Arvostelu: Victoria & Abdul (2017)

VICTORIA & ABDUL (2017)

Ohjaus: Stephen Frears
Pääosissa: Judi Dench, Ali Fazal, Tim Pigott-Smith, Eddie Izzard, Adeel Akhtar, Paul Higgins ja Michael Gambon
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: S

Victoria & Abdul perustuu Shrabani Basun kirjaan "Victoria and Abdul: The True Story of the Queen's Closest Confidant" vuodelta 2010, joka taas perustuu tositapahtumiin. Elokuvan tuotanto lähti kunnolla käyntiin viime vuonna ja se sai ensiesityksensä Venetsian elokuvajuhlilla syyskuun alussa. Nyt, muutamaa viikkoa myöhemmin, se on saamassa ensi-iltansa myös Suomessa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun huomasin, että sitä tähdittää erinomainen Judi Dench. Luin, mistä elokuva kertoo ja kiinnostuin siitä vielä enemmän. Kun sain tietää, että elokuvan oli ohjannut Stephen Frears, eli sama henkilö, joka oli tehnyt yhden viime vuoden parhaista elokuvista, Florence Foster Jenkinsin (2016), päätin mennä katsomaan Victoria & Abdulin. Näinkin sen vähän yli viikkoa ennen ensi-iltaa ja pidin sitä oikein mainiona.

1800-luvun lopussa intialaismiehet Abdul ja Mohammed lähtevät Isoon-Britanniaan antamaan kuningatar Viktorialle arvokkaan mohur-kolikon. Reissu ei kuitenkaan jää siihen, sillä kuningatar Viktoria innostuu intialaisesta kulttuurista ja haluaa Abdulin opettavan hänelle siitä kaiken.

Intialaismies Abdulina nähdään Ali Fazal, joka yllätti minut taidoillaan. Fazal on täynnä energiaa ja hänestä pitää välittömästi. On mukavaa nähdä, kun Abdul pääsee isoihin palatseihin ja hänen kasvoiltaan todella paistaa ihmetys ja kunnioitus. Intiassa Abdul nimittäin kirjaa vankien nimiä isoon kirjaansa, joten hänen ammattinsa ei ole kovin erityinen. Siitä äkillinen ylentyminen itse kuningattaren opettajaksi, eli munshiksi, tuntuisi kenestä tahansa erittäin häkellyttävältä. Abdul on todella mukava persoona, eikä hänelle halua mitään pahaa. Jotkut rasistisesta hoviväestä eivät nimittäin pidä hänestä lainkaan ja yrittävät keksiä tapoja, joilla saisivat intialaiset ulos palatsista ja koko Isosta-Britanniasta!
     Kuningatar Viktoriaa näyttelee upea Judi Dench. Tämä on toinen kerta, kun Dench esittää kyseistä henkilöä, ensimmäisen kerran ollessa leffassa Her Majesty, Mrs Brown (1997). Denchistä todella löytyy arvokkuutta, jonka rooli vaati ja hän onkin tuttuun tapaansa erinomainen. Kuningatar Viktoria ei huomioi lainkaan hovinsa epäilijöitä, vaan päättää jatkuvasti tarjota Abdulille uusia, korkeampia asemia, jotta monet närkästyisivät vielä enemmän. Vaikka hahmo onkin ylväs, on kuningattaresta löydetty muitakin puolia. Hän on hieman koominen ja esimerkiksi tärkeän ruokailun aikana hän vain nukahtelee, eikä edes jaksa esittää, että häntä kiinnostaisi samat vanhat hölötykset ja mielistelyt muilta. Tarpeen vaatiessa kuningatar on myös uhkaava. Varsinkin yhdessä kohtauksessa hänen valtansa näkyy mielettömän huikeasti, jolloin Denchin taidot pääsevät parhaiten esille. Kun sanoin, että yllätyin Fazalin taidoista, tarkoitin myös sitä, että olin yllättynyt, sillä vaikka hänellä oli vastanäyttelijänä sellainen taituri kuin Judi Dench, hän ei jäänyt selkeästi jalkoihin kaksikon yhteisissä kohtauksissa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat toinen, kyynisempi intialaismies Mohammed (Adeel Akhtar), inhottava prinssi Bertie (Eddie Izzard), hovissa erittäin tärkeä sir Henry Ponsonby (aiemmin tänä vuonna menehtynyt Tim Pigott-Smith), tohtori Reid (Paul Higgins) ja pääministeri Salisbury (Michael Gambon).

Victoria & Abdul alkaa lähes kaksikymmentä minuuttia pitkällä introlla, jossa Abdul ja Mohammed saavat tietää tulevasta matkastaan ja lähtevät Isoon-Britanniaan. Kuningatar Viktoriakin esitellään, mutta hän vaikuttaa aluksi olevan pienemmässä roolissa kuin Abdul. Tärkeän illallisen aikana Abdul ojentaa Viktorialle arvokkaan mohurin, jolloin kuningatar Viktoria kiinnittää häneen huomiota. Toisen ruokailun aikana Abdul päättää hetken mielijohteesta näyttää kunnioituksensa kuningattarelle, suukottamalla tämän kenkiä. Tästä Viktoria vasta hämmästyykin ja hän päättää pitää intialaismiehet palatsissa. Erittäin kummallinen ystävyys alkaa ja täysin eri lähtökohdista tulevat henkilöt huomaavat, että heillä on enemmän yhteistä toistensa kuin kenenkään muun kanssa. Ystävyys todella on kummallinen ja se voi aluksi kuulostaa pelkältä sadulta, jos ei päätä tutkia asiaa. Elokuvan tekijätkin ovat tietoisia siitä, kuinka absurdia on, että arvovaltainen hallitsija ja nöyrä intialaismies voivat olla niin läheiset ja leffan yleinen henki on todella kevyt. Filmi on täynnä hilpeitä hetkiä, jotka riemastuttavat katsojaa ja tuovat hymyn huulille lähes koko keston ajan. Vitsit eivät kuitenkaan ole hulvattomia, vaikka välillä voimakkaat kulttuurierot tarjoavatkin makeat naurut. Mielestäni yksi hauskimmista hetkistä oli kuitenkin, kun kuningatar Viktorian ylimielinen poika, prinssi Bertie hämmästelee raivoissaan sitä, miten Abdul on päässyt niin hienoon virkaan ja sanoo, että Viktoria kohtelee Abdulia kuin tämä olisi perhettä. Tähän kuningatar Viktoria vastaa: "Ei, Abdulista minä pidän."

Elokuvan draamallisemmat hetket ovat nimittäin suurimmaksi osaksi sitä, kun hoviväki yrittää keksiä keinoja, joilla he saisivat Abdulin takaisin Intiaan. Pientä surullisuuttakin on mukana, sillä vaikka aluksi Mohammedin suhtautuminen Englannin kylmempään ilmastoon käsitellään huumorilla, niin mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän huomaa, että ilmasto todella vaikuttaa Mohammediin pahasti. Muitakin koskettavia hetkiä on mukana. Minun on pakko tunnustaa, että yhdessä kohtaa herkästyinkin hieman. Se, miten leffa on täynnä kepeää huumoria ja saa sen yhdistettyä koskettaviin hetkiin, voisi tehdä filmistä jopa todella mainion, etenkin kun ottaa vielä huomioon, miten oivallisesti kuningatar Viktorian ja Abdulin ystävyys on luotu. Harmillisesti ennen puolta väliä tarina alkaa vain kierrättää tiettyä kaavaa: hoviväki keksii tavan, jolla Abdulin saisi pois, mutta se saadaan ratkaistua niin, että Abdul jää. Sitten keksitään uusi tapa ja taas uusi tapa. Tätä nähdään filmissä niin moneen kertaan, että viimeisen puolen tunnin kohdalla leffa tuntuu pienesti pitkästyttävältä, eikä se oikein etene mihinkään. Onneksi elokuvalla on kuitenkin erittäin hieno lopetus, joten tasonpudotus ei vaikuta liikaa kokonaisuuteen.

Ohjaaja Stephen Frears ei ole onnistunut tässä läheskään yhtä hyvin kuin Florence Foster Jenkinsin parissa, mutta hän osaa silti luoda tunnelmaa ja saa näyttelijöistä parhaat puolet esille. Lee Hallin työstämä käsikirjoitus on kelpo, mutta pitkään samaa toistavan osion olisi voinut tiivistää. Tiivistys olisi pitänyt tehdä viimeistään leikkausvaiheessa. Elokuva on mainiosti kuvattu. Suosikkikuvani koko filmissä on aiemmin mainitsemassani kohdassa, kun kuningatar Viktoria näyttää valtansa. Kuva on yksinkertaisesti toteutettu, mutta sen pieni liike antaa kuningattarelle lisää arvokkuutta. Leffassa nähtävät lavasteet ja asut ovat erinomaisesti toteutetut. Ajankuva on hyvin luotu. Visuaaliset efektit eivät harmillisesti ole kovin kummoiset ja parissa kohtaa, kun näytetään suurta satamaa, tausta ja laivat näyttävät selvästi digitehosteilta. Musiikista vastaa säveltäjä Thomas Newman, jonka tyyli pääsee usein hyvin esille. Kovin muistettavaa musisointia hän ei ole kuitenkaan saanut aikaan.

Yhteenveto: Victoria & Abdul on oiva historiallinen draamaelokuva. Ajankuva on hienosti toteutettu ja tunnelma on pääasiassa mukavan hilpeä. Aidosti koskettaviakin hetkiä on mukana, vaikka suurimmaksi osaksi leffan henki on aika kevyt. Judi Dench on täydellinen kuningatar Viktorian roolissa ja Ali Fazal on yllättävän mainio Abdulina. Kaksikon erikoinen ystävyys on onnistuneesti luotu ja sitä seuraa erittäin mielellään. Harmi vain, että jossain kohtaa leffa alkaa jumittamaan samaa juonikuviota, jossa hoviväki yrittää saada Abdulin lähtemään eri tavoin. Elokuvaa olisi voinut tiivistää hieman, jolloin se olisi kokonaisempi paketti. Liika toistaminen tekee filmistä hetken ajan pitkästyttävän, mikä vie todella hyvästä filmistä yhden pisteen. Näin se on kuitenkin hyvä ja suosittelen katsomaan Victoria & Abdulin, jos pidätte historiallisista draamaelokuvista tai jos fanitatte Denchiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Victoria & Abdul, 2017, BBC Films, Cross Street Films, Perfect World Pictures, Working Title Films

Arvostelu: Florence Foster Jenkins / Florence (2016)

FLORENCE FOSTER JENKINS (2016)

FLORENCE

Ohjaus: Stephen Frears
Pääosissa: Meryl Streep, Hugh Grant, Simon Helberg, Rebecca Ferguson, Nina Arianda, Allan Corduner ja Christian McKay
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: S

"Ihmiset voivat sanoa, etten osaa laulaa, mutta kukaan ei voi väittää, ettenkö olisi laulanut."

Olin kuullut Florence Foster Jenkinsistä jo vuosia sitten, mutten muistanut kyseisen naisen nimeä; muistin vain, että kyseessä on yhdeksi maailman kauheimmaksi laulajaksi valittu henkilö. Florence tietenkin muistui mieleeni, kun kuulin, että hänestä tehtäisiin elokuva. Kiinnostuin elokuvasta lähinnä sen takia, että halusin kuulla hirveäksi haukutun lauluäänen. Meryl Streepin kiinnittäminen pääosaan nosti kiinnostustani, muttei kuitenkaan niin paljoa kuin se, että mukana olisi myös The Big Bang Theory -sarjasta (2007-) Howard Wolowitzia esittävä Simon Helberg. Häntä en ole nähnyt lähes ollenkaan muissa rooleissa, joten minua kiinnosti nähdä, miten hän pärjäisi. En kuitenkaan ollut kovin innostunut elokuvasta, enkä käynyt katsomassa sitä sen lehdistönäytöksessä. Muutaman kerran kävi kuitenkin mielessä käydä vilkaisemassa elokuva, kun se oli jo saanut ensi-iltansa. Lopulta syyslomalla lähdin katsomaan Florence Foster Jenkinsiä (tai kuten se kulkee Suomessa yksinkertaisesti nimellä Florence), odottaen näkeväni ihan viihdyttävän pätkän.

Florence Foster Jenkins innostuu laulamisesta ja hän haluaakin myös laulajatähtöseksi. Harmi vain, ettei Florence osaa laulaa...

Meryl Streep ei vain tunnu tekevän huonoa roolisuoritusta. Hän on nimittäin aivan huikea pääroolissa Florencena! Hän kykenee esittämään koomiset osuudet vakavasti, sekä vakavat osuudet tarpeen vaatiessa koomisesti. Streep on täydellinen valinta Florenceksi, enkä usko, että kovin moni olisi pystynyt parempaan. Uskoisin Streepin jopa laulavan elokuvassa oikeasti ja hänellä on niin paljon tunnetta mukana esiintymisessään, ettei voi muuta kuin ihailla. Streepilla on jo kolme Oscar-pystiä, mutta kyllä hän ansaitsee edes ehdokkuuden tästä elokuvasta. Hänen eleensä ja ilmeensä ovat selkeästi mietittyjä, mutta silti niin luonnollisia. Jo pelkästään hänen suorituksensa vuoksi tämä elokuva kannattaisi käydä katsomassa. Hän ei kuitenkaan ole ainoa erinomainen näyttelijä tässä.
     Romanttisista hömppäleffoista tuttu Hugh Grant on jo vanhentunut mies, joten enää hän ei voi näytellä samaa hurmuriheppua, jona hänet monet tietävät. Tässä hänellä on kyllä hurmurivaihde välillä päällä, mutta hän tekee sen tyylillä ja siinä on jotain eleganttia. Grant nähdään Florencen miehenä, St Clair Bayfieldinä, joka kannustaa täysillä vaimoaan kaikessa, mutta pettää tätä silti nuoremman naikkosen, Kathleenin (Rebecca Ferguson) kanssa. Grant on erittäin hyvä roolissaan. Hän oli kuulemma lopettamassa näyttelemisen, mutta halusi esiintyä Florence Foster Jenkinsissa, sillä hänelle koitui tilaisuus näytellä Meryl Streepin kanssa.
     Kuka olisi uskonut, että hölmöä Howard Wolowitzia lähes kymmenen vuotta esittänyt Simon Helberg osaisi ihan oikeasti näytellä? Olin todella yllättynyt Helbergin suorituksesta. Hetken minulla kesti tottua hänen naamansa näkeminen, kun kyseessä ei ollutkaan The Big Bang Theory, mutta kun totuin, niin minun oli vain pakko ihailla, kuinka hyvä hän oli. Tässä hän näyttelee Florencen pianistia, Cosmé McMoonia. Helbergin täytyy osata soittaa pianoa oikeasti, sillä useissa kuvissa näkyy sekä hänen naamansa, että hänen kätensä koskettimilla. Toivottavasti Helberg nähtäisiin tulevaisuudessakin elokuvissa, sillä mieheltä löytyy kyllä lahjoja muuhunkin kuin vain tiettyyn rooliin yhdessä sarjassa, vaikka hyvä sarja onkin.
     Muita hahmoja elokuvassa on mm. tärkeä henkilö Phineas Stark (Stanley Townsend) ja etenkin hänen uusi naisensa Agnes (Nina Arianda), joka pitää aluksi Florencea vitsinä. Christian McKay esittää lahjomatonta Earl Wilson -journalistia ja John Kavanagh nähdään kuuluisana kapellimestari Arturo Toscaninina.

Elokuva kertoo Florencen viimeisestä vuodesta, jolloin hän päätti nousta takaisin pinnalle laulajana. Konsertin innoittamana hän palkkaa McMoonin pianistikseen, sekä ottaa laulutunteja. Lahjomalla kaikki tietysti ihailevat Florencea, mutta McMoon ei välillä kykene hyväksymään asemaansa kamalan kuuloisen naisen säestäjänä. Välttääkseen kritiikin, Bayfield ja McMoon myyvät lippuja Florencen konserttiin vain valituille ja yrittävät keksiä tekosyitä, mikseivät muut pääsisi katsomaan naisen esiintymistä. Ongelmat alkavat, kun Florence itse päättää julkaista levyn ja pitää konsertin Carnegie Hallissa.

Koska elokuva perustuu tositapahtumiin, niin täytyy siinä tietysti lukea siitä maininta heti alussa. En edes tiedä, mikä minua ärsyttää siinä, että minkä tahansa elokuvan alussa lukee "perustuu tositapahtumiin", mutta se kai vain tuntuu todella käytetyltä jutulta. Tässä se sai minut kohottamaan kulmiani, muttei vienyt makua lainkaan elokuvan alusta, sillä se nappaa mukaansa välittömästi. Aika kulkee todella nopeasti elokuvan parissa ja ennen kuin huomaakaan, se on jo loppunut. Tarina kulkee sujuvasti eteenpäin, eikä tylsiä kohtia löydy. Useat kohtaukset ovat pitkiä, mutta niissä on niin paljon toimivaa sisältöä, ettei elokuvan ote irtoa katsojasta.

Tunnelma on todella hienosti saatu toimimaan ja se yhdistelee useita tunteita samaan aikaan. Sen voisi laskea hyvänmielen elokuvaksi, joka menee komedian puolelle, mutta siitä löytyy surullisempikin puoli, jolloin kyseessä on selkeä draama. Florencella on nimittäin syfilis, joten hänen kuntonsa ei ole mitä parhain. Monet kohdat liikuttavat, etenkin kun ne kerrotaan ensimmäistä kertaa, jolloin katsoja tajuaa elokuvan todellisen luonteen. Onneksi elokuvassa on paljon huumoria, mikä keventää surullisuutta ja tuo täydellisen tasapainon tunteiden välille. Joka kerta, kun Florence alkaa laulaa, ei katsojana voi muuta kuin alkaa nauraa. Jossain kohtaa kuitenkin nauru vähenee, kun tajuaa, että nainen kuitenkin laulaa tunteella, vaikka hirveältä kuulostaakin. Loppujen lopuksi se onkin taidetta, mitä Florence tekee. Voisi sanoa, että kauneus on kuulijan korvassa. Ja sitten Florence taas rääkäisee todella epävireisesti, eikä voi muuta kuin purskahtaa nauruun.

Olen erittäin yllättynyt, kuinka voimakkaita tunteita Florence Foster Jenkins aiheutti itsessäni. Menin katsomaan elokuvaa, jonka luulin olevan "ihan hyvä" ja minulle tarjottiinkin todella upea elokuva, joka menee helposti vuoden kymmenen parhaan joukkoon ja on jälleen osoitus, että kaikki elokuvat pitäisi mennä katsomaan. Elokuva sai minut nauramaan, liikuttumaan ja tuntemaan suurta myötätuntoa (sekä myös myötähäpeää) päähenkilöä kohtaan. Kyllähän sitä yleisön mukana nauraa, kun kuulee Meryl Streepin kirkuvan, mutta kun näkee elokuvan hahmojen nauravan Florencelle ja näkee Florencen reaktion, oma nauru lakkaa samantien ja alkaa miettiä, oliko oikein nauraa hänelle? Todella ristiriitaiset tunteet elokuva aiheuttaa koskien Florencen lauluääntä, enkä oikein tiedä vieläkään kuulostaako hän kissalta, jota kidutetaan, vai onko kyseessä sittenkin taidetta?

Elokuvan on ohjannut Stephen Frears ja käsikirjoituksesta vastaa Nicholas Martin. Kaksikko on saanut luotua toimivan kokonaisuuden, jonka he ovat toteuttaneet yhdessä muun taidokkaan työryhmän avulla. Kuvaus on erittäin sujuvaa; kuvat ovat tasaisia ja hienosti aseteltuja. Leikkaus toimii myös hienosti, vaikka aluksi häiritsikin, kun ensimmäisen kerran kuva liukuu pois toisen päältä. Lavastus ja puvustus ovat hienosti toteutettuja, ja mielestäni ajankuva toimii. Musiikin sävellyksestä vastaa Alexandre Desplat ja vaikka taidokas säveltäjä hän onkin, elokuvan oma musiikki ei jää mieleen, sillä päähän jää vain soimaan Mozartin "Queen of the Night".

Yhteenveto: Florence Foster Jenkins on erittäin yllättävä ja oikeasti todella erinomainen elokuva. Meryl Streep on pääroolissa aivan tolkuttoman hyvä. Hugh Grant vetää myös todella hyvän suorituksen. Simon Helbergin kyvyt yllättivät minut täysin. Toivottavasti hänet nähdään jatkossakin elokuvissa, eikä vain The Big Bang Theoryssa. Elokuvan monet tunteet kulkevat täydellisessä tasapainossa keskenään ja se pystyy koskettamaan katsojaa syvästi. Aina, kun Florence alkaa laulaa, saa katsoja nauraa oikein kunnolla. Toivottavasti tämä on ehdolla eri kilpailuissa, sillä kyseessä on yksi vuoden parhaista elokuvista. Se yllätti minut täysin ja suosittelen menemään katsomaan sen, sillä se voi yllättää myös teidät!

Kirjoittanut: Joonatan, 20.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Florence Foster Jenkins, 2016, Qwerty Films, Pathé Pictures International, BBC Films