Arvostelu: Beetlejuice Beetlejuice (2024)

BEETLEJUICE BEETLEJUICE

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Winona Ryder, Michael Keaton, Jenna Ortega, Catherine O'Hara, Justin Theroux, Monica Bellucci, Willem Dafoe, Arthur Conti, Burn Gorman ja Danny DeVito

Genre: fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Tim Burtonin ohjaama kauhukomedia Beetlejuice (1988) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. 1990-luvulla Warren Skaaren kirjoitti oman käsikirjoituksensa, jossa Beetlejuice tapaa Leon, joka kuoli pudottuaan Eiffel-tornista, kosiessaan tyttöystäväänsä, minkä lisäksi Jonathan Gems työsti "Beetlejuice Goes Hawaiian" -tekstiä, jossa Deetzin perhe olisi kohdannut Beetlejuicen Havaijilla. Projekti ei kuitenkaan edennyt, sillä Burton päätti tehdä mieluummin jatko-osan Batmanille (1989). Ajatus Beetlejuicen jatko-osasta ei kuitenkaan koskaan kadonnut ja vuosikymmenten varrella Burton pohti useita erilaisia tarinoita hahmosta. Vuonna 2011 Warner Bros. -yhtiö päätti, että jatko-osa tehtäisiin ja pestasi Seth Grahame-Smithin käsikirjoittamaan ja tuottamaan elokuvan. Grahame-Smith suostui tehtävään vain, jos hän saisi Burtonin ja päätähdet Michael Keatonin ja Winona Ryderin tekemään paluun ja vuonna 2015 haaveista tuli vihdoin totta. Käsikirjoitusta työstettiin uusiksi monien eri kirjoittajien toimesta ja hetkellisesti Warner Bros. alkoi tulla toisiin ajatuksiin ja luopua elokuvasta, kunnes Brad Pittin yhtiö Plan B Entertainment hyppäsi projektiin mukaan 2020-luvun alussa. Turhauduttuaan täysin Dumbo-elokuvaa (2019) tehdessään, Burton meinasi lopettaa ohjaamisen täysin, mutta lopulta hänet saatiin taivuteltua mukaan ja kuvaukset pyörähtivät vihdoin ja viimein käyntiin toukokuussa 2023. Nyt Beetlejuice Beetlejuice -nimen saanut jatko-osa saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä uteliaana. Alkuperäinen Beetlejuice on mielestäni yhä yksi Burtonin parhaista leffoista ja toivoin, että jatko-osassa hän pääsisi taas irrottelemaan lystikkäästi, mitä häneltä ei ole pitkään aikaan päästy näkemään. Kävin katsomassa Beetlejuice Beetlejuicen positiivisin mielin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Charles Deetzin kuoleman myötä hänen vaimonsa Delia ja tyttärensä Lydia palaavat Winter Riveriin, missä he kohtaavat jälleen Betelgeusen ja muut tuonpuoleisen veijarit.

Catherine O'Hara ja Winona Ryder palaavat rooleihinsa taiteilija Delia Deetziksi ja tämän tytärpuoleksi Lydiaksi, jotka joutuivat 36 vuotta aiemmin demonisen Betelgeusen, eli tuttavallisesti Beetlejuicen (Michael Keaton) terrorisoimaksi kummitustalossa. Vuosien varrella Delian suosio taiteilijana on kasvanut reippaasti, kun taas kummituksia edelleen näkevästä Lydiasta on tullut oman aaveohjelmansa vetäjä televisiossa. Beetlejuice ei ole unohtanut Lydiaa, vaan haaveilee yhä menevänsä naimisiin naisen kanssa. Vanha tuttu näyttelijäkolmikko on jälleen hyvässä vedossa, palaten selvästi ilomielin rooleihinsa. Ryderin esittämä Lydia on muuttunut reippaasti vuosien varrella, mutta ykkösestä tuttu goottityttö on silti tallella. O'Hara on erittäin lystikäs taiteilijasielu Deliana, joka on höpsähtänyt vanhetessaan. Keaton taas on tietty huippuvedossa itse Beetlejuicena, edelleen pursuten kaoottista energiaa virnuilevana ja sikailevana biomanaajana.

     Uusina tuttavuuksina elokuvassa esitellään Lydian tytär Astrid (Jenna Ortega) ja Lydian uusi miesystävä Rory (Justin Theroux), Beetlejuicelle kaunaa kantava sielunimijä Delores (Monica Bellucci), haamuetsivä Wolf Jackson (Willem Dafoe), isä Damien (Burn Gorman), sekä nuorukainen Jeremy (Arthur Conti), jonka Astrid tapaa Winter Riverissä. Uudet näyttelijät hyppäävät oivallisesti menoon mukaan, etenkin Dafoen irrotellessa lystikkäästi eksentrisenä etsivänä. Ortega taas todisti jo Wednesday-sarjassa (2022-) olevansa täydellinen valinta Lydian lapseksi Beetlejuicen jatko-osassa. Harmillisesti Bellucci jää lopulta jopa aika ylimääräiseksi kaiken muun keskellä. Hänen hahmonsa Delores pohjustetaan alussa merkittäväksi, mutta sitten tämä lähes unohdetaan.

Kolmenkymmenenkuuden vuoden odotuksen jälkeen Beetlejuice on vihdoin ja viimein palannut, mutta harmillisesti joudun toteamaan, että se tapahtuu aika ristiriitaisissa merkeissä. En koskaan odottanut, että Beetlejuice Beetlejuice olisi alkuperäisen veroinen kauhukomedian merkkiteos, mutta olisin silti toivonut hieman parempaa elokuvaa. Jatko-osa toimii tällaisenaan ihan kivasti, mutta lopputuloksena on turhan täyteen ahdettu sillisalaatti, josta huokuu, että vuosikymmenten varrella ideoita on syntynyt liikaakin ja ne on haluttu lähes kaikki änkeä mukaan vaikka väkisin. Siinä, missä ykkösleffa oli tehokkaan simppeli filmi, jatko-osassa jokaisella hahmolla on oma isompi juonikuvionsa, jotka eivät pahemmin edes liity toisiinsa. Tämän takia mihinkään ei ehditä panostaa kuvioiden tarvitsemalla tai ansaitsemalla tavalla ja jutut jäävät hieman puolitiehen, etenkin sen Deloresin kohdalla - jonka näin jälkikäteen ajatellen olisi voinut kirjoittaa kokonaan pois elokuvasta. Sori Bellucci.

Mutta sen, missä Alfred Goughin ja Miles Millarin käsikirjoitus kompastelee, Tim Burton korvaa veikeällä ohjauksellaan ja taatulla visuaalisella tyylittelyllään. Parhaimmillaan Beetlejuice Beetlejuice on hupaisa fantasiakomedia, jonka mielikuvituksellinen tuonpuoleinen viehättää edelleen. Mukana on joitain reippaita kokeiluja, kuten Beetlejuicen alkuperän selittely ja Burton näyttää olevansa pitkästä aikaa elementissään. Hän ei keksi mitään mullistavaa, mutta näyttää, että hänen omalaatuinen visionsa riemastuttaa edelleen nykypäivän tasaisen harmaan massan keskeltä. Näyttelijät ovat tosiaan huippuvireessä ja leffa on sentään älytty pitää napakasti vain tunnin ja kolmen vartin mittaisena. Beetlejuice Beetlejuice jää kauas täysosumasta, mutta se viihdyttää tarpeeksi passelisti ja perustelee tarpeeksi hyvin omaa olemassaoloaan.

Elokuvan tekninen toteutus ihastuttaa taatusti alkuperäisen Beetlejuicen faneja, sillä Burton ei ole ryhtynyt liikoja digikikkailemaan, vaan hän halusi toteuttaa mahdollisimman paljon vanhoilla kunnon käytännön tehosteilla. Leffassa nähdäänkin useita näyttäviä lavasteita, tyylikästä puvustusta ja äärimmäisen veikeitä maskeerauksia. Tuonpuoleisen hahmot ovat näyttävästi luodut ja praktikaaliefektit lämmittävät sydäntä - varsinkin hiekkamato, joka on toteutettu stop motion -animaatiota hyödyntäen, ihan kuten alkuperäisessäkin elokuvassa! Beetlejuice Beetlejuice on myös hyvin kuvattu ja valaistu. Äänitehosteet ovat oivalliset ja Danny Elfmanin tutut musiikit ilahduttavat edelleen. Elokuvassa käytetty kuoroversio alkuperäisestä leffasta tutusta Harry Belafonten Day-O (The Banana Boat Song) -kappaleesta on kuitenkin aika kiusallinen nostalgiapisteiden kalastelu ja harmillisesti käsikirjoitus on muutenkin täynnä vaivaannuttavaa vanhan muistelua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beetlejuice Beetlejuice, 2024, Warner Bros., Tim Burton Productions, Plan B Entertainment, The Geffen Company, Tommy Harper Productions

Arvostelu: Ghosted (2023)

GHOSTED

Ohjaus: Dexter Fletcher

Pääosissa: Chris Evans, Ana de Armas, Adrien Brody, Mike Moh, Tate Donovan, Amy Sedaris, Lizze Broadway, Mustafa Shakir, Tim Blake Nelson, Marwan Kenzari, Stephen Park, Anna Deavere Smith, Burn Gorman, Anthony Mackie, John Cho, Sebastian Stan, Ryan Reynolds ja Dexter Fletcher

Genre: toiminta, komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Ghosted on Chris Evansin ja Ana de Armasin tähdittämä toimintakomedia. Rhett Reese ja Paul Wernick kehittelivät elokuvan tarinan ja saivat ideansa läpi Skydance Media -yhtiöllä. Päärooleihin palkattiin Marvel-tähdet Chris Evans ja Scarlett Johansson, mutta muiden kiireidensä takia Johansson joutui poistumaan projektista ja hänet korvattiin Ana de Armasilla. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja lopulta Ghosted julkaistiin Apple TV+ -suoratoistopalvelussa huhtikuussa 2023. Elokuva sai lähinnä negatiivisen vastaanoton kriitikoilta, mutta se nousi saman tien palvelun katsotuimmaksi leffaksi. Minua kiinnosti leffa sen päätähtien takia, kun se julkaistiin viime keväänä, mutta lähinnä negatiivisten palautteiden jälkeen jätin sen katsomatta. Kuitenkin kun aloin vuoden lopussa kasaamaan listaani vuoden 2023 huonoimmista elokuvista, minua alkoi kiinnostaa, olisiko Ghostedissa ainesta listalle ja päätin katsoa sen.

Kukkakauppias Cole käy ihanilla treffeillä asiakkaansa Sadien kanssa, mutta seuraavina päivinä naisesta ei kuulukaan mitään. Cole lähtee etsimään elämänsä rakkautena pitämäänsä Sadieta, vain päätyäkseen keskelle tiukkaa kilpaa aikaa vastaan, kun käy ilmi, että Sadie on CIA:n salainen agentti.

Scarlett Johanssonin jätettyä projektin, Ghostedista tuli Chris Evansin ja Ana de Armasin kolmas yhteistyöelokuva murhamysteeri Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä (Knives Out - 2019) ja toisen tusina-agenttileffa The Gray Manin (2022) jälkeen. Evans näyttelee Cole, kukkakauppiasta, joka eräänä päivänä kohtaa de Armasin näyttelemän Sadien torilla. Kun Sadie ei yhtäkkiä enää vastaakaan Colen viesteihin (mitä nykypäivänä kutsutaan trendikkäästi "ghostaamiseksi"), Cole päättää etsiä naisen käsiinsä. Samalla paljastuu, että Sadie on vakooja. On lähtökohtaisesti mukavaa nähdä Captain American roolista parhaiten tunnettu Evans tuiki tavallisen mattimeikäläisen osassa ja de Armas toimintasankarina, mistä hän näytti jo viitteitä 007 No Time to Diessa (2021). Evansin ja de Armasin väliltä ei kuitenkaan löydy ollenkaan kemiaa, eivätkä heidän hahmonsa ole kovinkaan pidettäviä.

     Pahisosastoa taas edustavat Adrien Brodyn esittämä Leveque, joka havittelee käsiinsä vaarallista bioasetta, hänen kätyrinsä, joita näyttelevät muun muassa Mike Moh ja Tim Blake Nelson, sekä bioaseen ostamista aikova rikollispomo Utami (Stephen Park). Brody on lähinnä kiusallinen roistoroolissaan, ampuessaan yli niljakkaan Bond-pahis -karikatyyrinsä. Sivurooleissa nähdään myös Tate Donovan ja Amy Sedaris Colen vanhempina ja Lizze Broadway Colen rasittavana siskona Mattiena. Sekaan on myös viskattu kummia, noin puolen minuutin cameoita tunnetuilta näyttelijöiltä (pääasiassa Evansin vanhoilta Marvel-kanssanäyttelijöiltä), jotka lähinnä rikkovat leffan immersiota ja tarinan soljuvuutta.

Nämä yllätyscameot ovat heikkouksineenkin ainoita riemastuttavia hetkiä muuten käsittämättömän latteassa toimintakomediassa. Lahjoja löytyisi niin kameran edestä kuin sen takaa, mutta jossain on menty täysillä päin metsää. Loistavat Eddie the Eaglen (2016) ja Rocketmanin (2019) ohjannut Dexter Fletcher on näyttänyt lahjakkuutensa, joten onkin pöyristyttävää, että niitä seurannut leffa on näin kehno. Sama tapahtui myös Russon veljeksille, jotka tekivät joitain Marvelin elokuvauniversumin parhaista elokuvista, mutta niiden jälkeen veljesten agenttileffa The Gray Man olikin varsinainen lässähdys. Ghosted on romantiikkaa, toimintaa ja komediaa yhdistelevä elokuva, jonka pääparin väliltä ei löydy kemiaa, jonka toimintakohtaukset ovat ponnettomia ja jännityksettömiä ja joka ei naurata sitten millään.

Elokuvan premissi on vielä ihan vekkuli ja kuten jo sanoin, on mukavaa nähdä mies vaihtelun vuoksi pelastettavana - hmm, mikä olisi "neidon" miesvastine - hädässä ja nainen jatkuvasti apuun saapuvana toimintasankarina, mutta toteutus on kaikin puolin kömpelö. Evansin ja de Armasin yhteiset kohtaukset tuntuvat väkinäiseltä, jolloin heidän ei edes halua nähdä päätyvän yhteen. Juoni pahisten havittelemasta joukkotuhoaseesta on turhan kliseinen. Elokuvasta on vaikea sanoa, pitäisikö se ottaa vakavasti, vai yrittääkö se olla hauska. Kaikki tämä tekee Ghostedista suorastaan pitkästyttävän katselukokemuksen, vaikka toisaalta vauhtia ja vaaratilanteita ei leffasta puutu. Kelloa tulee vilkaistua muutamaankin otteeseen ja kun jo oma sisäinen kello sanoisi, että elokuva saavuttaa pian päätöksen, on rainaa vielä puolet jäljellä.

Mitäköhän ihmettä Fletcherille tapahtui? Hän ei saa näyttelijöiden välille mitään aidontuntuista, hän ei onnistu luomaan jännitettä, eikä häneltä tunnu yhtään löytyvän komediallista ajantajua. Asiaa ei tietenkään auta Rhett Reesen ja Paul Wernickin idean pohjalta Reesen, Wernickin ja Chris McKennan ja Erik Sommersin työstämä tylsä käsikirjoitus. Ghosted ei ole edes teknisiltään ansioiltaan kaksinen. Visuaalisesti leffa näyttää suoraan televisioon tehdyltä ja sen erikoistehosteet ovat paikoin keskeneräisen näköiset. Kameratyöskentely äityy turhan hektiseksi toimintakohtauksissa ja leikkauksessa monia kohtauksia pitäisi tiivistää ja joidenkin taas pitäisi antaa hengittää. Lavasteet ja maskeeraukset ovat kelvolliset, joskin de Armasin päässä on useassa kohtauksessa liian selvä peruukki. Äänitehosteet ovat oivat, mutta Lorne Balfen säveltämät musiikit ovat pöyristyttävän tavanomaiset ja leffassa käytetyt kappalevalinnat hämmentävät. Seassa on hyviä biisejä, jotka eivät kuitenkaan istu yhtään menoon mukaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ghosted, 2023, Apple Original Films, Skydance Media, Studio Concierge

Arvostelu: Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä (The Hunger Games: The Ballad of Songbirds and Snakes - 2023)

NÄLKÄPELI: BALLADI LAULULINNUISTA JA KÄÄRMEISTÄ

THE HUNGER GAMES: THE BALLAD OF SONGBIRDS AND SNAKES

Ohjaus: Francis Lawrence

Pääosissa: Tom Blyth, Rachel Zegler, Josh Andrés Rivera, Viola Davis, Peter Dinklage, Jason Schwartzman, Hunter Schafer, Fionnula Flanagan, Mackenzie Lansing, Nick Benson, Ashley Liao, Burn Gorman, Isobel Jesper Jones, Dakota Shapiro ja George Somner

Genre: draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 37 minuuttia

Ikäraja: 12

The Hunger Games: The Ballad of Songbirds and Snakes, eli suomalaisittain Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä perustuu Suzanne Collinsin samannimiseen kirjaan vuodelta 2020 ja se on esiosa Collinsin kirjoihin perustuville Nälkäpeli-elokuville (The Hunger Games - 2012-2015). Pian Nälkäpeli: Matkijanärhi, osa 2:n (The Hunger Games: Mockingjay - Part 2 - 2015) ilmestyttyä Lionsgate-studion pomo Jon Feltheimer alkoi keräämään tiimiä työstämään esiosaa, joka kertoisi Nälkäpelin syntytarinan. Kun Collins ilmoitti itse kirjoittavansa esiosakirjaa, Lionsgate hankki saman tien sen elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja nyt Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä on saapunut elokuvateattereihin. Itse innostuin sarjasta, kun ensimmäinen Nälkäpeli-elokuva (The Hunger Games) saapui teattereihin vuonna 2012. Luin kirjan yhdessä illassa ja pidin leffasta. Jatko-osaleffasta Nälkäpeli: Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire - 2013) pidin vielä enemmän. Sen sijaan niin kirjatrilogian päätösosa Matkijanärhi (Mockingjay - 2010) ja sen pohjalta väännetyt kaksi elokuvaa Nälkäpeli: Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 1 - 2014) ja Nälkäpeli: Matkijanärhi, osa 2 jättivät minut kylmäksi ja tappoivat innostukseni sarjaa kohtaan. En siis lukenut Balladi laululinnuista ja käärmeistä -kirjaa, kun se julkaistiin, eikä minulle ole herännyt kummoista mielenkiintoa sen elokuvasovitusta kohtaan. Koin Nälkäpelin ajan olevan jo ohi, eikä traileri vakuuttanut minua puolelleen. Kävin kuitenkin katsomassa: Nälkäpeli: Balladin laululinnuista ja käärmeistä sen kutsuvierasnäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Panemissa ollaan järjestämässä kymmenettä Nälkäpeli-kilpailua, missä kapinoineiden kahdentoista vyöhykkeen lapsitribuutit taistelevat kuolemaan asti. Nuori Coriolanus Snow ryhtyy valmentamaan 12. vyöhykkeen Lucy Gray Bairdia. Jos Lucy Gray voittaa, Snow'n köyhän perheen taloudellinen asema paranisi huomattavasti.

Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä keskittyy alkuperäisistä elokuvista tutun, Donald Sutherlandin näyttelemän Panemin presidentti Coriolanus Snow'n nuoruusvuosiin. Sutherlandin sijaan nuorta Snow'ta esittää lähes tuntematon Tom Blyth, joka on aiemmin esiintynyt pääasiassa teatterilavoilla. Blyth tarjoaa toisaalta kelvollisen roolisuorituksen, mutta hänestä ei vähemmän yllättäen löydy samaa karismaa kuin Sutherlandista. Blyth ei myöskään saanut ainakaan minua vakuuttuneeksi, että kyseessä olisi sama hahmo. Toki Blythin ja Sutherlandin versioiden välissä on 64 vuotta, joiden aikana Snow on voinut kehittyä häijympään suuntaan, mutta tämä elokuva tekee varsin köykäistä työtä esitelläkseen katsojille sen kipinän, joka tekee nuoresta miehestä iäkkään tyrannin, jollaisena hänet parhaiten tunnemme. Elokuva toivoo katsojan sympatioiden päätyvän Snow'n puolelle, mutta tämä on haastavaa, tietäessämme hänen tulevaisuutensa. Yritykset esittää Snow'n taustat tragedioiden kautta eivät oikein vakuuta.

     Parissa vuodessa ja ihan vain parilla elokuvaesiintymisellä West Side Story -uudelleenfilmatisoinnissa (2021) ja supersankarileffa Shazam! Fury of the Godsissa (2023) Hollywood-staraksi noussut Rachel Zegler näyttelee Lucy Gray Bairdia, köyhällä 12. vyöhykkeellä asuvaa tyttöä, joka valikoituu edustamaan vyöhykettä kymmenennessä Nälkäpelissä. Zegler esittelee jälleen niin näyttelijäntaitojaan kuin myös laululahjojaan. Laulaminen on Lucy Grayn erityisosaamista ja sitä hän pääseekin tekemään pitkin leffan. Lucy Gray ja Snow paritetaan tribuutiksi ja tämän mentoriksi, ja hahmojen välistä suhdetta rakennellaan leffan aikana oivallisesti, kunnes se lopulta kulminoituu harmillisen hosuen.

Elokuvassa nähdään myös Euphoria-sarjasta (2019-) tuttu Hunter Schafer Snow'n serkkuna Tigrisinä ja Fionnula Flanagan heidän isoäitinään, myöskin uudesta West Side Storystä tuttu Josh Andrés Rivera Snow'n luokkatoverina Sejanus Plinthinä, Peter Dinklage Nälkäpelin luojana, dekaani Casca Highbottomina, Viola Davis pelisuunnittelija tohtori Gaulina, Jason Schwartzman Nälkäpelin alkuperäisenä juontajana, Lucretius "Lucky" Flickermanina, sekä Burn Gorman 12. vyöhykkeen rauhanturvaajia komentavana Hoffina. Schafer jää harmillisen pahasti sivuun Tigris-serkun osassa, mutta Rivera toimii menevästi hieman kapinoivana Sejanuksena. Yleensä mainion Dinklagen tulkinta morfiiniriippuvaisesta saa hänet näyttämään siltä kuin häntä ei kiinnostaisi olla leffassa mukana ollenkaan ja Schwartzman on ihan hupaisa kopio alkuperäisistä Nälkäpeleistä tutusta, Stanley Tuccin esittämästä Caesar Flickermanista. Viola Davis on elokuvan todellinen outolintu. Toisaalta Davis tarjoaa elokuvan vekkuleimman roolityön, mutta hänen räikeän eksentrinen hahmonsa ei sovi muuten tosikkomaiseen leffaan. Alkuperäisleffoissa panemilaiset esitettiin tällaisina oudosti pukeutuvina ja värikkäinä persoonina, mutta kun tohtori Gaul on yksinään sellainen, hän tuntuu kuuluvan eri leffaan.

Valitettavasti Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä ei onnistunut voittamaan minua puolelleen, vaan pidin elokuvaa potentiaalisena, mutta harmillisen keskinkertaisena esiosana. Kenties tarina toimii paremmin 500-sivuisen kirjan muodossa tai se olisi siirtynyt onnistuneesti minisarjaksi, mutta kahden ja puolen tunnin elokuvana käteen jää lähinnä vaisu ja hieman hutiloiden tehty pintaraapaisu. Kirja on pidempi kuin yksikään aiemmista Nälkäpeleistä ja aluksi tekijät pohtivatkin sen jakamista kahdeksi elokuvaksi. Ohjaajan penkille palaava Francis Lawrence on kuitenkin jälkikäteen ilmaissut katumusta siitä, kun Matkijanärhi-kirja jaettiin kahtia leffoissa, eikä halunnut mahdollisesti toistaa samaa virhettä. Balladi laululinnuista ja käärmeistä olisi kuitenkin kenties kaivannut tällaista jakoa.

Elokuvan päätteeksi päällimmäisenä mielessäni oli, että kun Nälkäpelin ja Panemin historiasta löytyisi varmasti kiinnostavaa kerrottavaa, miksi Suzanne Collins päätti kertoa juuri tämän tarinan? Itse sotaa edeltävää aikaa nähdään vain muutaman minuutin mittaisen prologin aikana ja Nälkäpelin syntytarina selitetään pikaisesti parilla lauseella. Leffaa katsoessa pohdin useasti, että olisin mieluummin katsonut elokuvan jostain täysin sivujuonteena esitetystä asiasta. Balladi laululinnuista ja käärmeistä esittää, että se kertoisi, kuinka Snow'sta tuli se tuntemamme presidentti, mutta tämä kehityskaari on todella ontuva. Kaikki pahat puolet hahmosta on jätetty vasta viimeiseen varttiin ja muutos on kummallisen tönkkö, aivan kuin vasta kirjoitusvaiheen lopussa olisi hoksattu, että "ai niin, hitsit, tästähän pitikin tulla se pääpahis, eikä sankari!"

Ennen viimeistä, hätäisesti kasaan pistettyä ja aika sekavaakin tuntia elokuva on vielä kelvollinen. Snow'n ja Lucy Grayn tapaamista ja heidän välien syventämistä on kiinnostavaa seurata, minkä lisäksi on mielenkiintoista nähdä menneisyyden Panemia, huomattavasti maanläheisemmän teknologian kanssa, joskin tämäkin puoli jää lähinnä pintaraapaisuksi. Itse peli on leffan viihdyttävintä antia ja kiinnostavan erilainen aiemmin nähdyistä, sillä sen ympärille ei vielä kuulu kaikenlaista säkenöivää tapahtumaa ja juhlaa. Peliareenakin on huomattavasti maltillisempi ja tavanomaisempi. Pelistä löytyy kuitenkin myös ongelmansa. Jotkut tapahtumista eivät käy järkeen, eikä leffa herätä juuri jännitettä siitä, mikä pelin lopputulos on. Aika lailla kaikki Balladissa laululinnuista ja käärmeistä jää vaisun kädenlämpöiseksi.

Francis Lawrence on tosiaan palannut ohjaamaan, tehtyään ykkösosaa lukuun ottamatta muutkin Nälkäpelit. Elokuvaa katsoessa kuitenkin toivoin, että mukaan olisi saatu tuoretta verta ja joku uusi tekijä olisi päästetty vastaamaan esiosasta. Lawrence ei panosta leffaan samalla tavalla kuin edellisiin. Michael Lesslien ja Michael Arndtin käsikirjoitus on erityisen ontuva. Pitkä kirja on väkisin puskettu yhteen leffaan, eikä kirjan ratkaisu jatkaa tarinaa vielä pitkään sen jälkeen, kun peli on jo päättynyt, ihan toimi elokuvamuodossa. Sekaan heitellyt viittaukset alkuperäisiin elokuviin ovat myös varsin kiusallisia, lähtien ylikäytetystä The Hanging Tree -laulusta. Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä on kuitenkin hyvin kuvattu. Lavasteet ovat hienot, puvustukset ja maskeeraukset taas ailahtelevat tasoltaan. Erikoistehosteet ajavat ajoittain asiansa, mutta mukaan mahtuu myös yksi isompi räjähdyskohtaus, joka näyttää täysin keskeneräiseltä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivasti taustalla. Lucy Graylle kirjoitetut laulut ovat meneviä rallatuksia.

Yhteenveto: Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä on harmillisen keskinkertainen esiosa, joka ei oikein tunnu tietävän, mitä tarinaa se haluaa kertoa. Nälkäpelien syntyyn perehdytään todella pikaisesti ja kaikista merkittävin asia, eli Coriolanus Snow'n kehitys hyväsydämisestä nuoresta miehestä kylmäksi tyranniksi on lähes olematon. Hahmokaari on erittäin ontuvasti kirjoitettu ja muutos pahikseksi tuntuu tapahtuvan täysin äkillisesti ja vasta leffan viime minuuteilla. Elokuvan viimeinen kolmannes onkin sen ehdottomasti heikointa antia. Sitä edeltävä puolitoistatuntinen toimii pääasiassa kelvollisesti. Snow'n ja pelitribuutti Lucy Grayn välistä suhdetta kehitellään mainiosti ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka yksi ensimmäisistä Nälkäpeleistä eroaa niistä, joihin totuimme aiemmissa leffoissa. Itse peli on elokuvan mukaansatempaavinta antia, joskin siitäkin löytyy vikansa. Tom Blyth menettelee pääroolissa, mutta ei koskaan vakuuta, että hänen hahmostaan kasvaisi tuntemamme presidentti. Rachel Zegler esittelee jälleen näyttelijä- ja laulutaitojaan. Sivunäyttelijöistä parhaiten mieleen jää Viola Davis, jonka hahmo on suorastaan sarjakuvamainen - niin hyvässä kuin pahassa. Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä olisi todennäköisesti kääntynyt paremmin minisarjan kuin elokuvan muotoon, sillä kahden ja puolen tunninkin kestossa lopputulos on pelkkä pintaraapaisu. Valitettavasti itse tarina ei ollut erityisen vahva, jotta elokuva olisi herättänyt minussa mielenkiintoa lukemaan, toimiiko homma paremmin kirjana. Jos elokuva menestyy, on todennäköistä, että Nälkäpeli-saaga jatkuu muodossa tai toisessa. Tällä maailmalla on takuulla vielä tarinoita tarjottavanaan - toivottavasti parempia kuin tämä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Hunger Games: The Ballad of Songbirds and Snakes, 2023, Lions Gate Films, Good Universe, Color Force

Arvostelu: Guillermo del Toron Pinokkio (Guillermo del Toro's Pinocchio - 2022)

GUILLERMO DEL TORON PINOKKIO

GUILLERMO DEL TORO'S PINOCCHIO

Ohjaus: Guillermo del Toro ja Mark Gustafson

Pääosissa: Gregory Mann, David Bradley, Ewan McGregor, Christoph Waltz, Tilda Swinton, Ron Perlman, Finn Wolfhard, Cate Blanchett, Burn Gorman, John Turturro, Tim Blake Nelson ja Tom Kenny

Genre: animaatio, seikkailu, musikaali

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 7

Guillermo del Toron Pinokkio perustuu Carlo Collodin klassikkosatuun Pinokkion seikkailut (Le avventure di Pinocchio) vuodelta 1883. Kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty useita elokuvasovituksia, tunnetuimpana Walt Disneyn animaatio Pinocchio vuodelta 1940. Ohjaaja Guillermo del Toro oli ollut lapsesta asti kiehtoutunut Pinokkion tarinasta ja koki, että hänen olisi ennemmin tai myöhemmin pakko tehdä oma filmatisointinsa. Kun hän 2000-luvun alussa näki Gris Grimslyn kuvittaman painoksen Collodin kirjasta, del Toro tiesi, että hänen elokuvansa tulisi visuaalisesti olemaan sen näköinen ja alkoi suunnitella leffaa. Hänen käsikirjoituksensa pohjalta itse Grimsly hyppäsi ohjaajaksi, yhdessä Mark Gustafsonin kanssa, mutta lopulta del Toro korvasi Grimslyn ohjaajana. Projekti päätyi kuitenkin tuotantohelvettiin rahaongelmien takia ja alustavat suunnitelmat vuoden 2013 tai 2014 ensi-illasta kaatuivat. Del Toro pyrki useamman vuoden ajan saada rahoitusta elokuvalle ja vihdoin vuonna 2018 Netflix suostui antamaan tukensa. Näyttelijät valittiin esittämään roolinsa ja pitkä stop-motion -animointiprosessi käynnistyi. Nyt Guillermo del Toron Pinokkio -nimen saanut elokuva on julkaistu Netflixissä ja itse odotin leffan näkemistä kovasti. Siinä, missä muutama kuukausi sitten ilmestynyt Disneyn sieluton uudelleenkierrätyselokuva Pinocchio (2022) piirrosklassikkonsa pohjalta oli helppo tuomita jo etukäteen epäonnistumiseksi, del Toron elokuva upeiden visuaalisuuksien kanssa puhutteli minua suuresti. Katsoinkin Guillermo del Toron Pinokkion heti julkaisupäivänä Netflixistä.

Menetettyään poikansa ensimmäisessä maailmansodassa, surun musertama ja alkoholiin turvautunut puuseppä Geppetto päättää rakentaa itselleen uuden pojan puusta. Yöllä mystinen haltija herättää puisen pojan, Pinokkion eloon, jonka täytyy ymmärtää elämän merkitys muuttuakseen oikeaksi pojaksi.

Elokuvan päähenkilö on tietty nimen mukaisesti puuseppä Geppetton (äänenä David Bradley) rakentama puinen poikanukke Pinokkio (Gregory Mann), jonka hyvä haltija (Tilda Swinton) loihtii eläväksi, ilahduttamaan surun musertamaa seppää, jonka oikea poikalapsi Carlo (myös Mann) kuoli muutamia vuosia sitten ensimmäisen maailmansodan pommituksessa. Eloon herännyt nukkepoika on kuvainnollisesti sinisilmäinen ja lapsenmielisen innokas kaikesta. Riemukkaan Pinokkion matkaa on ilo seurata, vaikka tunnetusti puupää ei aina tee ihan fiksuimpia päätöksiä naiivin luonteensa takia ja voi siksi käydä myös hieman hermoille. Tämä matka on tietty täynnä monia opetuksia, jotka ovat hyviä niin päähenkilölle, lapsikatsojille, sekä myös monille aikuisille, jotka tuppaavat unohtaa käytöstapoja sun muuta tärkeää. Tässä elokuvassa katsoja on myös erityisen kiintynyt Geppettoon, jonka aiemmin kohtaamaan tragediaan perehdytään liikuttavasti. Masentunut mies saa heti sympatiat puolelleen ja katsojalle herää monenlaisia tunteita, katsoessaan puusepän ja tämän luomuksen muovautuvaa isä-poika-suhdetta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat matkaava runosielu Sebastian S. Sirkka (Ewan McGregor), tivolia pyörittävä kreivi Volpe (Christoph Waltz) ja tämän apina-assistentti Spazzatura (Cate Blanchett), sekä... fasismin perustaja Benito Mussolini (Tom Kenny) ja tätä seuraava upseeri Podestà (del Toron luottonäyttelijä Ron Perlman)? Lisäksi jo valmiiksi nimekästä näyttelijäkaartia ovat täydentämässä John Turturro paikallisena tohtorina, Burn Gorman paikallisena pappina, Finn Wolfhard upseeri Podestàn poikana Kynttilänä ja Tim Blake Nelson tuonpuoleisessa uhkapeliä takovina kaniineina. Tilda Swinton kuullaan hyvän haltijan lisäksi myös tämän sisarena, tuonpuoleista hallitsevana Kuolemana. Siis mikä ihme tämä Pinokkio-tulkinta oikein on?

Kuten on jo voinut ehkä päätellä, Guillermo del Toron Pinokkio ei Netflixin antamasta K7-ikärajasta huolimattakaan ole mikään ihan koko perheen animaatioelokuva, vaan enemmän aikuiseen makuun tehty sovitus klassikkosadusta. Elokuva uiskentelee paikoitellen yllättävänkin synkissä vesissä (enkä tarkoita vain merellä tapahtuvaa finaalia jättiläiskalan kanssa) ja käsittelee aiheitaan ja teemojaan kypsästi. Muun muassa elämän ja kuoleman merkitys, oman tien löytäminen ja sitä kulkemisen tuomat vastuut ja vaikeudet ovat mukana, ja niitä käsitellään monipuolisesti ja useampien hahmojen kautta. Pinokkio etsii paikkaansa maailmassa ja pohtii, haluaako olla Geppettolle mieleen ja mahdollisimman samanlainen kuin tämän menettämä poika, vai löytäisikö hän sittenkin omat kutsumuksensa, silläkin uhalla, ettei puuseppä piittaa niistä? Kuuliaisen seuraamisen ja oman reittinsä luomisen risteyksessä elämäänsä pohtivat myös Kynttilä-poika, jonka olisi määrä taistella Italian ja fasismiaatteen puolesta, sekä jopa Spazzatura-apina, joka on kyllästynyt rääkkäävään kreiviomistajaansa.

Elokuvan tarina etenee pääasiassa tuttuja latuja, mutta ravistelee pakkaa siirtämällä kertomusta muutaman vuosikymmenen eteenpäin 1930-luvulle, jossa puidaan yhä ensimmäisen maailmansodan jälkimaininkeja, samalla kun toinen maailmansota alkaa nostella päätään. Vaikka alkuperäiskirjan lukeneet tai Disneyn piirrosklassikon nähneet tuntevatkin kertomuksen, eivät pintapuolisesti tuttujen kohtausten läpikäynti tunnu koskaan pakkopullalta, vaan kaikkia puolia seuraa lumoutuneena, sillä kaikkeen tuodaan mukaan omat käänteensä ja mausteensa. Aikuismaisempi ote ja erityisesti häikäisevä visuaalinen toteutus perustelevat Guillermo del Toron Pinokkion olemassaoloa, eikä piristävä, edukseen erottuva ja mieleenpainuva elokuva ole vain yksi klassikkosadun filmatisointi muiden joukossa, kuten Disneyn oma näytelty uusintaversio. Toisin kuin siinä, del Toron sovituksessa sykkii suuri sydän. Ohjaajan into ja rakkaus projektia kohtaan huokuu kaikesta ruudulla nähtävästä läpi elokuvan. Liki parin tunnin kesto hujahtaa vauhdilla, vaikka leffasta löytyykin paljon rauhallisempia ja pohdiskelevampia hetkiä.

Visuaaliselta anniltaan Guillermo del Toron Pinokkio on suorastaan mykistävän kaunis teos. Erilaisten ja eri tilanteita vaatien erikokoisten nukkejen ja häikäisevän yksityiskohtaisten taustojen kanssa toteutettu stop-motion -animaatio on läpikotaisin ihailtavan komeaa katseltavaa. Hahmot liikkuvat sulavasti, ruudulla tapahtuu kaiken aikaa jotain myös taustoilla ja monella elokuvantekijällä nousisi hikipisarat ohimolle jo pelkästään pohtiessaan, kuinka lähtisi toteuttamaan tätä kaikkea. Del Toron ja aiemmin animaattorin hommia tehneen kakkosohjaaja Mark Gustafsonin käsissä elokuva on kuitenkin varmalla ammattitaidolla työstetty. Hienoa animointia tukee vahva äänimaailma ja Alexandre Desplatin säveltämät nätisti maalailevat musiikit. Sekaan on myös heitetty muutama musikaalinumero, joiden laulut ovat kyllä mainioita, mutta joita ilmankin elokuva pärjäisi passelisti.

Yhteenveto: Guillermo del Toron Pinokkio on kaunis ja sydämellinen tulkinta klassikkosadusta, joka vetää vertoja jopa Disneyn animaatioklassikolle. Ihan mihinkään koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen filmi ei kuitenkaan istu, sillä niin synkäksi se toisinaan äityy. Ensimmäisen maailmansodan traumat ja toisen maailmansodan käynnistely istuvat yllättävänkin hyvin tarinaan. Kertomus kulkee pitkälti tuttuja latuja, mutta tällaisia toimivia lisämausteita ja käänteitä on ripoteltu toimivasti mukaan. Mukaan mahtuu myös hyviä teemoja muun muassa elämänvalinnoista; seuratako vanhempien asettamaa polkua vai luodako jotain omaa? Elokuvasta löytyy paljon sydäntä ja se herkistää katsojansa muutamaankin otteeseen. Välillä jo leffan visuaalinen anti on niin mykistävän nättiä, että tippa saattaa mennä linssiin - puhumattakaan Alexandre Desplatin herkistä sävelmistä. Animaattorit ovat tehneet huikeaa työtä sulavasti liikkuvien hahmojen ja yksityiskohtaisten miniatyyrilavasteiden kanssa. Del Toron ja Mark Gustafsonin ohjaus on erinomaista ja ääninäyttelijät suoriutuvat oivallisesti osistaan. Lopputuloksena on hieno teos, joka pieksee monet tulkinnat Collodin sadusta mennen tullen. Suosittelen Guillermo del Toron Pinokkiota erittäin lämpimästi katsottavaksi ja todella toivon, että elokuva voittaa parhaan animaatioelokuvan palkinnot kaikissa tulevissa gaaloissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Guillermo del Toro's Pinocchio, 2022, Netflix, Netflix Animation, The Jim Henson Company, Pathé, ShadowMachine, Double Dare You, Necropia Entertainment

Arvostelu: Enola Holmes (2020)

ENOLA HOLMES

Ohjaus: Harry Bradbeer
Pääosissa: Millie Bobby Brown, Louis Partridge, Henry Cavill, Sam Claflin, Helena Bonham Carter, Burn Gorman, Fiona Shaw, Adeel Akhtar ja Frances de la Tour
Genre: mysteeri, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 12

Enola Holmes perustuu Nancy Springerin The Enola Holmes Mysteries -etsiväkirjoihin (2006-2010), mitkä kertoivat sir Arthur Conan Doylen vuonna 1887 luoman Sherlock Holmes -salapoliisin siskosta. Legendary Pictures alkoi työstämään kirjojen pohjalta elokuvaa ja sen kuvaukset lähtivät käyntiin heinäkuussa 2019. Elokuva joutui ongelmiin, kun The Conan Doyle Estate haastoi tekijät oikeuteen siitä, että tunteikas Sherlock Holmes oli yhä tekijänoikeuksien suojelema ja vain alkuperäinen, tunteeton versio salapoliisista oli vapaasti käytettävissä. Siitä huolimatta Enola Holmes on nyt julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse katsoin elokuvan heti ilmestymispäivänä.

Salapoliisi Sherlockin ja menestyksekkään Mycroftin varjoon jäänyt pikkusisko Enola Holmes pääsee omalle etsiväretkelleen, kun sisarusten äiti yllättäen katoaa. 

Netflixin Stranger Things -hittisarjan (2016-) tähti Millie Bobby Brown nähdään elokuvan pääroolissa itse Enola Holmesina, josta kovin moni ei välttämättä ole ennen kuullut. Uskoisin kuitenkin, että jos leffa on hitti, ollaan sille varmasti tekemässä jatko-osia, mitkä tekevät hahmosta kuuluisamman maailmalla. Brown hyppää Enolan saappaisiin riemukkaasti ja innoissaan mysteerin ratkaisemisesta. Vaikka paikoitellen hänen innokkuutensa livahtaa ylinäyttelemisen puolelle, on hänen intonsa niin ihastuttavan aitoa, että Enolan kanssa lähtee seikkailemaan mielellään. Enola on perinyt piirteitä kuuluisalta isoveljeltään, mutta hahmosta on silti luotu täysin omannäköisensä tapaus.

Sherlock Holmes itse nähdään tietty elokuvassa ja tällä kertaa Superman-tähti Henry Cavillin näyttelemänä. Harmillisesti, kun Sherlock joutuu tyytymään sivuosaan, myös Cavill joutuu tyytymään yhteen tylsimmistä versioista hahmosta, jonka olen koskaan nähnyt. Etenkin eksentristen Robert Downey Jr:n ja Benedict Cumberbatchin tulkintojen jälkeen Cavill on aikamoinen puupökkelö. Enolan ja Sherlockin isoveljeä, Mycroft Holmesia taas esittää Sam Claflin, joka sopii oivallisesti Holmesin sisaruksista tympivimmäksi. Mycroft ei halua Enolan seuraavan Sherlockin jalanjäljissä, vaan haluaa tästä sopivan vaimon jollekin herrasmiehelle.

     Elokuvassa nähdään myös mahtava Helena Bonham Carter Holmesin sisarusten äitinä, Eudoria Holmesina, oivan inhottava Fiona Show tiukkana opettaja Harrisonina, ihan hyvä Adeel Akhtar Sherlockia auttavana poliisi Lestradena, mainion kiero Burn Gorman mysteerisenä jahtaajana, sekä kelpo Louis Partridge nuorena Viscount Tewskburyna, jonka Enola kohtaa matkallaan. 

Enola Holmesista löytyy ainekset loistavalle salapoliisiseikkailulle, mutta paikoitellen tuntuu siltä, että toteutus jää hieman puolitiehen. Lopputuloksena on hyvä filmi, mutten voinut olla miettimättä, että tämä voisi helposti olla vieläkin parempi. Isoin syy itselleni siihen, miksei elokuva ponkaise korkeuksiin, on se, että leffa keskittyy lopulta väärään tapaukseen. Kun Enolan äiti katoaa, elokuvassa alkaa aidosti kiehtova etsivähenki ja on koukuttavaa seurata, kun Enola etsii ja löytää vihjeitä. Mutta sitten leffa alkaakin keskittyä Viscount Tewksburyyn ja koukuttavuus katoaa. Jonkin aikaa luulin, että kyseessä olisi yksi sivutehtävä, jonka Enola selvittää matkansa varrella, mutta vähitellen täytyi hyväksyä, että tämä kadonneen äidin mysteeriä tylsempi tapaus ottaakin vallan koko elokuvasta. Tämäkin on kyllä ihan kiinnostava, muttei läheskään niin vangitseva kertomus.

Kun kyseessä on Holmes-filmatisointi, on selvää, että mukana tulee olemaan voimakasta tyylittelyä, eikä Enola Holmes ole poikkeus. Mukaan pusketaan eri tavoin veikeitä visuaalisia vihjeitä niin päähahmon kuin katsojan tulkittavaksi. Takaumia hyödynnetään oivallisesti ja leikkaus on usein onnistuneen napakkaa. Voimakkain tyylittely on kuitenkin Enolan tapa rikkoa neljättä seinää, eli kääntyä kohti kameraa ja selittää asioita suoraan katsojalle. Välillä tämä toimii (kun Enola kertoo lapsuudestaan filmin alussa), mutta toisinaan tämä aiheuttaa samaa kiusaantuneisuutta kuin vaikkapa Seikkailija Dora -sarja (Dora the Explorer - 2000-). Kun Enola kysyy suoraan katsojalta apua tapauksen ratkaisemiseen, mieleeni palasivat ne myötähäpeälliset hetket, kun ei tiennyt, onko nolompaa vastata Doralle, vai istua hiljaa ruutua tuijottaen?

Ohjaaja Harry Bradbeer rakentaa oivaa salapoliisihenkeä ja seikkailun tunnelmaa mukaan, mitä vain vahvistavat Daniel Pembertonin aivan fantastiset musiikit. Jos leffa ei jossain jätä kylmäksi, niin musiikeissa. Pembertonin sävellykset kuuluvat ehdottomasti elokuvavuoden parhaimpiin! Onkin vain harmi, ettei Jack Thornen työstämä käsikirjoitus ole kovinkaan kummoinen. Thorne aloittaa kiehtovan tarinan, mutta päättääkin sitten kertoa toista. Sekaan Thorne puskee paljon sanomaa naisten äänioikeudesta, mikä tuntuu aluksi päälleliimatulta, mutta mikä löytää paikkansa tarinan merkityksissä. Elona Holmes on taitavasti kuvattu. Kuvaus esittelee näyttäviä lavasteita ja vaikuttavia asuja keskittyneesti. Jotkut erikoistehosteet eivät täysin vakuuta, mutta ääniefektit sen sijaan ovat onnistuneet.

Yhteenveto: Enola Holmes on mainio salapoliisiseikkailu, mistä kuitenkin löytyisi aineksia vielä parempaan filmiin. Holmesin sisarusten äidin etsintä on koukuttava kertomus, mutta elokuva päättääkin lopulta keskittyä ihan muuhun. Elokuvan todellinen juonikin on ihan kiinnostava, mutta kalpenee äitietsinnän vierellä. Mukaansatempaava seikkailuhenki on kuitenkin vahvasti läsnä, mihin vaikuttaa suuresti Daniel Pembertonin säveltämät mahtavat musiikit. Millie Bobby Brown on erittäin hyvä valinta päärooliin, vaikka paikoitellen syyllistyykin ylinäyttelemiseen. Tekijöiden ratkaisu pistää Enola rikkomaan neljättä seinää on paikoitellen oiva lisäkikka, mutta se aiheuttaa myös myötähäpeää. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, joskin Henry Cavillin tulkinta Sherlock Holmesista jää aika mitäänsanomattomaksi. Visuaalisesti filmi on näyttävä teos kuvauksesta lavasteisiin ja asuihin. Enola Holmes sopii todella passelisti koko perheen yhteiseen salapoliisileffahetkeen, mutta sen parissa voi viihtyä yksinäänkin minkä ikäinen mysteerifani tahansa. Vaikkei elokuva lopulta saavuttanut täyttä potentiaaliaan, odotan kyllä positiivisin mielin, jos tekijät päättävät tehdä jatkoa. Enolan seikkailut toimisivat hyvin myös Netflix-sarjana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Enola Holmes, 2020, Warner Bros., Legendary Entertainment, Netflix, PCMA Productions, EH Productions

Arvostelu: Johnny English - uudestisyntynyt (Johnny English Reborn - 2011)

JOHNNY ENGLISH - UUDESTISYNTYNYT

JOHNNY ENGLISH REBORN

Ohjaus: Oliver Parker
Pääosissa: Rowan Atkinson, Daniel Kaluuya, Rosamund Pike, Gillian Anderson, Dominic West, Pik-Sen Lim, Tim McInnerny, Burn Gorman, Richard Schiff ja Togo Igawa
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7

Vuonna 2003 ilmestynyt James Bond -parodia Johnny English oli menestyselokuva, mutta vielä ilmestyessään sille ei suunniteltu jatko-osaa. Vasta muutama vuosi myöhemmin leffalle alettiin pohtimaan jatkoa ja siitä ilmoitettiin vihdoin keväällä 2010. Samana syksynä alkoivat kuvaukset ja lopulta Johnny English - uudestisyntynyt ilmestyi lokakuussa 2011, kun sen ensi-iltaa oli jo siirretty pariin otteeseen. Filmi sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta se oli silti menestys. Kävin itsekin katsomassa elokuvan, mutten pitänyt sitä yhtä hauskana kuin alkuperäistä leffaa. Olenkin katsonut filmin vain kerran uudestaan, kun se esitettiin televisiossa, eikä se ollut silloin yhtään sen lystikkäämpi. Ehdin jo ajatella, etten varmaan pitkään aikaan katso leffaa uudestaan, mutta kun yllättäen sain tietää, että sarjaa jatkettaisiin vielä kolmannellakin osalla Johnny English iskee jälleen (Johnny English Strikes Again - 2018), tiesin, että minun täytyi katsoa edelliset osat uudestaan ja arvostella ne. Katsoinkin Johnny English - uudestisyntyneen noin viikko alkuperäisen elokuvan jälkeen.

Johnny English saa monen vuoden tauon jälkeen uuden tehtävän. Ei aikaakaan, kun English tajuaa, että hommaan liittyy hänen vanhan mokansa Mosambikissa, sekä paha järjestö nimeltä Vortex.

Rowan Atkinson tietty palaa Johnny Englishin rooliin ja vaikka hän osoittaakin jälleen taitonsa komedianäyttelijänä, saa hän paikoitellen toivomaan, että hän olisi vain tehnyt kolmannen Mr. Bean -elokuvan. Välillä Atkinsonin sekoilu vaikuttaa nimittäin harmillisen laiskalta, aivan kuin jonain kuvauspäivinä häntä ei olisi kiinnostanut elokuvan teko. Silti hän on selkeästi leffan tähti ja kannattelee filmiä, jota ei luultavasti jaksaisi katsoa jonkun taidottomamman esiintyjän kanssa. Hahmona English on edelleen hömelö, mutta edellisen osan ja tämän välissä hän on sentään opetellut taistelutaitoja, jolloin hän ei vahingossa pudota lipasta aseestaan tai venäytä jalkaansa potkun takia.
     Edellisestä osasta tutun Englishin agenttikaveri Boughin (Ben Miller) oli tarkoitus esiintyä leffassa, mutta hänen kohtauksensa leikattiin pois ja Englishille luotiin uusi fiksu kaveri tasapainottamaan urpoutta. Tällä kertaa Englishin perään katsoo Get Outin (2017) kautta tunnetuksi nousseen Daniel Kaluuyan näyttelemä agentti Tucker. Hauskasti sekä hahmo että hänen näyttelijänsä ovat aika samanlaisia. Siinä, missä nuori agentti Tucker on innoissaan lähtiessään suorittamaan oikeaa tehtävää, näyttää Kaluuya olevan innoissaan, näytellessään ensimmäistä kertaa ison luokan elokuvassa. Innokkuuden lisäksi Kaluuya onnistuu hieman näyttämään lahjakkuuttaankin, vaikka hän jää jatkuvasti Atkinsonin varjoon.
     Alkuperäisen Johnny Englishin tavoin myös tämä elokuva on parodia James Bond -filmeistä (vaikkakin ei yhtä selkeä kuin edeltäjänsä), joten mukana täytyy tietty olla romanttinen kohde sankarille. Rosamund Piken esittämä Kate on kuitenkin liian tönkösti kirjoitettu hahmo, jotta hänen ja Englishin välille ehtisi syntyä minkäänlaista kemiaa. Hahmot eivät edes esiinny kovin montaa kertaa yhdessä, eikä heille tunnu löytyvän syytä ihastua toisiinsa. Myös tässä tapauksessa hahmo ja näyttelijä ovat samanlaisia - harmillisesti tällä kertaa se tarkoittaa, että molemmat ovat vain aika tylsiä.
     Elokuvassa nähdään myös The X Files -sarjasta (1993-) tuttu Gillian Anderson salaisen MI7-palvelun uutena Pegasus-pomona, Dominic West huippuagentti Simon Ambrosena, Tim McInnerny Q:n kaltaisena erikoisvempaimien suunnittelijana, sekä Pik-Sen Lim salamurhaajana, jonka vitsi ei kanna kovin pitkälle. Anderson sopii oikein hyvin tiukaksi johtajaksi, mutta West tekee laimean suorituksen.

Yleensä arvostellessani jatko-osia, lisään arvion alkupäähän varoituksen, että teksti hyvin mahdollisesti paljastaa asioita edellisestä osasta, koska usein jatko-osien tapahtumat liittyvät vahvasti aiempiin tapahtumiin. Tässä arvostelussa ei ollut varoitusta, koska ainoa asia, mikä yhdistää Johnny Englishiä ja Johnny English - uudestisyntynyttä on sen nimikkohahmo. Elokuva ei sisällä lainkaan muita hahmoja edellisestä osasta, eikä siinä kertaakaan viitata edellisen leffan tapahtumiin. Tästä syystä leffan voi katsoa täysin sujuvasti ilman, että on nähnyt ensimmäistä Johnny Englishiä. Silti suosittelen katsomaan mieluummin sen, koska Johnny English - uudestisyntynyt ei todellakaan ole yhtä hyvä, nokkela ja hauska elokuva. Jo ensimmäisten minuuttien aikana on selvää, että tästä leffasta uupuu se, mikä teki edellisestä osasta niin toimivan komedian. Vaikka Tiibetin vuoristoon sijoittuva alku on filmin hauskinta antia, ei se tunnu millään lailla Johnny Englishiltä. Ja kun itse agenttipuuhat lähtevät liikkeelle ja homma muuttuu tutummaksi, ei elokuva jostain syystä nappaa mukaansa. Elokuva on välillä jopa oudon pitkäveteinen, vaikka se kulkee usein turhankin nopeasti eteenpäin, eivätkä edes muutamat vauhdikkaat takaa-ajokohtaukset saa katsojaa aidosti kiinnostumaan tapahtumista.

Pitkäveteisyyteen vaikuttaa paljon se, että suuri osa vitseistä ei toimi. Monet niistä ovat laiskoja, kehnosti ajoitettuja tai yksinkertaisesti vain huonoja. Paikoittelen elokuva saa nauramaan, mutta valitettavasti ihan liian harvoin. Kaikessa typeryydessään edellisen osan kakkahuumorikin oli lystikkäämpää menoa kuin tämän tekeleen läpät. Elokuvassa on myös turhan monimutkikas juoni, mikä ei todellakaan käänny leffan eduksi. Kun filmi ei saa kiinnostumaan tarinastaan, eivät sen käänteetkään erityisemmin hetkauta - etenkään, kun ne arvaa jo kymmeniä minuutteja ennen kuin ne paljastetaan. Siinä, missä ensimmäinen Johnny English hyödynsi James Bond -elokuvien kliseitä itseironisesti ja tehdäkseen pilkkaa parodioimasta sarjastaan, tämä osa vain käyttää niitä kliseitä ilman huumoria. Ei Johnny English - uudestisyntynyt kuitenkaan huono elokuva ole. Ei se putoa edes heikon tasolle, vaikka sisältääkin laimeita hetkiä. Rowan Atkinson pelastaa toki paljon, minkä lisäksi leffasta löytyy välillä jonkinlaista viihdearvoa. Oivallisen huipennuksensa ansiosta elokuvaa voikin pitää kertakäyttöisenä ja keskinkertaisena hömppänä. Sitä ei ole tuskaa katsoa, muttei sitä tarvitse uudestaan nähdä.

Sarjan ohjausvastuu on vaihtunut Peter Howittilta Oliver Parkerille, joka ei ole lainkaan yhtä taidokas luomaan viihdyttävää kokonaisuutta. Ei Howittkaan mitään Oscar-luokan työtä tehnyt, ei todellakaan, mutta hän oli paljon pätevämpi tähän hommaan kuin Parker. Käsikirjoittajakin on tällä kertaa eri, eikä Hamish McColl ole yksin onnistunut keksimään mitään oikeasti mielenkiintoista tai edes huvittavaa tarinaa. Laiskaa käsikirjoitusta on yritetty muuttaa vauhdikkaammaksi nopeatempoisen leikkauksen kautta, mutta tämä vain saa tarinan hyppimään liian nopeasti eteenpäin, mikä vaikeuttaa katsojan pääsemistä juonen sisälle. Kuvaus on sentään ihan kelvollista, minkä lisäksi valaistus, lavasteet, sun muut ovat hyvin toteutetut. Tietokonetehosteet ovat kuitenkin todella silmiinpistävät; etenkin Tiibetin vuoriston ulkokohtaukset on selkeästi kuvattu taustakangasta vasten. Äänimaailma on muuten toimivasti luotu, mutta Ilan Eshkerin säveltämät musiikit jäävät kauas edellistä osaa varten sävelletyistä melodioista, joissa oli jotain tuttua Bondeista, mutta samalla myös jotain omaa, mikä jäi päähän soimaan. Tämän leffan musiikit ovat vain mitäänsanomattomat.

Yhteenveto: Johnny English - uudestisyntynyt on ihan viihdyttävä, mutta jokseenkin laiska jatko-osa, joka ei koskaan löydä edellisen osan riemua. Päätähti Rowan Atkinson kannattelee useita kohtauksia pelkän olemuksensa kanssa, mutta välillä häntäkään ei näytä kiinnostavan. Daniel Kaluuya on mainio innokkaana apurina, mutta Rosamund Pike on erittäin tylsä Johnny Englishin romanttisena kohteena. Elokuvan vitsit eivät ole kovin hauskoja, eikä niitä ole välillä ajoitettu hyvin. Siivoojasalamurhaaja on aluksi hassu idea, mutta sekin vitsi käy vanhaksi äkkiä. Leffan juoni on hieman liian monimutkikas, jolloin filmi ei onnistu olemaan se hömelö parodia, mikä sen on tarkoitus olla. Loppuhuipennuksesta on sentään saatu kiinnostava ja elokuvasta löytyy kelpo hetkiä sieltä täältä, mutta muuten kyseessä on pettymys. Jos pidit alkuperäisestä Johnny English -filmistä, kannattaa tämäkin vilkaista, tosin sillä varoituksella, ettei taso ole läheskään yhtä korkea. Ensimmäistä osaa ei kuitenkaan ole välttämätöntä nähdä, sillä Johnny English - uudestisyntynyt ei liity siihen tarinallisesti mitenkään. Suosittelen silti edelleen katsomaan mieluummin ensimmäisen osan kuin tämän. Lopputekstien aikana nähdään vielä aika tarpeeton pidennetty versio eräästä leffan kohtauksesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Johnny English Reborn, 2011, Universal Pictures, Relativity Media, StudioCanal, Working Title Films

Arvostelu: Pacific Rim - Kapina (Pacific Rim: Uprising - 2018)

PACIFIC RIM - KAPINA

PACIFIC RIM: UPRISING

Ohjaus: Steven S. DeKnight
Pääosissa: John Boyega, Cailee Spaeny, Scott Eastwood, Burn Gorman, Charlie Day, Jing Tian, Adria Arjona, Ivanna Sakhno ja Rinko Kikuchi
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

Guillermo del Toron scifitoimintateos Pacific Rim - Hyökkäys Maahan (Pacific Rim - 2013) oli pidetty menestys, joten tietty sille päätettiin tehdä jatkoa. Vuonna 2014 Del Toro ilmoitti ohjaavansa toisen osan ja sen kuvausten oli tarkoitus alkaa syksyllä 2015, mutta kun Universal Pictures ja Legendary Entertainment tulivat riitoihin keskenään, leffan tuotanto pysäytettiin ja Del Toro poistui ohjaajan hommista tehdäkseen The Shape of Waterin (2017). Alkuvuodesta 2016 yhtiöt olivat tehneet sopimuksen ja filmin työstäminen jatkui uusien tekijöiden kanssa. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja nyt Pacific Rim: Kapina on vihdoin saanut ensi-iltansa. Ja itseäni ei oikeastaan kiinnosta. Omasta mielestäni Pacific Rim on kenties heikoin Del Toro -leffa, minkä olen nähnyt. Vaikka se on ihan kiva, tuntui se saaneen tarinansa päätökseen tarpeeksi hyvin, jottei jatkoa tarvitsisi. Ja nyt kun jatkoa on tullut, eikä siinä ole mukana Del Toroa eikä lähes ketään alkuperäisen elokuvan näyttelijöistä, en uskonut filmin olevan kovin hyvä. Trailerit näyttivät mielestäni ihan viihdyttäviltä, mutta niitä katsoessani en voinut olla miettimättä, että on suuri mahdollisuus siihen, ettei tämä leffa toimi. Meninkin hyvin varautuneena katsomaan leffan ja pahimmat pelkoni kävivät toteen. Kyseessä on myötähäpeällisen typerä ja huono tekele.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Pacific Rim - Hyökkäys Maahan!

Kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Kaiju-hirviöt saatiin pysäytettyä, auktoriteettiongelmainen Jake ja nuori Amara värvätään Jäger-robottipiloteiksi - eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä hirviöt ovat tekemässä paluuta...

Edellisen osan päätähti Charlie Hunnam oli kiireinen King Arthur: Legend of the Swordin (2017) kuvauksissa, joten hänen hahmonsa on kirjoitettu ulos tarinasta ja uutena sankarina nähdään uusista Star Wars -leffoista tutun John Boyegan esittämä Jake. Tavallaan ratkaisu ei haittaa itseäni, sillä Boyega on mielestäni parempi näyttelijä kuin Hunnam, minkä lisäksi hahmo on kirjoitettu mukaan oivallisella tavalla. Jake on kapinahenkinen heppu, joka tekisi mieluummin mitä ikinä huvittaa kuin tottelisi sääntöjä ja ohjaisi jättimäistä taistelurobottia. Hänen matkansa urheaksi sankariksi on siis kiinnostava, vaikkakin hieman liian kiirehtivä.
     Jakea kiinnostavampi hahmo on nuori tyttö Amara, jota esittää uusi tulokas Cailee Spaeny. Debyyttiroolinsa tekevä Spaeny yllättää positiivisesti ja tekee kenties koko leffan parhaan roolisuorituksen (mikä ei tosin vaadi paljoa). Hänen hahmonsa on uhmakas ja jääräpäinen, muttei muutu koskaan ärsyttäväksi. Amara on kekseliäs ja taitava - jopa niinkin taitava, että hän on kyennyt rakentamaan oman mini-Jägerinsä, Scrapperin. Spaenyn ja Boyegan välinen kaverikemia toimii, jolloin Jaken ja Amaran kahdenkeskeiset kohtaukset ovat filmin parasta antia.
     Jostain syystä tekijät ovat pitäneet fiksuna ratkaisuna, että ainoat edellisestä osasta tutut hahmot, jotka tekevät paluun, ovat ne ärsyttävimmät, eli tutkijat Geiszler (Charlie Day) ja Gottlieb (Burn Gorman). Edellinen naissankari Mako Morikin (Rinko Kikuchi) tosin nähdään uudelleen, mutta hänen roolinsa on niin mitättömän pieni, ettei häntä oikeastaan voi laskea. Tohtori Gottliebista on onneksi älytty tehdä hieman hillitympi tapaus, vaikka Gorman päätyykin välillä näyttämään tuttuja karikatyyrimäisiä puoliaan. Tohtori Geiszlerin kanssa on kuitenkin tehty niin hölmöjä ratkaisuja, että katsojaa oikein hävettää. Dayn roolisuoritus on niin nolo, että katsojana ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa?
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Jäger-pilotti Lambert (tylsän kehno Scott Eastwood), omia Jäger-robottejaan rakentava Shao (Jing Tian), kolmiodraamaa välillä luova mutta usein täysin unohdettava Jules (Adria Arjona), sekä tympeä Jäger-kadetti Viktoria (Ivanna Sakhno), jolle on luotu outoa draamailua Amaran kanssa.

Alkuperäisen Pacific Rimin idea oli todella hölmö: suuret robotit taistelivat suuria hirviöitä vastaan. Idea oli kuitenkin toteutettu ihan liian vakavasti, jolloin se ei löytänyt tasapainoa sille, onko se vain hölmöä viihdettä vai syvällisempää draamaa. Pacific Rim - Kapina unohtaa syvällisyydet ja turhan vakavuuden, ja pistää vain haisemaan kaikella hölmöydellään. Valitettavasti lopputuloksena ei silti ole sellainen älyvapaa popcornviihdeteos, joka lämmittelisi tulevaa elokuvakesää. Kyseessä on selkeästi edeltäjäänsä kehnosti leffa, vaikka joitain parannuksia tästä kuitenkin löytyy. Mielestäni isot taistelukohtaukset olivat paljon paremmin toteutettuja ja viihdyttävämpiä kuin viime filmissä. Tällä kertaa Jägerit eivät tee kaikkea käsittämättömän hitaasti, vaan niistä löytyy nopeutta ja ketteryyttä. Toimintakohtauksia ei myöskään häiritse jatkuva sade ja synkkyys, mitkä ärsyttivät paljon edellisessä osassa. Onkin siis harmi, että ensimmäisen Kaijun ilmestymistä täytyy odotella jopa tunti ja kymmenen minuuttia. Viimeinen puolituntinen on aika lailla pelkkää mätkintää ja tuhoa, mutta sitä edeltävä aika käytetään hahmojen esittelyyn ja heidän välisten suhteiden muodostamiseen, sekä pitkään pohjustukseen. Ei siinä mitään, jos hahmoista olisi tehty kiinnostavia. Vain Jaken ja Amaran väleistä on saatu aikaiseksi jotain, mutta heidätkin pidetään liian usein erossa toisistaan.

Minulla ei ole mitään niitä elokuvia vastaan, jotka on tehty täysin viihteellisessä tarkoituksessa. Minun mielestäni esimerkiksi Transformers (2007) on todella hyvä filmi, vaikka se onkin erittäin hölmö. Pidän myös todella paljon Transformers: Kuun pimeästä puolesta (Transformers: Dark of the Moon - 2011), vaikka se on vielä hölmömpi. Siitä kuitenkin löytyy tiettyä tunnetta, mikä tästä puuttuu kokonaan. Tämä ei myöskään ole yhtään niin cool kuin se elokuva. Läpi Pacific Rim - Kapinan en voinut edes käsittää, kuinka typerä ja urpo tekele se on. Usein se on jopa todella laiska, minkä takia onkin ihme, etteivät tekijät päättäneet pistää Kaijuja peliin jo aiemmin. Siistien taisteluiden sijaan joutuu kuuntelemaan sitä, kuinka Jake kehuu vähän väliä omaa ulkonäköään. Jos se oli vitsi, niin se meni kyllä koko yleisöltä ohi. Hän myös kehuu Lambert-pilotin ulkonäköä, mikä on outoa. Ei siinä mitään, jos heidän välille olisi luotu pientä homoromanssia, muttei filmillä tietenkään ole munaa tehdä niin, etenkään kun se on pääasiassa suunnattu Kiinan markkinoille, missä homoutta ei vieläkään katsota hyvällä. Kiinan ansiosta edellinen Pacific Rim muodostui hitiksi, joten jatko-osahan tietty tapahtuu pääasiassa siellä ja Japanissa. Komediaa on myös yritetty vääntää pikkutuhmilla repliikeillä, joissa viitataan, että mitä isompi peni... eikun Jäger, sen parempi. Kaikkein myötähäpeällisin hetki on kuitenkin, kun Jägerit lähtevät taisteluun ja yksi hahmoista pistää tsemppimusiikiksi "Trolololo"-biisin, koska miksipä ei?

Loppujen lopuksi Pacific Rim - Kapina on huono elokuva. Vaikka viimeinen puolituntinen on viihdyttävää mäiskettä, ei se pelasta leffaa tarpeeksi, jotta se olisi ihan ok tai edes heikko. Taistelu myös muuttuu jopa liian pitkäksi, jolloin se alkaa toistaa itseään, eikä loppuratkaisu enää kiinnosta. Jossain kohtaa aloin vain miettimään, että kylläpäs sankarit rohkeasti romuttavat kaupunkia, vaikkei heillä voi olla täyttä varmuutta, että pilvenpiirtäjät olisivat tyhjiä ihmisistä. Leffassa kuolee tuhansia, mutta se ei uskalla ollenkaan tuoda tällaista dramaattisuutta esille, eikä se pistä hahmoja miettimään tekojensa seurauksia tai moraalisia puolia. Käsikirjoittajanelikko Emily Carmichael, Kira Snyder, T. S. Nowlin ja Steven S. DeKnight ovat tehneet kehnoa ja todella laiskaa työtä tarinan kanssa. Repliikit ovat usein huonoja tai myötähäpeällisiä. Edellisen osan tapahtumat kiireesti kertaava kertojaääni tuntuu kuin jostain televisiosarjasta repäistyltä. Leffa voisikin alkaa sanoilla "viime Pacific Rim -jaksossa tapahtunutta..." Tämä ei toisaalta tule ihmeenä, sillä DeKnight on tätä ennen ohjannut televisiosarjoja. Vaikka hänen työstämä Daredevil-sarjansa (2015-) onkin huikea, ei hänestä löydy ainesta ison tehosteleffan tekijäksi. DeKnightilla ei ole samanlaista visiota kuin edeltäjällään Guillermo del Torolla, eikä myöskään Transformers-ohjaaja Michael Bayn oikeaa henkeä.

Tekninen toteutus on sentään onnistunutta, vaikka leikkaus onkin toimintakohtauksissa usein liian nopeatempoista, eivätkä jotkut kohtaukset täysin yhdisty toisiinsa. Leffa on kuitenkin kuvattu hyvin, minkä lisäksi sen puvustus, maskeeraus ja lavastus ovat tyylikkäitä. Valaisussa filmistä on onneksi tehty kirkkaampi kuin edeltäjästään. Äänimaailma on upea ja visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa näyttävät. Uusi säveltäjä Lorne Balfe ei ole kuitenkaan saanut aikaiseksi yhtä toimivaa musiikkia kuin edellisen osan säveltänyt Ramin Djawadi. Djawadin säveltämä tunnusmusiikki kuullaan tietty tässäkin ja se on edelleen rautainen.

Yhteenveto: Pacific Rim - Kapina on huono elokuva, joka heittää kaikki syvällisyydet hukkaan ja pistää vain haisemaan typeryydellään. Leffa on täynnä yhä vain hölmömpiä hetkiä, repliikkejä ja juonenkäänteitä, mutta se ei löydä niistä tarpeeksi viihdearvoa, jotta elokuvan katselusta voisi nauttia. Filmin ensimmäinen tunti ja vähän päälle käytetään kehnosti huonojen vitsien heittelyyn ja hahmojen esittelyyn, joista katsojana ei kuitenkaan ikinä välitä. John Boyegan ja Cailee Spaenyn esittämien hahmojen väleistä on saatu aikaiseksi jotain, mutta sitäkään ei jakseta viedä kunnolla loppuun. Vasta viimeisten kolmen vartin aikana leffa lähtee oikeasti käyntiin ja sitten se onkin pelkkää aivotonta mäiskettä robottien ja hirviöiden välillä. Kuoleeko taistelun tuoksinnassa tuhansia ihmisiä? Varmasti, mutta ketään ei näytä kiinnostavan. Onneksi koko leffan ajan ei kuitenkaan vain sada masentavasti, vaan se on kirkas ja siinä mielessä sitä on jokseenkin miellyttävä tuijottaa. Pacific Rim - Kapina on tehty vain ja ainoastaan yläasteikäisille lapsille, jotka haluavat katsoa, kun tapahtuu hirveästi kaikkea, millä ei loppujen lopuksi ole yhtään mitään merkitystä. Suosittelen kuitenkin säästämään viikkorahanne ensi kuulle, kun Avengers: Infinity War (2018) vihdoin ilmestyy. Toivon, että Pacific Rim - Kapina floppaa, jotta sen lupailemaa vielä hölmömpää jatko-osaa ei koskaan nähdä. Ja ai niin, jos teistä tuntuu lopuksi siltä, että elokuva tuntui oudon tutulta, olette varmaan nähneet Independence Day: Uuden uhkan (Independence Day: Resurgence - 2016).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Pacific Rim: Uprising, 2018, Universal Pictures, Twisted Media, Perfect World Pictures, Legendary Entertainment, Double Negative, Double Dare You

Arvostelu: Pacific Rim - Hyökkäys Maahan (Pacific Rim - 2013)

PACIFIC RIM - HYÖKKÄYS MAAHAN

PACIFIC RIM

Ohjaus: Guillermo del Toro
Pääosissa: Charlie Hunnam, Rinko Kikuchi, Idris Elba, Charlie Day, Burn Gorman, Max Martini, Robert Kazinsky, Clifton Collins Jr. ja Ron Perlman
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

Pacific Rim - Hyökkäys Maahan lähti liikkeelle käsikirjoittaja Travis Beachamin ideasta. Vuonna 2010 Legendary Pictures kiinnostui hänen ideastaan ja alkoi työstää sitä elokuvaksi. Samana vuonna ohjaaja Guillermo del Toro ilmoitti tekevänsä elokuvan H. P. Lovecraftin tieteiskirjasta "At the Mountains of Madness" (1936), mutta vieraillessaan Legendarylla, hän kiinnostui Beachamin ideasta todella paljon. Kun Universal hylkäsi del Toron työstämän scifileffan, hän päätti ohjata Pacific Rimin. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2011 ja filmin oli tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2012, mutta sitä jouduttiin viivästyttämään. Lopulta Pacific Rim - Hyökkäys Maahan sai ensi-iltansa kesällä 2013 ja se oli menestys. Kriitikot ja katsojat pitivät filmiä kelpo scifitoimintana, mutta elokuva ei ole kuitenkaan jäänyt elämään monien muiden tehostefilmien tavoin. Siksi monille saattoikin tulla yllätyksenä, että leffalle on nyt tehty jatko-osa, Pacific Rim - Kapina (Pacific Rim: Uprising - 2018). Itse en nähnyt ensimmäistä Pacific Rim - Hyökkäys Maahan -leffaa, kun se ilmestyi teattereihin. Mietin sen katsomista, mutta jostain syystä en sinä kesänä saanut aikaiseksi leffateatterissa käymistä. Näinkin elokuvan vasta tammikuussa 2014, kun sain sen myöhäisenä joululahjana. Pidin sitä monien muiden tavoin hyvänä, mutten kuitenkaan kovin ihmeellisenä. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan ja nyt kun sen jatko-osa on ilmestymässä, päätin katsoa Pacific Rimin jälleen ja arvostella sen samalla.

Kun Tyyneenmeren pohjaan syntyy portti toiseen ulottuvuuteen, Maahan alkaa saapua jättimäisiä Kaiju-hirviöitä. Ihmiset rakentavat suuria Jäger-robotteja taistelemaan Kaijuja vastaan, ennen kuin ne tuhoavat koko ihmiskunnan.

Elokuvan päähenkilö on Charlie Hunnamin näyttelemä Raleigh Becket, joka toimii Gipsy Danger -nimisen robotin pilottina. Tavallaan Raleighista löytyy perinteistä rämäpääasennetta, jolloin hän on valmis tekemään johtajia uhmaavia päätöksiä, jos kokee sen tarpeelliseksi, mutta tavallaan hän on myös todella tottelevainen ja tekee kiltisti sitä, mitä käsketään. Alussa hahmolle on luotu kiinnostavaa taustaa perhetragedian kautta, mutta se tuntuu usein jäävän täysin unholaan, vaikka Raleigh sanoo sen vaivaavan häntä jatkuvasti. Valitettavasti Raleighista ei ole saatu luotua mitä kiinnostavinta sankarihahmoa, mikä johtuu lähinnä Hunnamista. Hänestä ei nimittäin löydy lähes ollenkaan karismaa rooliin ja hänen näyttelemisensä on usein harmillisen vaisua.
     Koska Jäger-robottien ohjaamiseen vaaditaan kaksi ihmistä, Raleigh saa parikseen nuoren Mako Morin, jota esittää Rinko Kikuchi. Valitettavasti Makokaan ei ole mitä vakuuttavin sankari, sillä hän tuntuu jatkuvasti vain valittavan kaikesta. Hänellekin on luotu pientä tragedian tynkää, mutta sekin jää liian pieneen osaan. Kikuchilta löytyy hetkiä, jolloin hän näyttäisi sopivan toimintaleffan naistähdeksi, mutta enemmänkin itämaisia taistelulajeja hyödyntävän toimintaleffan, eikä ison robottihirviömäiskeen.
     Jäger-ohjelmaa johtaa marsalkka Stacker, jona nähdään Idris Elba, joka on niin vaikuttava osassaan, että hän jättää Hunnamin ja Kikuchin jatkuvasti varjoonsa. Elbasta löytyy juuri tarvittavaa voimaa arvokkaan sotilaskomentajan rooliin, jolloin katsojana huomaa ajattelevansa, että tekisi varmaan kaiken, mitä marsalkka Stacker käskee. Elba pääsee myös pitämään huikean motivaatiopuheen, joka on yksi leffan rautaisimmista hetkistä. Ai että, Idris Elba olisi voinut yksin mennä mätkimään Kaijuja turpaan.

Jostain kumman syystä todella vakavaan elokuvaan on lisätty kaksi tutkijahahmoa, jotka ovat enemmän tai vähemmän humoristisia. Charlie Dayn näyttelemä tohtori Geiszler uskoo, että sodan voi voittaa tutkimalla Kaijujen DNAta ja mieltä, kun taas Burn Gormanin esittämä tohtori Gottlieb uskoo, että hän voi ennustaa, milloin Kaijuja ilmestyy portaalin kautta meidän maailmaamme. Ja tietty nämä tutkijat kilpailevat siitä, kumpi on oikeassa. Valitettavasti he eivät sovi elokuvaan lähes yhtään, mutta heille luotu sivujuoni on liian tärkeä tarinalle, jolloin sitä ei voi leikata pois. Charlie Day on aika rasittava puhuessaan todella nopeasti kovaan ääneen, kun taas Burn Gorman vetää roolinsa vain todella pahasti yli. On outoa, kun välillä ruutuun saapuu linkuttava heppu, joka näyttää jatkuvasti siltä, että hän voisi saada halvauksen.
     Muita Jäger-pilotteja Raleighin ja Makon lisäksi ovat Herc Hansen (Max Martini) ja hänen ylimielinen poikansa Chuck (Robert Kazinsky), jotka ohjaavat huipputeknologista Striker Eurekaa; hiljaiset venäläiset Sasha (Heather Doerksen) ja Aleksis Kaidanovsky (Robert Maillet), jotka ohjaavat Cherno Alphaa; sekä japanilaiset Wei Tangin kolmoset (Charles, Lance ja Mark Luu), jotka ohjaavat kolmikätistä Crimson Typhoonia. Hanseneille on saatu luotua ihan toimivaa isä-poika-draamaa ja vaikka se jää hieman heppoiseksi, on se enemmän kuin mitä muilla piloteilla on tarjottavana. Kuitenkin venäläisten ja japanilaisten Jägerit kuvastavat erinomaisesti kyseisiä maita, sillä Cherno Alpha on suuri, mutta hieman kömpelön näköinen, aivan kuin se olisi tehty vuosia ennen muita, kun taas Crimson Typhoon tuntuu todella japanilaiselta, sillä se on roboteista pienimpänä nopein ja ketterin. Muistan kun Pacific Rim - Hyökkäys Maahan oli ilmestymässä ja internetissä julkaistiin paljon kuvia eri maiden Jäger-roboteista (Suomella ei tainnut olla omaa), joten minua harmittaa yhä, että leffassa Jägereitä on vain neljä.
     Elokuvassa nähdään myös Clifton Collins Jr. Tendona, joka on se tyyppi, joka istuu huipputeknologisen pöydän takana ja antaa ohjeita Jäger-piloteille; sekä Guillermo del Toron Hellboy-elokuvista (2004-2008) tuttu Ron Perlman mustan pörssin kauppias Hannibal Chauna.

Ottaen huomioon, että Pacific Rimin tarina on aika älyvapaa, kyseessä on yllättävän vakava elokuva. Leffa kertoo jättiroboteista, jotka vetävät jättihirviöitä turpaan, joten aluksi voisi kuvitella, että luvassa on vain todella vauhdikasta meininkiä, jonka aikana ahmii popcornia, samalla kun tuijottaa hurjia taisteluita. Valitettavasti heti alkupäässä voi huomata, ettei pöhkö elokuva osaa heittää vitsiä omalla kustannuksellaan. Mukaan on kyllä heitetty joitain aivan kamalia muka-hauskoja repliikkejä, jolloin filmiin on kai yritetty tuoda kasaritoimintahenkeä mukaan, mutta se aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. Esimerkiksi yhden taistelun jälkeen Kaiju makaa kuolleena maassa, mutta silti sankarimme epäilevät sen olevan vielä elossa, joten yksi heistä tokaisee: "Tarkistetaan löytyykö pulssia." Sitten Jäger ampuu Kaijua isolla lasertykillään, jolloin Kaijun rintakehä räjähtää. "Ei pulssia". Surkein juttu koko leffassa... Ja kun elokuva on niin totinen, tutkijahahmot tuntuvat äärimmäisen irrallisilta, aivan kuin ne olisi ängetty mukaan leffaan, kun joku studiopomo sanoi, että elokuva tarvitsee lisää huumoria. Vitsejä ei ole saatu toimimaan leffassa lähes lainkaan, mikä on harmi, sillä niitä se todella tarvitsisi.

Toisaalta elokuva ei välttämättä kaipaisi huumoria, jos sen toimintakohtauksista otettaisiin kunnolla kaikki irti ja tekijät päästäisivät luovuutensa valloilleen. Harmillisesti erittäin usein tuntuu siltä, etteivät edes toimintaosuudet saavuta täyttä potentiaaliaan. Mukaan on lisätty joitain aivan mahtavia juttuja, kuten se että Gipsy Danger käyttää pitkulaista laivaa mailana, jota se läimii päin ilkikurisen Kaijun naamavärkkiä. Tällaisia hetkiä filmissä pitäisi olla enemmän, mutta valitettavasti toimintakohtaukset ovat paikoitellen jopa hieman pitkäveteisiä, mikä on todella outoa. Kun leffassa on jättiroboja ja jättimonstereita, senhän pitäisi olla toimintapuoleltaan parasta ikinä! Mutta ei. Yhden lyönnin valmisteluun tarvitaan noin kymmenen sekuntia aikaa, kun käsi aluksi taipuu hitaasti taaksepäin, sitten kyynärpäässä syttyvät raketit, jotka työntävät nyrkin kohti maalitaulua. Samalla tavalla myös lasertykit latautuvat todella hitaasti. Ei siis ihme, että Kaijut tuntuvat usein ylivoimaisilta. Sillä on kai tarkoitus luoda lisäjännitettä, mutta lähinnä katsoja vain pohtii, mikä tässä nyt kestää niin kauan. Oikeaa jännitettä syntyisi sillä, että välillä näkyisi tuhoa pakenevia ihmisiä, jolloin tulisi sellainen olo, että monien elämät ovat oikeasti vaakalaudalla. Elokuvassa on haluttu jostain syystä korostaa, ettei sivullisille käy oikeastaan mitään. Pääasiassa toimintakohtauksia on kuitenkin tylsä katsoa sen takia, että leffassa sataa lähes tauotta ja koko ajan on pimeää. Jägerit ja Kaijut hukkuvat täysin ruudun täyttävien pisaroiden taakse ja sulautuvat synkkiin taustoihin.

Sen lisäksi, että toimintakohtaukset eivät ole täysin sitä mitä toivoisi, niitä on yllättävän vähän. Pacific Rim - Hyökkäys Maahan keskittyy nimittäin paljon enemmän ihmisdraamaan ja siihen on lisätty useita sivujuonia, jotta hahmoille syntyisi persoonaa. Raleigh yrittää selvitä menneisyytensä traumasta. Samoin myös Mako. Tutkijat yrittävät kilpailla siitä, kumpi on oikeassa Kaijuista. Toinen tutkijoista lähtee etsimään vastauksia, mitä seurataan paljon. Hansenin isällä ja pojalla on vaikea suhde. Näitä seuratessaan katsoja yrittää pähkäillä syytä siihen, että Jägereitä tarvitaan ohjaamaan kaksi. Se olisi jo tarpeeksi riittävä selitys, että Jäger on ihan liian iso kone yhdelle ihmiselle, mutta mukaan on vielä lisätty koko sulautushömpötys. Pilottien täytyy olla yhteensopivia, mihin liittyy kokonainen ohjelma, jonka kautta he tuntevat toistensa ajatukset ja näkevät heidän muistonsa. Pacific Rim - Hyökkäys Maahan esittelee paljon kaikenlaista uutta ja pääasiassa mielenkiintoista, mitä luultavimmin pohjustaakseen mahdollista elokuvasarjaa, mutta valitettavasti se jättää kaiken hieman puolitiehen. Isä-poika-suhde jää liian pahasti taustalle, jotta siitä välittäisi lopussa. Makon lapsuutta ei avata tarpeeksi. Tutkijat ovat jokseenkin ärsyttäviä. Ja pahimpana kaikesta, Raleighia esittävällä Charlie Hunnamilla ei vain ole tarpeeksi karismaa, jotta hän saisi katsojat aidosti kiinnostumaan hahmostaan. Kyseessä on kyllä ihan viihdyttävä teos, mutta Pacific Rim - Hyökkäys Maahan on silti liian täynnä kaikenlaista, eikä se löydä tasapainoa vakavuutensa ja pöhköytensä välille.

Mielestäni Guillermo del Toro on erittäin hyvä ohjaaja. Hänen kolme edellistä elokuvaansa - Hellboy (2004), Pan's Labyrinth (El laberinto del fauno- 2005) ja Hellboy II: The Golden Army (2008) - ovat todella hyviä, Pan's Labyrinth on jopa aivan mahtava, joten ihmettelen suuresti, mitä tämän filmin kohdalla tapahtui. Del Toro on selvästi parhaimmillaan fantasiapuolella, joten ehkä hänen olisi pitänyt pysyä siellä ja jättää scifipuoli muille. Hän vaikuttaa selvästi fanittavan animea, sillä leffasta huokuu paljon animevaikutteita. Harmi vain, ettei niitä oikein pysty yhdistämään länsimaisiin elokuviin toimivasti. Del Toron ja Travis Beachamin käsikirjoitus jää hieman laimeaksi, ja siihen tarvitsisi selkeää lisäpotkua ja siitä pitäisi ottaa joitain turhuuksia pois. Viimeistään leikkauksessa leffaa olisi pitänyt tiivistää hieman. Pacific Rim - Hyökkäys Maahan on kuitenkin hyvin kuvattu, minkä lisäksi robottien ja Kaijujen suunnittelijat ovat tehneet loistotyötä. Ne ovat selvästi erilaisia toisistaan, mutta kuuluvat silti täysin samaan maailmaan. Visuaaliset efektit ovat tyylikkäät, vaikkakin paikoitellen kohtaukset näyttävät hieman liian digitaalisilta. Sitä, joka keksi lisätä mukaan jatkuvan sateen, pitäisi hieman läpsäistä, sillä se saa monet kohtaukset näyttämään rumilta. Äänimaailma on kuitenkin huikea ja säveltäjä Ramin Djawadi on tehnyt yllättävän kelpoa työtä musiikkien parissa. Etenkin leffan tunnusmusiikki on erinomainen ja kenties jopa liian hyvä itse elokuvalle.

Yhteenveto: Pacific Rim - Hyökkäys Maahan on ihan viihdyttävä tehosterymistely, joka ei kuitenkaan saavuta potentiaaliaan. Elokuvan idea on tosi pöhkö, mutta filmi ei harmillisesti osaa heittää vitsiä omalla kustannuksellaan. Suurempi harmi on, että mukaan lisätyt vitsit ovat aika kauheita ja väkisin väännettyjä. Myös muka-humoristiset tutkijahahmot tuntuvat siltä, että ne on väkisin lisätty tuomaan hieman iloa oudon vakavaan ja synkkään kokonaisuuteen. Kaikkein suurin harmi on kuitenkin se, että jättirobottien ja suurhirviöiden väliset taistot ovat yllättävän pitkäveteisiä, mikä laskee leffan viihdearvoa. Elokuva keskittyy enemmän draamapuoleensa, mikä ei ole lainkaan sitä, mitä ihmiset haluavat nähdä leffassa, joka sisältää isoja roboja ja isoja monstereita. Draamapuoli voisi olla toimiva, mutta sitä on ihan liikaa, kuten on myös erilaisia juonikuvioita, joita ei pystytä viemään loppuun asti. Tehosteet eivät valitettavasti ole parhaasta päästä ja jotkut kohtaukset näyttävät hieman liian digitaalisilta. Jatkuva sade saa useat kuvat näyttämään rumilta, mikä vähentää viihdearvoa entisestään. Idris Elba on mahtava roolissaan, mutta muuten näyttelijät jättävät hieman kylmäksi - etenkin Charlie Hunnam, joka ei sovi pääosaan lähes ollenkaan. Säveltäjä Djawadi on sentään tehnyt loistotyötä musiikkien kanssa! Ihmettelen silti suuresti, mitä Guillermo del Torolle tapahtui tätä ohjatessaan. Ei Pacific Rim - Hyökkäys Maahan huono ole, ehei, mutta tiedän del Toron pystyvän parempaankin. Jos jättirobot ja -hirviöt ovat juttunne, niin kannattaa tämä vilkaista. Animefanit tunnistavat paljon vaikutteita, minkä lisäksi uskon, että leffan kohderyhmä, eli esiteinipojat voivat suorastaan rakastua tähän teokseen, vaikka he saattavat myös pettyä siihen, kuinka vähän turpaanvetoa se oikeasti sisältää. Elokuvan lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.knowyourmeme.com
Pacific Rim, 2013, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, Double Dare You