Thrash (2026) - elokuva-arvostelu

THRASH

Ohjaus: Tommy Wirkola

Näyttelijät: Phoebe Dynevor, Whitney Peak, Djimon Hounsou, Alyla Browne, Stacy Clausen, Dante Ubaldi, Matt Nable ja Amy Mathews

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 26 minuuttia

Ikäraja: 16

Thrash on Tommy Wirkolan ohjaama ja käsikirjoittama haikauhuelokuva. Projekti lähti liikkeelle työnimellä "Beneath the Storm" ja kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2024. Alun perin Sony Picturesin oli tarkoitus julkaista elokuva teattereissa kesällä 2025, uudella nimellä "Shiver", mutta yhtiö peruikin teatterikierroksen ja myi leffan Netflixille. Nyt Thrash on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse olen odottanut sen katsomista kauhulla, kammotessani haita aika lailla. Tieto siitä, että Sony dumppasi elokuvan Netflixille, ei kielinyt hyvää ja katsoinkin Thrashin skeptisenä sen julkaisupäivänä.

Kun hurja hurrikaani iskee pieneen amerikkalaiskaupunkiin, nouseva vesi ei jää kaupungin asukkaiden ainoaksi huolenaiheeksi, nälkäisten haiden uidessa kaupunkiin.

Thrash seuraa muutamia hahmoja, jotka asuvat pienessä Annievillen kaupungissa ja joiden päivä on muuttumassa hetki hetkeltä ikävämmäksi. On Bridgerton-sarjasta (2020-) tutun Phoebe Dynevorin näyttelemä raskaana oleva Lisa, Matt Nablen esittämä juoppomies Bill Olsen ja hänen ottolapsensa Ron (Stacy Clausen), Dee (Alyla Browne) ja Will (Dante Ubaldi), sekä Djimon Hounsoun näyttelemä meribiologi Edwards ja hänen siskontyttönsä Dakota (Whitney Peak). Hahmot ovat sopivan erilaisia toisistaan, mutta yksikään heistä ei ole lopulta järin kiinnostava ja heidän kohtalonsa on helppo arvata heti, kun he ensi kerran saapuvat ruutuun. Näyttelijät ovat kuitenkin kelvollisia rooleissaan, kanavoiden uskottavasti hahmojensa pelkoa, kun myrsky tuo härkähait uiskentelemaan nälkäisinä keskelle kaupunkia.

Enpä toisaalta ihmettele, että Sony päätti luovuttaa Thrashin suhteen ja perui sen viime kesälle suunnittelemansa teatterikierroksen. Eipä tätä huomattavasti parempi haileffa Dangerous Animalskaan (2025) tienannut lippuluukuilla lopulta edes kymmentä miljoonaa dollaria. En myöskään ihmettele, miksi Netflix tarttui leffaan - olihan suoratoistopalvelun parin vuoden takainen haileffa Seinen syvyyksissä (Sous la Seine - 2024) katsojatilastohitti. Thrashin siirtyminen yhtiöltä toiselle oli varmaan molempien yhtiöiden kannalta paras päätös. Sony sai todennäköisesti paremmat rahat kaupoista kuin lipputuloista ja Netflixissä pelkkää kuukausimaksua vastaan useampi katsoja todennäköisesti antaa leffalle mahdollisuuden.

Thrash ei ole kovin kaksinen elokuva, mutta viihdyttää se ajoittain läpi alle puolentoista tunnin kestonsa. Alkupää on vielä jopa ihan lupaava, myrskyn uhan vasta syntyessä. Jo pelkkä valtavan aallon pyyhkäisy Annievillen läpi on jännittävää seurattavaa ja todellinen kauhuhan on vasta uiskentelemassa paikalle. Outoa kyllä, kun hait vihdoin tulevat kuvaan, elokuva alkaakin menettää otettaan kohtaus kohtaukselta. Aluksi typerien ihmisten veriset loput tyydyttävät kierolla tavalla, mutta jännite rakoilee ja toisinaan sitä huomaa olevansa haiden puolella. Hahmot pakotetaan yhä hölmömmistä syistä veden varaan ja samalla leffakin muuttuu hölmömmäksi. Loppuhuipennuksessa kieli on niin visusti poskessa, että alkupään kauhuilu on enää kaukainen muisto. Aivan kuin elokuvaa olisi ryhdytty tekemään eri visiolla kuin mihin siinä lopuksi päädyttiin. Thrashin katsoo ihan sujuvasti kerran läpi, mutta tuskin sitä tulee toistamiseen mulkaistua... tai edes muistettua sen olemassaoloa enää parin viikon päästä. 

Ohjaaja-käsikirjoittaja Tommy Wirkolan filmografiaan kuuluu muun muassa zombikomedia Dead Snow (Død snø - 2009), jouluinen toimintakomedia Violent Night (2022), sekä härö animaatio Spermageddon (2024). Wirkolan maneereihin kuuluu siis tietty leikittely ja pilke silmäkulmassa, mutta Thrashin ongelmaksi muodostuu se, että kun tämä leikittely alkaa, tuntuu se olevan ristiriidassa elokuvan synkemmän ensimmäisen tunnin kanssa. Wirkolan käsikirjoitus on lähtökohdiltaan ihan hyvä, vaikka se vaikuttaakin kopioivan krokotiilileffa Crawlia (2019), mutta teksti ei koskaan lähde kunnolla käyntiin. Teknisestikin Thrash on ailahteleva. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat mainiot ja maskeeraukset oivalliset. Tietokonetehosteet lähinnä ajavat asiansa ja haiden taso vaihtelee uskottavista selkeisiin digiluomuksiin. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, vaikkei Dom Lewisin ja Daniel Futcherin musiikeista jääkään mitään mieleen. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Thrash, Yhdysvallat, 2026, Hyperobject Industries, Sony Pictures Releasing, Soundfirm

Arvostelu: The Island (2005)

THE ISLAND

Ohjaus: Michael Bay

Pääosissa: Ewan McGregor, Scarlett Johansson, Sean Bean, Djimon Hounsou, Steve Buscemi, Ethan Phillips, Brian Stepanek, Michael Clarke Duncan, Kim Coates ja Glenn Morshower

Genre: scifi, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

The Island on Michael Bayn ohjaama scifitoimintaelokuva. Elokuva lähti liikkeelle Caspian Tredwell-Owenin ideasta, jonka pohjalta hän kynäili käsikirjoituksen ja ryhtyi kaupittelemaan sitä studioille. DreamWorks Pictures nappasi projektin itselleen ja palkkasi Alex Kurtzmanin ja Roberto Orcin viilaamaan tekstiä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2004 ja lopulta The Island sai maailmanensi-iltansa 11. heinäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen epäonnistuminen, josta kriitikot eivät pahemmin piitanneet. Itse kuitenkin pidin leffasta paljon, kun näin sen ensi kertaa jo lapsena, muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen. Olen katsonut elokuvan pariinkin otteeseen uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt jo ainakin vuosikymmen. Kun huomasin The Islandin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Vuonna 2019 suuri osa ihmiskunnasta on kuollut hirvittävän taudin takia. Eloonjääneet asuvat maanalaisessa laitoksessa ja haaveilevat pääsystä Saarelle, ainoaan paikkaan missä tartuntaa ei ole. Kaksi eloonjäänyttä saavat kuitenkin selville kaamean huijauksen ja päättävät paeta laitoksesta.

The Islandin päärooleissa nähdään Ewan McGregor ja Scarlett Johansson, jotka esittävät Lincoln Six Echoa ja Jordan Two Deltaa, kahta tartunnalta selviytynyttä, jotka elävät muiden eloonjääneiden kanssa laitoksessa ja haaveilevat pääsystä Saarelle. Mutta kun Lincolnille ja Jordanille selviää kauhistuttava totuus laitoksesta, he päättävät paeta. McGregor ja Johansson istuvat oivallisesti rooleihinsa ja heidän väliltä löytyy mainiota kemiaa. McGregor tulkitsee erittäin hyvin hahmonsa muuttuvia tunteita, kun totuudet hiljalleen paljastuvat Lincoln Six Echolle. Johansson jää roolissaan selvästi McGregorin varjoon ja vaikka näyttelijältä löytyy hyvät hetkensä, on Johansson ajoittain hieman puinen osassaan.

     Elokuvassa nähdään myös Sean Bean eloonjääneiden terapeuttina, tohtori Merrickinä, Djimon Hounsou karkuteille lähteneitä Lincolnia ja Jordania jahtaavana Laurentina, Ethan Phillips, Brian Stepanek ja Michael Clarke Duncan muina selviytyjinä Jones Three Echona, Gandu Three Echona ja Starkweather Two Deltana, sekä Steve Buscemi Lincolnin teknikkokaverina Macina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat oivallisesti osistaan. Bean on nappivalinta lempeäksi, mutta selvästi jotain salailevaksi tohtoriksi ja Hounsousta löytyy karismaa palkkasoturiksi, joka on kaiken aikaa pääkaksikon kintereillä.

Ennen kuin pistin The Islandin pitkästä aikaa pyörimään, jännitin, että mitä jos en enää pitäisikään elokuvasta? Ja mitä vielä. Kyseessähän on oikein mainio toimintaseikkailu, joka sisältää erittäin hyvän konseptin, sekä ehdottomasti yksi Michael Bayn paremmista teoksista. Elokuvan tulevaisuudenkuva (joka tosin on nyt vuonna 2025 meille jo menneisyyttä) on mielenkiintoinen ja laitos, jossa eloonjääneet asuvat, unelmoiden pääsystä paratiisimaiselle Saarelle, on kiehtova paikka. Kun Lincoln Six Echo eräänä päivänä harhailee väärään paikkaan ja saa selville jotain, mitä eloonjääneiden ei kuuluisi saada tietää, alkaa todella mukaansatempaava ajojahti, josta ei vauhdikasta toimintaa ja jännittäviä tilanteita puutu. Katsojan on parasta tietää elokuvasta mahdollisimman vähän ennakkoon, sillä sen paljastukset ja käänteet ovat oivallista seurattavaa.

Elokuva alustaa kertomustaan ja hahmojaan onnistuneesti, päästen silti nopeasti itse asiaan. Kahden tunnin ja vartin kesto kulkee pääasiassa nopeasti ja vasta loppupäässä hurjat takaa-ajot ja isommaksi paisuva toiminta alkaa aiheuttamaan pientä ähkyä. Moniin muihin Bay-rainoihin verrattuna The Island pysyy kuitenkin suhteellisen maltillisena, sekä passelin tiukkana. Siinä on myös tavallista enemmän pohdiskeltavaa katsojalle ja vaikka sen tietyt moraaliset dilemmat eivät olisikaan täysin uniikkeja tai mitään tajunnanräjäyttävää pureskeltavaa, on se tässäkin syvällisempää ja kiinnostavampaa kamaa kuin likimain kaikki muut ohjaajan teoksista.

Vaikka Caspian Tredwell-Owenin ideasta lähtenyt Alex Kurtzmanin ja Roberto Orcin työstämä käsikirjoitus onkin parempi kuin suuressa osassa Michael Bayn tuotantoa, ohjauksesta paistaa läpi, kuka puikoissa pyörii. The Islandista löytyy kaikki Bay-maneerit, oli kyse sitten värimäärittelyn voimakkaasta saturaatiosta, alhaalta kuvatuista dramaattisista hidastuksista, suurista räjähdyksistä tai tuotesijoittelusta (ainakin Xbox ja Ben & Jerry's ovat olleet sponsoroimassa leffaa). Bay kuitenkin osaa parhaimmillaan tehdä koukuttavaa toimintaviihdettä, sen hän osoittaa usean kerran. The Island on kameratyöskentelyltään ailahtelevaa ja välillä toivoisi, ettei kuvaus äityisi niin sähäkäksi, mitä ei auta nopeatempoinen leikkaus, jossa kuvat saavat kestää ehkä sekunnin ajan. Lavasteet ovat komeat, puvustus oivallista ja erikoistehosteet ovat kestäneet paremmin aikaa kuin jotkut viime vuosien toimintaspektaakkeleista. Äänimaailma rymistelee oivallisesti ja Steve Jablonsky kasvattelee tunnelmaa hyvin musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Island, 2005, Warner Bros., Dreamworks Pictures, Parkes/MacDonald Image Nation, Amblin Entertainment, K/O Paper Products

Arvostelu: Hiljainen paikka: Päivä yksi (A Quiet Place: Day One - 2024)

HILJAINEN PAIKKA: PÄIVÄ YKSI

A QUIET PLACE: DAY ONE

Ohjaus: Michael Sarnoski

Pääosissa: Lupita Nyong'o, Joseph Quinn, Alex Wolff ja Djimon Hounsou

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

John Krasinskin ohjaama, käsikirjoittama ja tähdittämä kauhuelokuva Hiljainen paikka (A Quiet Place - 2018) oli kriitikoiden kehuma jättihitti, joten jatkoa oli luvassa. Jatko-osan Hiljainen paikka: Osa 2 (A Quiet Place Part II - 2021) lisäksi Krasinski kynäili yhdessä Jeff Nicholsin kanssa esiosatarinan, joka keskittyisi kuulon avulla metsästävien avaruusolentojen hyökkäyksen alkuun. Taiteellisten erimielisyyksien vuoksi Nichols kuitenkin jättäytyi projektista, jolloin hänet korvattiin Michael Sarnoskilla, Krasinskin innostuttua tämän esikoiselokuvasta Pigistä (2021). Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2023 ja nyt Hiljainen paikka: Päivä yksi saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin valtavasti kahdesta ensimmäisestä Hiljaisesta paikasta ja olinkin hieman pettynyt, kun paljastettiin, että seuraava osa ei jatkaisikaan tuttujen hahmojen tarinaa. Elokuvan traileri näytti kuitenkin lupaavalta, tekijät vaikuttivat paperilla hyviltä ja leffan keräämät kehut kriitikoilta ja katsojilta Yhdysvalloissa nostattivat odotuksiani. Kävinkin uteliain mielin katsomassa Hiljainen paikka: Päivä yhden sen ennakkonäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Kuolemansairas Sam jää kissansa Frodon kanssa jumiin New Yorkiin, kun supertarkan kuulonsa avulla metsästävät avaruusolennot hyökkäävät Maahan.

Hiljainen paikka: Päivä yksi ei jatka kahdesta ensimmäisestä elokuvasta tutun Abbottin perheen tarinaa, vaan esittelee uudet hahmot, jotka joutuvat taistelemaan henkensä edestä avaruusolentojen hyökkäyksen käynnistyessä. Keskiössä on aina mahtavan Lupita Nyong'on näyttelemä Sam, syöpää sairastava, varsin tympeä nainen, joka löytää iloa lähinnä kissastaan Frodosta (Schnitzel ja Nico, jotka ansaitsivat jonkin kissa-Oscarin roolisuorituksillaan), pizzasta ja runoista. Hahmo on mainio ja yksinelossaan hyvin erilainen kuin aiemmissa leffoissa nähty tiivis ydinperhe. Nyong'o ei ikinä suostu pettämään ja hän vakuuttaa tässäkin elokuvassa.

     Elokuvassa nähdään myös Alex Wolff syöpää sairastavien tukiryhmää vetävänä Reubenina, Stranger Things -sarjan (2016-) neljännen tuotantokauden myötä kuuluisuuteen ponkaissut Joseph Quinn lakia opiskelevana Ericinä, sekä Hiljainen paikka: Osa 2:ssa nähty Djimon Hounsou tutussa roolissaan Henrinä. Sivunäyttelijätkin ovat mainiot osissaan, etenkin Quinn, jolle todella toivoo kaikkea hyvää Hollywoodissa. Seuraavaksi hänet nähdäänkin Marvelin The Fantastic Four -elokuvan (2025) Liekki-supersankarina. Quinn on todella sympaattinen Ericinä, joka pelkää kuolemaa ja löytää yllättävän toverin kuolemista jo odottavasta Samista. Quinnin ja Nyong'on väliltä löytyy hyvää kemiaa, mutta pidän silti siitä, ettei hahmojen välille ole ryhdytty kirjoittamaan väkinäistä romanssia.

Kukapa olisi vuosia sitten arvannut, että Amerikan Konttorista (The Office - 2005-2013) tuttu hassuttelija John Krasinski käynnistäisi tämän hetken parhaan elokuvasarjan, joka porskuttaisi lujaa vielä kolmannen leffansa myötä? Jännitin etukäteen, että kyseessä olisi rahan perässä tehty studioräpellys, jonka myötä vahvasti käynnistynyt elokuvasarja lässähtäisi, mutta mitäpä vielä. Hiljainen paikka: Päivä yksi on mahtava lisäys leffasarjaan ja vain sementoi elokuvasarjan asemaa parhaiden monsterileffojen rintamalla. Kyseessä on intensiivinen, mutta myös tehokkaan herkkä puolitoistatuntinen, joka kertoo väkevän tarinan, mutta aukoo myös ovia laajentaa leffasarjaa entisestään. Varsinaisen Osa 3:n lisäksi olisi kiinnostavaa nähdä lisää tarinoita tämän hiljaisen maailmanlopun tiimoilta. Kenties antologiamainen televisiosarja, jonka jokainen jakso kertoo oman tarinansa eri puolilta maailmaa?

Hiljainen paikka: Päivä yhdestä löytyy paljon tuttuja juttuja edellisosista ja mukana on jälleen useita kohtauksia, jolloin katsojakaan ei meinaa uskaltaa hengittää, sillä pelkää, että pieninkin pihahdus herättää näiden hirviöiden huomion. Jännittäviä kohtauksia on useita ja erityisesti eräs takaa-ajo metrotunnellissa saa sydämen hakkaamaan lujaa. Merkittävin osa jännitystä on kuitenkin se, että katsoja välittää seuraamistaan hahmoista ja juuri tämä puoli on elokuvan (ja koko sarjan) vahvuus. Samin ja Ericin selviytymiskamppailua jämähtää seuraamaan kuin vangittuna ja loppupäässä voi huomata, kuinka paljon onkaan tykästynyt näihin tyyppeihin.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Michael Sarnoski, jonka edellinen leffa, Nicolas Cagen tähdittämä Pig oli todella erilainen tapaus. Sarnoski osoittaa hallitsevansa yhä niin vahvan henkilödraaman kuin myös jännittävämmän hirviöspektaakkelin. Hän on panostanut hahmoihin ja tuo kauhun väliin myös sydämellisyyttä, sekä hieman huumoriakin. Hahmojen motiivi on tavallaan huvittava, mutta toisaalta myös varsin samaistuttava. Jäin käsikirjoituksessa kaipaamaan oikeastaan vain sitä, että hahmot olisivat itse vähitellen tajunneet olentojen metsästävän kuulonsa avulla, sillä nyt heille yksinkertaisesti kuulutetaan armeijan toimin, että kaikkien täytyy pysyä ihan hiirenhiljaa. Teknisiltäkin ansioiltaan Hiljainen paikka: Päivä yksi on mainio. Se on taitavasti kuvattu ja napakasti leikattu. Tuhoutuva Manhattan on luotu upean lavastuksen ja pääasiassa toimivien tietokonetehosteiden avulla. Äänimaailma on hyvin rakennettu Alexis Grapsasin säveltämän musiikin kera, tehostaen tietty tunnelmaa entisestään. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Quiet Place: Day One, 2024, Paramount Pictures, Platinum Dunes, Sunday Night

Arvostelu: Rebel Moon - Part Two: The Scargiver (2024)

REBEL MOON - PART TWO: THE SCARGIVER

Ohjaus: Zack Snyder

Pääosissa: Sofia Boutella, Michiel Huisman, Ed Skrein, Djimon Hounsou, Doona Bae, Staz Nair, Elise Duffy, Anthony Hopkins, Charlotte Maggi, Alfonso Herrera, Sky Yang, Stuart Martin, Ingvar Sigurdsson, Cleopatra Coleman, Fra Fee, Cary Elwes, Rhian Rees ja Ray Fisher

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 12

Alun perin Star Wars -leffaksi tarkoitettu Zack Snyderin Rebel Moon muovautui vuosien varrella videopeliksi ja televisiosarjaksi, ennen kuin Netflix oli valmis tarttumaan projektiin. Snyderin suunnittelema elokuva oli kuitenkin ehtinyt paisua jo niin valtavaksi, että se täytyi leikata kahteen osaan. Kummankin leffat kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2022 ja ensimmäinen osa, Rebel Moon - Part One: A Child of Fire julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa joulukuussa 2023. Kriitikoiden haukuista huolimatta leffa oli katselumenestys. Nyt jatko-osa Rebel Moon - Part Two: The Scargiver on myös julkaistu Netflixissä, alle puoli vuotta ensimmäisen elokuvan jälkeen ja itseäni leffa ei voinut vähempää kiinnostaa. Olin odottanut ensimmäistä Rebel Moonia paljon, mutta elokuva ei ollut itselleni vain suuri pettymys, vaan yksi viime vuoden surkeimmista rainoista. Rebel Moon - Part Two: The Scargiver ehtikin olla Netflixin valikoimassa jo viikon ajan, kunnes vihdoin jaksoin pistää sen pyörimään. Sanotaanpa heti suoraan, että jos pidit ensimmäisestä Rebel Moon -leffasta, kannattaa jatko-osakin katsoa. Jos taas et pitänyt ykkösosasta, pysy kaukana kakkosesta.

Kora ja muut soturit palaavat Veldtiin, kouluttamaan maanviljelijöistä taistelijoita ja valmistautumaan amiraali Noblen johtamien Imperiumin joukkojen hyökkäykseen.

Rebel Moonin tutut hahmot tekevät paluun The Scargiverissä, lukuun ottamatta Ray Fisherin näyttelemää Darrian Bloodaxea ja Charlie Hunnamin esittämää Kaita, jotka menettivät henkensä A Child of Firessä. Sofia Boutella nähdään toistamiseen Korana, menneisyyttään Imperiumin merkkihenkilönä pakoilevana naisena, joka haluaa auttaa pientä maanviljelyskylää päihittämään sortavat sotilaat. Ykkösleffassa Boutella vakuutti hieman paremmin, mutta jatko-osassa hänen suorituksensa jää aika latteaksi, lukuun ottamatta loppupään toimintakohtauksia. Kora paljastaa jälleen tasaisin väliajoin menneisyydestään hieman jotain lisää, mutta eipä hahmo vieläkään juuri herätä kiinnostusta.

     Koran kanssa taisteluun nousevat hänen rakastamansa Gunnar (Michiel Huisman), entinen kenraali Titus (Djimon Hounsou), valomiekoilla heiluva Nemesis (Doona Bae), paidoista vähät välittävä Tarak (Staz Nair), sekä joukkoon hypännyt Milius (Elise Duffy), jotka jäävät edelleen etäisiksi hahmoiksi, vaikka leffan alkupäässä jokainen pääseekin pikaisesti kertomaan omat nyyhkytarinansa, miksi he halusivat liittyä taistoon. Pääpahiksena nähdään tälläkin kertaa Imperiumin amiraali Noble (Ed Skrein), siitä huolimatta, että Kora tappoi hänet viime leffassa. Noble on tuotu takaisin, mutta täysin turhaan, sillä hahmosta ei saada tällä kertaa yhtään mitään irti, eikä Skrein ole kovin vakuuttava roolissaan. Menossa mukana ovat myös Anthony Hopkinsin ääninäyttelemä Jimmy-robotti, latteaksi takapiruksi jälleen jäävä Imperiumin johtaja Balisarius (Fre Fee), sekä Darrianin sisko Devra Bloodaxe (Cleopatra Coleman). Jimmy taitaa jopa olla leffojen kiinnostavin hahmo ja onkin harmi, että robotin kehityskaari Imperiumin apulaisesta mysteeriseksi sarvipääksi on taidettu jättää myöhemmin julkaistaviin, pidennettyihin Snyder-versioihin leffoista.

Kuten alussa kerroin, ensimmäinen Rebel Moon -elokuva oli itselleni yksi viime vuoden pahimmista pettymyksistä. Snyderin perisyntejä pullollaan oleva scifiraina tuntui laiskalta kopiolta huomattavasti paremmista elokuvista. Tarina oli varastettu Seitsemästä samuraista (七人の侍 - 1954), jolloin koko leffa koostui lähinnä itseään toistavasta kuviosta, jossa uusia, toinen toistaan mitäänsanomattomampia hahmoja pestattiin taistelemaan (lue: seisoskelemaan tuppisuuna taustalla loppuleffan ajan). Rebel Moon - Part One: A Child of Fire päättyi siihen, kun Kora ja kumppanit saapuivat takaisin Veldtin kylään ja Part Two: The Scargiver jatkaa tarinaa siitä. Toisin sanoen elokuva on vain jälkimmäinen puolisko Seitsemästä samuraista. 

Kora ja muut luulivat ongelmiensa olevan ohi Noblen tappamisen jälkeen, mutta pian he saavat ikäviä uutisia, että Noble onkin elossa ja johtaa uutta hyökkäystä viiden päivän päästä. Tähän viiteen päivään ehtii mahtua monenlaista. Sen lisäksi, että hahmojen täytyy päästä avaamaan lisää menneisyyttään, kyläläisistä saadaan siinä ajassa koulittua taitavia sotureita ja itse kylästä ehditään rakentamaan taistelutanner vallihautoineen ja tunneleineen kaikkineen. Eikä pidä unohtaa maanviljelyä, sillä pitäähän Snyderin saada mukaan siisteiksi tarkoitettuja, mutta todellisuudessa lähinnä huvittunutta tuhahtelua kotisohvalla aiheuttavia hidastuksia siitä, kun viljaa leikataan, siemeniä puhalletaan tuuleen, lihakset kimmeltävät hiestä ja kun lapset leikkivät riemuissaan ympärillä.

Elokuvan toinen puolisko onkin sitten periaatteessa pelkkä pitkä toimintakohtaus ja leffaa katsoessa ei voi olla tuumimatta, että jos turhat hidastukset olisi leikattu pois, Rebel Moonin olisi takuuvarmasti voitu julkaista yhtenä ainoana elokuvana. Kaikki tarina jäi ykkösleffaan ja jatko-osa on jopa aika uuvuttavaa seurattavaa mammuttimaisessa mäiskeessään. Kun hahmoista ei välitä tuon taivaallista, eikä toiminnan saralla tarjota oikeasti mitään mielenkiintoista, iskee ähky nopeasti taistelua katsoessa. Kaikkien valtavien räjähdystenkin keskellä elokuva tuntuu hassun pienimuotoiselta. Kun ykkösleffassa lennettiin avaruuden halki uusiin maailmoihin rekrytoimaan sotureita, on aika tylsää, että kakkosleffassa jumitetaan lähes koko aika pienellä farmilla. Taistelun päätyttyä itselleni jäi todella tyhjentävä fiilis. Rebel Moon oli selvästi tarkoitettu järisyttäväksi elämykseksi, mutta lopputulos tökkii aika lailla jokaisella osa-alueella. Elokuvien unohdettavuus ja yhdentekevyys on taidettu huomata myös Netflixillä, sillä jatko-osa alkaa kertauksella edellisen leffan tapahtumista. Siis leffan, joka julkaistiin neljä kuukautta sitten. Viimeiset minuutit The Scargiveristä taas käytetään tietty kolmososan pohjustamiseen. Snyderillä on nähtävästi villit suunnitelmat useammasta uudesta Rebel Moon -rainasta, mutta tällä näytöllä niitä ei todellakaan jää odottamaan.

Zack Snyderin ohjaus ja käsikirjoitus eivät tälläkään kertaa vakuuta, vaan mies on tainnut jopa tehdä uransa tähän mennessä huonoimman elokuvan (hassusti tätä asemaa piti tätä ennen ensimmäinen Rebel Moon -leffa). Snyder on tässä täysin maneeriensa sokea orja, joka ei tunnu enää edes tajuavan, kuinka meemimateriaaliksi hänen tyylinsä on muuttunut. Päheiksi tarkoitettu patsastelu on lähinnä vain koomista. Hänen tyyli ennen sisältöä -mentaliteettinsa todella kostautuu The Scargiverissä, sillä kyseessä ei edes ole tyylikäs elokuva. Seassa on joitain komeita otoksia, mutta leffa näyttää käsittämättömän halvalta ollakseen Netflixin jättisatsaus. Erikoistehosteet näyttävät monin paikoin keskeneräisiltä ja leffa luottaa liikaa niiden toimivuuteen. Lavasteet ovat sentään kelvolliset, mutta puvustuksessa on ajoittain menty siitä, mistä aita on matalin. Etenkin maanviljelyskohtausten aikana voi useasti huomata unohtaneensa, että leffan kuuluisi tapahtua kaukaisessa galaksissa, eikä täällä Maassa. Äänimaailmassakaan ei ole juuri kehumista. Ääniefektit ja Tom Holkenborgin musiikit kilpailevat siitä, kumpi mekastaa ja jytisee lujempaa. Mahtuupa leffaan myös todella koominen äänikömmähdys, kun eräässä Koran takaumassa taustalle on jostain syystä pistetty viulisteja ja sellistejä soittamaan ja tarkkaavaisimmat katsojat voivat huomata, että soittajien kädet liikkuvat lopulta täysin eri tahtiin kuin miten kuultava musiikki soi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Rebel Moon - Part Two: The Scargiver, 2024, Grand Electric, The Stone Quarry

Arvostelu: Rebel Moon - Part One: A Child of Fire (2023)

REBEL MOON - PART ONE: A CHILD OF FIRE

Ohjaus: Zack Snyder

Pääosissa: Sofia Boutella, Michiel Huisman, Ed Skrein, Charlie Hunnam, Staz Nair, Doona Bae, Djimon Hounsou, Ray Fisher, Cleopatra Coleman, Corey Stoll, Stuart Martin, Alfonso Herrera, Jena Malone, Fra Fee, Charlotte Maggi, Anthony Hopkins, Rhian Rees ja Cary Elwes

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 13

Rebel Moon - Part One: A Child of Fire on ohjaaja Zack Snyderin uusi scifitoimintaelokuva. Tähtien sota -elokuvista (Star Wars - 1977-) innostunut Snyder kynäili oman Tähtien sota -käsikirjoituksensa, jota hän yritti kymmenisen vuotta sitten kaupitella elokuvasarjan omistavalle Disney-yhtiölle. Disney kuitenkin torjui Snyderin ideat, jolloin tämä päätti muokata tekstistään täysin oman juttunsa. Hän esitteli ideansa Warner Bros. Picturesille, mutta tämäkin yhtiö torjui hänet. Halutessaan ideansa esille muodossa tai toisessa, Snyder kauppasi projektiaan myös videopeliksi. Lopulta Netflix tarttui ideaan, jota ryhdyttiin ensin työstämään televisiosarjana, kunnes Snyder päätti pysyä aiemmassa aikomuksessaan tehdä elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2022 ja nyt Rebel Moon - Part One: A Child of Fire on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Snyderin työstävän uutta elokuvaa, vaikka hänen filmografiansa onkin ollut äärimmäisen ailahteleva ja katsoin Rebel Moon - Part One: A Child of Firen heti sen julkaisupäivänä.

Kaukaisessa galaksissa paha imperiumi Äitimaailma pitää eri planeettojen asukkaita hirmuotteessaan. Kun Äitimaailman sotilaat saapuvat uhkaamaan pientä maanviljelijöiden planeettaa, planeetan asukkaat päättävät lähteä etsimään galaksin mahtavimpia sotureita, jotka voisivat puolustaa heitä taistelussa Äitimaailmaa vastaan.

Tom Cruisen The Mummy -elokuvan (2017) muumion roolista parhaiten tunnettu Sofia Boutella näyttelee Koraa, salaperäisen menneisyyden omaavaa naista, joka asustaa rauhanomaisella Veldtin maanviljelysplaneetalla. Kun pahat voimat uhkaavat planeetan kylän asukkaita, joista on vuosien varrella muodostunut Koran perhe, Kora päättää auttaa heitä. Ensimmäisen ison sankariroolinsa tekevä Boutella näyttää, että hänessä olisi ainesta ison toimintaleffan keulakuvaksi, mutta valitettavasti hänen hahmonsa jää latteaksi. Koralle on kirjoitettu kiinnostava menneisyys, jota tämä avaa hiljalleen leffan edetessä, mutta silti tämä jää hieman persoonattomaksi ja tylsäksi tyypiksi.

     Hieman persoonattomia ja tylsiä ovat myös elokuvan lukuisat sivuhenkilöt. Corey Stoll esittää Veldtin kylän päällikköä Sindriä, Michiel Huismanin näytellessä Koran mukaan lähtevää maanviljelijä Gunnaria. Ed Skrein nähdään pahana imperiumin amiraali Atticus Noblena, joka saapuu uhkailemaan Veldtiä, kuninkaalta (Cary Elwes) vallan anastaneen Balisariuksen (Fra Fee) nimissä. Charlie Hunnam, Djimon Hounsou, Doona Bae, Staz Nair, Ray Fisher ja Cleopatra Coleman taas näyttelevät salakuljettaja Kaita, kenraali Titusta, miekkamestari Nemesistä, eläinten kanssa kommunikoivaa Tarakia, sekä kapinajohtajasisaruksia Darrian ja Devra Bloodaxea, joilta Kora lähtee pyytämään apua taistelussa Noblen joukkoja vastaan. Menossa on mukana myös Anthony Hopkins kertojaäänenä ja Jimmy-robottina, jonka rooli jää vielä tässä ykkösosassa harmillisen vähäiseksi. Näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan vaihtelevin tuloksin. Isoimmaksi ongelmaksi muodostuu se, kuinka käsittämättömän mitäänsanomattomia ja unohdettavia leffan hahmot ovat. Monista heistä puhutaan merkittävinä tapauksina, mutta he eivät tee lopulta yhtikäs mitään, mikä saisi katsojankin pitämään heitä merkittävinä.

Erittäin ailahtelevan filmografian tehnyt Zack Snyder on tarjonnut meille nyt uransa huonoimman elokuvan. Siis jos tämä nyt edes on Snyderin elokuva, ainakaan tässä muodossa. Snyder on nimittäin jo vihjaillut, että joskus tulevaisuudessa myös Rebel Moonista julkaistaisiin "Snyder Cut", joka olisi parempi ja eheämpi, mukaillen Snyderin todellista visiota elokuvasta. Tämä herättääkin kysymyksen, että jos kerta jostain Snyderin leffasta on jälleen kerran olemassa jokin parempi versio, miksei sitä julkaista saman tien? Miksi joudumme sen sijaan katsomaan tällaisen sillisalaatin, joka ei herätä mielenkiintoa sitä "parempaa" versiota kohtaan, eikä myöskään jatko-osaa, jo ensi keväänä ilmestyvää Rebel Moon - Part Two: The Scargiveriä (2024) kohtaan.

Vaikka Rebel Moon - Part One: A Child of Firestä olisikin olemassa Snyderille mieluisampi versio, on vaikea kuvitella, että se olisi kovin paljoa tätä parempi. Pohjana kummassakin versiossa on kuitenkin sama käsikirjoitus, joka tuntuu siltä kuin se olisi tekoälyn avulla rustattu. Kuten jo ehkä huomasitte, juoni on ihan puhtaasti otettu Akira Kurosawan klassikosta Seitsemän samuraita (七人の侍 - 1954). Pahikset kiusaavat kylää ja kyläläiset päättävät etsiä käsiinsä mahtavimmat soturit puolustamaan heitä. Erityisen turhauttavaa tästä kopioinnista tekee se, että kun kyseessä on pelkkä ensimmäinen osa kaksiosaisesta kokonaisuudesta, A Child of Fire oikeastaan vain esittelee kaksi tuntia uusia hahmoja, kunnes se jo pistääkin lopputekstit pyörimään.

Lainailu ei rajoitu vain Seitsemään samuraihin. Kuten jo alussa kävi selväksi, Snyder työsti elokuvan alun perin Tähtien sota -leffaksi ja sen todella huomaa. On pahaa galaktista imperiumia ja valomiekkoja. Leffan aikana vain odottaa, milloin pieni sammakkomainen olento ryhtyy opettamaan päähenkilölle mystisiä taikavoimia. Lainailuja voi huomata sieltä sun täältä pitkin leffaa. Tarakin esittelykohtaus on suoraan kopioitu Harry Potter ja Azkabanin vangista (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004). Snyder on aina ollut parhaimmillaan, kun hän adaptoi jotain työtä suoraan, kuten sarjakuvaelokuvat 300 (2006) ja Watchmen (2009) ovat osoittaneet. Rebel Moon näyttää, ettei mieheltä taida löytyä omia ideoita juuri lainkaan.

Valitettavasti elokuvasta ei myöskään löydy juuri mitään viihdearvoa. Jos jotain Snyderiltä voisi odottaa, niin viihdyttäviä ja komeita toimintakohtauksia, mutta taisteleminen on jätetty vielä tässä avausosassa täysin minimiin. Kun tarina tuntuu muualta kopioidulta ja hahmot ovat toinen toistaan tylsempiä tyyppejä, on Rebel Moon - Part One: A Child of Firen katselu aika pitkäveteistä puuhaa. Snyderin leffaksi se on yllättävän lyhyt vain vähän päälle kahden tunnin kestossaan, mutta meno on niin raskassoutuista, että elokuvaa voisi luulla lähemmäs kolmen tunnin mittaiseksi. Loppuhuipennus sentään pistää hieman haisemaan, mutta eeppiseksi tarkoitettu taistelu kompastuu niin siihen, ettei katsojaa ole saatu piittaamaan hahmojen kohtaloista kuin myös siihen, että taisto on visuaaliselta anniltaan hämmentävän kehno.

Jos jossain Snyder yleensä onnistuu, niin visuaalisuuksissa, mutta myös sillä saralla Rebel Moon jättää kylmäksi. Netflix on selvästi syytänyt rahaa leffaan, mutta lopputulos näyttää silti keskeneräiseltä. Hetken aikaa Snyder oli pohtinut Rebel Moonin muuttamista videopeliksi ja ajoittain leffasta tuleekin mieleen PlayStation 3:n peli grafiikoidensa puolesta. Visuaaliselta puolelta löytyvät tietenkin Snyderin perisynnit. On ylidramaattisia hidastuksia, jotka menevät välillä jopa koomisuuden puolelle ja on ylidramaattista synkistelyä, joka sekin aiheuttaa lähinnä myötähäpeää ja huvittuneisuutta kotisohvalla. Snyder on itse kuvannutkin elokuvan ja vaikka seassa on hyviä kameraotoksia, kuvia vaivaa myös ajoittain epätarkkuus ja kömpelö asettelu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat sentään kelvolliset. Äänimaailma tukee massiivista menoa jylinällään ja säveltäjä Tom Holkenborg kasvattelee musiikkejaan, kunnes ne ovat loppupäässä jo aikamoista pauhaamista.

Yhteenveto: Rebel Moon - Part One: A Child of Fire on harmillisen kehno scifiraina, joka ei synnytä juuri mitään mielenkiintoa jo muutaman kuukauden päästä ilmestyvää jatko-osaa kohtaan. Pöyristyttävän mielikuvitukseton elokuva varastaa koko ajan muualta, lähtien Seitsemästä samuraista kopioidusta juonesta. Kun tarina on vielä jaettu kahteen leffaan, ei ykkösosa lopulta koostu muusta kuin jatkuvasta uusien hahmojen esittelystä. Hahmot ovat toinen toistaan persoonattomampia ja tylsempiä tyyppejä, joihin ei saa mitään tarttumapintaa ja joiden kohtalot eivät kiinnosta yhtään. Elokuvasta ei valitettavasti löydy edes kummoista viihdearvoa ja toiminta jää oudon vähäiseksi ja latteaksi. Kierrätetyn tarinan ja tylsien hahmojen kanssa elokuva on siis turhauttavaa ja pitkästyttävää katseltavaa, joka tuntuu ainakin puoli tuntia kestoaan pidemmältä. Zack Snyder on tehnyt tähän mennessä uransa huonoimman leffan. Kun efektit näyttävät vielä ajoittain täysin keskeneräisiltä, ei Snyder pysty pelastamaan katselukokemusta edes komeilla visuaalisuuksilla. Miehen vannoutuneimmille faneille Rebel Moon - Part One: A Child of Fire tarjoaa luultavasti nannaa, mutta muuten sanoisin, että tähän oman painonsa alle musertuvaan scifimekastukseen ei juuri kannata tuhlata aikaa. Elokuvasta pitäville tulee varmasti ilouutisena, että jatko-osa Rebel Moon - Part Two: The Scargiver julkaistaan Netflixissä jo 19. huhtikuuta 2024.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Rebel Moon - Part One: A Child of Fire, 2023, Grand Electric, The Stone Quarry, Netflix

Arvostelu: Gran Turismo (2023)

GRAN TURISMO

Ohjaus: Neill Blomkamp

Pääosissa: Archie Madekwe, David Harbour, Orlando Bloom, Djimon Hounsou, Geri Halliwell, Darren Barnet, Maeve Courtier-Lilley, Daniel Puig, Josha Stradowski, Takehiro Hira ja Thomas Kretschmann

Genre: urheilu, jännitys

Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 12

Gran Turismo perustuu tositapahtumiin Jann Mardenboroughista, videopelaajasta, josta tuli kilpa-autokuski, sekä Polyphone Digitalin kehittelemään samannimiseen videopelisarjaan (1997-). Vuonna 2013 Sony-yhtiö ilmoitti tekevänsä elokuvaa videopelien pohjalta. Alun perin Joseph Kosinskin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta kun esituotanto venyi, Kosinski poistui projektista ja hänet korvattiin Neill Blomkampilla. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2022 ja nyt Gran Turismo saapuu elokuvateattereihin. Itselleni videopelit olivat tuttuja vain nimeltä ja kiinnostuinkin elokuvasta sen ohjaajan ja näyttelijöiden takia. Traileri ei vakuuttanut minua, mutta kävin silti uteliain mielin katsomassa Gran Turismon sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Jann Mardenborough on lapsesta asti pelannut Gran Turismoa ja haaveillut urasta oikeana kilpakuskina. Tähän syntyy tilaisuus, kun Nissanin markkinoija Danny Moore keksii järjestää kisan, jossa kaikista parhaat Gran Turismo -pelaajat kilpailevat mahdollisuudesta päästä aidoksi Nissanin kuskiksi kisoihin ympäri maailman.

Elokuvan pääroolissa Jann Mardenboroughina nähdään uraansa vasta aloitteleva, muun muassa Midsommar - loputtoman yön (Midsommar - 2019) sivuroolista tuttu Archie Madekwe. Madekwe yllättää ja vakuuttaa onnistuneesti roolissaan nuorena miehenalkuna, joka on vuosia unelmoinut urasta ehtana kilpa-ajajana, pelatessaan tuntitolkulla autokilpailusimulaattori Gran Turismoa. Kun hänelle kehkeytyy tilaisuus toteuttaa haaveensa, hän tarttuu siihen tietty heti. Jann on välittömästi pidettävä tyyppi, jota kannustaa alusta saakka onnistumaan ja todistamaan epäilijänsä vääriksi. Samalla hänen on kuitenkin myönnettävä itselleen, että vaikka hän periaatteessa tuntee autot ja radat kuin omat taskunsa, on täysin erilaista olla parisataa kilometriä tunnissa kulkevan auton kyydissä, kun jokainen virheliike voi johtaa vakavaan onnettomuuteen kuin istua kotona turvallisesti peliohjaimen ja ruudun ääressä, jolloin virheiden jälkeen voi yksinkertaisesti aloittaa uudestaan. Itse todellinen Jann Mardenborough toimii muuten elokuvassa hahmonsa stunt-kuskina.

     Sivurooleissa nähdään myös muun muassa Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Orlando Bloom Nissanin markkinointia hoitavana kilpailuidean isänä Danny Moorena ja Netflixin Stranger Things -hittisarjasta (2016-) tuttu David Harbour pääinsinöörinä ja pelaajien kouluttajana Jack Salterina, sekä Djimon Hounsou ja Geri Halliwell Jannin vanhempina, Maeve Courtier-Lilley Jannin ihastuksenkohteena Audreyna, Takehiro Hira Gran Turismo -pelin luojana Kazunori Yamauchina ja Darren Barnet ja Josha Stradowski Jannin pahimpina kilpailijoina, ylimielisenä Mattynä ja pröystäilevällä kullatulla autolla kaahailevana Capana. Sivunäyttelijät tekevät kaikki oivaa työtä, mutta parhaiten suoriutuvat karismaattinen Harbour vekkulina mentorihahmona, sekä Hounsou pojalleen eri suuntaa toivovana isänä. Sivuhahmot jäävät kuitenkin pääasiassa aika yksiulotteisiksi.

Tämän pettymysten täyttämän elokuvavuoden aikana olen päässyt yllättymään positiivisesti todella harvoin. Enpä olisi uskonut, että yksi näistä yllättäjistä olisi Gran Turismo. Kyseessä on varsin kaavamainen altavastaajatarina, mutta silti hämmentävän toimiva sellainen. Ei elokuva ole yhtä säväyttävä autourheiluteos kuin vaikkapa kymmenen vuoden takainen Rush (2013) tai Christian Balen tähdittämä Le Mans 66 - täydellä teholla (Ford v Ferrari - 2019), mutta kyllä se hakkaa videopeleihin myöskin perustuvan Need for Speed -rainan (2014) kevyesti. Vaikkei tarina tarjoakaan erityisiä yllätyksiä, on se silti erittäin mukaansatempaava ja kahden tunnin ja vartin kesto kulkee pääasiassa vauhdilla. Ainoastaan loppupään pakollinen draama ennen finaalia tökkii. Sen lisäksi, että osio velloo jopa liikaa melodramaattisuudessa, elokuvantekijät ovat päättäneet hyödyntää osuutta varten tosielämän onnettomuutta, jossa kilpailua seurannut katsoja kuoli. Onnettomuus tapahtui vasta pari vuotta sen jälkeen, mihin elokuvan tapahtumat huipentuvat.

Kilpa-autoelokuva toki kaatuisi jo siihen, jos sen kilpakohtaukset eivät toimisi. Gran Turismo tarjoaa kuitenkin tyylikästä, vauhdikasta ja ajoittain varsin jännittävääkin kaahailua. Stuntit ovat näyttäviä ja rattien takana olevien kuskien ammattitaitoa ei voi olla kehumatta, heidän kun kuitenkin täytyy esittää tarkkaan suunniteltu koreografia arvaamattomana taisteluna pokaalista. Parasta kisakohtauksissa on kuitenkin se, kuinka pelistä tuttuja visuaalisia kikkoja on saatu mukaan. Katsoja viedään jatkuvasti Jannin pään sisälle, kun tämä yrittää rentouttaa itseään kuvittelemalla kilpailutilanteen pelkäksi peliksi. Autojen yläpuolella näkyy digitaalisia numeroita, jotka kertovat, millä sijalla kukin on, minkä lisäksi Jann esimerkiksi näkee tiellä viivoina parhaat mahdolliset reitit ohittaa kilpailijansa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Neill Blomkamp, jonka esikoisleffa District 9 (2009) on yksi 2000-luvun parhaista scififilmeistä. Blomkampin seuraavat elokuvat eivät olleet yhtä vakuuttavia ja hänen edellistyönsä, kauhuraina Demonic (2021) jäi mitättömän pienelle huomiolle. Gran Turismon kautta Blomkamp vakuuttaa jälleen, joskin draamapuoli äityy turhankin masentavaksi vellomiseksi. Jason Hallin ja Zach Baylinin laatima käsikirjoitus on heikkouksista huolimatta toimiva ja pidän erityisesti sen teemasta, että usein ylenkatsotuista videopeleistä voi oppia asioita, joita voi hyödyntää oikeassakin elämässä. Gran Turismo on myös hyvin kuvattu, sekä tarpeeksi sujuvasti leikattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat pääasiassa oivalliset, mutta välillä hieman häiritsee, kuinka hahmoilla näyttäisi olevan käytössään nykyhetken teknologiaa, vaikka elokuva sijoittuu kymmenen vuoden päähän menneisyyteen. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma jylisee mukavasti. Lorne Balfen ja Andrew Kawczynskin sävellykset tunnelmoivat kivasti taustalla, mutta pääasiassa musiikeista jää päähän Jannin useasti kuuntelema Enyan Orinoco Flow ja Jackin kuuntelema Black Sabbathin Paranoid.

Yhteenveto: Gran Turismo on kaavamainen altavastaajatarina, mutta silti yllättävänkin toimiva ja mukaansatempaava autourheiluelokuva. Elokuvan kiinnostava premissi nappaa heti mukaansa. Jos leffan ei tietäisi perustuvan tositapahtumiin, tarina todelliseksi kilpa-ajajaksi muovautuvasta videopelaajasta voisi tuntua täysin älyttömältä ja mahdottomalta. Elokuva kuitenkin sisältää hyvän teeman siitä, että usein ylenkatsotuista peleistä voi oppia ihan oikean elämän taitoja. Vaikka leffa pohjautuukin enemmän tositarinaan, on siihen onnistuneesti sisällytetty visuaalisia juttuja itse pelistä. Kilpailukohtaukset ovat toinen toistaan vauhdikkaampia, tyylikkäämpiä ja jännittävämpiä. Elokuva viihdyttää pääasiassa mainiosti läpi kahden tunnin ja vartin kestonsa, mutta ennen finaalia nähtävä tosielämän onnettomuuteen liittyvä synkistely muuttuu turhankin melodramaattiseksi. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan oivallisesti, Archie Madekwen viestiessä potentiaalisesti lupaavasta elokuvaurasta. Suuri osa hahmoista jää aika yksiulotteisiksi, mutta sentään päähahmo Jannista on kirjoitettu kiinnostava ja hänen ja David Harbourin esittämän Jackin välille muodostuva yhteys toimii. Gran Turismoa voikin lämpimästi suositella niin videopelin faneille kuin myös autourheilun ystäville ja tositapahtumiin perustuvista elokuvista kiinnostuneille. The Super Mario Bros. Movien (2023) ja The Last of Us -televisiosarjan (2023-) jälkeen Gran Turismo vahvistaa kuluneen vuoden asemaa kaikkien aikojen parhaana vuotena videopeliadaptaatioille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gran Turismo, 2023, Sony Pictures Entertainment, PlayStation Productions, 2.0 Entertainment, Epic Films, Michael De Luca Productions, Trigger Street Productions

Arvostelu: Shazam! Fury of the Gods (2023)

SHAZAM! FURY OF THE GODS

Ohjaus: David F. Sandberg

Pääosissa: Zachary Levi, Jack Dylan Grazer, Asher Angel, Helen Mirren, Lucy Liu, Rachel Zegler, Adam Brody, Grace Fulton, Ross Butler, Meagan Good, D. J. Cotrona, Djimon Hounsou, Cooper Andrews, Marta Milans, Ian Chen, Faithe Herman ja Jovan Armand

Genre: toiminta, fantasia, komedia

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva elokuva Shazam! (2019) oli kohtalainen menestys, jota kriitikot kehuivat. Jatko-osan suunnittelu lähtikin pian käyntiin ja sen kuvausten oli tarkoitus käynnistyä jo vuonna 2020, mutta koronaviruspandemian takia tuotantoa jouduttiin viivästyttämään. Kuvaukset alkoivat vasta toukokuussa 2021 ja nyt, lähes vuoden lisäodotuksen jälkeen Shazam! Fury of the Gods -nimen saanut jatko-osa on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin ensimmäistä Shazam! -elokuvaa kelpo supersankariviihteenä, mutten innostunut siitä tarpeeksi, että olisin katsonut sitä uudestaan tai alkanut erityisemmin odottamaan jatkoa. Kakkosleffan trailerit eivät vakuuttaneet minua ollenkaan ja meninkin varautunein mielin katsomaan Shazam! Fury of the Godsia heti sen ensi-iltapäivän ensimmäiseen näytökseen.

Billy Batson yrittää tasapainotella opiskelunsa, sijaisperheensä ja supersankariminänsä kanssa, kun kostonhimoiset jumalat Hespera ja Kalypso vapautuvat vankeudestaan ja havittelevat Shazamin voimia.

Asher Angel palaa rooliinsa nuoreksi Billy Batsoniksi, jolle mystinen velho (Djimon Hounsou) soi ensimmäisessä elokuvassa Shazamin suuret voimat. Angel pistetään kuitenkin vaihtoon aina, kun Billy lausuu taikasanan ja muuttuu Zachary Levin esittämäksi supersankariksi. Angelin osuus jää tällä kertaa yllättävänkin minimaaliseksi, elokuvan keskittyessä täysillä Leviin. Vaikka kummatkin ovat periaatteessa oivallisia osissaan, eivät Angel ja Levi saa luotua tunnetta siitä, että he esittäisivät samaa hahmoa. Angel vie Billyä kypsempään ja vakavampaan suuntaan, kun taas Levi jatkaa hassuttelulinjalla.

     Muutkin tutut hahmot ykkösosasta tekevät paluun. Cooper Andrews ja Marta Milans esittävät Billyn adoptiokodin vanhempia, Victoria ja Rosaa. Jack Dylan Grazer varastaa show'n Billyn parhaana kaverina Freddynä, jonka supersankariminää näyttelee Adam Brody. Aikuistunut Grace Fulton tulkitsee niin tavis-Maryä kuin myös tämän superpuolta. Ian Chen, Faithe Herman ja Jovan Armand nähdään Eugenena, Darlana ja Pedrona, kun taas heidän superversioita esittävät Ross Butler, Meagan Good ja D. J. Cotrona. Näyttelijät hoitavat tonttinsa passelisti (Grazer on poppoon paras), mutta suurimmaksi osaksi hahmot jäävät tällä kertaa aika yksiulotteisiksi pahveiksi.

Pahisosastoa edustavat tällä kertaa Helen Mirrenin ja Lucy Liun näyttelemät jumalat Hespera ja Kalypso, jotka eivät perustu sarjakuviin, vaan ovat uusia hahmoja, jotka on luotu Kreikan mytologian pohjalta. Yleensä hyvien näyttelijäkonkareiden lahjat haaskataan geneerisinä pahiksina, joista varsinkin Liun esittämän Kalypson ainoa piirre on se, että hän on paha, koska hän on paha. Uutena tuttavuutena esitellään myös uudesta West Side Story -sovituksesta (2021) tutun mainion Rachel Zeglerin esittämä Anne, koulun uutena oppilaana, johon Freddy iskee silmänsä.

Shazam! Fury of the Godsista on näillä näkymin tulossa yksi DC:n elokuvauniversumin isoimmista taloudellisista flopeista, enkä yhtään ihmettele miksi. Ensimmäinen Shazam! -leffa oli kelpo hömppää, mutta aika unohdettava tapaus, eikä se houkutellut suuria massoja elokuvateattereihin. Lisäksi DC-elokuvauniversumi on parhaillaan jonkin sortin muutosvaiheessa, The Suicide Squadin (2021) ja Peacemaker-sarjan (2022-) tehneen James Gunnin hypättyä studion ohjaksiin. Kellään ulkopuolisella ei ole selvää käsitystä, että onko näillä tämän vuoden DC-leffoilla mitään merkitystä enää tulevaisuuden kannalta? Esimerkiksi Black Adamin (2022) lopputeksteissä vihjailtiin Henry Cavillin paluusta Supermaniksi, mutta eipä tämä tule luultavasti koskaan johtamaan mihinkään, eivätkä fanit tunnu antavan tätä anteeksi. Ja vielä tämän päälle uusia supersankarileffoja satelee teattereihin liian tiuhaan tahtiin (DC-leffoja on tulossa tänä vuonna vielä kolme lisää). Kun hinnat nousevat niin teattereissa kuin muuallakin, ihmisten on pakko karsia jostain pois ja jo kaiken spoilaavien trailereiden perusteella Shazam! Fury of the Gods näytti yhdentekevältä rainalta, jonka voi ihan hyvin katsoa joskus myöhemmin HBO Maxista.

Valitettavasti ennakko-odotukseni kävivät toteen ja Shazam! Fury of the Gods on juuri niin yhdentekevä leffa kuin sen mainokset antoivat ymmärtää. Elokuvasta ei jää oikein mitään käteen ja sen luultavasti unohtaa jo seuraavalla viikolla. Se viihdyttää ajoittain ihan kivasti ja muutamat vitsit onnistuvat jopa saamaan irti pienen hörähdyksen. Siihenpä se sitten jää. Tarina ei ole kovin mukaansatempaava, toimintakohtaukset ovat mitäänsanomattomia ja kiusallisen kökösti tehtyjä, suuri osa vitseistä aiheuttaa lähinnä silmien pyörittelyä ja monet hahmoista jäävät täysin pintapuolisiksi. Ei elokuva sinänsä huono ole, mutta se vain huokuu keskinkertaisuutta ja hukkaan heitettyä rahaa. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa edellisen osan tavoin David F. Sandberg, jolla koitui viime leffassa vaikeuksia tasapainotella kevythenkisen huumorin ja kauhumaisten hetkien kanssa. Tällä kertaa Sandberg kompuroi yrityksissään pitää yhä vain mammuttimaisemmaksi paisuvaa pakettia kasassa. Asiaa ei auta Henry Gaydenin ja Chris Morganin heikko käsikirjoitus, jonka sanomat perheen merkityksestä jäävät hieman raakileiksi ja jossa pahisten motiivit ja muutokset ovat kömpelöitä. Shazam! Fury of the Gods ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kovin kaksinen. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta pääasiassa leffa näyttää kiusallisen halvalta. Lavasteet eivät täysin vakuuta, asut ovat hieman kotikutoiset ja tietokoneella luodut hirviöt ovat toinen toistaan kehnompia ilmestyksiä, aivan kuin suoraan jostain PlayStation 3:n pelistä. Taustakankaan käyttö on jatkuvasti selvää ja taistelun tiimellyksessä ympäriltä tuhoutuva kaupunki näyttää epäuskottavalta. Äänimaailma rymistelee kuitenkin mukavasti niin efektejä kuin Christophe Beckin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Shazam! Fury of the Gods on erittäin keskinkertainen supersankarirymistely, jonka todennäköisesti unohtaa pian sen näkemisen jälkeen. Elokuvan tarina ei oikein saa napattua otetta katsojasta, vaikka meno aika ajoin viihdyttääkin. Huumoripuoli on erittäin ailahtelevaa, osan vitseistä tarjotessa passelit naurut ja osan aiheuttaessa lähinnä silmienpyörittelyä myötähäpeällisyydellään. Toimintakohtaukset kärsivät pahasti kehnoista erikoistehosteista. Kun sankareita vastassa olevat mörököllit näyttävät näin kököiltä ja tapahtumapaikat näyttävät viimeistelemättömiltä tehostemössöiltä, on taisteluihin vaikea hypätä mukaan. Elokuvassa yritetään hieman kaivaa syvemmälle perheteemalla, mutta lopputulos jää silti pintaraapaisuksi. Näyttelijät ajavat asiansa rooleissaan, joskin Asher Angel ja Zachary Levi eivät saa tarpeeksi yhtenäistä linjaa Billyn esittämiseen ja Helen Mirren ja Lucy Liu haaskaavat taitojaan tylsissä pahisrooleissa. Shazam! Fury of the Godsista löytyy hetkensä, mutta kokonaisuus tuntuu auttamattoman mitäänsanomattomalta ja ponnettomalta. Se on selvä ja harmillinen väliinputoaja DC:n elokuvauniversumin muovautuessa uuteen muottiinsa. Jos leffan katsojamäärät ovat maailmalla yhtä heikot kuin täällä Suomessa (ensi-iltapäivänä Tennispalatsin ISENSE:ssä, maan suurimmassa elokuvasalissa oli kanssakatsojia alle kymmenen), on varmaan turha toivo, että Levin Shazamia nähtäisiin enää Gunnin uudessa DC-maailmassa.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Shazam! Fury of the Gods, 2023, Warner Bros., DC Entertainment, New Line Cinema

Arvostelu: Black Adam (2022)

BLACK ADAM

Ohjaus: Jaume Collet-Serra

Pääosissa: Dwayne Johnson, Sarah Shahi, Aldis Hodge, Pierce Brosnan, Noah Centineo, Quintessa Swindell, Bodhi Sabongui, Marwan Kenzari, Mohammed Amer, Viola Davis, Jennifer Holland ja Djimon Hounsou

Genre: toiminta, fantasia, scifi

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Black Adam perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1945. Hahmo tunnetaan parhaiten DC:n Captain Marvelin, eli Shazam-hahmon arkkivihollisena. New Line Cinema ryhtyi työstämään elokuvaa Shazamista 2000-luvun alussa, jolloin päärooliin kaavailtiin Dwayne Johnsonia. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, kunnes vuonna 2014 New Line Cineman omistava Warner Bros. aloitti työstämään Shazam! -leffaa (2019). Siinä kohtaa Johnson kuitenkin osoitti halukkuuttaan esittää mieluummin Black Adam -pahista, eikä Shazamia. Hän ei tosin tyytynyt näyttelemään pahista Shazamin elokuvassa, vaan halusi tehdä Black Adamista täysin oman filminsä. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä keväällä 2020, mutta koronaviruspandemian alettua, niitä jouduttiin siirtämään. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2021 ja nyt Black Adam saapuu elokuvateattereihin. Itselleni hahmo ei ollut entuudestaan tuttu, mutta kiinnostuin kuitenkin leffasta, kun siitä ilmoitettiin. Johnsonin kiusallisen machoileva somehypetys ja elokuvan heikot trailerit ovat kuitenkin hiljalleen tappaneet odotukseni elokuvaa kohtaan ja meninkin aika skeptisin tuntein katsomaan Black Adamia sen lehdistönäytökseen pari päivää ennen ensi-iltaa.

Rikollisorganisaatio Intergang pitää muinaista Kahndaqin kaupunkia vallassaan, etsien myyttistä Sabbacin kruunua, joka suo pitelijälleen demoniset voimat. Vastarintataistelija Adrianna yrittää löytää kruunun ensin ja kätkeä sen muualle. Yrityksensä aikana hän herättää 5000 vuotta uinuneen Teth-Adamin.

Dwayne Johnsonille ei tosiaan tavallisen sankarin rooli kelvannut, vaan hän kiinnostui enemmän antisankari Teth-Adamin, eli Black Adamin roolista. Tämä on itse asiassa jo toinen kerta, kun Johnson esiintyy roolissa, ääninäyteltyään hahmoa jo kesällä ilmestyneessä animaatioseikkailussa DC Superlemmikkien liiga (DC League of Super-Pets - 2022). Black Adamina Johnson pääsee machoilemaan ja pullistelemaan lihaksiaan oikein tosissaan. Tämä äijäily toimii yleensä parhaiten, kun Johnson tekee sen kieli poskessa, kuten Jumanji-leffoissa (2017-) ja Jungle Cruisessa (2021). Black Adamissa hän yrittää välillä liikaakin olla kova jätkä, synkistellen jopa koomisen vakavana. Pääasiassa hän kuitenkin istuu passelisti rooliinsa ja hahmoa voisi mielellään nähdä lisääkin tulevissa DC-elokuvissa.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Sarah Shahi Black Adamin herättävänä vastarintataistelijana Adriannana, Bodhi Sabongui Adriannan DC:tä fanittavana poikana Amonina (pojan huone on täynnä fanikrääsää Batmanista, Supermanista, Wonder Womanista ja kumppaneista), Mohammed Amer Adriannan huumoria mukaan tuovana veljenä Karimina, Marwan Kenzari Sabbacin kruunua etsivänä Intergang-johtajana Ishmaelina, sekä Aldis Hodge, Pierce Brosnan, Noah Centineo ja Quintessa Swindell Justice Society -supersankaritiimin jäseninä, Hawkmanina, Doctor Fatena, Atom Smasherina ja Cyclonena. Sivunäyttelijöiden työ on vaihtelevaa. Kenzari ei vakuuta pahiksena yhtään ja nuori Sabongui saa hieman liikaa ruutuaikaa, ottaen huomioon, kuinka rasittava hänen yli-innokas hahmonsa välillä on. Hodge, Brosnan, Centineo ja Swindell istuvat oivallisesti Justice Societyn jäseniksi, joista on jokaisesta saatu hyvin omanlainen persoonansa. Elokuva kuitenkin luottaa liikaa, että valkokangasdebyyttinsä tekevät Hawkman, Doctor Fate, Atom Smasher ja Cyclone ovat katsojille entuudestaan tuttuja sarjakuvien sivuilta, sillä hahmot saavat todella vähän taustatarinaa ja sisältöä.

Skeptisiin ennakko-odotuksiini verrattuna Black Adam osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Tosin sen sanottuani pitää ottaa huomioon, että odotin aikamoista fiaskoa, joten tämä ihan viihdyttävä, mutta silti varsin keskinkertainen toimintarymistelykin onnistui yllättämään. Nimikkohahmonsa tavoin itse elokuvakin synkistelee menemään, pyrkien selvästi miellyttämään tämän DC-elokuvauniversumin aloittaneen ohjaaja Zack Snyderin kannattajia. Leffasta löytyy paljon snydermaista kikkailua hidastuskuvista lähtien ja heti elokuvan prologista tulee vahvasti mieleen ohjaajan vanhempi sarjakuvafilmatisointi 300 (2006). Snyderin tapaan Black Adaminkin toimintakohtaukset ovat läpikotaisin mammuttimaista rymistelyä, jossa rakennuksia pistetään tuusan nuuskaksi, eikä sivullisten kohtaloista paljoa piitata. Vaikka meno onkin viihdyttävää, toimintakohtaukset ovat turhankin tasaisesti megalomaanista mäiskettä, jolloin lopputaisteluun päästessä on jo ähky iskenyt. On myös sääli, että tekijät pakotettiin leikkaamaan toimintaa lapsiyställisemmäksi. Black Adam pistää pahiksia hengiltä aika tylysti ja leffa toimisi paremmin, jos elokuva uskaltaisi muutenkin olla brutaalimpi.

Vaikka elokuva onkin pääasiassa aika yhdentekevää ryminää, jonka aikana ei pahemmin jännitä kenenkään puolesta, löytyy toiminnan välistä ihan fiksuakin sanottavaa. Supersankarien paikkaa maailmassa kyseenalaistetaan oivaltavasti. Justice Society saapuu Kahndaqiin pistämään Black Adamia aisoihin, mutta sankarit saavat lähinnä suitsutusta kansalaisilta, jotka uskovat kyseessä olevan kaupungin vuosituhansiksi kadonnut suojelija. Sankariyhdistystä myös kyseenalaistetaan siitä, etteivät he tehneet elettäkään, kun Intergang aloitti kaupungissa hirmuhallintonsa. Pitkään leffan aikana kuljetaankin toimivan harmaalla alueella, eikä katsojakaan osaa päättää, kuka tapahtumavyyhdin keskellä on oikeassa. Jokaisen pointit ovat ymmärrettäviä - paitsi pääpahiksen, joka tosiaan jättää kylmäksi, erityisesti loppuhuipennuksessa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jaume Collet-Serra, joka oli aiemmin ohjannut mm. Johnsonin tähdittämän Jungle Cruisen. Collet-Serran tyyli ei oikein pääse koskaan esille, vaan hän tosiaan päätyy lähinnä matkimaan Snyderiä, joka taas ei hassua kyllä ole missään roolissa filmin tuotannossa. Adam Sztykielin, Rory Hainesin ja Sohrab Noshirvanin työstämä käsikirjoitus pitää sisällään ihan hyviä teemoja harmaalta alueelta, mutta teksti on muuten aika yhdentekevä, välillä jopa korni, jättäen hahmot turhan yksiulotteisiksi pahveiksi. Leffan visuaalinen anti on myös ailahtelevaa. Siitä löytyy onnistumisia kuvauksessa, lavasteissa, asuissa ja äänimaailmassa (Lorne Balfen säveltämät musiikit vahvistavat filmin mahtipontisuutta), mutta myös heikkouksia. Kellertävä värimaailma ei ole kovin mairitteleva ja digitehosteiden taso vaihtelee pitkin leffaa. Välillä efektit ovat kelvollisia, mutta pääasiassa meno näyttää videopeliltä.

Yhteenveto: Black Adam on aika keskinkertainen, mutta ihan viihdyttävä toimintarymistely. Toimintaa on paljon ja vaikka se onkin paikoitellen tyylikästä ja jopa ihan brutaalia, on se vailla jännitettä. Taistelut ovat myös niin mammuttimaisia, että ähky iskee jo ennen videopeliltä näyttävää lopputaistelua digiörkkiä vastaan. Toimintakohtausten välistä löytyy ihan hyvää pohdintaa supersankarien kyseenalaisesta asemasta. Leffassa onkin pitkiä pätkiä, jolloin on vaikea sanoa, kenen puolella olisi ja kuka onkaan oikeassa näkemystensä kanssa. Dwayne Johnson murjottaa ihan kivasti Black Adamin roolissa, muskelipullistellen välillä jopa koomisesti. Sivuhahmot jäävät kuitenkin pääasiassa aika ohuiksi, eikä Justice Societyn hahmoista irtoa niin paljon kuin voisi toivoa. Pääpahis vasta onkin kehno. Tekniseltä puoleltaankin elokuva on ailahteleva. Ohjaaja Jaume Collet-Serra ei tuo oikein mitään omaa mukaan, vaan lähinnä vain kopioi Zack Snyderin tyyliä. Black Adam sopii passelisti kertakäyttöiseksi popcorn-viihteeksi, mutta ei siitä oikein muuta jää käteen. Toivottavasti Blu-raylla julkaistaisiin elokuvan alkuperäinen, raaempi leikkausversio, sillä kenties vielä tylymmän menon kanssa filmistä löytyisi oikeasti sitä särmää, jota se nyt vain esittää omaavansa.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Black Adam, 2022, Warner Bros., DC Entertainment, New Line Cinema, Seven Bucks Productions, Flynn Picture Company

Arvostelu: The King's Man (2021)

THE KING'S MAN

Ohjaus: Matthew Vaughn
Pääosissa: Ralph Fiennes, Harris Dickinson, Gemma Arterton, Djimon Hounsou, Rhys Ifans, Tom Hollander, Charles Dance, Matthew Goode, Daniel Brühl, Valerie Pachner, Aaron Taylor-Johnson ja Stanley Tucci
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16

Mark Millarin ja Dave Gibbonsin Kingsman-sarjakuviin (2012-2018) perustuva elokuva Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service - 2014) oli yllätyshitti, jota niin katsojat kuin kriitikotkin ylistivät, joten jatkoa oli tulossa. Kingsman: Kultainen kehä (Kingsman: The Golden Circle - 2017) ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa, mutta sekin oli taloudellinen menestys, joten lisää oli tekeillä. Kolmannen Kingsman-elokuvan lisäksi ohjaaja Matthew Vaughn alkoi suunnitella esiosaa, joka kertoisi Kingsman-organisaation synnystä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo marraskuussa 2019, mutta eri syistä (20th Century Foxin myynti Disneylle ja koronaviruspandemia) leffan julkaisua on siirretty useampaan otteeseen. Nyt The King's Man saapuu vihdoin ja viimein elokuvateattereihin ja itse olen odottanut filmiä vaihtelevin mielin. Ensimmäinen Kingsman-leffa on mielestäni aivan törkeän hyvä ja olen nähnyt sen useamman kerran, mutta jatko-osa Kultainen kehä tuotti minulle pettymyksen, enkä ole jaksanut katsoa sitä ensi-illan jälkeen uudestaan. Aluksi minua ei kiinnostanut idea esiosaleffasta, mutta trailereiden myötä aloin vähitellen lämmetä ajatukselle. Kuitenkin elokuvan jatkuva siirtyminen eteenpäin sai minut aika ajoin jopa unohtamaan sen olemassaolon ja kun vihdoin istahdin katsomaan The King's Mania sen lehdistönäytöksessä, olin lähinnä epäuskoinen siitä, että pitkän odotuksen jälkeen ylipäätään pääsen näkemään sen.

Kun 1900-luvun alussa eri maiden pahimmat ja katalimmat roistot lyöttäytyvät yhteen ajaakseen maailman sotaan, Kingsman-liikkeellä vaatteensa räätälöivät Oxfordit päättävät pysäyttää heidät.

The King's Man ei kerro aiempien Kingsman-elokuvien tutuista hahmoista, vaan se esittelee uuden kattauksen tyyppejä, jotka olivat perustamassa tätä vakoojaorganisaatiota. Ralph Fiennes näyttelee Orlando Oxfordia, sotaveteraania, jota kalvaa tekonsa taistelussa ja pyrkii nyt elämään pasifistina. Harris Dickinson esittää hänen aikuistumisen kynnyksellä olevaa poikaansa Conradia, joka taas haluaa näyttää kykynsä sodassa ja on kyllästynyt isänsä yliampuvaan suojelemistarpeeseen. Tämä isä-poika-asetelma on toimivasti rakennettu ja niin Fiennes kuin nuori Dickinson hoitavat hommansa hyvin. Fiennes itse asiassa paremmin kuin hyvin - hän on aivan mahtava leffassa! Olen aina pitänyt Fiennesiä erittäin karismaattisena näyttelijänä, mutten ole aikoihin nähnyt hänen heittäytyvän näin täysillä roolinsa vietäväksi.

     Elokuvassa nähdään myös Gemma Arterton ja Djimon Hounsou Oxfordeja palvelevina Pollyna ja Sholana, Charles Dance kenraali Kitchenerinä ja Matthew Goode tämän assistenttina Mortonina, Rhys Ifans häijynä Grigori Rasputinina, Daniel Brühl katalana Erik Jan Hanussenina, sekä Tom Hollander veikeässä kolmoisroolissa Yhdistyneen kuningaskunnan kuninkaana Yrjö V:nä, Saksan keisari Vilhelm II:na ja Venäjän keisari Nikolai II:na. On lystikäs idea käyttää samaa näyttelijää eri maiden johtajan roolissa ja Hollander hoitaa jokaisen tontin mainiosti. Muutenkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Fiennesin lisäksi parhaiten joukosta erottuu Rhys Ifans, joka suorastaan herkuttelee ilkikurisen ja kummallisen Rasputinin roolissa.

Ilokseni The King's Man osoittautui pitkän odotuksen arvoiseksi ja Kingsman: Kultaista kehää paremmaksi elokuvaksi, mutta kyllä siitä omat ongelmansa löytyy. Elokuvan tarinankerronta on paikoitellen hieman takkuilevaa, liekö sitten kyse käsikirjoituksen työstämisestä uudestaan, lisäkuvauksista tai muuten vain leikkauksesta. Välillä elokuva kulkee kovaa kyytiä eteenpäin, toisinaan taas jää junnailemaan paikoillaan. Lisäksi elokuvan alkupää on erikoisen tavanomaista settiä ja ainakin ensimmäisen puolen tunnin aikana homma ei tuntunut lainkaan Kingsmanilta, joka tunnetaan villistä toiminnastaan, sähäkästä tyylistään ja ronskista huumoristaan. Tavanomaisenakin elokuva on pätevästi ohjattua, mutta hetkellisesti ehdin säikähtää, että eikö luvassa olekaan yhtä riemastuttavan päätöntä menoa kuin aiemmissa elokuvissa.

Huojennuksekseni hieman ennen puoltaväliä filmi päättääkin painaa kaasun pohjaan ja sitten sitä mennään eikä meinata. Alkupään tavanomaisuus saa kyytiä ja luvassa on erittäin tyylikkäitä ja brutaaleja tappeluita, joissa ihmisiä pistetään säälittä hengiltä hupaisinkin tavoin. Puolen välin paikkeilla on aivan mahtava kohtaus sankareiden ja Rasputinin välillä, täynnä hulvatonta huumoria ja päheää tappelua. Aiempien elokuvien tapaan The King's Manista löytyy myös varsin yllättäviä ja hävyttömiäkin käänteitä ja ratkaisuja, jotka vain parantavat leffaa sen edetessä. Kaikki huipentuu vallan mainioon loppuskabaan, joka jättää katsojan odottamaan jatkoa.

Ohjaaja Matthew Vaughnilta kyllä löytyy silmää näyttäville toimintakohtauksille. Vaughn keksii leffaan toinen toistaan tyylikkäämpiä turpaanvetoja ja miekkataisteluita, joissa kamera liikkuu tarkkaan suunnitellusti hahmojen ympärillä. Välillä kameraa asetellaan varsin mielikuvituksellisiin paikkoihin tehostamaan meininkiä. Muutenkin tekninen toteutus on onnistunut. Vaikka leikkaus onkin paikoitellen kömpelöä yleisen rytmityksen puolesta, mukana on paljon napakoita ja kiinnostavia editointiratkaisuja. Sodan syttyminen ja leviäminen kuvataan yhdellä pitkällä otoksella todella näyttävästi. 1900-luvun alku on hienosti toteutettu erinomaisen lavastuksen ja puvustuksen kautta. Efektit ovat mainiot ja äänimaailma rymistelee oivallisesti Matthew Margesonin ja Dominic Lewisin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The King's Man on varsin mainio toimintakomedia, sekä mielenkiintoinen esiosa. Elokuvalla kestää oma aikansa lähteä tosissaan käyntiin, mutta sitten kun mennään, niin sitten ihan oikeasti myös mennään. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan tyylikkäämpiä, rujompia ja veikeämpiä. Taistelukoreografiat ovat näyttäviä ja niitä vain tukee taidokas kuvaus. Huumori on paikoitellen hyvinkin ronskia, mutta silti varsin hupaista. Tarinankerronta on paikoitellen töksähtelevää, mutta homma pitää silti hyvin mukanaan. Tarinasta löytyy myös mainioita käänteitä ja yllätyksiä. Näyttelijät ovat kaikki päteviä rooleissaan, varsinkin hyvin heittäytyvät Ralph Fiennes ja Rhys Ifans. Iloitsen, että The King's Man on vihdoin saatu elokuvateattereihin, mutta samalla harmittelen, että se ilmestyy juuri silloin, kun mm. meidänkin maamme sulkee teattereitaan koronan takia. Toivon, että kaikki, jotka sitä ovat odottaneet viimeiset pari vuotta, pääsisivät silti vihdoin ja viimein näkemään sen.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The King's Man, 2021, 20th Century Fox Film Corporation, Twentieth Century Fox, Marv Films, Marv Studios