Pääosissa: Hugh Grant, Andie MacDowell, Charlotte Coleman, James Fleet, Simon Callow, John Hannah, Kristin Scott Thomas, David Bower, Timothy Walker, Sara Crowe, Sophie Thompson, David Haig, Corin Redgrave, Anna Chancellor ja Rowan Atkinson
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12
Four Weddings and a Funeral, eli suomalaisittain Neljät häät ja yhdet hautajaiset on Hugh Grantin tähdittämä romanttinen komediaelokuva. Käsikirjoittaja Richard Curtis sai idean elokuvaan, kun hän tajusi kolmikymppisenä osallistuneensa jopa yli kuuteenkymmeniin häihin kymmenen vuoden sisällä. Hän työsti omien kokemustensa pohjalta useita eri vedoksia käsikirjoituksesta, kunnes oli tyytyväinen tulokseen. Curtis koki vaikeuksia saada elokuvalle rahoitusta, kunnes hän sai Working Title Filmsin kiinnostumaan projektista. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1993 ja lopulta Neljät häät ja yhdet hautajaiset sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 20. tammikuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka voitti niin katsojat kuin kriitikot puolelleen, sekä keräsi useita palkintoja ja ehdokkuuksia, kuten kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva ja käsikirjoitus), neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komediaelokuva, naispääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon, sekä jopa kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus, miessivuosa, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan ja naissivuosan palkinnot. Itse katsoin Neljät häät ja yhdet hautajaiset ensi kertaa vajaa kymmenen vuotta sitten, mutten pahemmin piitannut näkemästäni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden ja samalla arvostella leffan.
Charles on ollut elämänsä aikana parisuhteessa usean naisen kanssa, mutta kenestäkään ei tunnu löytyvän hänelle sitä oikeaa. Mies osallistuu kerta toisensa perään tuttujensa häihin ja surkuttelee, kun onni ei osu hänen kohdalleen. Mutta eräissä häissä hän iskee silmänsä amerikkalaiseen Carrieen, johon Charles rakastuu välittömästi.
1990-luvulla Hugh Grantista muodostui brittiläisten romanttisten komedioiden kuumin nimi ja tämä suosio käynnistyi nimenomaan Neljät häät ja yhdet hautajaiset -elokuvan myötä. Uransa takeltelevaan alkutaipaleeseensa turhautunut Grant oli jo melkein luopumassa koko näyttelijähommasta, kunnes hän päätyi mukaan tähän leffaan ja yhtäkkiä hän olikin jo maailmankuulu. Kuten Grant osoitti useampaan otteeseen myöhemminkin, hän istuu täydellisesti rooliinsa hieman epäonnisena renttuna, joka onnistuu kuitenkin hurmaamaan naispäähenkilön täysin. Grant näyttelee Charlesia, rakkauselämässä töpeksivää heppua, joka viettää monet viikonloppunsa tuttujensa ja vähemmän tuttujensa häissä, pohtien samalla, milloin rakkauden arpaonni suosisi vihdoin häntä? Grant tekee Charlesista heti pidettävän hahmon, jonka romanttisia edesottamuksia ryhtyy mielellään seuraamaan.
Elokuvassa nähdään myös Charlotte Coleman Charlesin kämppiksenä Scarlettina, David Bower Charlesin kuurona veljenä Davidina, James Fleet, Simon Callow, John Hannah, Kristin Scott Thomas ja Sophie Thompson Charlesin kavereina Tomina, Garethina, Matthew'na, Fionana ja Lydiana, Timothy Walker ja Sara Crowe elokuvan alussa naimisiin menevinä Anguksena ja Laurana, sekä Andie MacDowell heidän häissään vieraana olevana ja Charlesilta välittömästi jalat alta vievänä Carriena. Myös brittiläisistä hittikomediasarjoista Musta kyy (Blackadder - 1983-1989) ja Nolojen tilanteiden mies (Mr. Bean - 1990-1995) tuttu Rowan Atkinson esiintyy pappikokelas Geraldina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mainiosti rooleistaan, ajoittain jopa varastaen show'n. MacDowell istuu erittäin hyvin Charlesin ihastuksenkohteeksi Carrieksi ja hänen ja Grantin väliltä löytyy vahvaa kemiaa.
Kuten jo kerroin, en ensimmäisellä katselukerralla vajaa kymmenen vuotta sitten oikein piitannut Neljät häät ja yhdet hautajaiset -elokuvasta. Vuosien varrella unohdin periaatteessa kaiken leffasta, lukuun ottamatta toki sitä, että nimensä tapaan elokuva todella sisältää neljät häät ja yhdet hautajaiset. Harva leffa tarjoaa näin osuvasti juuri sitä, mitä nimi lupaileekin. Näiden juhlien ja surutilaisuuden ympärillä ei paljoa muuta nähdä, vaan leffa lähinnä esittää nämä viisi tapahtumaa peräkkäin yksi kerrallaan. Vaikka näemme periaatteessa vain viisi yksittäistä päivää näiden hahmojen elämistä, elokuva onnistuu yllättävänkin hyvin rakentamaan hahmojaan, heidän välisiä suhteitaan ja viemään tarinaa luontevasti eteenpäin.
Tällä toisella katselukerralla pidin leffasta valtavan paljon enemmän. Heti ensiminuuteista lähtien koin elokuvan todella lystikkäänä, nauraessani sen kuivalle ja pöljälle huumorille erittäin makeasti vitsi toisensa perään. Jotkut hetket ovat suorastaan hulvattomia ja siitä huolimatta, että loppupäähän tuodaan myös dramaattisempia sävyjä esimerkiksi nimenmukaisten hautajaisten merkeissä, elokuva pysyy loppuun asti hupaisana. Suurimmaksi osaksi tästä kaikesta voi kiittää aiemmin mainitsemieni Mustan kyyn ja Nolojen tilanteiden miehen luoneen Richard Curtisin mahtavaa käsikirjoitusta, joka onnistuu hyödyntämään näitä viittä tilaisuutta esimerkillisesti. Parin tunnin kesto kulkee kuin siivillä, sillä niin täysillä Curtisin työstämät tilanteet ja hahmojen väliset kanssakäymiset vievät mukanaan. Dialogi on erinomaista ja Curtis osaa repiä todella hauskoja juttuja irti todella vaivaannuttavista hetkistä. Kohtaus, jossa Charles jää piileskelemään erään hääparin huoneeseen, kun nämä ryhtyvät petipuuhiin, saa kiusallisuudessaan nauramaan niin, että kylkiin meinaa sattua.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Mike Newell, joka tunnettaisiin myöhemmin myös Donnie Brascon (1997) ja Harry Potter ja liekehtivän pikarin(Harry Potter and the Goblet of Fire - 2005) ohjaajana. Curtisin vahvan tekstin pohjalta Newell rakentaa erittäin hilpeää ilmapiiriä, sekä hempeää romantiikkaa, äitymättä koskaan imeläksi siirapiksi. Hän myös saa näyttelijät irrottelemaan onnistuneesti.. Neljät häät ja yhdet hautajaiset on myös hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavastus ja puvustus ovat oivallisesti toteutetut ja äänimaailma toimivasti kasattu Richard Rodney Bennettin säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Four Weddings and a Funeral, 1994, Working Title Films, Channel Four Films, PolyGram Filmed Entertainment
Ohjaus: Mike Newell Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Gemma Arterton, Ben Kingsley, Alfred Molina, Richard Coyle, Toby Kebbell, Ronald Pickup, Steve Toussaint, Reece Ritchie ja Gísli Örn Garõarsson Genre: seikkailu, toiminta, fantasia Kesto: 1 tunti 56 minuuttia Ikäraja: 12 Prince of Persia: The Sands of Time pohjautuu Ubisoftin samannimiseen videopeliin vuodelta 2003, mikä on osa isompaa Prince of Persia -pelisarjaa (1989-). Jerry Bruckheimer -yhtiö kiinnostui pelisarjasta ja uskoi siinä olevan potentiaalia elokuvaksi. Kun Prince of Persia: The Sands of Time -peli ilmestyi, yhtiö hankki sen elokuvaoikeudet ja lähti työstämään filmatisointia yhdessä Walt Disney -yhtiön kanssa. Tekijät halusivat filmin ottavan vain tiettyjä elementtejä pelistä ja loivat uuden tarinan niiden pohjalle. Elokuvan tuotanto pysähtyi, kun vuonna 2007 alkoi käsikirjoittajien lakko Yhdysvalloissa, mutta jatkui vielä kovempaan tahtiin, kun lakko päättyi. Kuvaukset alkoivat kesällä 2008 ja lopulta Prince of Persia: The Sands of Time sai maailmanensi-iltansa 9. toukokuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei valitettavasti ollut yhtiöiden odottama hitti, minkä lisäksi se sai kriitikoilta aika tylyä palautetta, mikä johti siihen, ettei suunniteltuja jatko-osia koskaan lähdetty tekemään. Itse en ole koskaan pelannut Prince of Persia -pelejä, mutta kävin kuitenkin innokkaasti katsomassa leffan, kun se saapui Suomen teattereihin. 10 vuotta sitten pidin filmistä kovasti, katsoin sen pariin otteeseen uudestaankin ja hankin lähes kaikki Lego-setit, mitä elokuvan pohjalta julkaistiin. Viime katselukerrasta on kuitenkin kulunut jo jokunen vuosi ja olen halunnut nähdä filmin pitkästä aikaa uudestaan. Kun huomasin, että Prince of Persia: The Sands of Time täyttää 10 vuotta, tiesin, että nyt on oikeasti aika katsoa ja samalla arvostella se.
Muinaisessa Persiassa kuningas Sharaman saa kuulla, että pyhässä Alamutin kaupungissa kaupataan aseita vihollisille ja lähettää kolme poikaansa, prinssit Tusin, Garsivin ja Dastanin valloittamaan Alamutin. Aseiden sijaan Dastan löytääkin mystisen tikarin, jonka käyttäjä pystyy kulkemaan ajassa taaksepäin.
Pääroolissa Persian prinssi Dastanina nähdään Jake Gyllenhaal, joka on tuttuun tapaansa erittäin mainio roolissaan. En edes usko nähneeni häneltä koskaan kehnoa roolisuoritusta. Jopa silloin kun elokuva Gyllenhaalin ympärillä on heikko, hän tekee hyvää työtä. Dastan on vielä nuorehko aikuinen, joka haluaa lähinnä pitää hauskaa sen sijaan, että hoitaisi hommiaan kuninkaan poikana. Tiukan paikan tullen Dastan osaa kuitenkin ottaa vastuuta ja taisteluissa hän on erinomainen. Elokuvan aikana hänestä kehitellään sankaria ja Gyllenhaal kantaa tämän taakan hienosti harteillaan. Hän hyppää taidokkaasti seikkailun vietäväksi, jolloin katsojakin lähtee mukaan oikein mielellään.
Dastanin lisäksi kuninkaalliseen perheeseen kuuluvat itse vanha, viisas ja arvokkuutta huokuva kuningas Sharaman (Ronald Pickup), hänen veljensä neuvonantaja Nizam (Ben Kingsley), sekä Dastanin isoveljet Tus (Richard Coyle) ja Garsiv (Toby Kebbell). Kuninkaan rooli jää aika pieneksi leffassa, mutta muut pääsevät hyvin esille. Tusista ja Garsivista on saatu toimivasti erilaiset hahmot, mutta Nizam ei tällaisenaan täysin toimi, vaikka häntä esittääkin mahtava Kingsley. Coyle, Kebbell ja Pickup tekevät kuitenkin oivallista työtä rooleissaan. Gemma Arterton näyttelee Alamutin prinsessa Taminaa, ajan tikarin vartijaa. Prinsessa Tamina päätyy seikkailuun prinssi Dastanin kanssa, eikä pari tule tietenkään toimeen, Taminan nähdessä Dastanin ylimielisenä moukkana. Arterton suoriutuu osastaan hyvin, mutta hänen hahmonsa on hieman kömpelösti kirjoitettu. Hahmo puhuu kuin olisi vahva ja taitava puolustamaan itseään, mutta silti hänestä on tehty "neito hädässä" -tapaus, joka prinssi Dastanin pitää jatkuvasti pelastaa. Prinsessa Taminan tehtäväksi myös jää liian usein vain selittää Dastanille ja katsojille tarvittavaa tietoa tikarista. Elokuvassa nähdään myös Alfred Molina strutsikisoja järjestävänä sheikki Amarina, Steve Toussaint tämän veitsiä heittelevänä apurina, sekä Gísli Örn Garõarsson vaarallisten assassiinien johtajana. Assassiinit ovat mainiot vastukset sankarille ja onnistuvat tuomaan jännitettä toimintakohtauksiin. Sheikki Amar on ehdottomasti leffan hauskin tapaus ja Molina sopii hyvin kieron vekkulimaiseksi äijäksi. Näyttelijöissä oikeastaan ainoa negatiivinen puoli on se, että lähestulkoon kaikki heistä ovat amerikkalaisia tai brittejä, eikä yksikään ainakaan päänäyttelijöistä ole Lähi-idästä kotoisin.
Ennen elokuvan katsomista uudelleen aloin jännittämään, mitä jos se olisikin menettänyt kaiken hohtonsa vuosien varrella ja nyt karu totuus iskisikin eteeni vain laimean fantasiakohelluksen? Leffan päätyttyä pystyin onneksi huokaisemaan helpotuksesta. Vaikken innostunut filmistä enää samalla lailla kuin kymmenisen vuotta sitten, pidin Prince of Persia: The Sands of Timea oikein menevänä ja oivallisena seikkailuelokuvana. Mistään erityisen ihmeellisestä teoksesta ei ole kyse, mutta toisaalta kun muistaa, että kyseessä on videopeliin perustuva elokuva, mitkä ovat yleensä surkeita, on tämä omassa lajityypissään yksi parhaista. Leffan vauhdikkaisiin toimintakohtauksiin on saatu pienesti ja nokkelasti mukaan tiettyä videopelimäisyyttä ja perinteisen miekkojen kolistelun sijaan elokuvan toiminta keskittyy usein Dastanin parkour-taitoihin, kun häntä jahdataan varsijousien kera. Nämä kohtaukset eivät ole niinkään jännittäviä, mutta niihin on saatu näyttäviä stuntteja ja ne onnistuvat viihdyttämään erittäin hyvin. Muutenkin filmi on todella viihdyttävä paketti, joka nappaa heti alussa mukaansa ja pitää otteessaan loppuun saakka.
Vaikka kyseessä onkin puhdasverinen Hollywood-elokuva, on mukaan saatu mukavaa itämaista henkeä esimerkiksi Harry Gregson-Williamsin mainioiden musiikkien avulla. Vahva seikkailuhenki on myös läsnä alusta loppuun, eikä filmistä lopu vauhti ja vaaratilanteet kesken. Ajan tikari ja assassiinit tuovat mukaan fantasiaelementtejä ja filmistä löytyy kutkuttavan mystinen tunnelma. Heikkouksiakin Prince of Persia: The Sands of Timesta löytyy ja niiden takia elokuva ei onnistu saavuttamaan täyttä potentiaaliaan. Elokuvan pakollinen romanssi prinssin ja prinsessan välillä on aika pökkelö ja vaikka Gyllenhaal ja Arterton ovat hyviä rooleissaan, ei heidän väliltään löydy kemiaa. Jotkut kohtaukset kaksikon välillä tuntuvat myös siltä kuin ne olisi kuvattu jälkikäteen mukaan, sillä ne istuvat kokonaisuuteen niin kehnosti. Rakkaustarina ei ole kuitenkaan isoin ongelma, vaan paikoitellen hieman puinen tarinankerronta ja liika selittäminen. Elokuvasta löytyy useita siirtymiä kohtauksesta toiseen, mitkä eivät tunnu lainkaan luontevilta, vaan siltä kuin välistä puuttuisi jotain. Usein toimintakohtauksen päätyttyä seuraava kohtaus alkaa kuin mitään ei olisi juuri käynytkään. Selittämisen kanssa leffa taas tuntuu pahasti aliarvioivan katsojaansa. Prinsessa Taminan kertomukset voi vielä katsoa sormien läpi, mutta kun Dastan pistetään sanomaan useita itsestäänselviä asioita tai avaamaan katsojalle, mitä juuri tapahtui, on Gyllenhaalinkin vaikea saada repliikit luonteviksi.
Ohjaajan puikoissa pyörii Mike Newell, jonka aiempiin töihin kuuluvat mm. parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden saanut romanttinen komedia Neljät häät ja yhdet hautajaiset (Four Weddings and a Funeral - 1994) ja velhosarjan neljäs osa Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire - 2005). Tässä Newellin työ ei ole yhtä ihailtavaa, mutta hän onnistuu silti saamaan aikaiseksi vauhdikkaan seikkailun ja tarjoaa useita tyylikkäitä toimintakohtauksia. Boaz Yakinin, Doug Miron ja Carlo Bernardin käsikirjoitus syyllistyy liialliseen selittelyyn ja paikoitellen kömpelöön tarinankerrontaan, mutta menevän juonen he ovat kuitenkin saaneet kynäiltyä. Visuaalisesti Prince of Persia: The Sands of Time on erittäin tyylikäs teos. Sen visuaaliset tehosteet ovat kestäneet hyvin aikaa, minkä lisäksi se sisältää useita kekseliäitä kamerakikkailuja. Liialliset hidastusten käytöt häiritsevät paikoitellen, etenkin kun ne eivät ole aina täysin perusteltuja tai luontevia. Lavasteet ovat läpi leffan näyttävät ja puvustustiimi on tehnyt hienoa työtä asujen kanssa. Ääniefektitkin ovat mainiot.
Yhteenveto:Prince of Persia: The Sands of Time on viihdyttävä fantasiaseikkailu ja se edustaa videopelielokuvien parempaa päätyä. Elokuva nappaa hyvin mukaansa ja pitää mukavasti otteessaan läpi tyylikkäiden toimintakohtausten aina loppuun saakka. Pientä jännitettä löytyy ja veikeää huumoriakin on saatu mukaan. Tarinankerronnassa leffa kuitenkin kompuroi, eivätkä kohtaukset kulje täysin sulavasti eteenpäin. Elokuva myös sortuu selittelemään aivan liikaa ja pistää hahmot sanomaan ääneen täysin itsestäänselvyyksiä. Jake Gyllenhaal sopii hyvin päärooliin Dastaniksi ja Gemma Arterton on kelpo valinta prinsessa Taminaksi. Harmi vain, ettei heidän väliltä ihan löydy toivottua kemiaa. Visuaalisesti elokuva on yhä tyylikäs tapaus ja Harry Gregson-Williamsin musiikit tuovat mainion lisäyksen seikkailuhenkeen. Vaikkei kyseessä ole mikään erityisen ihmeellinen filmi ja tästä löytyy paljon parannettavaa, on Prince of Persia: The Sands of Time silti kelpo seikkailuelokuva, mille näkisin yhä mielelläni jatkoa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Prince of Persia: The Sands of Time, 2010, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films
Ohjaus: Mike Newell Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, Michael Gambon, Robbie Coltrane, Maggie Smith, Alan Rickman, Brendan Gleeson, Robert Pattinson, Jason Isaacs, Roger Lloyd Pack, David Tennant, Miranda Richardson, Mark Williams, Timothy Spall ja Ralph Fiennes Genre: fantasia, seikkailu Kesto: 2 tuntia 37 minuuttia Ikäraja: 12
J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjasarjaan (1997-2007) perustuvat elokuvat Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001), Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets - 2002) ja Harry Potter ja Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004) olivat suurmenestyksiä, joten jatkoa oli tottakai luvassa. Azkabanin vangin ohjaaja Alfonso Cuarón kuitenkin ilmoitti tekevänsä vain yhden filmin, joten kun sitä leffaa kuvattiin, neljännen elokuvan ohjaajaa alettiin jo etsimään. Lopulta tuottajat päätyivät Mike Newelliin ja samalla kun Azkabanin vankia viimeisteltiin, neljännen osan kuvaukset lähtivät käyntiin. LopultaHarry Potter ja liekehtivä pikari ilmestyi loppuvuodesta 2005. Elokuva nousi siihen aikaan sarjan toiseksi tuottoisammaksi leffaksi ja kriitikotkin pitivät filmistä kovasti. Itselleni Rowlingin kirjat ovat suunnattoman tärkeitä ja rakastan niihin pohjautuvia elokuvia, joten vuonna 2005 minua ärsytti äärettömän paljon, kun minulla ei ollut vielä tarpeeksi ikää mennä katsomaan Liekehtivää pikaria. Vasta alkuvuodesta 2006 sain sen DVD:nä ja katsoin sen monen, monen monta kertaa. Nyt kun Rowlingin luoma taikamaailma on laajenemassa uuden elokuvan Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them-2016) voimin, oli aika katsoa Harry Potter -elokuvasarja (2001-2011) uudestaan ja arvioida niistä jokainen.
Harry Potterin neljäs kouluvuosi muuttuu hengenvaaralliseksi, kun hän joutuu hurjaan kilpailuun, Kolmivelhoturnajaisiin. Samalla on luotu juoni, minkä toteuduttua velhomaailma vajoaisi pimeyteen...
Daniel Radcliffen näyttelemä Harry Potter ei tunnu koskaan pääsevän viettää rauhallista kouluvuotta. Radcliffen suorituksen taso vaihtelee läpi elokuvan - joskus hän on todella hyvä ja joskus hieman kehno. Ainakin Radcliffe näyttää täysin siltä, miten hänet kuvittelee kirjan perusteella. Hiukset ovat vielä sotkuisemmat kuin aiemmin. Vaikka Harry on pelastanut Tylypahkan väen jo pariin otteeseen, häntä aletaan kummasti inhoamaan kesken elokuvan. Harryn ja Rupert Grintin esittämän Ron Weasleyn ystävyys käy koetukselle, kun Ron tulee kateelliseksi Harryn pääsystä Turnajaisiin. Grintin suoritus paranee, mutta Ronin hiustyyli on aika järkyttävä elokuvassa. Hermione Grangeria näyttelevä Emma Watson todistaa yhdessä kuvassa olevansa täydellinen valinta Bellen rooliin tulevassaBeauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö -elokuvassa (Beauty and the Beast - 2017). Watson on tuttuun tyyliinsä hyvä ja joutuu seuraamaan vierestä, kun entiset ystävät tappelevat. Monet kritisoivat sitä, että rehtori Albus Dumbledore (Michael Gambon) käyttäytyy hieman liian voimakkaasti, kun Harryn nimi putkahtaa liekehtivästä pikarista. Mielestäni tämä on hyvä ratkaisu ja osoittaa, että tarpeen vaatiessa rauhallisena pidetystä Dumbledoresta löytyy muitakin puolia. Gambon on aivan mahtava Dumbledorena. Hahmo on hieman tavallista enemmän hukassa, mikä johtuu tulevia tapahtumia enteilevästä, uhkaavasta ilmapiiristä. Tutut opettajahahmot nähdään tietysti. Robbie Coltranen Hagridille tuodaan hieman uusia puolia, kun hän kohtaa elämänsä naisen. Edesmenneen Alan Rickmanin näyttelemälle professori Kalkarokselle tuodaan lisäsisältöä paljastamalla, että hän oli aikoinaan lordi Voldemortin kannattaja. Harrylla ja Kalkaroksella on yksi erittäin toimiva kohtaus yhdessä, jossa ei ilmene yhtä paljoa inhoa kuin aiemmin. Maggie Smithin esittämä professori McGarmiwa näyttää todellista huolta, kun Harry joutuu Turnajaisiin. Warwick Davisin näyttelemällä professori Lipetitillä on yksi hauska kohta elokuvassa, kuten myös David Bradleyn näyttelemällä vahtimestari Vorolla.
Uutena opettajana nähdään Alastor "Villisilmä" Vauhkomieli, jota näyttelee Brendan Gleeson. Vauhkomieli on hieman sekaisin oleva hahmo ja Gleeson suoriutuu osasta erinomaisesti. Muina uusina hahmoina nähdään Kolmivelhoturnajaisten tuomari Barty Kyyry (Roger Lloyd Pack), tämän poika Barty Kyyry Jr (David Tennant), juorulehteä kirjoittava Rita Luodiko (Miranda Richardson), Noitakoulu Beauxbatonsin jättimäinen rehtori Madame Maxime (Frances de la Tour), jonka kanssa Hagridilla on sutinaa, sekä velhokoulu Durmstrangin rehtori Igor Irkoroff (Pedja Bjelac), joka on hieman hämärämpi tyyppi. Neville Longbottomilla (Matthew Lewis) on isompi ja tärkempi rooli kuin aiemmin ja hahmon taustoja avataan hieman. Myös veljekset Fred ja George Weasley (James ja Oliver Phelps) ovat hieman isommassa osassa, mutta heidän siskonsa Ginny (Bonnie Wright) ei pääse paljoa tekemään. Draco Malfoy (Tom Felton) pysyy samanlaisena kuin aina aiemmin. Uusina hahmoina nähdään Parvati ja Padma Patil, joita näyttelevät Shefali Chowdhury ja Afshan Azad. Harry ihastuu elokuvassa Cho Changiin, jota näyttelee Katie Leung. Elokuvaa varten luotiin myös kokonaan uusi hahmo nimeltä Nigel (William Melling), joka on aika samanlainen fanipoika kuin Harry Potter ja salaisuuksien kammiossa nähty Colin Creevey, mutta ilman kameraa. Uusia hahmoja ovat myös muut Kolmivelhoturnajaisten kilpailijat. Tylypahkasta kilpailuun osallistuu Cedric Diggory, jota esittää Robert Pattinson. Pattinson sopii rooliinsa ja hänessä näkee potentiaalia... harmi vain, että kaikki potentiaali meni hukkaan, kun hän päätyi Twilight - Houkutukseen (Twilight - 2008). Cedricin isää, Amos Diggorya, näyttelee Jeff Rawle. Beauxbatonsin osallistuja on Clémence Poésyn näyttelemä Fleur Delacour, jolla ei kilpailu oikein tunnu sujuvan. Durmstrangin osallistuja on maailmanluokan huispauspelaaja Victor Krum, jota näyttelee Stanislav Ianevski. Krum on hieman tönkkö tyyppi, mutta silti naisten suosiossa, mikä tekee hänestä paikoitellen hieman huvittavan hahmon.
Muitakin tuttuja hahmoja esiintyy, mutta vain pienissä rooleissa, kuten Mark Williamsin näyttelemä Ronin isä Arthur Weasley (Julie Waltersin esittämä Ronin äiti Molly ei esiinny elokuvassa ollenkaan), Peter "Matohäntä" Piskuilan (Timothy Spall), Sirius Musta (Gary Oldman), joka esiintyy vain digitaalisesti nähtynä naamana takassa, sekä Dracon isä Lucius Malfoy (Jason Isaacs). Parasta on nähdä Salaisuuksien kammiosta tuttu Murjottava Myrtti (Shirley Henderson) jälleen mukana, vaikkakin vain lyhyesti. Kaikkein merkittävin uusi roolitus on Ralph Fiennes, joka (SPOILER!) nähdään itse lordi Voldemortina. Fiennesin suoritus on aivan mahtava ja hän on täydellinen valinta sarjan suureksi pahuudeksi. Voldemort on julma, säälimätön hahmo, mikä tekee hänestä arvaamattoman. Vaikka hahmolla ei ole kirjan mukaisesti punaisia silmiä, on hänen nenättömyytensä saatu tehtyä onnistuneesti. Hänen seuraajansa, eli Kuolonsyöjät, muistuttavat mustiin pukeutuvia Ku Klux Klanin jäseniä, jotka tappavat jästejä, sekä kuraverisiä noitia ja velhoja. He myös jättävät oman merkkinsä, Pimeän piirron, merkkinä toiminnastaan.
Elokuvan alussa Harry näkee painajaista, jossa jästimies Frank (Eric Sykes) törmää hylätyksi luullussa talossa Matohäntään ja Voldemortiin, jota ei vielä näytetä. Voldemortin tappaessa Frankin Harry herää Weasleyn Kotikolo-talosta. Tämä on hyvin erilainen aloitus verrattuna aiempiin, sillä Liekehtivä pikari ei sisällä Dursleyn perhettä ollenkaan. Harry ja Hermione matkustavat Weasleyn perheen, sekä Amos ja Cedric Diggoryn kanssa katsomaan huispauksen maailmanmestaruuskisojen loppuottelua. Itse peliä ei näytetä, mutta voiton juhlinnan aikana Kuolonsyöjät hyökkäävät ja polttavat kaiken. Päähenkilöt selviävät kuitenkin turvassa Tylypahkaan, jossa on aika karistaa huonot fiilikset pois, kun laajennetaan taikamaailmaa ja kerrotaan, että Tylypahka on vain yksi lukuisista velhokouluista. Beauxbatonsin, Durmstrangin ja Tylypahkan koulut ovat kerääntyneet yhteen viettämään Kolmivelhoturnajaisia, jonka voittaja saisi mainetta ja mammonaa. Kun jokaisesta koulusta on valittu kilpailija, osallistujat valitseva liekehtivä pikari ilmoittaa kilpailuun vielä yhden nimen, joka on - kukapa muukaan kuin - Harry Potter. Läpi elokuvan Harry joutuu selviytymään Turnajaisten sisältämistä koetuksista ja yrittää samalla selvittää, kenen takia hän joutui mukaan kilpailuun.
Elokuva on jälleen paljon synkempi kuin edeltäjänsä. Vahva tunnelma, että jokin uhkaa Harrya, on läsnä läpi elokuvan, välillä jopa piinaavasti. Elokuvan ensimmäinen kuva, jossa Voldemortin Nagini-käärme luikertelee pääkallon sisältä hautausmaalle, viestii jo katsojalle, että nyt mennään paljon vakavammin, eikä enää ole kyse lapsille sopivasta jutusta. Kuolonsyöjien hyökkäystä huispauksen maailmanmestaruuskilpailuihin voi pitää helposti vertauksena terrorismille. Etenkään elokuvan loppupuolella ei enää naurata. Itselläni Harry Potter ja liekehtivä pikari aiheuttaa jatkuvasti kylmiä väreitä ja vaikka olen nähnyt elokuvan lukuisia kertoja, minua edelleen jännittää, mitä hahmoille käy. Niin voimakas tunnelataus elokuvasta iskee katsojaan ja siihen kovin monet elokuvat eivät pysty.
Onneksi kaiken synkkyyden ja pelottavuuden vastapainona on huumoria. Etenkin Tylypahkassa - jonne päästään vielä nopeammin kuin Azkabanin vangissa - on kevyempi tunnelma hahmojen kesken. Hahmot ovat päätyneet teini-ikään, joka tuodaan täydellisesti esille elokuvassa. Hormonit jylläävät ja siinä missä pojat vilkuilevat kauniiden tyttöjen perään, tytöillä meinaa jalat pettää alta komeiden poikien läheisyydessä. Monet vanhemmat katsojat voivat elokuvaa katsoessaan muistella, kuinka noloa saattoi olla, kun itse oli teini-ikäinen. Elokuvassa on monia myötähäpeällisiä kohtia, esimerkiksi Ronin sovittaessa tanssiaisasua päälleen tai kun Harry yrittää saada kysytyksi, voisiko Cho tulla hänen tanssiparikseen. Kolmivelhoturnajaisiin nimittäin kuuluvat tanssiaiset ja lähes kaikki niihin liittyvä on erittäin onnistunutta elokuvassa. Ainoa, mikä häiritsee minua, on outo velhobändi, joka tulee esittämään velhorockia, jolloin oppilaat pomppivat ja moshaavat kuin villeimmässä konsertissa ikinä. Yhtyeen esittämä kappale Do the Hippogriff on mielestäni hauska ja oikein mainio, mutta se ei täysin tunnu sopivan elokuvaan. Toinen heidän esittämänsä kappale, Magic Works sopii, mutta se johtuukin siitä, ettei itse yhtye näy sen soidessa. Mielipiteeni yhtyeen mukanaolosta vaihtelee lähes joka katselukerralla. Tällä hetkellä se tuntuu hieman turhalta lisäykseltä sarjaan, eikä se edes esiinny kirjassa.
Vaikka kirjasta on otettu paljon pois, kun sitä on siirretty elokuvaksi, niin oleellinen on silti saatu pidettyä mukana. Kirjassa on Barty Kyyryn lisäksi tuomarina myös Ludo Bagman, mutta elokuvassa hahmot ovat yhdistetty yhdeksi. Sivujuonena kirjassa Hermione yrittää vapauttaa orjina pidettyjä kotitonttuja perustamalla S.Y.L.K.Y. -järjestön ja sen myötä myös suosikkihahmoni Dobby esiintyy kirjassa. Rita Luodikolla on oma salaisuutensa, jonka Hermione selvittää. Hagridin äiti paljastuu kirjassa jättiläiseksi, mikä aiheuttaa Hagridille ongelmia, kun tieto leviää muille. Sirius Musta esiintyy kirjassa enemmän ja käy visiitillä Tylyahossa, mutta tässä hän kommunikoi Harryn kanssa vain kirjeen ja takkatulen välityksellä. Elokuvassa loppua on myös lyhennetty hieman ja koomisia kohtia on poistettu, jolloin vakava tunnelma säilyy loppuun asti. Muutamia kohtia olisi voitu lisätä elokuvaan kirjasta, mutta tällaisenakin elokuva toimii erittäin hyvin. Tunnelma on saatu täydelliseksi, millä on suuri merkitys. Kirjan pääpointit on siirretty onnistuneesti elokuvaan. Joitain juttuja on myös hieman muutettu, kuten labyrintin aiheuttamia vaaroja ja ensimmäistä koetusta on pidennetty jahdilla Tylypahkan ympärillä. Elokuva kestää lähes kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia, mutta silti paljon on jäänyt puuttumaan. Eikä mikään ihme, sillä itse kirja on lähes puolet pidempi kuin yksikään aiemmista osista. Uusien hahmojen lisäksi elokuvassa on myös uusia asioita, kuten kidusruoho, jonka avulla voi hengittää veden alla; ajatusseula, jonne voi tyhjentää päätään ja säilöä mietteitään; porttiavain, joka on uusi tapa siirtyä paikasta toiseen helposti; aurorit, jotka metsästävät pimeyden velhoja; kirskuristajat, jotka käyvät veden alla uhrinsa kimppuun laumana; sekä anteeksiantamattomat kiroukset, joita pimeyden velhot hyödyntävät kiduttamiseen, tappamiseen ja ihmisten manipuloimiseen. Elokuvassa nähdään myös merenneitoja ja lohikäärmeitä, jotka eivät keksintönä ole uusia, mutta hyviä lisäyksiä taikamaailmaan.
Harry Potter ja Azkabanin vangin ohjaaja Alfonso Cuarón ilmoitti, että ohjaa vain yhden Potter-elokuvan, jolloin täytyi jälleen löytää uusi ohjaaja. Mike Newellia oltiin jo aiemmin mietitty Harry Potter ja viisasten kiven ohjaajaksi, mutta hän ei kiireiltään ehtinyt. Nyt hän oli kuitenkin vapaa ja ohjasi sarjan neljännen osan. Newell suoriutuu hommastaan huikeasti. Elokuvaan on löydetty täydellinen tasapaino synkkyyden ja huumorin välille, ja se kykenee olla samaan aikaan sekä hieno fantasiaseikkailu, että myös hahmoja syventävä tarina. Nuoret hahmot näytetään tavallisina nuorina - ei ylikorostetusti, vaan juuri sopivasti. Onnistuneesta kokonaisuudesta (josta löytyy kuitenkin omat hölmöt hetkensä) voi kiittää Newellin lisäksi käsikirjoittaja Steve Klovesia, joka on tehnyt mahtavaa työtä siirtäessään kirjaa elokuvaksi.
Elokuva on kuvattu taidokkaasti, kuten myös leikattu. Värimaailma vaihtelee: välillä on lämpimiä sävyjä, välillä ankean harmaata ja välillä kelmeän vihreää. Lavastajat, maskeeraajat ja puvustajat ovat jälleen tehneet työnsä esimerkillisesti, eivätkä kovin monen muun elokuvan tekijät pysty samanlaisiin asioihin. Lempilavasteeni elokuvassa on hautausmaa, joka on todella karmiva, mutta silti tyylikäs. Visuaalisesti elokuva on erittäin hieno. Unkarilainen sarvipyrstö -lohikäärme on todella hyvin tehty, kuten myös vedenalainen maailma, sekä huipauksen maailmanmestaruuskisoissa nähtävä jättimäinen stadion. Äänimaailma pysyy erittäin mielenkiintoisena. John Williams ei jatkanut enää säveltäjänä, vaan tämän elokuvan musiikista vastaa Patrick Doyle, joka on ottanut työn onnistuneesti vastaan. Elokuvalla on hyvä soundtrack ja piinaava musiikki tuo lisätunnelmaa uhkaaviin kohtiin. Myös klassinen tanssimusiikki on erittäin hyvä.
Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä. Lisämateriaalina elokuvassa on poistettujen kohtauksien ja mainoksien lisäksi keskustelua päänäyttelijöiden kanssa; koetuksista kertovat pätkät Harry vs. Horntail: The First Task, In Too Deep: The Second Task, "The Maze: The Third Task; Cedricistä, Fleurista ja Krumista kertova Meet the Champions; lordi Voldemortista kertova He Who Must Not Be Named; tanssiaisiin valmistautumisesta kertova Preparing for the Yule Ball, sekä Reflections of the Fourth Film, jossa käsitellään sekä aiempia että tätä elokuvaa. - Uudella kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on mukana uusia extroja, kuten esittelyvideo elokuvalle vuodelta 2005, näyttelijöiden ja tekijöiden haastatteluja, lavasteiden esittelyä, sarjan eläimistä kertova Harry Potter and the Goblet of Fire: Some Animal Magic, sekä sarjan teosta kertovan dokumentin Creating the World of Harry Potter neljäs, lähes tunnin kestävä osa Sound and Music, jossa kerrotaan sarjan äänitehosteista ja musiikeista.
Yhteenveto:Harry Potter ja liekehtivä pikari on aivan mielettömän hieno jatko-osa sarjalle. Siinä jännitys ja huumori ovat täydellisessä tasapainossa keskenään. Myötähäpeää ja pelottavuutta löytyy myös. Elokuva kykenee keskittymään hahmoihin, vaikka siinä tapahtuu paljon muutakin. Uusi ohjaaja Mike Newell saa paketin pysymään onnistuneesti kasassa. Tekninen puoli on hienoa myös. Uudet roolitukset ovat sopivat. Gleeson Vauhkomielenä ja Fiennes Voldemortina ovat täydelliset ratkaisut. Tässä elokuvassa alkaa synkkä aikakausi Harryn elämässä ja aikuistuminen alkaa näkyä. Kirja on saatu hyvin siirrettyä elokuvaksi, vaikka monet asiat puuttuvat. Oleellinen on löydetty ja tunnelma on täydellinen. Harry Potter ja liekehtivä pikari kuuluu kaikin tavoin sarjan parhaimmistoon. Suosittelen sitä Potter-faneille ja kaikille muillekin. Muistakaa myös lukea kirja! Hauskana yksityiskohtana on lopputeksteissä tuleva teksti, ettei yhtäkään lohikäärmettä satutettu elokuvan teon aikana.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.7.2016 - Muokattu 27.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.ratscape.tumblr.com
Harry Potter and the Goblet of Fire, 2005, Warner Bros, Heyday Films, Patalex IV Productions Limited
