Arvostelu: Enola Holmes 2 (2022)

ENOLA HOLMES 2

Ohjaus: Harry Bradbeer

Pääosissa: Millie Bobby Brown, Henry Cavill, David Thewlis, Louis Partridge, Adeel Akhtar, Sharon Duncan-Brewster, Helena Bonham Carter, Susie Wokoma, Hannah Dodd, Serranna Su-Ling Bliss, Abbie Hern, David Westhead, Tim McMullan ja Himesh Patel

Genre: rikos, mysteeri, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 12

Nancy Springerin kirjoihin perustuva elokuva Enola Holmes nousi suosituksi, kun se julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa syyskuussa 2020. Heti ensimmäisen osan osoittauduttua hitiksi, Netflix ilmoitti työstävänsä sille jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2021 ja nyt Enola Holmes 2 on ilmestynyt Netflixiin. Itse pidin ensimmäistä elokuvaa ihan kelvollisena mysteerileffana, mutta se ei säväyttänyt minua tarpeeksi, jotta olisin jäänyt innolla odottamaan jatkoa. Katsoin toki silti Enola Holmes 2:n heti sinä päivänä, kun se saapui Netflixin valikoimaan.

Enola Holmes on avannut oman etsivätoimistonsa, mutta asiakkaat eivät ota nuorta naisenalkua tosissaan. Enola on jo valmis lopettamaan työnsä, kun Bessie-tyttö saapuu pyytämään hänen apuaan kadonneen siskonsa löytämisessä.

Stranger Things -sarjan (2016-) tähti Millie Bobby Brown palaa rooliinsa Enola Holmesina, ikonisen salapoliisi Sherlock Holmesin (Henry Cavill) pikkusiskona. Ratkaistuaan lordi Tewkesburyn (Louis Partridge) tapauksen, itsevarmempi Enola on päättänyt avata oman etsivätoimiston. Bisnes ei kuitenkaan tunnu ottavan tuulta siipiensä alle, ennen kuin kadonnutta siskoaan (Hannah Dodd) etsivä Bessie (Serranna Su-Ling Bliss) tupsahtaa Enolan toimistolle. Enola hyppääkin heti uuden mysteerin vietäväksi ja Brown suoriutuu toistamiseen osastaan mainiosti. Hänestä löytyy oikeaa intoa ja päättäväisyyttä. Enolan tapa rikkoa neljättä seinää ja puhua suoraan katsojille ei kuitenkaan vieläkään oikein toimi. Cavill ei ole yhtä puupökkelö roolissaan Sherlockina, joka saa jatko-osassa huomattavasti enemmän tekemistä, varastaen usein valokeilaa siskoltaan. Sam Claflinin muiden kiireiden takia Mycroft-veljeä ei leffassa valitettavasti nähdä.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. ykkösosasta tutut Enolan ja Sherlockin äiti Eudoria (Helena Bonham Carter) ja tätä uskollisesti seuraava Edith (Susie Wokoma), sekä poliisi Lestrade (Adeel Akhtar) ja uudet tuttavuudet, David Thewlisin näyttelemä ylikomisario Grail, David Westheadin esittämä bisnesmies Lyon, Tim McMullanin esittämä bisnesmies McIntyre ja Sharon Duncan-Brewsterin näyttelemä neiti Troy. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa pääasiassa passelisti, joskin yleensä mainio Thewlis on turhankin eksentrinen ja yliampuva tympeän ylikomisarion osassa.

Mielestäni ensimmäinen Enola Holmes -elokuva ei ollut mikään erityisen ihmeellinen filmi, mutta silti tarpeeksi kelpo mysteeriraina, joka jaksoi viihdyttää passelisti läpi kestonsa. Enola Holmes 2 on kuitenkin harmillisen keskinkertainen ja väsähtänyt tekele, josta uupuu ykkösosan hurmaavuus. Uusi mysteeri ei jaksa napata mukaansa ja leffa käy vähän väliä hieman pitkäveteiseksi ja raskaaksi. Missä on koukuttavuus? Missä seikkailuhenki? Miksi sivuhahmot pistetään liiankin usein hoksaamaan asioita päähenkilön puolesta? Mukana on muutama oiva täsmäkohtaus, kuten eräs vekkulimainen takaa-ajo hevosvaunuilla keskellä metsää, mutta siihen se sitten jää.

Tarina on ihan oivaltavasti rakennettu historiallisen tapahtuman ympärille, mutta siitä uupuu silti särmää ja nasevuutta. Jännitettä ei pahemmin löydy, eikä katsoja ole nimikkohahmon kanssa niin intensiivisesti tutkimassa kuin tekijät varmasti toivovat. Käänteet eivät hetkauta, etenkin kun yhden niistä arvaa jo hyvissä ajoin elokuvan alkupäässä ja toinen taas tulee kömpelöllä tavalla puskista. Siinä yritetään vedota Holmes-faneihin, mutta toteutus tökkii. Siitä tulee mieleen Star Trek Into Darknessin (2013) suuri nimipaljastus, jonka oli tarkoitus shokeerata katsojia, mutta kun paljastuksella ei ollut mitään merkitystä hahmoille, ei se hetkauttanut kotisohvallakaan. Huumoriosastokin jää pliisuksi. Päälle kahden tunnin kestossa elokuva myös tuntuu liian pitkältä. Tiivistettynä Enola Holmes 2 olisi sähäkämpi paketti. Siinä, missä ykkösleffa piti sisällään aika unohdettavan tapauksen, jatko-osa on itsessään varsin unohdettava.

Ohjauksesta vastaa ensimmäisen elokuvan tavoin Harry Bradbeer, joka toistaa paljon samoja niksejä, mutta tehottomammin ja laskelmoidummin. Bradbeerin rakentama tunnelma ei vakuuta, eikä Jack Thornen käsikirjoitus auta asiaa. Thornen teksti sisältää hyvät lähtökohdat, mutta tarinan kuljetus ontuu. Filmi on kuitenkin kuvattu erittäin hyvin. Lavasteet ovat näyttävät ja puvut tyylikkäät. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on toimivasti rakennettu. Jo toistamiseen parasta Enola Holmes -elokuvassa on sen musiikki. Daniel Pemberton jatkaa ilahduttavalla linjallaan, tuoden takaisin paljon ykkösleffan riemastuttavista sävelmistä, tehostaenkin niitä paikoitellen.

Yhteenveto: Enola Holmes 2 on harmillisen keskinkertainen jatko-osa mainiolle salapoliisiseikkailulle. Vaikka uusi tarina onkin ihan kekseliäästi rakennettu historiallisen tapahtuman ympärille, ei uusi tutkintatapaus jaksa pahemmin napata mukaansa ja vähän päälle kahden tunnin kestossaan leffa tuntuu aika ajoin pitkäveteiseltä. Välillä siitä löytyy hyvät hetkensä, mutta kokonaisuus ontuu. Käänteet hoidetaan kömpelösti ja on turhauttavaa, kuinka monet ratkaisut vaikuttavat tulevan sivuhahmojen suunnalta päähenkilön sijaan. Millie Bobby Brown on edelleen mainio nimikkoroolissa ja Henry Cavill suoriutuu paremmin isoveli-Sherlockin osasta kuin viimeksi. Yleensä hyvä David Thewlis on liian yliampuva osassaan. Tekniseltä puoleltaan leffa on pätevästi tehty puitteita ja Daniel Pembertonin ilahduttavia musiikkeja myöten. Käsikirjoitus jää kuitenkin valitettavan latteaksi, eikä ohjaaja Harry Bradbeer saa tuotua siihen tarvittavaa potkua. Jos pidit kovasti ensimmäisestä Enola Holmesista, kannattaa jatko-osalle antaa toki mahdollisuus. Jos taas ykkösleffa ei vakuuttanut, ei jatko-osakaan luultavasti voita puolelleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Enola Holmes 2, 2022, Warner Bros., Netflix, Legendary Entertainment, PCMA Productions

Arvostelu: Enola Holmes (2020)

ENOLA HOLMES

Ohjaus: Harry Bradbeer
Pääosissa: Millie Bobby Brown, Louis Partridge, Henry Cavill, Sam Claflin, Helena Bonham Carter, Burn Gorman, Fiona Shaw, Adeel Akhtar ja Frances de la Tour
Genre: mysteeri, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 12

Enola Holmes perustuu Nancy Springerin The Enola Holmes Mysteries -etsiväkirjoihin (2006-2010), mitkä kertoivat sir Arthur Conan Doylen vuonna 1887 luoman Sherlock Holmes -salapoliisin siskosta. Legendary Pictures alkoi työstämään kirjojen pohjalta elokuvaa ja sen kuvaukset lähtivät käyntiin heinäkuussa 2019. Elokuva joutui ongelmiin, kun The Conan Doyle Estate haastoi tekijät oikeuteen siitä, että tunteikas Sherlock Holmes oli yhä tekijänoikeuksien suojelema ja vain alkuperäinen, tunteeton versio salapoliisista oli vapaasti käytettävissä. Siitä huolimatta Enola Holmes on nyt julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse katsoin elokuvan heti ilmestymispäivänä.

Salapoliisi Sherlockin ja menestyksekkään Mycroftin varjoon jäänyt pikkusisko Enola Holmes pääsee omalle etsiväretkelleen, kun sisarusten äiti yllättäen katoaa. 

Netflixin Stranger Things -hittisarjan (2016-) tähti Millie Bobby Brown nähdään elokuvan pääroolissa itse Enola Holmesina, josta kovin moni ei välttämättä ole ennen kuullut. Uskoisin kuitenkin, että jos leffa on hitti, ollaan sille varmasti tekemässä jatko-osia, mitkä tekevät hahmosta kuuluisamman maailmalla. Brown hyppää Enolan saappaisiin riemukkaasti ja innoissaan mysteerin ratkaisemisesta. Vaikka paikoitellen hänen innokkuutensa livahtaa ylinäyttelemisen puolelle, on hänen intonsa niin ihastuttavan aitoa, että Enolan kanssa lähtee seikkailemaan mielellään. Enola on perinyt piirteitä kuuluisalta isoveljeltään, mutta hahmosta on silti luotu täysin omannäköisensä tapaus.

Sherlock Holmes itse nähdään tietty elokuvassa ja tällä kertaa Superman-tähti Henry Cavillin näyttelemänä. Harmillisesti, kun Sherlock joutuu tyytymään sivuosaan, myös Cavill joutuu tyytymään yhteen tylsimmistä versioista hahmosta, jonka olen koskaan nähnyt. Etenkin eksentristen Robert Downey Jr:n ja Benedict Cumberbatchin tulkintojen jälkeen Cavill on aikamoinen puupökkelö. Enolan ja Sherlockin isoveljeä, Mycroft Holmesia taas esittää Sam Claflin, joka sopii oivallisesti Holmesin sisaruksista tympivimmäksi. Mycroft ei halua Enolan seuraavan Sherlockin jalanjäljissä, vaan haluaa tästä sopivan vaimon jollekin herrasmiehelle.

     Elokuvassa nähdään myös mahtava Helena Bonham Carter Holmesin sisarusten äitinä, Eudoria Holmesina, oivan inhottava Fiona Show tiukkana opettaja Harrisonina, ihan hyvä Adeel Akhtar Sherlockia auttavana poliisi Lestradena, mainion kiero Burn Gorman mysteerisenä jahtaajana, sekä kelpo Louis Partridge nuorena Viscount Tewskburyna, jonka Enola kohtaa matkallaan. 

Enola Holmesista löytyy ainekset loistavalle salapoliisiseikkailulle, mutta paikoitellen tuntuu siltä, että toteutus jää hieman puolitiehen. Lopputuloksena on hyvä filmi, mutten voinut olla miettimättä, että tämä voisi helposti olla vieläkin parempi. Isoin syy itselleni siihen, miksei elokuva ponkaise korkeuksiin, on se, että leffa keskittyy lopulta väärään tapaukseen. Kun Enolan äiti katoaa, elokuvassa alkaa aidosti kiehtova etsivähenki ja on koukuttavaa seurata, kun Enola etsii ja löytää vihjeitä. Mutta sitten leffa alkaakin keskittyä Viscount Tewksburyyn ja koukuttavuus katoaa. Jonkin aikaa luulin, että kyseessä olisi yksi sivutehtävä, jonka Enola selvittää matkansa varrella, mutta vähitellen täytyi hyväksyä, että tämä kadonneen äidin mysteeriä tylsempi tapaus ottaakin vallan koko elokuvasta. Tämäkin on kyllä ihan kiinnostava, muttei läheskään niin vangitseva kertomus.

Kun kyseessä on Holmes-filmatisointi, on selvää, että mukana tulee olemaan voimakasta tyylittelyä, eikä Enola Holmes ole poikkeus. Mukaan pusketaan eri tavoin veikeitä visuaalisia vihjeitä niin päähahmon kuin katsojan tulkittavaksi. Takaumia hyödynnetään oivallisesti ja leikkaus on usein onnistuneen napakkaa. Voimakkain tyylittely on kuitenkin Enolan tapa rikkoa neljättä seinää, eli kääntyä kohti kameraa ja selittää asioita suoraan katsojalle. Välillä tämä toimii (kun Enola kertoo lapsuudestaan filmin alussa), mutta toisinaan tämä aiheuttaa samaa kiusaantuneisuutta kuin vaikkapa Seikkailija Dora -sarja (Dora the Explorer - 2000-). Kun Enola kysyy suoraan katsojalta apua tapauksen ratkaisemiseen, mieleeni palasivat ne myötähäpeälliset hetket, kun ei tiennyt, onko nolompaa vastata Doralle, vai istua hiljaa ruutua tuijottaen?

Ohjaaja Harry Bradbeer rakentaa oivaa salapoliisihenkeä ja seikkailun tunnelmaa mukaan, mitä vain vahvistavat Daniel Pembertonin aivan fantastiset musiikit. Jos leffa ei jossain jätä kylmäksi, niin musiikeissa. Pembertonin sävellykset kuuluvat ehdottomasti elokuvavuoden parhaimpiin! Onkin vain harmi, ettei Jack Thornen työstämä käsikirjoitus ole kovinkaan kummoinen. Thorne aloittaa kiehtovan tarinan, mutta päättääkin sitten kertoa toista. Sekaan Thorne puskee paljon sanomaa naisten äänioikeudesta, mikä tuntuu aluksi päälleliimatulta, mutta mikä löytää paikkansa tarinan merkityksissä. Elona Holmes on taitavasti kuvattu. Kuvaus esittelee näyttäviä lavasteita ja vaikuttavia asuja keskittyneesti. Jotkut erikoistehosteet eivät täysin vakuuta, mutta ääniefektit sen sijaan ovat onnistuneet.

Yhteenveto: Enola Holmes on mainio salapoliisiseikkailu, mistä kuitenkin löytyisi aineksia vielä parempaan filmiin. Holmesin sisarusten äidin etsintä on koukuttava kertomus, mutta elokuva päättääkin lopulta keskittyä ihan muuhun. Elokuvan todellinen juonikin on ihan kiinnostava, mutta kalpenee äitietsinnän vierellä. Mukaansatempaava seikkailuhenki on kuitenkin vahvasti läsnä, mihin vaikuttaa suuresti Daniel Pembertonin säveltämät mahtavat musiikit. Millie Bobby Brown on erittäin hyvä valinta päärooliin, vaikka paikoitellen syyllistyykin ylinäyttelemiseen. Tekijöiden ratkaisu pistää Enola rikkomaan neljättä seinää on paikoitellen oiva lisäkikka, mutta se aiheuttaa myös myötähäpeää. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, joskin Henry Cavillin tulkinta Sherlock Holmesista jää aika mitäänsanomattomaksi. Visuaalisesti filmi on näyttävä teos kuvauksesta lavasteisiin ja asuihin. Enola Holmes sopii todella passelisti koko perheen yhteiseen salapoliisileffahetkeen, mutta sen parissa voi viihtyä yksinäänkin minkä ikäinen mysteerifani tahansa. Vaikkei elokuva lopulta saavuttanut täyttä potentiaaliaan, odotan kyllä positiivisin mielin, jos tekijät päättävät tehdä jatkoa. Enolan seikkailut toimisivat hyvin myös Netflix-sarjana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Enola Holmes, 2020, Warner Bros., Legendary Entertainment, Netflix, PCMA Productions, EH Productions

Arvostelu: The Big Sick (2017)

THE BIG SICK (2017)

Ohjaus: Michael Showalter

Pääosissa: Kumail Nanjiani, Zoe Kazan, Holly Hunter, Ray Romano, Anupam Kher, Zenobia Shroff, Adeel Akhtar, Bo Burnham, Aidy Bryant ja Kurt Braunohler

Genre: draama, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 7

The Big Sick perustuu Kumail Nanjianin ja Emily V. Gordonin parisuhteen alkuvaiheisiin. Elokuvan idea lähti liikkeelle vuonna 2012, kun komedialeffojen tekijä Judd Apatow tapasi Nanjianin ja he alkoivat keskustella suhteen muokkaamisesta käsikirjoitukseksi. Nanjiani ja Gordon itse työstivät käsikirjoituksen, jonka Michael Showalter halusi ohjata. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja The Big Sick sai ensi-iltansa tammikuussa 2017 Sundancen elokuvajuhlilla. Leffaa näytettiin parissa muussakin tapahtumassa, kunnes se levitettiin elokuvateattereihin kesällä. Suomeen se saapuu vasta nyt. Elokuva on saanut paljon kehuja ja sillä on huikeat 98% Rotten Tomatoes -sivulla, mikä herättää tietty paljon huomiota. Jos kehuja ei olisi tullut, uskoisin, että The Big Sick olisi saapunut Suomeen suoraan myyntiin ja vuokralle. Minunkin huomioni heräsi, kun huomasin, kuinka positiivisen vastaanoton filmi oli saanut ja aloin tutkia, milloin se saapuisi Suomeen. Harmi vain, etten ehtinyt nähdä leffaa sen ensimmäisessä lehdistönäytöksessä, jolloin jouduin odottamaan melkein ensi-iltaan asti, että näin sen. Toiveikkaana menin katsomaan The Big Sickin (jonka näytös oli välittömästi Victoria & Abdulin, 2017, jälkeen) ja pakko sanoa, että olihan se hyvä!

Stand up -koomikko Kumail tapaa eräänä iltana unelmiensa tytön, Emilyn ja he rakastuvat. Mutta miten käy, kun Emily on valkoinen ja Kumailin muslimivanhemmat yrittävät pakottaa poikansa naimisiin pakistanilaisen kanssa?

Pakistanilaista koomikko Kumailia näyttelee Kumail Nanjiani itse ja vaikka Nanjiani ei olekaan mitä parhain näyttelijä, hän sopii rooliin tietty täydellisesti, sillä kuka muu voisi esittää häntä paremmin kuin hän itse? Nanjianin olemus on välillä hieman laiska, mutta hänestä löytyy silti tarpeeksi energiaa pääosaan, minkä lisäksi hän on todella pidettävä heppu, jolloin hänen tarinaansa katsoo mielellään. Vaikka Kumailin stand up -ura näyttää hänet pienenä julkkiksena, hänen uransa Uber-kuskina ja hänen suhteensa syvästi uskovaiseen perheeseensä palauttavat hänet hyvin maan pinnalle, jolloin hän tuntuu ihan normaalilta tyypiltä. Kumaililla on paljon ongelmia, jotka hänen täytyy saada selvitettyä leffan aikana, sillä muuten ei parisuhteesta tule mitään. Mutta jos parisuhteesta tulee jotain, Kumail saattaa menettää välit vanhempiinsa...
     Emilyä ei valitettavasti näyttele Emily V. Gordon, vaan Zoe Kazan ja hahmon nimi on muutettu Emily Gardneriksi. Olisi hauska tietää, miksei Gordon halunnut kameran eteen ja kuinka vaikeaa Nanjianille oli näytellä omaa parisuhdettaan jonkun toisen kanssa? Hyvin homma näyttää luonnistuvan ja Kazan on mainio. Parissa kohtaa Emily on hieman rasittava tapaus, mutta suurimmaksi osaksi hän on sympaattinen. Kazanin ja Nanjianin välille on syntynyt oivallista kemiaa, jolloin heidän romanssinsa tuntuu uskottavalta.
     Kumailin perheeseen kuuluvat Azmat-isä (Anupam Kher) ja Sharmeen-äiti (Zenobia Shroff), sekä heidän toinen poikansa Naveed (Adeel Akhtar), jolla on tyttöystävä nimeltä Fatima (Shenaz Treasury). Azmat ja Sharmeen eivät ole lainkaan tyytyväisiä Kumailin uravalintoihin ja usein moittivatkin häntä siitä, ettei hän ole kuten hieno Naveed, joka on erittäin tyytyväinen asemaansa lempilapsena. Naveed on kuitenkin rennompi kuin vanhempansa ja toivoo Kumailin toimivan vanhempansa tahdon mukaisesti vain, jotta Kumaililla olisi helpompaa. Vaikka Azmat ja Sharmeen ovat hieman epämiellyttäviä, halutessaan poikansa toimivan juuri tietyillä tavoilla, löytyy heistä myös huumoria, etenkin äidistä, joka jatkuvasti esittelee Kumailille pakistanilaistyttöjä, jotka "vain sattuivat tupsahtamaan kylään". Näyttelijät ovat oivia rooleissaan.
     Emilyn vanhemmat taas ovat Beth-äiti (Holly Hunter) ja Terry-isä (Ice Agen, 2002-, Manu-mammutin ääni Ray Romano). Beth on tiukkana naisena täysin selvästi perheen pää ja Terry on ollut jo pitkään tossun alla. Välillä Terry uskaltaa tuoda omia mielipiteitään esille, jonka ansiosta myös heidän suhdettaan on mielenkiintoista seurata. Kiinnostavuutta lisäävät myös Hunter ja Romano itse, jotka ovat erinomaiset valinnat osiinsa.
     Leffassa nähdään myös Bo Burnham, Aidy Bryant ja Kurt Braunohler Kumailin kavereina stand up-klubilta. Braunohlerin esittämä Chris on myös Kumailin kämppis. Stand up -kaveruksista löytyy huvittavia piirteitä, mutta hahmoina he jäävät todella ontoiksi ja tylsiksi.

The Big Sick yhdistää hauskat romanttiset komediat ja totiset draamat taidokkaasti erilaiseksi kokemukseksi, josta löytyy selkeitä piirteitä molemmista lajityypeistä. Yhdistelmä on niin taidokasta, ettei elokuva ole koskaan vain toista genreä, vaan siinä on kaiken aikaa mukana kumpaakin. Leffa nappaa heti mukaansa hauskalla aloituksella, eikä aikaakaan kun Kumail ja Emily jo tapaavat. Kumailin ongelmat tuodaan oivallisesti esille nopeasti, jolloin hahmon tuntee kunnolla jo ensimmäisen vartin aikana. Kaikilta muilta hän kuitenkin salaa asioita, mikä on tietty yksi ongelma lisää. Emilylle hän ei uskalla kertoa, millaisia hänen vanhempansa ovat ja vanhemmilleen hän ei uskalla kertoa tapailevansa valkoista naista. Tällaisia tarinoita on tietty olemisia useita, mutta The Big Sickissä on silti tarvittavaa raikkautta - ja ennen kaikkea sydäntä - jotta sitä katsoo erittäin mielellään. Nimen mukainen sairaus tuo perinteiseen tarinaan poikkeuksen ja se tarjoaa Kumailille hienon syyn todella miettiä asioita itsestään ja mitä hän oikeasti haluaa elämästään? Aluksi kun sairaus tuotiin mukaan tarinaan, elokuva alkoi mielestäni hidastella liikaa, jolloin se tuntui pitkäveteisen venytetyltä. Kuitenkin mitä pidemmälle tarina kulki, sitä enemmän aloin miettiä hitaamman temmon vertauskuvana sille, kuinka inhottavaa on odotella tietoa jonkun läheisen selviämisestä ja kuinka silloin minuutit tuntuvat tunneilta ja tunnit kokonaisilta päiviltä.

Vaikka elokuvasta löytyykin paljon huumoria, ei se ole kuitenkaan hulvaton. Hauskimmillaan filmi saa nauramaan ääneen, mutta mukana on myös paljon vitsejä, jotka saavat aikaan vain pienen hymähdyksen. Komediaa syntyy tietty Kumailin ja Emilyn kulttuurieroista, muttei täysin perinteisellä tavalla. Eri kulttuureja ei pilkata, vaan ne näytetään hyvin realistisina. Huumori syntyy siitä, että eri kulttuurien tavat ovat outoja eri ihmisille. Se toimii onneksi molemmin puolin, minkä lisäksi rasismiakin on suuntaan jos toiseen. Realismin tunnetta tuo myös esimerkiksi se, että Kumail ei veljensä kanssa suhtaudu ääliöiden terroristi-nimittelyyn syvästi loukkaantumalla, vaan he saattavat itsekin vitsailla asiasta tai sitten he näyttävät vain kyllästyneiltä, kuullessaan samat "vitsit" ties kuinka monetta kertaa. Yksi hauskimmista hetkistä on, kun Kumaililta kysytään, mitä hän oli mieltä WTC-iskuista ja hän vastaa pyöritellen silmiään, että se oli suuri tragedia... sillä terroristit menettivät silloin parhaita miehiään. Epämiellyttävät tilanteet ovat hauskoja, kun niihin ei itse joudu ja se on leffassa oivallettu. Mukana on myös syvällisempiä ajatuksia, joista paras on ehdottomasti se, kun Kumail kysyy vanhemmiltaan, miksi he tulivat Yhdysvaltoihin, jos he eivät voi omaksua uuden maan kulttuuria? The Big Sick naurattaa ja saa jopa liikuttumaan parissa kohtaa. Se on todella hyvä elokuva, vaikkakin hieman liian pitkä.

Leffan on ohjannut Michael Showalter, joka on tehnyt komediaa aiemmin ohjaajana, näyttelijänä, kirjoittajana ja tuottajana sekä elokuvien että televisiosarjojen parissa. Showalter oli minulle täysin tuntematon nimi ennen The Big Sickiä, mutta tämä leffa sai kiinnostumaan herran muusta tuotannosta. Käsikirjoittajana Kumail Nanjiani on onnistunut taidokkaasti vaimonsa Emily V. Gordonin kanssa. Olisi todella kiehtovaa tietää, paljonko he muuttivat tarinaa leffaa varten, vai onko se pääasiassa täysin kopioitu heidän elämästään? Filmi on hyvin kuvattu, mutta leikkauksessa olisi voinut tehdä pientä tiivistämistä. Musiikista vastaa Michael Andrews, mutta hänen työnsä ei pääse kertaakaan kunnolla esille, jotta sen muistaisi millään lailla elokuvan jälkeen.

Yhteenveto: The Big Sick on liikuttava ja romanttinen draamakomedia, joka on hieman liian pitkä, mutta silti todella hyvä. Vaikka sairausosuuden pituus selittyykin hienosti odottamisen tuskalla, saisi leffasta pätkittyä kymmenisen minuuttia pois. Elokuva yhdistää taidokkaasti perinteikkäät draaman ja komedian, ja yhdistää ne luontevalla ja ennen kaikkea raikkaalla tavalla. Mukana on paljon sydäntä ja hyvää mieltä. Kulttuurieroja käsitellään oivallisesti. Huumoria on mukana onnistuneen paljon, vaikka odotinkin hieman hauskempaa leffaa. Näyttelijät ovat mainioita rooleissaan, etenkin Holly Hunter ja Ray Romano Emilyn vanhempina. Myös Zoe Kazan ja Kumail Nanjiani ovat hyviä, vaikkei kumpikaan ole erityisen ihmeellinen. Suosittelen käymään katsomassa The Big Sickin, jos pidätte draamakomedioista. En usko, että kovin monet ovat edes kuulleetkaan koko filmistä, joten toivon, että jos kiinnostuitte siitä arvosteluni kautta, kävisitte sen vilkaisemassa ja jos piditte siitä, kertoisitte ystävillenne, jotta leffa saisi enemmän huomiota. Pelkään nimittäin pahoin, että vaikka The Big Sick osoittautui hitiksi maailmalla, ei sitä kovin moni suomalainen näe.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2017

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Big Sick, 2017, Apatow Films, FilmNation Entertainment, Story Ink

Arvostelu: Victoria & Abdul (2017)

VICTORIA & ABDUL (2017)

Ohjaus: Stephen Frears
Pääosissa: Judi Dench, Ali Fazal, Tim Pigott-Smith, Eddie Izzard, Adeel Akhtar, Paul Higgins ja Michael Gambon
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: S

Victoria & Abdul perustuu Shrabani Basun kirjaan "Victoria and Abdul: The True Story of the Queen's Closest Confidant" vuodelta 2010, joka taas perustuu tositapahtumiin. Elokuvan tuotanto lähti kunnolla käyntiin viime vuonna ja se sai ensiesityksensä Venetsian elokuvajuhlilla syyskuun alussa. Nyt, muutamaa viikkoa myöhemmin, se on saamassa ensi-iltansa myös Suomessa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun huomasin, että sitä tähdittää erinomainen Judi Dench. Luin, mistä elokuva kertoo ja kiinnostuin siitä vielä enemmän. Kun sain tietää, että elokuvan oli ohjannut Stephen Frears, eli sama henkilö, joka oli tehnyt yhden viime vuoden parhaista elokuvista, Florence Foster Jenkinsin (2016), päätin mennä katsomaan Victoria & Abdulin. Näinkin sen vähän yli viikkoa ennen ensi-iltaa ja pidin sitä oikein mainiona.

1800-luvun lopussa intialaismiehet Abdul ja Mohammed lähtevät Isoon-Britanniaan antamaan kuningatar Viktorialle arvokkaan mohur-kolikon. Reissu ei kuitenkaan jää siihen, sillä kuningatar Viktoria innostuu intialaisesta kulttuurista ja haluaa Abdulin opettavan hänelle siitä kaiken.

Intialaismies Abdulina nähdään Ali Fazal, joka yllätti minut taidoillaan. Fazal on täynnä energiaa ja hänestä pitää välittömästi. On mukavaa nähdä, kun Abdul pääsee isoihin palatseihin ja hänen kasvoiltaan todella paistaa ihmetys ja kunnioitus. Intiassa Abdul nimittäin kirjaa vankien nimiä isoon kirjaansa, joten hänen ammattinsa ei ole kovin erityinen. Siitä äkillinen ylentyminen itse kuningattaren opettajaksi, eli munshiksi, tuntuisi kenestä tahansa erittäin häkellyttävältä. Abdul on todella mukava persoona, eikä hänelle halua mitään pahaa. Jotkut rasistisesta hoviväestä eivät nimittäin pidä hänestä lainkaan ja yrittävät keksiä tapoja, joilla saisivat intialaiset ulos palatsista ja koko Isosta-Britanniasta!
     Kuningatar Viktoriaa näyttelee upea Judi Dench. Tämä on toinen kerta, kun Dench esittää kyseistä henkilöä, ensimmäisen kerran ollessa leffassa Her Majesty, Mrs Brown (1997). Denchistä todella löytyy arvokkuutta, jonka rooli vaati ja hän onkin tuttuun tapaansa erinomainen. Kuningatar Viktoria ei huomioi lainkaan hovinsa epäilijöitä, vaan päättää jatkuvasti tarjota Abdulille uusia, korkeampia asemia, jotta monet närkästyisivät vielä enemmän. Vaikka hahmo onkin ylväs, on kuningattaresta löydetty muitakin puolia. Hän on hieman koominen ja esimerkiksi tärkeän ruokailun aikana hän vain nukahtelee, eikä edes jaksa esittää, että häntä kiinnostaisi samat vanhat hölötykset ja mielistelyt muilta. Tarpeen vaatiessa kuningatar on myös uhkaava. Varsinkin yhdessä kohtauksessa hänen valtansa näkyy mielettömän huikeasti, jolloin Denchin taidot pääsevät parhaiten esille. Kun sanoin, että yllätyin Fazalin taidoista, tarkoitin myös sitä, että olin yllättynyt, sillä vaikka hänellä oli vastanäyttelijänä sellainen taituri kuin Judi Dench, hän ei jäänyt selkeästi jalkoihin kaksikon yhteisissä kohtauksissa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat toinen, kyynisempi intialaismies Mohammed (Adeel Akhtar), inhottava prinssi Bertie (Eddie Izzard), hovissa erittäin tärkeä sir Henry Ponsonby (aiemmin tänä vuonna menehtynyt Tim Pigott-Smith), tohtori Reid (Paul Higgins) ja pääministeri Salisbury (Michael Gambon).

Victoria & Abdul alkaa lähes kaksikymmentä minuuttia pitkällä introlla, jossa Abdul ja Mohammed saavat tietää tulevasta matkastaan ja lähtevät Isoon-Britanniaan. Kuningatar Viktoriakin esitellään, mutta hän vaikuttaa aluksi olevan pienemmässä roolissa kuin Abdul. Tärkeän illallisen aikana Abdul ojentaa Viktorialle arvokkaan mohurin, jolloin kuningatar Viktoria kiinnittää häneen huomiota. Toisen ruokailun aikana Abdul päättää hetken mielijohteesta näyttää kunnioituksensa kuningattarelle, suukottamalla tämän kenkiä. Tästä Viktoria vasta hämmästyykin ja hän päättää pitää intialaismiehet palatsissa. Erittäin kummallinen ystävyys alkaa ja täysin eri lähtökohdista tulevat henkilöt huomaavat, että heillä on enemmän yhteistä toistensa kuin kenenkään muun kanssa. Ystävyys todella on kummallinen ja se voi aluksi kuulostaa pelkältä sadulta, jos ei päätä tutkia asiaa. Elokuvan tekijätkin ovat tietoisia siitä, kuinka absurdia on, että arvovaltainen hallitsija ja nöyrä intialaismies voivat olla niin läheiset ja leffan yleinen henki on todella kevyt. Filmi on täynnä hilpeitä hetkiä, jotka riemastuttavat katsojaa ja tuovat hymyn huulille lähes koko keston ajan. Vitsit eivät kuitenkaan ole hulvattomia, vaikka välillä voimakkaat kulttuurierot tarjoavatkin makeat naurut. Mielestäni yksi hauskimmista hetkistä oli kuitenkin, kun kuningatar Viktorian ylimielinen poika, prinssi Bertie hämmästelee raivoissaan sitä, miten Abdul on päässyt niin hienoon virkaan ja sanoo, että Viktoria kohtelee Abdulia kuin tämä olisi perhettä. Tähän kuningatar Viktoria vastaa: "Ei, Abdulista minä pidän."

Elokuvan draamallisemmat hetket ovat nimittäin suurimmaksi osaksi sitä, kun hoviväki yrittää keksiä keinoja, joilla he saisivat Abdulin takaisin Intiaan. Pientä surullisuuttakin on mukana, sillä vaikka aluksi Mohammedin suhtautuminen Englannin kylmempään ilmastoon käsitellään huumorilla, niin mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän huomaa, että ilmasto todella vaikuttaa Mohammediin pahasti. Muitakin koskettavia hetkiä on mukana. Minun on pakko tunnustaa, että yhdessä kohtaa herkästyinkin hieman. Se, miten leffa on täynnä kepeää huumoria ja saa sen yhdistettyä koskettaviin hetkiin, voisi tehdä filmistä jopa todella mainion, etenkin kun ottaa vielä huomioon, miten oivallisesti kuningatar Viktorian ja Abdulin ystävyys on luotu. Harmillisesti ennen puolta väliä tarina alkaa vain kierrättää tiettyä kaavaa: hoviväki keksii tavan, jolla Abdulin saisi pois, mutta se saadaan ratkaistua niin, että Abdul jää. Sitten keksitään uusi tapa ja taas uusi tapa. Tätä nähdään filmissä niin moneen kertaan, että viimeisen puolen tunnin kohdalla leffa tuntuu pienesti pitkästyttävältä, eikä se oikein etene mihinkään. Onneksi elokuvalla on kuitenkin erittäin hieno lopetus, joten tasonpudotus ei vaikuta liikaa kokonaisuuteen.

Ohjaaja Stephen Frears ei ole onnistunut tässä läheskään yhtä hyvin kuin Florence Foster Jenkinsin parissa, mutta hän osaa silti luoda tunnelmaa ja saa näyttelijöistä parhaat puolet esille. Lee Hallin työstämä käsikirjoitus on kelpo, mutta pitkään samaa toistavan osion olisi voinut tiivistää. Tiivistys olisi pitänyt tehdä viimeistään leikkausvaiheessa. Elokuva on mainiosti kuvattu. Suosikkikuvani koko filmissä on aiemmin mainitsemassani kohdassa, kun kuningatar Viktoria näyttää valtansa. Kuva on yksinkertaisesti toteutettu, mutta sen pieni liike antaa kuningattarelle lisää arvokkuutta. Leffassa nähtävät lavasteet ja asut ovat erinomaisesti toteutetut. Ajankuva on hyvin luotu. Visuaaliset efektit eivät harmillisesti ole kovin kummoiset ja parissa kohtaa, kun näytetään suurta satamaa, tausta ja laivat näyttävät selvästi digitehosteilta. Musiikista vastaa säveltäjä Thomas Newman, jonka tyyli pääsee usein hyvin esille. Kovin muistettavaa musisointia hän ei ole kuitenkaan saanut aikaan.

Yhteenveto: Victoria & Abdul on oiva historiallinen draamaelokuva. Ajankuva on hienosti toteutettu ja tunnelma on pääasiassa mukavan hilpeä. Aidosti koskettaviakin hetkiä on mukana, vaikka suurimmaksi osaksi leffan henki on aika kevyt. Judi Dench on täydellinen kuningatar Viktorian roolissa ja Ali Fazal on yllättävän mainio Abdulina. Kaksikon erikoinen ystävyys on onnistuneesti luotu ja sitä seuraa erittäin mielellään. Harmi vain, että jossain kohtaa leffa alkaa jumittamaan samaa juonikuviota, jossa hoviväki yrittää saada Abdulin lähtemään eri tavoin. Elokuvaa olisi voinut tiivistää hieman, jolloin se olisi kokonaisempi paketti. Liika toistaminen tekee filmistä hetken ajan pitkästyttävän, mikä vie todella hyvästä filmistä yhden pisteen. Näin se on kuitenkin hyvä ja suosittelen katsomaan Victoria & Abdulin, jos pidätte historiallisista draamaelokuvista tai jos fanitatte Denchiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Victoria & Abdul, 2017, BBC Films, Cross Street Films, Perfect World Pictures, Working Title Films

Arvostelu: Pan (2015)

PAN (2015)

Ohjaus: Joe Wright
Pääosissa: Levi Miller, Garrett Hedlund, Hugh Jackman, Rooney Mara, Adeel Akhtar, Amanda Seyfried, Kathy Burke, Lewis MacDougall ja Cara Delevingne
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 12

Peter Pan on ollut hyvin tuttu tarina minulle jo pienestä pitäen. Ensimmäinen elokuva, jonka näin elokuvateatterissa, oli Walt Disneyn Return to Never Land (2002), joka on jatko-osa Disney-klassikko Peter Panille (1953). Yli satakymmenen vuotta vanhasta tarinasta on ehditty vääntämään vuosien varrella useita elokuvaversioita, joista itse olen nähnyt Disney-pätkien lisäksi näytellyn Peter Panin vuodelta 2003, sekä Steven Spielbergin ohjaaman Hookin (1991). Pidän tarinasta, joten kun kuulin, että Warner Brosilla tehdään uutta näyteltyä versiota elokuvasta, mielenkiintoni heräsi. Pahikseksi roolitettiin X-Men -elokuvasarjasta (2000-) Wolverinena tuttu Hugh Jackman ja kiinnostukseni nousi. Petyin tietty, kun sain selville, ettei Jackman olisikaan kapteeni Koukku ja että elokuva kertoisikin tarinan siitä, miten Peter päätyi Mikä-mikä-maahan. Toisaalta taas ajattelin, että ehkä se voisikin olla ihan kiva pätkä ja olin jo aikeissa mennä katsomaan elokuvan, mutta sitten arvosteluja alkoi sadella ja niissä elokuva haukuttiin aivan lyttyyn. Pan oli tuntuva isku Warner Brosin vyön alle, sillä kovin montaa ei elokuva loppupeleissä kiinnostanut. En ole kuullut keneltäkään tutultani, että he olisivat katsoneet Panin. Päätin kuitenkin, että joku päivä katsoisin elokuvan nähdäkseni, onko se todella niin huono kuin lähes kaikki väittävät. Onnekseni se oli ilmestynyt Netflixiin, joten sain sen katsottua ilmaiseksi. Onneksi niin, sillä säälin jokaista, joka joutui maksamaan tämän näkemisestä.

Orpo Peter-poika päätyy merirosvolaivan kyydissä Mikä-mikä-maahan, jossa hän kuulee olevansa ennustuksen valittu.

Päärooliin Peter Paniksi on roolitettu Levi Miller, joka jättää katsojan tavallaan todella kylmäksi. Tämä on hänen ensimmäinen iso roolinsa, joten on tietty ymmärrettävää, ettei Miller ole kovin huikea näyttelijä vielä, mutta hän ei saa tuotua edes kovin uskottavaa lapsen intoa mukaan hahmoonsa. Saattaa olla, että nuorelle näyttelijänalulle tuotti vaikeuksia esiintyä, kun lähes kaikki ympärillä on pelkkää vihreää kangasta. Jos Millerillä on aikomusta menestyä urallaan, niin on sääli, jos hänet muistetaan vain tästä. Mukana olemisen innostus on kuitenkin näkyvissä ja lähes koko elokuvan ajan tuntuu siltä, että Miller on ainoa näyttelijä, jota edes kiinnosti olla mukana tässä.
     Kapteeni Koukkuna tässä nähdään Carrett Hedlund (tosin ei vielä kapteenina, vaan ihan pelkkänä Koukkuna), joka on todella raivostuttava. Ohjaaja ja Hedlund ovat varmaan hakeneet jonkinlaista Mikä-mikä-maan Indiana Jonesia, mutta epäonnistuneet siinä totaalisesti. Koukku on aivan liian paljon mukana, eikä elokuva valitettavasti näytä, kuinka krokotiili puraisee häneltä käden irti. Koukusta on yritetty tehdä juro naistenmies, joka olisi samalla myös hyvä taistelija, sekä potentiaalinen johtaja, mutta hahmo ei tunnu olevan loppujen lopuksi mitään niistä.
     Hugh Jackman vetää Mustaparta-pahiksen roolin aivan liian yli. Hän on päässyt revittelemään kunnolla, eikä kukaan ole tainnut edes uskaltaa sanoa hänelle, että voisi jo hieman hillitä. Jackman näyttää paikoitellen siltä, että haluaisi vain saada palkkansa ja päästä pois kuvauksista. Hän olisi ihan hyvin voinut esittää tämänkin kuvausten ajan Wolverinea jossain X-Men -leffassa.
     Peter Panin intiaaniystävä Tiikerililja on aika kaukana intiaanista tässä. Alkuasukkaiksi heimolaisia kutsutaan, mutta intiaaneiksi heitä on vaikea sekoittaa. Juuri Oscar-ehdokkaana ollut Rooney Mara ei vakuuta roolissaan lähes lainkaan ja hahmo tuntuu olevan mukana vain, koska on pakko. Se ei tosin selitä sitä, että elokuvasta puuttuu Helinä-keiju, joka on tärkeämpi hahmo tarinassa. Merenneitoja on mukana todella lyhyesti ja heitä esittää Cara Delevingne, joka ei sano mitään ja on todella ilmeetön.
     Koukun apuri Smee on tietysti mukana ja häntä näyttelee Adeel Akhtar. Smeen on tarkoitus luoda mukaan komiikkaa, mutta lähinnä hän vain ärsyttää. Muita hahmoja elokuvassa on mm. Peterin orpokotiystävä Nibs (Lewis MacDougall), jonka katsoja unohtaa heti alkupätkän jälkeen ja orpokodin hullu johtaja Barnabas (Kathy Burke), jonka kuolemaa katsoja toivoo koko elokuvan ajan. Peter Panin äitinä nähdään lyhyesti ruudulla käyvä Amanda Seyfried.

Elokuvan alussa Peterin äiti hylkää lapsensa orpokodin ovelle keskellä yötä. Kaksitoista vuotta myöhemmin on käynnissä toinen maailmansota - joka ei tosin tunnu vaikuttavan hahmoihin erityisemmin mitenkään. Kerran pommikoneet käyvät kääntymässä, mutta siitäkin selvitään helpommin kuin säikähdyksellä. Peter ja Nibs huomaavat, että orpokodin lapsia on alkanut katoilla öisin ja he päättävät tutkia asiaa. Eräänä yönä merirosvolaiva saapuu orpokodin ylle ja vie loput lapset mukanaan - kaikki paitsi Nibsin. Laiva vie Peterin Mikä-mikä-maahan, jota hallitsee Mustaparta. Lapset pakotetaan kaivoksiin kaivamaan keijupölyä, eli pixumia. Peterin löytäessä palan pixumia, alkaa tapahtumakaari, joka johdattaa hänet kohti ennustettua kohtaloaan.

"Panin alkutarina" kuulostaa sinänsä ihan hyvältä selitykseltä sille, miksi tarvitsisimme uuden Peter Pan -elokuvan. Ideana elokuva vaikuttaa ihan toimivalta. Mikä siinä on sitten pielessä? Kuten ylhäällä jo mainitsin, niin ainakin näyttelijät. Heidän lisäksi elokuva epäonnistuu kertomaan sen tarinan, jota se pohjustaa jo alun kertojaäänessä. Miksi Peter Pan ja kapteeni Koukku vihaavat toisiaan? Siihen kysymykseen joutuu odottamaan vastausta vielä lopputekstien jälkeenkin, sillä tämä pätkä keskittyy aivan muuhun. Keijujen ennustuksen mukaan ihmisen ja keijun lapsen kohtalona on voittaa Mustaparta ja vapauttaa Mikä-mikä-maan kansa. Peter Pan sattuu tietysti olemaan kyseinen lapsi. Miksi Peter Paniin täytyi tunkea mukaan joku iänikuinen ennustus, jonka mukaan hyvä nousee tuhoamaan pahan? Idea tosiaan vaikuttaa hyvältä, mutta sinnetänne hyppivän alun jälkeen elokuva lässähtää totaalisesti, kun sen pitäisi päästä vauhtiin. Katsojaa yritetään hämätä miljoonilla tehosteilla, mutta kun ne on tehty todella huonosti, niin mitä jää jäljelle? Huonoa näyttelyä ja tympeä elokuva, joka ei tuntuisi Peter Panilta, jos se ei muistuttaisi siitä kaiken aikaa. Dialogilla yritetään selittää aivan kaikki, eikä elokuva luota siihen, että katsoja voisi päätellä jotain itsekin. Parit hassut juonenkäänteet ovat aivan turhia ja toimintapätkät lähinnä puuduttavat. Elokuvassa näyttäisi muka tapahtuvan paljon kaikkea ja välillä pidetään hengähdystaukoja, jotta voi jälleen tapahtua hirveästi lisää.

Elokuva ei tunnu kertaakaan saavan otetta katsojasta. Useasti sitä vain lähinnä miettii, että mitä helvettiä ruudulla oikein edes tapahtuu? Muutamia viihdyttäviä pätkiä onneksi löytyy, mutta ne pitää oikein kaivella muistista, sillä päällimmäisenä mieleen jää ärsyyntyminen. Leffassa yritetään myös heittää välillä vitsejä mukaan, mutta ne ovat jopa niin huonoja, etten edes minä nauranut niille. Esimerkkinä kohta, jossa laiva saapuu vihdoin Mikä-mikä-maahan, niin mitä Peter Pan sanoo? "Onko tämä Kanada?" Siis ihan oikeasti... Päässäni ehti vain nopeasti käydä ihmetys siitä, että pitikö repliikin naurattaa, mutta ihmetys muuttui toiseen, kun tajusin, että Mikä-mikä-maan väki laulaa kuorona Nirvanan "Smells Like Teen Spirit" -kappaletta. Tämänkin kai piti naurattaa tai jotain, mutta itse mietin lähinnä, että pitikö tämän siis tapahtua toisen maailmansodan aikaan? Jos alussa ei saanut oikein kiinni siitä, mitä elokuva yritti olla, niin tuossa kohtaa en halunnut enää edes yrittää saada kiinni. Lopun elokuvasta katsoin tympeänä ja yritin piristykseksi syödä suklaakonvehteja, mutta eivät nekään parantaneet katselukokemustani. Eikö kukaan tuotantotiimistä koskaan läimäissyt ohjaajaa käsikirjoituksella päin naamaa ja kysynyt, että mitä on tämä roska? Pitikö edes kukaan elokuvan tekijöistä oikeasti tästä elokuvasta?

Panin on ohjannut Joe Wright, enkä oikein tiedä, mitä hän mietti tätä tehdessään. Kai hän halusi vain yksinkertaisesti tehdä kivaa popcornviihdettä koko perheelle - painotussanalla "kivaa", sillä en usko, että kukaan uskoi tästä tulevan mitään enempää. Enkä etenkään usko, että koko perhe voisi nauttia tästä. Muksuille tämä voi toimia, mutta vanhemmat haluaisivat vain mitä luultavimmin pitää loppuelokuvan kestävän vessatauon tai esittää nukahtavansa, toivoen, että lopulta oikeasti nukahtavat. Kuvaus on ihan menevää, kuten myös leikkaus kohtausten sisällä. Kohtauksesta toiseen siirtyminen taas tapahtuu etenkin alussa todella sekavasti. Alusta tuntuu puuttuvan jotain, mutta toisaalta on hyvä, ettei elokuva kestä hetkeäkään kauempaa, sillä tällaisenakin se on puuduttavaa katseltavaa. Noh, ainakin John Powellin säveltämä musiikki on ihan menevää. Visuaalisesti elokuva näyttää erittäin kököltä.

Yhteenveto: Pan on mitäänsanomaton, puuduttava ja huono tekele. Oli siinä muutama viihdyttävä osio, mutta pakettina elokuva ei vain toimi. Näytteleminen on huonoa ja ainoa, jota elokuvassa oleminen tuntuu kiinnostavan, on Peterin näyttelijä Levi Miller. Carrett Hedlund ja Hugh Jackman ovat molemmat todella huonoja. Elokuva ei saa otetta katsojastaan ja hyppii sinne sun tänne, luullessaan olevansa kovinkin viihdyttävä seikkailupätkä. Lapset tästä varmaan pitäisivät, mutten suosittele näyttämään tätä heille, enkä suosittele muutenkaan katsomaan tätä. Tämä ei ole aikanne arvoinen - paitsi jos on todella tylsää, eikä Netflixistä löydy mitään muuta. Tehosteet ovat kauheat ja luulisi, että ison luokan yhtiöllä olisi varaa tarjota enemmän. Warner Bros teki tällä viime vuonna Peter Panille sen, minkä Tarzanille tänä vuonna The Legend of Tarzanilla (2016). Saa nähdä, millainen yhtiön Jungle Book: Originsista (2018) tulee... Toivottavasti tälle ei tehdä koskaan jatkoa. Jos joku Walt Disneylla kuulee, niin olkaa kilttejä ja tehkää hyvät näytellyt versiot Peter Panista ja Tarzanista, samalla lailla miten teitte The Jungle Bookista (2016).

Kirjoittanut: Joonatan, 12.9.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.blog.coyoteproductions.co.uk
Pan, 2015, Warner Bros. Pictures, RatPac-Dune Entertainment, Berlanti Productions, Moving Picture Company