri elokuvajuhlilla ja sittemmin YouTube-kanavallaan. Camp päätti tehdä lyhäreidensä pohjalta täyspitkän elokuvan ja työstikin sitä useiden vuosien ajan. Kuvaukset ja animointiprosessi käynnistyivät ja lopulta Marcel the Shell with Shoes On sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla syyskuussa 2021. Seuraavana vuonna se sai hiljalleen teatterilevityksen muun muassa Yhdysvalloissa ja nyt elokuva on saapunut Suomeen suoraan vuokrattavaksi. Itse en ollut aiemmin nähnyt alkuperäisiä lyhytelokuvia, mutta kiinnostuin, kun näin ensimmäisen mainoksen leffasta ja aloin palaa halusta nähdä sen, kun se sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden. Kun huomasin Marcel the Shell with Shoes Onin saapuneen Blockbusteriin vuokrattavaksi, katsoin ensin lyhärit Campin YouTube-kanavalta ja sitten itse elokuvan.

Elokuvantekijä Dean muuttaa Airbnb-asuntoon, missä hän tapaa Marcelin, elävän simpukankuoren ja päättää tehdä tästä dokumentin. YouTubeen julkaistut videot Marcelin elämästä nousevat nopeasti suuriksi viraalihiteiksi.




Elokuvan nimen mukaisesti sen päähenkilö on Marcel, simpukankuori kengät jalassaan. Alkuperäisissä lyhytelokuvissa Marcelia esittänyt Jenny Slate palaa hahmon ääninäyttelijäksi ja hänen äänensä sopii yhä täydellisesti sympaattiselle yksisilmäiselle simpukankuorelle. Heti ensiminuuteista lähtien Marcelista on täysin mahdotonta olla tykkäämättä. Suloinen ja veikeä hahmo ihastuttaa täysillä ja hänen elämäänsä jää erittäin mielellään seuraamaan. Marcelin menneisyyttä varjostaa tragedia, jonka avautumista on kiinnostavaa katsella. Marcel elää Airbnb-asunnossa yhdessä herttaisen mumminsa (äänenä Isabella Rossellini) ja lemmikkinöyhtänsä kanssa.
     Elokuvan ohjaaja ja samalla idean isä Dean Fleischer Camp esittää elokuvassa periaatteessa itseään, elokuvantekijä Deania, joka päättää tehdä dokumentin erikoisesta Marcelista ja tämän elämästä. Camp ei ole animoitu hahmo, vaan esiintyy ihan omana itsenään, pääasiassa tosin pelkkänä äänenä kameran takana. Hän tekee passelia työtä lyhyen ruutuaikansa kanssa.




Kuten on jo ehkä voinut päätellä, Marcel the Shell with Shoes On on erittäin omaperäinen ja massasta erottuva teos. Se on pseudodokumentti stop motion -animaationa toteutetusta simpukankuoresta. Suuri osa leffan puolentoista tunnin kestosta käytetään siihen, että Marcel esittelee elämäänsä ja kertoo itsestään tai höpisee ihan muuten vain kaikenlaista. Joillekin katsojille tämä voi tehdä filmistä pitkäveteisen, mutta itseäni viehätti omalaatuisen leffan toteutustapa ja söpön simpukankuoren elämää on mukava seurata. Rauhallinen ja nätti elokuva on selvästi tehty enemmän aikuiseen makuun ja minun on vaikea kuvitella lasten innostuvan leffasta. Se on pääasiassa draamapainotteinen, mutta siitä löytyy myös useita hassuja hetkiä, sekä Marcelin lausumia vitsejä ja oivalluksia.

Elokuvassa otetaan huomioon alkuperäiset Marcel the Shell with Shoes On -lyhärit ja ne esitetään kuin ne olisivat otteita tästä isommasta dokumentista, jotka on julkaistu YouTubessa ihmisten iloksi. Selvempi tarina alkaa, kun näistä videoista muodostuu viraalihittejä sosiaalisessa mediassa ja yhtäkkiä Instagram, TikTok ja muut somekanavat täyttyvät Marcel-faneista. Toinen elokuvan läpi kulkeva juonikuvio liittyy Marcelin menneisyydessä tapahtuneeseen traumaan, jonka hän haluaa selvittää. Selvempien juonikuvioidenkin astuessa mukaan leffa ei unohda dokumentaarista tyyliään ja omalaatuista henkeään, vaan pitää sen yllä loppuun asti.




Camp rakentaa ihastuttavaa tunnelmaa taidokkaasti ja hänen filosofisia sanailuja sisältävä käsikirjoituksensa yhdessä Marcelia esittävän Slaten, sekä Nick Paleyn kanssa on mainio. Parin minuutin mittaisista lyhytelokuvista täyspitkään filmiin siirtyminen tällä aiheella ei ole mikään helppo duuni, mutta tekijät saavat pidettyä homman kiinnostavana alusta loppuun. Visuaalisesti elokuva on jopa aika kaunis. Kuvaus on taitavaa ja leikkaus pitää valoilta ja väreiltäänkin nätit otokset pitkään esillä. Stop motion -animaatiolla toteutettu Marcel ja hänen mumminsa ovat erinomaiset luomukset kaikessa yksinkertaisuudessaan. Hahmoille rakennetut miniatyyrilavasteet ovat myös kehunsa ansainneet. Äänimaailma toimii ja Disasterpeacen musiikit säestävät elokuvaa onnistuneesti.

Yhteenveto: Marcel the Shell with Shoes On on oikein mainio ja suloinen pseudodokumenttia ja stop motion -animaatiota yhdistelevä elokuva. Söpöstä simpukankuorihahmostaan huolimatta kyseessä ei ole mikään lastenleffa, vaan enemmänkin omalaatuinen aikuistenelokuva taiteellisempien ja filosofisempien filmien ystäville. Osa katsojista ei välttämättä jaksa innostua Marcelin elämän esittelystä, kun taas toiset lumoutuvat siitä. Vähitellen mukaan tulevat juonikuviot toimivat ja saavat elokuvan idean kestämään läpi puolitoistatuntisen kestonsa. Visuaalisesti elokuva on todella nätti kuvauksensa ja värimaailmansa puolesta. Marcelin ja kumppaneiden animointi näyttää hyvältä ja hahmojen miniatyyrilavasteet ovat kekseliäät. Marcel the Shell with Shoes On erottuu onnistuneesti massasta omalaatuisuudellaan ja suosittelenkin sitä kaikille, jotka innostuivat aikoinaan Marcel-lyhytelokuvista ja jotka haluavat nähdä täysin erilaisia animaatioleffoja kuin vaikkapa Disney tai DreamWorks puskevat ulos.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.3.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.wikipedia.org
Marcel the Shell with Shoes On, 2021, Cinereach, You Want I Should, Sunbeam TV & Films, Human Woman, Strongman, Chiodo Brothers Productions


sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Arvostelu: Alita: Battle Angel (2019)

ALITA: BATTLE ANGEL



Ohjaus: Robert Rodriguez
Pääosissa: Rosa Salazar, Christoph Waltz, Keean Johnson, Mahershala Ali, Jennifer Connelly, Ed Skrein, Jackie Earle Haley ja Jorge Lendeborg Jr.
Genre: toiminta, seikkailu, scifi
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 12

Alita: Battle Angel perustuu Yukito Kishiron luomaan japanilaiseen "Gunnm"-nimiseen mangaan (銃夢 - 1990-1995). Yhdysvalloissa ohjaaja-tuottaja James Cameron kiinnostui mangasta vuonna 2000 ja päätti tehdä siitä elokuvan. Vuonna 2005 projekti pistettiin kuitenkin jäihin, kun Cameron alkoi työstämään scifiseikkailu Avataria (2009). Saatuaan sen valmiiksi, Cameron alkoi jälleen keskittymään "Gunnm"-leffaan, kunnes muuttikin jälleen mieltään ja alkoi työstämään Avatarin jatko-osia. 2015 Cameron luopui kokonaan elokuvan ohjaamisesta ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Robert Rodriguez, jolloin filmin tuotanto lähti vihdoin kunnolla liikkeelle. Näyttelijät saatiin roolitettua ja kuvaukset alkoivat viimein lokakuussa 2016. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesällä 2018, mutta sen julkaisua päätettiin viivästyttää ja vasta nyt Alita: Battle Angel on saanut ensi-iltansa... eikä itseäni voisi kovinkaan paljoa kiinnostaa. Menetin kiinnostukseni heti, kun näin leffan ensimmäisen trailerin, mikä näytti aika järkyttävältä. Itse Alita oli naurettavan näköinen ja aavistelin heti filmin floppaavan. Myöhemmät trailerit eivät parantaneet tilannetta, vaan itse asiassa saivat minut pitämään leffasta yhä vain vähemmän ja vähemmän, sillä vuoden viivästyksen vuoksi elokuvan traileria on näytetty noin vuoden ajan lähes joka kerta teattereissa ennen isoa viihdeleffaa. Olen joutunut katsomaan trailerin varmaan parikymmentä kertaa ja jokainen kerta on vähentänyt kiinnostustani entisestään. Ajattelin jopa, että jättäisin filmin kokonaan väliin, kunnes lopulta päätin, että yritän mennä katsomaan leffan mahdollisimman avoimin mielin ja antaisin sille reilun mahdollisuuden. Ajattelin myös, että katselukokemus upeassa IMAX-salissa saisi minut pitämään filmistä enemmän kuin odotin.

Vuonna 2563 tiedemies Ido löytää kaatopaikalta kyborgitytön rikkinäisen kehon ja päättää korjata sen. Kyborgi herää takaisin eloon, muttei muista mitään menneisyydestään. Alitaksi nimetty kyborgityttö päättää saada selville, mistä hän on peräisin ja miksi hänet on alunperin rakennettu.

Ensimmäisen trailerin nähtyäni pidin tosiaan Rosa Salazarin näyttelemää Alitaa naurettavana ja kenties jopa hieman pelottavana. Hahmo on toteutettu motion capture -tekniikalla, eli Salazar on esittänyt hahmon eleet ja ilmeet, mitkä on myöhemmin animoitu digitaaliseksi hahmoksi. Tälle digitaaliselle hahmolle päätettiin sitten luoda isot silmät korostamaan hahmon manga-alkuperää, mikä vain loi todella, siis TODELLA häiritsevän kuvan. Itse elokuvassa hahmon ulkonäkö ei ole onneksi yhtä häiritsevä ja itse ainakin totuin Alitan silmiin yllättävän nopeasti. Yritin myös pitää mielessäni, että kyseessä on kyborgi, eikä oikea ihminen, joten hahmo voikin näyttää keinotekoiselta. Etukäteen pelkäsin, että Alitan ulkonäkö pilaisi koko filmin, mutta se toimikin oikein hyvin. Hahmo itsessään on harmillisesti aika tylsä. Välillä Alita vaikuttaa mielenkiintoiselta, kun hän alkaa vähitellen muistamaan asioita menneisyydestään ja aluksi on hauska seurata, kuinka ihmeissään hän on kaikesta. Mutta heti kun hän alkaa taistelemaan, katoaa hänestä kiinnostavuus. Alita osoittautuu nimittäin täydelliseksi kaikessa. Mikään ei tunnu haasteelta hänelle, sillä hän on kaikkia muita parempi. Alita on myös paikoitellen hieman ärsyttävä, eikä hänen menneisyytensä syventäminen tapahdu kovin kummoisella tavalla. Salazarille täytyy kuitenkin nostaa hattua, sillä hän pistää todella kaikkensa rooliin ja vetää homman niin täysillä kuin vain pystyy.
     Alitan löytävänä ja viimeistelevänä tiedemies Dyson Idona nähdään Christoph Waltz, joka on vuosien varrella osoittanut olevansa erinomainen näyttelijä... kunhan häntä ohjaa Quentin Tarantino. Tarantinon kaveri, Alita: Battle Angelin ohjaaja Robert Rodriguez ei näköjään saa paljoa irti Waltzista. Tai sitten Waltz tajusi, kuinka tylsä hänen roolinsa lopulta onkaan, eikä jaksa erityisemmin edes yrittää. Idolle on luotu ihan mielenkiintoista taustaa, mutta pääasiassa hahmo koostuu siitä, että hän kieltää Alitaa tekemästä jotain tai ei kerro hänelle jotain, kunnes hän lopulta antaa periksi. Ja tätä sitten tapahtuu yhä uudestaan ja uudestaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat nuori kundi Hugo (erittäin puinen Keean Johnson), jonka kanssa Alitalla tietty syntyy säpinää, vaarallista moottoripallopeliä pyörittävä Vector (voi miksi suostuit tähän elokuvaan Mahershala Ali), häntä auttava Chiren (Jennifer Connelly ei edes yritä), palkkionmetsästäjäkyborgi Zapan (kehno Ed Skrein), sekä jättimäinen ja häijy kyborgi Grewishka (hukkaan heitetty Jackie Earle Haley). Hugoon on onnistuttu luomaan hieman lisäsyvyyttä, mutta se ei paljoa auta, kun Johnson on niin tylsä ja pökkelö roolissaan. Skrein tavallaan sopii ilkikurisen Zapanin rooliin, muttei silti ole hyvä osassaan. Alin upeat taidot valuvat täysin viemäriin tässä leffassa ja valitettavasti välillä jopa näkee, että hän itse tajuaa sen. Alle kuukausi sitten ilmestyneen Green Bookin (2018) jälkeen on jopa surullista nähdä hänet tässä filmissä.




Joku voisi sanoa, että olin jo etukäteen lytännyt Alita: Battle Angelin, enkä edes antanut sille mahdollisuutta ja siksi en pitänyt siitä, mutta haluan yhä painottaa, että pyrin katsomaan elokuvan mahdollisimman avoimin mielin. Kun istuin alas tuolilleni IMAX-salissa, olin jopa aidosti kiinnostunut, mitä filmi saattaisi tarjota. Jopa toivoin, että trailerit antoivat väärän kuvan ja itse filmi olisikin mitä viihdyttävin scifitoimintapläjäys. Elokuvan alkupää jopa kiehtoi minua jollain tavalla. Alitan tulevaisuudenkuva on karu, mutta samalla siinä on jotain kaunista. Tapahtumakaupunki Iron Cityä ja sen yllä leijuvaa hienostunutta Zalemia haluaisi heti päästä tutkimaan. Moottoripallopeli tuntuu paikoitellen oudolta lisäykseltä, vaikkakin samalla se sopii täydellisesti mukaan, kun muistaa, että filmi perustuu mangaan. Lisäksi vauhdikas moottoripallopeli jättimäisellä areenalla on todella viihdyttävää ja jännittävää seurattavaa, ja täytyy sanoa, että IMAX ja 3D todella toivat siihen omat lisäyksensä. On mielenkiintoista tutkia tätä maailmaa Alitan kanssa.

Silti en voi muuta kuin todeta, etten pitänyt tästä elokuvasta. Ei Alita: Battle Angel huono ole, mutta on se lopulta todella keskinkertainen ja laimea tekele. Kyseessä on paikoitellen jopa yllättävän tylsä leffa, sillä sen hahmot ovat niin tylsiä. Maailmaa olisi kiehtovaa tutkia, mutta kun filmi keskittyy tylsien hahmojen tylsään draamailuun, mikä on vielä todella kömpelösti toteutettua, aika kävi välillä yllättävänkin pitkäksi. Etenkin elokuvan pakotettu romanssi oli ällöjuustoista. Hahmojen motiivit jäävät myös paikoitellen liian epäselviksi tai laiskoiksi. Moottoripallopeliä lukuunottamatta leffasta ei löydy jännitettä, sillä taisteluissa Alita on jatkuvasti ylivoimainen. Lisäksi elokuvaa vaivaavat isot tarinankerronnalliset ongelmat. Rytmitys on kömpelöä ja läpi leffan oli vaikea sanoa, kauanko tässä on kulunut aikaa. Elokuva ei myöskään osaa käsitellä sen syvällisempää puolta Alitan itsetutkiskelussa. Välillä filmin taso nousi hieman korkeammalle ja ehdin jo ajatella, että nyt tämä voisi vihdoin lähteä oikein kunnolla käyntiin... mutta ei. Elokuva lähtee kunnolla käyntiin vasta lopussa, kun se alkaa pohjustamaan mahdollisia jatko-osia. Aluksi ajattelin, että ehkä se toinen osa voisi olla sitten parempi, mutta filmi onnistui tuhoamaan senkin ajatuksen. Leffan viimeinen vartti on nimittäin todella typerä ja tökerö. Elokuvalla on suuria vaikeuksia päättyä ja sen viimeiset kohtaukset tuntuvat siltä, että ne kuuluisivat vasta jatko-osaan. Etenkin yksi iso ratkaisu lopussa tuntui kuin läpsäisyltä naamalle, mikä jätti lopulta vain pahan mielen.




Elokuvan on ohjannut Robert Rodriguez, mutta filmi tuntuu vahvasti tuottaja James Cameronin ohjaamalta. Rodriguezin panos näkyy lähinnä irtoraajojen määrässä, mutta muuten vaikuttaa siltä kuin hän olisi parhaansa mukaan kopioinut, mitä Cameron teki Avatarissa. Cameron on toiminut myös käsikirjoittajana yhdessä Laeta Kalogridisin kanssa ja vaikka filmi oli todella kauan esituotannossa, on teksti yllättävänkin hätiköiden kynäilty. Etenkin repliikit ovat usein oudonkin kehnoja tai sitten ihan vain kliseisiä. Käsikirjoitus myös hyppii paljon eteenpäin tai sitten leikkauksessa on poistettu paljon kohtauksia. Muuten leikkaus on sujuvaa ja on hienoa, ettei toimintakohtauksia ole silputtu sekavaksi mössöksi. Muutenkin tekninen toteutus on erittäin taidokasta. Alita: Battle Angel on näyttävästi kuvattu, minkä lisäksi valotiimi pääsee leikkimään valaistuksella tyylikkäillä tavoilla. Asut ovat oivallisesti luodut ja lavasteet ovat hienot. Efektit ovat paikoitellen häikäisevänkin upeat ja kuten jo totesin, itseäni ei häirinnyt lainkaan, etteivät kyborgit näyttäneet uskottavilta ihmisiltä - hehän ovatkin robotteja. Äänimaailmaan on panostettu ja Tom Holkenborgin säveltämät musiikit ovat mainiot.

Yhteenveto: Alita: Battle Angel on tekniseltä puoleltaan huikea, mutta elokuvan muut osa-alueet eivät millään saavuta samaa tasoa. Filmi on pääasiassa laimea ja nousee joissain kohtauksissa  korkeintaan keskinkertaiseksi tai ihan meneväksi. Elokuvan maailma on kiehtova ja sitä haluaisi päästä tutkimaan kunnolla, mutta sen sijaan leffa keskittyy paljon tylsempiin asioihin. Itse hahmot ovat lähes kaikki tylsiä ja yksiulotteisia, ja hienojen näyttelijöiden kuten Waltzin ja Alin puolesta käy sääliksi, että he päätyivät tähän mukaan. Rosa Salazar pistää parastaan Alitana, mutta hänen hahmonsa on niin ylivoimainen, ettei hänen puolestaan jaksa jännittää. Tarinankerronta ja rytmitys ovat todella kömpelöitä, eikä ohjaaja Rodriguezin kädenjälkeä näy filmistä lähes lainkaan. Tämä tuntuu pelkältä Cameronin pikaiselta välityöltä Avatar-elokuvien kuvausten välissä. Elokuva tuntuu lähtevän käyntiin vasta loppupäässä ja onnistuu herättämään kiinnostusta jatkoa kohtaan, kunnes se rikkoo pienimmänkin kiehtovuutensa suoraan sanottuna surkealla viimeisellä vartilla. Visuaalisesti Alita: Battle Angel on häikäisevän hieno filmi ja jos aiot mennä katsomaan tämän teattereihin, suosittelen mahdollisimman isoa valkokangasta, mieluiten IMAXia, jossa kuva laajenee isojen toimintakohtausten ajaksi. Jos taas olet epävarma filmistä, kannattaa se suosiolla jättää väliin tai katsoa vasta vuokralta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Alita: Battle Angel, 2019, Twentieth Century Fox, Lightstorm Entertainment, Troublemaker Studios, TSG Entertainment


perjantai 4. tammikuuta 2019

Arvostelu: Bird Box (2018)

BIRD BOX



Ohjaus: Susanne Bier
Pääosissa: Sandra Bullock, Trevante Rhodes, John Malkovich, Vivien Lyra Blair, Julian Edward, Danielle Macdonald, Rosa Salazar, Lil Rel Howery, Jacki Weaver, Colson Baker, BD Wong, Tom Hollander, Sarah Paulson, Parminder Nagra ja Pruitt Taylor Vince
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16

Bird Box perustuu Josh Malermanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2014. Jo vuotta ennen kirjan ilmestymistä Universal Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi innokkaasti työstämään filmatisointia. Alunperin Andy Muschiettin oli tarkoitus ohjata leffa Scott Stuberin ja Chris Morganin työstämän käsikirjoituksen pohjalta, mutta kun oikeudet siirtyivät suoratoistopalvelu Netflixille, ohjaajaksi valittiinkin Susanne Bier ja tekstin kirjoitti Eric Heisserer. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017 ja lopulta Bird Box sai ensi-iltansa AFI Festillä marraskuussa 2018, minkä jälkeen se julkaistiin joulukuun lopussa Netflixiin. Itse en aluksi kiinnostunut elokuvasta, kun Netflix alkoi näyttämään sen mainoksia, mutta kun huomasin, että filmi nousi todella puhutuksi, mielenkiintoni alkoi vähitellen heräillä. Netflixin paljastaessa, että Bird Box teki ennätyksen katsojaluvuissa, päätin antaa filmille mahdollisuuden. Kyseessä oli ensimmäinen elokuva, minkä katsoin tänä vuonna.

Ihmiskuntaa kohtaa tuho, kun jokin selittämätön voima saa kaikki sen näkevät tappamaan itsensä. Viisi vuotta tapahtumien alkamisesta nainen nimeltä Malorie yrittää päästä mahdolliseen turvapaikkaan kahden lapsen kanssa. Matka on vaarallinen ja se täytyy tehdä silmät sidottuina.

Pääroolissa Maloriena nähdään Sandra Bullock, josta en ole koskaan erityisemmin välittänyt näyttelijänä. Olen nähnyt häneltä joitakin hyviä rooleja, mutta myös useita kehnoja. Tämä roolityö on onneksi sieltä paremmasta päästä ja olin jopa yllättynyt, kuinka mainio Bullock joissain kohtauksissa on. Hänen näyttelemä hahmonsa sen sijaan ei ole kaikkein pidettävin. Malorie vaikuttaa todella kylmältä ja muista piittaamattomalta. Hän jopa kutsuu mukanaan olevia lapsia (näyttelijöinä Julian Edwards ja Vivien Lyra Blair) vain "pojaksi" ja "tytöksi", eikä erityisemmin osoita välittävänsä kummastakaan. Kestää aika pitkään, kunnes alkaa ymmärtää, miksi hahmo on sellainen kuin on ja kestää vielä pidempi aika, kunnes hänestä alkaa pitämään.
     Elokuva hyppii kahdella aikakaudella. Välillä leffa näyttää, kun Malorie ja lapset matkaavat silmät sidottuina ja muuten leffa näyttää Malorien elämää, kun oudot tapahtumat alkavat. Malorien lisäksi leffa seuraa silloin isompaakin ihmisryhmää, johon kuuluu vielä Malorietakin kylmempi Douglas (John Malkovich), mukava heppu Tom (Trevante Rhodes), kirjailija Charlie (Lil Rel Howery), poliisi Lucy (Rosa Salazar), vanha Cheryl (Jacki Weaver), ideoita keksivä Greg (BD Wong), herkkä Olympia (Danielle Macdonald), huumeita käyttävä Felix (Colson Baker), pelokas Gary (Tom Hollander) ja Malorien sisko Jessica (Sarah Paulson). Sivuhahmoista muutamat ovat pidettäviä tapauksia ja joillekin on onnistuttu kirjoittamaan hieman enemmänkin sisältöä, mutta esimerkiksi Cheryl jää todella tylsäksi ja unohdettavaksi tapaukseksi. Näyttelijät ovat muuten oivallisia rooleissaan, mutta Malkovich tekee yllättävänkin kehnon suorituksen. Tavallaan hän sopii osaansa täydellisesti, mutta hänen roolityönsä on paikoitellen todella laiskaa ja vaikuttaa siltä, että hän on mukana ihan vain rahan takia.




Bird Boxin tarina ihmisistä, jotka alkavat yllättäen tekemään itsemurhia ja pahoista asioista joita tapahtuu, kun tuuli alkaa pyöritellä lehtiä, tuo vahvasti mieleen M. Night Shyamalanin The Happening -elokuvan (2018). Molemmat leffat myös seuraavat selviytyjien joukkoa, mikä alkaa tietty ajan kanssa hupenemaan. Jos olet joskus nähnyt The Happeningin - tai pitäisikö sanoa kärsinyt sen läpi - tiedät, ettei voi olla hyvä merkki, jos jokin elokuva muistuttaa sitä, onhan se aivan hirveää kuraa. Samanlaisista lähtökohdista huolimatta Bird Box on onneksi huomattavasti laadukkaampi elokuva... muttei kuitenkaan tarpeeksi, jotta sitä voisi kutsua hyväksi leffaksi. Kaikkien hehkuttavien kommenttien jälkeen, joita olen lähiaikoina lukenut, tämä filmi oli aikamoinen pettymys. Ihmiset kommentoivat ja twiittasivat, että kyseessä olisi piinaavan jännittävä, todella omaperäinen ja tajunnanräjäyttävä kokemus, mutta Bird Box ei ole mitään näistä. Tajunnanräjäyttävä se ei ainakaan ole. Mukana on pari hieman jännempää kohtausta, mutta minun on mahdotonta kutsua leffaa piinaavaksi. Yleisesti leffaa on mahdotonta kutsua omaperäiseksi, sillä lähes koko elokuvan ajan en voinut olla miettimättä, että olen nähnyt saman jossain aiemmin. Elokuva on täynnä asioita, mitkä olen nähnyt paremmin toteutettuna jossain muussa leffassa tai televisiosarjassa. Kaiken aikaa mietin päässäni, että tuo on Hiljaisesta paikasta (A Quiet Place - 2018), tuo on The Walking Dead -sarjasta (2010-), tuo on Harry Potter ja Azkabanin vangista (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004)...

Leffa ei ole edes kovin kummoisesti kerrottu tai tehty. Se itse asiassa tuntuu siltä kuin kaksi eri tiimiä olisi lähetetty tekemään omat näkemyksensä samasta ideasta. Toinen porukka on tehnyt mystiseltä tuntuvan kertomuksen, missä nainen ja lapset kohtaavat vaaroja silmät sidottuina (mistä luulin koko elokuvassa olevan kyse) ja toinen porukka on saanut aikaiseksi täysin tusinatelevisiosarjalta tuntuvan selviytymiskertomuksen isommasta ryhmästä, jollaisia nähdään enemmän halvoissa tuotannoissa kuin ison luokan projekteissa. Elokuvan tunnelma ja tyyli hyppii voimakkaasti, kun ajassa loikitaan edes ja taakse, eikä filmi tunnu kokonaiselta. Jos jotain Bird Boxista pitäisi kuitenkin kehua, on se, että itsemurha-aallon aiheuttava voima jätetään katsojan mielikuvituksen varaan. Joitakin tulee varmasti ärsyttämään, ettei tätä asiaa koskaan näytetä tai sen tarkoitusta ei selitetä (vaikka leffassa onkin aika kehnosti kirjoitettu arvailukohtaus), mutta itse pidin tätä erinomaisena ratkaisuna. Mukana on myös joitain oikeasti hyviä kohtauksia (lähinnä Malorien ja kahden lapsen seikkailun aikana) ja kiinnostavia teemoja vanhemmuudesta, vastuunottamisesta ja totuuden kieltämisestä, mitkä olisi ollut kiinnostavampi nähdä jossain huomattavasti paremmassa elokuvassa tai televisiosarjassa.




Elokuvan on tosiaan ohjannut Susanne Bier, joka ei saa pakettia pysymään kunnolla kasassa. Bieriltä ei löydy kunnon tyyliä, vaan hän lainailee muilta tekijöiltä, yhdistämättä näitä tyylejä luontevasti. Koska en ole "Bird Box" -kirjaa lukenut, en voi sanoa, kuinka paljon kirjailija Josh Malerman on lainannut muilta, mutta ainakin käsikirjoittaja Eric Heisserer tuntuu vain yhdistelevän muiden leffojen ideoita samaan leffaan. Heissererin kirjoittama dialogi on paikoitellen erittäin tönkköä, eikä hän saa eri aikajanoilla loikkivaa tarinaa kulkemaan sujuvasti. Elokuva on kuitenkin oivallisesti kuvattu... lähinnä Malorien ja lasten matkan aikana. Kuten jo totesin, pitkät takaumat ryhmästä muistuttavat tuotantoarvoiltaan enemmänkin televisiosarjaa kuin leffaa. Leikkauskin on sen tyylistä. Lavasteet ja maskeeraukset ovat kuitenkin mainiosti toteutetut ja visuaaliset efektit ovat tarpeeksi toimivat. Äänimaailmaan olisi voinut panostaa enemmän, kun kerran hahmot joutuvat liikkumaan kuuloaistinsa varassa. Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit eivät erotu millään lailla leffan aikana.

Yhteenveto: Bird Box on kaiken kohun jälkeen harmillisen keskinkertainen leffa, mikä lähinnä vain lainailee muilta, itseään paljon paremmilta elokuvilta ja The Happeningilta. Läpi elokuvan en voinut olla huomaamatta, kuinka elokuva on lopulta vain kopio paremmista teoksista, eikä se todellakaan ollut hyvä juttu. Filmi ei edes tunnu kunnon kokonaisuudelta, vaan enemmänkin siltä kuin joku osaava tekijä olisi joutunut yhdistämään voimansa muutamia televisiosarjan jaksoja ohjanneen henkilön kanssa, jolloin elokuvan tyyli vaihtelee vähän väliä. Pitkät takaumat ovat yllättävänkin kömpelösti toteutetut. Parissa kohtaa leffa saa jännittämään, mutta muuten se lähinnä pitkästyttää. Näyttelijät tekevät ihan hyvää työtä - Sandra Bullock onnistui yllättämään positiivisesti, mutta John Malkovich on jopa oudon huono roolissaan. Hahmojen välinen dialogi on usein kömpelösti kirjoitettua, minkä lisäksi tarinaan mahtuu selkeitä aukkoja. Parasta leffassa on, ettei se oikeastaan kerro tai näytä, mikä aiheuttaa itsemurha-aallon. Muuten Bird Box on vain hukkaan heitetty mahdollisuus. Jos leffa kiinnostaa ja Netflix löytyy, niin sieltähän sen katsoo helposti, muttei kannata odottaa mitään erityistä. Mutta jos katsotte leffan, älkää missään nimessä ryhtykö mihinkään "Bird Box -haasteeseen", sillä se on vain typerää ja vaarallista!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bird Box, 2018, Netflix, Universal Pictures, Bluegrass Films, Chris Morgan Productions


torstai 25. tammikuuta 2018

Arvostelu: Labyrintti - Tappava lääke (Maze Runner: The Death Cure - 2018)

LABYRINTTI - TAPPAVA LÄÄKE

MAZE RUNNER: THE DEATH CURE



Ohjaus: Wes Ball
Pääosissa: Dylan O'Brien, Thomas Brodie-Sangster, Kaya Scodelario, Rosa Salazar, Aidan Gillen, Giancarlo Esposito, Will Poulter, Dexter Darden, Ki Hong Lee, Walton Goggins, Barry Pepper ja Patricia Clarkson
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 12

James Dashnerin nuortenromaaniin perustuva elokuva Labyrintti (The Maze Runner - 2014) oli menestys, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Toinen osa Labyrintti - Aavikkokokeet (Maze Runner: The Scorch Trials - 2015) ei ollut yhtä iso hitti, mutta se tuotti kuitenkin tarpeeksi, jotta kolmaskin kirja "Tappava lääke" ("The Death Cure" - 2011) päätettiin tehdä elokuvaksi. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2016, mutta jo neljäntenä päivänä päänäyttelijä Dylan O'Brien loukkaantui pahasti stuntin takia, jolloin kuvaukset täytyi keskeyttää. Vasta maaliskuussa 2017 O'Brien oli toipunut tarpeeksi, jotta kuvauksia pystyttiin vihdoin jatkamaan. Labyrintti: Tappavan lääkkeen oli tarkoitus valmistua tarpeeksi ajoissa, jotta se olisi ehtinyt ilmestyä vielä vuoden 2017 lopussa, mutta viivästymisen takia se saa vasta nyt tammikuun alussa ensi-iltansa. Itse en erityisemmin odottanut elokuvan näkemistä. Labyrintti oli mielestäni pettymys, sillä siinä ei ollutkaan kovin paljoa itse labyrintissa juoksemista, ja Labyrintti - Aavikkokokeet oli lähinnä vain pitkäveteinen väliosa. Menin silti katsomaan kolmannen osan sen lehdistönäytökseen ja yllätyin tarpeeksi positiivisesti, jotta lähdin näytöksestä ihan tyytyväisenä pois filmin päätyttyä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Labyrintti ja Labyrintti - Aavikkokokeet!

Thomas, Newt, Brenda ja Frypan lähtevät pelastamaan ystäväänsä Minhoa PAHAn tukikohdasta, viimeisestä kaupungista.

Dylan O'Brien palaa tosiaan Thomasin rooliin kolmatta kertaa ja hän on säästänyt parhaimman suorituksensa viimeiseksi, mitä auttaa se, että hahmo on viimein kirjoitettu mielenkiintoiseksi. Thomas on ottanut paikkansa kunnon toimintasankarina ja O'Brien sopii osaan mainiosti. Hahmo on lopettanut jatkuvan ihmettelemisen ja päättää vihdoin oikeasti tehdä asioita.
     Elokuvassa nähdään tutut nuoret edellisestä osasta ja myös heissä on tehty parannuksia. Etenkin Thomas Brodie-Sangsterin näyttelemä Newt pääsee paremmin toimintaan mukaan ja hänelle on keksitty paljon enemmän tekemistä kuin viimeksi. Ki Hong Leen esittämä Minho on aika pitkälti vangittuna, mutta hänkin on toimivasti mukana. Rosa Salazarin esittämä Brenda ottaa paremmin paikkansa päähenkilöiden tiimissä, vaikka paikoitellen hän tuntuu vain luovan tarpeetonta kolmiodraamaa mukaan. Parasta on kuitenkin se, että Kaya Scodelarion näyttelemästä Teresasta on vihdoin saatu aikaiseksi persoonallinen hahmo, joka ei vain roiku mukana joukon ainoana naisena. Edellisen leffan lopussa Teresa petti Thomasin ja kumppanit, ja paljasti työskentelevänsä PAHAlle. Tässä filmissä on kiinnostavaa seurata, kun Teresa miettii, kumpi puoli on loppujen lopuksi oikeassa. Myös Frypan (Dexter Darden) ja Aris (Jacob Lofland) esiintyvät leffassa, mutta heille ei ole keksitty lähes mitään tekemistä.
     Tarinan pahikset ovat edelleen tohtori Paige (Patricia Clarkson) ja herra Janson (Aidan Gillen). Yllättäen tohtori Paigesta on saatu aikaiseksi kiinnostava henkilö, joka on enemmän kuin pelkkä pahan järjestön takapiru. Harmillisesti herra Janson jää kuitenkin hieman yksiulotteiseksi antagonistiksi, mihin rooliin Gillen toisaalta sopii hyvin.
     Edellisessä osassa esitellyt aikuishyvikset Jorge (Giancarlo Esposito) ja Vince (Barry Pepper) tekevät myös paluun, mutta he jäävät todella pahasti taka-alalle. Uutena vastarintajoukkoihin kuuluvana hahmona esitellään karmivat kasvot omaava Lawrence (Walton Goggins), josta ei kuitenkaan saa selvää, onko hän omaa etuaan ajatteleva liikemies vai ison vastarintaliikkeen johtaja.




Epätasapainoisen Labyrintti - Aavikkokokeiden jälkeen en odottanut mitään ihmeellistä, joten olinkin yllättynyt, kuinka toimivasti Labyrintti - Tappava lääke nappaa katsojan mukaansa. Filmi alkaa tyylikkäällä toimintakohtauksella, joka yhdistelee Fast & Furious -leffasarjan (2001-) pöhköä hurjastelua Mad Max -elokuvia (1979-2015) muistuttavaan maailmaan ja tuo mukaan Terminatoreista (1984-) paljon vaikutteita saaneen lentohärvelin. Vaikka leffa alkaa hieman hidastella vauhdikkaan prologin jälkeen, on kokonaisuus silti selkeästi toiminnallisempi (lyhyillä hengähdystauoilla rytmitetty loppuhuipennus kestää melkein tunnin verran!) ja viihdyttävämpi kuin edeltäjänsä. Mielestäni kyseessä on jopa trilogian paras osa, jo pelkästään kahden asian takia, jotka ovat todella tärkeitä toisilleen. Ensinnäkin hahmot ovat paljon paremmin kirjoitettuja ja heille luodaan enemmän henkilöllisyyttä, jolloin heistä voi oikeasti pitää. Toiseksi elokuvan tunnelma on paremmin luotu ja useisiin toimintakohtauksiin on saatu oikein mainiota jännitystä mukaan, mihin vaikuttaa paljon se, että katsojana välittää siitä, mitä hahmoille tapahtuu. Leffa ei edes ole yhtä kliseinen ja ennalta-arvattava kuin edeltäjänsä, jolloin huomasin muutamassa kohdassa oikeasti jännittäväni, mitä Thomasille ja kumppaneille käy tai miten he voisivat selvitä näin hankalasta tilanteesta? Surullisetkin kohtaukset ovat tässä leffassa parempia, kun hahmoista välittää, eivätkä kuolevat ole vain kerran nimeltä mainittuja sivuhahmoja, joiden kohtalo ei kiinnosta ketään.

Valitettavasti tästäkin sarjan osasta löytyy selkeitä ongelmia, jotka pudottavat sen tasoa. Harmittelin suuresti filmin ongelmia, sillä paikoitellen se oli mielestäni oikeasti kelpo toimintaviihdettä ja olisin halunnut pitää siitä enemmän kuin loppujen lopuksi pidin. Mukana on esimerkiksi joitain käänteitä, jotka tuntuvat aluksi oivallisilta yllätyksiltä, mutta jotka alkavat muuttua typerämmiksi, kun niitä alkaa tuumimaan. Sen lisäksi elokuvasta löytyi iso kummallisuus, jota olin pohtinut hieman jo kahdessa edellisessäkin osassa, mutta tässä se pääsee liiankin voimakkaasti esille: PAHA-järjestö valittaa jatkuvasti sitä, ettei se löydä lääkettä viruksen parantamiseksi, mutta silti järjestöltä löytyy seerumi, jolla virusta voi hoitaa... Siis täh? Ei ole parantavaa lääkettä, mutta on parantava seerumi? Tämän lisäksi katsojana jää ihmettelemään muitakin asioita, joita on kysellyt ensimmäisestä osasta lähtien. Vaikka sarja alunperin herättikin kiinnostuksen labyrintin takia, ei siinä ole oikeastaan järkeä, kun näkee koko trilogian. Miksi juuri labyrintti? Ja miksi sinne oli luotu outoja robottiskorpioneja, jotka pistävät nuoriin tappavaa virusta, mikä muuttaa zombeiksi? Miten sillä tavalla löydetään parannuskeino? Miksi PAHA esitti ekassa osassa pelastavansa nuoret, mutta paljasti itsensä nopeasti pettureiksi? Ja miksi PAHA on käyttänyt niin paljon aikaa luodakseen jättimäisiä labyrintteja ja outoja hirviöitä, minkä olisi voinut käyttää lääkkeen luomiseen, mihin ei vaadita nuorten uhraamista? Vaikka Labyrintti - Tappava lääke toimii omana viihdyttävänä seikkailunaan, pitäisi sen pystyä trilogian päätösosana selkeään päätökseen, joka tekee kolmesta leffasta yhtenäisen kokonaisuuden. Katsoja voi luoda omia teorioitaan, muttei se poista sitä, että sarjaan jää paljon harmillisia aukkoja, eikä se todellakaan tunnu siltä, että koko tarina olisi ollut tiedossa ensimmäistä osaa suunnitellessa.




Dylan O'Brienin onnettomuus kuvauksissa vaikuttaisi olevan siinä mielessä onni, että tekijät ovat kehittyneet, eikä elokuvaa ole tehty liian kiireellä. Ohjaaja Wes Ball tietää selvästi paremmin, kuinka luoda tunnelmaa, ja käsikirjoittaja T. S. Nowlin osaa käsitellä hahmoja huomattavasti monipuolisemmin. Valitettavasti Nowlin ei ole kuitenkaan saanut kirjoitettua mukaan tarpeellisia tietoja, jotka tekisivät filmistä kunnon huipennuksen. Esimerkiksi loppukohtaus olisi vaatinut pientä viilausta, eikä se ole niin hyvä kuin voisi toivoa. Huonointa Nowlinin työssä ovat repliikit, jotka ovat paikoitellen todella kömpelöitä. Labyrintti - Tappava lääke on kuitenkin tyylikkäästi kuvattu ja oivasti leikattu, vaikka pientä tiivistämistä olisi kaivannut alkupäähän ja megalomaaniseksi yltyvään loppuryminään. Tällä kertaa toiminta ei onneksi tapahdu vain pimeässä, jolloin taisteluista näkeekin jotain. Yötaistoja on kuitenkin mukana, mutta ne ovat paremmin valaistuja kuin edellisissä elokuvissa. Visuaaliset efektit ovat suurimmaksi osaksi näyttävät, minkä lisäksi äänitehosteet ovat erinomaiset. Jopa säveltäjä John Paesano on tehnyt parempaa työtä ja vaikka hänen musiikkinsa eivät vieläkään jää mieleen, ne erottuvat ja toimivat paremmin kuin aiemmin.

Yhteenveto: Labyrintti - Tappava lääke on tarpeeksi viihdyttävä ja jännittävä päätös keskinkertaiselle trilogialle. Elokuva on selkeä parannus edelliseen osaan verrattuna ja nousee jopa trilogian parhaimmaksi osaksi. Leffa nappaa katsojan heti mukaansa vauhdikkaalla toimintakohtauksella ja muutamista pitkäveteisistä hetkistä huolimatta pitää otteensa loppuun asti. Suuri lopputaistelu on hieman ylipitkä, mutta se on rytmitetty tarpeeksi hyvin, jotta katsoja seuraa mielenkiinnolla, miten homma päättyy. Leffan tunnelma on paremmin luotu ja jännitystä on saatu mukaan ihan vain sillä, että hahmot ovat taidokkaammin kirjoitetut, jolloin heidän kohtalostaan voi vihdoin välittää. Näyttelijät pääsevät myös tekemään parempaa työtä, kun heidän hahmonsa tarjoavat jotain muuta kuin hengailua. Pääasiassa filmin tekninen toteutus on tyylikäs. Harmillisesti elokuva ei onnistu vastaamaan useisiin kysymyksiin, joita katsoja on pohtinut läpi sarjan. Käsikirjoitusvaiheen viimeistelyjen puuttuminen heikentää hieman tasoa, mikä on harmi, sillä useissa kohdissa pidin elokuvaa oikein kelvollisena toimintaviihteenä. Suosittelen Labyrintti - Tappavan lääkkeen katselua niille, jotka pitävät edellisistä filmeistä ja samankaltaisista teinidystopialeffoista. Kirjan isoille faneille en kuitenkaan suosittele tätä kovin lämpimästi, sillä sen perusteella mitä olen lukenut, kulkee elokuvan tarina ihan omia reittejään, eikä kirjaa ole välttämättä edes luettu leffaa kirjoittaessa. Se jää nähtäväksi, nouseeko tämä edeltäjiensä tavoin hitiksi, vai onko teinidystopia jo kuollut elokuvagenre, jolloin tämä floppaa tuntuvasti. Se olisi sääli, sillä tässä sarjassa päästiin vasta nyt vauhtiin. Jää myös nähtäväksi, onko kirjailija Dashnerin esiosakirjoista "The Kill Order" (2012) ja "The Fever Code" (2016) joskus tulossa elokuvia.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Maze Runner: The Death Cure, 2018, Twentieth Century Fox, Gotham Group, Temple Hill Entertainment


lauantai 20. tammikuuta 2018

Arvostelu: Labyrintti - Aavikkokokeet (Maze Runner: The Scorch Trials - 2015)

LABYRINTTI - AAVIKKOKOKEET

MAZE RUNNER: THE SCORCH TRIALS



Ohjaus: Wes Ball
Pääosissa: Dylan O'Brien, Thomas Brodie-Sangster, Ki Hong Lee, Kaya Scodelario, Dexter Darden, Aidan Gillen, Jacob Lofland, Rosa Salazar, Giancarlo Esposito, Alexander Flores, Patricia Clarkson Nathalie Emmanuel ja Alan Tudyk
Genre: scifi, toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

James Dashnerin kirjaan perustuva elokuva Labyrintti (The Maze Runner 2014) oli menestys, joten se sai tietysti heti jatkoa. Jatko-osan kehittely alkoi itse asiassa jo vuotta ennen kuin ensimmäinen leffa edes ilmestyi. 20th Century Fox oli ostanut elokuvaoikeudet koko kirjasarjaan ja yhtiö uskoi menestykseen niin vahvasti, että aloitti Dashnerin toisen kirjan, "Poltetun maan" ("The Scorch Trials" - 2010) filmatisoinnin suunnittelun jo 2013. Heti kun ensimmäinen leffa todettiin hitiksi, jatko-osan kuvaukset alkoivat. Labyrintti - Aavikkokokeet ilmestyi syyskuun alussa 2015, eli alle vuosi ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen! Tämäkin elokuva oli menestys, muttei ihan yhtä suuri verrattuna edeltäjänsä tuottoihin. Leffa ei ollut kovin pidetty kriitikoiden keskuudessa, mutta fanit pitivät siitä paljon. Itse en käynyt katsomassa elokuvaa teatterissa, kun se ilmestyi, sillä en erityisemmin välittänyt edellisestä osasta. Katsoinkin sen vasta keväällä 2016 ystäväni kanssa vuokralta. Filmi ei ollut mielestäni kovin kummoinen, joten olin jo ehtinyt melkein unohtaa koko sarjan olemassaolon. Kuitenkin nyt kun Labyrintti -trilogia on vihdoin saamassa päätöksensä, Labyrintti - Tappava lääke (Maze Runner: The Death Cure - 2018) kautta, oli jälleen aika katsoa kaksi ensimmäistä osaa uudestaan muistin virkistämiseksi ja samalla päätin arvostella ne.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Labyrintti!

Thomas ja kumppanit pakenevat ilkeän PAHA-järjestön tukikohdasta ja yrittävät löytää vastarintaliike Oikean käden. Matka aavikon halki on pitkä ja sitä vaikeuttaa viruksesta seonneet ihmiset.

Thomasia näyttelee toistamiseen Dylan O'Brien, joka yrittää jälleen parhaansa. O'Brien ei ole tälläkään kertaa huono, vaan hänen hahmoansa ei vain ole kirjoitettu kovin kummoiseksi. Thomas lähinnä ihmettelee taas kaikkea, minkä lisäksi hänen on aivan pakko järjestää itsensä jatkuvasti hankaluuksiin. Parissa kohtaa Thomasista tuodaan esille sankaruus, mutta suurimmaksi osaksi hän vain kulkee muiden mukana ja kummastelee kaikkea, mitä ympärillä tapahtuu.
     Thomasin lisäksi elokuvassa nähdään muitakin edellisestä osasta tuttuja nuoria. Teresasta (Kaya Scodelario) puhutaan jatkuvasti sillä lailla kuin hän olisi jotenkin äärimmäisen tärkeä henkilö, mutta hahmona hän on yhä vain todella tylsä, mitä ei helpota yhtään Scodelarion jatkuva yksi-ilmeisyys. Teresa vain roikkuu mukana, minkä takia onkin jopa ärsyttävää, että hänet tuodaan jatkuvasti esille aivan kuin hän olisi todella merkittävä. Minho (Ki Hong Lee) ja Newt (Thomas Brodie-Sangster) roikkuvat myös mukana, mutta he jäävät täysin persoonattomiksi. Kaksikkoa näytetään vähän väliä, jottei katsoja unohda heidän olevan mukana, muttei heistäkään mitään hyötyä ole. Paikoitellen voi myös huomata Leestä ja Brodie-Sangsterista, että heillä on varmaan ollut aika tylsää kuvaustilanteissa, kun ei ole mitään merkittävää tekemistä tai sanottavaa. Mukana ovat myös todella unohdettavat Frypan (Dexter Darden) ja Winston (Alexander Flores), sekä uusi nuorukainen Aris (Jacob Lofland), joka on ihan mielenkiintoinen tapaus, mutta joka unohtuu vähän väliä hiljaisuutensa takia.
     Ariksen lisäksi muita uusia hahmoja ovat jonkinlaisen oman jenginsä johtaja Jorge (Giancarlo Esposito) ja hänen lähin avustajansa Brenda (Rosa Salazar), kummallinen bilehile Marcus (Alan Tudyk hukkaan heitettyjen lahjojensa kanssa), sekä PAHA-järjestölle työskentelevä herra Janson (Game of Thrones -sarjasta, 2011-, tuttu Aidan Gillen). Jorge on tavallaan ihan toimiva lisäys, mutta hänkin on aika unohdettava. Brendasta ei taas oikein osaa sanoa, että pitääkö hänestä vai ei? Herra Jansonista ei pidä, eikä häneen luota siitä hetkestä lähtien, kun hän saapuu tarinaan, sillä Gillen saa hahmon tuntumaan heti PAHAlta (heh heh). Valitettavasti hahmona herra Janson on aika mitäänsanomaton, kuten on myös edellisessä osassa nähty PAHAn johtaja Paige (Patricia Clarkson), joka käy lähinnä vain pistäytymässä.




Labyrintin lopussa paljastui, että labyrintin ulkopuolinen maailma on aavikoitunut auringon takia. Viimeksi vain nopeasti nähtyä ulkomaailmaa päästään tutkimaan paljon enemmän tämän leffan aikana, ja on hienoa, kuinka karuksi maailma on uskallettu pistää. Isojen kaupunkien korkeat talot nousevat vain puoliksi esiin hiekan alta ja jotkut taloista ovat kaatuneet toisten talojen päälle. Leffan tarjoama maailmanlopun kuvasto on äärimmäisen tyylikästä ja se herättää kiinnostuksen, kun seikkailu lähtee vihdoin käyntiin hieman laahaavan alkuvartin jälkeen. Toinen asia mikä edellisessä osassa paljastui, on se että maailmaan on levinnyt virus, joka muuttaa ihmiset ns. "kahjoiksi"... eli periaatteessa zombeiksi. "Kahjot" ovat eläviäkuolleita ihmisiä, jotka jahtaavat ihmisiä ja hyökkäävät kimppuun, ja jos ne purevat, itsekin muuttuu samanlaiseksi. Eli zombeja. Parissa toimintapätkässä "kahjoja" ja aavikoitunutta maailmaa hyödynnetään erittäin hyvin, vaikka ensimmäinen pätkä tapahtuukin ärsyttävästi pimeässä, jolloin on vaikea erottaa, kuka on sankarinuori ja kuka sekopäinen zombi. Toinen pätkä on kuitenkin selvästi filmin parasta antia, sillä siitä on saatu aikaiseksi aidosti karmiva ja jännittävä, jolloin katsojana huomaa jähmettyneensä paikoilleen ja pelkäävänsä hahmojen puolesta. Valitettavasti se onkin sitten ainoa kerta, kun hahmojen kohtalosta välittää...

Maailmanlopputeema ja zombit ovat mahtava lisäys, mutta ne eivät harmillisesti pelasta laimeaa kokonaisuutta. Kuten tuli jo varmaan selväksi, leffan henkilöt ovat pääasiassa tylsiä, unohdettavia ja täysin vailla persoonaa, jolloin heistä ei jaksa välittää. Siksi onkin täysin naurettavaa, kun mukaan on lisätty pari kuolemaa, jotka eivät liikuta varmaan edes herkimpää katsojaa, koska en usko kenenkään vollottavan hahmon perään, jonka nimeä ei muista ja jonka olemassaolon unohtaa jatkuvasti. Ja kun hahmoista ei välitä, eivät heidän tekemisensäkään jaksa kiinnostaa. Niinpä Labyrintti - Aavikkokokeet on yllättävän pitkästyttävä elokuva. Vaikka aavikoitunut maailma on aluksi upea, jossain kohtaa siihen kyllästyy, kun hahmot vain kävelevät siellä, eivätkä edes näytä siltä, että matka olisi jollain tapaa tuskallinen. Jos toimintakohtausten välissä olevaa aikaa hyödynnettäisiin hahmojen syventämiseen, olisi filmi kiinnostavampi, mutta sitä ei ole jaksettu tehdä. Aiemmin mainitsemani todella mainion toimintapätkän jälkeen elokuva ei enää herätä mielenkiintoa, jolloin lähinnä toivoin viimeisten kolmen vartin ajan, että leffa päättyisi vihdoin. Edes jokseenkin tyylikäs lopputaistelu ei jaksa herättää tunteita. Elokuva on myös usein niin ennalta-arvattavan kliseinen, ettei se onnistu tarjoamaan muita yllätyksiä maailman karuuden lisäksi.

Tuhoutunut maailma ja zombit menevät valitettavasti pilalle myös sen takia, etteivät päähenkilöt vaikuta olevan yhtään kiinnostuneita, mitä heidän ympärillä on tapahtunut. He eivät kertaakaan välitä siitä, että miljardit ihmiset ovat kuolleet tai muuttuneet "kahjoiksi". He vain haluavat päästä turvaan, jolloin alkaa helposti itse sanomaan leffassa useasti toisteltua lausetta "PAHA on hyvä". Nimestään huolimatta PAHA-järjestö ainakin vaikuttaa etsivän ratkaisua viruksen pysäyttämiseen. Okei, he ovat valmiita uhraamaan jopa satoja nuoria, mutta he voisivat pelastaa siten miljoonia. On sekin parempi kuin päähenkilöiden "ei vois vähempää kiinnostaa" -asenne. Kokonaisuudessaan Labyrintti - Aavikkokokeet on vain heikko ja jokseenkin turhalta tuntuva trilogian väliosa. Siinä esitellään uusia hahmoja ja kiinnostava maailma, mutta tarinallisesti sillä ei ole oikeastaan mitään tarjottavaa. Loppukohtaukseen on tietysti pistetty puhe, jonka olisi tarkoitus saada katsoja innostumaan päätösosasta, mutta kun tämä leffa ei saanut välittämään, niin miksi seuraavankaan pitäisi? Ihan niin kuin katsoisi jakson The Walking Dead -sarjasta (2010-): aluksi tapahtuu jotain kiinnostavaa, sitten on 40 minuuttia, joissa ei tapahdu oikeastaan mitään mielenkiintoista, mutta loppuun on tungettu jokin äärimmäisen vaikea tilanne, joka jää kesken, jolloin on pakko katsoa myös seuraava jakso. Sitä sarjaa jaksoin seurata neljännen kauden loppuun asti, kunnes kyllästyin täysin tuohon tyyliin. Onkin siis onni, että tämän leffasarjan seuraava osa on jo huipennus, ettei homma muutu täysin tuollaiseksi.




En tiedä, onko "Poltettu maa" -kirjakin tällaista tyhjäkäyntiä, vai tehtiinkö elokuva vain liian kiireellä, jolloin tärkeät hetket unohtuivat? Joka tapauksessa käsikirjoittaja T. S. Nowlin on tehnyt harmillisen laiskaa työtä tarinan kanssa. Viimeistään leikkaamossa olisi pitänyt ymmärtää tiivistää joitain kohtia, jotta jonkinlainen viihdearvo kasvaisi. Toimintakohtauksissa leikkaus on hieman liian nopeatempoista, jolloin ei pysty täysin seuraamaan, mitä ruudulla tapahtuu. Valaisussa on toistamiseen päätetty pistää toimintahetket tapahtumaan pimeydessä, jolloin karmivia zombeja ei pääse kunnolla näkemään. Ohjaaja Wes Ball on onnistunut esittelemään tyylikkään maailman, mutta hän ei ole osannut täyttää sitä kunnon sisällöllä. Elokuva ei ole erityisen ihmeellisesti kuvattu, mutta lavastustiimi on tehnyt oivaa työtä, kuten myös maskeeraajat ja puvustajat. Visuaaliset tehosteet ovat paremmat kuin edellisessä osassa, minkä selittää tuplabudjetti. Äänimaailma on oikein mainio, mutta valitettavasti säveltäjä John Paesano ei tarjoa vieläkään mitään muistettavaa musiikkien puolella.

Yhteenveto: Labyrintti - Aavikkokokeet on pitkäveteisen laimea jatko-osa. Elokuva herättää katsojan mielenkiinnon karun maailmansa ja yllättävän karmivien zombiensa ansiosta, mutta kadottaa katsojansa muuten. Hahmoista ei ole kirjoitettu kiinnostavia, jolloin heidän seikkailunsakaan ei kiinnosta. Näyttelijät yrittävät parhaansa sen kanssa, mitä heille on tarjottu, mutteivät onnistu kannattelemaan hahmoja ilman kunnon ohjausta. Ohjaaja Wes Ball ei vaikuta tietävän, mitä hänen olisi pitänyt tehdä leffalla, jolloin filmi tuntuu lähinnä tarpeettomalta väliosalta. Uusia hahmoja esitellään, muttei heillä ole mitään väliä, sillä heihin ei ole jaksettu panostaa. Pari aidosti oikeasti mainiota toimintakohtausta nostavat hieman elokuvan viihdearvoa, mutta muuten kyseessä on ylipitkä ja lattea tusinahömppä. Visuaalisestikaan elokuva ei tarjoa kovin paljoa, joten ei tätä erityisen mielellään jaksa katsoa. Kirjojen ja edellisen osan faneille, sekä teinidystopiaelokuvien ystäville Labyrintti - Aavikkokokeet mitä luultavimmin toimii, mutta muut se jättää aika varmasti kylmäksi. Sen lisäksi, ettei leffa onnistu olemaan omilla jaloillaan seisova toimintaseikkailu, ei se saa myöskään kiinnostumaan trilogian huipennuksesta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.blackfilm.com
Maze Runner: The Scorch Trials, 2015, Gotham Group, TSG Entertainment, Temple Hill Entertainment


perjantai 24. maaliskuuta 2017

Arvostelu: CHIPS / Paskalakit pyörillä (2017)

CHIPS (2017)

PASKALAKIT PYÖRILLÄ



Ohjaus: Dax Shepard
Pääosissa: Michael Peña, Dax Shepard, Vincent D'Onofrio, Jessica McNamee, Rosa Salazar, Ryan Hansen, Adam Brody, Justin Chatwin, Kristen Bell ja Isiah Whitlock Jr.
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16

Aloitetaan sillä, että arvostetaan hetki CHIPSin upeaa, loistavaa ja suorastaan aivan täydellistä suomennosta: Paskalakit pyörillä. Vau. Ihan oikeasti vau. Yksi parhaista suomennoksista ikinä. Ei se liity oikein mitenkään alkuperäiseen englanninkieliseen nimeen, mutta milloin suomennokset oikeasti liittyvätkään? Nyt kun se asia on käyty läpi, niin itse asiaan: CHIPS perustuu kuusi tuotantokautta pyörineeseen televisiosarjaan CHiPs (1977-1983). Jo 2000-luvun alussa sarjasta yritettiin tehdä elokuvaa, mutta se ei koskaan tapahtunut. Vasta loppuvuodesta 2014 ilmoitettiin, että elokuva on toteutumassa ja että se ilmestyisi vuonna 2017. Itse en ollut kuullutkaan mistään CHIPSista, ennen kuin näin ensimmäisen trailerin. Se ei vielä erityisemmin vakuuttanut minua ja ajattelin, että kyseessä voisi olla yksi vuoden heikoimmista komedioista. Pidän kuitenkin toisesta pääosan esittäjästä, Michael Peñasta, joten päätin hänen takiaan mennä katsomaan leffan.

Soluttautunut FBI-agentti Castello ja alokas Jon Baker päätyvät moottoripyöräpoliisitiimiksi California Highway Patroliin. Heidän tehtävänään on löytää CHP:n mädät poliisit, jotka ovat tehneet aseistettuja ryöstöjä.

Michael Peña esittää FBI-agentti Castelloa, joka soluttautuu California Highway Patroliin nimellä Francis Poncherello. Castello on selkeästi taitava ja hyvä siinä, mitä tekee, mutta häneltä löytyy yksi ongelma. Hänellä on vakava seksiaddiktio ja etenkin nähdessään vähäpukeisia naisia, hänen keskittymisensä vaikeutuu huomattavasti. Tämä tuo hahmoon hauskan lisän, jolloin hän ei ole täydellinen töissään, vaikka niin tuntuu uskottelevan itselleen. Peña on tuttuun tapaansa mainio roolissaan.
     Alokas Jon Bakerina nähdään Dax Shepard, joka ei täysin vakuuta näyttelijänä. Leffan alkupäässä hän ei ole erityisen hauska, eikä hän ole kovin uskottava roolissaan. Onneksi hänen näyttelijätyönsä parantuu leffan aikana, jolloin häntä sietää katsoa. Jon ei ole kovin hyvä poliisihommissa: hän sakottaa liiankin innokkaasti, eikä osaa ampua. Kuitenkin hän osaa ajaa moottoripyörällä vaikka silmät kiinni, sillä hänellä on taustaa pyörästunttien parissa. Tästä on tietty suurta hyötyä, kun on moottoripyöräpoliisi.
     Pahispoliisien pomo on Daredevil-sarjasta (2015-) tutun Vincent D'Onofrion esittämä Ray Kurtz. Hahmolle annetaan ihan kelpo selitys, miksi hän on päätynyt ryöstelemään, mutta täysin hahmo ei vakuuta, vaikka D'Onofrio onkin hyvä näyttelijä. Ison kokonsa puolesta hän on myös uhkaava, etenkin kun vertaa häntä pienikokoisempiin Peñaan ja Shepardiin.
     Muita poliiseja ovat mm. Jessica McNameen näyttelemä Lindsey Taylor, johon Castello iskee silmänsä, Ryan Hansenin esittämä hömelö Brian Grieves, jonka Jon tuntee etukäteen ja Rosa Salazarin näyttelemä Ava, joka kiinnostuu Jonista.
     Elokuvassa nähdään myös Adam Brody Castellon entisenä parina Allenina, joka on vihainen Castellolle, Justin Chatwin Rayn huumeaddiktipoikana Reed Jr:na, Isiah Whitlock Jr Castellon äksyilevänä FBI-pomona ja Kristen Bell Jonin Karen-vaimona, joka selvästi pettää Jonia. Hauska fakta: tässä leffassa pariskuntaa näyttelevät Kristen Bell ja Dax Shepard ovat oikeastikin naimisissa.

Elokuvan alku, kun hahmoja esitellään, ei vielä täysin vakuuta. Agentti Castello vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta Jonin kohdalla pelkää, että häntä ei jaksaisi katsoa ollenkaan. Onneksi kun kaksikko päätyy tiimiksi ja lähtee ajelemaan moottoripyörillään ympäri kaupunkia etsien rikollisuutta, leffa lähtee vihdoin käyntiin. Aluksi he eivät tietenkään tule toimeen, mutta mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä enemmän he ystävystyvät. CHIPS on todella selkeä kaverikyttäpätkä monin puolin. Ei pelkästään sen takia, että pääosassa on kaksi poliisia, vaan monen juoniosion ja yleisen tunnelman takia. Päähahmojen kohdalla ei ole kovin omaperäistä, että toinen osaa paljon, kun taas toinen ei osaa kovin paljoa. Tietty jossain kohtaa käy kuitenkin selväksi, että siltä, joka osaa paljon, puuttuu jokin tarvittava taito, mikä taas löytyy siltä osaamattomalta, jolloin hahmot täydentävät toisiaan. Elokuva kierrättääkin useita tuttuja asioita eri leffoista, eikä oikeastaan ole mitään uutta. Mutta eikö se ole niin, että jos se ei ole rikki, niin mitä turhia korjaamaan? Onneksi leffasta on kuitenkin tehty yllättävän roisi, jolloin se erottuu muista samanlaisista.

CHIPSissa on nimittäin erikoisen raakoja kohtauksia mukana. Verta lentää ja yhdessä kohtaa eräältä hahmolta katkeää pää, mikä aiheutti koko yleisössä 'ohhoh!' -efektin. Leffassa on myös alastomuutta mukana, mikä sopii leffan vitseihin. Elokuva on täynnä läppää seksistä, sekä ihmisten sukukalleuksista. Jotkut vitsit ovat hieman mauttomia, mutta leffa onnistuu naurattamaan moneen otteeseen kestonsa aikana. Kohellushuumoriakin on mukana, joka ainakin itseäni naurattaa. Myös nokkelaa sanailua on aina hienoa kuunnella. Valitettavasti elokuva ei enää loppupäässä toimi samalla lailla. Mukana on tietty kohtaus, jossa pääkaksikolla ei mene erityisen hyvin, mutta sellaisistahan aina selvitään, jotta tarina saadaan päätökseensä. Loppuosio ei ole yhtä mukaansatempaava kuin aiemmin nähty tunti ja lopetus tuntuu hieman antikliimaksilta. Kuitenkin kyseessä on ihan kelpo komedia, jonka katsoo ainakin kerran. Mitään kovin ihmeellistä ei kannata odottaa.

Elokuvan on ohjannut, käsikirjoittanut ja tuottanut sen toinen päätähti, Jon Bakeria näyttelevä Dax Shepard, joka onnistuu ohjaustyössään mainiosti. Tuntuukin välillä siltä, että ehkä Shepardin olisi pitänyt pysyä kameran takana ja antaa jonkun toisen esittää hahmoa. Hän on myös käsikirjoittanut itselleen paljon hölmöjä kohtia, aivan kuin hän olisi yrittänyt säästellä itselleen parhaat naurut, mikä tuntuu tietty typerältä. CHIPS on kuvattu hyvin. Jotkut takaa-ajokuvat ovat jopa todella näyttäviä. Leikkaus sujuu myös mainiosti. Visuaaliset efektit eivät ole kaikin puolin mitä parhaimmat, mutta menevät yhdessä muun leffan kanssa. Äänitehosteet ovat hyvin mietittyjä. Musiikista vastaa Fil Eisler, mutta valitettavasti hänen työnsä ei jää jälkikäteen mieleen. Leffassa kuullaan myös tuttuja kappaleita, kuten Black Sabbathin "Paranoid" ja 2Pacin "California Love".

Yhteenveto: CHIPS on ihan toimiva komedia, jolla kestää lähteä käyntiin. Alku ei vielä täysin vakuuta, mutta onneksi leffa löytää hyvän suunnan, jonka se valitettavasti tuntuu menettävän loppupäässä. Michael Peña on hyvä roolissaan, mutta Dax Shepard ei ihan täysin vakuuta ja hän olisi voinut olla pelkästään kameran takana. Leffa on selvästi kaverikyttäpätkä, eikä olekaan millään lailla kovin omaperäinen. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä se on yllättävän raaka ja hauska. Monet voivat kokea leffan vitsit hävyttöminä, mutta itse nauroin useasti, kuten varmasti monet muutkin. Jos kaipaa menevää komediaa, jonka voisi käydä vilkaisemassa kavereiden tai elämänkumppanin kanssa, niin CHIPS on ihan kelpo valinta. Sen voi myös käydä katsastamassa yksin, jos on vaikka tylsää ja taskusta löytyy kymmenen euroa. Leffateatterikäyntiä ei tarvitse tehdä, jos suurta kiinnostusta ei ole, sillä CHIPSin näkee kuitenkin jossain kohtaa vuokralta, televisiosta tai jostain striimipalvelusta.




Kirjoittanut: Joonatan, 23.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
CHIPS, 2017, Warner Bros. Pictures, Primate Pictures