Vaiana (Moana - 2026) - elokuva-arvostelu

VAIANA

MOANA

Ohjaus: Thomas Kail

Näyttelijät: Catherine Laga'aia, Dwayne Johnson, Rena Owen, John Tui, Frankie Adams, Amaya Masoli ja Jemaine Clement

Genre: seikkailu, fantasia, musikaali

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 7

Moana, eli suomalaisittain Vaiana on näytelty uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn samannimisestä animaatioelokuvasta. Näytellyn version suunnittelu alkoi jo muutama vuosi alkuperäisleffan ilmestyttyä ja sen teko vahvistettiin vuonna 2023. Tuotannon käynnistyminen kuitenkin viivästyi saman vuoden Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2024 ja nyt uusi Vaiana on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän alkuperäistä Vaianaa oikein mainiona animaatioseikkailuna ja pidin myös sen jatko-osasta, Vaiana 2:sta (Moana 2 - 2024). Olin kuitenkin suorastaan pöyristynyt, kun Disney ilmoitti työstävänsä elokuvasta uudelleenfilmatisoinnin jo nyt, alle kymmenen vuotta alkuperäisleffan ilmestymisen jälkeen. Elokuvan markkinointimateriaali ei ole vakuuttanut minua ja kävinkin katsomassa uuden Vaianan skeptisenä.

Motunuin kyläpäällikön tyttären Vaianan on uhmattava meren vaaroja, etsiäkseen puolijumala Mauin ja palauttaakseen myyttisen Te Fitin varastetun sydämen, ennen kuin koko Polynesia joutuu pimeyden valtaan.

Pääroolissa Vaianana, Motunuin saaren kyläpäällikön tyttärenä nähdään täysin uusi nimi Catherine Laga'aia, joka ei ole aiemmin näytellyt yhdessäkään elokuvassa. Kokemattomuus ei onneksi kuitenkaan näy Laga'aian roolisuorituksesta, vaan hän on erittäin hyvä valinta Vaianaksi, tulkiten hyvin hahmolleen ominaista päättäväisyyttä, halua korjata asiat ja seikkailun nälkää. Hän heittäytyy hyvin roolinsa vietäväksi ja kalpenee lähinnä vain laulajana Vaiana-animaatioelokuvissa hahmoa ääninäytelleen Auli'i Cravalhon rinnalla.

     Elokuvassa nähdään myös John Tui ja Frankie Adams Vaianan vanhempina, kyläpäällikkö Tuina ja Sinana, jotka vaativat, että tyttö pysyisi kiltisti saarella ja unohtaisi haaveet merellä seilaamisesta, Rena Owen Vaianan isoäitinä Talana, joka kehottaa Vaianaa etsimään oman polkunsa, sekä animaatioissakin kuultu Dwayne Johnson puolijumala Mauina, joka vuosikausia sitten varasti Te Fitin sydämen, aiheuttaen vahingossa pimeyden leviämisen maailmaan. Myös Jemaine Clement toistaa roolinsa jättiläisrapu Tamatoan äänenä. Eikä pidä unohtaa matkaan päätyvää fanisuosikkia, pönttöä Heihei-kanaa. Tui, Adams ja Owen ovat oivalliset rooleissaan, mutta Johnson ei siirrä Mauia kovinkaan kaksisesti ääniroolista kameroiden eteen. Huvittavassa peruukissa heiluvan Johnsonin suoritus on omituisen pökkelö, mikä on omituista, kun ottaa huomioon, että tämä uudelleenfilmatisointi tehtiin juuri hänen halustaan esittää hahmoa myös omilla kasvoillaan.

Tuleeko kenelläkään yllätyksenä, jos sanon, että uusi Vaiana on laiskasti rahan perässä tehty turhake, joka on kaikin tavoin heikompi kuin alkuperäinen animaatio ja joka olisi kannattanut jättää tekemättä? Jos yleisömäärät ovat yhtä pienet kuin minun näytöksessäni ensi-iltaviikonloppuna, voi elokuvasta tulla ikävän kallis paukku Disneylle. Toisaalta se ei minua harmittaisi, koska alan tosissani kyllästyä näihin sieluttomiin kierrätyksiin studion klassikoiden pohjalta. Vaianan kohdalla kulmakarvojen kohottelu on vielä voimakkaampaa, koska alkuperäisen animaation ilmestymisestä tulee myöhemmin tänä vuonna kuluneeksi vasta kymmenen vuotta. Miksi ihmeessä tämä elokuva piti tehdä ja ennen kaikkea näin pian? Ai niin, koska Dwayne Johnson vaati näytellä Mauia myös tässä versiossa, eikä hän toki nuorene.

Näytelty Vaiana on täysin riskitön, hajuton ja mauton toisinto, joka ei onnistu missään kohtaa perustelemaan olemassaoloaan. Meriseikkailu oli jo tarpeeksi näyttävä animaation muodossa, eikä periaatteessa hyvään tarinaankaan olla vaivauduttu tuomaan mitään uusia kulmia. Kaikki tutut kohtaukset kakamora-piraattien kohtaamisesta musikaalinumeroihin ovat mukana, mutta niistä puuttui se into ja seikkailun tunne, mikä alkuperäisessä tempaisi mukaansa. Leffaa ei ollut kestänyt varmaan edes varttia, kun minun jo teki mieli kävellä ulos teatterista ja palata kotiin katsomaan animoitu Vaiana uudestaan. Ei näytelty versio ole mitenkään luokattoman huono, mutta siitä paistaa todella ikävästi läpi, että se on studion sanelema tuote, eikä elokuvantekijöiden visioima intohimoprojekti. Enkä sano tätä sillä lailla, että Disney ei mielestäni saisi tehdä Vaianasta enää elokuvia. Katson ihan mielelläni kolmannen Vaiana-animaation. Nämä hahmot ovat niin hyviä, että katson mieluusti heidän uusia seikkailujaan. Mutta jos haluan katsoa jonkin heidän seikkailuistaan uudelleen, katson sen vanhan version jälleen.

Vaianan ohjauksesta vastaa ensikertalainen Thomas Kail, joka vakuutti Disneyn Hamilton-hittimusikaalin taltioinnillaan. Tässä Kail ei tee vaikutusta, mutten toisaalta näe, että hänelle olisi juuri edes annettu mahdollisuutta sellaiseen. Jared Bush toimii myös näytellyn version käsikirjoittajana, yhdessä Dana Ledoux Millerin kanssa. Osaa dialogista on pistetty uusiksi sanavalintojen kohdalla, mutta muuten tuntuu siltä kuin tekijät olisivat kuvanneet elokuvan vuosikymmenen takaisen tekstin kanssa. Sentään Vaiana on kelvollisesti kuvattu ja mukana on komeita lavasteita ja tietokonetehosteita, kuten hurja laavahirviö Te Kā. Vaianan eläinystävät Heihei-kana ja Pua-possu näyttävät tosin aika omituisilta, ensimmäisen ollessa animaatiota mukaillen todella sarjakuvamainen ja toisen ollessa kiusallisesti fotorealistinen, mutta silti videopelihahmolta näyttävä sika. Äänimaailma on osaavasti rakennettu, musiikkien ja laulujen ollessa kierrätyksiä Mark Mancinan, Lin-Manuel Mirandan ja Opetaia Foa'in töistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Moana, Yhdysvallat, 2026, Flynn Picture Company, New Zealand Large Budget Screen Production Grant, Seven Bucks Productions, Walt Disney Pictures

The Smashing Machine (2025) - elokuva-arvostelu

THE SMASHING MACHINE

Ohjaus: Benny Safdie

Näyttelijät: Dwayne Johnson, Emily Blunt, Ryan Bader, Bas Rutten, Oleksandr Usyk, Olga Dzyurak, Lyndsey Gavin, Satoshi Ishii, James Moontasri, Yoko Hamamura, Paul Cheng, Cyborg Abreu ja Andre Tricoteux

Genre: draama, urheilu

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 16

The Smashing Machine perustuu vapaaottelija Mark Kerrin elämään ja uraan. Vuonna 2019 Dwayne Johnson ilmoitti näyttelevänsä Kerriä hänestä kertovassa elokuvassa ja vuonna 2023 Benny Safdie tarttui projektiin käsikirjoittajana ja ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa The Smashing Machine sai syyskuussa 2025 Italiassa Venetsian elokuvajuhlilla. Elokuvan oli tarkoitus saapua Suomenkin teattereihin loppuvuodesta, mutta kun se osoittautui maailmalla taloudelliseksi epäonnistumiseksi, teatterikierros täällä peruttiin ja vasta nyt The Smashing Machine on saapunut digimyyntiin ja vuokrattavaksi. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun luin Johnsonin tähdittävän poikkeuksellisesti elämäkertadraamaa. Minua harmitti, kun elokuvan Suomen teatterikierros peruttiin ja vuokrasinkin The Smashing Machinen lähes heti, kun se oli mahdollista.

1990-luvun lopussa vapaaottelija Mark Kerr tavoittelee unelmiaan, samalla kun hän painiskelee pahan kipulääkeaddiktion ja vaikean parisuhteen kanssa.

Pääroolissa Mark Kerrinä nähdään tosiaan Dwayne Johnson, joka tunnetaan elokuvien puolella pääasiassa toimintastarana. Hyppy draaman puolelle voikin tuntua oudolta, mutta projekti on selvästi ollut Johnsonille poikkeuksellisen tärkeä, koska hänhän on alun perin nimenomaan showpainija. Johnson onkin siis jo kokonsa ja alatuntemuksensa myötä nappivalinta rooliin, joskin ajoittain tällainen vaativampi rooli tuntuu vaativan mieheltä näyttelijänä liikoja. Pääasiassa Johnson suoriutuu roolistaan pätevästi, mutta häneltä eivät täysin luonnistu Markin herkemmät hetket. Mark taas on henkilönä kiinnostava, vaikkei paini ja vapaaottelu olekaan koskaan minua napanneet. Miestä nimittäin riivaa ikävä kipulääkeriippuvuus, joka alkaa tulla jo uran tielle. Tätä puolta esittäessään Johnson pääsee yllättämään positiivisesti.

     Elokuvassa nähdään myös Emily Blunt Markin vaimona Dawnina, painija Bas Rutten omana itsenään, Ryan Bader vapaaottelija Mark Colemanina, Oleksandr Usyk ukrainalaisena vapaaottelija Igor Vovchanchyninä, sekä Satoshi Ishii, James Moontasri ja Yoko Hamamura japanilaisina vapaaottelijoina Enson Inouena, Akira Shojina ja Kazuyuki Fujitana. Sivunäyttelijätkin ovat vähintään kelvollisia rooleissaan, Bluntin noustessa vähemmän yllättäen näyttelijäkaartin parhaaksi puoleksi. Dawn on hahmona ajoittain hieman kömpelösti kirjoitettu, mutta Blunt hoitaa hommansa vakuuttavasti ja toisinaan jopa kompensoi sitä, että vastaparina nähtävä Johnson ailahtelee draamaosastolla.

The Smashing Machine on päänäyttelijänsä tapaan oikein kelvollinen, mutta elokuva jättää aika ajoin toivomisen varaa. On tosiaan kiinnostavaa ryhtyä seuraamaan Mark Kerrin uraa ja elämää, etenkin kun sitä ei kuvata täysin tyypillisenä ryysyistä rikkauksiin -tarinana. Elokuva käynnistyy, kun Mark on juuri noussut tähteyteen vapaaottelun kenties kovimmaksi nimeksi, mutta leffan edetessä miehen erilaiset ongelmat alkavat nostella päätään. Nämä ongelmat ovat lopulta kiinnostavampaa seurattavaa kuin varsinaiset matsit, joita on ripoteltu leffan varrelle ja joissa Johnson on totta kai elementissään. Elokuvan vahvinta antia on Markin lääkeriippuvuuteen liittyvät kuviot, jotka on uskottavasti toteutettu. Kohtaukset, joissa mies joko vähättelee ongelmaansa vaimolleen tai yrittää keplotella itselleen lääkäreiltä vahvempaa kamaa hymyssä suin, ovat onnistuneen raskaita.

Leffan heikompaa antia on hieman köykäisesti kirjoitettu parisuhdekuvaus. Markin ja Dawnin rakkauteen on tullut ryppyjä jo aikapäiviä sitten, mitä ei tietenkään auta Markin totaali omistautuminen uralleen, sekä lääkeaddiktio. Markin ja Dawnin väliset kohtaukset alkavat jopa ärsyttävyyteen asti toistamaan samaa rataa ja jossain kohtaa pariskunnan jatkuvaa kiukuttelua on todella turhauttavaa seurata. The Smashing Machine on muutenkin vähän epätasainen teos, joka nousee kuitenkin plussan puolelle. Mitään erityistä vaikutusta leffa ei kuitenkaan tarjoa ja Safdien veljesten viimevuotisista urheiludraamoista mielestäni Josh Safdien Marty Supreme - unelmoi isosti (Marty Supreme - 2025) on se huomattavasti vahvempi tapaus.

Benny Safdie on sekä ohjannut ja käsikirjoittanut, että myös leikannut The Smashing Machinen ja suoriutuu töistään pääasiassa hyvin. Dialogi jää ajoittain ontumaan riitelykohtauksissa, mutta addiktiopuolen Safdie hoitaa väkevästi. Ohjaajana hän myös saa sopivasti intensiteettiä matseihin. Teknisesti elokuva on osaavasti tehty. Kameratyöskentely on mainiota ja jo pelkkä filmille kuvaaminen tuo leffan visuaalisuuteen sopivasti ajan henkeä. Lavasteet ovat oivalliset, samoin puvustus. Maskeeraajat ovat tehneet hyvää työtä erilaisten ruhjeiden kanssa, kuten myös muokatessaan Johnsonin naamasta enemmän Mark Kerrin näköisen. Aluksi on jopa hämmentävää katsoa Johnsonia, koska hän näyttää samanaikaisesti itseltään, sekä joltakulta ihan muulta. Äänityöskentely on kanssa pätevää nyrkiniskuja ja potkuja myöten ja Nala Sinephron säveltämät musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Smashing Machine, Yhdysvallat, 2025, A24, Magnetic Fields Entertainment, Out for the Count, Seven Bucks Productions

Arvostelu: Vaiana 2 (Moana 2 - 2024)

VAIANA 2

MOANA 2

Ohjaus: David Derrick Jr., Jason Hand ja Dana Ledoux Miller

Pääosissa: Auli'i Cravalho, Dwayne Johnson, Rose Matafeo, Hualālai Chung, David Fane, Khaleesi Lambert-Tsuda, Temuera Morrison, Nicole Scherzinger, Rachel House, Gerald Ramsey, Awhimai Fraser ja Alan Tudyk

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Disneyn animaatioelokuva Vaiana (Moana - 2016) oli menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Alun perin elokuvan sijaan Disney ilmoitti tekevänsä televisiosarjan, joka oli tarkoitus julkaista Disney+ -palvelussa vuonna 2023. Kuitenkin tämän vuoden alussa Disneyn johtaja Bob Iger paljasti, että sarja on sittenkin työstetty uudestaan elokuvan muotoon. Nyt Vaiana 2 saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut sitä uteliaana. Pidän ensimmäisestä osasta ja koin, että sille voitaisiin ihan hyvin tehdä jatkoa. Olen kuitenkin ollut hieman huolestunut, pohtien näkyykö lopputuloksesta, että se oli alun perin suunniteltu sarjaformaattiin? Kävin silti varsin positiivisin mielin katsomassa Vaiana 2:n sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Vaiana lähtee uuteen seikkailuun, löytääkseen meren kansat yhdistävän Motufetūn saaren ja rikkoakseen merijumala Nalon langettaman kirouksen.

Kahdeksan vuotta sitten maailmalle esitelty Vaiana (äänenä Auli'i Cravalho) ei ollut mikään Disneylle tyypillinen naishahmo, urheasta prinssistä haaveileva prinsessa, vaan ehta seikkailija, joka halusi seilata merten halki. Palautettuaan Te Fitin sydämen, Vaianaa juhlitaan nyt kotikylässään sankarina. Se ei kuitenkaan saa häntä asettumaan aloilleen, vaan ei aikaakaan kun meri ja seikkailut kutsuvat taas. Vaiana on edelleen innostava hahmo, jonka seikkailuun hyppää mielellään mukaan. Nuori nainen pyrkii nyt löytämään myyttisen Motufetūn saaren, jonka sanotaan voivan yhdistää merten kansat.

     Vaiana ei kuitenkaan lähde matkalleen yksin ja sen lisäksi, että mukaan tarttuvat vanhat tutut puolijumala Maui (Dwayne Johnson) ja eläinkaverit Pua-possu ja Heihei-kukko, elokuvassa nähdään uusiakin tuttavuuksia, kuten Mauita yli kaiken idolisoiva Moni (Hualālai Chung), erilaisia keksintöjä virittelevä Loto (Rose Matafeo), sekä äksy ja iäkäs farmari Kele (David Fane). Vastaansa hahmot saavat merijumala Nalon, joka haluaa hallita ihmisiä eristämällä kansat toisistaan ja tekemällä meristä vaaralliset. Maui on jälleen lystikäs veikkonen ja Heihei tarjoaa taatusti monille parhaat naurut, vaikka latvasta todella lahon kukon vitsi alkaakin jo olla nähty. Uusi trio ajaa menevästi asiansa, mutta eipä minua olisi juuri haitannut, vaikka tämäkin seikkailu olisi tapahtunut lähinnä Vaianan ja Mauin toimesta.

Vaiana 2:sta ei onneksi huomaa, että sitä työstettiin alun alkaen televisiosarjaformaattiin, eikä se myöskään tunnu suoraan kotikatseluun tehdyltä, millaisia monet Disneyn hittianimaatioiden jatko-osat ovat olleet. Elokuva ei yllä ensimmäisen Vaianan tasolle, osittain sen takia, että elokuva toistaa hieman latteasti joitain ykkösosassa nähtyjä juttuja, tuomatta niihin juuri mitään omaa, mutta kyseessä on silti mainio ja viihdyttävä uusi meriseikkailu, jonka luulisi miellyttävän ensimmäisen osan faneja. Uusi seikkailu on selvää jatkoa sille, mihin ykkösosassa jäätiin ja se nappaa menevästi mukaansa, pitäen hyvin otteessaan läpi puolentoista tunnin keston. Luvassa on tälläkin kertaa niin hauskoja kommelluksia kuin myös vauhdikkaita ja jännittäviä tilanteita ja kohtaamisia merellä asuvien erilaisten otusten kanssa. Hieman jäin tosin kaipaamaan mielikuvituksellisempaa menoa ja kakamora-piraattien paluun sijaan olisin toivonut, että elokuvaan olisi keksitty joku uusi, vekkuli kansa.

Ensimmäisen elokuvan tapaan Vaiana 2:kin on musikaali. Mark Mancina ja Opetaia Foa'i palaavat työstämään lauluja, saaden seurakseen Abigail Barlow'n ja Emily Bearin. Nelikon työstämät biisit vievät pääasiassa hyvin mukanaan, vaikka osa lauluista ei jääkään mieleen. Ensimmäisen Vaiana-elokuvan tapaan parhaat kappaleet ovat jatko-osassakin Vaianan seikkailujen perään haikaileva laulu, tällä kertaa mahtipontinen Beyond, jossa Cravalho todella pääsee esittelemään taitojaan ja Mauin oma veikeä korvamato, tällä kertaa tsemppibiisi Can I Get A Chee Hoo?, joka jää taatusti soimaan päässä.

Visuaalisesti Vaiana 2 on jälleen upea taidonnäyte Disneyn animaattoreilta. Animaatiojälki on tarkkaa ja Oseanian meri vehreine saarineen on tälläkin kertaa kertakaikkisen kaunis ilmestys. Elokuva on ihastuttavan värikäs. Hauskan näköiset hahmot liikkuvat sulavasti ja Mauin muodonmuutoskykyä esitellään taas lystikkäin tavoin. Laulujen lisäksi äänimaailma on muutenkin hyvin rakennettu ääniefektejä ja Mancinan ja Foa'in säveltämiä melodioita myöten.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Moana 2, 2024, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios, The Walt Disney Company, Walt Disney Animation Canada, Disney Television Animation

Arvostelu: Red One (2024)

RED ONE

Ohjaus: Jake Kasdan

Pääosissa: Dwayne Johnson, Chris Evans, Lucy Liu, Kiernan Shipka, J. K. Simmons, Bonnie Hunt, Reinaldo Faberlie, Kristofer Hivju, Nick Kroll, Wesley Kimmel ja Mary Elizabeth Ellis

Genre: seikkailu, toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 12

Red One on Dwayne Johnsonin ja Chris Evansin tähdittämä uusi jouluelokuva. Elokuva lähti liikkeelle tuottaja Hiram Garcian ideasta, jonka hän esitteli Johnsonin Seven Bucks Entertainment -studiolle, missä innostuttiin. Chris Morgan ryhtyi työstämään idean pohjalta käsikirjoitusta ja Jake Kasdan pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022, joissa koettiin ongelmia, kun Johnson saapui paikalle usein myöhässä ja jonain päivinä hän ei saapunut paikalle ollenkaan. Pitkittyneen tuotannon takia budjetti paisui lopulta jättimäiseksi, jopa 250 miljoonaan dollariin. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo viime vuonna suoraan Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa, mutta elokuva päätettiinkin julkaista teattereissa ja samalla ensi-iltaa siirrettiin vuodella eteenpäin. Nyt Red One on saapunut leffateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä varautuneena. Traileri eivät juuri voittaneet minua puolelleen, mutta toivoin, että kyseessä voisi edes olla viihdyttävä tapaus. Kävin katsomassa Red Onen heti ensimmäisessä IMAX-näytöksessä ensi-iltapäivänä.

Kun joulupukki siepataan juuri ennen joulua, tonttuagentti Callum Drift tarvitsee mestarihakkeri Jack O'Malleyn apua tämän löytämiseksi.

Diivamaisella käytöksellään elokuvan budjetin paisuttanut Dwayne Johnson näyttelee Callum Driftiä, tonttuagenttia, joka vastaa itse joulupukin (J. K. Simmons) turvallisuudesta. Mutta juuri ennen joulua Cal epäonnistuu hommassaan ja vanha valkoparta siepataan hänen nenän alta. Löytääkseen pukin, Cal tarvitsee apua Chris Evansin näyttelemältä hakkerilta Jack O'Malleylta, jonka sanotaan voivan löytää kenet tahansa maailmassa. Johnson istuu passelisti kovanaamaisen turvapäällikön rooliin, vaikkei häneltä vielä vuosienkaan jälkeen juuri näyttelijälahjoja löydy. Miehen suosio on ollut selvässä laskussa viime vuodet ja Johnsonin on parasta alkaa varoa käytöstään, mikäli hän mielii vielä tähdittää elokuvia tulevaisuudessa. Hänen palkkionsa ovat jo nyt valtavat, eivätkä hänen leffansa ole vuosiin tehneet selvää voittoa. Evans on ihan hyvässä vedossa Johnsonin rinnalla ihmisenä, joka repäistään yhtäkkiä myyttisten olentojen keskelle, joskin Evans ei onnistu myymään ajatusta, että hänen hahmonsa kamppailisi alkoholismin kanssa. Vähemmän yllättäen parhaan roolityön tarjoaa Simmons joulupukkina ja onkin siis sääli, että tämän salilla yllättävänkin paljon viihtyvän punanutun ruutuaika jää varsin pieneksi.

     Elokuvassa nähdään myös Lucy Liu myyttisten juttujen parissa työskentelevän agenttiorganisaation johtajana Zoena, Kiernan Shipka pukin siepanneena noitana Grylana ja Kristofer Hivju joulupukin häijynä veljenä Krampuksena. Shipka hoitaa tarpeeksi passelisti tonttinsa pahiksena, jonka motiivit ovat jopa ihan ymmärrettävät. Gryla kokee, että pukista on tullut liian pehmo tuhmien listaan joutuneille ja päättääkin ottaa ohjat, tehdäkseen maailmasta väkisin kiltin.

Tehdään se heti selväksi, että Red One ei todellakaan ole hyvä elokuva. Sen käsikirjoitus on kömpelö, näyttelijöiden työ on varsin ailahtelevaa, parin tunnin kestossa on ainakin vartti liikaa ja kun katsoo elokuvan visuaalista ilmettä, on pöyristyttävää, että leffa maksoi jopa 250 miljoonaa dollaria. Näytöksessäni oli ehkä viitisen ihmistä lisäkseni ensi-iltapäivänä, joten jos meno on tällaista muuallakin maailmassa, turpiin tulee lippuluukuilla ja lujaa, ja Johnson voi jälleen kerran hyvästellä yhden aikomuksensa tähdittää uutta franchisea. Red Onen on nimittäin tarkoitus toimia avausosana juhlapyhien ympärille rakennetulle toimintaseikkailujen saagalle. 

Mutta. Kaikesta tästä huolimatta mielsin Red Onen hyvällä tavalla varsinaiseksi joulukalkkunaksi. Se on umpipöhkö leffa, joka ottaa itsensä ajoittain aivan liian tosissaan ja naurattaa lähinnä väärissä kohdissa. Varsinaiset vitsit jättävät kylmäksi, mutta sen sijaan täysin puskista tulevat hölmöydet naurattavat makeasti. Yhdessä kohtaa Johnsonin hahmo kutistuu lapsen kokoiseksi ja vetää turpaan lumiukkoja, jotka näyttävät siltä kuin ne viettäisivät kaiken aikansa pumpaten rautaa salilla. Itse asiassa kaikki näyttävät siltä kuin ne viettäisivät kaiken hereilläoloaikansa nostellen painoja, niin tontut, lumiukot, jääkarhut kuin itse pukki. Tehostetiimi taas ei ole vaivautunut selvittämään, miltä porot näyttävät ja niinpä pukin rekeä vetävät jostain syystä jättimäiset (ja tietty bodatut) hirvet. Toimintakohtaukset ovat aikamoista sillisalaattia ja lopputaistelu Gryla-noitaa vastaan näyttää videopeliltä, jota ei itse pääse pelaamaan. Red One on pitkästä aikaa niin huono leffa, että se on jo hyvä. Jos jotain positiivista, niin konseptissa olisi jopa ihan potentiaalia franchiseen, missä voisi tulla vaikka toimintaraina pääsiäispupusta tai televisiosarja hammaskeijun seikkailuista. Jos siis elokuva menestyy, mitä epäilen.

Elokuvan on ohjannut Jake Kasdan, joka vastasi myös Johnsonin tähdittämistä Jumanji-elokuvista (2017-2019). Kasdan ei tunnu tietävän, tekeekö hän elokuvaa vakavissaan, vai kieli poskessa, mikä johtaa varsin hupaisaan sotkuun kaikessa tyylitajuttomuudessa. Chris Morganin käsikirjoitus on aika tönkkö, mutta sen mytologiassa olisi ainesta. Red One on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus menevää ja muutamat mörököllimaskeeraukset - etenkin Krampus - ovat vaikuttavat. Elokuvan tietokonetehosteet ovat kuitenkin pöyristyttävän huonot. Miten 250 miljoonaa maksanut elokuva voi näyttää näin karsealta? Koko joulupukin maailma näyttää viimeistelemättömältä ja takaa-ajo tämän joulukaupungin kaduilla on kiusallista päivänselvän taustakankaan käytön kanssa. Äänimaailma mekastaa minkä ehtii ja Henry Jackman tekee tuttuun tapaansa kelpo työtä musiikkien parissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Red One, 2024, Amazon MGM Studios, Seven Bucks Productions, Chris Morgan Productions, The Detective Agency, Big Indie Pictures

Arvostelu: Black Adam (2022)

BLACK ADAM

Ohjaus: Jaume Collet-Serra

Pääosissa: Dwayne Johnson, Sarah Shahi, Aldis Hodge, Pierce Brosnan, Noah Centineo, Quintessa Swindell, Bodhi Sabongui, Marwan Kenzari, Mohammed Amer, Viola Davis, Jennifer Holland ja Djimon Hounsou

Genre: toiminta, fantasia, scifi

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Black Adam perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1945. Hahmo tunnetaan parhaiten DC:n Captain Marvelin, eli Shazam-hahmon arkkivihollisena. New Line Cinema ryhtyi työstämään elokuvaa Shazamista 2000-luvun alussa, jolloin päärooliin kaavailtiin Dwayne Johnsonia. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, kunnes vuonna 2014 New Line Cineman omistava Warner Bros. aloitti työstämään Shazam! -leffaa (2019). Siinä kohtaa Johnson kuitenkin osoitti halukkuuttaan esittää mieluummin Black Adam -pahista, eikä Shazamia. Hän ei tosin tyytynyt näyttelemään pahista Shazamin elokuvassa, vaan halusi tehdä Black Adamista täysin oman filminsä. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä keväällä 2020, mutta koronaviruspandemian alettua, niitä jouduttiin siirtämään. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2021 ja nyt Black Adam saapuu elokuvateattereihin. Itselleni hahmo ei ollut entuudestaan tuttu, mutta kiinnostuin kuitenkin leffasta, kun siitä ilmoitettiin. Johnsonin kiusallisen machoileva somehypetys ja elokuvan heikot trailerit ovat kuitenkin hiljalleen tappaneet odotukseni elokuvaa kohtaan ja meninkin aika skeptisin tuntein katsomaan Black Adamia sen lehdistönäytökseen pari päivää ennen ensi-iltaa.

Rikollisorganisaatio Intergang pitää muinaista Kahndaqin kaupunkia vallassaan, etsien myyttistä Sabbacin kruunua, joka suo pitelijälleen demoniset voimat. Vastarintataistelija Adrianna yrittää löytää kruunun ensin ja kätkeä sen muualle. Yrityksensä aikana hän herättää 5000 vuotta uinuneen Teth-Adamin.

Dwayne Johnsonille ei tosiaan tavallisen sankarin rooli kelvannut, vaan hän kiinnostui enemmän antisankari Teth-Adamin, eli Black Adamin roolista. Tämä on itse asiassa jo toinen kerta, kun Johnson esiintyy roolissa, ääninäyteltyään hahmoa jo kesällä ilmestyneessä animaatioseikkailussa DC Superlemmikkien liiga (DC League of Super-Pets - 2022). Black Adamina Johnson pääsee machoilemaan ja pullistelemaan lihaksiaan oikein tosissaan. Tämä äijäily toimii yleensä parhaiten, kun Johnson tekee sen kieli poskessa, kuten Jumanji-leffoissa (2017-) ja Jungle Cruisessa (2021). Black Adamissa hän yrittää välillä liikaakin olla kova jätkä, synkistellen jopa koomisen vakavana. Pääasiassa hän kuitenkin istuu passelisti rooliinsa ja hahmoa voisi mielellään nähdä lisääkin tulevissa DC-elokuvissa.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Sarah Shahi Black Adamin herättävänä vastarintataistelijana Adriannana, Bodhi Sabongui Adriannan DC:tä fanittavana poikana Amonina (pojan huone on täynnä fanikrääsää Batmanista, Supermanista, Wonder Womanista ja kumppaneista), Mohammed Amer Adriannan huumoria mukaan tuovana veljenä Karimina, Marwan Kenzari Sabbacin kruunua etsivänä Intergang-johtajana Ishmaelina, sekä Aldis Hodge, Pierce Brosnan, Noah Centineo ja Quintessa Swindell Justice Society -supersankaritiimin jäseninä, Hawkmanina, Doctor Fatena, Atom Smasherina ja Cyclonena. Sivunäyttelijöiden työ on vaihtelevaa. Kenzari ei vakuuta pahiksena yhtään ja nuori Sabongui saa hieman liikaa ruutuaikaa, ottaen huomioon, kuinka rasittava hänen yli-innokas hahmonsa välillä on. Hodge, Brosnan, Centineo ja Swindell istuvat oivallisesti Justice Societyn jäseniksi, joista on jokaisesta saatu hyvin omanlainen persoonansa. Elokuva kuitenkin luottaa liikaa, että valkokangasdebyyttinsä tekevät Hawkman, Doctor Fate, Atom Smasher ja Cyclone ovat katsojille entuudestaan tuttuja sarjakuvien sivuilta, sillä hahmot saavat todella vähän taustatarinaa ja sisältöä.

Skeptisiin ennakko-odotuksiini verrattuna Black Adam osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Tosin sen sanottuani pitää ottaa huomioon, että odotin aikamoista fiaskoa, joten tämä ihan viihdyttävä, mutta silti varsin keskinkertainen toimintarymistelykin onnistui yllättämään. Nimikkohahmonsa tavoin itse elokuvakin synkistelee menemään, pyrkien selvästi miellyttämään tämän DC-elokuvauniversumin aloittaneen ohjaaja Zack Snyderin kannattajia. Leffasta löytyy paljon snydermaista kikkailua hidastuskuvista lähtien ja heti elokuvan prologista tulee vahvasti mieleen ohjaajan vanhempi sarjakuvafilmatisointi 300 (2006). Snyderin tapaan Black Adaminkin toimintakohtaukset ovat läpikotaisin mammuttimaista rymistelyä, jossa rakennuksia pistetään tuusan nuuskaksi, eikä sivullisten kohtaloista paljoa piitata. Vaikka meno onkin viihdyttävää, toimintakohtaukset ovat turhankin tasaisesti megalomaanista mäiskettä, jolloin lopputaisteluun päästessä on jo ähky iskenyt. On myös sääli, että tekijät pakotettiin leikkaamaan toimintaa lapsiyställisemmäksi. Black Adam pistää pahiksia hengiltä aika tylysti ja leffa toimisi paremmin, jos elokuva uskaltaisi muutenkin olla brutaalimpi.

Vaikka elokuva onkin pääasiassa aika yhdentekevää ryminää, jonka aikana ei pahemmin jännitä kenenkään puolesta, löytyy toiminnan välistä ihan fiksuakin sanottavaa. Supersankarien paikkaa maailmassa kyseenalaistetaan oivaltavasti. Justice Society saapuu Kahndaqiin pistämään Black Adamia aisoihin, mutta sankarit saavat lähinnä suitsutusta kansalaisilta, jotka uskovat kyseessä olevan kaupungin vuosituhansiksi kadonnut suojelija. Sankariyhdistystä myös kyseenalaistetaan siitä, etteivät he tehneet elettäkään, kun Intergang aloitti kaupungissa hirmuhallintonsa. Pitkään leffan aikana kuljetaankin toimivan harmaalla alueella, eikä katsojakaan osaa päättää, kuka tapahtumavyyhdin keskellä on oikeassa. Jokaisen pointit ovat ymmärrettäviä - paitsi pääpahiksen, joka tosiaan jättää kylmäksi, erityisesti loppuhuipennuksessa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jaume Collet-Serra, joka oli aiemmin ohjannut mm. Johnsonin tähdittämän Jungle Cruisen. Collet-Serran tyyli ei oikein pääse koskaan esille, vaan hän tosiaan päätyy lähinnä matkimaan Snyderiä, joka taas ei hassua kyllä ole missään roolissa filmin tuotannossa. Adam Sztykielin, Rory Hainesin ja Sohrab Noshirvanin työstämä käsikirjoitus pitää sisällään ihan hyviä teemoja harmaalta alueelta, mutta teksti on muuten aika yhdentekevä, välillä jopa korni, jättäen hahmot turhan yksiulotteisiksi pahveiksi. Leffan visuaalinen anti on myös ailahtelevaa. Siitä löytyy onnistumisia kuvauksessa, lavasteissa, asuissa ja äänimaailmassa (Lorne Balfen säveltämät musiikit vahvistavat filmin mahtipontisuutta), mutta myös heikkouksia. Kellertävä värimaailma ei ole kovin mairitteleva ja digitehosteiden taso vaihtelee pitkin leffaa. Välillä efektit ovat kelvollisia, mutta pääasiassa meno näyttää videopeliltä.

Yhteenveto: Black Adam on aika keskinkertainen, mutta ihan viihdyttävä toimintarymistely. Toimintaa on paljon ja vaikka se onkin paikoitellen tyylikästä ja jopa ihan brutaalia, on se vailla jännitettä. Taistelut ovat myös niin mammuttimaisia, että ähky iskee jo ennen videopeliltä näyttävää lopputaistelua digiörkkiä vastaan. Toimintakohtausten välistä löytyy ihan hyvää pohdintaa supersankarien kyseenalaisesta asemasta. Leffassa onkin pitkiä pätkiä, jolloin on vaikea sanoa, kenen puolella olisi ja kuka onkaan oikeassa näkemystensä kanssa. Dwayne Johnson murjottaa ihan kivasti Black Adamin roolissa, muskelipullistellen välillä jopa koomisesti. Sivuhahmot jäävät kuitenkin pääasiassa aika ohuiksi, eikä Justice Societyn hahmoista irtoa niin paljon kuin voisi toivoa. Pääpahis vasta onkin kehno. Tekniseltä puoleltaankin elokuva on ailahteleva. Ohjaaja Jaume Collet-Serra ei tuo oikein mitään omaa mukaan, vaan lähinnä vain kopioi Zack Snyderin tyyliä. Black Adam sopii passelisti kertakäyttöiseksi popcorn-viihteeksi, mutta ei siitä oikein muuta jää käteen. Toivottavasti Blu-raylla julkaistaisiin elokuvan alkuperäinen, raaempi leikkausversio, sillä kenties vielä tylymmän menon kanssa filmistä löytyisi oikeasti sitä särmää, jota se nyt vain esittää omaavansa.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Black Adam, 2022, Warner Bros., DC Entertainment, New Line Cinema, Seven Bucks Productions, Flynn Picture Company

Arvostelu: DC Superlemmikkien liiga (DC League of Super-Pets - 2022)

DC SUPERLEMMIKKIEN LIIGA

DC LEAGUE OF SUPER-PETS

Ohjaus: Jared Stern

Pääosissa: Dwayne Johnson, Kevin Hart, Kate McKinnon, John Krasinski, Vanessa Bayer, Natasha Lyonne, Diego Luna, Marc Maron, Thomas Middleditch, Ben Schwartz, Keanu Reeves, Olivia Wilde, Jameela Jamil, Jemaine Clement, John Early, Daveed Diggs, Dascha Polanco, Winona Bradshaw, Keith David, Dan Fogler, Alfred Molina ja Lena Headey

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 7

DC League of Super-Pets, eli suomalaisittain DC Superlemmikkien liiga perustuu DC Comicsin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1962. Vuonna 2018 Warner Bros. alkoi kehitellä elokuvaa sarjakuvien pohjalta. Näyttelijät äänittivät repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä toukokuussa 2021, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua päätettiin siirtää. Nyt DC Superlemmikkien liiga on saapunut elokuvateattereihin ja itse en ollut kovinkaan kiinnostunut leffasta. Päätin kuitenkin toki käydä vilkaisemassa, mistä on oikein kyse. Pääsin tosin katsomaan elokuvan vasta ensi-iltaviikonlopun jälkeen, sillä siitä oli niin heikosti näytöksiä alkuperäisellä englanninkielellä.

Superman ja hänen koiransa Krypto ovat olleet parhaat ystävät siitä asti, kun heidät lähetettiin vauvana ja pentuna Maahan tuhoutuvalta Krypton-planeetalta. Kun ilkikurinen marsu Lulu onnistuu sieppaamaan Supermanin, Krypton ja hänen uusien eläinkaveriensa täytyy pelastaa sankari pulasta.

Myöhemmin syksyllä ilmestyvää Black Adam -elokuvaa (2022) tähdittävä Dwayne Johnson tekee DC-debyyttinsä DC Superlemmikkien liigassa Kryptona, Supermanin (äänenä John Krasinski) koirana. Krypto seuraa ikonista sankaria uskollisesti kaikkialle ja ollessaan itsekin kotoisin Krypton-planeetalta, myös hauva omaa supervoimat lentämisestä vahvuuteen, laserkatseeseen ja hyytävään henkäykseen. Krypto on omaksunut monia omistajansa maneereista, yrittäen siviilissä naamioitua itsekin silmälasien taakse Bark Kentinä. Koira on hupaisa tapaus ja Johnson tekee hyvää työtä hännänheiluttajan äänenä. Superman itse jää taka-alalle, vaikka hänellä on oma juonikuvionsa, hahmon aikoessa kosia rakastaan, toimittaja Lois Lanea (Olivia Wilde).

     Elokuvan pahisosastoa edustavat Supermanin arkkivihollinen Lex Luthor (Marc Maron), sekä suuruudenhullu marsu Lulu (Kate McKinnon), joka kidnappaa Supermanin ja jonka pelastamiseen Krypto tarvitsee apua. Mutta kun Justice Leaguen jäsenet, eli Batman (Keanu Reeves), Wonder Woman (Jameela Jamil), Aquaman (Jemaine Clement), Flash (John Early), Cyborg (Daveed Diggs) ja Green Lantern (Dascha Polanco) osoittautuvat hyödyttömiksi, koiran täytyy kääntyä muiden supervoimaisten eläinten, Ace-koiran (Kevin Hart), PB-possun (Vanessa Bayer), Merton-kilpikonnan (Natasha Lyonne) ja Chip-oravan (Diego Luna) puoleen. Ikonisten sankareiden muuttaminen lähes kyvyttömiksi marsun edessä on ratkaisu, joka saa katsojan herkästi kohottelemaan kulmiaan - etenkin kun Lulu on pahiksena aika rasittava. Onneksi kuitenkin Krypton tapaamat eläinhahmot toimivat hyvin. Acella on onnistunut taustatarina ja Merton tarjoaa aikuiskatsojalle parhaat naurut.

Minulla ei ollut ennakkoon mitään odotuksia DC Superlemmikkien liigaa kohtaan. Tuumin, että onhan se kiva, että lapsillekin saadaan tarjottua leffa Supermanin, Batmanin jne. kera, mutta ajatus supervoimaisten eläinten seikkailuista ei herättänyt minussa kiinnostusta. Nyt elokuvan nähtyäni täytyy kuitenkin todeta, että olen positiivisesti yllättynyt. Ei DC Superlemmikkien liiga erityisen säväyttävä ja hieno teos ole, mutta se on oikein kelpo viihdettä, joka onnistuu naurattamaan usein. Leffa ei mene ihan samoille meta-tasoille kuin muutaman vuoden takainen Lego Batman Elokuva (The LEGO Batman Movie - 2017), mutta hieman sen tapaan tässäkin heitetään oivaltavaa piikittelyä DC:n hahmoja, tarinoita ja yleisesti supersankarileffoja kohtaan.

Elokuvasta löytyy heikkoutensa esimerkiksi ärsyttävään pahikseen liittyen, mutta muuten leffa toimii varsin passelisti. Eläinten seikkailu vie sujuvasti mukanaan ja jaksaa pääasiassa kantaa läpi keston. Mukana on kaikenlaista kommellusta, joka onnistuu ilahduttamaan eri-ikäisiä katsojia ja vaikka filmi onkin pääasiassa lapsiyleisölle tehty, ei siinä ole onneksi unohdettu vanhempia. Leffassa nähdään ihan kekseliäitä ja vauhdikkaita toimintakohtauksia, joissa eläinten erilaisia voimia hyödynnetään sopivan tasaisesti. Itseäni ilahdutti erityisesti hahmojen kohtaaminen psykopaattisen Whiskers-kissan (Winona Bradshaw) kanssa. Lopputaistelu äityy hieman liian massiiviseksi, mutta silti elokuva pitää katsojan tyytyväisenä viime minuuteille asti.

Elokuvan animaatiojälki on oivallista, joskin se ei yllä samalle tasolle kuin Disneyn ja Pixarin näyttävissä luomuksissa. Hahmot ovat veikeän näköiset ja taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia. Valoja ja varjoja hyödynnetään taitavasti ja elokuva on miellyttävän värikäs. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Steve Jablonsky tunnelmoi kelvollisesti musiikeillaan. Jared Sternin ohjaus, sekä käsikirjoitus yhdessä John Whittingtonin kanssa toimivat mainiosti. Kaksikko on saanut kirjoitettua useita hauskoja vitsejä, jotka naurattavat lapsia ja aikuisia joko yhdessä tai vuorotellen.

Yhteenveto: DC Superlemmikkien liiga on oikein passelia supersankariviihdettä koko perheelle. Elokuva on oivallisen mukaansatempaava ja onnistuu naurattamaan niin lapsia kuin aikuisia kommelluksellaan ja monitulkintaisilla vitseillään. Supereläimistä on saatu toinen toistaan lystikkäämpiä hahmoja ja niiden seikkailua seuraa mielellään, vaikka se tarkoittaakin, että ikonisista sankareista, kuten Supermanista ja Wonder Womanista tehdään liki hyödyttömiä kömpelyksiä. Elokuvan pahis ei oikein vakuuta ja loppuhuipennus äityy turhankin isoksi mekastukseksi, mutta muuten filmi toimii todella passelina hömppänä. Animaatiojälki on oivallista ja ääninäyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin hommastaan. DC Superlemmikkien liiga sopii täydellisesti lasten ensiaskeleeksi ikonisten supersankarien maailmaan, tarjoten samalla myös vanhemmille hyvää hupia.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

DC League of Super-Pets, 2022, Warner Animation Group, DC Entertainment, Seven Bucks Productions, A Stern Talking To

Arvostelu: Jungle Cruise (2021)

JUNGLE CRUISE

Ohjaus: Jaume Collet-Serra
Pääosissa: Emily Blunt, Dwayne Johnson, Jack Whitehall, Jesse Plemons, Édgar Ramírez, Veronica Falcón ja Paul Giamatti
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Jungle Cruise perustuu Disney Parksin samannimiseen huvipuistoajeluun. Pian Disneyn huvipuistoajeluun perustuvan elokuvan, Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksen (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) osoittauduttua jättihitiksi, Disney ryhtyi kehittelemään elokuvaa toisesta ajelusta. Kesti kuitenkin useampi vuosi, ennen kuin idea lähti vihdoin toteutukseen. Aluksi leffaan suunniteltiin päätähdiksi Toy Story -animaatioita (1995-2019) tähdittäneet Tom Hanks ja Tim Allen, mutta kun projekti ei edennyt, näyttelijäkaksikko jätti leffan. Vuonna 2015 Disney ilmoitti aloittaneensa projektin suunnittelun alusta ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2018. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo lokakuussa 2019, mutta koska elokuvan jälkituotanto oli vielä kesken, ensi-iltaa siirrettiin heinäkuulle 2020, mutta koronaviruspandemian takia ensi-iltaa jouduttiin siirtämään vielä vuodella eteenpäin. Nyt Jungle Cruise saa kuitenkin vihdoin ja viimein ensi-iltansa ja itse odotin sitä ihan positiivisin mielin. Olin huomattavasti kiinnostuneempi filmistä viime kesänä, kun sen piti ilmestyä ja ehdinkin jopa unohtaa koko elokuvan useaan otteeseen, ennen kuin alkoi näyttää varmalta, että se olisi ihan oikeasti tulossa teattereihin. Kävinkin katsomassa Jungle Cruisen sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1916 brittiläistutkija Lily Houghton ja hänen veljensä MacGregor pestaavat jokilaivakapteeni Frank Wolffin auttamaan heitä myyttisen ja parantavia voimia omaavan puun löytämisessä Amazon-joelta.

Hiljainen paikka -kauhuelokuvista (A Quiet Place - 2018-) tuttu Emily Blunt näyttelee Lily Houghtonia, tutkijaa, joka on ollut vuosia kiinnostunut myyttisestä amazonilaispuusta ja sen parantavista voimista. Lilyä ajaa eteenpäin tunne siitä, että hänen pitää saada autettua muita puun voimilla kuin myös se, että hän haluaa osoittaa lahjansa konservatiivisen tutkijaseuran edessä, joka ei huoli häntä joukkoonsa sukupuolen vuoksi. Blunt hyppää yllättävänkin innokkaasti seikkailun vietäväksi ja hänessä on selvästi ainesta toimintaleffojen tähdeksi. Mukanaan Lilyllä on MacGregor-veli, jota esittää Jack Whitehall. Aluksi lähinnä koomisena sivuhahmona esitelty MacGregor on lopulta Disney-leffan hahmoksi yllättävänkin rohkea veto. Whitehall suoriutuu hyvin roolistaan hienostoherrana, joka kammoaa jopa ajatusta vaatteiden likaantumisesta retken aikana.

     Avukseen Lily ja MacGregor saavat Dwayne "The Rock" Johnsonin näyttelemän jokilaivakapteeni Frank Wolffin, joka on persoonaltaan aikamoinen vekkuli. Johnson istuukin rooliin täydellisesti, sillä hänestä löytyy muskeleidensa kanssa karismaa seikkailusankariksi, mutta myös tiettyä pilkettä silmäkulmassa, jolla hän tekee Frankista erittäin hilpeän tapauksen. Hahmokolmikko toimii vallan mainiosti ja heidän kanssa lähtee mielellään hurjalle matkalle. Johnsonin ja Bluntin kemioiden kohtaaminen on yksi elokuvan isoimmista onnistumisista ja jo heidän ansiosta filmiä on ilo seurata.

Haasteita jo valmiiksi vaaralliselle matkalle tuottavat Elämän puun perässä oleva saksalaisprinssi Joachim (Jesse Plemons), Frankin velkoja Nilo (Paul Giamatti), sekä konkistadori Aguirre (Édgar Ramírez), joka on etsinyt puuta jo muutaman vuosisadan ajan. Ramírez ei tee erityistä vaikutusta osassaan, mutta hänen hahmoaan syvennetään hyvin filmin edetessä. Sen sijaan Plemons ja Giamatti ovat aivan loistavia yliampuvan eksentrisinä pahiksina. Näyttelijäduolla on selvästi ollut hauskaa kuvauksissa ja he ovat kummatkin löytäneet sen tarkan rajan, kuinka pitkälle he voivat mennä, ennen kuin homma lässähtää.

Jungle Cruise osoittautui onneksi pitkän odotuksen arvoiseksi elokuvaksi ja yllättävänkin mainioksi seikkailuksi, joka saattaa jopa olla tämän elokuvakesän viihdyttävintä antia. Se kumartelee onnistuneesti vanhan koulukunnan seikkailufilmeille ja tarjoaa kunnon matkan, jollaisia ei nykyään enää tehdä. Pirates of the Caribbeanin tavoin Disney on hämmentävänkin hyvin saanut rakennettua kiinnostavan tarinan huvipuistolaitteen ympärille, eikä elokuvaa koskaan näe hävyttömänä rahastuksena. Sen voimakas seikkailuhenki nappaa heti alussa mukaansa ja vaikka riemastuttava kyyti alkaakin puolen välin paikkeilla hieman hidastella, se pitää silti ilahduttavasti kiinni loppuun saakka.

Elokuvasta löytyy sellaista ehtaa seikkailun tuntua ja henkeä, jollaista en ole hetkeen kokenut. Sellaista tunnetta, joka oikeasti saa katsojan haluamaan lähteä tälle vaaralliselle matkalle, mistä ei välttämättä ole enää takaisin tulemista. Monista seikkailufilmeistä uupuu se into ja puhti, joita Jungle Cruise onnistuu tarjoamaan. Elokuvassa hilpeä meno ja hurjat vaaratilanteet kulkevat hyvin käsikädessä ja leffan aikana saa niin nauraa kuin jännittää. Erityisesti nuoremmille katsojille jotkut kohtaukset saattavat olla todella tiivistunnelmaisia. Ohjaaja Jaume Collet-Serra on siis hyvin onnistunut työssään. Loppuhuipennus ei mielestäni valitettavasti täysin yltänyt sellaisiin korkeuksiin, joita olisin elokuvalta kaivannut, mutta jo tällaisenaan se toimii. Yksi iso syy tälle on, että leffa ei saanut minua sen kummemmin kiinnostumaan siitä maagisesta puusta, jonka perässä kaikki ovat. Se ajaa hyvin asiansa ja pitää hahmot alati liikkeessä, mutta tämä on hyviä esimerkkejä siitä, että joskus tärkeintä on matka, eikä se määränpää.

Vuosien varrella Jungle Cruisea on käsikirjoittanut useampikin henkilö, mutta lopullisesta filmistä käsikirjoittajan kunnian ovat lopputeksteihin saaneet Michael Green, Glenn Ficarra ja John Requa, joiden työ on muuten mainiota, mutta jo he olisivat voineet tiivistää puoltaväliä hieman. Lisäksi parissa kohtaa kolmikon kirjoittama dialogi on turhankin selittelevää. Oman huvittavuutensa näihin selityskohtauksiin tuo Metallican Nothing Else Matters -kappaleen käyttö. Vaikka instrumentaalinen ja orkesterin kera soitettu sovitus onkin todella hyvä, jokin siinä ei vain istunut täysin elokuvaan mukaan. Muuten elokuvan musiikit, joista vastaa James Newton Howard, ovat erittäin menevät ja tunnelmoivat. Howardin työn lisäksi äänipuolella väkevää on erityisesti jokilaivan moottorin jyskytys. Visuaalinenkin puoli toimii hyvin. Elokuva on taidokkaasti kuvattu ja sen lavasteet, maskeeraukset ja varsinkin asut ovat näyttävät. Erikoistehosteiden taso kuitenkin vaihtelee hieman pitkin leffaa. Välillä maisemat ovat upeat ja joissakin kuvissa tietokoneella tehty jaguaari vakuuttaa täydellisesti, mutta toisissa kuvissa digitaalisuus paistaa läpi.

Yhteenveto: Jungle Cruise on erittäin viihdyttävä vanhan koulukunnan filmeille kumarteleva seikkailuelokuva, jollaisia harvemmin enää nykyään näkee. Se saa oikeasti innostumaan tästä hurjasta matkasta, vaikka itse matkan kohde ei sen kummemmin kiinnostaisi. Vahva seikkailuhenki on kaiken aikaa läsnä ja filmi pitää pääasiassa tiukasti kiinni katsojastaan. Vain noin puolen välin kohdalla leffa ryhtyy turhaan hidastelemaan, eikä se pidä alkupään puhtia täysillä yllä ihan loppuun saakka. Elokuva tarjoaa paljon toimintaa, huumoria ja jännitystä, jotka tehoavat takuulla kaikenikäisiin seikkailunnälkäisiin katsojiin. Emily Blunt ja Dwayne Johnson säkenöivät pääosissa ja Jesse Plemons ja Paul Giamatti edustavat riemastuttavan yliampuvia pahishahmoja. Elokuvan visuaalinen ilme on suurimmaksi osaksi toimiva, mutta välillä osa efekteistä näyttää pienesti viimeistelemättömiltä. James Newton Howardin säveltämät musiikit vain nostattavat mukaansatempaavan seikkailun tuntua, mutta Metallican käyttö leffassa särähtää hieman korvaan. Heikkouksistaan huolimatta Jungle Cruise on juuri sellaista rehtiä kesäviihdettä, jollaista etenkin juuri nyt tarvitaan ja suosittelenkin katsomaan sen isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta. Vaikka lehdistölle elokuva esitettiinkin 2D:nä, uskoisin leffan tehoavan vielä paremmin 3D:nä, sillä leffa puskee usein asioita todella lähelle kameraa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Jungle Cruise, 2021, Walt Disney Pictures, Zaftig Films, Davis Entertainment, Flynn Picture Company, Seven Bucks Productions, TSG Entertainment

Arvostelu: Jumanji: The Next Level (2019)

JUMANJI: THE NEXT LEVEL

Ohjaus: Jake Kasdan
Pääosissa: Dwayne Johnson, Karen Gillan, Jack Black, Kevin Hart, Alex Wolff, Morgan Turner, Ser'Darius Blain, Madison Iseman, Danny DeVito, Danny Glover, Awkwafina, Nick Jonas, Rory McCann, Rhys Darby ja Colin Hanks
Genre: seikkailu, komedia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 12

Chris Van Allsburgin "Jumanji"-kirjaan perustuva samanniminen elokuva (1995) oli iso menestys, joka on pysynyt monien ysärillä varttuneiden lapsuudensuosikkien joukossa. Jatkoa leffalle suunniteltiin vuosien ajan ja sen ensi-illaksi oli ehditty asettamaan ties mitä ajankohtia vuodesta 1999 lähtien, kunnes vasta vuonna 2017 ilmestyi Jumanji: Welcome to the Jungle. Se vasta jättihitti olikin, tuottaen lähes miljardi dollaria, joten kolmannen osan suunnittelu alkoi välittömästi. Kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa ja nyt Jumanji: The Next Level saa ensi-iltansa. Itse näin alkuperäisestä Jumanjista ensiksi vain osia, kanavasurffatessani eräänä kesänä mökillä. Leffan idea oli kiehtova ja olinkin iloinen, kun vihdoin pääsin katsomaan sen kokonaan. Pidin elokuvasta ja olen katsonut sen kerran uudestaan, ennen Welcome to the Junglen näkemistä. Toinen osa oli mielestäni kelpo seikkailuleffa, mutta ei se saanut minua innostumaan kolmannesta elokuvasta. Kolmososan trailerikaan eivät vakuuttaneet minua ja unohtelin jatkuvasti elokuvan edes olevan tulossa. Kävin kuitenkin katsomassa Jumanji: The Next Levelin sen lehdistönäytöksessä, yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Spencer, Martha, Fridge ja Bethany luulivat tuhonneensa Jumanjin, kunnes he vuotta myöhemmin imeytyvät takaisin peliin. Tällä kertaa peli on kuitenkin muuttunut, eivätkä he voi luottaa siihen, että homma hoituu samalla lailla kuin viimeksi.

Alex Wolff, Morgan Turner, Ser'Darius Blain ja Madison Iseman palaavat rooleihinsa Spencerina, Marthana, Fridgenä ja Bethanyna Jumanji: Welcome to the Junglesta. On mukava nähdä, kuinka heidän hurja seikkailunsa muutti heitä ja teki heistä tiiviit ystävät. Näyttelijänelikko ei kuitenkaan pääse paljoa näyttämään taitojaan, sillä edellisen filmin tavoin suuri osa elokuvasta vietetään itse Jumanjissa, jolloin seikkailu nähdään heidän pelihahmojensa kautta.

Dwayne Johnson, Karen Gillan, Kevin Hart ja Jack Black palaavat osiinsa tohtori Bravestonena, sankaritar Ruby Roundhousena, zoologi Mouse Finbarina ja kartanlukija Shellyna. Nuoret eivät kuitenkaan päädy samoiksi pelihahmoiksi kuin viimeksi, mikä antaa näyttelijöille mahdollisuuden revitellä hahmoillaan eri tavalla. Ainoastaan Martha päätyy toistamiseen Ruby Roundhouseksi, mutta miesstarat näyttelevät eri hahmoja näinä pelin hahmoina. Johnsonilta tämä ei harmillisesti oikein luonnistu ja hän oli itselleni selvästi porukan heikoin lenkki. Sen sijaan Hart pitää niin paljon lystiä hahmollaan, että se sama ilo tarttuu katsojaan. Black on myös veikeä ja Gillan sopii yhä toimintarooliin, mutta olin yllättynyt, että pidin Hartista eniten. Welcome to the Junglessa hän nimittäin paikoitellen ärsytti minua.
     Elokuvassa nähdään pari muutakin vanhaa tuttua, sekä uusi hahmoja, kuten Spencerin isoisä Eddie (Danny DeVito) ja tämän vanha ystävä Milo (Danny Glover), pelihahmo Ming (Awkwafina), sekä paha Jürgen Julma (Rory McCann). DeVito ja Glover ovat mainio lisä, ja Awkwafinakin suoriutuu kelvollisesti osastaan, mutta on harmi, kuinka alikäytetty Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Hurttaa esittänyt McCann on.

Jumanji: Welcome to the Jungle oli kiehtova jatko-osa siinä mielessä, että kun ensimmäisessä Jumanjissa pelin vaarat saapuivat todelliseen maailmaan, Welcome to the Junglessa hahmot imaistiinkin peliin. Jo ensimmäisessä osassa Robin Williamsin näyttelemä Alan joutui jumiin pelin sisälle vuosikausiksi, mutta katsojat eivät päässeet koskaan näkemään, mitä hän koki siellä. Vaikkei Welcome to the Jungle ollut mielestäni erityisen ihmeellinen, sen tapa jatkaa tarinaa tuntui raikkaalta ja todella kiinnostavalta. Valitettavasti samaa ei voi sanoa Jumanji: The Next Levelistä. Tämä on vain laiska kopio edellisestä elokuvasta, minkä on todella vaikea keksiä mitään muuta syytä olemassaololleen kuin että edellinen tuotti lähes miljardin, joten jatkoa oli pakko tehdä. Syy hahmojen paluulle Jumanjiin on hätäinen, eikä itse pelissä tapahdu paljoa sellaista, mitä ei olisi jo viimeksi tehty.

Elokuvassa on yksittäisiä todella hauskoja hetkiä, joissa varsinkin Kevin Hart pääsee loistamaan, sekä eräs oikein viihdyttävä toimintakohtaus apinoihin liittyen, mutta muuten filmille tuotti suuria vaikeuksia saada minut napattua mukaansa. Elokuva kaipaisi tiivistämistä, sillä tällaisenaan se laahaa paikoitellen. Jopa jotkut hauskat hetket voisi napata pois, sillä vaikka naurahdin, täytyy myöntää, että ne lähinnä keskeyttivät tarinan kulun. The Next Levelistä ei tunnu löytyvän seikkailuhenkeä, eikä se saa jännittämään sankareiden onnistumisen puolesta. Toimintakohtaukset eivät tee vaikutusta ja loppurymistelyn aikana katsoja vilkaisee kelloaan, että milloin tämä päättyy? Ei Jumanji: The Next Level huono ole, muttei se hyväkään ole. Sen vilkaisee kerran ihan sujuvasti, mutta eipä sitä olisi tarvittu tehdä lainkaan. Noh, lopussahan tietysti vihjataan vahvasti neljännestä osasta...

Jumanji: Welcome to the Junglen ohjaaja Jake Kasdan palaa samaan hommaan, muttei löydä samaa tunnelmaa kuin viimeksi. Ohjauksesta puuttuu Kasdanin into edellisestä leffasta. Kasdan on toiminut tällä kertaa myös käsikirjoittajana, yhdessä Jeff Pinknerin ja Scott Rosenbergin kanssa, mutta kolmikon luovuus on pysynyt aika nollassa, kun he vain lähinnä kierrättävät juttuja viime elokuvasta. Jatko on pitänyt tehdä kiireellä ja sen huomaa. Kuvaukseltaan leffa on tarpeeksi tyylikäs, minkä lisäksi lavasteet ja asut ovat taidokkaasti tehdyt. Erikoistehosteet eivät kuitenkaan ole kovin kummoiset. Digiefektien taso vaihtelee pitkin elokuvaa ja jotkut hetket näyttävät huomattavasti heikommilta kuin toiset. Äänipuoli on kunnossa ja säveltäjä Henry Jackman tekee parhaansa tuodakseen mukaan seikkailuhenkeä musiikeilla, kun Kasdan ei siihen kykene.

Yhteenveto: Jumanji: The Next Level on harmillisen keskinkertainen seikkailuraina ja väkisin väännetty jatko-osa. Syy hahmojen paluulle peliin on kömpelösti kirjoitettu ja lopulta vain Kevin Hart onnistuu viihdyttämään läpi leffan sillä, että hänen esittämää pelihahmoa pelaa eri henkilö kuin viime kerralla. Karen Gillan on mainio toimintasankarittarena ja Jack Black on hauska, mutta Dwayne Johnson on lähinnä tylsä elokuvassa. Danny Gloverin ja Danny DeViton lisäys on veikeä idea, mutta sitten taas harmittaa, kuinka heikosti Rory McCannia hyödynnetään. Elokuvasta puuttuu seikkailuhenki ja se on paikoitellen oudon pitkäveteinen. Mukana on yksittäisiä hauskoja hetkiä, sekä yksi oikein mainio toimintakohtaus, mutta eipä leffasta paljoa jää käteen. Siitä haiskahtaa voimakkaasti, että se on tehty täysin rahan takia. Leffalla on tietty pokkaa vielä pohjustaa seuraavaa jatko-osaa, mutta eipä tämä herätä kiinnostusta katsoa sitä. Kun tämä on lähinnä laiska kopio Jumanji: Welcome to the Junglesta, voiko seuraavalta odottaa sen enempää? Jos pidit edellisestä osasta kovasti ja haluat palata takaisin peliin, kannattaa Jumanji: The Next Level vilkaista. Jos taas Welcome to the Jungle ei vakuuttanut, tuskinpa tämäkään pystyy siihen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jumanji: The Next Level, 2019, Sony Pictures Entertainment, Hartbeat Productions, Matt Tolmach Productions, Seven Bucks Productions

Arvostelu: G.I. Joe: Kosto (G.I. Joe: Retaliation - 2013)

G.I. JOE: KOSTO

G.I. JOE: RETALIATION

Ohjaus: Jon M. Chu
Pääosissa: Dwayne Johnson, Ray Park, Adrianne Palicki, D. J. Cotrona, Byung-hun Lee, Jonathan Pryce, Élodie Yung, Ray Stevenson, Bruce Willis, Channing Tatum, Walton Goggins, RZA ja Luke Bracey
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia / Extended Cut: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 12

Hasbron lelusarjaan perustuva toimintaseikkailu G.I. Joe: The Rise of Cobra (2009) oli menestys, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Paramount Pictures alkoikin työstää jatkoa samantien, kun ensimmäinen oli todettu hitiksi. Monet näyttelijöistä eivät kuitenkaan halunneet palata jatko-osaan, joten tekijöiden piti luoda uusia hahmoja ja kirjoittaa tarinaa uusiksi. Kuvaukset alkoivat kesällä 2011, mutta niissä tuli ongelmia, kun yksi työryhmästä kuoli onnettomuudessa kuvauspaikalla lavasteiden vaihdon aikana. Lopulta leffa saatiin valmiiksi ja sen oli alunperin tarkoitus ilmestyä jo kesällä 2012, mutta kun Paramount halusikin muuttaa elokuvan 3D:ksi, julkaisua päätettiin viivästyttää. G.I. Joe: Retaliation, eli suomalaisittain G.I. Joe: Kosto sai ensi-iltansa alkuvuodesta 2013 ja se oli edeltäjäänsä isompi menestys rahallisesti, mutta sai kriitikoilta tylymmän vastaanoton. Minäkin kävin katsomassa leffan kaverini kanssa, kun se ilmestyi ja olin aivan raivoissani, sillä pidin sitä todella surkeana. Olin sitä ennen pitänyt sarjan ensimmäisestä osasta, mutta G.I. Joe: Koston nähtyäni en pitkään halunnut katsoa kumpaakaan uudestaan. Viime vuoden ajan olen kuitenkin pohtinut G.I. Joe: The Rise of Cobran uudelleenkatselua ja kun huomasin elokuvan täyttävän tänä vuonna 10 vuotta, päätin sen tekosyyn varjolla katsoa leffan pitkästä aikaa. Olin selvästi kasvanut yli kohdeikäryhmästä, enkä pitänyt filmiä enää kovinkaan hyvänä. Päätin kuitenkin antaa jatko-osalle uuden mahdollisuuden ja pari viikkoa ensimmäisen osan jälkeen katsoin G.I. Joe: Koston.

Kun lähes koko G.I. Joe -joukko tuhotaan, henkiin jääneet Joet saavat selville, että paha Cobra-järjestö hallitsee Valkoista taloa. Pienen Joe-tiimin täytyy pysäyttää Cobra, ennen kuin maailma ajautuu tuhoisaan sotaan.

Edellisestä osasta vain muutama näyttelijä palaa tuttuihin rooleihinsa, eikä muiden puuttumista vaivauduta selittämään sanallakaan. Channing Tatum nähdään toistamiseen Dukena, josta on nyt tullut oman Joe-joukkonsa johtaja. Yllättäen Tatumin osuus leffassa jää hyvin pieneksi ja hänen tehtävänään on lähinnä tutustuttaa uudet hahmot katsojille. Tämän elokuvan päähenkilö on nimittäin ex-showpainija Dwayne Johnsonin esittämä Roadblock, kova, lihaksikas ja tuima heppu, joka vetää vastustajiaan turpaan ja näyttää siistiltä... eli periaatteessa täsmälleen samanlainen hahmo, jota Johnson esittää lähes kaikissa leffoissaan. Nykyään Johnson kuitenkin tiedostaa asemansa toimintastarana ja hän on muuttunut rennommaksi elokuvissaan. Tässä leffassa hän on kuitenkin vielä aikamoinen tosikko. Johnson sopii osaansa täydellisesti - lähinnä siksi, että on vaikea kuvitella kenenkään muunkaan esittävän hahmoa.
     Roadblockin kanssa Cobraa vastustamaan lähtevät sotilaat Lady Jaye (Adrianne Palicki) ja Flint (D. J. Cotrona), sekä fanisuosikki Snake Eyes -ninja (Ray Park). Tai no, Snake Eyesilla on lähes koko leffan ajan oma juonikuvionsa ninjanainen Jinxin (Élodie Yung) kanssa, mutta sekin liittyy Cobran päihittämiseen. Snake Eyes on yhä kaikista coolein Joe, mutta valitettavasti uudet tuttavuudet Lady Jaye, Jinx ja etenkin Flint ovat todella tylsät lisäykset. Lady Jayelle yritetään luoda pientä taustatarinaa, mutta Flint on vain totaalisen persoonaton tapaus. Jinx on hyvä taisteluissa, mutta hahmona täysin unohdettava. Palicki, Cotrona ja Yung ovat kaikki aika mitäänsanomattomia rooleissaan.
     Cobra-järjestöstä nähdään enemmän vanhoja tuttuja kuin G.I. Joe -tiimistä. Cobra Commander (näyttelijä vaihtunut Joseph Gordon-Levittistä Luke Braceyhyn) toimii johtajana pöhkön kypäränsä kera, muttei harmillisesti pääse lainkaan oikeuksiinsa koko elokuvan aikana. Kyseessä on itse asiassa todella alikäytetty ja tylsä pahis, joka käy pari kertaa kääntymässä ruudulla, jotta katsoja muistaa hänen olemassaolonsa. Soluttautumisen mestari Zartan onnistui The Rise of Cobrassa muuttumaan Yhdysvaltain presidentiksi (Jonathan Pryce) ja yrittääkin presidentin vallan kautta lopettaa G.I. Joen ja nostaa Cobran uudeksi erikoisryhmäksi. Storm Shadow (Byung-hun Lee) tekee yllättäen paluun, vaikka hän vaikutti kuolleen edellisen osan lopussa. Hahmoa kuitenkin hyödynnetään niin huonosti, että katsojana lopulta toivoo, että hän olisi vain pysynyt kuolleena. Uutena tärkeänä Cobran sotilaana esitellään Ray Stevensonin näyttelemä Firefly, joka nimensä mukaisesti käyttää robottitulikärpäsiä aseinaan.
     Uusina hahmoina elokuvassa nähdään myös huippuvankilan johtaja James (Walton Goggins), Snake Eyesin ja Jonxin mestari (rap-artisti RZA), sekä alkuperäinen Joe (Die Hard -tähti Bruce Willis).

Kun näin G.I. Joe: Koston leffateatterissa, olin äärimmäisen pettynyt, sillä elokuva ei sisältänyt lähes lainkaan vanhoja tuttuja hahmoja, minkä lisäksi elokuva ei ollut läheskään yhtä scifiä kuin G.I. Joe: The Rise of Cobra. Onhan tässäkin toki teknologiaa, mitä tosimaailmasta ei vielä löydy (toivottavasti), mutta tällä kertaa mukana ei ole superpukuja, jotka tekevät käyttäjästään pysäyttämättömän, nano-ohjuksia, joilla voi syövyttää Eiffel-tornin tai vedenalaisia tukikohtia, joiden ympärillä käydään taisteluita vauhdikkailla aluksilla. Varhaisteininä nämä huipputeknologiset härpättimet tekivät ensimmäisestä osasta siistin kokemuksen ja kun jatko-osa olikin "realistisempi" (jos niin vain voi sanoa), pidin sitä huomattavasti tylsempänä. Onkin erittäin huvittavaa, että nyt kuusi vuotta myöhemmin ne asiat, jotka saivat minut aikoinaan pitämään The Rise of Cobrasta, saavat minut nyt pitämään G.I. Joe: Kostoa edeltäjäänsä parempana teoksena. Ei tämäkään vielä kovin kummoinen filmi ole, mutta on tämä monilla tavoilla edeltäjäänsä laadukkaampi elokuva.

G.I. Joe: The Rise of Cobra yritti tunkea mahdollisimman paljon toimintaa kahteen tuntiin, unohtaen samalla kertoa selkeän ja hyvin rytmitetyn tarinan kiinnostavien hahmojen kera. G.I. Joe: Kostollakin on ongelmia hahmojen kanssa, mutta tarina on paljon paremmin kerrottu kuin viimeksi. Elokuva osaa rauhoittua oikeissa kohdissa ja antaa tilaa hengittää, kun edellinen osa vain paineli turbovauhtia menemään. Tämän ansiosta toimintakohtauksiin on saatu pientä jännitettäkin mukaan ja lopputaisteluun rakennetut panokset tuntuvat joltakin, kun katsoja saadaan imaistua paremmin tapahtumiin. Omasta mielestäni elokuvan paras taistelu on kuitenkin vuorilla käytävä ninjataisto. Koko vuoriosio on tunnelmaltaan oudon irrallinen muusta leffasta, mutta sen aikana elokuva onnistuu viihdyttämään parhaiten. Jos mukaan ei mahtuisi ärsyttäviä hölmöyksiä, kuten kaikki kohtaukset Snake Eyesin ja Jinxin mestarin luona, pakotettu romanssi leffan tylsimpien hahmojen välillä, sekä Storm Shadowiin liittyvä juonikuvio, G.I. Joe: Kosto olisi kelpo toimintaleffa. Jo tällaisenaan sitä katsoo mielellään ja se viihdyttää hyvin, mutta elokuvana se on lopulta vain ihan kiva.

Leffan ohjaajana toimii tällä kertaa Jon M. Chu, joka oli tätä ennen tehnyt tanssileffat Step Up 2 The Streets (2008) ja Step Up 3D (2010). Niistä toimintaelokuvan pariin hyppääminen on aikamoinen muutos, mutta kenties koreografioista tietäminen auttoi Chuta esimerkiksi ninjataistojen teossa. Chu toimii ohjaajana selvästi paremmin kuin The Rise of Cobrasta vastannut Stephen Sommers, vaikkei erityisen taidokasta työtä teekään. Rhett Reesen ja Paul Wernickin työstämä käsikirjoitus on selkeästi tasokkaampi kuin edellisen osan teksti ja vaikka mukana onkin hölmöyksiä ja kehnoja repliikkejä, pysyy tarina paremmin kasassa. Kuvaukseltaan leffa on ihan tyylikäs, etenkin vuoriosiossa. Jotkut lähitappelut ovat kömpelösti leikattuja, mutta muuten editointi on sujuvaa. Lavasteet, puvut ja maskeeraukset ovat hyvin toteutetut ja efektit ovat huomattavasti näyttävämmät kuin edellisessä elokuvassa. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu, mutta säveltäjä Henry Jackman ei ole saanut mitään muistettavaa aikaiseksi musiikkipuolella.

Elokuvasta on olemassa noin 10 minuuttia pidempi versio. Pidennetty versio sisältää mm. leikkimielisen kilpailun Joe-tiimin jäsenten välillä, pidennetyn harjoitustaistelun Snake Eyesin ja Jinxin välillä, kohtauksen presidenttiä esittävän Zartanin ja presidentin pojan tapaamisesta, sekä pidennettyjä taisteluita, jotka ovat hieman väkivaltaisempia kuin lähes verettömässä teatteriversiossa.

Yhteenveto: G.I. Joe: Kosto on edeltäjäänsä parempi viihdepläjäys, vaikka jää lopulta vain ihan kivaksi leffaksi. Tarinankerronta on laadukkaampaa ja rauhallisemmin etenevä käsikirjoitus ja leikkaus antavat elokuvalle tilaa hengittää toimintakohtausten väliin. Harmillisesti tätä aikaa ei hyödynnetä hahmojen syventämiseen, vaan pääasiassa leffan hahmot jäävät todella yhdentekeviksi, eivätkä heidän näyttelijänsäkään tarjoa kummoisia roolisuorituksia. Dwayne Johnson sopii tosin passelisti tällaisen toimintaviihteen pääosaan. Elokuvan pahisosastokaan ei onnistu vakuuttamaan, mutta Joe-tiimin ja Cobra-järjestön väliset yhteenotot viihdyttävät silti ihan mukavasti. Pientä jännitettä onnistutaan nostattamaan loppua kohti, mutta erityisen mukaansatempaava paketti ei ole kyseessä. Teknisesti leffa on G.I. Joe: The Rise of Cobraa laadukkaammin tehty, mutta lopputulokseen jää silti paljon parannettavan varaa. Jos pidit kovasti sarjan ensimmäisestä osasta, voi olla, ettei tämä toimi sen "realistisemman" otteen vuoksi, mutta jos ensimmäinen osa tuotti ison pettymyksen, voi G.I. Joe: Kosto kenties olla se G.I. Joe -filmi, minkä alunperin halusitkin nähdä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
G.I. Joe: Retaliation, 2013, Paramount Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, Skydance Media, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Saints LA, Spyglass Entertainment