Arvostelu: Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest - 1975)

YKSI LENSI YLI KÄENPESÄN

ONE FLEW OVER THE CUCKOO'S NEST

Ohjaus: Miloš Forman

Pääosissa: Jack Nicholson, Louise Fletcher, Will Sampson, Brad Dourif, William Redfield, Sydney Lassick, Danny DeVito, Christopher Lloyd, Dean Brooks, William Duell, Vincent Schiavelli, Michael Berryman, Alonzo Brown, Nathan George, Mwako Cumbaka, Scatman Crothers, Marya Small, Louisa Moritz ja Mimi Sarkisian

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

One Flew Over the Cuckoo's Nest, eli suomalaisittain Yksi lensi yli käenpesän perustuu Ken Keseyn samannimiseen kirjaan vuodelta 1962. Heti ilmestymisvuonna näyttelijä Kirk Douglas osti kirjan oikeudet, voidakseen tehdä sen pohjalta sekä elokuvan että näytelmän ja tähdittää kumpaakin. Dale Wasserman työsti käsikirjoituksen ja näytelmä pääsi pikavauhtia tuotantoon ja sitä esitettiin vuosina 1963 ja 1964 Broadwaylla. Elokuvasovituksen kanssa muodostui kuitenkin ongelmia, eikä Douglas löytänyt vuosiin studiota, joka oli halukas tekemään leffan. Vuonna 1971 Kirk Douglasin näyttelijäpoika Michael pyysi isältään, että hän saisi toimia elokuvan tuottajana, mihin isä-Douglas suostui. Michael Douglas sai tehtyä diilin levy-yhtiö Fantasy Recordsin Saul Zaentzin kanssa, joka halusi laajentaa musiikkibisneksestä elokuva-alalle. Ohjaajan penkillä käväisivät Richard Rush ja Hal Ashby, ennen kuin pestin sai lopullisesti Miloš Forman. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1975 ja lopulta Yksi lensi yli käenpesän sai maailmanensi-iltansa jo samana vuonna, 19. marraskuuta 1975 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, kuvaus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, naispääosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot, kahdeksan BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus ja kuvaus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, naispääosan, miessivuosan ja leikkauksen palkinnot, minkä lisäksi elokuva voitti parhaan draamaelokuvan, ohjauksen, miespääosan, naispääosan, käsikirjoituksen ja tulokasnäyttelijän Golden Globe -palkinnot. Itse katsoin Yksi lensi yli käenpesän kymmenisen vuotta sitten opiskellessani elokuva-alaa ammattiopistossa. Pidin elokuvasta todella paljon ja olen pitkään pohtinut sen uudelleenkatselua. Nyt kun huomasin leffan täyttävän 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen.

Tuomittu rikollinen Randle McMurphy siirretään mielisairaalaan, missä hän ryhtyy lietsomaan muita potilaita kapinaan paikkaa johtavaa hoitajaa, neiti Rachedia vastaan.

Koska elokuvan teossa kesti yli kymmenen vuotta, kun kuvaukset oltiin vihdoin saamassa käyntiin, Kirk Douglas koettiin liian vanhaksi päärooliin Randle Patrick McMurphyksi, eli kavereille ihan vain Maciksi. Rooliin pohdittiin Gene Hackmania, Marlon Brandoa ja Burt Reynoldsia, mutta kun he kieltäytyivät, roolin nappasi Jack Nicholson, joka oli jo kirjan ilmestymisen aikaan halukas tähdittämään leffasovitusta, mutta hävisi oikeuskilpailun Douglasia vastaan. Nicholson voitti roolisuorituksellaan ensimmäisen Oscar-palkintonsa ja täysin ansaitusti. Nicholson on aivan mielettömässä vedossa läpi elokuvan, tehden jo pelkällä velmulla energiallaan McMurphystä tykättävän tyypin - jos siis sysää syrjään syyn siitä, miksi mies alun perin vangittiin. Nicholson on hurja, hauska, sympaattinen ja jopa vähän pelottava. McMurphyä ei juuri kiinnosta käskytettäväksi joutuminen ja hän ryhtyykin heti haastamaan status quota, kun hänet siirretään vankilasta mielisairaalaan hoitoon.

     Elokuvassa nähdään myös Louise Fletcher hoitaja Ratchedina, sekä muun muassa Will Sampson, Danny DeVito, Christopher Lloyd, William Redfield, Sydney Lassick, William Duell ja elokuvadebyyttinsä tekevä Brad "tappajanukke Chucky" Dourif mielisairaalan potilaina, "päällikkö" Bromdenina, Martinina, Taberina, Hardingina, Cheswickinä, Sefeltinä ja Billynä, jotka muodostavat äärimmäisen pidettävän joukon täynnä varsin värikkäitä persoonia. Hoitaja Ratchedissa ei sen sijaan ole mitään pidettävää, vaan tiukka, diktaattorimaisesti osastoa johtava nainen on onnistuneen hyytävä jokaisessa kohtauksessaan. Fletcherkin voitti Oscar-pystin täysin ansaitusti.

Pidin Yksi lensi yli käenpesän -elokuvasta jo ensimmäisellä katselulla paljon, mutta nyt uusintakatselulla se kolahti vieläkin lujempaa. Kyseessä on erinomainen teos ja todellinen tunteiden vuoristorata, jonka kyytiin jokaisen kuuluisi hypätä edes kerran elämänsä aikana. Se on tehokas kuvaus siitä, kuinka mielenterveyspotilaita aikoinaan kohdeltiin, mutta samalla myös toiveikas kuvaus siitä, etteivät pään sisäiset ongelmat välttämättä rajoita mahdollisuutta elämään täysillä. Kun McMurphy saapuu mielisairaalaan, hän kummaksuu paikan menetelmiä ja Ratchedin tiukkuutta, ryhtyen heti sekoittamaan pakkaa. Onkin todella koukuttavaa seurata, kuinka McMurphy alkaa yksi kerrallaan voittamaan kaavoihinsa kangistuneita potilaita puolelleen ja saamaan nämä niin sanotusti "puhkeamaan kukkaansa".

Ja kuten totesin, tarina vie katsojaa tunnetilasta toiseen oikein antaumuksella. Sekaan mahtuu joitain shokeeraavia, jännittäviä, epämiellyttäviä ja todella surullisia hetkiä, mutta vastapainona myös runsaasti hauskuutta, lämpöä, sydäntä ja todellista elämän iloa. Kolkko mielisairaala onkin lopulta täynnä kauniita hetkiä ja kuivin silmin on varmaan mahdotonta katsoa leffaa loppuun asti. Nämä potilaat ovat myös niin tykättäviä tyyppejä, että heidän puuhasteluunsa uppoutuu sillä lailla, ettei leffan haluaisi päättyvän. Oli kyse sitten pokerista tupakkapanoksin, koripallomatseista vartijoita vastaan tai aivan mahtavasti kalastusretkestä, Yksi lensi yli käenpesän on täynnä upeasti rakennettuja kohtauksia, jotka muodostavat yhdessä hienon kokemuksen, jonka pariin palaa mielellään useasti uudestaankin.

Elokuvan ohjaajaksi päätyi muutaman mutkan jälkeen Miloš Forman, joka oli alun perinkin Kirk Douglesin ykkösvalinta hommaan. Kun Douglas oli vielä projektissa aktiivisesti mukana, tšekkiläinen Forman oli kuitenkin estynyt ohjauksesta, Tšekkoslovakian miehityksen takia. Forman rakentaa tunnelmaa fantastisesti ja saa näyttelijät eläytymään riemastuttavasti. Lawrence Haubenin ja Bo Goldmanin käsikirjoitus on laadittu esimerkillisen hyvin hahmojen välisiä keskusteluja myöten. Kameratyöskentely on oivallista, lavasteet mainiot, puvustus ja maskeeraus pätevää ja äänimaailmakin onnistunut. Jack Nitzschen säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975, Fantasy Films, N.V. Zvaluw

Arvostelu: Beetlejuice Beetlejuice (2024)

BEETLEJUICE BEETLEJUICE

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Winona Ryder, Michael Keaton, Jenna Ortega, Catherine O'Hara, Justin Theroux, Monica Bellucci, Willem Dafoe, Arthur Conti, Burn Gorman ja Danny DeVito

Genre: fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Tim Burtonin ohjaama kauhukomedia Beetlejuice (1988) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. 1990-luvulla Warren Skaaren kirjoitti oman käsikirjoituksensa, jossa Beetlejuice tapaa Leon, joka kuoli pudottuaan Eiffel-tornista, kosiessaan tyttöystäväänsä, minkä lisäksi Jonathan Gems työsti "Beetlejuice Goes Hawaiian" -tekstiä, jossa Deetzin perhe olisi kohdannut Beetlejuicen Havaijilla. Projekti ei kuitenkaan edennyt, sillä Burton päätti tehdä mieluummin jatko-osan Batmanille (1989). Ajatus Beetlejuicen jatko-osasta ei kuitenkaan koskaan kadonnut ja vuosikymmenten varrella Burton pohti useita erilaisia tarinoita hahmosta. Vuonna 2011 Warner Bros. -yhtiö päätti, että jatko-osa tehtäisiin ja pestasi Seth Grahame-Smithin käsikirjoittamaan ja tuottamaan elokuvan. Grahame-Smith suostui tehtävään vain, jos hän saisi Burtonin ja päätähdet Michael Keatonin ja Winona Ryderin tekemään paluun ja vuonna 2015 haaveista tuli vihdoin totta. Käsikirjoitusta työstettiin uusiksi monien eri kirjoittajien toimesta ja hetkellisesti Warner Bros. alkoi tulla toisiin ajatuksiin ja luopua elokuvasta, kunnes Brad Pittin yhtiö Plan B Entertainment hyppäsi projektiin mukaan 2020-luvun alussa. Turhauduttuaan täysin Dumbo-elokuvaa (2019) tehdessään, Burton meinasi lopettaa ohjaamisen täysin, mutta lopulta hänet saatiin taivuteltua mukaan ja kuvaukset pyörähtivät vihdoin ja viimein käyntiin toukokuussa 2023. Nyt Beetlejuice Beetlejuice -nimen saanut jatko-osa saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä uteliaana. Alkuperäinen Beetlejuice on mielestäni yhä yksi Burtonin parhaista leffoista ja toivoin, että jatko-osassa hän pääsisi taas irrottelemaan lystikkäästi, mitä häneltä ei ole pitkään aikaan päästy näkemään. Kävin katsomassa Beetlejuice Beetlejuicen positiivisin mielin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Charles Deetzin kuoleman myötä hänen vaimonsa Delia ja tyttärensä Lydia palaavat Winter Riveriin, missä he kohtaavat jälleen Betelgeusen ja muut tuonpuoleisen veijarit.

Catherine O'Hara ja Winona Ryder palaavat rooleihinsa taiteilija Delia Deetziksi ja tämän tytärpuoleksi Lydiaksi, jotka joutuivat 36 vuotta aiemmin demonisen Betelgeusen, eli tuttavallisesti Beetlejuicen (Michael Keaton) terrorisoimaksi kummitustalossa. Vuosien varrella Delian suosio taiteilijana on kasvanut reippaasti, kun taas kummituksia edelleen näkevästä Lydiasta on tullut oman aaveohjelmansa vetäjä televisiossa. Beetlejuice ei ole unohtanut Lydiaa, vaan haaveilee yhä menevänsä naimisiin naisen kanssa. Vanha tuttu näyttelijäkolmikko on jälleen hyvässä vedossa, palaten selvästi ilomielin rooleihinsa. Ryderin esittämä Lydia on muuttunut reippaasti vuosien varrella, mutta ykkösestä tuttu goottityttö on silti tallella. O'Hara on erittäin lystikäs taiteilijasielu Deliana, joka on höpsähtänyt vanhetessaan. Keaton taas on tietty huippuvedossa itse Beetlejuicena, edelleen pursuten kaoottista energiaa virnuilevana ja sikailevana biomanaajana.

     Uusina tuttavuuksina elokuvassa esitellään Lydian tytär Astrid (Jenna Ortega) ja Lydian uusi miesystävä Rory (Justin Theroux), Beetlejuicelle kaunaa kantava sielunimijä Delores (Monica Bellucci), haamuetsivä Wolf Jackson (Willem Dafoe), isä Damien (Burn Gorman), sekä nuorukainen Jeremy (Arthur Conti), jonka Astrid tapaa Winter Riverissä. Uudet näyttelijät hyppäävät oivallisesti menoon mukaan, etenkin Dafoen irrotellessa lystikkäästi eksentrisenä etsivänä. Ortega taas todisti jo Wednesday-sarjassa (2022-) olevansa täydellinen valinta Lydian lapseksi Beetlejuicen jatko-osassa. Harmillisesti Bellucci jää lopulta jopa aika ylimääräiseksi kaiken muun keskellä. Hänen hahmonsa Delores pohjustetaan alussa merkittäväksi, mutta sitten tämä lähes unohdetaan.

Kolmenkymmenenkuuden vuoden odotuksen jälkeen Beetlejuice on vihdoin ja viimein palannut, mutta harmillisesti joudun toteamaan, että se tapahtuu aika ristiriitaisissa merkeissä. En koskaan odottanut, että Beetlejuice Beetlejuice olisi alkuperäisen veroinen kauhukomedian merkkiteos, mutta olisin silti toivonut hieman parempaa elokuvaa. Jatko-osa toimii tällaisenaan ihan kivasti, mutta lopputuloksena on turhan täyteen ahdettu sillisalaatti, josta huokuu, että vuosikymmenten varrella ideoita on syntynyt liikaakin ja ne on haluttu lähes kaikki änkeä mukaan vaikka väkisin. Siinä, missä ykkösleffa oli tehokkaan simppeli filmi, jatko-osassa jokaisella hahmolla on oma isompi juonikuvionsa, jotka eivät pahemmin edes liity toisiinsa. Tämän takia mihinkään ei ehditä panostaa kuvioiden tarvitsemalla tai ansaitsemalla tavalla ja jutut jäävät hieman puolitiehen, etenkin sen Deloresin kohdalla - jonka näin jälkikäteen ajatellen olisi voinut kirjoittaa kokonaan pois elokuvasta. Sori Bellucci.

Mutta sen, missä Alfred Goughin ja Miles Millarin käsikirjoitus kompastelee, Tim Burton korvaa veikeällä ohjauksellaan ja taatulla visuaalisella tyylittelyllään. Parhaimmillaan Beetlejuice Beetlejuice on hupaisa fantasiakomedia, jonka mielikuvituksellinen tuonpuoleinen viehättää edelleen. Mukana on joitain reippaita kokeiluja, kuten Beetlejuicen alkuperän selittely ja Burton näyttää olevansa pitkästä aikaa elementissään. Hän ei keksi mitään mullistavaa, mutta näyttää, että hänen omalaatuinen visionsa riemastuttaa edelleen nykypäivän tasaisen harmaan massan keskeltä. Näyttelijät ovat tosiaan huippuvireessä ja leffa on sentään älytty pitää napakasti vain tunnin ja kolmen vartin mittaisena. Beetlejuice Beetlejuice jää kauas täysosumasta, mutta se viihdyttää tarpeeksi passelisti ja perustelee tarpeeksi hyvin omaa olemassaoloaan.

Elokuvan tekninen toteutus ihastuttaa taatusti alkuperäisen Beetlejuicen faneja, sillä Burton ei ole ryhtynyt liikoja digikikkailemaan, vaan hän halusi toteuttaa mahdollisimman paljon vanhoilla kunnon käytännön tehosteilla. Leffassa nähdäänkin useita näyttäviä lavasteita, tyylikästä puvustusta ja äärimmäisen veikeitä maskeerauksia. Tuonpuoleisen hahmot ovat näyttävästi luodut ja praktikaaliefektit lämmittävät sydäntä - varsinkin hiekkamato, joka on toteutettu stop motion -animaatiota hyödyntäen, ihan kuten alkuperäisessäkin elokuvassa! Beetlejuice Beetlejuice on myös hyvin kuvattu ja valaistu. Äänitehosteet ovat oivalliset ja Danny Elfmanin tutut musiikit ilahduttavat edelleen. Elokuvassa käytetty kuoroversio alkuperäisestä leffasta tutusta Harry Belafonten Day-O (The Banana Boat Song) -kappaleesta on kuitenkin aika kiusallinen nostalgiapisteiden kalastelu ja harmillisesti käsikirjoitus on muutenkin täynnä vaivaannuttavaa vanhan muistelua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beetlejuice Beetlejuice, 2024, Warner Bros., Tim Burton Productions, Plan B Entertainment, The Geffen Company, Tommy Harper Productions

Arvostelu: Muuttomatka (Migration - 2023)

MUUTTOMATKA

MIGRATION

Ohjaus: Benjamin Renner ja Guylo Homsy

Pääosissa: Kumail Nanjiani, Elizabeth Banks, Caspar Jennings, Tresi Gazal, Danny DeVito, Awkwafina, Keegan-Michael Key, Carol Kane, David Mitchell ja Isabela Merced

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 7

Migration, eli suomalaisittain Muuttomatka on Illumination-yhtiön uusi animaatioelokuva. Ohjaaja Benjamin Renner ja käsikirjoittaja Mike White kehittelivät elokuvan tarinan ja saivat Illuminationin kiinnostumaan siitä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja lopulta Muuttomatka sai ensi-iltansa juuri ennen joulua. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Illuminationin työstävän uutta, alkuperäisideaan perustuvaa animaatioelokuvaa. Trailerit näyttivät veikeiltä ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Muuttomatkan heti sen ensi-iltapäivänä.

Sorsaperhe päätyy elämänsä seikkailuun, kun ylisuojeleva isä Mack suostuu viimeinkin lähtemään muuttomatkalle.

Muuttomatka keskittyy sorsaperheeseen, joka on ylisuojelevan Mack-isän (äänenä Kumail Nanjiani) vuoksi pysytellyt turvassa samalla lammella keskellä kaunista metsää. Kuitenkin kun lammella pistäytyy joukko muuttolintuja, Pam-äiti (Elizabeth Banks), sekä lapset Dax (Caspar Jennings) ja Gwen (Tresi Gazal) saavat ylipuhuttua Mackin, että hekin kokeilisivat ensimmäistä kertaa samaa. Homma ei kuitenkaan mene kuin Strömsössä ja sorsat päätyvätkin aikamoiselle seikkailulle muun muassa New Yorkiin. Hahmot ovat hyvin tyypillinen animaatioleffan perhe ylisuojelevaa, mutta elokuvan aikana rohkeuttaan keräävää isää myöten. Kliseetä on vain vahvistamassa mukaan matkalle päätyvä hölmö setä Dan (Danny DeVito). Tutuntuntuisuudestaankin huolimatta hahmot toimivat ja ovat tykättäviä, jolloin sorsien muuttomatkalle lähtee mielellään mukaan.

     Reissunsa aikana sorsat kohtaavat monenlaisia tyyppejä, kuten hurjat haikarat Erinin (Carol Kane) ja Harryn, pulujengiä johtavan Taukin (Awkwafina), vangitun papukaija Delroyn (Keegan-Michael Key), jooga-ankka Googoon (David Mitchell) ja häijyn kokin, joka haluaa tietty tehdä sorsapaistia. Sivuhahmot ovat vekkuleita ja tarjoavat monenlaisia kommelluksia sorsaperheen matkan varrelle.

Muuttomatka osoittautui odotetun mukavaksi koko perheen animaatioseikkailuksi. Se ei tarjoa mitään erityisen uutta tai mullistavaa, vaan se on perusvarmaa viihdettä, joka jättää hyvän mielen kaikenikäisille katsojille. Sorsien seikkailu nappaa toimivasti mukaansa ja se tarjoaa sopivan erilaista menoa ja meininkiä, eikä ala toistamaan itseään, vaikka sama häikäilemätön kokki ilmestyykin useampaan otteeseen aiheuttamaan ongelmia. Puolitoista tuntia on oikein passeli mitta leffalle, eikä aika käy pitkäksi sen aikana. Illuminationin tuttuun tyyliin leffasta ei energiaa puutu, mutta se osaa onneksi myös rauhoittua tarpeen vaatiessa.

Elokuvasta löytyy ilahduttavaa seikkailun henkeä, sekä tietty kosolti huumoria. Leffan aikana pääseekin naureskelemaan, vähintään hymähtelemään positiiviseen sävyyn useampaan otteeseen. Hymy leviää jatkuvasti huulille. Vastapainona on yllättävänkin toimivaa jännitystä. Kokkihahmo voi olla hurja tapaus perheen pienimmille, mutta kohtaaminen haikaroiden kanssa on onnistuneen jännittävä myös aikuiskatsojille. Seasta löytyy oivia teemoja muun muassa oman mukavuusalueen ulkopuolelle lähtemisestä, uusien asioiden kokeilusta, sekä lastenleffalle perinteikkäästi perheen merkityksestä.

Visuaalisesti Muuttomatka on tietty varsinaista silmäkarkkia. Se on todella upeasti animoitu, ihanan värikäs ja tarkan yksityiskohtainen. Kun sorsat lähtevät lentoon esittelyjen jälkeen, on maisemaotoksista tehty niin näyttäviä, että katsoja voi kyllä tuntea pitkään pelkällä yhdellä lammella asustaneiden sorsien ihmetyksen. Sorsat ja muut eläinhahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti, mutta kokin visuaalinen ilme oli mielestäni töksähtävä. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja John Powellin musiikit säestävät seikkailua mainiosti.

Ennen Muuttomatkaa elokuvateattereissa esitetään hilpeä lyhytelokuva Kuutamolla (Mooned), joka jatkaa tarinaa siitä, mihin Itse ilkimys -elokuva (Despicable Me - 2010) päättyi ja selventää, mitä pahalle Vektorille kävi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Migration, 2023, Universal Pictures, Illumination Entertainment

Arvostelu: Big Fish (2003)

BIG FISH

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Ewan McGregor, Albert Finney, Billy Crudup, Jessica Lange, Helena Bonham Carter, Alison Lohman, Marion Cotillard, Matthew McGrory, Robert Guillaume, Missi Pyle, Steve Buscemi, Danny DeVito, Deep Roy, David Denman, Ada Tai, Arlene Tai, Perry Walston, Loudon Wainwright III ja Miley Cyrus

Genre: seikkailu, draama

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 12

Big Fish perustuu Daniel Wallacen kirjaan Big Fish: A Novel of Mythic Proportions vuodelta 1998. Jo ennen kirjan julkaisua käsikirjoittaja John August sai Wallacen tekstin luettavakseen ja pyysi Wallacelta lupaa työstää siitä elokuvan. Wallacen hyväksynnällä Columbia Pictures hankki kirjan filmatisointioikeudet ja palkkasi aluksi Steven Spielbergin ohjaajaksi. Spielberg kuitenkin jätti projektin tehdäkseen elokuvan Ota kiinni jos saat (Catch Me if You Can - 2002), joten Columbia valitsi hänen tilalleen Tim Burtonin. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2002 ja lopulta Big Fish sai maailmanensi-iltansa 4. joulukuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Kriitikot kehuivat elokuvaa ja se oli pienimuotoinen hitti, joka sai muun muassa parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden, parhaan komediaelokuvan, miessivuosan, musiikin ja laulun Golden Globe -ehdokkuudet, sekä parhaan musiikin Grammy-ehdokkuuden. Itse näin Big Fishin ensi kertaa kymmenisen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä ihan katsottavana filminä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Will Bloom on lapsesta asti kuunnellut isänsä Edwardin saduilta kuulostavia kertomuksia elämästään, jopa turhautumiseen asti. Kun Edward sairastuu pahanlaatuiseen syöpään, Will yrittää viimeisen kerran saada selville, millainen hänen isänsä oli satujen takana?

Billy Crudup näyttelee Will Bloomia, joka lapsena kuunteli silmät pyöreinä ja ihmetellen isänsä Edwardin (lapsena Perry Walston, aikuisena Ewan McGregor, vanhana Albert Finney) kertomuksia elämästään. Willin ja Edwardin isä-poika-suhde on kuitenkin haalistunut vuosien varrella, Willin pohtiessa aikuisena, ettei mikään isänsä tarinoista olekaan totta. Crudup suoriutuu hyvin osastaan, mutta leffan todelliset tähdet ovat McGregor ja Finney. Finney tulkitsee hyvin iäkästä isää, joka yrittää yhä kivenkovaa seistä tarinoidensa takana ja McGregor on puhtia täynnä nuorempana Edwardina, joka seikkailee Finneyn esittämän hahmon takaumissa.

     Elokuvassa nähdään myös Jessica Lange Edwardin vaimona, Marion Cotillard Willin vaimona, sekä muun muassa Helena Bonham Carter, Matthew McGrory, Steve Buscemi, Danny DeVito, Missi Pyle, Deep Roy, sekä Ada ja Arlene Tai Edwardin seikkailuissa kohtaamina hahmoina - noitina, jättiläisinä, runoilijoina, sirkustirehtööreinä, siamilaisina kaksosina ja muina. Laulajatähti Miley Cyrus tekee Big Fishissä ensimmäisen elokuvaroolinsa lapsi-Edwardin kaverina, jonka kanssa Edward käy etsimässä noitaa (Carter), jonka taikasilmän sanotaan kertovan, kuinka siihen katsova kuolee. Läpikotaisin näyttelijäkaarti tekee mainiota työtä - varsinkin DeVito on hupaisa sirkustirehtöörin osassa.

Pidin Big Fishistä nyt uusintakatselulla enemmän kuin noin kymmenisen vuotta sitten, kun näin sen ensi kertaa. Jo lapsena koin elokuvassa yhtäläisyyksiä Oscar-voittajaleffa Forrest Gumpiin (1994), joissa molemmissa kerrotaan miehestä, joka kertoo elämänsä monenlaisista, jopa uskomattomilta kuulostavista seikkailuista. Edwardin tarinat eivät tosin kulje historiallisten tapahtumien avulla, kuten Forrestin ja ne ovat huomattavasti satumaisempia. Molempien tarinoita kuunnellessa katsoja kuitenkin hetkittäin kyseenalaistaa kertojan luotettavuuden. Ja niin kyseenalaistaa myös Edwardin poika. Filmin sydän muodostuukin tästä hankalasta isä-poika-suhteesta ja kuinka Will yrittää korjata sitä, uskoessaan, että on viimeinen mahdollisuus siihen.

Tämä perhedraamapuoli on oivallisesti rakennettu, mutta elokuvan parasta antia ovat McGregorin esittämät tarinat, joita Edward kuolinvuoteellaan kertoo. Hahmon elämäntarinaa jää seuraamaan mielellään, olivat sepustukset totta tai eivät. Osa filmin viehätyksestä syntyykin siitä. Edwardin tarinat ovat kuin jonkun kalastajan kehuskeluja nappaamallaan saaliilla, joka ei todellisuudessa välttämättä ollut ihan niin kookas yksilö tai jonka saaminen ei välttämättä ollut niin haastavaa kuin kalastajan selitys antaa ymmärtää. Big Fish on monipuolisena kertomuksena varsin mainio, mutta todellinen säväytys jäi mielestäni yhä hieman uupumaan.

Ohjaaja Tim Burton tekee elokuvassa huomattavasti pienimuotoisempaa ja tavanomaisempaa työtä kuin yleensä. Paikoitellen hän lisää sekaan oman burtonmaisen vivahteensa, mutta muuten elokuvassa ei näy yhtä selvästi hänen kädenjälkensä kuin muissa hänen teoksissaan. Burtonin työ on oivallista ja hän tunnelmoi sujuvasti. John Augustin käsikirjoitus on myös mainio. Tarinankerronta soljuu hyvin, leffan hypellessä sujuvasti ajassa vähän väliä edestakaisin. Big Fish on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutetut ja varsinkin noidan maskeeraukset ovat hienot. Elokuvan erikoistehosteet ovat luovia ja niissä hyödynnetään nokkelasti kaikenlaisia kikkoja tietokone-efekteistä käytännön tehosteisiin, kuten robotteihin ja pakotettuun perspektiiviin. Jättimäinen Karl on toteutettu pääasiassa kuvaustekniikoilla, jotka ovat saaneet jo valmiiksi pitkän näyttelijä McGroryn näyttämään entistä suuremmalta muiden näyttelijöiden vierellä. Äänimaailmakin toimii kelvollisesti Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Big Fish on erittäin mainio ja erilainen satuelokuva. Sen kertomus pojan ja isän yrityksestä korjata välinsä vuosien jälkeen on toimiva ja jopa hieman liikuttava. Parasta antia ovat kuitenkin Edward-isän kertomukset nuoruutensa seikkailuista. Edwardille on keksitty monenlaista menoa ja meininkiä, joiden todellisuutta niin Will-poika kuin katsoja kyseenalaistavat. Iso osa leffan viehätyksestä kuitenkin pohjautuu siihen, ettei oikein tiedä, uskoako Edwardin tarinoita, vai ei. Ohjaaja Tim Burton rakentaa tunnelmaa mainiosti, yhdistellen hyvin satumaisuutta ja maanläheistä henkilödraamaa. Näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä ja teknisiltäkin ansioiltaan elokuva toimii. Etenkin luovat käytännön tehosteet vakuuttavat. Big Fish on oikein hyvä elokuva, jossa yhdistyvät satumainen seikkailu ja ihmisvetoinen draama ja jota suosittelen katseltavaksi, jos leffa on vielä jäänyt näkemättä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Big Fish, 2003, Columbia Pictures, Jinks/Cohan Company, The Zanuck Company, Tim Burton Productions

Arvostelu: Haunted Mansion (2023)

HAUNTED MANSION

Ohjaus: Justin Simien

Pääosissa: LaKeith Stanfield, Rosario Dawson, Owen Wilson, Chase W. Dillon, Tiffany Haddish, Danny DeVito, Jamie Lee Curtis, Jared Leto ja Winona Ryder

Genre: komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 12

Haunted Mansion perustuu Disneylandin samannimiseen huvipuistolaitteeseen. Laitteen pohjalta oli jo 20 vuotta sitten tehty Eddie Murphyn tähdittämä lapsiystävällinen kauhukomedia Kummituskartano (The Haunted Mansion - 2003), joka oli taloudellinen menestys, mutta joka sai kriitikoilta negatiivista palautetta. Vuonna 2010 Disney-yhtiö ilmoitti uuden elokuvaversion olevan tekeillä, jonka käsikirjoittajana ja ohjaajana toimisi Guillermo del Toro. Pari vuotta myöhemmin del Toro jätti ohjausvastuun ja jonkin ajan jälkeen myös koko projektin, kun Disneyllä todettiin hänen käsikirjoituksensa olevan liian pelottava ja synkkä perheille. D. V. DeVincentis saapui uudeksi käsikirjoittajaksi vuonna 2015 ja vuonna 2020 Katie Dippold kirjoitti seuraavan tekstin, josta studio vihdoin tykkäsi. Kuvaukset käynnistyivät viimein lokakuussa 2021 ja nyt Haunted Mansion on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole koskaan käynyt alkuperäisessä huvipuistolaitteessa, mutta pidin lapsena Murphyn Kummituskartanosta. Aikuisiällä se ei tosin toiminut enää erityisen hyvin (tarkempaa arvostelua siitä leffasta tulossa marraskuussa). En ole ollut kovinkaan kiinnostunut uudesta Haunted Mansionista missään kohtaa. Se tuntui jälleen yhdeltä tylsältä uudelta versiolta Disneyn aiemman leffan pohjalta, eivätkä traileritkaan voittaneet minua puolelleen. Päin vastoin, trailerit näyttivät mielestäni kehnoilta ja elokuvan yleisilme oudon halvalta, jolloin jopa kummastelin, miten ihmeessä filmiä ei ole vain suoraan puskettu Disney+ -palveluun? Elokuvan saamat negatiiviset arvostelut ja taloudellinen epäonnistuminen maailmalla vain alensivat odotuksiani, mutta kävin silti katsomassa Haunted Mansionin heti ensi-iltaviikonloppuna.

Astrofyysikko, pappi, meedio ja professori auttavat äitiä ja tämän poikaa, jotka hoksaavat muuttaneensa kummituskartanoon.

Haunted Mansionia tähdittää varsin nimekäs näyttelijäkaarti. Rosario Dawson näyttelee Gabbieta, joka epäonnekseen muuttaa kummitusten valtaamaan kartanoon poikansa Travisin (Chase W. Dillon) kanssa ja tarvitsee apua, kun aaveet eivät jätä heitä rauhaan, vaikka he poistuisivat kartanosta. LaKeith Stanfield näyttelee astrofyysikko Beniä, joka on kehittänyt kameran, jolla voisi ottaa kuvia kummituksista. Owen Wilson esittää pappi Kentiä, joka pyydetään kartanoon suorittamaan manausta. Tiffany Haddish näyttelee meedio Harrietia, joka pystyy ottamaan yhteyden henkimaailmaan, kun taas Danny DeVito esittää professori Brucea, joka on kiinnostunut kummitustaloista ja niiden historioista. Dawson istuu passelisti kauhistuneen, mutta silti kaikkensa poikansa eteen tekevän äidin rooliin ja nuori Dillon pärjää hyvin konkareiden vierellä. Stanfield vakuuttaa näyttelijöistä parhaiten surevana Beninä ja Wilson on hupaisa pappiroolissaan. Haddish ja DeVito jättivät kuitenkin minut kylmäksi, eikä kumpikaan ollut erityisen hauska eksentrisissä osissaan.

     Elokuvassa nähdään myös Jamie Lee Curtis kristallipalloon vangittuna madame Leotana, minkä lisäksi mukana on Jared Leto hahmoja piinaavien kummitusten johtohahmona, Haunted Mansion -huvipuistolaitteesta tuttuna Hattulaatikkohaamuna. Leton ääntä on kuitenkin muunneltu niin paljon, että häntä ei leffasta tunnistaisi, jos hänen mukanaolostaan ei tietäisi etukäteen. Hattulaatikkohaamua pohjustetaan ihan kelvollisesti, mutta kun hahmo vihdoin näytetään kunnolla, on kyseessä ailahtelevin tietokonetehostein toteutettu pettymys. Viime vuosina paluuta isojen elokuvien pariin tehnyt Curtis jää Haddishin ja DeViton tavoin hieman kiusalliseksi roolityöksi.

Ilokseni voin todeta, ettei Haunted Mansion ollut niin heikko elokuva kuin etukäteen pelkäsin. Eipä se silti kovin kummoinen ole. Siitä löytyy omat onnistumisensa, mutta myös selvät kompastuskivensä, jotka muodostavat harmillisen keskinkertaisen kokonaisuuden. Lähdetään liikkeelle positiivisista puolista. Vahvinta antia elokuvassa ovat sen teemat surusta ja sen käsittelystä. Ben suree menehtynyttä vaimoaan ja hahmon läpikäymä kaari elokuvan mittaan on varsin toimiva, etenkin Stanfieldin roolisuorituksen takia. Elokuva ei kuitenkaan ole kokonaisuudessaan mitään surussa vellomista, vaan siitä löytyy joitain hauskoja vitsejä ja hetkiä, kuten myös pari ihan jännittävää kohtausta häijyjen haamujen kanssa. Haunted Mansion sopiikin passelisti lapsille, joita alkaa kiinnostaa kummitukset ja muut pelottavat jutut, mutta jotka eivät ole vielä tarpeeksi vanhoja, jotta heille voisi näyttää kunnon kauhuleffoja.

Tästä huolimatta jäin harmittelemaan, kuinka vähän elokuvassa onkaan kunnon kummittelua. Ensimmäinen tunti on muutamia lyhyitä hetkiä lukuun ottamatta erityisen harmillinen haamujen puutteessa. Leffan olisi pitänyt tehdä parempaa työtä rakentaakseen jännitettä kartanon ympärille, jotta katsojalla olisi oikeasti selvillä, mitä Gabbie ja Travis niin kovasti pelkäävät. Toinen mojova ongelma on elokuvan kesto. Haunted Mansionilla ei ole mitään syytä kestää kahta tuntia. Siitä voisi helposti leikata pois ainakin vartin, jotta leffasta saisi karsittua turhaa tyhjäkäyntiä ja useita myötähäpeällisen huonoja vitsejä. En myöskään paljoa piitannut turhan mammuttimaiseksi paisuvasta loppuhuipennuksesta, jolloin elokuva päättää vihdoin läväyttää kerralla kaikki kummituksensa ruutuun.

Elokuvan on ohjannut Justin Simien, joka oli tätä ennen tehnyt vain pari pienemmän luokan filmiä. Simien onnistuu parissa kohtaa rakentamaan kelvollisia kauhukohtauksia, pitäen menon silti tarpeeksi perheystävällisenä. Hän kuitenkin jättää liikaa löysää leffaan, kun hän olisi voinut tehdä elokuvasta napakamman ja sitä kautta mukaansatempaavamman kummitusajelun. Ongelma piilee Katie Dippoldin käsikirjoituksessa, joka jo itsessään kaipaisi enemmän ja luovempaa kummittelua ensimmäiselle puoliskolleen. Haunted Mansion on oivallisesti kuvattu ja ihan hyvin valaistu. Kummituskartanon lavasteet ovat hienot ja asuin ja maskeerauksin toteutetut aaveet ovat mainioita ilmestyksiä. Sen sijaan leffan digitehosteet jättävät toivomisen varaa. Äänimaailma luottaa kauhuosastolla liikaa kovaäänisiin säikäytyksiin, eivätkä Kris Bowersin säveltämät musiikit ole kummoiset.

Yhteenveto: Haunted Mansion on keskinkertainen kummitusraina, joka toimii kuitenkin oikein passelisti pelottavammista jutuista kiinnostuneille lapsille, joiden ikä ei kuitenkaan riitä vielä kunnon kauhuelokuviin. Kummittelukohtauksia jää kaipaamaan enemmän, etenkin leffan vaisulla alkupuoliskolla. Menoa kasvatellaan loppua kohti, mutta finaali paisuukin sitten turhan massiivisiin mittoihin. Elokuvan toiseksi merkittäväksi ongelmaksi koituu sen ylipitkä kesto, johon mahtuu ihan liikaa tyhjäkäyntiä. Leffasta saisi helposti leikattua ainakin vartin pois. Komediaosasto on erityisen ailahtelevaa. Osa vitseistä saa hymähtelemään tyytyväisenä, toiset taas enemmänkin tuhahtelemaan kiusaantuneena. Yleensä mainiot Tiffany Haddish ja Danny DeVito ovat oudon epähauskoja läpi leffan. Parasta elokuvassa on sen teema surusta, jonka kautta LaKeith Stanfield tekee mainiota työtä pääroolissa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset näyttävät hyviltä, mutta erikoistehosteiden taso vaihtelee. Haunted Mansion on todella epätasainen paketti, joka saa jälleen huolestumaan Disney-yhtiön tulevaisuudesta. Vaikka elokuva olikin parempi kuin odotin, olisi sen ihan hyvin voinut heivata suoraan Disney+ -palveluun, jossa se olisi luultavasti löytänyt paremmin yleisöä kuin teattereissa. Leffan alhaisia lipputuloja ei myöskään auta outo julkaisuajankohta. Eikös kummituksia sisältävä perhe-elokuva olisi kannattanut säästää lokakuulle halloweenin aikaan?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Haunted Mansion, 2023, Walt Disney Pictures, Walt Disney Productions, Rideback

Arvostelu: Space Jam (1996)

SPACE JAM

Ohjaus: Joe Pytka

Pääosissa: Michael Jordan, Billy West, Wayne Knight, Dee Bradley Baker, Bob Bergen, Theresa Randle, Bill Murray, Bill Farmer, Danny DeVito, Maurice LaMarche, June Foray, Kath Soucie, Jocelyn Blue, Charity James, June Melby, Catherine Reitman, Colleen Wainwright, Dorian Harewood, Joey Camen, T. K. Carter, Darnell Suttles, Steve Kehela, Eric Gordon, Charles Barkley, Shawn Bradley, Patrick Ewing, Larry Johnson ja Muggsy Bogues

Genre: komedia, urheilu, animaatio

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 7

Space Jam on koripallotähti Michael Jordanin ja piirroshahmo Väiski Vemmelsäären tähdittämä koripallokomedia. Elokuva lähti liikkeelle Niken mainoskampanjoista "Hare Jordanista" ja "Aerospace Jordanista" vuosilta 1992 ja 1993, joissa Jordan ja Vemmelsääri esiintyivät yhdessä. Mainokset olivat niinkin suosittuja, että Warner Bros. päätti luoda niiden pohjalta kokonaisen elokuvan. Ohjaajaksi pestattiin mainokset tehnyt Joe Pytka ja kuvaukset alkoivat. Kyseessä oli yksi ensimmäisistä leffoista, jotka kuvattiin virtuaalistudiossa, 360-asteisen vihreän kuvausseinän ja liikkeentunnistimien kera. Tekoprosessinsa aikana elokuva rikkoi ennätyksen siitä, kuinka monta digitaalista erikoistehostekuvaa siinä esiintyi. Space Jam ilmestyi marraskuussa 1996 ja se oli valtava hitti, minkä pohjalta tehtiin tietty valtava määrä kaikenlaisia oheistuotteita peliasusteista sarjakuviin ja videopeleihin. Kriitikot eivät kuitenkaan elokuvalle lämmenneet. Itse olen muistaakseni nähnyt Space Jamin lapsena, mutta se ei todellakaan kuulunut suosikkieni joukkoon, eikä minulla ole siihen mitään nostalgista sidettä. Varmaan noin viitisen vuotta takaperin katsoin leffan uudestaan Netflixistä, mutten pitänyt siitä ja ajattelin sen jäävän viimeiseksi katselukerraksi. Kuitenkin nyt, kun elokuva on saamassa jatko-osan Space Jam: A New Legacy (2021), päätin antaa ensimmäiselle filmille uuden mahdollisuuden.

Avaruushuvipuisto Möllimöykkylän johtaja lähettää käskyläisensä Maahan, sieppaamaan Väiski Vemmelsäären ja muut piirroshahmot huvipuiston uusiksi vetonauloiksi. Väiski ja kumppanit eivät kuitenkaan noin vain suostu ja ehdottavat, että he voisivat päättää kohtalostaan koripallopelin äärellä. Voittaakseen piirroshahmot tarvitsevat kuitenkin koripallolegenda Michael Jordanin apua.

Entinen koripallomestari Michael Jordan nähdään leffassa omana itsenään. Elokuva sijoittuu siihen aikaan, kun Jordan päätti jättää koripallon taakseen ja kokeilla onneaan pesäpallon parissa... ja tämän leffan myötä myös näyttelijänä. No, sanotaan vaikka näin, että Jordan ajaa asiansa elokuvassa. Mutta ei hän missään nimessä vakuuta näyttelijänä. Hän on puinen ja pökkelömäinen, eikä asiaa auta, että suurimmaksi osaksi ajasta hänen vastanäyttelijänsä ovat pelkkiä piirroshahmoja, jotka hänen täytyi kuvitella ympärilleen kuvauksissa.

     Koska en todellakaan ole mikään koripallofani, ei Jordanin mukanaolo tarjoa minulle minkäänlaista innostuksen tunnetta. Sen sijaan Looney Tunes -hahmot ovat kyllä erittäin tuttuja lapsuudesta ja onkin hilpeää nähdä heidän sekoilujaan. Muutaman ikonisimman hahmon alkuperäinen ääninäyttelijä Mel Blanc oli kuitenkin menehtynyt muutamaa vuotta ennen elokuvan tekoa, joten hänet on korvattu parillakin eri näyttelijällä. Billy West toimii kelvollisesti hänen korvaajanaan Väiski Vemmelsäärenä, veikeänä jänöjussina, joka tykkää iskeä silmää katsojalle. Dee Bradley Baker taas kuullaan mm. Repe Sorsana ja Tasmanian tuholaisena. Myös mm. Putte Possu (Bob Bergen), Marvin Marsilainen (Bergen), Sylvesteri-kissa (Bill Farmer), Tipi-lintu (Bergen), Viiksi-Vallu (Farmer), Elmeri-metsästäjä (West) ja haisunäätä Pepé le Pew (Maurice LaMarche) käyvät vähintään kääntymässä ja tarjoavat muutamat mukavat naurut niin lapsille kuin aikuisille Looney Tunes -faneille. Uutena hahmona filmi tarjoaa Lola Pupun (Kath Soucie), jota monet aikoinaan lapsena elokuvan nähneet miettivät aikuisiällä oudolla lämmöllä.

Elokuvassa nähdään myös Wayne Knight Jordanin assistenttina Podolakina, Theresa Randle Jordanin vaimona, sekä komedianäyttelijä Bill Murray ja koripalloilijat Charles Barkley, Shawn Bradley, Patrick Ewing, Larry Johnson ja Muggsy Bogues omana itsenään. Pahisosastoa taas edustavat Danny DeViton ääninäyttelemä huvipuisto Möllimöykkylän johtaja Swackhammer, sekä tämän kätyrit Pound (Jocelyn Blue ja Darnell Suttles), Blanko (Charity James ja Steve Kehela), Bang (June Melby ja Joey Camen), Bupkus (Catherine Reitman ja Dorian Harewood) ja Nawt (Colleen Wainwright ja T. K. Carter). Knight on yllättävänkin hauska assistenttina, joka yrittää epätoivoisesti tehdä kaikkensa pitääkseen työnsä. Murraykin tarjoaa parit naurut, mutta jää jotenkin tylsäksi kaiken keskellä. DeVito ei harmillisesti pääse oikeuksiinsa tylsänä ja liian vähän ruutuaikaa saavana Swackhammerina.

Kuten jo alussa totesin, minulla ei ole nostalgista sidettä Space Jamiin, eikä se ollut millään lailla merkittävä teos itselleni lapsena. Muutama vuosi sitten katsottuna en edes pitänyt filmistä. En siis kovinkaan innokkaasti aloittanut leffan katselua nyt. Kenties juuri siksi Space Jam toimikin jopa yllättävän mukavasti. Eihän tämä nyt todellakaan kovin hyvä leffa ole, mutta aivot narikkaan -viihteenä se on oikein passeli pätkä. On selvää, että elokuva tehtiin pelkkänä mainoskikkana (mukana on välillä jopa aivan hävytöntä mainostusta), mutta kenties juuri se selkeys viehättää. Ainakaan leffa ei lähde valehtelemaan ja esittämään jotain muuta, vaan se on täysin avoimesti ja rehellisesti hölmö mainos elokuvan vaatteissa. 

Elokuvan juoni on todella hölmö, absurdi ja älyvapaa, sopien aika lailla täydellisesti Looney Tunes -hahmoille. Harmi, että Michael Jordanin uramasennus on siinä samassa laimentamassa pakettia. Toisaalta oikeiden näyttelijöiden ja hassujen piirroshahmojen yhdistely toimii, toisaalta ei. Paikoitellen elokuva on hauska, paikoitellen se ärsyttää ylivilkkaalla ja nopeatempoisella menollaan. Jotkut vitseistä eivät luultavasti menisi enää läpi koko perheen leffassa tänä vuonna, minkä vuoksi myhäilinkin tyytyväisenä niiden aikana. Kun lapset kikattavat hahmojen pöhköilylle, aikuiset voivat löytää riemua varttuneempaan makuun tarkoitetuista vihjailuista. Outoa kyllä, kenties eniten nauroin, kun Swackhammerin kätyrit ovat varastaneet NBA-pelaajien koripallokyvyt ja pelaajat yrittävät löytää sille syytä erilaisissa tutkimuksissa ja sitten etsivät elämälleen uutta suuntaa psykologin luona. Sitten taas on hetkiä, joiden aikana lähinnä painaa päänsä kämmeneen myötähäpeän kourissa. Kriitikoiden ristiriitaisen vastaanoton ymmärtää, sillä itsekin olin jatkuvasti venymässä kahteen suuntaan, että pidänkö elokuvasta vai en. 

Leffan ohjauksesta vastaa tosiaan alkuperäiset Nike-Jordan-Väiski-mainokset tehnyt Joe Pytka, joka ei vakuuta elokuvantekijänä. Eipä tällaisen leffan teko tosin paljoa vaadi ja Pytka saa edes jotenkin pidettyä hömelön viihdyttävän hengen yllä. On hämmentävää, että elokuvalla on jopa neljä käsikirjoittajaa, ottaen huomioon, kuinka tyhjänpäiväinen tarina siinä on ja kuinka monet vitseistä eivät osu maaliinsa. Teknisesti Space Jam on osittain nähnyt parhaat päivänsä. Piirroshahmojen kulkeminen oikeiden näyttelijöiden vierellä vielä toimii, mutta jotkut tietokonetehosteet ovat joutuneet ajan julmien hampaiden nakertamiksi. Rumat digitaalisesti luodut taustat ovat kuin suoraan ensimmäisen PlayStationin grafiikoista, mutta pahinta ovat parit hetket, joissa oikeita näyttelijöitä yritetään väkisin venyttää digitaalisesti eri suuntiin. Äänimaailma on täynnä hupaisia piirrosäänitehosteita, sekä ysärin hittikipaleita. Alkutekstien mukaan musiikeista vastaisi James Newton Howard, mutta eipä elokuvasta koskaan erotu siihen varta vasten sävelletyt melodiat.

Yhteenveto: Space Jam on ihan hassu koripallokomedia, joka yhdistää tarpeeksi sujuvasti oikeita näyttelijöitä ja ikonisia animoituja hahmoja. Michael Jordan on aika puinen roolissaan, mutta tavallaan silti sopii osaansa. Tutut Looney Tunes -hahmot tarjoavat iloa ja riemua, ja jokainen Väiski Vemmelsäärestä haisunäätä Pepé le Pew'hun asti saa oman tähtihetkensä. Parhaat naurut tarjoaa kuitenkin Wayne Knight Michael säälittävänä assistenttina. Komedian taso vaihtelee roimasti läpi leffan. Osa vitseistä saa nauramaan, toiset taas tuskailemaan myötähäpeässä. Välillä elokuvan ylivilkas meno viihdyttää, toisinaan se ärsyttää. Vähän kuten elokuva tekee parissa kohtaa hahmoilleen, se venyttää myös katsojaansa moneen suuntaan. Loppupeleissä ei oikein edes tiedä, pitikö näkemästään vai ei. Se on kuitenkin selvää, että elokuva on pelkkä häpeilemätön mainoksen jatke. Jo se voi määrittää pitkälti sitä, pitääkö Space Jamista. Vaikka pidinkin leffasta nyt enemmän kuin viimeksi, en silti innostunut siitä tarpeeksi, että alkaisin erityisemmin odottamaan tulevaa jatko-osaa. Toisaalta Väiskiä ja kumppania ei ole hetkeen nähnyt oikein missään, joten heidän vuoksi pitäähän Space Jam: A New Legacy katsoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Space Jam, 1996, Warner Bros. Animation, Warner Bros. Feature Animation, Warner Bros. Family Entertainment, Northern Lights Entertainment, Courtside Seats Productions

Arvostelu: Jumanji: The Next Level (2019)

JUMANJI: THE NEXT LEVEL

Ohjaus: Jake Kasdan
Pääosissa: Dwayne Johnson, Karen Gillan, Jack Black, Kevin Hart, Alex Wolff, Morgan Turner, Ser'Darius Blain, Madison Iseman, Danny DeVito, Danny Glover, Awkwafina, Nick Jonas, Rory McCann, Rhys Darby ja Colin Hanks
Genre: seikkailu, komedia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 12

Chris Van Allsburgin "Jumanji"-kirjaan perustuva samanniminen elokuva (1995) oli iso menestys, joka on pysynyt monien ysärillä varttuneiden lapsuudensuosikkien joukossa. Jatkoa leffalle suunniteltiin vuosien ajan ja sen ensi-illaksi oli ehditty asettamaan ties mitä ajankohtia vuodesta 1999 lähtien, kunnes vasta vuonna 2017 ilmestyi Jumanji: Welcome to the Jungle. Se vasta jättihitti olikin, tuottaen lähes miljardi dollaria, joten kolmannen osan suunnittelu alkoi välittömästi. Kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa ja nyt Jumanji: The Next Level saa ensi-iltansa. Itse näin alkuperäisestä Jumanjista ensiksi vain osia, kanavasurffatessani eräänä kesänä mökillä. Leffan idea oli kiehtova ja olinkin iloinen, kun vihdoin pääsin katsomaan sen kokonaan. Pidin elokuvasta ja olen katsonut sen kerran uudestaan, ennen Welcome to the Junglen näkemistä. Toinen osa oli mielestäni kelpo seikkailuleffa, mutta ei se saanut minua innostumaan kolmannesta elokuvasta. Kolmososan trailerikaan eivät vakuuttaneet minua ja unohtelin jatkuvasti elokuvan edes olevan tulossa. Kävin kuitenkin katsomassa Jumanji: The Next Levelin sen lehdistönäytöksessä, yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Spencer, Martha, Fridge ja Bethany luulivat tuhonneensa Jumanjin, kunnes he vuotta myöhemmin imeytyvät takaisin peliin. Tällä kertaa peli on kuitenkin muuttunut, eivätkä he voi luottaa siihen, että homma hoituu samalla lailla kuin viimeksi.

Alex Wolff, Morgan Turner, Ser'Darius Blain ja Madison Iseman palaavat rooleihinsa Spencerina, Marthana, Fridgenä ja Bethanyna Jumanji: Welcome to the Junglesta. On mukava nähdä, kuinka heidän hurja seikkailunsa muutti heitä ja teki heistä tiiviit ystävät. Näyttelijänelikko ei kuitenkaan pääse paljoa näyttämään taitojaan, sillä edellisen filmin tavoin suuri osa elokuvasta vietetään itse Jumanjissa, jolloin seikkailu nähdään heidän pelihahmojensa kautta.

Dwayne Johnson, Karen Gillan, Kevin Hart ja Jack Black palaavat osiinsa tohtori Bravestonena, sankaritar Ruby Roundhousena, zoologi Mouse Finbarina ja kartanlukija Shellyna. Nuoret eivät kuitenkaan päädy samoiksi pelihahmoiksi kuin viimeksi, mikä antaa näyttelijöille mahdollisuuden revitellä hahmoillaan eri tavalla. Ainoastaan Martha päätyy toistamiseen Ruby Roundhouseksi, mutta miesstarat näyttelevät eri hahmoja näinä pelin hahmoina. Johnsonilta tämä ei harmillisesti oikein luonnistu ja hän oli itselleni selvästi porukan heikoin lenkki. Sen sijaan Hart pitää niin paljon lystiä hahmollaan, että se sama ilo tarttuu katsojaan. Black on myös veikeä ja Gillan sopii yhä toimintarooliin, mutta olin yllättynyt, että pidin Hartista eniten. Welcome to the Junglessa hän nimittäin paikoitellen ärsytti minua.
     Elokuvassa nähdään pari muutakin vanhaa tuttua, sekä uusi hahmoja, kuten Spencerin isoisä Eddie (Danny DeVito) ja tämän vanha ystävä Milo (Danny Glover), pelihahmo Ming (Awkwafina), sekä paha Jürgen Julma (Rory McCann). DeVito ja Glover ovat mainio lisä, ja Awkwafinakin suoriutuu kelvollisesti osastaan, mutta on harmi, kuinka alikäytetty Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Hurttaa esittänyt McCann on.

Jumanji: Welcome to the Jungle oli kiehtova jatko-osa siinä mielessä, että kun ensimmäisessä Jumanjissa pelin vaarat saapuivat todelliseen maailmaan, Welcome to the Junglessa hahmot imaistiinkin peliin. Jo ensimmäisessä osassa Robin Williamsin näyttelemä Alan joutui jumiin pelin sisälle vuosikausiksi, mutta katsojat eivät päässeet koskaan näkemään, mitä hän koki siellä. Vaikkei Welcome to the Jungle ollut mielestäni erityisen ihmeellinen, sen tapa jatkaa tarinaa tuntui raikkaalta ja todella kiinnostavalta. Valitettavasti samaa ei voi sanoa Jumanji: The Next Levelistä. Tämä on vain laiska kopio edellisestä elokuvasta, minkä on todella vaikea keksiä mitään muuta syytä olemassaololleen kuin että edellinen tuotti lähes miljardin, joten jatkoa oli pakko tehdä. Syy hahmojen paluulle Jumanjiin on hätäinen, eikä itse pelissä tapahdu paljoa sellaista, mitä ei olisi jo viimeksi tehty.

Elokuvassa on yksittäisiä todella hauskoja hetkiä, joissa varsinkin Kevin Hart pääsee loistamaan, sekä eräs oikein viihdyttävä toimintakohtaus apinoihin liittyen, mutta muuten filmille tuotti suuria vaikeuksia saada minut napattua mukaansa. Elokuva kaipaisi tiivistämistä, sillä tällaisenaan se laahaa paikoitellen. Jopa jotkut hauskat hetket voisi napata pois, sillä vaikka naurahdin, täytyy myöntää, että ne lähinnä keskeyttivät tarinan kulun. The Next Levelistä ei tunnu löytyvän seikkailuhenkeä, eikä se saa jännittämään sankareiden onnistumisen puolesta. Toimintakohtaukset eivät tee vaikutusta ja loppurymistelyn aikana katsoja vilkaisee kelloaan, että milloin tämä päättyy? Ei Jumanji: The Next Level huono ole, muttei se hyväkään ole. Sen vilkaisee kerran ihan sujuvasti, mutta eipä sitä olisi tarvittu tehdä lainkaan. Noh, lopussahan tietysti vihjataan vahvasti neljännestä osasta...

Jumanji: Welcome to the Junglen ohjaaja Jake Kasdan palaa samaan hommaan, muttei löydä samaa tunnelmaa kuin viimeksi. Ohjauksesta puuttuu Kasdanin into edellisestä leffasta. Kasdan on toiminut tällä kertaa myös käsikirjoittajana, yhdessä Jeff Pinknerin ja Scott Rosenbergin kanssa, mutta kolmikon luovuus on pysynyt aika nollassa, kun he vain lähinnä kierrättävät juttuja viime elokuvasta. Jatko on pitänyt tehdä kiireellä ja sen huomaa. Kuvaukseltaan leffa on tarpeeksi tyylikäs, minkä lisäksi lavasteet ja asut ovat taidokkaasti tehdyt. Erikoistehosteet eivät kuitenkaan ole kovin kummoiset. Digiefektien taso vaihtelee pitkin elokuvaa ja jotkut hetket näyttävät huomattavasti heikommilta kuin toiset. Äänipuoli on kunnossa ja säveltäjä Henry Jackman tekee parhaansa tuodakseen mukaan seikkailuhenkeä musiikeilla, kun Kasdan ei siihen kykene.

Yhteenveto: Jumanji: The Next Level on harmillisen keskinkertainen seikkailuraina ja väkisin väännetty jatko-osa. Syy hahmojen paluulle peliin on kömpelösti kirjoitettu ja lopulta vain Kevin Hart onnistuu viihdyttämään läpi leffan sillä, että hänen esittämää pelihahmoa pelaa eri henkilö kuin viime kerralla. Karen Gillan on mainio toimintasankarittarena ja Jack Black on hauska, mutta Dwayne Johnson on lähinnä tylsä elokuvassa. Danny Gloverin ja Danny DeViton lisäys on veikeä idea, mutta sitten taas harmittaa, kuinka heikosti Rory McCannia hyödynnetään. Elokuvasta puuttuu seikkailuhenki ja se on paikoitellen oudon pitkäveteinen. Mukana on yksittäisiä hauskoja hetkiä, sekä yksi oikein mainio toimintakohtaus, mutta eipä leffasta paljoa jää käteen. Siitä haiskahtaa voimakkaasti, että se on tehty täysin rahan takia. Leffalla on tietty pokkaa vielä pohjustaa seuraavaa jatko-osaa, mutta eipä tämä herätä kiinnostusta katsoa sitä. Kun tämä on lähinnä laiska kopio Jumanji: Welcome to the Junglesta, voiko seuraavalta odottaa sen enempää? Jos pidit edellisestä osasta kovasti ja haluat palata takaisin peliin, kannattaa Jumanji: The Next Level vilkaista. Jos taas Welcome to the Jungle ei vakuuttanut, tuskinpa tämäkään pystyy siihen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jumanji: The Next Level, 2019, Sony Pictures Entertainment, Hartbeat Productions, Matt Tolmach Productions, Seven Bucks Productions

Arvostelu: Batman - paluu (Batman Returns - 1992)

BATMAN - PALUU

BATMAN RETURNS

Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Michael Keaton, Danny DeVito, Michelle Pfeiffer, Christopher Walken, Michael Gough, Andrew Bryniarski, Michael Murphy ja Pat Hingle
Genre: supersankarielokuva, toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 16

Bob Kanen luoma DC Comics -hahmo Batman, eli suomeksi Lepakkomies, on yksi maailman suosituimmista sankarihahmoista. Hahmo on esiintynyt sarjakuvien lisäksi myös peleissä, kirjoissa, sarjoissa ja elokuvissa. Ensimmäisenä leffanäyttelijänä toimi Adam West, jonka elokuva Batman - Lepakkomies (Batman: The Movie - 1966) oli tarkoitettu enemmän humoristiseksi ja kun viittasankari päätettiin palauttaa valkokankaille 1980-luvun lopussa, hänen tarinastaan haluttiin tehdä synkempi, joka vastaisi enemmän Batmanin oikeaa henkeä. Tim Burtonin ohjaama ja Michael Keatonin tähdittämä Batman sai ensi-iltansa vuonna 1989 ja se oli sekä kriitikoiden että fanien rakastama teos, sekä tietty suuri menestys, joten jatko-osa oli tietenkin tulossa. Aluksi Burton ei halunnut tehdä jatkoa, mutta pitäessään mahdollisista tarinoista, hän päätti lopulta jatkaa sarjan parissa. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 1991 ja lopulta Batman - paluu sai ensi-iltansa kesällä 1992. Elokuva oli menestys, vaikkei tienannutkaan yhtä paljon kuin edeltäjänsä. Leffa myös jakoi mielipiteitä. Joidenkin mielestä leffa oli parempi kuin Batman, kun taas joidenkin mielestä leffa oli liian synkkä ja siksi jokseenkin kehno. Monet ovat kuitenkin vuosien varrella alkaneet pitää elokuvasta enemmän, varsinkin verratessaan sitä kahteen seuraavaan Batman-leffan. Itse näin Batman - paluun kun olin kymmenvuotias, saadessani sekä Burtonin että Joel Schumacherin ohjaamat Batmanit isältäni. Olin siinä kohtaa nähnyt jo kaikki muut siihen vuoteen mennessä ilmestyneet näytellyt Batman-leffat, sillä en ollut saanut katsoa Burtonin teoksia nuorempana, koska ne olivat monia muita supersankarielokuvia hurjempia. Yllätyin oikeasti, kuinka synkkä Batman - paluu olikaan ja pakko sanoa, että minua karmi lähes koko elokuvan ajan. Vuosien varrella leffan karmivuusaste on pienentynyt mielessäni ja olen nähnyt sen muutaman kerran uudestaan. Kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin vuodelle 2019, vanhat Batmanit tulivat mieleeni nopeasti. Katsoinkin Batman - paluun hyvin nopeasti Burtonin ensimmäisen Batmanin jälkeen.

Batman saa vastaansa inhottavan Pingviinin, viettelevän Kissanaisen ja juonittelevan bisnesmies Max Shreckin. Samalla Batmanin todellinen minä Bruce Wayne ihastuu Shreckin sihteeriin, Selina Kyleen.

Michael Keaton parantaa suoritustaan Bruce Waynena, eli viittasankari Batmanina. Hän tuo hienosti esille sen, että Bruce ei haluaisi olla Bruce, vaan hän haaveilee kaiken aikaa pääsevänsä pukemaan lepakkoasunsa päälleen ja taistelemaan rikollisuutta vastaan. Miljonäärin elämä ei ole yhtään houkutteleva. Vähäsanaisena Batmanina Keaton toimii myös todella mainiosti, sillä hän kykenee ilmaisemaan paljon pelkillä silmillään, jotka kiiluvat mustan naamion pienistä raoista. Voitettuaan Jokerin, Batman on noussut Gotham Cityn suosikiksi ja hän pääsee helpommin toimintaan, eikä hänen tarvitse tehdä aivan kaikkea varjoista käsin.
     Pingviiniä, eli oikealta nimeltään Oswald Cobblepotia näyttelee Danny DeVito, joka on erinomainen valinta rooliin. DeVito on tunnettu lähinnä kevyemmistä komediarooleista, joten voi helposti tulla yllätyksenä, kuinka upeasti hän esittää erittäin synkkää hahmoa. On pakko myöntää, että Pingviini on yhä jokseenkin karmiva. Hahmo näyttää hurjalta ja hänellä on äärimmäisen häijyt suunnitelmat, jotka tekevät hänestä todella uhkaavan. Joitain hauskojakin hetkiä hahmolta löytyy, sekä myös traagisempaa puolta, jolloin Pingviinin motiivit ovat ymmärrettävät.
     Kissanaista, eli Bruce Waynen ihastusta Selina Kyleä esittää Michelle Pfeiffer, joka on myös aivan mahtava pahiksena. Kissanaisella ei ole kaikki intiaanit kanootissa ja useaan otteeseen Pfeiffer pääsee häikäisemään, kuinka psykoottiselta hän voi vaikuttaa. Kissanaisella on oma kostosuunnitelmansa, minkä lisäksi hän alkaa vihaamaan Batmania ja haluaa tappaa tämän. Kuitenkin itse Selina Kyle on kömpelö ja unohteleva sihteeri, joka on myös aika ujo. Hahmon muuttuminen elokuvan aikana on oivallisesti toteutettu ja Pfeiffer tuo kaikki hahmon puolet todella hyvin esille.
     Kun elokuva sisältää niin muistettavat ja loistavasti esitetyt pahikset kuin Pingviini ja Kissanainen, voi helposti unohtaa, että Batman - paluussa on kolmaskin iso roisto, eli Christopher Walkenin näyttelemä bisnesmies Max Shreck. Hahmo ei ole samanlainen näkyvä paha kuin kaksi aiemmin mainittua, vaan hoitaa ilkeät juttunsa piilossa muilta. Shreck on pidetty henkilö kansan keskuudessa, joten kukaan ei epäile hänen hommiansa hämäriksi. Parhaiten hahmon pahuus näkyy, kun hän esiintyy Pingviinin kanssa, jota hän yrittää käyttää saadakseen itse lisää valtaa. Shreck on pahiksista realistisin ja Walken tekee nappisuorituksen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Bruce Waynen uskollinen hovimestari Alfred (Michael Gough), joka on yhtä sympaattinen kuin edellisessä osassa, poliisikomisario Gordon (Pat Hingle), joka ei valitettavasti tee oikein mitään, sekä Max Shreckin poika Chip (Andrew Bryniarski) ja Gotham Cityn pormestari (Michael Murphy).

Monet tosiaan valittivat aikoinaan sitä, että Batman - paluu olisi liian synkkä elokuva, eikä mikään ihme. Elokuva ei ole vain vakava, vaan siinä on ihan oikeasti paljon niin jännittäviä hetkiä, ettei se ole millään lailla lapsille sopiva supersankariteos. Jo leffan alku, jossa Pingviini syntyy, lukitaan häkkiin ja lopulta heitetään korissa sillalta alas jokeen, on tehty niin karmivasti, että aikuisenakin alkaa miettiä, että aloinko edes katsomaan mitään naamiosankaripätkää, vai livahtiko vahingossa väärä levy soittimeen? Kuitenkin synkän prologin jälkeen päästään selkeämpiin sankarihommiin ja Batman pääsee jälleen pelastamaan Gothamin mellastavilta rikollisilta. Sankarihetket ovat usein läsnä, mutta paikoitellen synkkyys tuntuu tallovan niitä alleen. Ajatuksena synkempi lähtökohta on toimiva ja usein se onnistuukin, etenkin pahisten kohdalla, mutta muutamassa kohtaa elokuva tuntuu oikeasti liioitellun synkältä, varsinkin kun mukaan on tungettu lapsellista huumoria. Edellisestä osasta tuttuja kieroja vitsejä on tässäkin mukana, mutta useat vitsit koostuvat lähinnä typeristä heitoista, jotka ovat välillä jopa käsittämättömän huonoja. Yhtenä esimerkkinä on, kun Batman taklaa Kissanaisen ja sanoo: "Syö lattiaa!" Vielä hirveämpää on kuitenkin Pingviinin rakentama Batmobiilin pienoismalli, johon hän voi mennä istumaan ja ohjaamaan oikeaa Batmanin autoa. Idea on ihan kiva, mutta toteutus näyttää lähinnä sellaiselta pieneltä autolta tai lentokoneelta, joita voi löytää kauppakeskuksista tai huvipuistoista, joihin lapsi voi mennä istumaan. Aikuinen syöttää kolikon koneeseen ja lapsi pääsee heilumaan ajoneuvossa edestakaisin hetken. Muuten kohtaus on toimiva, mutta se helvetin mini-Batmobiili ei kuulu mukaan yhtään!

Edeltäjänsä tapaan myös Batman - paluu käyttää ensimmäisen puoliskonsa lähinnä pahisten esittelyyn ja Batman itse jää hieman taka-alalle. Tämä on loistava ratkaisu, sillä näin elokuva saa täydellisesti pohjustettua pahisten suunnitelmat ja motiivit, sekä elokuvan juonikuviot, joita on monta. Pingviinillä on oma ilkeä suunnitelmansa, minkä lisäksi hän pyrkii Shreckin avulla Gothamin uudeksi pormestariksi, kun taas Shreck yrittää itse hyötyä tästä ja jatkaa omaa suunnitelmaansa. Kissanaisella on omat aikeensa, minkä lisäksi hän haluaa tappaa Batmanin, jonka seurauksena Pingviini ja Kissanainen lyöttäytyvät yhteen päihittääkseen yön ritarin. Sitten on vielä Bruce Waynen ja Selina Kylen romanssi, ja tähän päälle Batmanin pitäisi pähkäillä, miten pystyisi tällä kertaa pelastamaan päivän. Yllättävää kyllä, useat juonikuviot toimivat hienosti yhdessä, eikä yksikään syö pois mitään toiselta. Vaikka perinteinen "sankarin pitää voittaa pahat" -kuvio on (lähes) aina toimiva, kiinnostavinta koko elokuvassa on Brucen ja Selinan suhde. Ilman naamioita he ovat ihastuneet toisiinsa, mutta Batmanina ja Kissanaisena he ovat toisiaan vastaan, sillä eivät tiedä, kuka toinen on. Tämä on erinomaisesti luotu rakkaustarina ja äärimmäisen mielenkiintoinen. Katsojana odottaa koko elokuvan sitä hetkeä, kun kaksikko tajuaa, keitä he todella ovat. Toimintaakin on tietysti mukana ja suurimmaksi osaksi taistelukohtaukset ovat mainioita ja viihdyttäviä.

Leffan ohjauksesta vastaa tosiaan Tim Burton, jonka tyyli on entistäkin selkeämmin esillä visuaalisessa ilmeessä. Useat lavasteet ovat selvästi Burton-henkisiä ja yleinen synkkä ilmapiiri on tuttua hänen teoksissaan. Mukana on tietenkin värien yhdistelemistä synkkyyteen, mutta hienovaraisemmin kuin aiemmin. Mustan ja valkoisen kontrasti on vahvasti läsnä läpi leffan. Välillä tuntuu siltä, että Burtonille on annettu liian vapaat kädet, mutta onhan se hienoa, että ohjaaja saa tällaisessa pätkässä oikeasti toteuttaa itseään. Käsikirjoituksesta vastaa tällä kertaa Daniel Waters, joka on saanut tarinan hyvin kasaan, mutta jolta eivät repliikit täysin luonnistu. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Puvustus on erinomaisesti toteutettu pääkolmikon kohdalla. Maskeeraukset ovat onnistuneet - etenkin Pingviinistä on saatu tehtyä lapsia varmasti pelottava hahmo. Vaikka elokuva on synkkä, valaisu on onnistuttu toteuttamaan niin, että elokuvasta näkee selkeästi kaiken. Efektit ovat ihan toimivia ja äänitehosteet ovat mainioita. Musiikista vastaa toistamiseen Danny Elfman, joka on tehnyt erittäin hyvää työtä sävellysten parissa. Edellisen osan tuttu tunnusmusiikki on tietty mukana (muutamin muutoksin), minkä lisäksi Elfman on saanut luotua erittäin aavemaista tunnelmaa uusien säveltensä ja kuoron kanssa.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan teosta kertova "Shadows of the Bat Part 4: Dark Side of the Knight", pääkolmikosta kertova "The Bat, the Cat and the Penguin", hyvikset esittelevä "The Heroes", pahikset esittelevä "The Villains", lavasteista kertova "Gotham City Revisited", puvuista kertova "Sleek, Sexy and Sinister", pingviiniarmeijan teosta kertova "Assembling the Arctic Army", tehosteista kertova "Bats, Mattes and Dark Nights" ja musiikeista kertova "Inside the Elfman Studio", sekä Siouxsie and the Bansheesin musiikkivideo "Face to Face" ja leffan trailer. Katsottavaa on yhteensä lähes kahdeksi ja puoleksi tunniksi.

Yhteenveto: Batman - paluu on todella hyvä jatko-osa, muttei nouse edeltäjänsä tasolle. Elokuva on todella synkkä, eikä tämä todellakaan ole lapsille sopiva teos. Välillä synkkyys menee liiallisuuksiin, mutta usein se toimii hienosti. Synkkää tunnelmaa on yritetty keventää tyhmillä vitseillä, jotka eivät sovi ollenkaan leffaan. Kaikkein hirveintä on Pingviinin käyttämä pienoisversio Batmanin autosta. Leffan tarina kuitenkin toimii erittäin mainiosti, mikä on hieman yllättävää, kun mukana on niin monta juonikuviota. Batmanin, Kissanaisen, Pingviinin ja Shreckin näyttelijät ovat pääasiassa erinomaisia ja heidän hahmojensa tunteet ja motiivit tulevat hyvin esille. Visuaalisesti leffa on selvää Tim Burtonia. Ohjaajan luoman ilmeen kruunaa Danny Elfmanin todella oivallinen musiikki. Jos pidit edellisestä osasta, kannattaa katsoa myös Batman - paluu. Lapsille tai herkille henkilöille tätä ei kannata näyttää, sillä useat jutut voivat olla äärimmäisen karmivia ja Pingviini voi aiheuttaa lapsille painajaisia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.batman.wikia.com
Batman Returns, 1992, Warner Bros. Pictures, PolyGram Filmed Entertainment

Arvostelu: Dumbo (2019)

DUMBO

Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Colin Farrell, Nico Parker, Michael Keaton, Danny DeVito, Finley Hobbins, Eva Green, DeObia Oparei, Sharon Rooney, Roshan Seth, Joseph Gatt ja Alan Arkin
Genre: fantasia, draama
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 7

Dumbo on uusi versio Helen Abersonin tarinaan perustuvasta Walt Disneyn animaatioklassikosta Dumbo vuodelta 1941. Vuonna 2010 Disney-yhtiöltä oli ilmestynyt uudelleenfilmatisointi yhtiön toisesta klassikosta, Liisa Ihmemaassa -leffasta (Alice in Wonderland - 1951), mistä nousi jättihitti. Menestyksen myötä yhtiöllä tajuttiin, että uudet, näytellyt versiot vanhoista piirrosfilmeistä voisivat tuottaa mukavia summia mammonaa ja tämän jälkeen ilmestyivät mm. Prinsessa Ruususen (Sleeping Beauty - 1959) tarinaa muutteleva Maleficent - Pahatar (Maleficent - 2014), Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016) ja Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 2017). Uuden Dumbon suunnittelu alkoi vuonna 2014, mikä ei ollut ihme, sillä kyseessä oli aikoinaan herra Walt Disneyn lempileffa omista tuotoksistaan. Ohjaajaksi valittiin yhtiön uudelleenfilmatisointitrendin aloittaneen Liisa Ihmemaassa -elokuvan ohjaaja Tim Burton, joka yhdessä käsikirjoittaja Ehren Krugerin kanssa ei halunnut tehdä suoraa kopiota alkuperäisestä Dumbosta, vaan pikemminkin uuden näkemyksen tutusta kertomuksesta. Kuvaukset alkoivat kesällä 2017 ja nyt uusi Dumbo on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin sen teosta ja että Burton toimisi elokuvan "sirkustirehtöörinä". Trailerit eivät saaneet minua kovinkaan innostuneeksi, mutta minua kiehtoi se, että filmin tarina vaikutti todella erilaiselta kuin alkuperäisen klassikon. Kävinkin katsomassa Dumbon heti sen ensi-iltaviikonloppuna ja valmistautumisena uuteen teokseen katsoin samaisena aamuna alkuperäisen piirretyn uudelleen.

Vuonna 1919 huonosti menestyvällä Medicin veljesten sirkuksella etsitään uutta vetonaulaa keräämään yleisöä, kun sirkuksen elefantti Jumbo synnyttää norsuvauva Dumbon. Aluksi kaikki tekevät pilkkaa jättimäiset korvat omaavasta Dumbosta, mutta pilkka osuu omaan nilkkaan, kun Dumbo pystyykin lentämään korviensa ansiosta.

Elokuvan tähti on tietty sen käsittämättömän suloinen ja mielettömän ihana nimikkonorsu Dumbo. Minulta löytyy pehmeä kohta elokuvien söpöille hahmoille ja tämä elefantinpoikanen voitti paikkansa siinä kohdassa välittömästi. Vannoutuneimpienkin tietokone-efektivihaajien on vaikea nillittää, sillä tässä digitoteutus saa Dumbon tuntumaan käsinkosketeltavan todelliselta olennolta ja elokuva sisältää useammankin hetken, joina olisin vain halunnut hypätä valkokankaan läpi halaamaan pientä elefanttia. Parissa kohtaa meinasi mennä roska silmään, kun pääsi seuraamaan innokkaan Dumbon suloisuutta. Norsu on kaikin puolin täydellisesti toteutettu ja kun se vihdoin ampaisee lentoon, meni ihoni kananlihalle ja pari seuraavaakin lentoa tarjosivat kylmiä väreitä vaikuttavuutensa ansiosta.

Leffan lentävän vetonaulan kanssa ei ole siis ongelmia, mutta entäpä muut hahmot? Alkuperäisestä piirretystä tutut Timotei-hiiri, Jumbo-elefanttiäiti ja sirkustirehtööri ovat kyllä mukana, mutta Timotein innokkaat fanit kokevat luultavasti pettymyksen, sillä hiiri esiintyy vain nopeasti parissa kohtauksessa, eikä tee mitään samaa kuin klassikossa. Jumbo-äidinkin roolia on muutettu, vaikka tietyt tutut asiat ovat tallella. Tämän sirkuksen tirehtöörinä toimii Danny DeViton esittämä Max Medici, joka yrittää epätoivoisesti saada bisneksensä rullaamaan ja lentävä norsuhan on siihen mitä parhain väline. Hahmo ei kuitenkaan ole mikään häikäilemätön rahaa himoava roisto. Ei, sen homman hoitaa Michael Keatonin näyttelemä V. A. Vandevere, huvipuistonomistaja, joka kiinnostuu tietty Dumbosta ja yrittää havitella tämän omaksi tähdekseen. Hahmon ei tarvitse kauaa olla ruudulla, että nuorimmatkin katsojat tietävät, ettei hänellä ole puhtaita jauhoja pussissaan. Siinä, missä DeVito sopii passelisti hassun sirkustirehtöörin osaan, Keaton vetää roolinsa pahasti yli. Hauskaa on muuten se, että Keaton ja DeVito ovat aiemminkin esiintyneet yhdessä Tim Burtonin ohjauksessa, nimittäin supersankarileffassa Batman - paluu (Batman Returns - 1992). Lisäksi Keaton esiintyi myös Burtonin Beetlejuicessa (1988) ja ensimmäisessä Batmanissa (1989), kun taas DeVito näyttäytyi erikoisessa Mars hyökkää! -komediassa (Mars Attacks! - 1996) ja Big Fishissä (2003).
     Burtonin kanssa pari kertaa aiemminkin, elokuvissa Dark Shadows (2012) ja Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (Miss Peregrine's Home for Peculiar Children - 2016) yhteistyötä tehnyt Eva Green esittää V. A. Vandeveren heilaa, ranskalaista trapetsitaiteilija Colette Marchantia. Valitettavasti Greenkään ei oikein vakuuta osassaan, vaan vetää ranskalaisaksenttinsa pahasti yli ja tehden vain niin paljon kuin on pakollista, eikä yhtään sen enempää. Greeniä on toisaalta vaikea syyttää tästä, sillä hänen hahmonsa Colette on todella kehnosti kirjoitettu.
     Tärkeimmät ihmishahmot elokuvassa ovat kuitenkin Farrierin perhe. Colin Farrell näyttelee Holt Farrieria, vaimonsa ja todella yllättäen kätensä sodassa menettänyttä entistä sirkustaiteilijaa, joka palaa sirkuksen pariin samoihin aikoihin, kun Dumbokin ilmestyy kuvioihin. Farrell on mainio näyttelijä, mutta häntä vaivaa sama ongelma kuin Greeniä, eli laiskasti kirjoitettu hahmo. Holt on tylsä tyyppi ja se paistaa läpi Farrellin innottomasta roolityöstä. Holtin lapsia, Millyä ja Joeta esittävät Nico Parker ja Finley Hobbins tarjoavat energiaa, mutteivät ole näyttelijöinä vielä kaksisia. Joe-pojalle ei ole keksitty mitään sisältöä, mutta Millyn ohessa hänkin innostuu tietty lentävästä norsusta. Milly noudattaa Disneyn uutta kaavaa nuorten naispäähahmojen kanssa ja on jostain syystä äärettömän kiinnostunut tieteestä ja keksinnöistä. Ja voin kyllä puhua kaavasta, kun samanlaisia naishahmoja on nyt nähty Disneyn uusissa leffoissa Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö, Pirates of the Caribbean: Salazar's Revenge (Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales - 2017), Hyppy ajassa (A Wrinkle in Time - 2018) ja Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa (The Nutcracker and the Four Realms - 2018), mitkä ovat kaikki ilmestyneet alle kolmen vuoden sisällä.
     Elokuvassa nähdään myös esimerkiksi DeObia Oparei, Sharon Rooney ja Roshan Seth sirkuksen erilaisina kummajaisina, Joseph Gatt Vandeveren kätyrinä ja Alan Arkin arvokkaana pankkiirina.

Disneyn piirrosklassikoiden uudelleenfilmatisoinnit ovat herättäneet todella ristiriitaisia tunteita, vaikka ne ovatkin lippuluukuilla tienanneet todella hyvin (uusi Kaunotar ja hirviö tuotti reippaasti yli miljardi dollaria). Leffojen tarpeellisuudesta on väitelty, ovathan alkuperäiset tosiaan kehuttuja elokuvahistorian merkkiteoksia. Itse pidin esimerkiksi uutta Viidakkokirjaa alkuperäistä parempana, mutta vaikka pidinkin uutta Kaunotar ja hirviötä mainiona fantasiasatuna, sen kohdalla oli päivänselvää, että pienistä muutoksista huolimatta elokuva oli lähes kuva kuvalta uusittu versio alkuperäisestä, muttei kuitenkaan ollut millään osa-alueella vanhaa parempi. Dumbossa odotinkin juuri sitä, että tarina on rustattu kokonaan uudestaan ja vain pohjaidea on säilytetty. Tämä ratkaisu on ymmärrettävää siinä mielessä, että alkuperäinen Dumbo kestää vain muutaman minuutin yli tunnin ja tästä piti tietty vääntää liki kahden tunnin teos... vaikka väkisin. Tavallaan elokuvan ensimmäiset kolme varttia kulkevat vanhoja tuttuja polkuja, mutta siinä missä alkuperäinen leffa huipentui siihen, kun Dumbo osoitti osaavansa lentää, tämä elokuva tuntuu vasta siinä kohtaa lähtevän liikkeelle.

Alkuperäisestä klassikosta on tietty otettu mukaan pari ikimuistoisinta kohtaa: tanssivat vaaleanpunaiset elefantit ja sydäntärikkovan surullinen "Baby Mine" -kohtaus. Pinkit norsut täytyi tällä kertaa tietty johtua jostain muusta kuin nimikkohahmon ryyppyretkestä ja tässä kohtaus on yksi filmin vaikuttavimmista. Valitettavasti samaa ei todellakaan voi sanoa "Baby Mine" -kohtauksesta. Se tuntuu siltä kuin tekijät olisivat miettineet, että "kai tämä nyt on pakko saada mukaan" ja lopputulos jättää paljon toivomisen varaan - etenkin kun kohtaus tulee liian aikaisin leffassa, jolloin katsoja ei ole vielä onnistunut luomaan tarvittavaa tunnesidettä filmiin ja hahmoihin. Dumboa itseään lukuunottamatta tunnesidettä ei synny koko loppuleffankaan aikana, ihmishahmojen ollessa niin mitäänsanomattomia ja elokuvan ollessa lopulta vain harmillisen tyhjänpäiväinen ja keskinkertainen päivitys rakastetusta klassikosta. Uutta tuodaan kyllä pöytään ja paljonkin, mutta mikään siitä ei herätä erityistä mielenkiintoa, eikä esimerkiksi suuri loppuhuipennus onnistu säväyttämään millään lailla. Dumbossa olisi ainekset erittäin mainioon, sydämelliseen, ihastuttavaan ja taianomaiseen seikkailuun, mutta nyt se on lähinnä täysin unohdettava ja itse asiassa jopa aika tylsä.

Yksi elokuvan isoimmista pettymyksen aiheista on se, että kyseessä on Tim Burtonin elokuva, eikä leffa silti onnistu säväyttämään. Burtonin omaperäisyys ei pääse esille elokuvan aikana ja kyseessä onkin yksi hänen maltillisimmista töistään. Tämä on niinkin maltillinen, että Dumbo voisi ihan hyvin olla jonkun täysin tuntemattoman tekijän tekele. Se vasta onkin surullista, kun ottaa huomioon, että Burton omaa niin vahvan tyylin, että vähänkin elokuvantekijöistä tietävä tunnistaa elokuvat, kuten aiemmin mainitut Batmanit, Beetlejuicen, sekä vaikkapa Saksikäsi Edwardin (Edward Scissorhands - 1990) jo pelkän kuvan perusteella hänen filmeikseen. Ehren Krugerin käsikirjoituksessakaan ei ole kehumista ja on outoa, että Kruger keskittyy näin paljon ihmishahmoihin, vaikkei ole selvästi kiinnostunut panostamaan näihin persooniin. Leffa kaipaisi myös tiivistämistä, noin kymmenestä minuutista varttiin, minkä olisi voinut tehdä käsikirjoitus- tai viimeistään leikkausvaiheessa. Visuaalisesti Dumbo on kuitenkin näyttävä teos - onhan kyseessä isolla rahalla tehty Disney-tuotanto. Häikäisevän fotorealistisen Dumbon lisäksi elokuva on muutenkin täynnä upeita tehosteita, taidokasta kuvausta, hienoja lavasteita, tyylikkäistä pukuja ja veikeitä maskeerauksia. Äänimaailmakin on erinomaisesti rakennettu äänitehosteista Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin säveltämiin musiikkeihin.

Yhteenveto: Dumbo on harmillisen keskinkertainen tekele, minkä olisi pitänyt olla huomattavasti parempi hienon lähdemateriaalinsa ja osaavien tekijöidensä takia. Esimerkiksi Tim Burtonin ohjaus on surullisen vaisua, eikä hän pääse koskaan vauhtiin leffan kanssa. On hienoa, ettei elokuva kopioi alkuperäistä piirrettyä kuva kuvalta, vaan lainailee vain tietyt asiat ja rakentaa uuden tarinan mukaan, mutta valitettavasti uudet jutut eivät herätä kovinkaan suurta mielenkiintoa. Yksi isoimmista ongelmista on, kuinka paljon filmi keskittyy sen todella tylsiin ihmishahmoihin. Hahmojen näyttelijätkin ovat tainneet huomata hahmojen mitäänsanomattomuuden ja se ilmenee heidän roolitöissään joko ylinäyttelemisenä tai innottomuutena koko projektia kohtaan. Tämän elokuvan "Baby Mine" -hetkessä surullisinta on lähinnä, kuinka kömpelösti se on tungettu mukaan. Itse Dumbo-norsu on ehdottomasti elokuvan parasta antia kaikessa suloisuudessaan ja ihanuudessaan. Elokuva onnistuu myös nostamaan ihon kananlihalle pariinkin otteeseen, kun elefantti ampaisee lentoon. Visuaalisesti filmi on tietty näyttävä, vaikka siitä tuntuukin puuttuvan Burtonin persoonallinen ote. Loppujen lopuksi Dumbo aiheutti itselleni ison pettymyksen ja pisti tosissaan miettimään, pitäisikö ne vanhat klassikot jättää sittenkin rauhaan? Noh, tänä vuonna ilmestyvät vielä uudet versiot Disneyn piirretyistä Aladdin (1992) ja Leijonakuningas (The Lion King - 1994). Jännityksellä jään odottamaan, miten noiden elokuvien kanssa käy - etenkin kun jälkimmäinen on ehdoton suosikkini yhtiön tuotannosta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dumbo, 2019, Walt Disney Pictures, Tim Burton Productions, Infinite Detective, Secret Machine Entertainment, MPC