Arvostelu: Victoria & Abdul (2017)

VICTORIA & ABDUL (2017)

Ohjaus: Stephen Frears
Pääosissa: Judi Dench, Ali Fazal, Tim Pigott-Smith, Eddie Izzard, Adeel Akhtar, Paul Higgins ja Michael Gambon
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: S

Victoria & Abdul perustuu Shrabani Basun kirjaan "Victoria and Abdul: The True Story of the Queen's Closest Confidant" vuodelta 2010, joka taas perustuu tositapahtumiin. Elokuvan tuotanto lähti kunnolla käyntiin viime vuonna ja se sai ensiesityksensä Venetsian elokuvajuhlilla syyskuun alussa. Nyt, muutamaa viikkoa myöhemmin, se on saamassa ensi-iltansa myös Suomessa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun huomasin, että sitä tähdittää erinomainen Judi Dench. Luin, mistä elokuva kertoo ja kiinnostuin siitä vielä enemmän. Kun sain tietää, että elokuvan oli ohjannut Stephen Frears, eli sama henkilö, joka oli tehnyt yhden viime vuoden parhaista elokuvista, Florence Foster Jenkinsin (2016), päätin mennä katsomaan Victoria & Abdulin. Näinkin sen vähän yli viikkoa ennen ensi-iltaa ja pidin sitä oikein mainiona.

1800-luvun lopussa intialaismiehet Abdul ja Mohammed lähtevät Isoon-Britanniaan antamaan kuningatar Viktorialle arvokkaan mohur-kolikon. Reissu ei kuitenkaan jää siihen, sillä kuningatar Viktoria innostuu intialaisesta kulttuurista ja haluaa Abdulin opettavan hänelle siitä kaiken.

Intialaismies Abdulina nähdään Ali Fazal, joka yllätti minut taidoillaan. Fazal on täynnä energiaa ja hänestä pitää välittömästi. On mukavaa nähdä, kun Abdul pääsee isoihin palatseihin ja hänen kasvoiltaan todella paistaa ihmetys ja kunnioitus. Intiassa Abdul nimittäin kirjaa vankien nimiä isoon kirjaansa, joten hänen ammattinsa ei ole kovin erityinen. Siitä äkillinen ylentyminen itse kuningattaren opettajaksi, eli munshiksi, tuntuisi kenestä tahansa erittäin häkellyttävältä. Abdul on todella mukava persoona, eikä hänelle halua mitään pahaa. Jotkut rasistisesta hoviväestä eivät nimittäin pidä hänestä lainkaan ja yrittävät keksiä tapoja, joilla saisivat intialaiset ulos palatsista ja koko Isosta-Britanniasta!
     Kuningatar Viktoriaa näyttelee upea Judi Dench. Tämä on toinen kerta, kun Dench esittää kyseistä henkilöä, ensimmäisen kerran ollessa leffassa Her Majesty, Mrs Brown (1997). Denchistä todella löytyy arvokkuutta, jonka rooli vaati ja hän onkin tuttuun tapaansa erinomainen. Kuningatar Viktoria ei huomioi lainkaan hovinsa epäilijöitä, vaan päättää jatkuvasti tarjota Abdulille uusia, korkeampia asemia, jotta monet närkästyisivät vielä enemmän. Vaikka hahmo onkin ylväs, on kuningattaresta löydetty muitakin puolia. Hän on hieman koominen ja esimerkiksi tärkeän ruokailun aikana hän vain nukahtelee, eikä edes jaksa esittää, että häntä kiinnostaisi samat vanhat hölötykset ja mielistelyt muilta. Tarpeen vaatiessa kuningatar on myös uhkaava. Varsinkin yhdessä kohtauksessa hänen valtansa näkyy mielettömän huikeasti, jolloin Denchin taidot pääsevät parhaiten esille. Kun sanoin, että yllätyin Fazalin taidoista, tarkoitin myös sitä, että olin yllättynyt, sillä vaikka hänellä oli vastanäyttelijänä sellainen taituri kuin Judi Dench, hän ei jäänyt selkeästi jalkoihin kaksikon yhteisissä kohtauksissa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat toinen, kyynisempi intialaismies Mohammed (Adeel Akhtar), inhottava prinssi Bertie (Eddie Izzard), hovissa erittäin tärkeä sir Henry Ponsonby (aiemmin tänä vuonna menehtynyt Tim Pigott-Smith), tohtori Reid (Paul Higgins) ja pääministeri Salisbury (Michael Gambon).

Victoria & Abdul alkaa lähes kaksikymmentä minuuttia pitkällä introlla, jossa Abdul ja Mohammed saavat tietää tulevasta matkastaan ja lähtevät Isoon-Britanniaan. Kuningatar Viktoriakin esitellään, mutta hän vaikuttaa aluksi olevan pienemmässä roolissa kuin Abdul. Tärkeän illallisen aikana Abdul ojentaa Viktorialle arvokkaan mohurin, jolloin kuningatar Viktoria kiinnittää häneen huomiota. Toisen ruokailun aikana Abdul päättää hetken mielijohteesta näyttää kunnioituksensa kuningattarelle, suukottamalla tämän kenkiä. Tästä Viktoria vasta hämmästyykin ja hän päättää pitää intialaismiehet palatsissa. Erittäin kummallinen ystävyys alkaa ja täysin eri lähtökohdista tulevat henkilöt huomaavat, että heillä on enemmän yhteistä toistensa kuin kenenkään muun kanssa. Ystävyys todella on kummallinen ja se voi aluksi kuulostaa pelkältä sadulta, jos ei päätä tutkia asiaa. Elokuvan tekijätkin ovat tietoisia siitä, kuinka absurdia on, että arvovaltainen hallitsija ja nöyrä intialaismies voivat olla niin läheiset ja leffan yleinen henki on todella kevyt. Filmi on täynnä hilpeitä hetkiä, jotka riemastuttavat katsojaa ja tuovat hymyn huulille lähes koko keston ajan. Vitsit eivät kuitenkaan ole hulvattomia, vaikka välillä voimakkaat kulttuurierot tarjoavatkin makeat naurut. Mielestäni yksi hauskimmista hetkistä oli kuitenkin, kun kuningatar Viktorian ylimielinen poika, prinssi Bertie hämmästelee raivoissaan sitä, miten Abdul on päässyt niin hienoon virkaan ja sanoo, että Viktoria kohtelee Abdulia kuin tämä olisi perhettä. Tähän kuningatar Viktoria vastaa: "Ei, Abdulista minä pidän."

Elokuvan draamallisemmat hetket ovat nimittäin suurimmaksi osaksi sitä, kun hoviväki yrittää keksiä keinoja, joilla he saisivat Abdulin takaisin Intiaan. Pientä surullisuuttakin on mukana, sillä vaikka aluksi Mohammedin suhtautuminen Englannin kylmempään ilmastoon käsitellään huumorilla, niin mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän huomaa, että ilmasto todella vaikuttaa Mohammediin pahasti. Muitakin koskettavia hetkiä on mukana. Minun on pakko tunnustaa, että yhdessä kohtaa herkästyinkin hieman. Se, miten leffa on täynnä kepeää huumoria ja saa sen yhdistettyä koskettaviin hetkiin, voisi tehdä filmistä jopa todella mainion, etenkin kun ottaa vielä huomioon, miten oivallisesti kuningatar Viktorian ja Abdulin ystävyys on luotu. Harmillisesti ennen puolta väliä tarina alkaa vain kierrättää tiettyä kaavaa: hoviväki keksii tavan, jolla Abdulin saisi pois, mutta se saadaan ratkaistua niin, että Abdul jää. Sitten keksitään uusi tapa ja taas uusi tapa. Tätä nähdään filmissä niin moneen kertaan, että viimeisen puolen tunnin kohdalla leffa tuntuu pienesti pitkästyttävältä, eikä se oikein etene mihinkään. Onneksi elokuvalla on kuitenkin erittäin hieno lopetus, joten tasonpudotus ei vaikuta liikaa kokonaisuuteen.

Ohjaaja Stephen Frears ei ole onnistunut tässä läheskään yhtä hyvin kuin Florence Foster Jenkinsin parissa, mutta hän osaa silti luoda tunnelmaa ja saa näyttelijöistä parhaat puolet esille. Lee Hallin työstämä käsikirjoitus on kelpo, mutta pitkään samaa toistavan osion olisi voinut tiivistää. Tiivistys olisi pitänyt tehdä viimeistään leikkausvaiheessa. Elokuva on mainiosti kuvattu. Suosikkikuvani koko filmissä on aiemmin mainitsemassani kohdassa, kun kuningatar Viktoria näyttää valtansa. Kuva on yksinkertaisesti toteutettu, mutta sen pieni liike antaa kuningattarelle lisää arvokkuutta. Leffassa nähtävät lavasteet ja asut ovat erinomaisesti toteutetut. Ajankuva on hyvin luotu. Visuaaliset efektit eivät harmillisesti ole kovin kummoiset ja parissa kohtaa, kun näytetään suurta satamaa, tausta ja laivat näyttävät selvästi digitehosteilta. Musiikista vastaa säveltäjä Thomas Newman, jonka tyyli pääsee usein hyvin esille. Kovin muistettavaa musisointia hän ei ole kuitenkaan saanut aikaan.

Yhteenveto: Victoria & Abdul on oiva historiallinen draamaelokuva. Ajankuva on hienosti toteutettu ja tunnelma on pääasiassa mukavan hilpeä. Aidosti koskettaviakin hetkiä on mukana, vaikka suurimmaksi osaksi leffan henki on aika kevyt. Judi Dench on täydellinen kuningatar Viktorian roolissa ja Ali Fazal on yllättävän mainio Abdulina. Kaksikon erikoinen ystävyys on onnistuneesti luotu ja sitä seuraa erittäin mielellään. Harmi vain, että jossain kohtaa leffa alkaa jumittamaan samaa juonikuviota, jossa hoviväki yrittää saada Abdulin lähtemään eri tavoin. Elokuvaa olisi voinut tiivistää hieman, jolloin se olisi kokonaisempi paketti. Liika toistaminen tekee filmistä hetken ajan pitkästyttävän, mikä vie todella hyvästä filmistä yhden pisteen. Näin se on kuitenkin hyvä ja suosittelen katsomaan Victoria & Abdulin, jos pidätte historiallisista draamaelokuvista tai jos fanitatte Denchiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Victoria & Abdul, 2017, BBC Films, Cross Street Films, Perfect World Pictures, Working Title Films

Arvostelu: Kingsman: The Golden Circle / Kingsman: Kultainen kehä (2017)

KINGSMAN: THE GOLDEN CIRCLE (2017)

KINGSMAN: KULTAINEN KEHÄ

Ohjaus: Matthew Vaughn
Pääosissa: Taron Egerton, Colin Firth, Mark Strong, Julianne Moore, Pedro Pascal, Halle Berry, Edward Holcroft, Hanna Alström, Jeff Bridges, Channing Tatum, Elton John, Bruce Greenwood ja Michael Gambon
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 16

Kingsman-sarjakuviin (2012-) perustuva elokuva Kingsman: The Secret Service sai ensiesityksensä vuonna 2014 ja laajemman teatterilevityksen seuraavan vuoden alussa. Elokuvaa ylistettiin paljon, vaikka se sai myös negatiivista palautetta henkilöiltä, jotka eivät kestäneet rivompaa huumoria. Leffa oli myös menestys, joten jatkoahan oli tietysti luvassa. Aluksi monet jännittivät, mitä jatkolle kävisi, sillä kun ohjaaja Matthew Vaughnin aiemmasta leffasta, Kick-Assista (2010) tehtiin jatko-osa (2013), ei se toiminut, sillä Vaughn ei jatkanut ohjaajana. Monet huojentuivat, kun hän ilmoitti palaavansa toisen osan ohjaajaksi ja jatkoa alettiin odottamaan innolla. Myös minä olin innoissani, sillä ensimmäinen leffa on mielestäni aivan mielettömän nerokas ja loistava, enkä malttanut odottaa, mitä seuraavassa osassa tulisi tapahtumaan. Innostukseni vain kasvoi, mitä vähemmän ensi-iltaan oli aikaa ja kun pääasiassa positiivisia arvioita alkoi ilmestyä. Jotkut negatiiviset kommentit huolestuttivat minua hieman, mutta kun ystäväni näki sen kutsuvierasnäytöksessä ja antoi sille lähes täydet pisteet, olin vain todella innoissani. Menin katsomaan Kingsman: The Golden Circlen, eli suomeksi Kingsman: Kultaisen kehän ensi-iltana ja... olin valitettavasti pettynyt.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Kingsman: The Secret Service!

Kingsman-nimisen salaisen palvelun kimppuun hyökkää Kultainen kehä -huumejärjestö. Agentit Eggsy ja Merlin lähtevät järjestön perään, mutteivät voi hoitaa hommaa yksin, joten he tarvitsevat apua Yhdysvaltain salaiselta palvelulta, Statesmanilta, sekä vanhalta ystävältä...

Erinomainen Taron Egerton palaa nuoren Eggsyn rooliin, josta on tullut erittäin taitava agentti. Hän on myös löytänyt itselleen rakkauden edellisen leffan Ruotsin prinsessa Tildestä (Hanna Alström) ja yrittää löytää tasapainoa parisuhteen ja agenttiuran välille. Tilda myös motivoi Eggsyä tehtävissään, sillä katsojatkin tietävät, mitä on tiedossa, jos hän pelastaa maailman uudestaan... ehe ehe... Egerton näyttää jälleen olevansa yksi lupaavimmista nuorista näyttelijöistä, mutta harmillisesti hänen hahmoonsa ei ole saatu kirjoitettua mitään erityistä ja tuntuu siltä, että hänen kasvutarinansa päättyi jo viime filmin myötä.
     Jos et ole nähnyt leffan trailereita tai edes sen julistetta, joka on tuossa ylempänä, niin nyt seuraa pienehkö iso JUONIPALJASTUS. Elokuvassa nimittäin nähdään edellisessä leffassa tapettu Harry Hart, eli agentti Galahad, jota näyttelee Colin Firth. Harry on palautettu henkiin hieman laiskalla tavalla ja hän kärsii tietty muistinmenetyksestä, joka täytyy korjata. Muuten hahmo on hieman tylsä ja olen yhä sitä mieltä kuin olin silloin, kun näin ensimmäisen trailerin, jossa paljastettiin, että Harry on yhä hengissä: hänen olisi pitänyt pysyä kuolleena. Harryn kuolema oli suuri yllätys edellisessä osassa, joten on laimeaa, että hänet piti tuoda takaisin.
     Mark Strongin esittämä tietokonevelho Merlin on yhä mukana ja hänet nähdään suuremmassa roolissa kuin ennen. Hän on yhä paljon tietokoneen ääressä, mutta hän pääsee myös toimintaan. Merlin on tosikko, mutta häneltäkin löytyy hauskoja hetkiä ja Strong on mainio roolissaan.
     Yhdysvaltain Statesman-agentteja ovat Channing Tatumin esittämä Tequila, jonka rooli on harmillisen pieni; Pedro Pascalin esittämä Whiskey, jolla on aseenaan huipputeknologinen ruoska; Halle Berryn näyttelemä Ginger Ale, joka on Statesmanin versio Merlinistä; sekä Jeff Bridgesin esittämä Champagne, joka on Statesmanin johtaja. Siinä missä Kingsmanit ovat hienoja herrasmiesvakoojia, Statesmanin agentit taas muistuttavat cowboyita puhe- ja pukeutumistapojensa takia. Vaikka hahmot ovatkin hauska lisä, ei heitä (varsinkaan Tequilaa) ole hyödynnetty kovin kummoisesti.
     Kingsman: The Secret Servicessa todettiin, että agenttielokuvat ovat vain niin hyviä kuin niiden roistot. Mahtavan loistavassa The Secret Servicessä oli loistava Samuel L. Jacksonin näyttelemä Valentine, kun taas hyvässä The Golden Circlessä on ihan okei Kultaisen kehän johtohahmo Poppy (Julianne Moore). Ensimmäisessä kohtauksessaan Poppy vaikuttaa oivallisen häijyltä konnalta, mutta suurimmaksi osaksi elokuvaa hän on vain aika unohdettava. Moore ei mielestäni ole kummoinen näyttelijä ja osoittaa sen myös tässä. Häneltä löytyy muutamat onnistuneet hetkensä, mutta siihen se jääkin.
     Muita hahmoja filmissä ovat edellisestä osasta tutut agentti Roxy (Sophia Cookson) ja Charlie (Edward Holcroft), sekä uusina tuttavuuksina Yhdysvaltain presidentti (Bruce Greenwood) ja uusi Kingsmanin Arthur-johtaja (pahasti alikäytetty Michael Gambon). Leffassa nähdään myös Elton John omana itsenään... tai noh, ärsyttävän kummallisena versiona itsestään. Charliesta on tullut pahempi kuin edellisen leffan lopussa, mutta hän ei tunnu lainkaan samalta hahmolta, jolloin olisi voinut olla parempi, jos kyseessä olisi kokonaan uusi hahmo, joka toimii Poppyn kätyrinä. Elokuvan presidenttihahmo on aivan loistava ja hän tarjoaa makeat naurut lähes jokaisella repliikillään.

Vaikka ensimmäinen tunteeni leffan päätyttyä oli pettymys, ei se tarkoita, että Kingsman: The Golden Circle olisi huono elokuva. Se on hyvä filmi, muttei lähelläkään edeltäjänsä tasoa. Edellinen osa on toisaalta niin nerokkaan upea, että sitä on varmaan mahdotonta päihittää, varsinkin kun sen hienous oli niin iso yllätys. Olisin silti toivonut tämän olevan edes todella hyvä. Tiesin etukäteen, ettei tämä voisi olla enää yllätys, sillä kaikki tietävät jo, mitä odottaa Kingsman-leffalta, mutta ajattelin, että tähän olisi löydetty uudenlaisia nerokkuuksia, jotka yllättäisivät edes hieman. Kyllä filmistä löytyy niitä muutama, mutta heti alusta huomaa, ettei nyt olla osuttu lähellekään napakymppiä. Elokuvan ensimmäinen kohtaus on nimittäin kökkö. Tarina alkaa tönkösti ja siirtyy kömpelösti ensimmäiseen toimintakohtaukseen, josta en pitänyt yhtään. Koko ensimmäinen tappelu näyttää niin paljon kehnojen tehosteidensa kanssa videopeliltä, että aloin pelätä, olisiko koko filmi sellaista. Ei sentään, eikä leffa ole myöhemmin enää niin heikko, mutta mukana on paljon hetkiä, jotka ovat vain ihan kivoja. Vastapainona on onneksi kohtia, jotka ovat todella hyviä, mutta valitettavasti loistavia hetkiä ei montaa löydy.

Siinä missä The Secret Service hyödynsi ties mitä asioita kekseliäästi, jotta se saa pidettyä katsojaa tiukasti mukanaan, The Golden Circle lähinnä vain viihdyttää läpi kestonsa. Sitä katsoo mielellään - vaikka se onkin noin vartin liian pitkä - mutta siinä ei ole kovin paljoa muistettavia asioita. Toimintakohtaukset ovat alkua lukuunottamatta näyttäviä (vaikkakin noin puolen välin seudulla tapahtuva lumitaistelu katoaa nopeasti mielestä) ja niissä on tuttua henkeä ensimmäisestä osasta, sekä hieman jännitystäkin. Paras taistelu on onneksi jätetty loppuun, jolloin elokuva nousee noin vartiksi oikeasti todella hyväksi. Verta on taas tiedossa, kuten myös tylyjä kuolemia, jotka kuitenkin lähinnä naurattavat. Harmi vain, ettei leffa ole edes lähellekään yhtä hauska kuin edeltäjänsä. Kun edellisen elokuvan aikana koko katsomo nauroi silmät kyynelissä, tämä pätkä tarjoaa hekottelua, mutta vain parit kunnon naurut. Leffassa on tietty kierrätetty vitsejä edellisestä osasta, mutta ne eivät iske yhtä toimivasti tällä kertaa. Mukana on myös pari vitsiä, jotka ovat niin tyhmiä, ettei niille edes jaksa nauraa. Yleisöstä kuului silloin vain pari vaivaantunutta naurun yritystä.

Jos tyylikkään toiminnan ja hauskat vitsit siirtää hetkeksi syrjään, niin alta löytyvä agenttiseikkailu ei ole kovin mukaansatempaava. Elokuvaan on tungettu selvästi liikaa asioita ja hahmoja, jolloin sillä ei valitettavasti ole aikaa keskittyä kunnolla edes päähenkilöönsä, joka nähdään lähes jokaisessa kohtauksessa. Eggsyn ja Ruotsin prinsessan romanssi on hauska idea, ja ruokailukohtaus prinsessan vanhempien, eli kuninkaan ja kuningattaren luona on erittäin mainio, mutta rakkaustarina tuntuu hieman keskeneräiseltä, vaikka sille huipennus löydetäänkin. Siitä puuttuu kunnon sydäntä ja näyttelijöiden väliltä puuttuu kemia, mikä edellisessä osassa löytyi. Mukana on muitakin tällaisia asioita, jotka vaikuttavat erinomaisilta, mutteivät ole lopulta kummoisia. Itse Kultainen kehäkin on loppujen lopuksi aika laimea vastus, eikä yhtään niin suuri kuin aluksi voi ymmärtää. Kun yksi edellisen leffan sanomista koski ihmisten suhdetta puhelimiinsa, väännetään tässä siitä, että huumeet ovat pahasta. Jotkut ratkaisut tarinassa ovat hieman laiskoja ja uskoisin elokuvan toimivan paremmin, jos sen käsikirjoitusta olisi työstetty pidempään. Kokonaisuudesta löytyy paljon tuttuja Kingsman-juttuja edellisestä elokuvasta, mutta välillä niistä vain puuttuu se jokin, minkä takia ensimmäinen osa on yksi kaikkien aikojen parhaista agenttielokuvista.

The Golden Circlen ohjaajana toimii tosiaan edeltäjän tapaan Matthew Vaughn, joka on tehnyt mielestäni kolme aivan mahtavaa filmiä (The Secret Servicen lisäksi Kick-Ass ja X-Men: First Class, 2011), mutta tämä teos osoittaa, että ehkä hänen ei oikeasti pitäisi pysyä leffasarjojen parissa yhtä osaa kauemmin. Vaughn on sanonut haluavansa tehdä jossain kohtaa uuden Fantastic Four -filmin ja toivon, että hän tekee, sillä maailma kaipaisi vihdoin ja viimein hyvää elokuvaa aiheesta, jota on yritetty jo neljä kertaa. Kingsman: The Golden Circle on tyylikkäästi kuvattu, mutta leikkausvaiheessa olisi pitänyt tehdä tiivistämistä. Lavasteet ja asut ovat hienot, minkä lisäksi äänimaailma on mainio. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä, mutta onneksi alkua lukuunottamatta tehosteet eivät näytä pelien tasoiselta. Musiikeista vastaavat Henry Jackman ja Matthew Margeson, jotka ovat tehneet todella oivaa työtä sävellystensä kanssa. Edellisestä elokuvasta tuttuja melodioita on mukana paljon.

Yhteenveto: Kingsman: The Golden Circle on kelpo agenttiseikkailu, mutta jää pahasti edeltäjänsä jalkoihin. Tarina ei imaise katsojaansa yhtä hyvin mukaansa, etenkin kun aloituskohtaus on kehno ja kokonaisuus on noin vartin liian pitkä. Nerokkaita hetkiä löytyy paljon vähemmän, eikä elokuva tarjoa kovin montaa yllätystä. Vitsejä on paljon, mutta ne eivät ole yhtä hauskoja ja vanhojen vitsien kierrätys tuntuu oudon pakotetulta. Nauraa kyllä saa, mutta kyseessä ei ole hulvaton filmi. Toimintakohtaukset ovat pääasiassa tyylikkäitä - etenkin erittäin mainio lopputaistelu. Näyttelijät ovat onnistuneita rooleissaan, mutta Eggsyn tarinasta ei oikein tunnu olevan kerrottavaa. Minua harmitti suuresti, miten alikäytetyt Channing Tatum ja Michael Gambon ovat leffassa. Julianne Moore ei ole kovin ihmeellinen pahis, eikä hänen juonensa ole ihmeellinen. Yhdysvaltain presidentti oli aivan loistava ja häntä olisi voinut olla enemmänkin. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä, mutta kuvaus on suurimmaksi osaksi upeaa. Käsikirjoitusta olisi pitänyt työstää vaikka kuukauden verran lisää, jotta lopputulos olisi eheämpi paketti. Tällaisenaan se on kyllä hyvä ja mukana on paljon tuttuja Kingsman-juttuja, mutta voisi The Golden Circle olla selkeästi parempikin. Jos piditte edellisestä osasta, niin käykää katsomassa myös tämä elokuva, mutta sillä varoituksella, ettei se ole yhtä hieno. Viihdyttävänä toimintakomediana tämän katsoo kyllä mielellään ja toivon, että leffa iskee minuun paremmin toisella katselukerralla, kun tiedän, mitä odottaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.superherohype.com
Kingsman: The Golden Circle, 2017, Twentieth Century Fox Film Corporation, Marv Films, Shangri-La Entertainment, TSG Entertainment

Arvostelu: Kuninkaan puhe (The King's Speech - 2010)

KUNINKAAN PUHE

THE KING'S SPEECH

Ohjaus: Tom Hooper
Pääosissa: Colin Firth, Geoffrey Rush, Helena Bonham Carter, Guy Pearce, Eve Best, Derek Jacobi, Timothy Spall ja Michael Gambon
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: S

The King's Speech, eli suomalaisittain Kuninkaan puhe perustuu tositapahtumiin änkyttävän Yorkin herttuan elämästä 1930-luvulla. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle, kun änkyttävä käsikirjoittaja David Seidler kiinnostui Yorkin herttuan tarinasta. Hän tutki herttuan elämää vuosien ajan ja alkoi kirjoittamaan siitä käsikirjoitusta. Seidler sai ideansa myytyä ja elokuvan teko lähti tosissaan liikkeelle. Kun Kuninkaan puhe lopulta ilmestyi syksyllä 2010 (tai no, Suomessa vasta tammikuussa 2011), se ei ollut sellainen elokuva, mikä olisi kiinnostanut minua. Silloin makuni oli hyvin erilainen, enkä kiinnittänyt huomiota tällaisiin elokuviin lähes ollenkaan. Monet ovat kuitenkin vuosien varrella suositelleet sitä minulle ja tiesin, että se oli voittanut vuoden 2011 Oscar-gaalassa mm. parhaan elokuvan palkinnon. Eräänä päivänä huomasin, että se oli ilmestynyt Netflixiin, joten päätin vihdoin katsoa sen ja ajattelin, että kun sen kerran katsoo, niin miksei siitä kirjoittaisikin? Pakko sanoa, että hieman kyllä harmittaa, etten ollut katsonut Kuninkaan puhetta aiemmin, sillä kyseessä todella on hieno elokuva.

1930-luvulla änkytyksestä kärsivä Yorkin herttua Albert tarvitsee puheterapeutti Lionel Loguen apua, jotta kykenisi pitämään puheita ja toimimaan sosiaalisissa tilanteissa ilman ongelmia.

Yorkin herttua Albertina nähdään Colin Firth, joka on aivan huikea roolissaan. Se ei tietenkään tule yllätyksenä, sillä Firthän on erittäin hyvä näyttelijä. Parasta hänen esiintymisessään tässä on hänen änkytyksensä, mikä tuntuu tulevan kuin luonnostaan hänen suustaan. Firthista löytyy myös todellista arvokkuutta, mitä rooli vaatii ja hän on uskottava kuninkaallisena. Hahmo ei täysin kuitenkaan ole sinut viransa kanssa, etenkään loppupuolella elokuvaa. Paikoitellen herttua on myös hieman ylimielinen ja inhottava. Colin Firth voitti roolistaan parhaan miespääosan Oscar-pystin ja kyseisen kilpailun ehdokkaista hän todella ansaitsi sen.
     Geoffrey Rush näyttelee puheterapeutti Lionel Logueta ja suoriutuu roolistaan erinomaisesti. Rushista löytyy paljon elävyyttä ja energiaa, ja joissain kohdissa loistaa Firthin yli. Rush oli ehdolla parhaasta miessivuosasta, muttei voittanut palkintoa, mikä on sinänsä sääli, sillä jos Firth ansaitsi tästä elokuvasta näyttelijäpalkinnon, niin mielestäni myös Rush olisi ansainnut sellaisen. Lionel auttaa herttuaa ystävällisesti, vaikka tämä ei joskus Lionelin ystävällisyyttä ja neuvoja ansaitsisikaan.
     Helena Bohnam Carter esittää herttua Albertin vaimoa, herttuatar Elizabethia. Elizabeth on herttuaan tukena ja saakin tämän käymään puheterapeuttien luona. Bonham Carter on tuttuun tyylinsä todella hyvä, mutta hänen roolinsa ei ole kovin suuri, joten loistamaan hän ei pääse. Siitä huolimatta hän oli ehdolla parhaasta naissivuosasta, voittamatta patsasta.
     Guy Pearce näyttelee Walesin prinssi Edwardia, joka perisi kruunun kuninkaan kuoltua. En erityisemmin pidä Pearcesta näyttelijänä, mutta tällaisissa pienemmissä rooleissa hän toimii. Eve Best esittää Edwardin rakasta, Wallis Simpsonia. Prinssin ja Wallisin suhde ei ole hyväksytty, mutta prinssi haluaa suhdetta enemmän kuin kuninkuutta.
     Elokuvassa nähdään myös Derek Jacobi arkkipiispa Langina, Timothy Spall Winston Churchillina ja Michael Gambon kuningas Yrjö V:nä.

Elokuva alkaa vuodesta 1925, jolloin herttua Albert yrittää pitää puhetta Wembley Stadiumilla. Änkytys pilaa puheen ja vuosien ajan Albert on yrittänyt löytää hoitokeinoa puhevikaansa. Lopulta hänen vaimonsa herttuatar Elizabeth löytää puheterapeutti Lionel Loguen ja saa Albertin käymään tämän luona. Aluksi Albert ei usko hoidon tehoavan, mutta alkaa pikku hiljaa huomata muutosta. Kun kuningas Yrjö V menehtyy, täytyy prinssi Edwardin ottaa tämän paikka. Prinssi Edward kuitenkin haluaa enemmän halveksuttua suhdetta Wallis Simpsonin kanssa kuin valtaistuinta, jolloin alkaa näyttää siltä, että Albertista tulisi uusi kuningas...

Kuninkaan puhe on paikoitellen hieman hidastempoinen elokuva, mutta se ei todellakaan tarkoita, että se olisi tylsä. Kyseessä on hyvin kiehtova ja otteessaan pitävä teos, mikä on vahvimmillaan aina, kun Colin Firth ja Geoffrey Rush esiintyvät yhdessä. Heidän yhteiset kohtauksensa ovat mestarillisesti hyvin mietittyjä ja niihin kirjoitettu dialogi on loisteliasta, eikä sinänsä mikään ihme, että elokuva voitti käsikirjoituksestaan Oscar-pystin. Puheterapiaosuuksia olisi jaksanut katsoa vieläkin enemmän ja niissä on juuri sopivasti huumoria ja vakavuutta yhdisteltynä. Välillä hahmot huutavat toisilleen ja välillä harjoittelevat puheen sujuvuutta eriskummallisten kehon liikkeiden kautta. Filmistä löytyy kuitenkin paljon muutakin mielenkiintoista ja mukaan mahtuu useita vaikuttavia hetkiä. Elokuvan lopetus nosti ihoni kananlihalle ja filmi sai minut parissa kohtaa myös herkistymään.

Ajankuva on mielestäni onnistuneesti toteutettu. En tietenkään elänyt 1930-luvulla, mutta silti pidin siitä, miten lavastuksessa ja puvustuksessa oltiin tehty paljon sen eteen, että elokuva tuntuisi kuuluvan sille vuosikymmenelle. Toisen maailmansodan uhkakin alkaa elokuvan loppupuolella lähestyä. Muutamissa kohdissa kiroillaan yllättävän paljon, ottaen huomioon kyseessä olevan "sallittu kaikenikäisille" -elokuva. Itse en kuitenkaan näyttäisi tätä kovin nuorille, mutta lähinnä siitä syystä, ettei tämä luultavasti jaksa heitä innostaa. Koulussa yläasteen historiantunnilla tämä voisi toimia sekä opetuksena että viihdykkeenä. Välillä elokuva hyppii eteenpäin kuukausia ja jopa vuosia, mutta siinä kerrotaankin puolen vuosikymmenen tapahtumia.

Elokuvan on ohjannut Tom Hooper, joka voitti parhaan ohjauksen palkinnon Oscar-gaalassa ja oli ehdolla useasta muustakin palkinnosta koskien ohjaustyötään tässä elokuvassa. Hooper taitaa ohjauksen ja hänellä tuntuu olevan visiota tällaisiin leffoihin. Käsikirjoituksesta vastaa David Seidler. Kuvaus on tavallaan ainoa heikkouteni elokuvassa. Vaikka se on selkää ja mukaan mahtuu useita hienoja otoksia, on kuvasommittelu paikoitellen hieman liian kummallista. Hahmot asetellaan usein kuvan reunaan, jolloin suuri osa kuvasta on pelkkää tyhjää. Leikkaus taas on erittäin sujuvaa ja kuten jo mainitsin, puvustus ja lavastus ovat ammattitaidolla toteutettuja. Musiikista vastaa Alexandre Desplat ja hänen sävellyksensä ovat tuttuun tapaan hienoja.

Yhteenveto: Kuninkaan puhe on erinomainen elokuva, joka hitaasta temmostaan huolimatta pitää mahtavasti otteessaan. Parhaat osiot ovat selkeästi herttua Albertin ja puheterapeutti Lionelin väliset kohtaukset, joissa on voimakkaasti tunteita esillä. Colin Firth ja Geoffrey Rush ovat kummatkin erinomaisia rooleissaan. Kuvaus on elokuvan ainoa "heikko" lenkki ja itseäni huono sommittelu kuvissa häiritsi välillä paljon. Yllätyin positiivisesti, kuinka vapaasti elokuvassa uskallettiin kiroilla. Ajankuva on toimivasti tuotu esille. Huumoria on juuri sopiva määrä, kuten myös vakavuutta. Jos aihe kiinnostaa, niin kannattaa tämä elokuva vilkaista. Suosittelen historianopettajia näyttämään tätä oppilaille jossain kohtaa, sillä uskoisin, että jotkut voivat tästä innostua. Kuninkaan puhe on kyllä aivan huikea teos ja kyllä minua ärsyttää, etten ole sitä aiemmin katsonut. Silti mielestäni sinä vuonna Inceptionin (2010) olisi kuulunut viedä parhaan elokuvan Oscar-palkinto.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.10.2016 - Muokattu 26.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
The King's Speech, 2010, See Saw Films, The Weinstein Company, UK Film Council, Momentum Pictures, Aegis Film Fund, Molinare Investment, FilmNation Entertainment, Bedlam Productions

Arvostelu: Harry Potter ja puoliverinen prinssi (Harry Potter and the Half-Blood Prince - 2009)

HARRY POTTER JA PUOLIVERINEN PRINSSI

HARRY POTTER AND THE HALF-BLOOD PRINCE

Ohjaus: David Yates
Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, Michael Gambon, Maggie Smith, Alan Rickman, Jim Broadbent, Bonnie Wright, Tom Felton, Helen McCrory, Helena Bonham Carter, Mark Williams, Julie Walters ja David Thewlis
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 12

J.K. Rowlingin kirjoittamat Harry Potter -kirjat (1997-2007) ja niistä tehdyt elokuvat (2001-2011) ovat olleet iso osa lapsuuttani ja siten erittäin tärkeitä minulle. Valmistautumisena taikamaailmasta kertovaan uuteen elokuvaan Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them - 2016), minun täytyi tietysti katsoa uudestaan ja arvostella koko Harry Potter -elokuvasarja. Pettymyksen aiheuttaneen Harry Potter ja Feeniksin killan (Harry Potter and the Order of the Phoenix - 2007) jälkeen olin hieman varautunut, kun menin katsomaan Harry Potter ja puoliveristä prinssiä elokuvateatteriin sen ensi-iltapäivänä heinäkuussa 2009. Muistan yhä kuinka innoissani olin, kun kävelin ulos teatterista ja pääsinkin katsomaan sen vielä uudestaan, ennen kuin sain sen DVD:nä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Harry Potter ja viisasten kivi (2001), Harry Potter ja salaisuuksien kammio (2002), Harry Potter ja Azkabanin vanki (2004), Harry Potter ja liekehtivä pikari (2005) ja Harry Potter ja Feeniksin kilta!

Kuudentena kouluvuotenaan Harry Potter alkaa yhdessä rehtori Dumbledoren kanssa selvittämään lordi Voldemortin voimien salaisuutta.

Tällä kertaa Harry Potteria näyttelevän Daniel Radcliffen suoritus pysyy tasokkaana läpi elokuvan. Etenkin, kun ottaa huomioon, että Radcliffe kärsi alkoholiongelmasta elokuvaa tehdessään ja oli usein humalassa kuvauksissa. Syyt tälle ovat kuitenkin ymmärrettävät, sillä Radcliffe ei kestänyt kuuluisuuttaan ja pakeni asioita alkoholin avustuksella. Potterilla on yhä hieman liian lyhyet hiukset, mutta ne alkavat sopia hänelle, kun sekä hahmo että näyttelijä kasvavat aikuisiksi. Harrylla ovat myös tyylikkäät Converset elokuvassa.
     Rupert Grint antaa tässä elokuvassa parhaan suorituksensa Ron Weasleyna. Hän on selkeästi nauttinut olostaan kuvauksissa ja hänessä on erittäin paljon energiaa. Hahmo on todella hauska ja Grintin ilmeet ovat mahtavia. Tässä elokuvassa hormonit jylläävät myös Ronilla ja hän päätyykin yhteen hieman omistushaluisen Lavender Brownin (Jessie Cave) kanssa. Emma Watsonin roolisuoritus on jälleen mainio Hermione Grangerina. Hermione joutuu kestämään ällön muka-hurmuri Cormac McLaggenin (Freddie Stroma) vilkuilua.
     Michael Gambonin näyttelemä Albus Dumbledore alkaa käydä vanhaksi. Hänestä löytyy hauskoja kohtia, mutta näkee, ettei kaikki ole hyvin. Dumbledoren ja Harryn ystävyys alkoi jo Harry Potter ja viisasten kivessä, mutta nyt se on erittäin selkeää ja näyttelijöiltä luontevaa. Gambonin suoritus on tapansa mukaan erinomainen.
     Maggie Smithin suoritus on jälleen mainio professori McGarmiwana ja Smith saa lisäkunnioitusta, sillä hän pystyi suoriutumaan roolista kunnialla, vaikka taistelikin samoihin aikoihin rintasyövän kanssa, kun tätä kuvattiin. Kärsimystä ei ole nähtävissä Smithistä. Alan Rickmanin näyttelemä professori Kalkaros ei kovin paljoa esiinny elokuvassa, mutta hänellä on silti merkittävä rooli. Robbie Coltranen näyttelemää Hagridia hädin tuskin näkee tässä.

Uutena opettajana nähdään Horatius Kuhnusarvio, jota esittää Jim Broadbent. Broadbent on erittäin hyvä näyttelijä ja sopii rooliin. Hänen ilmeensä ovat aina aivan loistavia.
     Bonnie Wrightin näyttelemän Ginny Weasleyn rooli kasvaa ja hänellä alkaa olla juttua Harryn kanssa. Wrightin suoritus on parantunut joka elokuvassa ja tässä kohtaa hän on jo oikein hyvä. Haluaisin nähdä Wrightia lisää elokuvissa ja mielenkiintoista hänessä onkin, että näyttelemisen lisäksi häntä kiinnostaa elokuvien teko ja ohjaaminen. Saa nähdä, onko koskaan luvassa Ginnyn ohjaamia leffoja. Tutut hahmot, kuten Neville Longbottom (Matthew Lewis) ja Luna Lovekiva (Evanna Lynch) ovat tietysti mukana, mutteivät kovin suurissa rooleissa, kuten edellisessä osassa. Lynch on yhä huikea Lunana.
     Tom Feltonin esittämä Draco Malfoy karistaa pois ilkeän kiusaajaroolinsa ja hänestä tulee paljon syvällisempi hahmo kuin aiemmin. Lordi Voldemort on antanut Dracolle tehtävän rangaistukseksi siitä, että tämän isä Lucius petti Voldemortin luottamuksen edellisen elokuvan lopussa. Dracolla on todella hyvä motiivi ja hänestä on saatu erittäin traaginen hahmo, jolloin aiemmin hahmoa vihanneet voivat kokea jopa sääliä häntä kohtaan. Tässä elokuvassa nähdään ensimmäistä kertaa Dracon äiti, Narcissa Malfoy, jota näyttelee Helen McCrory. Narcissa esiintyy vain alussa, mutta hänestä huomaa jo siinä, että kyseessä on huolehtiva äitihahmo, vaikka Kuolonsyöjä onkin. Feeniksin killassa esitelty Bellatrix Lestrange (Helena Bonham Carter) nähdään myös ja hän on ihan yhtä mielenvikainen kuin aiemmin. Itse lordi Voldemortia ei näy elokuvassa, mutta nuorempia versioita Tom Valedrosta näyttelevät Hero Fiennes-Tiffin ja Frank Dillane.
     Muitakin tuttuja hahmoja nähdään myös, kuten Arthur ja Molly Weasley (Mark Williams ja Julie Walters), heidän poikansa Fred ja George (James ja Oliver Phelps), sekä Remus Lupin (David Thewlis) ja tämän vaimo Nymfadora Tonks (Natalie Tena).

Elokuva alkaa hyvin vauhdikkaasti, kun kuolonsyöjät iskevät Viistokujalle, vievät sauvakauppias Ollivanderin ja tuhoavat Millenium Bridgen. Dumbledore käy hakemassa yksinään viihtyvän Harryn mukaansa, suostutellakseen Horatius Kuhnusarvion palaamaan Tylypahkaan. Tylypahkassa Harrylle selviää, että Kuhnusarvion paluu on erittäin tärkeää, jotta hän ja Dumbledore saisivat selville totuuden siitä, miten Voldemort selvisi hengissä, kun yritti tappaa Harryn vuosia sitten. Samalla alkaa tapahtua outoja asioita, joista Harry alkaa epäillä Dracoa. Kaiken tämän lisäksi hän jää koukkuun lukemaan mysteerisen Puoliverisen prinssin merkintöjä vanhassa oppikirjassa.

Toisin kuin edellinen osa Harry Potter ja Feeniksin kilta, tämä elokuva jatkaa sitä tunnelmaa, mikä alkoi pari elokuvaa sitten, Harry Potter ja liekehtivässä pikarissa. Puoliverinen prinssi on synkkä läpi elokuvan, sekä tunnelmaltaan että värimaailmaltaan. Mutta kuten Liekehtivään pikariin, myös tähän on löydetty oikea tasapaino synkkyyden ja huumorin välillä. Hahmojen rakentaminen sujuu samalla, sekä tarinan kuljettaminen eteenpäin ja uusien asioiden esittely. Teinihahmot esitetään jälleen normaaleina teineinä, vaikka kaikki tapahtuukin taikamaailmassa. Romanssintynkää syntyy siellä sun täällä ja ystävyyden merkitys kasvaa. Elokuvassa myös vastataan aiempiin kysymyksiin, mutta se herättää myös uusia. Se on moniulotteinen kokonaisuus, josta löytyy jännitystä, hempeilyä, surullisuutta, toimintaa ja huumoria. Myötähäpeää on myös saatu mukaan.

Tällä elokuvalla on aivan loistava aloitus. Warner Brosin logon leijuessa pilvien läpi kohti katsojaa, kuullaan Bellatrixin huuto "Minä tapoin Sirius Mustan!" josta siirrytään kameroiden salamavaloihin, toimittajien ottaessa kuvia edellisen elokuvan lopputaistelun jälkeen henkisesti rikkinäisestä Harrysta, jota Dumbledore kuljettaa suojelevasti pois. Aloitus aiheuttaa minussa joka kerta kylmiä väreitä, joita eivät auta elokuvan nimen leijuminen katsojaa kohti, eikä tyylikäs ja vauhdikas lento läpi Lontoon. Kun elokuva taas rauhoittuu, katsoja on pysähtynyt paikoilleen, ihmetellessään erittäin vaikuttavaa alkua. Läpi elokuvan nähdään pysäyttäviä kohtia ja lopussa kannattaa herkimmillä olla liinat mukana, joihin voi pyyhkiä kyyneleitä. Uhkaava ja painostava tunnelma vallitsee läpi elokuvan, jopa jollain tapaa niissäkin kohdissa, joissa saa nauraa. Piinaava tunnelma kurkottaa elokuvan alussa kohti katsojaa, nappaa kiinni ja pitää otteessaan lopputeksteihin asti, jolloin ensimmäinen ajatus katsojalla on: "Seuraava osa heti pyörimään!"

Käsikirjoittaja Steve Kloves on palannut yhden elokuvan tauon jälkeen ja ensitöikseen hän on selkeästi joutunut istumaan alas ja miettimään, miten saisi korjattua edellisen elokuvan virheet, jotka Feeniksin killan käsikirjoittaja Michael Goldenberg loi. Elokuva nappaa kuitenkin välittömästi tunteet Liekehtivän pikarin lopusta. Vaikka jälleen on jäänyt pois asioita, joita kirjassa esiintyy, on tähän löydetty tarpeellisimmat asiat, kuten myös juuri oikeat tunteet. Muutamia juttuja jää kaipaamaan ja olisi ollut hienoa nähdä lisää muistoja nuoresta Tom Valedrosta, mutta jopa tässä nähdyillä pärjää hyvin ymmärtääkseen, mistä on kyse, vaikka ei olisi kirjaa lukenut. Monia häiritsee, että elokuvaan ei oltu otettu mukaan isohkoa lopputaistelua Tylypahkassa, mutta minusta on vain hyvä, että Tylypahkassa käytävä sota on säästetty Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:een (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2 - 2011). Elokuvaan on myös lisätty toimintapätkä, mitä ei kirjassa ole, jotta puolessa välissä tarinaa Harry joutuisi jälleen vaaraan.

Kuten aiemmissakin osissa, myös tässä elokuvassa on tuotu uusia asioita mukaan velhomaailmaan. Uusia asioita ovat esimerkiksi häivytyskaapit, joilla voi siirtyä paikasta toiseen; manaliukset, jotka muistuttavat zombeja; onnenjuoma Felix Felicis; sekä hirnyrkit, joiden merkitys selviää elokuvan aikana. Tuttujakin asioita on mukana, kuten edellisessä osassa esitelty tarvehuone, jonka käyttötarkoitusta on muutettu. Tarvehuonekohtauksissa voi tarkimmat katsojat huomata esineitä aiemmista sarjan elokuvista. Elokuvassa nähdään myös pitkästä aikaa huispausta, vaikkei valitettavasti ihan kokonaista peliä.

David Yates tietää vihdoin, mitä tehdä Harry Potterin kaltaisen megatuotoksen kanssa. Puoliverinen prinssi pysyy loistavasti kasassa ja siitä voi kiittää Yatesin taitojen paranemista, kuten myös Klovesin paluuta kirjoittajaksi. Elokuva on myös kuvattu hyvin ja olikin siitä jopa Oscar-ehdokkaana, mutta hävisi valitettavasti Avatarille (2009). Leikkaus on sujuvaa myös ja äänitehosteet toimivat kaikin puolin. Lavastuksen osalta suosikkini on tarvehuone, sillä siihen on saatu niin paljon yksityiskohtia, että joka kerralla sieltä löytää jotain uutta. Myös lopussa nähtävä luola on mielestäni erittäin mielenkiintoinen, sekä Weasleyn veljesten pilailupuoti. Maskeeraus ja puvustus ovat tyylikkäät, kuten tavallista. Visuaalisesti elokuva on todella näyttävän näköinen, vaikkakin paikoitellen kuva on niin synkkä, ettei siitä meinaa mitään erottaa. Värimaailmaltaan Puoliverinen prinssi on pääosin erittäin harmaa. Erikoistehosteita ei ole hirveästi viljelty ympäriinsä, mutta elokuva on silti upea.

Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin hyvä. Lisämateriaalina yhden levyn Blu-ray -julkaisussa on vain Focus Pointeja, jotka antavat lyhyitä taustatietoja eri kohtauksista, asioista ja hahmoista, joita elokuvassa esiintyy. - Uudella kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on mukana uusia extroja, kuten esittelyvideoita elokuvalle, elokuvan teosta kertova Behind the Magic, näyttelijöiden haastatteluja, Orlandossa sijaitsevan The Wizarding World of Harry Potter -teemapuiston esittely, lyhyt katsaus Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:een (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 - 2010), sekä sekä sarjan teosta kertovan dokumentin Creating the World of Harry Potter kuudes, tunnin kestävä osa Magical Effects, joka kertoo elokuvasarjan tehosteista.

Yhteenveto: Harry Potter ja puoliverinen prinssi on aivan törkeän hyvä lisäys sarjaan. David Yates on saanut selville, miten tällaisia elokuvia tehdään ja kykenee pitää homman hienosti kasassa. Radcliffe ja Grint antavat parhaat suorituksensa sarjassa ja Jim Broadbent on todella hyvä lisä. Vaikka itse lordi Voldemortia ei nähdä, on hänen synnyttämä uhka vahvasti läsnä elokuvassa. Synkkyys ja huumori ovat täydellisessä tasapainossa ja elokuva muuttuu loppupuolella surulliseksi. Vaikka monia asioita on jäänyt puuttumaan, kirjan ydin on löydetty ja siirretty taidolla elokuvaksi. Alkuosio on aivan huikea ja jo se ansaitsee aplodit. Kun kävin katsomassa elokuvan sen ensi-illassa, katsomo oikeasti alkoi taputtaa, kun elokuva oli ohi. Puoliverinen prinssi on ollut yksi parhaimpia kokemuksiani elokuvateattereissa ja se osoittaa hyvin, miksi Harry Potter on minulle niin tärkeä. Suosittelen elokuvaa kaikille Potter-faneille ja aiemmat osat nähneille. Ja kuten aina, lukekaa myös kirjat!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.harrypotterfanzone.com
Harry Potter and the Half-Blood Prince, 2009, Warner Bros, Heyday Films

Arvostelu: Harry Potter ja Feeniksin kilta (Harry Potter and the Order of the Phoenix - 2007)

HARRY POTTER JA FEENIKSIN KILTA

HARRY POTTER AND THE ORDER OF THE PHOENIX

Ohjaus: David Yates
Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, Matthew Lewis, Bonnie Wright, Evanna Lynch, Michael Gambon, Robbie Coltrane, Maggie Smith, Alan Rickman, Imelda Staunton, Gary Oldman, Emma Thompson, Robert Hardy, Brendan Gleeson, Jason Isaacs, Helena Bonham Carter, Natalie Tena, Mark Williams, Julie Walters ja Ralph Fiennes
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 12

J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjasarjaan (1997-2007) perustuvat elokuvat Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001), Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets - 2002), Harry Potter ja Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004) ja Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire - 2005) olivat suurmenestyksiä, joten sarjaa päätettiin jatkaa myös elokuvien muodossa. Liekehtivän pikarin ohjaaja Mike Newell kuitenkin kieltäytyi tekemästä toista elokuvaa, joten uudeksi ohjaajaksi valittiin David Yates. Myös sarjan edelliset osat käsikirjoittanut Steve Kloves ilmoitti, ettei kirjoittaisi seuraavaa osaa, sillä neljän jättikirjan kääntäminen elokuvaksi oli ollut kamalan väsyttävä prosessi. Lopulta käsikirjoitus saatiin kuitenkin tehtyä Michael Goldenbergin toimesta ja kuvaukset lähtivät käyntiin. Harry Potter ja Feeniksin kilta sai lopulta ensi-iltansa kesällä 2007 ja se oli jälleen suurhitti, mikä voitti myös kriitikot puolelleen. Ja kyseessä oli ensimmäinen Harry Potter -elokuva, minkä minä pääsin katsomaan leffateatteriin! Olin tietysti äärimmäisen innostunut tästä. Minulla oli jopa pari julistetta elokuvasta ja olin kiireellä lukenut kirjat ja katsonut aiemmat elokuvat uudestaan valmistautuakseni. Kuitenkin kun poistuin teatterista elokuvan jälkeen, olin todella pettynyt näkemääni. Vuosien varrella olen oppinut hyväksymään useat muutokset, mitä filmissä tehtiin, mutta Feeniksin kilta on silti aina pysynyt sarjan heikoimpana osana. Nyt kun Rowlingin luoma velhomaailma saa lisäystä elokuvalla Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them - 2016), täytyi minun katsoa Harry Potter -leffat taas kerran uudestaan ja arvostella ne vihdoin. Odotin jokseenkin innolla Feeniksin killan näkemistä, jos vaikka mielipiteeni siitä muuttuisi viimein.

Lordi Voldemort on palannut, mutta Taikaministeriö yrittää kieltää tiedon leviämisen ja ottaa Dolores Pimennon avulla vallan Tylypahkasta, Harry Potterin aloittaessa viidettä kouluvuottaan.

Daniel Radcliffen näyttelemä Harry Potter elää vaikeaa aikaa. Ei ainoastaan ole Voldemort palannut, vaan myös hänen päänsä sisällä on alkanut tapahtua asioita, jotka huolestuttavat häntä. Azkabanin vangissa nähty synkkyys on palannut Harryn mieleen ja elokuvassa etsitäänkin syytä tälle. Hän näkee läpi elokuvan painajaisia Voldemortista ja Cedric Diggoryn kuolemasta. Radcliffen suoritus on edellisen osan tapaan välillä hyvä ja välillä heikompi. Jostain kumman syystä Radcliffen hiukset on leikattu paljon lyhyemmiksi, jolloin hän ei samalla lailla enää muistuta Rowlingin kuvailemaa hahmoa. Edellisessä elokuvassa Harry iski silmänsä Cho Changiin (Katie Leung), jonka kanssa hänellä alkaa olla hieman juttua tämän elokuvan aikana...
     Rupert Grintin esittämä Ron Weasley ja Emma Watsonin näyttelemä Hermione Granger ovat tietty Harryn tukena. He pääsevät myös vihdoin toimimaan enemmän ja Hermione alkaa innostua sääntöjen rikkomisesta. Kummankin suoritus on hyvä, vaikkei kovin ihmeellinen.
     Dursleyt ovat palanneet, mutta eivät kuitenkaan esiinny kovin paljoa. Vernon-sedän (Richard Griffiths) ja Petunia-tädin (Fiona Shaw) roolit jäävät hyvin vähäisiksi, mutta heidän poikansa Dudley (Harry Melling) pääsee osoittamaan olevansa se kiusaajahahmo, miksi hänet ollaan kuviteltu. Hahmo ei kuitenkaan olisi mitään ilman kiusaajakavereitaan ja pelkää Harryn taitoja.
     Rehtori Albus Dumbledore (Michael Gambon) tuntuu koko elokuvan ajan erittäin etäiseltä, mikä ärsyttää Harrya. Hän on kuitenkin suojelemassa Potteria, kun tarve vaatii. Professori McGarmiwa (Maggie Smith) ja professori Kalkaros (Alan Rickman) ovat myös mukana ja jälkimmäisen taustaa avataan lisää, jolloin käy selville, miksi hahmo tuntuu inhoavan Harrya. Emma Thompsonin näyttelemä ennustuksen opettaja professori Punurmio nähdään taas ja Thompson suoriutuu osastaan hyvin. Hahmoa käy hieman sääliksi elokuvassa. Warwick Davisin näyttelemällä professori Lipetitillä on yksi hauska kohta, mutta muuten hahmo jää jälleen erittäin taka-alalle. Robbie Coltranen esittämää Hagrid-jättiä joutuu odottaa kauan ja hahmo pysyy hyvin synkkänä läpi elokuvan.

Tuttuja oppilaita, sekä yksi uusi merkittävä oppilas nähdään elokuvassa. Neville Longbottomin (Matthew Lewis) ja Ginny Weasleyn (Bonnie Wright) merkittävyys kasvaa ja he pääsevätkin lopussa mukaan taistelemaan. Neville on alkanut päästä ulos kömpelöstä kuorestaan ja Ginny todistaa olevansa soturihenkeä. Heidän kanssaan taisteluun lähtee myös uusi hahmo Luna Lovekiva, jota näyttelee Evanna Lynch. Luna on hieman kummallinen, eikä hänellä ole paljoa ystäviä. Lynchin suoritus on oikein mainio ja hänen hieman utuinen äänensä sopii täydellisesti hahmolle. Muita tuttuja hahmoja, kuten Fred ja George Weasley (James ja Oliver Phelps), sekä Seamus Finnigan (Devon Murray) ja Draco Malfoy (Tom Felton) näkee myös.
     Elokuvan yksi merkittävimmistä uusista hahmoista on Imelda Stauntonin näyttelemä Dolores Pimento, jonka Taikaministeriö asettaa opettamaan pimeyden voimilta suojautumista. Hahmo pukeutuu pinkin eri sävyihin ja hymyilee paljon, hänen seinänsä ovat täynnä kissakuvia ja hän juo hyvin elegantisti teetä, mutta totuus on täysin toinen. Pimento on häijy nainen, joka pyrkii saamaan koko Tylypahkan komentoonsa ja yrittää olla taikaministeri Toffeen lojaalein avustaja. Staunton on aivan mahtava roolissa ja vaikka hahmo kuinka ärsyttäisi, eikä mikään toisi yhtä paljoa iloa katsojalle kuin Pimennon kuolema, niin on hän silti todella hauska. Tylypahkan vahtimestari Vorosta (David Bradley) tulee Pimennon suurin fani.
     Gary Oldmanin esittämä Sirius Musta on palannut, eikä esiinny vain takkatulen kautta nähtynä naamana (vaikka sellaisena hänet nähdään kerran tässäkin). Oldman on täydellinen valinta Siriukseksi ja hän toimii hyvänä isäkorvikkeena Harrylle. Hahmon taustaa avataan hieman.

Taikaministeri Cornelius Toffee (Robert Hardy) ei suostu uskomaan Voldemortin paluuta ja yrittää kaikkensa pitää kansankin siinä uskossa, että kaikki on hyvin. Hardyn suoritus sekoavana johtajahahmona on oivallinen ja hänestä välittyy selkeä pelko Voldemortia kohtaan.
     Elokuvan nimessä mainittu Feeniksin kilta on velhoryhmä, joka yrittää taistella Voldemortia ja tämän kannattajia vastaan. Kiltaan kuuluvat mm. aito Villisilmä Vauhkomieli (Brendan Gleeson), Ronin vanhemmat Arthur ja Molly Weasley (Mark Williams ja Julie Walters) ja ihmissusi Remus Lupin (David Thewlis), joka ei kuitenkaan tee elokuvassa lähes mitään. Uusina hahmoina esitellään Kingsley Kahlesalpa (George Harris) ja Nymfadora Tonks, jota näyttelee Natalie Tena. Tonks kykenee muuttaa tahdonvoimallaan omaa ulkonäköään. Hän pystyy muuttamaan nenänsä sian kärsäksi tai vaihtamaan hiustensa väriä.
     Viimeisenä merkittävänä uutena hahmona nähdään Siriuksen serkku Bellatrix Lestrange, jota näyttelee huikea Helena Bonham Carter. Bellatrix on Voldemortin uskollisin ja inhottavin kannattaja, joka on ihan yhtä julma ja säälimätön kuin mestarinsa. Bonham Carter suoriutuu roolista erinomaisesti ja sopii hullun noita-akan rooliin täydellisesti. Toisena pahiksena nähdään tuttu Dracon isä Lucius Malfoy, jota esittää Jason Isaacs.
     Myös Ralph Fiennesin esittämä lordi Voldemort, eli koko sarjan suurin paha nähdään jälleen ja pakko sanoa, ettei Fiennes täysin vakuuta minua tässä. Hän sopii rooliin loistavasti, mutta muutamassa kohtaa Fiennes tuntuu hoitavan hommansa vain sinne suuntaan, eikä hahmo tunnu samalla lailla uhkaavalta kuin Liekehtivässä pikarissa.

Elokuvan alussa kaksi ankeuttajaa käy Harryn ja Dudleyn kimppuun. Suojellakseen itseään ja Dudleyta, Harry käyttää suojelius-loitsua, jonka seurauksena hän joutuu Taikaministeriön kuulusteluun taikuuden käytöstä alaikäisenä. Villisilmä Vauhkomieli, Tonks ja muutama muu Feeniksin killan jäsen hakee Harryn Dursleyn luota ja vie tämän heidän päämajaansa. Kuulustelun jälkeen Harry pääsee lopulta jatkamaan opiskeluaan Tylypahkassa. Siellä hän huomaa, että ihmiset pitävät häntä huijarina, sillä Taikaministeriö yrittää pitää kaikki siinä luulossa, että Voldemort olisi yhä kuollut. Kun uudesta pimeyden voimilta suojautumisen opettajasta, professori Pimennosta, on vain enemmän haittaa kuin hyötyä, Harry, Ron ja Hermione perustavat oppilaiden yhteisen ryhmän nimeltä Albuksen kaarti, joka valmistautuu tulevaan sotaan pimeyden velhoja vastaan.

Ehkä jopa parasta elokuvassa on mielestäni se, että Taikaministeriö uskottelee ihmisille kaiken olevan hyvin. Todellisessa maailmassa monessa paikkaa on ongelmana, että hallitus pimittää kansalta tietoja ja kertoo näille täysin muuta kuin mikä totuus on. Elokuvassa tuodaan hyvin esille, miten jokainen uskoo kaiken, mitä hallitus sanoo, mutta ne jotka eivät usko, ovat väärinajattelijoita ja valehtelijoita. Toinen asia mistä pidän paljon, on että oppilaat päättävät itse tehdä jotain, kun eivät saa kunnon opetusta. He harjoittelevat salaa Harryn johdolla Tarvehuoneessa, jonne muut eivät pääse. Kolmas asia mistä pidän paljon, on uudenlainen tapa taistella taialla. Nopeatempoiset loitsimiset tuntuvat aseiden tulitukselta. Muitakin hyviä juttuja löytyy monta.

Elokuvan heikkous onkin sen rakenteessa. Harry Potter ja liekehtivä pikari otti vakavamman ja synkemmän suunnan, ja Voldemortin palaaminen viesti katsojalle, että asiat eivät olisi enää hyvin. Tämä elokuva lähtee täysin eri suuntaan ja on jopa oudon hilpeä. Onnistuneita kohtauksia ja jopa pidempiä osioita löytyy kyllä, eikä elokuva todellakaan ole huono, mutta siitä tuntuu puuttuvan jotain. Ei pelkästään, että yli tuhatsivuisesta kirjasta on väännetty vain vähän päälle kaksi tuntia kestävä elokuva. Vaikka lähdemateriaalia on paljon, ei elokuva tunnu osaavan hyödyntää sitä. Se kulkee paikoitellen jopa liian nopealla sykkeellä eteenpäin. Pitkiä montaaseja, joissa tapahtuu paljon, nähdään pariinkin otteeseen ja ne toimivat vain osittain. Lopputaistelu on kuitenkin aivan mahtava ja kirsikkana kakun päällä toimii Dumbledoren ja Voldemortin välinen kamppailu. Erittäin onnistuneita ovat kohdat, joissa näytetään vilaukselta menneitä tapahtumia, jotka tapahtuvat Harryn pään sisällä.

Heikkouksista syytän lähes täysin käsikirjoittajaa. Neljä edellistä osaa käsikirjoittanut Steve Kloves oli palanut puhki siirtäessään Liekehtivää pikaria kirjasta elokuvaksi ja hänen tilalleen tuli Michael Goldenberg. Tämä oli selkeästi huono ratkaisu. Goldenberg tuli kesken sarjaa kirjoittajaksi ja hän on selkeästi ollut hieman pihalla, miten sellainen eepos kuin Feeniksin kilta muokattaisiin elokuvakäsikirjoituksen muotoon. Tämän näkee lopputuloksesta. Hän on osannut pitää pääpointteja mukana, mutta etenkin loppupuolella, jolla on eniten väliä, juttu alkaa kiirehtiä, jolloin tunteita nostattava kohtaus ei ehdi saada katsojassa reaktiota ja lopun keskustelu Harryn ja Dumbledoren välillä on typistetty lähes olemattomiin. Myöskään Harryn ja Chon suhdetta ei erityisemmin syvennetä, jolloin se jää hieman turhaksi. Edellisessä elokuvassa oli löytynyt täydellinen tasapaino huumorin ja synkkyyden välillä, sekä siinä saatiin hahmot aivan nappiin. Tämä elokuva ei erityisemmin saa syvennettyä hahmojaan (paitsi Kalkarosta ja Siriusta) ja jotkut asiat jäävät ontoiksi. Onneksi kuitenkin pohjalla oleva tarina on niin toimiva, että elokuvasta voi nauttia ja sitä kykenee pitämään hyvänä elokuvana, vaikka kirjaan verrattuna se on aika tyhjentävä kokemus. Olen kerran nähnyt Feeniksin killan ilman, että katsoin sitä ennen aiempia osia tai luin kirjoja, jolloin se tuntui toimivalta seikkailuelokuvalta. Sillä katselukerralla ihmettelinkin, että muistinko koko jutun ihan väärin. Valitettavasti elokuvan heikkoudet tulevat esille, kun sen yhdistää muuhun sarjaan.

Uutena paikkana nähdään vihdoin Taikaministeriö, jonka lavaste on todella upea ja massiivinen. Muita uusia asioita on mm. tarvehuone, joka muuttuu henkilön tarpeiden mukaan; V.I.P. -tutkinto, joka aiemmin on vain lyhyesti mainittu; thestraalit, joita voivat nähdä vain kuoleman nähneet; kentauriarmeija Kielletyssä metsässä; ankeuttajien vartioima Azkaban-vankila; sekä ilmiintyminen/kaikkoontuminen, jolla pääsee paikasta toiseen kuin teleporttaamalla. Elokuvassa nähdään tosiaan jälleen ankeuttajia, mutta niiden ulkonäköä on muutettu paljon, jolloin ne näyttävät enemmänkin hölmöiltä kuin uhkaavilta. Mukana on myös ensimmäistä kertaa jättiläinen ja sen nimi on Ruaah. Elokuvassa esiintyy uusi kotitonttu nimeltä Oljo, joka palvelee Mustan sukua. Oljo on hyvin erilainen kuin Salaisuuksien kammiossa nähty Dobby. Oljo on vanhempi ja ilkeämpi hahmo, ja hänen äänenä kuullaan Timothy Bateson.

Toinen syy heikkouksiin on jälleen uusi ohjaajan vaihto. Vaikka David Yates todisti minulle kykynsä myöhemmin, ei hän tunnu tässä tietävän lainkaan, miten käsitellä näin massiivista kokonaisuutta. Yates olisi voinut toimia apulaisohjaajana, samalla kun edellisen osan ohjannut Mike Newell olisi toiminut ohjaajana myös tässä. Tämä on myös tähän mennessä huonoiten kuvattu Harry Potter -elokuva. Välillä kamera heiluu täysin turhaan ja leikkauksiakin on paikoitellen muutama liikaa. Säveltäjä on myös vaihtunut ja tällä kertaa musiikista vastaa Nicholas Hooper. Musiikki on hyvää, mutta elokuvalla on silti tähän mennessä kaikista heikoin soundtrack Harry Potter -sarjassa. Elokuvassa kuullaan usein todella hilpeää musiikkia, vaikka tarina onkin periaatteessa hyvin synkkä. Tämä ei värimaailmansa ja musiikkiensa takia tunnu selkeältä jatkumolta Liekehtivälle pikarille, joka pyrki aloittamaan vakavamman suunnan. Elokuvassa kuullaan myös rocktempoa ja sen värimaailma on hyvin sinertävä. Muuten värikkyys tosin sopii oivallisesti Pimennon hahmoon.

Ottaen huomioon, että kyseessä on vuoden 2007 megabudjetin elokuva, tehosteet eivät ole parhaimmasta päästä. Monet visuaaliset kohdat näyttävät tyylikkäiltä, mutta todella huonosti toteutettu Ruaah vie makua kaikista kohtauksista, joissa hän on mukana. Elokuvan montaasikohtauksissa tarinaa yritetään kuljettaa eteenpäin lehtiartikkelien kautta, joita heiluu ruudulla miten sattuu. Tyyli toimii vain hetkittäin, mutta elokuvassa jonka kuuluisi olla synkempi Harry Potter -osa, se lähinnä häiritsee. Lavastuksesta, puvustuksesta ja maskeerauksesta ei ole mitään pahaa sanottavaa, eikä myöskään äänitehosteista, jotka ovat jälleen kaikki taidokkaasti toteutettuja. Lempilavasteeni elokuvassa on ehdottomasti jättimäinen Taikaministeriö.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on Trailing Tonks, jossa pääsee kierrokselle kulissien takana Natalie Tenan kanssa, neljäkymmentä minuuttia kestävä The Hidden Secrets of Harry Potter, jossa käydään läpi koko tarina tähän mennessä ja miten eri asiat liittyvät toisiinsa, sekä poistettuja kohtauksia ja Fun + Games -osio, jossa on lyhyt pätkä Harry Potter and the Magic of Editing, jonka jälkeen voi itse kokeilla leikkaamista todella lyhyellä kohdalla elokuvasta. Elokuvan voi myös katsoa Focus Pointien kanssa, jolloin läpi elokuvan voi katsoa lyhyitä tietoiskuja tietyistä asioista. Nämä Focus Pointit voi myös katsoa erikseen. - Uudella kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on mukana uusia extroja, kuten elokuvan esittelyvideo The Rebellion Begins, lavasteista kertova Building the Magic: The Sets of Harry Potter, lähes tunnin kestävä Behind the Magic, jossa pääsee katsomaan elokuvan kuvauksia Ben Shephardin kanssa, sekä sarjan teosta kertovan dokumentin Creating the World of Harry Potter viides, tunnin kestävä osa Evolution, jossa kerrotaan elokuvasarjan kehittymisestä alusta loppuun.

Yhteenveto: Harry Potter ja Feeniksin kilta on todella hyvä elokuva, mutta Potter-pätkänä se jää hieman latteaksi. Siinä on paljon mahtavia kohtia, mutta paikoitellen elokuva kiirehtii liikaa ja loppu tuntuu hieman hätiköidyltä ja tönköltä. Erillään muista elokuva toimii paremmin kuin yhdistettynä sarjaan. Uudet hahmot Luna Lovekiva, Bellatrix Lestrange ja Dolores Pimento ovat eri tavoin mahtavia ja rooleihin on saatu juuri oikeat näyttelijät. Tehosteet eivät täysin vakuuta ja etenkin Ruuah näyttää erittäin huonosti tehdyltä. Lopputaistelu on kuitenkin hieno ja on hienoa nähdä Dumbledore ja Voldemort kamppailemassa nopealla temmolla. Lehtiartikkelijutut ja pitkät montaasit ovat erikoinen tapa kuljettaa elokuvaa eteenpäin, enkä näe mitään syytä, miksi ankeuttajien ulkonäkö täytyi pilata. Loppujen lopuksi eniten minua taitaa elokuvassa suututtaa Harryn ja Dumbledoren keskustelun jättäminen pois, sillä siinä kerrotaan todella paljon merkittävää informaatiota. Tämä ei tosiaan ole paras mahdollinen osa, mutta kaikesta huolimatta sen jaksaa katsoa yhä uudestaan. David Yatesilla on vielä vähän haussa tapa käsitellä tällaista elokuvaa. Elokuvasta olisi saanut kertaheitolla paremman pitämällä Steve Klovesin käsikirjoittajana ja Mike Newellin ohjaajana. Jos olet Potter-fani, niin täytyyhän tämä tietysti nähdä ja omistaa, mutta muuten suosittelen katsomaan tämän vain, jos aiemmat osat ovat uponneet. Tarina on tärkeä, joten ei tätä kannata missatakaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.goldbergblog.com
Harry Potter and the Order of the Phoenix, 2007, Warner Bros, Heyday Films, Cool Music, Harry Potter Publishing Rights, River Road Entertainment

Arvostelu: Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire - 2005)

HARRY POTTER JA LIEKEHTIVÄ PIKARI

HARRY POTTER AND THE GOBLET OF FIRE

Ohjaus: Mike Newell
Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, Michael Gambon, Robbie Coltrane, Maggie Smith, Alan Rickman, Brendan Gleeson, Robert Pattinson, Jason Isaacs, Roger Lloyd Pack, David Tennant, Miranda Richardson, Mark Williams, Timothy Spall ja Ralph Fiennes
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 37 minuuttia
Ikäraja: 12

J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjasarjaan (1997-2007) perustuvat elokuvat Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001), Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets - 2002) ja Harry Potter ja Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004) olivat suurmenestyksiä, joten jatkoa oli tottakai luvassa. Azkabanin vangin ohjaaja Alfonso Cuarón kuitenkin ilmoitti tekevänsä vain yhden filmin, joten kun sitä leffaa kuvattiin, neljännen elokuvan ohjaajaa alettiin jo etsimään. Lopulta tuottajat päätyivät Mike Newelliin ja samalla kun Azkabanin vankia viimeisteltiin, neljännen osan kuvaukset lähtivät käyntiin. Lopulta Harry Potter ja liekehtivä pikari ilmestyi loppuvuodesta 2005. Elokuva nousi siihen aikaan sarjan toiseksi tuottoisammaksi leffaksi ja kriitikotkin pitivät filmistä kovasti. Itselleni Rowlingin kirjat ovat suunnattoman tärkeitä ja rakastan niihin pohjautuvia elokuvia, joten vuonna 2005 minua ärsytti äärettömän paljon, kun minulla ei ollut vielä tarpeeksi ikää mennä katsomaan Liekehtivää pikaria. Vasta alkuvuodesta 2006 sain sen DVD:nä ja katsoin sen monen, monen monta kertaa. Nyt kun Rowlingin luoma taikamaailma on laajenemassa uuden elokuvan Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them - 2016) voimin, oli aika katsoa Harry Potter -elokuvasarja (2001-2011) uudestaan ja arvioida niistä jokainen.

Harry Potterin neljäs kouluvuosi muuttuu hengenvaaralliseksi, kun hän joutuu hurjaan kilpailuun, Kolmivelhoturnajaisiin. Samalla on luotu juoni, minkä toteuduttua velhomaailma vajoaisi pimeyteen...

Daniel Radcliffen näyttelemä Harry Potter ei tunnu koskaan pääsevän viettää rauhallista kouluvuotta. Radcliffen suorituksen taso vaihtelee läpi elokuvan - joskus hän on todella hyvä ja joskus hieman kehno. Ainakin Radcliffe näyttää täysin siltä, miten hänet kuvittelee kirjan perusteella. Hiukset ovat vielä sotkuisemmat kuin aiemmin. Vaikka Harry on pelastanut Tylypahkan väen jo pariin otteeseen, häntä aletaan kummasti inhoamaan kesken elokuvan.
     Harryn ja Rupert Grintin esittämän Ron Weasleyn ystävyys käy koetukselle, kun Ron tulee kateelliseksi Harryn pääsystä Turnajaisiin. Grintin suoritus paranee, mutta Ronin hiustyyli on aika järkyttävä elokuvassa. Hermione Grangeria näyttelevä Emma Watson todistaa yhdessä kuvassa olevansa täydellinen valinta Bellen rooliin tulevassa Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö -elokuvassa (Beauty and the Beast - 2017). Watson on tuttuun tyyliinsä hyvä ja joutuu seuraamaan vierestä, kun entiset ystävät tappelevat.
     Monet kritisoivat sitä, että rehtori Albus Dumbledore (Michael Gambon) käyttäytyy hieman liian voimakkaasti, kun Harryn nimi putkahtaa liekehtivästä pikarista. Mielestäni tämä on hyvä ratkaisu ja osoittaa, että tarpeen vaatiessa rauhallisena pidetystä Dumbledoresta löytyy muitakin puolia. Gambon on aivan mahtava Dumbledorena. Hahmo on hieman tavallista enemmän hukassa, mikä johtuu tulevia tapahtumia enteilevästä, uhkaavasta ilmapiiristä.
     Tutut opettajahahmot nähdään tietysti. Robbie Coltranen Hagridille tuodaan hieman uusia puolia, kun hän kohtaa elämänsä naisen. Edesmenneen Alan Rickmanin näyttelemälle professori Kalkarokselle tuodaan lisäsisältöä paljastamalla, että hän oli aikoinaan lordi Voldemortin kannattaja. Harrylla ja Kalkaroksella on yksi erittäin toimiva kohtaus yhdessä, jossa ei ilmene yhtä paljoa inhoa kuin aiemmin. Maggie Smithin esittämä professori McGarmiwa näyttää todellista huolta, kun Harry joutuu Turnajaisiin. Warwick Davisin näyttelemällä professori Lipetitillä on yksi hauska kohta elokuvassa, kuten myös David Bradleyn näyttelemällä vahtimestari Vorolla.

Uutena opettajana nähdään Alastor "Villisilmä" Vauhkomieli, jota näyttelee Brendan Gleeson. Vauhkomieli on hieman sekaisin oleva hahmo ja Gleeson suoriutuu osasta erinomaisesti. Muina uusina hahmoina nähdään Kolmivelhoturnajaisten tuomari Barty Kyyry (Roger Lloyd Pack), tämän poika Barty Kyyry Jr (David Tennant), juorulehteä kirjoittava Rita Luodiko (Miranda Richardson), Noitakoulu Beauxbatonsin jättimäinen rehtori Madame Maxime (Frances de la Tour), jonka kanssa Hagridilla on sutinaa, sekä velhokoulu Durmstrangin rehtori Igor Irkoroff (Pedja Bjelac), joka on hieman hämärämpi tyyppi.
     Neville Longbottomilla (Matthew Lewis) on isompi ja tärkempi rooli kuin aiemmin ja hahmon taustoja avataan hieman. Myös veljekset Fred ja George Weasley (James ja Oliver Phelps) ovat hieman isommassa osassa, mutta heidän siskonsa Ginny (Bonnie Wright) ei pääse paljoa tekemään. Draco Malfoy (Tom Felton) pysyy samanlaisena kuin aina aiemmin. Uusina hahmoina nähdään Parvati ja Padma Patil, joita näyttelevät Shefali Chowdhury ja Afshan Azad. Harry ihastuu elokuvassa Cho Changiin, jota näyttelee Katie Leung. Elokuvaa varten luotiin myös kokonaan uusi hahmo nimeltä Nigel (William Melling), joka on aika samanlainen fanipoika kuin Harry Potter ja salaisuuksien kammiossa nähty Colin Creevey, mutta ilman kameraa.
     Uusia hahmoja ovat myös muut Kolmivelhoturnajaisten kilpailijat. Tylypahkasta kilpailuun osallistuu Cedric Diggory, jota esittää Robert Pattinson. Pattinson sopii rooliinsa ja hänessä näkee potentiaalia... harmi vain, että kaikki potentiaali meni hukkaan, kun hän päätyi Twilight - Houkutukseen (Twilight - 2008). Cedricin isää, Amos Diggorya, näyttelee Jeff Rawle. Beauxbatonsin osallistuja on Clémence Poésyn näyttelemä Fleur Delacour, jolla ei kilpailu oikein tunnu sujuvan. Durmstrangin osallistuja on maailmanluokan huispauspelaaja Victor Krum, jota näyttelee Stanislav Ianevski. Krum on hieman tönkkö tyyppi, mutta silti naisten suosiossa, mikä tekee hänestä paikoitellen hieman huvittavan hahmon.

Muitakin tuttuja hahmoja esiintyy, mutta vain pienissä rooleissa, kuten Mark Williamsin näyttelemä Ronin isä Arthur Weasley (Julie Waltersin esittämä Ronin äiti Molly ei esiinny elokuvassa ollenkaan), Peter "Matohäntä" Piskuilan (Timothy Spall), Sirius Musta (Gary Oldman), joka esiintyy vain digitaalisesti nähtynä naamana takassa, sekä Dracon isä Lucius Malfoy (Jason Isaacs). Parasta on nähdä Salaisuuksien kammiosta tuttu Murjottava Myrtti (Shirley Henderson) jälleen mukana, vaikkakin vain lyhyesti.
     Kaikkein merkittävin uusi roolitus on Ralph Fiennes, joka (SPOILER!) nähdään itse lordi Voldemortina. Fiennesin suoritus on aivan mahtava ja hän on täydellinen valinta sarjan suureksi pahuudeksi. Voldemort on julma, säälimätön hahmo, mikä tekee hänestä arvaamattoman. Vaikka hahmolla ei ole kirjan mukaisesti punaisia silmiä, on hänen nenättömyytensä saatu tehtyä onnistuneesti. Hänen seuraajansa, eli Kuolonsyöjät, muistuttavat mustiin pukeutuvia Ku Klux Klanin jäseniä, jotka tappavat jästejä, sekä kuraverisiä noitia ja velhoja. He myös jättävät oman merkkinsä, Pimeän piirron, merkkinä toiminnastaan.

Elokuvan alussa Harry näkee painajaista, jossa jästimies Frank (Eric Sykes) törmää hylätyksi luullussa talossa Matohäntään ja Voldemortiin, jota ei vielä näytetä. Voldemortin tappaessa Frankin Harry herää Weasleyn Kotikolo-talosta. Tämä on hyvin erilainen aloitus verrattuna aiempiin, sillä Liekehtivä pikari ei sisällä Dursleyn perhettä ollenkaan. Harry ja Hermione matkustavat Weasleyn perheen, sekä Amos ja Cedric Diggoryn kanssa katsomaan huispauksen maailmanmestaruuskisojen loppuottelua. Itse peliä ei näytetä, mutta voiton juhlinnan aikana Kuolonsyöjät hyökkäävät ja polttavat kaiken. Päähenkilöt selviävät kuitenkin turvassa Tylypahkaan, jossa on aika karistaa huonot fiilikset pois, kun laajennetaan taikamaailmaa ja kerrotaan, että Tylypahka on vain yksi lukuisista velhokouluista. Beauxbatonsin, Durmstrangin ja Tylypahkan koulut ovat kerääntyneet yhteen viettämään Kolmivelhoturnajaisia, jonka voittaja saisi mainetta ja mammonaa. Kun jokaisesta koulusta on valittu kilpailija, osallistujat valitseva liekehtivä pikari ilmoittaa kilpailuun vielä yhden nimen, joka on - kukapa muukaan kuin - Harry Potter. Läpi elokuvan Harry joutuu selviytymään Turnajaisten sisältämistä koetuksista ja yrittää samalla selvittää, kenen takia hän joutui mukaan kilpailuun.

Elokuva on jälleen paljon synkempi kuin edeltäjänsä. Vahva tunnelma, että jokin uhkaa Harrya, on läsnä läpi elokuvan, välillä jopa piinaavasti. Elokuvan ensimmäinen kuva, jossa Voldemortin Nagini-käärme luikertelee pääkallon sisältä hautausmaalle, viestii jo katsojalle, että nyt mennään paljon vakavammin, eikä enää ole kyse lapsille sopivasta jutusta. Kuolonsyöjien hyökkäystä huispauksen maailmanmestaruuskilpailuihin voi pitää helposti vertauksena terrorismille. Etenkään elokuvan loppupuolella ei enää naurata. Itselläni Harry Potter ja liekehtivä pikari aiheuttaa jatkuvasti kylmiä väreitä ja vaikka olen nähnyt elokuvan lukuisia kertoja, minua edelleen jännittää, mitä hahmoille käy. Niin voimakas tunnelataus elokuvasta iskee katsojaan ja siihen kovin monet elokuvat eivät pysty.

Onneksi kaiken synkkyyden ja pelottavuuden vastapainona on huumoria. Etenkin Tylypahkassa - jonne päästään vielä nopeammin kuin Azkabanin vangissa - on kevyempi tunnelma hahmojen kesken. Hahmot ovat päätyneet teini-ikään, joka tuodaan täydellisesti esille elokuvassa. Hormonit jylläävät ja siinä missä pojat vilkuilevat kauniiden tyttöjen perään, tytöillä meinaa jalat pettää alta komeiden poikien läheisyydessä. Monet vanhemmat katsojat voivat elokuvaa katsoessaan muistella, kuinka noloa saattoi olla, kun itse oli teini-ikäinen. Elokuvassa on monia myötähäpeällisiä kohtia, esimerkiksi Ronin sovittaessa tanssiaisasua päälleen tai kun Harry yrittää saada kysytyksi, voisiko Cho tulla hänen tanssiparikseen. Kolmivelhoturnajaisiin nimittäin kuuluvat tanssiaiset ja lähes kaikki niihin liittyvä on erittäin onnistunutta elokuvassa. Ainoa, mikä häiritsee minua, on outo velhobändi, joka tulee esittämään velhorockia, jolloin oppilaat pomppivat ja moshaavat kuin villeimmässä konsertissa ikinä. Yhtyeen esittämä kappale Do the Hippogriff on mielestäni hauska ja oikein mainio, mutta se ei täysin tunnu sopivan elokuvaan. Toinen heidän esittämänsä kappale, Magic Works sopii, mutta se johtuukin siitä, ettei itse yhtye näy sen soidessa. Mielipiteeni yhtyeen mukanaolosta vaihtelee lähes joka katselukerralla. Tällä hetkellä se tuntuu hieman turhalta lisäykseltä sarjaan, eikä se edes esiinny kirjassa.

Vaikka kirjasta on otettu paljon pois, kun sitä on siirretty elokuvaksi, niin oleellinen on silti saatu pidettyä mukana. Kirjassa on Barty Kyyryn lisäksi tuomarina myös Ludo Bagman, mutta elokuvassa hahmot ovat yhdistetty yhdeksi. Sivujuonena kirjassa Hermione yrittää vapauttaa orjina pidettyjä kotitonttuja perustamalla S.Y.L.K.Y. -järjestön ja sen myötä myös suosikkihahmoni Dobby esiintyy kirjassa. Rita Luodikolla on oma salaisuutensa, jonka Hermione selvittää. Hagridin äiti paljastuu kirjassa jättiläiseksi, mikä aiheuttaa Hagridille ongelmia, kun tieto leviää muille. Sirius Musta esiintyy kirjassa enemmän ja käy visiitillä Tylyahossa, mutta tässä hän kommunikoi Harryn kanssa vain kirjeen ja takkatulen välityksellä. Elokuvassa loppua on myös lyhennetty hieman ja koomisia kohtia on poistettu, jolloin vakava tunnelma säilyy loppuun asti. Muutamia kohtia olisi voitu lisätä elokuvaan kirjasta, mutta tällaisenakin elokuva toimii erittäin hyvin. Tunnelma on saatu täydelliseksi, millä on suuri merkitys. Kirjan pääpointit on siirretty onnistuneesti elokuvaan. Joitain juttuja on myös hieman muutettu, kuten labyrintin aiheuttamia vaaroja ja ensimmäistä koetusta on pidennetty jahdilla Tylypahkan ympärillä. Elokuva kestää lähes kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia, mutta silti paljon on jäänyt puuttumaan. Eikä mikään ihme, sillä itse kirja on lähes puolet pidempi kuin yksikään aiemmista osista.

Uusien hahmojen lisäksi elokuvassa on myös uusia asioita, kuten kidusruoho, jonka avulla voi hengittää veden alla; ajatusseula, jonne voi tyhjentää päätään ja säilöä mietteitään; porttiavain, joka on uusi tapa siirtyä paikasta toiseen helposti; aurorit, jotka metsästävät pimeyden velhoja; kirskuristajat, jotka käyvät veden alla uhrinsa kimppuun laumana; sekä anteeksiantamattomat kiroukset, joita pimeyden velhot hyödyntävät kiduttamiseen, tappamiseen ja ihmisten manipuloimiseen. Elokuvassa nähdään myös merenneitoja ja lohikäärmeitä, jotka eivät keksintönä ole uusia, mutta hyviä lisäyksiä taikamaailmaan.

Harry Potter ja Azkabanin vangin ohjaaja Alfonso Cuarón ilmoitti, että ohjaa vain yhden Potter-elokuvan, jolloin täytyi jälleen löytää uusi ohjaaja. Mike Newellia oltiin jo aiemmin mietitty Harry Potter ja viisasten kiven ohjaajaksi, mutta hän ei kiireiltään ehtinyt. Nyt hän oli kuitenkin vapaa ja ohjasi sarjan neljännen osan. Newell suoriutuu hommastaan huikeasti. Elokuvaan on löydetty täydellinen tasapaino synkkyyden ja huumorin välille, ja se kykenee olla samaan aikaan sekä hieno fantasiaseikkailu, että myös hahmoja syventävä tarina. Nuoret hahmot näytetään tavallisina nuorina  - ei ylikorostetusti, vaan juuri sopivasti. Onnistuneesta kokonaisuudesta (josta löytyy kuitenkin omat hölmöt hetkensä) voi kiittää Newellin lisäksi käsikirjoittaja Steve Klovesia, joka on tehnyt mahtavaa työtä siirtäessään kirjaa elokuvaksi.

Elokuva on kuvattu taidokkaasti, kuten myös leikattu. Värimaailma vaihtelee: välillä on lämpimiä sävyjä, välillä ankean harmaata ja välillä kelmeän vihreää. Lavastajat, maskeeraajat ja puvustajat ovat jälleen tehneet työnsä esimerkillisesti, eivätkä kovin monen muun elokuvan tekijät pysty samanlaisiin asioihin. Lempilavasteeni elokuvassa on hautausmaa, joka on todella karmiva, mutta silti tyylikäs. Visuaalisesti elokuva on erittäin hieno. Unkarilainen sarvipyrstö -lohikäärme on todella hyvin tehty, kuten myös vedenalainen maailma, sekä huipauksen maailmanmestaruuskisoissa nähtävä jättimäinen stadion. Äänimaailma pysyy erittäin mielenkiintoisena. John Williams ei jatkanut enää säveltäjänä, vaan tämän elokuvan musiikista vastaa Patrick Doyle, joka on ottanut työn onnistuneesti vastaan. Elokuvalla on hyvä soundtrack ja piinaava musiikki tuo lisätunnelmaa uhkaaviin kohtiin. Myös klassinen tanssimusiikki on erittäin hyvä.

Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä. Lisämateriaalina elokuvassa on poistettujen kohtauksien ja mainoksien lisäksi keskustelua päänäyttelijöiden kanssa; koetuksista kertovat pätkät Harry vs. Horntail: The First Task, In Too Deep: The Second Task, "The Maze: The Third Task; Cedricistä, Fleurista ja Krumista kertova Meet the Champions; lordi Voldemortista kertova He Who Must Not Be Named; tanssiaisiin valmistautumisesta kertova Preparing for the Yule Ball, sekä Reflections of the Fourth Film, jossa käsitellään sekä aiempia että tätä elokuvaa. - Uudella kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on mukana uusia extroja, kuten esittelyvideo elokuvalle vuodelta 2005, näyttelijöiden ja tekijöiden haastatteluja, lavasteiden esittelyä, sarjan eläimistä kertova Harry Potter and the Goblet of Fire: Some Animal Magic, sekä sarjan teosta kertovan dokumentin Creating the World of Harry Potter neljäs, lähes tunnin kestävä osa Sound and Music, jossa kerrotaan sarjan äänitehosteista ja musiikeista.

Yhteenveto: Harry Potter ja liekehtivä pikari on aivan mielettömän hieno jatko-osa sarjalle. Siinä jännitys ja huumori ovat täydellisessä tasapainossa keskenään. Myötähäpeää ja pelottavuutta löytyy myös. Elokuva kykenee keskittymään hahmoihin, vaikka siinä tapahtuu paljon muutakin. Uusi ohjaaja Mike Newell saa paketin pysymään onnistuneesti kasassa. Tekninen puoli on hienoa myös. Uudet roolitukset ovat sopivat. Gleeson Vauhkomielenä ja Fiennes Voldemortina ovat täydelliset ratkaisut. Tässä elokuvassa alkaa synkkä aikakausi Harryn elämässä ja aikuistuminen alkaa näkyä. Kirja on saatu hyvin siirrettyä elokuvaksi, vaikka monet asiat puuttuvat. Oleellinen on löydetty ja tunnelma on täydellinen. Harry Potter ja liekehtivä pikari kuuluu kaikin tavoin sarjan parhaimmistoon. Suosittelen sitä Potter-faneille ja kaikille muillekin. Muistakaa myös lukea kirja! Hauskana yksityiskohtana on lopputeksteissä tuleva teksti, ettei yhtäkään lohikäärmettä satutettu elokuvan teon aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.7.2016 - Muokattu 27.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.ratscape.tumblr.com
Harry Potter and the Goblet of Fire, 2005, Warner Bros, Heyday Films, Patalex IV Productions Limited