Pääosissa: Keira Knightley, Matthew Macfadyen, Brenda Blethyn, Donald Sutherland, Rosamund Pike, Jena Malone, Tom Hollander, Penelope Wilton, Judi Dench, Simon Woods, Carey Mulligan, Rupert Friend, Talulah Riley, Kelly Reilly, Tamzin Merchant, Claudie Blakley, Cornelius Booth ja Peter Wright
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 3
Pride & Prejudice, eli suomalaisittain Ylpeys ja ennakkoluulo perustuu Jane Austenin samannimiseen kirjaan vuodelta 1813. Kirjan pohjalta oli jo tehty muun muassa elokuva vuonna 1940 ja televisiosarjat vuosina 1980 ja 1995. Austenin toiseen kirjaan perustuneen Järki ja tunteet -elokuvan (Sense and Sensibility - 1995) oltua kehuttu hitti, Working Title Films ryhtyi suunnittelemaan elokuvaa Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Deborah Moggach työsti elokuvan käsikirjoitusta ja lähinnä television parissa työskennellyt Joe Wright pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2004 ja lopulta Ylpeys ja ennakkoluulo sai maailmanensi-iltansa 25. heinäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai neljä Oscar-ehdokkuutta (paras naispääosa, lavastus, puvustus ja musiikki), sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras komedia- tai musikaalielokuva ja naispääosa). En ollut itse nähnyt elokuvaa aiemmin, mutta olin tiennyt sen olemassaolosta sen ilmestymisestä lähtien. Kun huomasin Ylpeyden ja ennakkoluulon täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan vihdoin ja samalla arvostella sen.
1700-luvun lopun Englannissa rouva Bennet säikähtää tajutessaan, ettei yksikään hänen tyttäristään voi itsekseen jatkaa suvun perintöä ja ryhtyykin etsimään sopivia sulhoja jokaiselle.
Ylpeys ja ennakkoluulo keskittyy Bennetin perheeseen, johon kuuluvat iäkäs isä herra Bennet (Donald Sutherland) ja hössöttävä äiti rouva Bennet (Brenda Blethyn), sekä heidän tyttärensä, rauhallinen Jane (Rosamund Pike), kirjoihinsa uppoutuva Elizabeth (Keira Knightley), hiljainen Mary (Talulah Riley) ja villimmät Kitty (Carey Mulligan) ja Lydia (Jena Malone). Kun rouva Bennet eräänä päivänä oikeasti hoksaa, että hänen miehensä on tullut vanhaksi ja ettei heillä ole yhtäkään miesperijää, hän alkaa pikaisesti etsimään sopivia miehiä tyttärilleen, jottei sukulinja katkea kuin seinään. Blethyn on hupaisa osassaan, Sutherlandin taas tarjotessa rauhallisemman vanhemman isähahmona. Tyttäristä muut jäävät varsin yksiulotteisiksi, mutta merkittävimmäksi nouseva Elizabeth on mainio ja kiinnostava hahmo. Knightley tarjoaa uralleen poikkeuksellisen vakuuttavan roolisuorituksen nuorena ja innokkaana, mutta silti epäilevänä ja kirjojensa pariin katoavana nuorena naisena.
Elokuvassa nähdään myös Matthew Macfadyen herra Darcyna, joka iskee silmänsä Elizabethiin, Tom Hollander herra Collinsina, joka myöskin iskee silmänsä Elizabethiin, Simon Woods herra Bingleynä, joka iskee silmänsä Janeen, Kelly Reilly Bingleyn siskona Carolinena, Rupert Friend sotilas Wickhamina, joka iskee silmänsä Lydiaan, sekä Judi Dench herra Darcyn tiukkana tätinä lady Catherinena ja Penelope Wilton rouva Gardinerina. Sivunäyttelijät ovat erittäin mainiot rooleissaan. Macfadyenin ja Knightleyn väliltä löytyy vahvaa kemiaa ja he tulkitsevat rakastumista toisiaan kohtaan monipuolisesti ja usein onnistuneen pienieleisesti.
Ylpeys ja ennakkoluulo ei ole varsinaisesti mitään jatkoa myöskin Jane Austenin kirjaan perustuneelle, kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneelle Järjelle ja tunteille, mutta se on selvästi saman kirjailijan kynästä syntynyt hengenheimolainen, joka monilta paikoin tukee aiempaa tarinaa. Nimensä mukaisesti elokuvassa kuvataan hahmojen ylpeyttä ja ennakkoluuloja, ja miten nämä ilmenevät eri tavoin eri hahmoilla - etenkin päähahmoilla Elizabethilla ja herra Darcylla. Elizabeth on ennakkoluuloinen jäykkää herra Darcya kohtaan ja ylpeänä torjuu tämän kosintayritykset, nähden ne lähinnä epätoivoisina. Herra Darcy taas on ennakkoluuloinen vähävaraisempaa Bennetin perhettä kohtaan. Hahmot ovat katsojan vinkkelistä yhä vain selvemmin rakastuneet toisiinsa, mutta hahmot, jopa Elizabeth ja herra Darcy itse, luulevat heidän inhoavan toisiaan.
Pääkaksikon rakkauskertomus on toisaalta poikkeuksellinen juuri tästä syystä ja kaikenlainen jossittelu on yllättävänkin kiinnostavaa. Ja jotta homma ei varmasti kävisi tylsäksi, on mukana tosiaan erilaisia kilpakosijoita ja Elizabethin siskoihin liittyvää draamaa. Eikä leffa pelkkää draamaa ole, vaan siitä löytyy myös hyvä annos huumoria. Hauskinta on läpi elokuvan toistuva vitsi, missä kaksi hahmoa käyvät yksityistä keskustelua, vain huomatakseen, että muu Bennetin perhe on ollut salakuuntelemassa oven takana isää ja äitiä myöten. Kaikki tämä johtaa loppuhuipennukseen, jota ymmärrettävästi pidetään yhtenä ikonisimmista rakkaustarinoiden finaaleista.
Elokuvan on ohjannut Joe Wright, joka saa näyttelijöistään paljon irti ja rakentaa ilmapiiriä onnistuneesti. Deborah Moggach tasapainottelee pääasiassa hyvin useiden juonikuvioiden kanssa ja hänen työstämä dialoginsa on mainiota. Ylpeys ja ennakkoluulo on myös teknisesti pätevä teos. Elokuva on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus upeaa ja maskeerauksetkin oivat. Äänimaisema on hyvin pistetty kasaan Dario Marianellin tunnelmoivia musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pride & Prejudice, 2005, Universal Pictures, StudioCanal, Working Title Films, Scion Films
Ohjaus: Matthew Vaughn
Pääosissa: Ralph Fiennes, Harris Dickinson, Gemma Arterton, Djimon Hounsou, Rhys Ifans, Tom Hollander, Charles Dance, Matthew Goode, Daniel Brühl, Valerie Pachner, Aaron Taylor-Johnson ja Stanley Tucci Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16
Mark Millarin ja Dave Gibbonsin Kingsman-sarjakuviin (2012-2018) perustuva elokuva Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service - 2014) oli yllätyshitti, jota niin katsojat kuin kriitikotkin ylistivät, joten jatkoa oli tulossa. Kingsman: Kultainen kehä(Kingsman: The Golden Circle - 2017) ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa, mutta sekin oli taloudellinen menestys, joten lisää oli tekeillä. Kolmannen Kingsman-elokuvan lisäksi ohjaaja Matthew Vaughn alkoi suunnitella esiosaa, joka kertoisi Kingsman-organisaation synnystä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo marraskuussa 2019, mutta eri syistä (20th Century Foxin myynti Disneylle ja koronaviruspandemia) leffan julkaisua on siirretty useampaan otteeseen. Nyt The King's Man saapuu vihdoin ja viimein elokuvateattereihin ja itse olen odottanut filmiä vaihtelevin mielin. Ensimmäinen Kingsman-leffa on mielestäni aivan törkeän hyvä ja olen nähnyt sen useamman kerran, mutta jatko-osa Kultainen kehä tuotti minulle pettymyksen, enkä ole jaksanut katsoa sitä ensi-illan jälkeen uudestaan. Aluksi minua ei kiinnostanut idea esiosaleffasta, mutta trailereiden myötä aloin vähitellen lämmetä ajatukselle. Kuitenkin elokuvan jatkuva siirtyminen eteenpäin sai minut aika ajoin jopa unohtamaan sen olemassaolon ja kun vihdoin istahdin katsomaan The King's Mania sen lehdistönäytöksessä, olin lähinnä epäuskoinen siitä, että pitkän odotuksen jälkeen ylipäätään pääsen näkemään sen.
Kun 1900-luvun alussa eri maiden pahimmat ja katalimmat roistot lyöttäytyvät yhteen ajaakseen maailman sotaan, Kingsman-liikkeellä vaatteensa räätälöivät Oxfordit päättävät pysäyttää heidät.
The King's Man ei kerro aiempien Kingsman-elokuvien tutuista hahmoista, vaan se esittelee uuden kattauksen tyyppejä, jotka olivat perustamassa tätä vakoojaorganisaatiota. Ralph Fiennes näyttelee Orlando Oxfordia, sotaveteraania, jota kalvaa tekonsa taistelussa ja pyrkii nyt elämään pasifistina. Harris Dickinson esittää hänen aikuistumisen kynnyksellä olevaa poikaansa Conradia, joka taas haluaa näyttää kykynsä sodassa ja on kyllästynyt isänsä yliampuvaan suojelemistarpeeseen. Tämä isä-poika-asetelma on toimivasti rakennettu ja niin Fiennes kuin nuori Dickinson hoitavat hommansa hyvin. Fiennes itse asiassa paremmin kuin hyvin - hän on aivan mahtava leffassa! Olen aina pitänyt Fiennesiä erittäin karismaattisena näyttelijänä, mutten ole aikoihin nähnyt hänen heittäytyvän näin täysillä roolinsa vietäväksi.
Elokuvassa nähdään myös Gemma Arterton ja Djimon Hounsou Oxfordeja palvelevina Pollyna ja Sholana, Charles Dance kenraali Kitchenerinä ja Matthew Goode tämän assistenttina Mortonina, Rhys Ifans häijynä Grigori Rasputinina, Daniel Brühl katalana Erik Jan Hanussenina, sekä Tom Hollander veikeässä kolmoisroolissa Yhdistyneen kuningaskunnan kuninkaana Yrjö V:nä, Saksan keisari Vilhelm II:na ja Venäjän keisari Nikolai II:na. On lystikäs idea käyttää samaa näyttelijää eri maiden johtajan roolissa ja Hollander hoitaa jokaisen tontin mainiosti. Muutenkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Fiennesin lisäksi parhaiten joukosta erottuu Rhys Ifans, joka suorastaan herkuttelee ilkikurisen ja kummallisen Rasputinin roolissa.
Ilokseni The King's Man osoittautui pitkän odotuksen arvoiseksi ja Kingsman: Kultaista kehää paremmaksi elokuvaksi, mutta kyllä siitä omat ongelmansa löytyy. Elokuvan tarinankerronta on paikoitellen hieman takkuilevaa, liekö sitten kyse käsikirjoituksen työstämisestä uudestaan, lisäkuvauksista tai muuten vain leikkauksesta. Välillä elokuva kulkee kovaa kyytiä eteenpäin, toisinaan taas jää junnailemaan paikoillaan. Lisäksi elokuvan alkupää on erikoisen tavanomaista settiä ja ainakin ensimmäisen puolen tunnin aikana homma ei tuntunut lainkaan Kingsmanilta, joka tunnetaan villistä toiminnastaan, sähäkästä tyylistään ja ronskista huumoristaan. Tavanomaisenakin elokuva on pätevästi ohjattua, mutta hetkellisesti ehdin säikähtää, että eikö luvassa olekaan yhtä riemastuttavan päätöntä menoa kuin aiemmissa elokuvissa.
Huojennuksekseni hieman ennen puoltaväliä filmi päättääkin painaa kaasun pohjaan ja sitten sitä mennään eikä meinata. Alkupään tavanomaisuus saa kyytiä ja luvassa on erittäin tyylikkäitä ja brutaaleja tappeluita, joissa ihmisiä pistetään säälittä hengiltä hupaisinkin tavoin. Puolen välin paikkeilla on aivan mahtava kohtaus sankareiden ja Rasputinin välillä, täynnä hulvatonta huumoria ja päheää tappelua. Aiempien elokuvien tapaan The King's Manista löytyy myös varsin yllättäviä ja hävyttömiäkin käänteitä ja ratkaisuja, jotka vain parantavat leffaa sen edetessä. Kaikki huipentuu vallan mainioon loppuskabaan, joka jättää katsojan odottamaan jatkoa.
Ohjaaja Matthew Vaughnilta kyllä löytyy silmää näyttäville toimintakohtauksille. Vaughn keksii leffaan toinen toistaan tyylikkäämpiä turpaanvetoja ja miekkataisteluita, joissa kamera liikkuu tarkkaan suunnitellusti hahmojen ympärillä. Välillä kameraa asetellaan varsin mielikuvituksellisiin paikkoihin tehostamaan meininkiä. Muutenkin tekninen toteutus on onnistunut. Vaikka leikkaus onkin paikoitellen kömpelöä yleisen rytmityksen puolesta, mukana on paljon napakoita ja kiinnostavia editointiratkaisuja. Sodan syttyminen ja leviäminen kuvataan yhdellä pitkällä otoksella todella näyttävästi. 1900-luvun alku on hienosti toteutettu erinomaisen lavastuksen ja puvustuksen kautta. Efektit ovat mainiot ja äänimaailma rymistelee oivallisesti Matthew Margesonin ja Dominic Lewisin musiikkeja myöten.
Yhteenveto:The King's Man on varsin mainio toimintakomedia, sekä mielenkiintoinen esiosa. Elokuvalla kestää oma aikansa lähteä tosissaan käyntiin, mutta sitten kun mennään, niin sitten ihan oikeasti myös mennään. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan tyylikkäämpiä, rujompia ja veikeämpiä. Taistelukoreografiat ovat näyttäviä ja niitä vain tukee taidokas kuvaus. Huumori on paikoitellen hyvinkin ronskia, mutta silti varsin hupaista. Tarinankerronta on paikoitellen töksähtelevää, mutta homma pitää silti hyvin mukanaan. Tarinasta löytyy myös mainioita käänteitä ja yllätyksiä. Näyttelijät ovat kaikki päteviä rooleissaan, varsinkin hyvin heittäytyvät Ralph Fiennes ja Rhys Ifans. Iloitsen, että The King's Man on vihdoin saatu elokuvateattereihin, mutta samalla harmittelen, että se ilmestyy juuri silloin, kun mm. meidänkin maamme sulkee teattereitaan koronan takia. Toivon, että kaikki, jotka sitä ovat odottaneet viimeiset pari vuotta, pääsisivät silti vihdoin ja viimein näkemään sen.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The King's Man, 2021, 20th Century Fox Film Corporation, Twentieth Century Fox, Marv Films, Marv Studios
Ohjaus: Susanne Bier Pääosissa: Sandra Bullock, Trevante Rhodes, John Malkovich, Vivien Lyra Blair, Julian Edward, Danielle Macdonald, Rosa Salazar, Lil Rel Howery, Jacki Weaver, Colson Baker, BD Wong, Tom Hollander, Sarah Paulson, Parminder Nagra ja Pruitt Taylor Vince Genre: kauhu Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia Ikäraja: 16
Bird Box perustuu Josh Malermanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2014. Jo vuotta ennen kirjan ilmestymistä Universal Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi innokkaasti työstämään filmatisointia. Alunperin Andy Muschiettin oli tarkoitus ohjata leffa Scott Stuberin ja Chris Morganin työstämän käsikirjoituksen pohjalta, mutta kun oikeudet siirtyivät suoratoistopalvelu Netflixille, ohjaajaksi valittiinkin Susanne Bier ja tekstin kirjoitti Eric Heisserer. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017 ja lopulta Bird Box sai ensi-iltansa AFI Festillä marraskuussa 2018, minkä jälkeen se julkaistiin joulukuun lopussa Netflixiin. Itse en aluksi kiinnostunut elokuvasta, kun Netflix alkoi näyttämään sen mainoksia, mutta kun huomasin, että filmi nousi todella puhutuksi, mielenkiintoni alkoi vähitellen heräillä. Netflixin paljastaessa, että Bird Box teki ennätyksen katsojaluvuissa, päätin antaa filmille mahdollisuuden. Kyseessä oli ensimmäinen elokuva, minkä katsoin tänä vuonna.
Ihmiskuntaa kohtaa tuho, kun jokin selittämätön voima saa kaikki sen näkevät tappamaan itsensä. Viisi vuotta tapahtumien alkamisesta nainen nimeltä Malorie yrittää päästä mahdolliseen turvapaikkaan kahden lapsen kanssa. Matka on vaarallinen ja se täytyy tehdä silmät sidottuina.
Pääroolissa Maloriena nähdään Sandra Bullock, josta en ole koskaan erityisemmin välittänyt näyttelijänä. Olen nähnyt häneltä joitakin hyviä rooleja, mutta myös useita kehnoja. Tämä roolityö on onneksi sieltä paremmasta päästä ja olin jopa yllättynyt, kuinka mainio Bullock joissain kohtauksissa on. Hänen näyttelemä hahmonsa sen sijaan ei ole kaikkein pidettävin. Malorie vaikuttaa todella kylmältä ja muista piittaamattomalta. Hän jopa kutsuu mukanaan olevia lapsia (näyttelijöinä Julian Edwards ja Vivien Lyra Blair) vain "pojaksi" ja "tytöksi", eikä erityisemmin osoita välittävänsä kummastakaan. Kestää aika pitkään, kunnes alkaa ymmärtää, miksi hahmo on sellainen kuin on ja kestää vielä pidempi aika, kunnes hänestä alkaa pitämään. Elokuva hyppii kahdella aikakaudella. Välillä leffa näyttää, kun Malorie ja lapset matkaavat silmät sidottuina ja muuten leffa näyttää Malorien elämää, kun oudot tapahtumat alkavat. Malorien lisäksi leffa seuraa silloin isompaakin ihmisryhmää, johon kuuluu vielä Malorietakin kylmempi Douglas (John Malkovich), mukava heppu Tom (Trevante Rhodes), kirjailija Charlie (Lil Rel Howery), poliisi Lucy (Rosa Salazar), vanha Cheryl (Jacki Weaver), ideoita keksivä Greg (BD Wong), herkkä Olympia (Danielle Macdonald), huumeita käyttävä Felix (Colson Baker), pelokas Gary (Tom Hollander) ja Malorien sisko Jessica (Sarah Paulson). Sivuhahmoista muutamat ovat pidettäviä tapauksia ja joillekin on onnistuttu kirjoittamaan hieman enemmänkin sisältöä, mutta esimerkiksi Cheryl jää todella tylsäksi ja unohdettavaksi tapaukseksi. Näyttelijät ovat muuten oivallisia rooleissaan, mutta Malkovich tekee yllättävänkin kehnon suorituksen. Tavallaan hän sopii osaansa täydellisesti, mutta hänen roolityönsä on paikoitellen todella laiskaa ja vaikuttaa siltä, että hän on mukana ihan vain rahan takia.
Bird Boxin tarina ihmisistä, jotka alkavat yllättäen tekemään itsemurhia ja pahoista asioista joita tapahtuu, kun tuuli alkaa pyöritellä lehtiä, tuo vahvasti mieleen M. Night Shyamalanin The Happening -elokuvan (2018). Molemmat leffat myös seuraavat selviytyjien joukkoa, mikä alkaa tietty ajan kanssa hupenemaan. Jos olet joskus nähnyt The Happeningin - tai pitäisikö sanoa kärsinyt sen läpi - tiedät, ettei voi olla hyvä merkki, jos jokin elokuva muistuttaa sitä, onhan se aivan hirveää kuraa. Samanlaisista lähtökohdista huolimatta Bird Box on onneksi huomattavasti laadukkaampi elokuva... muttei kuitenkaan tarpeeksi, jotta sitä voisi kutsua hyväksi leffaksi. Kaikkien hehkuttavien kommenttien jälkeen, joita olen lähiaikoina lukenut, tämä filmi oli aikamoinen pettymys. Ihmiset kommentoivat ja twiittasivat, että kyseessä olisi piinaavan jännittävä, todella omaperäinen ja tajunnanräjäyttävä kokemus, mutta Bird Box ei ole mitään näistä. Tajunnanräjäyttävä se ei ainakaan ole. Mukana on pari hieman jännempää kohtausta, mutta minun on mahdotonta kutsua leffaa piinaavaksi. Yleisesti leffaa on mahdotonta kutsua omaperäiseksi, sillä lähes koko elokuvan ajan en voinut olla miettimättä, että olen nähnyt saman jossain aiemmin. Elokuva on täynnä asioita, mitkä olen nähnyt paremmin toteutettuna jossain muussa leffassa tai televisiosarjassa. Kaiken aikaa mietin päässäni, että tuo on Hiljaisesta paikasta (A Quiet Place - 2018), tuo on The Walking Dead -sarjasta (2010-), tuo on Harry Potter ja Azkabanin vangista (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004)...
Leffa ei ole edes kovin kummoisesti kerrottu tai tehty. Se itse asiassa tuntuu siltä kuin kaksi eri tiimiä olisi lähetetty tekemään omat näkemyksensä samasta ideasta. Toinen porukka on tehnyt mystiseltä tuntuvan kertomuksen, missä nainen ja lapset kohtaavat vaaroja silmät sidottuina (mistä luulin koko elokuvassa olevan kyse) ja toinen porukka on saanut aikaiseksi täysin tusinatelevisiosarjalta tuntuvan selviytymiskertomuksen isommasta ryhmästä, jollaisia nähdään enemmän halvoissa tuotannoissa kuin ison luokan projekteissa. Elokuvan tunnelma ja tyyli hyppii voimakkaasti, kun ajassa loikitaan edes ja taakse, eikä filmi tunnu kokonaiselta. Jos jotain Bird Boxista pitäisi kuitenkin kehua, on se, että itsemurha-aallon aiheuttava voima jätetään katsojan mielikuvituksen varaan. Joitakin tulee varmasti ärsyttämään, ettei tätä asiaa koskaan näytetä tai sen tarkoitusta ei selitetä (vaikka leffassa onkin aika kehnosti kirjoitettu arvailukohtaus), mutta itse pidin tätä erinomaisena ratkaisuna. Mukana on myös joitain oikeasti hyviä kohtauksia (lähinnä Malorien ja kahden lapsen seikkailun aikana) ja kiinnostavia teemoja vanhemmuudesta, vastuunottamisesta ja totuuden kieltämisestä, mitkä olisi ollut kiinnostavampi nähdä jossain huomattavasti paremmassa elokuvassa tai televisiosarjassa.
Elokuvan on tosiaan ohjannut Susanne Bier, joka ei saa pakettia pysymään kunnolla kasassa. Bieriltä ei löydy kunnon tyyliä, vaan hän lainailee muilta tekijöiltä, yhdistämättä näitä tyylejä luontevasti. Koska en ole "Bird Box" -kirjaa lukenut, en voi sanoa, kuinka paljon kirjailija Josh Malerman on lainannut muilta, mutta ainakin käsikirjoittaja Eric Heisserer tuntuu vain yhdistelevän muiden leffojen ideoita samaan leffaan. Heissererin kirjoittama dialogi on paikoitellen erittäin tönkköä, eikä hän saa eri aikajanoilla loikkivaa tarinaa kulkemaan sujuvasti. Elokuva on kuitenkin oivallisesti kuvattu... lähinnä Malorien ja lasten matkan aikana. Kuten jo totesin, pitkät takaumat ryhmästä muistuttavat tuotantoarvoiltaan enemmänkin televisiosarjaa kuin leffaa. Leikkauskin on sen tyylistä. Lavasteet ja maskeeraukset ovat kuitenkin mainiosti toteutetut ja visuaaliset efektit ovat tarpeeksi toimivat. Äänimaailmaan olisi voinut panostaa enemmän, kun kerran hahmot joutuvat liikkumaan kuuloaistinsa varassa. Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit eivät erotu millään lailla leffan aikana.
Yhteenveto: Bird Box on kaiken kohun jälkeen harmillisen keskinkertainen leffa, mikä lähinnä vain lainailee muilta, itseään paljon paremmilta elokuvilta ja The Happeningilta. Läpi elokuvan en voinut olla huomaamatta, kuinka elokuva on lopulta vain kopio paremmista teoksista, eikä se todellakaan ollut hyvä juttu. Filmi ei edes tunnu kunnon kokonaisuudelta, vaan enemmänkin siltä kuin joku osaava tekijä olisi joutunut yhdistämään voimansa muutamia televisiosarjan jaksoja ohjanneen henkilön kanssa, jolloin elokuvan tyyli vaihtelee vähän väliä. Pitkät takaumat ovat yllättävänkin kömpelösti toteutetut. Parissa kohtaa leffa saa jännittämään, mutta muuten se lähinnä pitkästyttää. Näyttelijät tekevät ihan hyvää työtä - Sandra Bullock onnistui yllättämään positiivisesti, mutta John Malkovich on jopa oudon huono roolissaan. Hahmojen välinen dialogi on usein kömpelösti kirjoitettua, minkä lisäksi tarinaan mahtuu selkeitä aukkoja. Parasta leffassa on, ettei se oikeastaan kerro tai näytä, mikä aiheuttaa itsemurha-aallon. Muuten Bird Box on vain hukkaan heitetty mahdollisuus. Jos leffa kiinnostaa ja Netflix löytyy, niin sieltähän sen katsoo helposti, muttei kannata odottaa mitään erityistä. Mutta jos katsotte leffan, älkää missään nimessä ryhtykö mihinkään "Bird Box -haasteeseen", sillä se on vain typerää ja vaarallista!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bird Box, 2018, Netflix, Universal Pictures, Bluegrass Films, Chris Morgan Productions
Ohjaus: Andy Serkis Pääosissa: Rohan Chand, Christian Bale, Andy Serkis, Benedict Cumberbatch, Naomie Harris, Eddie Marsan, Peter Mullan, Cate Blanchett, Matthew Rhys, Tom Hollander ja Louis Ashbourne Serkis Genre: seikkailu, jännitys Kesto: 1 tunti 44 minuuttia Ikäraja: 12
Mowgli: Legend of the Jungle perustuu Rudyard Kiplingin "Viidakkokirjaan" ("The Jungle Book") vuodelta 1894. Kiplingin kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty useampikin filmatisointi, tunnetuimpana tietty Walt Disneyn klassikkopiirretty Viidakkokirja(The Jungle Book - 1967). Warner Bros. -yhtiö alkoi suunnittelemaan omaa versiotaan filmistä 2010-luvun alussa ja alunperin Harry Potter -käsikirjoittaja Steve Klovesin oli tarkoitus ohjata se. 2013 ohjaajaksi valittiinkin Alejandro González Iñárritu, joka kuitenkin jätti projektin tehdäkseen Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) -elokuvan (2014), mikä voitti hänelle mm. kolme Oscar-palkintoa. 2014 ohjaajaksi valittiin Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Klonkkuna tunnettu Andy Serkis ja hänen kanssa projekti lähti kunnolla liikkeelle. Elokuvan kuvaukset alkoivat keväällä 2015 ja sen oli tarkoitus ilmestyä loppuvuodesta 2016 nimellä "Jungle Book: Origins", mutta kun Disney julkaisi samana vuonna uuden versionsa Viidakkokirjasta(The Jungle Book - 2016), Serkisin leffa siirrettiin vuodelle 2018. Lopulta Warner Bros. kuitenkin myi filmin suoratoistopalvelu Netflixiin, jossa sen oli tarkoitus ilmestyä alkuvuodesta 2019. Netflix kuitenkin aikaisti julkaisua ja ilmoitti marraskuussa julkaisevansa leffan ennen joulua. Nyt Mowgli: Legend of the Jungleksi tai ihan vain Mowgliksi nimetty filmi on vihdoin nähnyt päivänvalon ja täytyy tunnustaa, ettei minua erityisemmin kiinnostanut sen katsominen. Pidin Disneyn uudesta Viidakkokirjasta todella paljon ja ajattelin uuden version ilmestyvän aivan liian nopeasti. Minua kiinnosti vain Serkisin kommentti siitä, että hän halusi tehdä julmemman ja aikuisemman version tarinasta. Päätin antaa filmille mahdollisuuden ja katsoin sen päivää ensi-illan jälkeen.
Intian viidakossa asuu susien kasvattama ihmispentu Mowgli. Hurja tiikeri Shere Khan vihaa ihmisiä, eikä hyväksy Mowglia viidakkoon ja aikookin tappaa pojan, jos löytää tämän. Susien, Bagheera-pantterin ja Baloo-karhun täytyy siis keksiä suunnitelma Mowglin suojelemiseksi.
Elokuvan nimikkohahmo Mowglina nähdään Rohan Chand, joka on aiemmin tehnyt vain todella pieniä sivurooleja. Chand kantaakin pääosan vastuun yllättävänkin hyvin ja on oikein mainio valinta Mowgliksi. Välillä näyttää siltä, ettei Chand ole kuvauksissa tiennyt, mitä katsoa, kun hänellä ei ole tietenkään oikeita eläimiä vastanäyttelijöinä, mutta tästä huolimatta hän heittäytyy koko ajan täysillä mukaan. Mowgli on koko elämänsä varttunut eläinten keskuudessa, minkä vuoksi hän käyttäytyykin hyvin samalla lailla kuin ne. Chand onkin joutunut harjoittelemaan neljällä raajalla kulkemista ja saa sen lopulta näyttämään oudonkin luonnolliselta liikkumistavalta. Mowglin lisäksi leffassa nähdään tietty muutkin tutut hahmot sadusta. Bagheera-pantteri (äänenä Christian Bale) on isämäinen hahmo Mowglille - jopa enemmän kuin Mowglin susi-isä Vihaan (Eddie Marsan). Susiäiti Nisha (Naomie Harris) taas huolehtii Mowglista kuin omasta pennustaan ja hänestä löytyy äidillistä lämpöä. Elokuvan ohjaaja Andy Serkis ääninäyttelee Baloo-karhua, joka ei tällä kertaa ole yhtä hassu kuin hänet on totuttu näkemään vaikkapa Disneyn versioissa. Baloo on hieman synkempi tapaus, mitä korostavat lukuisat arvet hänen kuonollaan ja kehollaan. Akela (Peter Mullan) taas on susilauman johtaja ja nuori albiinosusi Bhoot (äänenä Serkisin poika Louis) on Mowglin paras kaveri. Valitettavasti Bagheeraa ja Bhootia lukuunottamatta elokuva ei tee kummoista työtä saadakseen katsojan pitämään eläinhahmoista, vaan luottaa vain siihen, että katsoja rakastaa hahmoja jo entuudestaan. Itseäni jäi etenkin harmittamaan, kuinka tylsä Baloosta oli tehty - kyseessä on kuitenkin monien suosikkihahmo. Kenties Serkistä pelotti antaa itselleen paljon ruutuaikaa ja jätti siksi karhun sivuosaan. Tarinan pahis on tietty tiikeri Shere Khan, jota ääninäyttelee Benedict Cumberbatch. Cumberbatch on ennenkin osoittanut äänensä olevan täydellinen roiston osaan ja tekee sen myös tässä. Cumberbatch luo äänellään hienosti häijyyttä ja uhkaavuutta Shere Khaniin, mikä tekee tiikeristä paikoitellen karmivan. Onkin siis harmi, että Shere Khania ei nähdä tarpeeksi, vaan hän vain käy välillä paikalla virnistelemässä ja pelottelemassa Mowglia. Muita hahmoja elokuvassa ovat Shere Khanin nöyrä palvelijahyeena Tabaqui (Tom Hollander), joka on aika kömpelösti lisätty huumorihahmo, jättimäinen pytonkäärme Kaa (Cate Blanchett), josta on yritetty luoda mystistä aika kehnolla menestyksellä, sekä Shere Khanin jäljillä oleva metsästäjä (Matthew Rhys), joka tuntuu viime hetken lisäykseltä, aivan kuin tekijät olisivat halunneet saada mukaan jotain, mitä ei varmasti ole Disneyn Viidakkokirjassa.
Ei ole mikään ihme, että Warner Bros. myi Mowglin Netflixille. Disneyn Viidakkokirja oli juuri ilmestynyt, joten sen jälkeen näin pian ilmestynyt uusi versio olisi aika varmasti ollut taloudellinen floppi. Warner Bros. taisikin saada paremmat rahat Netflix-kaupasta kuin julkaisemalla leffan teattereissa. Ja Netflixille kauppa on varmasti plussaa, sillä kun leffa on kaikkien katsottavissa kotioloissa, nekin joita filmi ei kovin paljoa kiinnosta, saattavat pistää sen pyörimään. Itse elokuvana Mowgli onkin sitten... ihan ok. Sen katsoo sujuvasti kerran, muttei sitä tarvitse nähdä enää uudestaan. Leffan unohtaa pian sen näkemisen jälkeen, eikä se tee erityisemmin minkäänlaista vaikutusta. Mukana on hyvää teemaa siitä, että Mowglin täytyy saada selville, kuuluuko hän viidakkoon vai ihmisten maailmaan, mutta siihen se sitten jääkin. Kuten jo sanoin, elokuva ei panosta sivuhahmoihinsa, jolloin heidän mukanaolonsa unohtaa jo leffan aikana, minkä lisäksi itse tarina ei tarjoa mitään erityistä uutta, mitä ei olisi jo nähty aiemmin. Mukana ei ole menevää seikkailuhenkeä tai jännittävän hurjia kohtauksia, eikä edes koskettavuutta, vaan elokuva vain lähinnä... noh, on. Leffan loppuhuipennus on aika lattea kokemus, eikä filmi ole läheskään niin eeppinen kuin se kuvittelee olevansa.
Mowglia tosiaan markkinoitiin synkempänä ja realistisempana versiona tarinasta, mikä olisi enemmän aikuisten makuun. Itse elokuvassa tämä tarkoittaa sitä, että kyseessä on paikoitellen visuaalisesti pimeä teos ja mukana on muutamia hieman hurjempia kuvia. Samalla leffassa on kuitenkin paljon lapsellisempaakin materiaalia, mikä herättää kysymyksen, kenelle tämä elokuva oikein tehtiin? Kun mukana on ötököiden ympäröimän, raadellun lehmän kuva, ei kyseessä ole mikään lastenleffa, mutta sitten taas aikuiskatsojilla voi mennä maku, kun vakavampaa otetta kevennetään lapsellisilla jutuilla. Tämän lisäksi ihmiskylässä meno tuntuu muuttuvan täysin erilaiseksi. Elokuvasta on huhuttu, että meksikolaisohjaaja Alfonso Cuarón olisi tullut viimeistelemään leffan ja kun ihmiskylään päästessä leffa tuntuu muuttuvan art house -teokseksi, en yhtään epäile, etteikö Cuarón olisi käynyt jättämässä omaa jälkeään. Muutos on niin voimakas. Tunnalmaltaan ja hengeltään Mowgli onkin todella sekava paketti, joka ei tunnu itsekään tietävän, kenelle se on tehty.
Mielestäni Andy Serkis on todella aliarvostettu näyttelijä, mikä johtuu aika varmasti siitä, että hänen tunnetuimmat työnsä ovat tietokonehahmoja, kuten Klonkku, Peter Jacksonin King Kongin (2005) nimikkogorilla, uuden Apinoiden planeetta -trilogian (2011-2017) Caesar-apina ja Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus -leffan (The Adventures of Tintin - 2011) kapteeni Haddock. Ihmiset eivät vaikuta ymmärtävän, että Serkis ei ole vain ääninäytellyt hahmoja, vaan esittänyt kaikki niiden eleet ja ilmeet. Serkis taitaa tämän motion capture -tekniikalla toteutetun näyttelemisen huikeasti ja koska se on hänen tavaramerkkinsä, ovat Mowglin eläimet tietty tehty näin. Näyttelijät ovat esittäneet ilmeet, mitkä on sitten muokattu digitaalisille eläimille sopiviksi. Huono juttu vain on, että tällä kertaa motion capture -efekti on todella tökerö. Ihmisten silmillä varustetut eläimet ovat erittäin häiritsevä näky ja ne vievät aivan liikaa huomiota itse tapahtumilta. Kun leffa muuten tavoittelee realistista ulkoasua, ihmisten ja eläinten risteytykset rikkovat tätä tunnelmaa läpi elokuvan. Eläimet ovat muutenkin yllättävän tönkösti animoituja. Etenkin sudet näyttävät siltä kuin ne kuuluisivat 2000-luvun alun leffoihin. Ottaen huomioon, että Mowgli ilmestyi kaksi vuotta Disneyn Viidakkokirjan jälkeen, on aika erikoista, ettei tekniikka ole kehittynyt, vaan eläimet näyttävät huomattavasti kökömmiltä Mowglissa.
Palatakseni takaisin Serkisiin, hän on erinomainen näyttelijä ja mielestäni hänen pitäisi pysyäkin siinä hommassa, sillä ohjaaminen ei täysin luonnistu häneltä. Serkisin esikoisohjaus Breathe (2017) jäi vahvasti kaipaamaan jotain ja nyt Mowgli on aika keskinkertainen tekele. Tätä ei tietenkään helpota leffan tuotannolliset vaikeudet ja Callie Klovesin käsikirjoitus, jossa tarina liikkuu kummallisesti eteenpäin. Leikkauksessa leffa on rytmitetty kömpelösti, jolloin välillä tarina kulkee vauhdilla ja välillä se ei tunnu etenevän minnekään. Filmi on kuitenkin kuvattu hyvin ja ihmiskylän lavasteiden kanssa on tehty kelpo työtä. Mowglin maskeeraukset ovat oivalliset ja äänimaisema on onnistuneesti luotu. Nitin Sawhneyn säveltämät musiikit ovat lähestulkoon elokuvan parasta antia. Sawhney luo hienosti intialaiseen viidakkoon sopivia sävelmiä.
Yhteenveto:Mowgli on harmillisen keskinkertainen ja jopa keskeneräiseltä tuntuva teos. Elokuva hyppii tunnelmasta toiseen, jolloin se on välillä koko perheen seikkailu (tosin ilman minkäänlaista mukaansatempaavaa seikkailuhenkeä), välillä rankempaa kuvastoa tarjoava aikuisten satu ja välillä se muuttuu indie-taideleffaksi. Elokuvan tarina ei ole kovin innostuneesti toteutettu tai hyvin kirjoitettu, vaan se poukkoilee välillä ihan minne sattuu. Yllättäen leffan tehosteet ovat paikoitellen jopa todella kehnoja. Eläimiin yhdistetyt ihmiskasvot ovat lähes painajaismainen näky ja tekniikka häiritsee katselukokemusta aivan liikaa. Serkis ei valitettavasti ole tiennyt lähes ollenkaan, mitä on ollut tekemässä ja hänen pitäisikin pysytellä näyttelijäpuolella. Rohan Chand on sentään erittäin hyvä itse Mowglina ja Benedict Cumberbatch on aina nappivalinta pahikseksi. Mukana on yksittäisiä hyviä juttuja ja hetkiä, mutta pääasiassa Mowgli on täysin unohdettavaa kertakäyttötavaraa. Disneyn versioita täysillä fanittavat eivät luultavasti innostu tästä, mutta ne, jotka eivät lämmenneet parin vuoden takaiselle Disneyn Viidakkokirjalle, saattavat pitää tästä paljonkin. Potentiaalia kyllä löytyy, muttei osaamista hyödyntää sitä, enkä usko katsovani Mowglia enää toistamiseen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mowgli: Legend of the Jungle, 2018, Warner Bros., Warner Bros. Digital Networks, Netflix, Imaginarium Productions
Pääosissa: Rami Malek, Gwilym Lee, Ben Hardy, John Deacon, Lucy Boynton, Aidan Gillen, Tom Hollander, Allen Leech, Aaron McCusker, Meneka Das, Ace Bhatti ja Mike Myers
Genre: draama, musiikki
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: S
"Is this the real life, is this just fantasy..."
Bohemian Rhapsody on yksi kaikkien aikojen hienoimmista kappaleista, sekä elokuva kappaleen luoneen yhtyeen Queenin tarinasta. Filmin teko lähti liikkeelle jo jokunen vuosi sitten ja siitä ilmoitettiin 2010, kun Queenin kitaristi Brian May paljasti leffan olevan suunnitteilla. Alunperin koomikko Sacha Baron Cohen roolitettiin pääosaan Queenin edesmenneeksi laulajatähti Freddie Mercuryksi, mutta Baron Cohenin ja Queenin jäsenten ollessa eri mieltä siitä, kuinka bändin historia täytyy esittää, Baron Cohen poistui projektista. Samalla tekijätiimikin koki muutosta ja ohjaajaksi valittu Dexter Fletcher vaihdettiin Bryan Singeriin. Freddie Mercuryksi palkattiin Rami Malek ja kuvaukset alkoivat alkusyksystä 2017. Tuotannossa alkoi kuitenkin tapahtua ongelmia, kun ohjaaja Singeriä kohtaan esitettiin ahdistelusyytöksiä ja oli useita päiviä, jolloin hän ei ilmestynyt paikalle kuvauksiin. Singer päätettiin lopulta vaihtaa takaisin Fletcheriin, joka hoiti tuotannon loppuun. Ongelmista huolimatta elokuva saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ja nyt se saa vihdoin ensi-iltansa. Itse en koe olevani mikään iso Queen-fani, mutta innostuin, kun kuulin, että yhtyeestä tehtäisiin elokuva. Trailerit näyttivät lupaavilta ja odotukseni kasvoivat... kunnes arvosteluja alkoi satelemaan, eivätkä ne olleet todellakaan niin positiivisia kuin monet odottivat ja toivoivat. Meninkin hyvin varautunein mielin katsomaan Bohemian Rhapsodya sen ennakkonäytökseen ja jännitin, mitäköhän olisin siitä mieltä?
Aloitteleva yhtye pestaa erikoisen Freddie Mercuryn laulajakseen, mikä johtaa tähtihetkien ja sydänsurujen kautta yhteen historian legendaarisimmista konserteista Live Aid -tapahtumassa.
Pääroolissa Farrokh Bulsarana eli laulaja Freddie Mercuryna nähdään Rami Malek, joka on aiemmin jäänyt aika pienelle huomiolle. Malek on näytellyt pienissä sivurooleissa, mutta lähinnä hänet tunnetaan vain hehkutetusta Mr. Robot -televisiosarjasta (2015-). Bohemian Rhapsodyn kautta Malekista tulee kunnon tähti, jolla on hieno ura edessään. Malek tekee aivan huikean roolityön Freddie Mercuryna ja leffaa katsoessa rooliin on vaikea kuvitella ketään parempaa. Toki Sacha Baron Cohenista löytyy samaa näköä, mutta loppujen lopuksi on varmasti parempi, ettei Freddietä näyttele tunnettu koomikko, vaan juurikin pienemmän luokan näyttelijä. Malek todella muuttuu Freddieksi tekohampaidensa, viiksiensä, erilaisten hiustyyliensä, sekä tietty valtavan lavakarismansa avulla. Hän ei pelkää heittäytymistä, vaan antaa kaikkensa koko ajan ja tekee niinkin vakuuttavaa työtä, että välillä unohdin katsovani näyttelijää. Konserttikohtauksissa tuntui siltä kuin olisin katsonut oikeaa Mercurya! Niin täydellinen Malek roolissaan on. Tämän lisäksi on aivan mahtavaa, kuinka Freddie tuodaan esille elokuvassa. Hänet näytetään suurena legendana, mikä hän todella on, mutta leffa uskaltaa kaivaa hieman syvemmällekin ja löytää puolia, mitkä eivät ole kovin legendaarisia - ainakaan hyvässä mielessä. Useissa kohtauksissa Freddie on aivan hirveä diiva, jolla menestys on noussut päähän, mutta samalla elokuva osoittaa jatkuvasti, kuinka rikkinäinen ihminen hän oli. Kaiken sen mielettömän show'n vetäjän alta löytyy aito ihminen, eikä leffa kaunistele sitä, millaisia ikävyyksiä Freddien elämään kuului, joko muiden tai hänen itsensä aiheuttamana. Valitettavasti elokuva ei todellakaan keskity samalla lailla Queenin muihin jäseniin, vaan he jäävät paikoitellen hyvinkin pieneen osaan. En tiedä, johtuuko tämä siitä, etteivät leffaa tuottamassa olleet Queenin kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor halunneet nostaa itseään esille. Mikä ikinä onkaan syynä, hahmoista selviää katsojille aika vähän. Gwilym Leen näyttelemä Brian on jonkin sortin älykkö, Ben Hardyn esittämä Roger tykkää naisista ja Joseph Mazzellon näyttelemä basisti John Deacon on aina jäänyt muiden varjoon. Siinäpä se. Kolmikon näyttelijät tekevät kyllä oikein mainiota työtä näyttelijöinä ja he sopivat ulkonäkönsäkin puolesta rooleihinsa (etenkin Gwilym Lee), mutta käsikirjoitus tarjoaa heille harmillisen vähän. Muita hahmoja elokuvassa ovat Freddien erikoisesti rakastama Mary (rooliinsa hyvin sopiva Lucy Bounton), Queenin managerit Jim Beach (Tom Hollander) ja John Reid (Aidan Gillen), Freddien henkilökohtainen manageri Paul (Allen Leech), sekä Freddien vanhemmat (Meneka Das ja Ace Bhatti). Leffassa nähdään myös Mike Myers hauskassa roolissa, joka avautuu parhaiten niille, jotka ovat nähneet Myersin hittikomedian Wayne's World (1992).
Huoleni ja pelkoni eivät onneksi käyneet toteen, vaan täytyy sanoa, että ihmettelen suuresti Bohemian Rhapsodyn saamaa negatiivista palautetta Yhdysvalloissa. Elokuvan jälkeen luin näitä arvosteluja ja kummastelin asioita, mitä jotkut kritisoivat. Eräät kirjoittavat, ettei leffa korosta tarpeeksi Freddien homoseksuaalisuutta, vaikka se on todella vahvasti esillä koko elokuvan ajan. Toiset taas sanovat, että filmi kaunistelee liikaa asioita ja vaikken todellakaan ole mikään Queen-tietäjä, voin sanoa, että elokuva kyllä näyttää yhtyeen varjopuoliakin, oli kyseessä sitten Freddien diivailut, yhtyeen riidat tai päihdeongelmat. Tämän lisäksi elokuva on saanut eniten kuraa niskaansa siitä, että kyseessä olisi liian laskelmoitu, perusturvallinen elämäkertateos, mikä ei sovi musiikkimaailmaa uudistaneelle yhtyeelle. Tämän tavallaan ymmärrän, sillä leffa kyllä seuraa samaa kaavaa kuin monet muut elämäkertaelokuvat, mutta olen eri mieltä siitä, että filmin pitäisi yrittää olla elokuvahistoriallisesti merkittävä teos. Filmi kyllä näyttää Queenin lahjakkuuden ja kuinka yhtye teki mestariteoksia rohkeasti kokeilemalla eri juttuja. Elokuvan Queenista ei tarvitse tehdä samaa kuin Queen.
En kuitenkaan sano, että kyseessä olisi mikään ongelmaton teos, sillä kyllä Bohemian Rhapsodysta heikkoutensa löytyy. Ainoa itseäni oikeasti häiritsevä ongelma on elokuvan rytmitys. Leffa kertoo yli vuosikymmenen tapahtumat, jolloin tapahtui useita yhtyeelle merkittäviä asioita ja tietysti kahden tunnin elokuvaa tehtäessä on pitänyt karsia joitain juttuja pois. Alkupäässä vain tuntuu siltä kuin tarinasta puuttuisi joitain oleellisiakin juttuja. Ensimmäinen puolituntinen kiirehtii harmillisen paljon ja tarinaan on hieman hankalaa hypätä mukaan. Jotkut tärkeät hetket esitetään pikakelauksella, kun taas jotkut melkein hypitään yli. Elokuva näyttää kyllä, kuinka yhtyeen jäsenet tapaavat, vetävät ensimmäisen keikkansa, tekevät debyyttialbuminsa ja lähtevät kiertueelle, mutta nämä tapahtuvat niin nopeasti, että kaikki tuntuu hieman liiankin helpolta bändille, eikä kova työ täysin saa ansaitsemaansa kunniaa. Kuitenkin kun leffan nimikkokappale "Bohemian Rhapsodya" aletaan työstämään, filmi vihdoin löytää hyvän tahdin ja rauhoittuu. Kappaleeseen keskitytään huolella ja siitä eteenpäin tarina kulkee hyvällä temmolla eteenpäin. Matkan varrella nähdään useita vaikuttavia hetkiä ja päästään nauramaan hauskoille heitoille, sekä liikuttumaan surullisten hetkien aikana. Vähitellen elokuvan taso paranee ja tunnelmaa nostateen hienosti, kunnes lopussa kaikki päästetään valloilleen legendaarisessa Wembley-stadionin Live Aid -konserttitapahtumassa, mikä sai minun suuni loksahtamaan auki. Tekijät ovat lavasteiden, näyttelijöiden ja tietokonetehosteiden avulla luoneet lähes koko keikan uudestaan juuri sellaiseksi kuin se nähtiin 13. heinäkuuta 1985. En voi kuvitellakaan, kuinka paljon konserttiosuuden toteutus on vaatinut, mutta tekijöiden työ todella palkitaan ja olen varma, että monilla nousevat tunteet pintaan keikkaa seuratessaan. Aivan mieletön suoritus!
Live Aid -konserttitapahtuman lisäksi Bohemian Rhapsody on muutenkin upea tekninen taidonnäyte. Elokuva on kuvattu todella hyvin. Kamera-ajot ovat tyylikkäitä ja etenkin konserttikohtauksiin on panostettu huolella. Konserteissa valoja ja värejä käytetään tietty näyttävästi hyödyksi. Alkupään hyppelyä lukuunottamatta leikkaus on onnistunutta. Kohtaukset eivät välttämättä yhdisty parhaimmalla mahdollisella tavalla, mutta ainakin kohtausten sisällä tapahtuvat leikkaukset toimivat. Puvustajat, lavastajat ja maskeeraajat ovat tehneet hienoa työtä luodessaan 1970- ja 1980-luvun ajankuvaa. Jotkut digiefektit ovat huomattavissa, mutta pääasiassa tehosteet näyttävät erittäin hyviltä. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ääniefekteistä Queenin mahtaviin musiikkeihin. Ohjauksesta täytyy vielä mainita, että on vaikea sanoa, mihin Bryan Singer loppuu ja mistä Dexter Fletcher alkaa. Singer on tehnyt hyvän pohjatyön, mistä Fletcher on rakentanut suurimmaksi osaksi toimivan kokonaisuuden. Alun rytmitysongelmat eivät niinkään johdu heistä, vaan Anthony McCartenin käsikirjoituksesta, joka haluaa liiankin innokkaasti päästä itse asiaan ilman lämmittelyjä.
Yhteenveto:Bohemian Rhapsody on rytmitysongelmistaan huolimatta loistava elokuva ja pakkokatsottavaa kaikille Queenin faneille. Rami Malek tekee aivan tajuttoman huikean roolityön pääosassa Freddie Mercuryna. Hän heittäytyy niin täysillä rooliinsa tekohampaidensa ja liikkeidensä kanssa, että konserttikohtauksissa tuntuu siltä kuin katsoisi aitoa Freddietä. Valitettavasti Queenin muut jäsenet eivät saa samalla lailla ruutuaikaa ja sisältöä, vaikka heidän näyttelijänsä kelpo työtä tekevätkin. Teknisesti filmi on todella vaikuttavasti tehty aina kuvauksesta lavastuksiin ja asuihin. Suuri Live Aid -konserttitapahtuma on luotu häikäisevän hyvin lavasteilla ja tietokonetehosteilla. Konserttiosuudet ovat muutenkin vaikuttavia. Leffan aikana pääsee naureskelemaan sekä liikuttumaan, joten herkimpien kannattaa ottaa nenäliinat mukaan. Alkupäässä käsikirjoitus tuntuu hyppivän oudosti, minkä lisäksi mukana on muutama muukin asia, joita olisi voinut viilata, mutta muuten ohjaajavaihdoksistakin huolimatta Bohemian Rhapsody pääsee todella vahvasti plussan puolelle. Rami Malekin täydellinen roolisuoritus ja uskomattomasti toteutettu Live Aid -konsertti antavat lisäyksensä pisteisiin. Ei tarvitse olla Queen-fani, jotta elokuvasta voi nauttia, mutta oli fani tai ei, on hyvin luultavaa, että seuraavat päivät kuuntelee yhtyeen musiikkia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bohemian Rhapsody, 2018, GK Films, New Regency Pictures, Queen Films Ltd., Regency Enterprises, Tribeca Productions
Ohjaus: Andy Serkis Pääosissa: Andrew Garfield, Claire Foy, Tom Hollander, Hugh Bonneville, Jonathan Hyde, Ed Speleers, Penny Downie, Stephen Mangan ja Dean-Charles Chapman Genre: draama, romantiikka Kesto: 1 tunti 58 minuuttia Ikäraja: 12
Breathe perustuu poliota sairastavan Robin Cavendishin elämään. Sairauden takia Robin halvaantui kaulasta alaspäin ja hänelle annettiin vain muutama kuukausi elinaikaa. Hän kuitenkin taisteli vuosia sairauden kanssa ja paransi muiden poliota sairastavien elämää huomattavasti. Tositarinan pohjalta Robinin poika, elokuvatuottaja Jonathan Cavendish palkkasi William Nicholsonin työstämään käsikirjoituksen, sillä hän halusi kertoa isänsä saavutuksista. Elokuvan tuotanto lähti liikkeelle ja Breathe sai ensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuun alussa. Nyt filmi on ilmestymässä myös Suomeen. Itse aloin odottamaan elokuvan näkemistä, kun kuulin, että se on The Lord of the Rings -trilogiasta (2001-2003) tutun Andy "Klonkku" Serkisin esikoisohjaus. Kiinnostustani kasvatti myös se, että pääroolissa nähtäisiin Andrew Garfield, joka oli Oscar-ehdokkaana osastaan Hacksaw Ridgessä (2016). Vaikka minua hieman mietitytti leffan saamat keskinkertaiset arviot, menin silti positiivisin mielin katsomaan elokuvaa.
Robin Cavendish on villi ja vapaa nuori mies, jonka elämä tuntuu katkeavan kuin seinään polion halvaannuttaessa hänet. Aluksi hänen päänsä valtaavat itsetuhoiset ajatukset, mutta hän päättää vaimonsa avulla elää mahdollisimman täyttä elämää niin hyvin kuin vain pystyy.
Andrew Garfield näyttelee tosiaan Robin Cavendishiä ja osoittaa jälleen kerran, että hän on muuttunut The Amazing Spider-Man 2:n (2014) jälkeen paljon varteenotettavammaksi näyttelijäksi. Garfield jatkaa voittoputkeaan Hacksaw Ridgen ja Silencen(2016) kanssa, ja olen täysin varma, että jonain päivänä hän vielä nappaa Oscarin... muttei vielä tästä elokuvasta. Garfield on kyllä erinomainen, mutta roolista puuttuu silti jokin pieni isku, joka varmistaisi Garfieldille edes ehdokkuuden. Näyttelijä muuttuu hienosti halvaantuneeksi ja tuo upeasti esille Robinin tunteet pelkillä ilmeillään. Alun jälkeen Garfield lähinnä vain makaa tai istuu paikoillaan, joten fyysisesti raskaasta työstä ei ole kysymys. Kuvauksissa hän halusi pysyä kaiken aikaa roolihahmossaan, jolloin muut näyttelijät joutuivat auttamaan häntä jatkuvasti. Tämä voi helposti kuulostaa ylimieliseltä, mutta olen varma, että hän teki sen ihan oikeasti siksi, jotta voisi uskottavammin muuttua hahmoksi. Garfield on myös taidokkaasti muuttanut ääntään, joka on välillä hieman kähisevää, mikä sopii todella hyvin henkilölle, joka joutuu hengittämään koneen avulla. Robinin vaimoa, Dianaa näyttelee Claire Foy, joka on myös todella hyvä roolissaan. Koska Garfield on halvaantunut, Foy pääsee esille liikkumisensa avulla, jolloin hän ei jää Garfieldin hienon roolityön varjoon. Robinin ja Dianan tilannetta voi helposti verrata The Theory of Everythingissä (2014) esiintyvään suhteeseen Stephen Hawkingin (Eddie Redmayne) ja Janen (Felicity Jones) välillä, mutta se on kyllä pakko sanoa, että Foy hoitaa huolehtivan ja rakastavan vaimon roolin paljon paremmin kuin Jones. Dianan rakkaus Robinia kohtaan näkyy läpi leffan, mutta se ei ole liian imelää koskaan, vaan pelkästään uskottavasti esitettyä. Pariskunnan tilanteessa moni rakkaus kaatuisi, mutta on hienoa, miten Diana on valmis olemaan miehensä tukena aina. Elokuvassa nähdään myös pienemmissä rooleissaEragonista (2006) tuttu Ed Speleers Robinin ystävänä Colinina, Hugh Bonneville professori Teddy Hallina, Jonathan Hyde tohtori Entwistlenä, Stephen Mangan tohtori Aitkenina, sekä Dallon Brewer, Deacon Brewer, Jack Madigan, Frank Madigan, Harry Marcus ja Dean-Charles Chapman Robinin ja Dianan Jonathan-poikana. Sivunäyttelijöistä parhaiten esille pääsee Tom Hollander, joka tekee elokuvassa tuplaroolin. Hän näyttelee Dianan identtisiä veljiä, Bloggsia ja Davidia, mikä on tehty erittäin hyvin ja uskon monien luulevan, että elokuvaan on löydetty oikeasti identtiset kaksoset näyttelemään. Hollander on hyvä rooleissaan ja tuo oivaa huumoria mukaan.
Breathe lähtee kummallisen kiirehtien liikkeelle. Kunnon pohjustamista ei siis ehdi tapahtua, eikä hahmoja ole päässyt tuntemaan lähes ollenkaan, kun Robin jo halvaantuu. Siitäkin eteenpäin filmi hyppii oudosti eteenpäin ja pelkäsin, ettei teos saisi minua ollenkaan mukaansa. Onneksi noin puolen tunnin jälkeen elokuva vihdoin alkaa rauhoittua, jolloin tarinasta saa otteen ja leffasta voi oikeasti nauttia. Tai no, nauttia ja nauttia. Eihän se erityisen mukavaa ole katsella, kun jonkun elämä menee pilalle sairauden takia. Filmi kuitenkin herättää mielenkiinnon paremmin ja saa katsojan välittämään Robinista, jolloin kokonaisuuden laatutaso alkaa parantua vähitellen. Jossain kohtaa kömpelön aloituksen melkein jopa unohtaa, kun päästään näkemään todella oivallisia kohtauksia. Harmillisesti kokonaisuus ei pääse ylettymään todella hyvän elokuvan tasolle, vaikka se sitä usein kovasti tavoitteleekin. Kokonaisuuteen mahtuu nimittäin muutamia vain "ihan kivoja" -kohtia, minkä lisäksi jotkut koskettaviksi tarkoitetut hetket ovat pienesti liian melodramaattisia. Elokuva todella keskittyy vain Robinin sairauteen, sekä hänen ja Dianan suhteeseen, sillä kaikki muu tuntuu jäävän täysin sivuun. Etenkin Ed Speleersin näyttelemä Colin-kaveri on niin kehnosti luotu hahmo, että suurimman osan leffan kestosta lähinnä miettii, kuka hän edes on ja miksi hän on vähän väliä taustalla. Hugh Bonneville on mainio näyttelijä, mutta hän tuntuu olevan ikävästi alikäytetty, minkä lisäksi eräs Tid (Penny Downie) aiheuttaa myös ihmetystä merkityksestään. Asioita tapahtuu paljon, mutta monilla tapahtumilla ei oikein tunnu olevan merkitystä. Myös tunnelmakin rakoilee paikoitellen. Muuten kyseessä on kuitenkin oiva draamaleffa, joka sisältää tarpeeksi kiinnostavan tarinan, jotta katsoja haluaa nähdä, miten Robinille käy. Mukana on tosiaan todella hyviäkin hetkiä. Parissa kohtaa katsoja jopa pistetään jännittämään, kun Robinin hengityskone menee rikki. Hymy nousee aina välillä huulille pääkaksikon ansiosta. Breathen katsoo mielellään kerran, mutta ei se tee tarpeeksi isoa vaikutusta, jotta sen haluaisi kovin pian nähdä uudestaan. Elokuvan on tosiaan ohjannut Andy Serkis, joka on tunnettu motion capture -hahmojen esittämisestä. Hän siis esittää hahmojen liikkeet, ilmeet ja äänet, joiden pohjalta lopullinen hahmo luodaan tietokoneella. Klonkun lisäksi Serkis on esittänyt myös kapteeni Haddockia animaatiossa The Adventures of Tintin: The Secret of the Unicorn (2011), nimikkogorillaa leffassaKing Kong(2005) ja Caesar-apinaa uusissa Planet of the Apes -elokuvissa (2011-2017). Olisikin voinut luulla, että hänen esikoisohjauksessaan kaikki hahmot olisivat motion capturella toteutettuja, ja hän esittäisi niistä jokaista. Draamaleffan hän kuitenkin päätyi tekemään ja onnistui siinä ihan hyvin. Breathe on selvästi Serkisin esikoisohjaus, mutta eiköhän hän tästä vain paranna. Alun kömpelöstä rytmityksestä voi syyttää joko William Nicholsonin käsikirjoitusta tai Masahiro Hirakubon leikkausta. Elokuva on kuitenkin hyvin kuvattu. Ajankuva on taidokkaasti tuotu esille hienoilla puvuilla ja lavasteilla. Maskeeraukset filmin loppupäässä eivät ole mitä parhaimmat, mutta ne pystyin katsomaan sormien läpi. Äänimaailmassa parasta on Robinin hengityskoneen pitämä ääni, joka saa katsojankin helposti ahdistumaan ja miettimään, miten kamalaa sellainen elämä olisi jo pelkästään sen päättymättömän kovan äänen kanssa. Leffan musiikit on säveltänyt Nitin Sawhney, joka on tehnyt yllättävän hyvää työtä ja saa musiikkinsa korostumaan aina tarpeen vaatiessa.
Yhteenveto:Breathe on kelpo draamaelokuva, jolla kestää ikävän kauan saada katsoja mukaansa. Ensimmäisen puolituntisen rytmitys on harmillisen hyppivää, mutta onneksi sen jälkeen leffa rauhoittuu. Välillä filmi on todella hyvä ja välillä se on vain ihan kiva. Robinin tarina on kuitenkin niin kiinnostava, että leffan haluaa nähdä loppuun asti. Häntä näyttelevä Andrew Garfield on myös niin taitava, että jo hänen takiaan elokuvaa jää tuijottamaan. Myös Robinin vaimoa esittävä Claire Foy onnistuu roolissaan. Muut hahmot jäävät harmillisesti todella etäisiksi, eikä heidän merkityksiään välillä ymmärrä lainkaan. Surulliset kohtaukset ovat paikoitellen onnistuneita, mutta niistä löytyy myös hieman liian korostettua henkeä. Iloisiakin hetkiä on luvassa, ja Robinin ja Dianan romanssista on saatu oivallinen. Ohjaajana Andy Serkis ei vielä todista kykyjään, mutta voi olla, että hänen seuraava leffansa Jungle Book (2018) tulee olemaan parannus. Teknisesti kyseessä on tyylikäs leffa kuvauksesta pukuihin ja lavasteisiin. Äänimaailmakin on mainio, etenkin hengityskoneen masentavan metelin takia. Jos pidätte tositapahtumiin perustuvista liikuttavista draamaleffoista, niin kannattaa katsoa Breathe. Se sopii myös niille, jotka pitivät The Theory of Everythingistä, sillä niillä kahdella on samanlainen pohjatarina; rakkaus jota koetellaan vakavan sairauden voimin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Breathe, 2017, Imaginarium Productions
Ohjaus: Justin Chadwick Pääosissa: Alicia Vikander, Dane DeHaan, Christoph Waltz, Holliday Grainger, Jack O'Connell, Judi Dench, Zach Galifianakis, Kevin McKidd, Tom Hollander ja Cara Delevingne Genre: draama, romantiikka Kesto: 1 tunti 47 minuuttia Ikäraja: 12
Tulip Fever, eli suomeksi Tulppaanikuume perustuu Deborah Moggachin samannimiseen kirjaan vuodelta 1999. Kirjan pohjalta aiottiin tehdä elokuva jo vuonna 2004: siihen ehdittiin palkata näyttelijät ja muu työryhmä, minkä lisäksi leffan lavastetta varten istutettiin 12 tuhatta tulppaania, mutta juuri muutamaa päivää ennen kuvauksia koko tuotanto peruttiin, sillä veromuutosten takia leffojen teon hinta muuttui voimakkaasti Briteissä. Elokuvan teko lähti uudestaan käyntiin vuonna 2013. Uusi työryhmä palkattiin, uudet näyttelijät valittiin ja kuvaukset alkoivat onnistuneesti kesällä 2014. Tulip Feverin piti ilmestyä jo loppuvuodesta 2015, mutta sen julkaisua siirrettiin seuraavaan kesään. Jostain syystä ilmestyminen viivästyi vielä pariin otteeseen, mutta nyt se on vihdoin tulossa elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta sen näyttelijöiden takia. Alicia Vikander oli tehnyt vaikutuksen The Danish Girlissä (2015), josta hän olikin saanut Oscar-palkinnon, minkä lisäksi mukana olisi esimerkiksi Judi Dench, joka varmasti toimii "historiallisessa" draamaleffassa. Ajattelin, että eihän tätä voi jättää väliin, jos filmi olisikin vaikka Oscar-ehdokkaana ensi vuoden gaalassa. No, siitä ei taida olla pelkoa. Ennen Tulip Feverin näkemistä nimittäin luin, että sitä oli haukuttu paljon ja minua alkoi pelottaa, mitä jos kyseessä onkin ihan surkea filmi? Ristiriitaisin tuntein menin katsomaan elokuvaa, mutta toivoin, ettei se olisi yhtä huono kuin olin lukenut.
1630-luvun Amsterdamissa arvokkaan Cornelis Sandvoortin vaimo Sophia rakastuu taiteilijaan, joka maalaa pariskunnasta muotokuvan. Sophia Sandvoortina nähdään Alicia Vikander, joka on tuttuun tapaansa mainio. Sophia eli aikoinaan orpokodissa, mistä Cornelis hänet löysi ja päätti ottaa vaimokseen. Sophia kokee velvollisuudekseen rakastaa Cornelista, mutta hänestä näkee kaiken aikaa, että hän haaveilee toisenlaisesta elämästä. Hahmoon onkin saatu mukaan erilaisia asioita, joita hän yrittää pitää salassa mieheltään ja katsojana seuraa jännityksellä, miten hän kykenisi olemaan rakastamansa taiteilijan kanssa, ilman että hänen todellinen miehensä saa tietää? Cornelis Sandvoortia esittää Christoph Waltz, minkä toimimista aluksi hieman pohdin, sillä vaikka Waltz osoittikin Inglourious Basterdsissa (2009) näyttelevänsä upeasti, ovat hänen roolisuorituksensa olleet sen jälkeen lähinnä vain ihan kivoja tai kehnoja. Olin kuitenkin huojentunut, sillä Waltz on oiva valinta, vaikka aluksi onkin outoa katsoa pariskuntaa, joista toinen on yli kolmekymmentä vuotta toista vanhempi. Kemia Waltzin ja Vikanderin välillä on onnistuneesti luotu, ja vaikka tavallaan haluaisikin nähdä Sophian ikäisensä kanssa, ei Cornelisissa tunnu olevan oikeasti mitään pahaa, jolloin häntä käy hieman jopa sääliksi. Taiteilija Jan Van Loosia näyttelee Dane DeHaan, mikä oli kanssa erikoinen valinta mielestäni, mutta olin positiivisesti yllättynyt, ettei DeHaan ollut samanlainen hämärä heppu kuin yleensä, vaan hänestä oli saatu irti jonkinlaista taiteilijasielua. Jan Van Loosille on myös luotu ihan kiinnostava tausta. Janin juoppona Gerrit-apulaisenaan nähdään Zach Galifianakis, mistä olin todella yllättynyt, sillä hän esiintyy pääasiassa komedioissa. Ohjaaja on tainnut saada ihmeitä aikaan näyttelijöissä, sillä Galifianakis on luonteva roolissaan, eikä vedä hommaa yli, kuten hän välillä päätyy tekemään. Erikoisen paljon Gemma Artertonilta kuulostava Holliday Grainger näyttelee Sandvoortien kyökkipiika Mariaa ja Jack O'Connell esittää tämän salarakasta, kalakauppias Willemiä. Maria on oikein hyvä hahmo, Grainger esittää häntä mainiosti ja on ihan hauskaa, että hän toimii leffan kertojaäänenä, eikä Sophia itse, mutta Marian ja Willemin rakkaustarina tuntuu välillä olevan liian suuresti käsitelty asia, jolloin se tuntuu ylimääräiseltä. Muita hahmoja elokuvassa ovat erinomaisen Judi Denchin näyttelemä naisluostarin johtajar, eli abbedissa, Tom Hollanderin esittämä pervo tohtori Sorgh, todella pieneen rooliin jäävän Cara Delevingnen esittämä Annetje ja Kevin McKiddin näyttelemä herra De Bye, jotka nähdään pääasiassa tulppaanipörsseissä. Elokuvan nimen mukaisesti tulppaanit ovat todella iso juttu tarinassa. Aluksi voi tuntua hassulta, että kukat olisivat joskus olleet äärimmäisen tärkeässä asemassa, mutta niin se vain ihan oikeasti oli. Vuonna 1634 tulppaanit tulivat Amsterdamissa markkinoille ja ihmiset menivät ihan hulluiksi niistä. Kaikkien oli pakko niitä saada ja niitä huutokaupattiin kovilla hinnoilla. Mitä harvinaisempi tulppaani oli omistuksessa, sitä arvokkaammalta joku vaikutti. Tulppaanipörssissä käydäänkin aina välillä ja kukista harvinaisimpien omistaminen ratkaisisi tietty monet hahmojen ongelmat. Ongelmia hahmoilla nimittäin riittää. Sen lisäksi, että Sophia miettii, mitä ihmettä hän tekee vanhan miehen kanssa, joka haluaisi saada Sophian kautta itselleen perijän, hän joutuu salasuhteeseen, mikä johtaa vielä uusiin hankaluuksiin. Sen lisäksi Marian ja Willemin rakkautta pitää salailla, ja heillekin tulee toinen suuri salaisuus. Tulip Feverissä on paljon asioita meneillään ja etenkin ensimmäinen puolisko hyppii välillä niin oudosti, että voi olla vaikeaa pysyä kärryillä. Ensimmäisen puoliskon katselukokemusta hankaloittaa myös se, ettei voi olla varma, kuka leffan päähenkilö oikeasti on? Julisteen mukaan filmi kertoisi Sophiasta, mutta kun kertojaääni kuuluu Marialle, jolla on oma tarinansa, kestää todella kauan, ennen kuin katsojana tajuaa, millaista tarinaa elokuva yrittää saada aikaiseksi. Alkupäässä lähinnä ärsyttää, sillä Sophian juonikuvio on itsessään jo tarpeeksi mielenkiintoinen, niin miksi mukaan on pitänyt tunkea iso sivujuoni?
Puolessa välissä palaset alkavat onneksi loksahdella kohdalleen ja kaksi isoa juonikuviota yhdistyvät vihdoin, jolloin elokuvaan alkaa löytyä tolkkua. Teos nappaa paremmin mukaansa ja katsoja haluaa tietää, millaisen sopan Sophia keittää itselleen. Harmillisesti puolen välinkin jälkeen tarina loikkii outoja aikahyppyjä eteenpäin, sillä alle kaksituntinen elokuva kattaa tapahtumat muutaman vuoden ajanjaksolta. Alkuperäisessä Deborah Moggachin kirjassa rytmitys on varmasti rauhallisempaa ja käsikirjoitusta työstettäessä olisi tarinaa voinut muokata hieman. Tulip Feverin huipennus on todella mielenkiintoinen ja tarinan päätös vaikuttaa lupaavalta, mutta harmillisesti lopetuksesta on tehty liian helppo, jolloin se jättää pienen pettymyksen tunteen. On elokuva kuitenkin parempi kuin arvioiden perusteella pelkäsin ja vaikka tarina kulkeekin välillä miten sattuu, on se silti ihan kelpo pätkä, jonka katsoo ainakin kerran. Mukaan on saatu pientä jännitettä salaisuuksien kautta, minkä lisäksi leffaan on livahtanut huumoria, josta osa tosin tuntuu enemmän tahattomalta, kuten Sophian ja Cornelisin seksikohtaukset. Sen lisäksi, että hahmojen (ja näyttelijöiden) ikäero on suuri, oli vaikea pidätellä naurua, kun Cornelis tulee sänkyyn virnuillen, että hänen pieni sotilaansa olisi valmiina. Seksiä ja alastomuutta on muutenkin mukana, joten vaikka ikäraja on vain K12, niin kannattaa miettiä tarkkaan, jos olet aikeissa viedä lapsesi katsomaan filmiä.
Elokuvan on ohjannut Justin Chadwick, joka on aiemmin tehnyt lähinnä televisiosarjoja, mutta hän on ohjannut myös mm. Nelson Mandelasta kertovan Mandela: Long Walk to Freedomin. Tässä hän on tehnyt ihan kivaa työtä pitäessään laajaa kokonaisuutta jollain lailla kasassa ja luodessaan oikean hengen mukaan. Näyttelijäohjauksen hän taitaa mainiosti. Leffa on kuvattu hyvin, mutta leikkauksen ei tarvitsisi olla niin nopeatempoista. Tulip Feverin lavasteet ovat todella tyylikkäät, minkä lisäksi myös puvut ovat erinomaisesti toteutetut. Filmiä katsoo siis mielellään jo pelkän visuaalisuutensa takia. Äänimaailma on toimiva, muttei erityisen ihmeellinen, kuten eivät ole myöskään Danny Elfmanin säveltämät musiikit.
Yhteenveto:Tulip Fever on liian täynnä erilaisia juonikuvioita, jolloin se hyppii paikoitellen minne sattuu. Elokuvan ensimmäisen puolikkaan aikana on vaikea sanoa, kenestä tarina oikein kertoo, sillä tuntuu kuin päällekäin kulkisi kaksi eri tarinaa. Onneksi puolessa välissä tarinat vihdoin yhdistyvät ja leffa saa napattua paremmin mukaansa, vaikka hyppiikin yhä oudosti eteenpäin. Mukaan on saatu oivaa jännitettä, kun hahmoille syntyy niin paljon salaisuuksia ja aina välillä on tilanteita, jolloin ne voisivat helposti paljastua. Huumoriakin on mukana, joskin osa siitä on tahatonta. Näyttelijät suoriutuvat oikein mainiosti rooleistaan ja filmin visuaalinen ilme on erinomainen puvuista lavasteisiin. Tulip Fever on selvästi parempi elokuva kuin pelkäsin, vaikkei olekaan parempi kuin "ihan hyvä". Suosittelen elokuvaa niille, jotka pitävät vanhaan aikaan sijoittuvista romanttisista draamoista. Tämän takia ei leffateatteriin tarvitse välttämättä raahautua, mutta sen katsoo sujuvasti vaikka televisiosta tai striimipalvelusta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.entertainment-today.be
Tulip Fever, 2017, Worldview Entertainment, Paramount Pictures, Ruby Films
