Pääosissa: Hugh Jackman, Kate Beckinsale, Richard Roxburgh, David Wenham, Shuler Hensley, Elena Anaya, Silvia Colloca, Josie Maran, Kevin J. O'Connor, Will Kemp, Alun Armstrong, Tom Fisher, Samuel West ja Robbie Coltrane
Genre: fantasia, seikkailu, toiminta, kauhu
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12
Van Helsing perustuu Universalin hirviöklassikkoelokuviin, jotka puolestaan pohjautuvat muun muassa Bram Stokerin ja Mary Shelleyn kirjoihin vampyyrikreivi Draculasta ja Frankensteinin hirviöstä. 2000-luvun taitteessa Universal Pictures alkoi kehitellä elokuvaa, jossa nämä hirviöt yhdistettäisiin ja esiteltäisiin uudestaan modernille yleisölle, yhtiön Muumio-elokuvan (The Mummy - 1999) osoittauduttua hitiksi. Muumion ohjaaja Stephen Sommers pestattiin myös tähän projektiin ja kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2003. Lopulta Van Helsing sai maailmanensi-iltansa 3. toukokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka kuitenkin sai lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta. Itse katsoin leffan pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun serkkuni näyttivät sen minulle. Kyseessä oli ensiesittelyni useisiin klassikkohirviöihin elokuvaformaatissa. Olen nähnyt leffan useasti uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt varmaan lähemmäs kymmenen vuotta. Kun huomasin Van Helsingin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.
Hirviönmetsästäjä Van Helsing saa tehtäväkseen matkustaa Transilvaniaan ja surmata pientä kylää kauhun vallassa pitävän vampyyrikreivi Draculan.
Muutamaa vuotta aiemmin Marvelin sarjakuviin perustuvan X-Men -elokuvan (2000) kautta kuuluisaksi noussut Hugh Jackman nähdään elokuvan nimikkohahmona, Van Helsinginä, alun perin vuonna 1897 Bram Stokerin luomana hirviönmetsästäjänä. Kuten jo Wolverinen rooli osoitti, Jackmanista löytyy karismaa toimintasankariksi (vieläpä menneisyytensä unohtaneeksi sellaiseksi) ja saman hän osoittaa myös tässä. Hän on nappivalinta Van Helsingiksi, hypäten hyvällä antaumuksella roolin vietäväksi. Hahmolle on myös kirjoitettu oiva kehityskaari, kun pitkään hirviöitä kylmästi tappanut Van Helsing joutuu viimeisimmällä tehtävällään ensi kertaa pohtimaan, onko oikein tehdä, kuten häneltä vaaditaan Vatikaanin salaisen veljeskunnan puolesta vai kuten hänestä tuntuu oikealta?
Elokuvassa nähdään myösTaru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Faramirina tunnettu David Wenham Van Helsingin apuun lähtevänä noviisi Carlina, vuotta aiemmin vampyyrien ja ihmissusien maailmaan Varjojen valtakunnan(Underworld - 2003) kautta hypännyt Kate Beckinsale transilvanialaiskylässä asuvana prinsessa Anna Valeriousina ja Will Kemp tämän prinssiveljenä Velkanina, Richard Roxburgh vampyyrikreivi Draculana, Elena Anaya, Silvia Colloca ja Josie Maran tämän morsiamina Aleerana, Veronana ja Marishkana, Kevin J. O'Connor Draculaa palvelevana Igorina, sekä Shuler Hensley Frankensteinin hirviönä. Sekaan mahtuu myös muita monstereita, kuten jättimäiseksi herra Hydeksi muuttuva tohtori Jekyll (Jekyllinä Stephen Fisher ja Hyden äänenä Robbie Coltrane), ihmissusia, sekä pahansuopia kääpiöolentoja. Beckinsale pärjää menevästi naispääroolissa, Wenhamin tuodessa kelpo huumoria mukaan. Hirviöiden näyttelijät taas ovat suorastaan ihanan teatraalisia rooleissaan, kanavoidessaan lähes vuosisadan vanhoja monsteriklassikkoleffoja.
Lapsena pidin Van Helsingistä valtavasti ja katsoin elokuvaa useita kertoja. Vuosien vieriessä katselukerrat ovat jääneet vähemmälle ja viime kerrasta onkin jo kulunut liki kymmenen vuotta. Kun palasin nyt elokuvan pariin, pelkäsin, ettei elokuva enää toimisi ja että saattaisin olla samaa mieltä kriitikoiden kanssa, jotka lyttäsivät leffan sen ilmestyessä. Ja mitä vielä, kyseessähän on edelleen todella viihdyttävä fantasiaelokuva, joka ihastuttavasti niputtaa ikonisia monstereita samaan tapahtumaketjuun. Leffan toimivuutta vain vahvistaa se, kuinka heikkoja esityksiä ennen sitä ja erityisesti sen jälkeen on jouduttu kärvistelemään läpi, oli kyse sitten vuotta aiemmin ilmestyneestä, myöskin klassikkohirviöillä leikkivästäHerrasmiesliigasta(The League of Extraordinary Gentlemen - 2003) tai jälkeenpäin ilmestyneistä vastaavanlaisista rainoista, kuten Varjojen valtakunnan yhä vain kehnommista jatko-osista, Hannu ja Kerttu: Noitajahdista (Hansel & Gretel: Witch Hunters - 2013), Dracula Untoldista (2014), I, Frankensteinista (2014) tai The Mummystä (2017).
Elokuva lähtee liikkeelle 1930-luvun klassikoita mukailevalla mustavalkoisella kohtauksella, jossa esitellään Frankensteinin hirviön synty ja onpahan mukaan tietty laitettu ikoninen "It's alive!" -huuto. Tämä ei jää ainoaksi klassikoiden toisinnoksi, vaan seasta löytyy paljon silmäniskuja näiden monsteriteosten ystäville. Alkuperäistarinoiden traagisuus on pidetty mielessä, mutta samalla modernit yleisöt on otettu huomioon. Nämä kaksi puolta kulkevat hyvin käsi kädessä ja tarjoavat napakan viihdepaketin, josta ei tylsää hetkeä löydy. Tarina vie hyvin mukanaan ja seikkailuhenki on vahvasti läsnä alusta loppuun. Taistelut eri hirviöitä vastaan ovat mainioita, paikoin jopa hieman jännittäviä. Huumoria löytyy seasta, samoin ripaus romantiikkaa. Jos elokuvalta hakee jotain erityisen syvällistä, se jättää luultavasti kylmäksi. Ikonisimpien elokuvahirviöiden yhteentörmäyksenä Van Helsing on kuitenkin varsin onnistunut tapaus.
Stephen Sommers oli viisi vuotta aiemmin siirtänyt Muumion onnistuneesti modernille yleisölle sopivaksi seikkailuleffaksi, joten oli täysin loogista, että hän hoitaisi muidenkin monstereiden yhteishipat. Sommersin työstä näkyy into näitä hirviöitä kohtaan ja hän rakentaakin erittäin viihdyttävän menon niiden ympärille. Hänen käsikirjoituksensa toimii passelisti, kuljettaen hahmoja jatkuvasti paikasta toiseen ja pyöritellessään hirviöitä menevästi. Van Helsingin tietokonetehosteet ovat nähneet jo parhaat päivänsä, mutta muuten filmi näyttää yhä hyvältä, paikoin jopa paremmalta kuin monet tänä päivänä ilmestyvät tehostemekastukset. Kuvaus on oivallista ja leikkaus napakkaa. Lavasteet ovat toinen toistaan upeammat ja pienoismallina toteutettu Frankensteinin linna on näyttävä ilmestys. Asut ovat tyylikkäät ja maskeeraukset oivalliset, etenkin Frankensteinin hirviöllä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Alan Silvestrin säveltämät erittäin toimivat musiikit lisäävät seikkailun tuntua. Tunnussävelmä jää herkästi soimaan päähän vielä parin päivän ajaksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Van Helsing, 2004, Universal Pictures, The Sommers Company, Stillking Films, Carpathian Pictures
Ohjaus: Mark Andrews ja Brenda Chapman Pääosissa: Kelly Macdonald, Emma Thompson, Billy Connolly, Julie Walters, Robbie Coltrane, Kevin McKidd, Craig Ferguson, Steve Purchell, Patrick Doyle, John Ratzenberger, Sally Kinghorn, Steven Cree ja Callum O'Neill Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia Kesto: 1 tunti 33 minuuttia Ikäraja: 7
Brave, eli suomalaisittain Urhea on Pixar-yhtiön kolmastoista animaatioelokuva. Yhtiö ilmoitti elokuvan teosta vuonna 2008 ja se kulki aluksi nimellä "The Bear and the Bow" (vapaasti suomennettuna "Karhu ja jousi"). Brenda Chapman kehitteli elokuvan idean, työsti sen käsikirjoituksen ja hänen oli tarkoitus ohjata leffa, mutta vuonna 2010 hänet korvattiin Mark Andrewsilla. Andrews muokkasi Chapmanin tekstiä, ennen kuin ääninäyttely ja animointi alkoivat. Lopulta Urhea sai maailmanensi-iltansa Seattlen elokuvajuhlilla 10. kesäkuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma hitti, joka voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot. Itse en käynyt katsomassa Urheaa, kun se ilmestyi Suomen elokuvateattereihin elokuussa, vaan katsoin sen vasta vuotta myöhemmin enoni kanssa. Pidin leffasta ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen muutaman vuoden tauon jälkeen uudelleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Keskiaikaisessa Skotlannissa kuningatar Elinor yrittää koulia villistä tyttärestään Meridasta hienoa prinsessaa. Kun Meridalle selviää, että hänet ollaan naittamassa jollekin kilpailevien klaanijohtajien pojista, hän karkaa ja tapaa noidan, jolta hän pyytää loitsua, joka muuttaisi hänen äitinsä. Muutos ei kuitenkaan ole sitä, mitä Merida odotti ja hänellä on seuraavaan auringonnousuun asti aikaa murtaa loitsu.
Urhea on Pixarin ensimmäinen naisvetoinen elokuva. Sen päähahmona nähdään skotlantilainen prinsessa Merida (äänenä Kelly Macdonald) ja elokuvan keskiössä on prinsessan vaikea suhde äitiinsä, kuningatar Elinoriin (Emma Thompson). Perinteiden puolesta puhuva kuningatar Elinor haluaa tyttärestään hienostuneen ladyn, jonka voisi naittaa toisen klaanin päällikön pojalle. Prinsessa Merida taas on kiinnostunut täysin muista asioista, kuten seikkailemisesta ja jousiammunnasta, joita hänen äitinsä ei hyväksy. Hahmojen välinen konflikti on hyvin rakennettu ja sitä kuljetetaan erinomaisesti kohti huipennustaan. On kiinnostavaa seurata, kuinka noidalta (Julie Walters) saatu loitsu alkaa muuttamaan niin äitiä kuin myös tytärtäkin.
Meridan ja Elinorin lisäksi tähän perheeseen kuuluvat myös kuningasisä Fergus (Billy Connolly), tarmokas mutta hieman hömelö johtaja, joka janoaa kostoa kauhistuttavalle Mor'du-karhulle, sekä Meridan pikkuveljet, Harris, Hubert ja Hamish, jotka tykkäävät tehdä erilaisia kujeita. Kuningas Fergus on erittäin mainio hahmo, jolle on myös kirjoitettu oivaa kehityskaarta. Identtiset kolmoset tarjoavat muutamat hyvät naurut, mutta jäävät hahmoina aika yksiulotteisiksi.
Muita hahmoja leffassa ovat Meridaa avioon hakemaan saapuneet klaanit. On kasvomaalaustensa puolesta selvästi Braveheart - taipumattomasta (Braveheart - 1995) inspiraationsa saanut päällikkö McIntosh (Craig Ferguson) ja hänen poikansa (Steven Cree), suurikokoinen päällikkö MacGuffin (Kevin McKidd) ja hänen väkivahva poikansa (myös Kidd), sekä pienikokoinen päällikkö Dingwall (Robbie Coltrane) ja hänen hajamielinen poikansa (Callum O'Neill). Klaanipäälliköt ovat vekkulimaisia tapauksia ja heidän riitansa hilpeitä. Lisäksi leffassa kuullaan myös Pixarin luottoääni John Ratzenberger yhtenä kuninkaan vartijoista. Toista vartijaa taas esittää säveltäjä Patrick Doyle.
Urhea oli Pixarin ensimmäinen perinteisempi satuseikkailu, minkä vuoksi monet taitavat kokea sen enemmänkin Disneyn kuin Pixarin teokseksi. On toki totta, että leffasta löytyy paljon tuttuja elementtejä Disneyn klassisista animaatioseikkailuista, mutta omasta mielestäni Urhea tuntuu juurikin Pixarin filmiltä. Yhtiö onnistui jälleen kerran tarttumaan johonkin klassiseen konseptiin ja kääntelemään sitä päälaelleen. Tavallisiin Disney-prinsessoihin verrattuna Merida on todella erilainen tapaus, sillä häntä eivät komeat ja uljaat prinssit voisi vähempää kiinnostaa, vaan hän etsii täysin omaa polkuaan. Toki Disneykin alkoi 1990-luvulla viemään pikkuhiljaa prinsessahahmojaan samanlaiseen suuntaan, mutta jopa Mulanin(1998) nimikkohahmolle piti heittää mukaan romanttinen side johonkin mieshahmoon. Vaikka Urheassa onkin mukana klaanien kilpakosijoita, ei siitä romanttista puolta löydy. Elokuva keskittyy täysillä äidin ja tyttären suhteeseen. Suhde on vaikeuksiensakin kera voimakkaasti toteutettu ja tuttuun Pixar-tapaan johtaa erittäin tunteikkaisiin hetkiin, joissa katsojan on vaikea olla herkistymättä.
Tarina on kaikin puolin hyvin rakennettu ja sitä kuljetetaan taidokkaasti eteenpäin. Erityisen hienoa on, kuinka ovelasti käsikirjoittajat ujuttavat mukaan aluksi pieniltä tuntuvia asioita, joiden todellisen merkityksen hoksaa vasta myöhemmin filmin aikana. Ja kun kyseessä on Pixar, on vielä erityisempää, kuinka kirjoittajat eivät lähde selittelyjen kautta avaamaan tiettyjä asioita liikaa, vaan he luottavat katsojan keskittymiseen ja siihen, että he osaavat itse tehdä johtopäätöksiä ja yhdistellä lankoja. Ohjauksen puolesta pidän valtavasti siitä, kuinka synkäksi elokuva uskaltaa mennä. Mor'du voi olla jopa aikuiskatsojalle hurja ilmestys, joten hirviömäinen karhu voi todella säikäyttää perheen pienemmät katsojat. Muutenkin mukana on kohtauksia, jotka saavat vanhemmatkin jännittämään. Synkkyyksien vastapainona on tietty ilahduttavaa ja innostavaa seikkailuhenkeä, lumoavaa taianomaisuutta, sekä tietysti paljon huumoria.
Kymmenessä vuodessa Urhean visuaalinen ilme ei ole heikentynyt yhtään ja elokuva näyttää yhä uskomattoman hienolta. Isolta televisioruudulta teräväpiirtona katsottuna voi nähdä kaikki Meridan villin tukan yksittäisistä hiuksista, sekä hahmojen kilttien pienimmätkin kuviot. Skotlantilaismaisemat ovat hengästyttävän upeita, ja vaikuttavasti animoitua, lähes aidolta videokuvalta näyttävää metsää esitellään onneksi paljon. Myös kuningatar Elinorin ja kuningas Fergusin linna on hieno ilmestys. Näyttävää animointia vain tukee vahva äänimaailma. Niin äänitehosteet kuin Patrick Doylen musiikit lisäävät paljon kokonaisuuteen.
Tyypilliseen Pixarin tapaan Urheasta löytyy tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin ja sarjoihin. Yhtiön ensimmäisestä filmistä, Toy Story - leluelämää(Toy Story - 1995) lähtien mukana ollut Pizza Planeetta -auto nähdään puuleluna noidan verstaalla, minkä lisäksi mökistä voi bongata puuhun kaiverretun Tarmo Karvasen Monsterit Oy -leffasta (Monsters, Inc. - 2001), sekä puisen Pixar-pallon. Monien Pixar-animaattoreiden opinahjojana toimineen California Institute of the Artsin animaatioluokkahuoneen numero A113 on hieman tavanomaista paremmin piilotettu - senkin voi löytää noidan mökistä, mutta roomalaisin numeroin!
Yhteenveto:Urhea on loistava fantasiaseikkailu, jossa Pixar onnistuu kääntämään tutut prinsessasatukliseet päälaelleen. Klaanien kilpakosijoista huolimatta elokuvasta ei romanttista puolta löydy, vaan prinsessa Merida pääsee vakuuttamaan itsenäisenä naisena, joka ei miestä tarvitse. Prinsessan ja hänen kuningataräitinsä välinen vaikea suhde on vahvasti rakennettu ja sitä syvennetään hienosti filmin kulkiessa eteenpäin. Yhtiölle tuttuun tapaan ihmisdraama saa myös herkistymään jossain kohtaa. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä läpi leffan ja seasta löytyy myös mystistä taianomaisuutta. Hauskaa huumoria on mukana paljon ja yllättäen elokuvasta löytyy aidosti jännittäviäkin hetkiä. Mor'du-karhu on niin lapsille kuin aikuisillekin hurja ilmestys. Kirsikkana kakun päällä toimii elokuvan upea visuaalinen anti. Animaatiolaatu on yhä todella vaikuttavaa. Kaiken kaikkiaan Urhea on mahtava animaatioseikkailu, josta koko perhe voi nauttia. Vaikka elokuva keräsikin ilmestyessään kehuja ja tahkosi rahaa lippuluukuilla, minusta tuntuu silti, että Urhea jäi Pixarilta hieman aliarvostetuksi ja jopa unohdetuksi teokseksi. Nyt kymmenvuotisjuhla onkin mitä parhain syy nostaa elokuva uudestaan esille.
Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Brave, 2012, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures
Ohjaus: Sarah Smith ja Barry Cook Pääosissa: James McAvoy, Hugh Laurie, Bill Nighy, Jim Broadbent, Imelda Staunton, Ashley Jensen, Marc Wootton, Robbie Coltrane, Andy Serkis ja Dominic West Genre: animaatio, seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 37 minuuttia Ikäraja: 7
Arthur Christmas, eli suomalaisittain Artturi Joulu - Joulupukin poika pohjautuu William Joycen lastensatuun Santa Calls vuodelta 1993. Aiemmin nukke- ja vaha-animaatioita tehnyt Aardman-yhtiö kiinnostui sadun sovittamisesta elokuvan muotoon, mutta koki, että heidän pitäisi toteuttaa se sittenkin tietokoneanimaationa. Aardman kääntyikin Sonyn animaatiostudion puoleen ja yhtiöt päättivät tehdä yhteistyötä. Animointi alkoi ja Artturi Joulu - Joulupukin poika sai ensi-iltansa marraskuussa 2011, suunnilleen kymmenen vuotta sitten. Elokuva ei ollut toivottu menestys lippuluukuilla budjettiinsa nähden, mutta se sai kehuja niin kriitikoilta kuin katsojiltakin. Itse näin filmin vasta muutamaa vuotta myöhemmin ja pidin sitä kelpo joululeffana. Kun huomasin Artturi Joulu - Joulupukin pojan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä arvostelemalla sen tälle joululle.
Joulu on melkein ohi ja niin Joulupukki kuin tontutkin ovat valmiina painumaan pehkuihin ahkeran yön jälkeen. Käy kuitenkin ilmi, että yksi lahjoista onkin jäänyt toimittamatta. Kun muut ovat sitä mieltä, että lahjan voi toimittaa vielä myöhemmin postissa, Joulupukin poika Artturi päättää lähteä itse kuljettamaan lahjan perille ennen aamua.
Elokuvan päähenkilö on James McAvoyn ääninäyttelemä Artturi Joulu, Joulupukin (äänenä Jim Broadbent) innokas poika, joka rakastaa joulua ja ihannoi suuresti isäänsä. Nopeasti käy kuitenkin selväksi, ettei Artturi ole erityisen pidetty perheensä keskuudessa, niin hänen kömpelyytensä kuin energisyytensä vuoksi. Tämä ei kuitenkaan poikaa lannista ja kun tilaisuus osuu kohdalle, hän päättää osoittaa olevansa ehta Joulupukin lapsi ja viedä lahjan pienelle tytölle, jonka joulu on vaarassa mennä pilalle. Alun pienestä ärsyttävyydestään huolimatta Artturi on erittäin pidettävä ja sympaattinen hahmo, jonka jouluinto levittää väkisinkin hymyn katsojan huulille.
Artturin isä, eli itse Joulupukki... tai siis, 20. Joulupukki, sillä elokuvan mukaan kyseessä ei olekaan mikään ikuisesti elävä taikahahmo, vaan Joulupukin titteli siirtyy pojalta pojalle, kun edellinen päättää jäädä kymmenien joulujen jälkeen eläkkeelle. Joka tapauksessa, nykyinen Joulupukki on hyvin erilainen tapaus kuin millaisia pukkeja on totuttu näkemään valkokankailla. Valkoinen parta, punainen nuttu ja lämmin hymy löytyvät, mutta niiden takana piileskelee ukko, joka ottaa kunnian tuhansien tonttujensa ahkerasta työstä ja toimii lähinnä visuaalisena keulakuvana vuoden suurimmalle lähetysoperaatiolle. On mielenkiintoista nähdä tällainen tulkinta hahmosta ja osittain jopa surullista, kun näkee, kuinka kovasti Artturi uskoo isänsä olevan sellainen legenda kuin Joulupukki saduissa on.
Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Joulupukin toinen poika, eli Artturin isoveli Steve (Hugh Laurie), joka on seuraavana jonossa perimässä Pukin titteliä, Joulupukin yli satavuotias ja höperö isä, eli entinen Pukki (Bill Nighy), Joulupukin vaimo, Joulumuori (Imelda Staunton), sekä tietty monet Joulupukkia auttavat tontut, joista tärkeimpänä nousevat esille Steven assistentti Peter (Marc Wootton) ja mestaripaketoija Bryony (Ashley Jensen). Steve on täysin erilainen kuin intoileva veljensä, nähden joulun vain mahdollisuutena parantaa tilastoja ja osoittaa, että hänestä tulee historian paras Joulupukki. Vanha Pukki taas on hulvaton tapaus, äksyillessään vähän väliä siitä, kuinka ennen kaikki oli paremmin ja kuinka joulu pitäisi hoitaa perinteikkäästi reen ja porojen kanssa, eikä nykyteknologian hömpötysten avulla.
Vaikka mukana onkin elokuvien kanssa lähes osaamaton Sony puskemassa kiusallisesti mukaan PlayStation-mainoksiaan, Aardman pitää huolen siitä, että Artturi Joulu - Joulupukin poika on vallan mainio ja oivaltava jouluseikkailu, mistä koko perhe voi nauttia. Kuten hahmoista kävi jo ilmi, elokuva leikittelee veikeästi sillä, kuinka näemme Joulupukin ja muun myyttiin liittyvän. Elokuva esittää hilpeitä mielikuvia siitä, kuinka Joulupukki ja tontut toimivat nykypäivänä. Porot jäävät talliin pureskelemaan rehuja, kun Joulupukki ja kumppanit kiitävät ympäri Maapalloa avaruusalusta muistuttavalla vempaimellaan, jolla lahjat voi jakaa ennätysajassa. Elokuva heittää hyväntahtoista huumoria siitä, kun iäkkäät pakotetaan käyttämään nykyteknologiaa, mutta kääntää sen myös toiseen suuntaan, kun Artturi päättää hyödyntää vanhanaikaisia metodeja saadakseen lahjan perille.
Vain hieman yli puolentoista tunnin kestossaan elokuva ei oikeastaan koskaan käy tylsäksi. Jotkut vaiheet Artturin seikkailussa eivät täysin saavuta potentiaaliaan ja muutama kohtaus tarvitsisi hieman enemmän potkua. Siitä huolimatta elokuva viihdyttää mukavasti läpi kestonsa, tarjoten samalla ihastuttavaa joulun henkeä. Nauraa saa useaan otteeseen ja huumoria löytyy moneen makuun. On visuaalista kohellusta, sekä nasevaa sanailua. Parhaat naurut tarjoaa vanha Pukki erilaisilla kertomuksillaan esimerkiksi siitä, kuinka melkein sytytti eräänä jouluna kolmannen maailmansodan, ollessaan tietämätön Kuuban ohjuskriisistä. Elokuva onnistuu myös lopussa yllättämään sillä, kuinka se iskeekään tunteisiin. Artturin perheongelmat ovat niin hyvin rakennetut kaiken taustalla, että kun niitä lopussa ratkotaan taidokkaasti, sitä saattaa ihan oikeasti herkistyä.
Parhaiten stop motion -animaationa toteutetuista Wallace & Gromit -lyhäreistään (1989-) ja Late Lammas -sarjasta (Shaun the Sheep - 2007-, mihin leffassa on muuten viittaus pehmolelun muodossa) tunnettu Aardman tekee tässä ensimmäisen tietokoneanimaationsa. Yhtiö saa onneksi pidettyä tietyn visuaalisen tyylinsä yllä erilaisellakin toteutustavalla ja visuaalisesti Artturi Joulu - Joulupukin poika on oivallinen teos. Hahmot ovat veikeän näköiset ja värimaailma on valloittava. Vaikka toisaalta haluaisinkin nähdä Aardmanin toteuttavan itseään juurikin stop motionina, ymmärrän täysin, miksi yhtiö koki, että tämä teos vaatisi tietokoneanimaatiota. Ohjaajina toimivat ensikertalainen Sarah Smith ja aiemmin Disneyn Mulanin(1998) ohjannut Barry Cook, joiden yhteistyö toimii erittäin hyvin. Smithin ja Peter Baynhamin työstämä käsikirjoitus on nokkela ja täynnä seikkailua, mistä Smith on voinut Cookin kanssa ammentaa lopulliseen filmiin. Myös äänipuoli on mainio ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit sisältävät jouluisia ja seikkailuhenkisiä melodioita.
Yhteenveto:Artturi Joulu - Joulupukin poika on erittäin mainio koko perheen jouluseikkailu, joka ilahduttaa kaikenikäisiä. Elokuva leikittelee hauskasti Joulupukkiin liittyvillä jutuilla, kääntäen asioita päälaelleen ja pohdiskellen, kuinka Pukki hoitaisi hommansa nykypäivänä. Aikuiset voivat nauraa sille, kuinka koko jouluyö on Joulupukille ja kumppaneille kuin maailman menestyksekkäin tavarantoimitusbisnes, kun taas lapsia hauskuuttavat monenlaiset kohellukset Artturin matkan aikana. Tarina pitää hyvin mukanaan läpi puolentoista tunnin keston ja vain parissa kohtaa leffasta jää kaipaamaan jotain enemmän. Hauskan ja viihdyttävän seikkailun aikana ei ehdikään edes tajuamaan, kuinka paljon hahmoista on alkanut välittämään, ennen kuin heidän väliset konfliktinsa ja draamansa todella lyödään pöytään filmin loppupäässä. Visuaalisesti elokuva on varsin hieno ja ääninäyttelijät tekevät mainiota työtä rooleissaan. Artturi Joulu - Joulupukin poika on kenties hieman unohdettu jouluanimaatio ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, suosittelen erittäin lämpimästi sen katselua.
Hyvää ja iloista joulua kaikille!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Arthur Christmas, 2011, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Aardman Animations
Ohjaus: Michael Apted Pääosissa: Pierce Brosnan, Sophie Marceau, Robert Carlyle, Denise Richards, Judi Dench, Robbie Coltrane, Desmond Llewelyn, John Cleese, Samantha Bond, Colin Salmon ja Serena Scott Thomas Genre: toiminta, jännitys Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia Ikäraja: 16
Kun maailma ei riitä on 19. James Bond-elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo ennen kuin sarjan kahdeksastoista osa, Huominen ei koskaan kuole (Tomorrow Never Dies - 1997) oli saanut ensi-iltansa. Tuottaja Barbara Broccoli näki uutisissa juttua suuresta öljykilpailusta ja pohti, että siitä saisi kiinnostavan lähtökohdan uuden leffan tarinalle. Hän palkkasikin Neal Purvisin ja Robert Waden kirjoittamaan idean pohjalta filmin käsikirjoituksen. Ohjaajaksi pohdittiin Joe Dantea ja Peter Jacksonia, kunnes hommaan valittiin Michael Apted ja kuvaukset alkoivat tammikuussa 1999. Alunperin filmin oli tarkoitus ilmestyä vasta vuonna 2000 ja sen nimen huhuiltiinkin olevan "Bond 2000", mutta Bondin suvun moton mukaan nimetty Kun maailma ei riitä saikin ensi-iltansa jo marraskuussa 1999. Elokuva oli suuri hitti, menestyen paremmin lippuluukuilla kuin Pierce Brosnanin kaksi edellistä Bond-leffaa 007 ja kultainen silmä(GoldenEye - 1995) ja Huominen ei koskaan kuole. Se ei kuitenkaan ollut kriitikoiden mieleen ja filmi jopa voitti huonoimman naissivuosan Razzie-palkinnon. Itse näin elokuvan ensimmäistä kertaa vuosia sitten lapsena, samana kesänä kun isäni näytti minulle kaikki tätä edeltäneet "viralliset" Bond-leffat, sekä tämän jälkeen ilmestyneen 007 - Kuolema saa odottaa (Die Another Day - 2002). Olen nähnyt elokuvan kenties kerran uudestaan, mutta siitäkin on jo aikaa. Nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa leffalla No Time to Die (2020), päätin katsoa ja arvostella sarjan aiemmat osat. Viikko sen jälkeen, kun olin katsonut Huominen ei koskaan kuole, katsoin Kun maailma ei riitä.
MI6 lähettää agentti James Bondin suojelemaan murhatun öljypohatan tytärtä, Elektra Kingiä, jonka uskotaan olevan seuraavaksi salamurhan kohteena.
Pierce Brosnan nähdään kolmatta kertaa maailman kuuluisimman agenttihahmon roolissa ja on kenties parempi tässä kuin kahdessa aiemmassa Bondissaan. Mutta niinhän sitä hoetaan, että kolmas kerta toden sanoo. Brosnanissa on hieman enemmän asennetta tällä kertaa ja samalla Bond-hahmokin tuntuu tehokkaammalta tehtävässään. Tehokkuutta kuitenkin vähennetään hieman sillä, että Bond saa heti alussa ikävän vamman, millä on haittansa taistelussa. Harmi vain, ettei tätä ideaa hyödynnetä loppuun asti ja vamma tuntuu unohtuvan aina välillä.
Tämänkertainen vihollinen on terroristi Victor "Renard" Zokas, jota näyttelee Robert Carlyle. Renardillekin alustetaan mielenkiintoinen oire: hänellä on nimittäin luoti päässä, mikä on vienyt häneltä tuntoaistin pois, jolloin hän ei tunne kipua ja voi myös taistella kauemmin. Valitettavasti tätäkään ei hyödynnetä yhtä hyvin kuin katsoja ehtii jo päässään kuvittelemaan, eikä hahmo muutenkaan tee lopulta vaikutusta. Erikoisen silmäluomensa, arpensa ja hiuksettomuutensa vuoksi Renard näyttää lähinnä Blofeld-kopiolta. Carlyle on pätevä roolissa, mutta käsikirjoitus ei tarjoa hänelle tarpeeksi. James Bond kohtaa tälläkin seikkailullaan naisen jos toisenkin. Sophie Marceau näyttelee Elektra Kingiä, edesmenneen öljypohatta sir Robert Kingin (David Calder) tytärtä, joka yrittää nyt pyörittää isänsä bisnestä ja jota Bondin täytyy suojella. Tätä hahmoa onnistutaan onneksi hyödyntämään hyvin ja hänen kanssa on tehty mielenkiintoisia ratkaisuja. Marceau on erittäin hyvä valinta osaansa, mitä ei todellakaan voi sanoa Denise Richardsista, joka esittää filmin toista Bond-tyttöä, ydinfyysikko Christmas Jonesia. Richards voitti roolisuorituksestaan huonoimman naissivuosan Razzien, mikä oli koko sarjan ensimmäinen Razzie-voitto. Itse tosin näen ongelman enemmänkin roolittajien puolella, jotka ovat ajatelleet, että supermallilta näyttävä Richards olisi uskottava ydinfyysikko. En nyt tällä tarkoita, etteikö ydinfyysikkojen joukosta löytyisi potentiaalisia supermalleja, mutta kun Richards vielä puetaan kuin hittipelihahmo Lara Croft, on häntä todella vaikea ottaa tosissaan ja hänet on selvästi valittu ulkonäkönsä vuoksi - varsinkin kun hänellä ei selvästi ole käsitystäkään, mitä hänen hahmonsa repliikit oikeasti tarkoittavat. Elokuvassa nähdään myös Robbie Coltrane 007 ja kultaisesta silmästä tuttuna Valentin Zukovskyna, huikea Judi Dench MI6:n pomona M:nä, Samantha Bond tämän sihteeri Moneypennynä, sekä Desmond Llewelyn viimeistä kertaa Bondin laitteistot valmistavana Q:na. Llewelyn ehti uransa aikana näytellä kahdeksassatoista James Bond -elokuvassa ja hän oli jokaisessa aivan mahtava. Hänen kohtauksiaan odottaa joka leffasta ja Llewelyn onnistui aina tuomaan lämpöä ja huumoria mukaan filmeihin. Llewelyn valitettavasti menehtyi auto-onnettomuudessa hieman Kun maailma ei riitä -elokuvan ilmestymisen jälkeen.
Kun maailma ei riitä lähtee käyntiin sarjan pisimmällä aloituksella ennen alkutekstejä ja tekee sen erittäin napakasti. Heti alussa nähdään vauhdikas, tiivistunnelmainen ja veikeä takaa-ajo veneillä, mikä muuttuu kaiken aikaa vain paremmaksi. Mukaan mahtuu hauskoja tilanteita ja onkin hieman harmi, ettei mikään loppuleffassa nouse samalle tasolle. Yhdessä kohtaa nähdään erittäin hyvä takaa-ajo lumisilla vuorilla, mistä löytyy myös omat kekseliäät hetkensä, mutta suurimmaksi osaksi aloituksen jälkeiset toimintakohtaukset jättävät hieman toivomisen varaa, eikä niissä ole toivottua jännitystä. Etenkin loppuhuipennus on hieman antikliimaksinen. Elokuva siis paljastaa parhaat korttinsa liian aikaisin, eikä enää myöhemmin osoita kunnon lahjoja. Tarinakaan ei erityisemmin nappaa mukaansa. Öljyyn liittyvä kertomus ei ole kovin mielenkiintoinen ja filmistä löytyy pitkäveteiset kohtauksensa. Elokuva aloittaa useita hyviä juttuja, mutta sillä on vaikeuksia viedä niitä päätökseen. Leffasta löytyy kuitenkin onneksi erittäin toimivia käänteitä, mitkä sysäävät sitä uuteen vauhtiin - vaikkakin vain vähäksi aikaa kerrallaan. Romanttinen puoli on tarpeeksi sujuvaa ja huumoria löytyy juuri sopivasti. Mukana on myös tahatonta huumoria, kuten yhden taistelun erikoinen helikopteri-jättisaha-viritelmä, mikä oli lapsena siistein juttu ikinä, mutta näin aikuisena se on lähinnä huvittava. Ei elokuva huono ole, mutta mahtavan 007 ja kultaisen silmän ja erittäin vaikuttavia toimintakohtauksia sisältäneen Huominen ei koskaan kuole -leffan jälkeen Kun maailma ei riitä on hieman unohdettava teos. Se on yksinään kelpo Bond-seikkailu, mutta siitä jää uupumaan vielä paljon, jotta sen voisi laskea sarjan parhaimmistoon.
Elokuvan ohjaaja Michael Apted ei säväytä taidoillaan yhtä hyvin kuin monet sarjan aiemmista tekijöistä, mutta hän pitää pakettia kuitenkin tarpeeksi toimivasti kasassa. Aptedin työtä on vaikeuttanut Neal Purvisin, Robert Waden ja Bruce Feirsteinin hieman epätasainen käsikirjoitus, sekä Denise Richardsin hölmö roolitus ydinfyysikoksi. Teknisesti filmi on kuitenkin taidokkaasti tehty, vaikka parissa kohtaa digiefektit pistävätkin silmään. Alun venetakaa-ajo on kuitenkin upea suoritus. Elokuva on kuvattu oivallisesti ja mukana on hienoja lavasteita. Ääniefektit ovat mainiot ja säveltäjä David Arnold tekee toistamiseen hyvää työtä musiikkien kanssa, tuoden kiinnostavasti mukaan elektronisempia vivahteita. Garbage-yhtiön esittämä tunnuslaulu "The World Is Not Enough" on iskevä voimaballadi, joka nostaa ihon helposti kananlihalle, jos äänenvoimakkuuden nupit vääntää kaakkoon.
Yhteenveto:Kun maailma ei riitä on kelpo Bond-leffa, josta löytyy selvät vahvuutensa ja heikkoutensa. Elokuvan aloitus on vahva, mutta sen jälkeen se kulkee epätasaisesti eteenpäin. Mukaan mahtuu niin pöhkön tyylikästä sahahelikopteria kuin oudosti roolitettua ydinfyysikkoa. Leffasta löytyy kuitenkin toimivia käänteitä, joiden avulla se lähtee aina hetkellisesti uuteen, mielenkiintoisempaan suuntaan - ainakin vähäksi aikaa. Filmi on paikoitellen hieman pitkäveteinen, eivätkä sen toimintakohtauksetkaan ole viihdyttävimmästä päästä. Loppuhuipennus on varsinkin pettymys. Hyvää huumoria kuitenkin löytyy ja epätasaisuudestaan huolimatta teos jää plussan puolelle. Pierce Brosnan tekee tähän mennessä parhaan suorituksensa James Bondina ja Desmond Llewelynin näyttelemän Q:n jäähyväiset on onnistuneen haikea hetki. Garbagen "The World Is Not Enough" -kappale on todella hyvä. Kun maailma ei riitä ei kuulu sarjan parhaimpiin eikä huonoimpiin, vaan se putoaa kaiken keskelle yhtenä sarjan unohdettavimmista teoksista. Suosittelenkin tämän vilkaisemista vasta, kun suuri osa 007-leffoista on nähty.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The World Is Not Enough, 1999, Eon Productions, Metro-Goldwyn-Mayer, Danjaq, United Artists
Ohjaus: Martin Campbell Pääosissa: Pierce Brosnan, Sean Bean, Izabella Scorupco, Famke Janssen, Joe Don Baker, Judi Dench, Gottfried John, Alan Cumming, Robbie Coltrane, Desmond Llewelyn, Tchéky Karyo ja Samantha Bond Genre: toiminta, jännitys Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia Ikäraja: 16
007 ja kultainen silmä on 17. James Bond -elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Edellinen Bond-filmi, Timothy Daltonin tähdittämä 007 ja lupa tappaa(Licence to Kill - 1989) ei tuottanut yhtä paljon kuin tekijät toivoivat, mutta se oli silti menestys ja sille alettiinkin heti suunnittelemaan jatkoa. Kuitenkin kesällä 1990 elokuvasarjan aloittaneen Albert R. Broccolin yhtiö Danjaq ja sarjan levittäjäyhtiö United Artists joutuivat ongelmiin keskenään. United Artists ja sen omistava yhtiö Metro-Goldwyn-Mayer myytiin ranskalaiselle Pathé Entertainment -yhtiölle, jonka johtaja halusi myydä sarjan levitysoikeudet eteenpäin. Koska tämä olisi rikkonut Danjaqin ja MGM:n alkuperäistä sopimusta, Danjaq haastoi Pathén oikeuteen. Pathé ei antanut periksi, mikä johtikin yhtiön ajautumisesta konkurssiin. Metro-Goldwyn-Mayer irtautui yhtiöstä vuonna 1992 ja vihdoin seuraavan James Bond -leffan teko voitiin aloittaa. Dalton oli kuitenkin sitä mieltä, että odotusaika oli ollut liian pitkä, eikä enää halunnut jatkaa roolissa. Rooliin pohdittiin mm. Mel Gibsonia, Hugh Grantia ja Liam Neesonia, kunnes siihen valittiin Pierce Brosnan, joka oli jo 007 ja kuoleman katseen(A View to a Kill - 1985) jälkeen ollut vahvasti ehdolla rooliin, muttei voinut olla mukana esiintyessään Remington Steele -sarjassa (1982-1987). Kuvaukset alkoivat tammikuussa 1995 ja lopulta 007 ja kultainen silmä sai ensi-iltansa samaisen vuoden marraskuussa. Elokuva oli jättimenestys, joka tuotti enemmän rahaa kuin moni sarjan aiemmista osista. Myös kriitikot kehuivat filmiä ja se oli ehdolla parhaan äänityksen ja parhaiden erikoistehosteiden BAFTA-palkinnoista. Itse näin elokuvan lapsena eräänä kesänä, kun isäni näytti minulle vanhat 20 James Bond -elokuvaa. Pidin leffasta todella paljon ja se nousikin suosikkieni joukkoon sarjasta. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan ja nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa filmillä No Time to Die (2020), oli aika katsoa koko sarja läpi. Katsoin 007 ja kultaisen silmän pari päivää 007 ja lupa tappaa -leffan jälkeen.
Kun neuvostoliittolainen asesatelliitti Kultainen silmä varastetaan, agentti James Bond lähetetään ottamaan kiinni varkaat, ennen kuin nämä pääsevät käyttämään sen hirmuista tuhovoimaa.
Vaikka 007 ja lupa tappaa -elokuvan arvostelussa harmittelinkin, ettei Dalton tehnyt kuin kaksi Bond-leffaa, Pierce Brosnan osoittaa heti tämän elokuvan alussa olevansa loistovalinta hänen seuraajakseen, eikä kestä kauaa, kun tämä harmitus unohtuu. Brosnan yhdistää Bondissaan Roger Mooren vitsailevan hurmurivaakojan ja Daltonin toiminnallisemman sankarin, ja tekee sen vieläpä hienosti. Brosnan ei koskaan lipsu liikaa toiselle puolelle, vaan tasapainottaa kaksi tyyliä erinomaisesti. Lisähienouden hahmoon tuo se, kuinka hänet esitetään usein ihmisenä, jolla on aitoja tunteita. Yhdessä kohtaa Bondilta kysytään, kuinka monta vodka martinia tarvitaan hukuttamaan tehtävillä tapettujen miesten aiheuttama piina Bondin mielessä ja Brosnan välittää hienosti ilmeellään, että agenttihommilla on kyllä vaikutuksensa hänen mieleensä. En yleensä välitä Brosnanista näyttelijänä, mutta tässä leffassa hän toimii todella hyvin.
Tällä kertaa James Bond saa vastaansa Janus-rikosorganisaation, johon kuuluvat mm. venäläiskenraali Ourumov (Gottfried John) ja huipputappaja Xenia Onatopp (Famke Janssen). Kenraali Ourumov on toimiva roisto, mutta Xenia varastaa show'n kaikissa kohtauksissaan. Tappamisesta kiihottuva Xenia on yksi parhaimmista Bond-vastuksista, etenkin Janssenin fantastisen roolityön vuoksi. Janssen todella hyppää osaansa sekopäisenä ja arvaamattomana tappajana, vahva hullunkiilto silmissään. John on sopiva osaansa, mutta jää täysin Janssenin varjoon. Perinteisenä Bond-tyttönä nähdään Izabella Scorupcon näyttelemä Natalya Simonova, venäläinen ohjelmoija, joka edustaa oman hahmotyyppinsä parhaimmistoa. Natalya ei todellakaan aio jäädä avuttomaksi neidoksi hädässä, vaan tekee itsekin kaikkensa selvitäkseen vaikeista paikoista. Hahmosta on tehty taidokkaampi kuin monista muista Bondin heiloista ja se tekee hänestä kiinnostavamman henkilön. Scorupco on vieläpä oikein mainio roolissaan. 007 ja kultaisessa silmässä on selvästi panostettu naishahmoihin tavallisia Bond-elokuvia enemmän. Sen lisäksi, että mukana on mahtava Xenia roistona ja erittäin hyvä Natalya Bondin mielenkiinnon kohteena, elokuvassa esitellään uusi M johtamaan salaista MI6-palvelua ja häntä esittää Judi Dench. Ai että, minä suorastaan rakastan Denchiä tässä roolissa! Heti, kun hän ensimmäisen kerran astelee kuvaan, hän täyttää tilan auktoriteetillään, mikä saisi välittömästi monet Bondin maailmanvalloittajapahiksista antautumaan. Heti ensimmäisellä lauseellaan hän osoittaa, ettei siedä nenälleen hyppimistä. Bondille Denchin M tokaisee, ettei pidä tämän toimintatavoista, vaan pitää Bondia seksistisenä dinosauruksena, joka kuului kylmään sotaan, eikä epäröi yhtään lähettää häntä kuolemaan maansa puolesta. Siinä, missä aiemmat M:t lähinnä vain antoivat Bondille tehtävänsä, Denchin M tuntuu todelliselta persoonalta ja jälleen kerran se tekee hahmosta kiinnostavamman. Dench omii roolin itselleen heti ensimmäisessä kohtauksessaan ja onkin sääli, ettei hahmoa nähdä paria kohtausta enempää. Elokuvassa ovat mukana myös Desmond Llewelyn vempainvalmistaja Q:na, Samantha Bond neiti Moneypennynä, Sean Bean agentti 006:na, Alan Cumming ohjelmoijanero Boriksena, Robbie Coltrane entisenä KGB-agentti Valentinina, sekä 007 vaaran vyöhykkeellä -elokuvassa (The Living Daylights - 1987) Whitaker-roistoa esittänyt Joe Don Baker uudessa roolissa Bondia auttavana, koomisena CIA-agentti Jack Wadena.
Kylmän sodan päätyttyä tekijät halusivat selvästi viedä Bond-sarjaa modernimpaan suuntaan. Sen lisäksi, että naisista tehdään vahvempia ja parempia hahmoja, leffa myös painottaa, ettei Bondin käytös naisia kohtaan ole yleensä ollut hyväksyttävää. Jopa Moneypenny huomauttaa, että agentin käytös voitaisiin laskea seksuaaliseksi ahdisteluksi työpaikalla, eikä voihkaise "oi James, ota minut!" kun näkee tämän. Teknologia on myös harpannut suuria loikkia eteenpäin ja Q:n laitteiden lisäksi filmissä käytetään täysin eri tavalla tietokoneita ja erilaisia ruutuja kuin aiemmin. Tekijät ovat kuitenkin halunneet tuoda jotain vanhoista Bondeista takaisin ja onkin veikeää, että näin omalla tavallaan totiseen leffan on saatu mukaan yliampuvia pahisten suunnitelmia ja vieläpä tarpeeksi uskottavasti. Elokuva päättää usein käydä eeppisissä mitoissa ja kuuden vuoden tauon ja oikeuskiistan jälkeen tekijät ovat halunneet tuoda Bondin takaisin valkokankaille oikein kunnon ryminällä... panssarivaunulla... pitkin Pietarin katuja. Huh, siinäpä vasta hieno kohtaus.
007 ja kultainen ase on yhä mielestäni yksi Bond-sarjan parhaista elokuvista. Sen hahmot ovat mielenkiintoisia ja mainioita tasapuolisesti niin hyvien kuin pahojen puolella. Elokuvan tarina on mukaansatempaava ja se sisältää paljon vangitsevia kohtauksia. Toimintapuoli filmissä on kyllä kunnossa - sen osoittaa jo erittäin hieno aloitus. Vaikka alun stuntti liittyen moottoripyörään ja lentokoneeseen on hyvin epätodennäköinen tosielämässä, on se todella vaikuttavasti tehty ja se naulaa katsojan penkkiinsä. Panssarivaunukohtaus on aivan mielettömän kova ja lopputaistelukin on upea. Mukana on myös taidokkaasti rakennettua jännitettä, etenkin Bondin räjähtävän kynän kanssa. Vastapainona jännitykselle ja toiminnalle on aidosti hyvää huumoria. Varsinkin Bondin ja Q:n väliset keskustelut ovat todella hauskoja. Yksi elokuvan parhaimmista puolista on kuitenkin se, että sen tarina tuntuu henkilökohtaiselta Bondille. Jo 007 ja lupa tappaa -leffan juoni oli henkilökohtainen Bondille, kun tämä lähti kostamaan pahiksille, mitä he tekivät Felix Leiterille. Tässä henkilökohtaisuus tuodaan eri tavalla ja sillä rakennetaan osuvaa konfliktia, mikä puretaan loppuhuipennuksessa voimakkaalla tavalla esiin. Jos minun pitäisi elokuvasta jotain kritisoitavaa sanoa, niin Bondin ja Natalyan romanssi ei ihan täysin toimi. Mukana on yksi rantakohtaus, mikä on turhan imelä ja minkä olisi voinut tehdä paljon paremminkin. Lisäksi en erityisemmin piittaa Éric Serran säveltämistä musiikeista. Parissa kohtaa ne eivät istu leffaan lainkaan.
Elokuvan on ohjannut Martin Campbell, joka ei ollut tätä tehdessään vielä erityisen iso nimi, vaikka olikin jo voittanut kymmenen vuotta aiemmin parhaan ohjauksen BAFTA-palkinnon Pimeyden ytimessä -minisarjasta (Edge of Darkness - 1985). Campbell tekee erinomaista työtä läpi leffan, rakentaen hienoa tunnelmaa (jos erästä romanttista osiota ei lasketa) ja saa näyttelijöistään kaiken irti. Tämähän ei jäänyt Campbellin ainoaksi kerraksi, kun hän toi Bondin takaisin vaikuttavalla tavalla, vaan hän pisti vielä paremmaksi Daniel Craigin tähdittämällä Casino Royalella (2006), mikä on muuten ehdoton suosikkini sarjasta. Jeffrey Cainen ja Bruce Feirsteinin työstämä käsikirjoitus on todella hyvä. Kaksikko on kirjoittanut kiehtovan kertomuksen ja täyttänyt sen hyvillä hahmoilla. Lisäksi filmi on visuaalisesti todella näyttävä, vaikka pari efektiä, kuten avaruudesta kuvattu maapallo, onkin nähnyt parhaat päivänsä. Etenkin kuvaus on erittäin tyylikästä ja mukaan mahtuu useita hienosti sommiteltuja otoksia, sekä taiturimaisia kamera-ajoja. Myös valaisua hyödynnetään esimerkillisesti. Leikkaus on taidokasta läpi leffan, minkä lisäksi lavasteet ovat oivalliset. Ääniefektit ovat hyvin rakennetut ja vaikken välitäkään Serran säveltämistä musiikeista, pidän kyllä Tina Turnerin laulamasta tunnuskappaleesta "GoldenEye".
Yhteenveto:007 ja kultainen silmä on yksi James Bond -sarjan parhaimmista elokuvista. Leffa siirtää Bondin hienosti modernimpaan aikaan, päivittäen mm. sarjan tapaa käsitellä tietokoneita ja etenkin naishahmoja. Tämänkertainen Bond-tyttö ei ole vain neito pulassa ja vahvin pahiskin on naispuolinen. Hienointa on kuitenkin Judi Denchin roolittaminen MI6:n johtajaksi, M:ksi. Hän on täydellinen valinta rooliin ja on vain sääli, että hän saa näin vähän ruutuaikaa. Pierce Brosnan on myös oiva valinta itse salaiseksi agentiksi, ja onnistuu olemaan sekä veijarimainen hurmuri, että tyylikäs toimintasankari - uudenlaisella ripauksella inhimillisyyttä. Toimintakohtaukset ovat erinomaisia ja jännittäviä. Itse tarinastakin löytyy hyvää jännitettä, asioiden muuttuessa henkilökohtaiseksi Bondille. Mukana on useita hienoja hetkiä ja filmi pitää tiukasti mukanaan loppuun saakka. Martin Campbell tekee loistotyötä ohjaajana ja näyttää ensimmäistä kertaa urallaan, kuinka Bond pitää tehdä. Aika lailla ainoiksi valituksen aiheikseni jäävät kömpelö romantiikka (etenkin siirappinen rantakohtaus), sekä Éric Serran säveltämät musiikit, jotka kuuluvat sarjan huonoimpien joukkoon. Sen sijaan Tina Turnerin "GoldenEye"-kappale on todella hyvä. Koska James Bond -leffoissa ei pääasiassa ole selkeää jatkumoa, eikä muutamia poikkeuksia lukuunottamatta filmejä tarvitse katsoa tietyssä järjestyksessä, kuuluu 007 ja kultainen silmä ehdottomasti niihin Bond-filmeihin, mitä suosittelen ensimmäisenä katsomaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
GoldenEye, 1995, Eon Productions, United Artists
Ohjaus: Steven Soderbergh Pääosissa: George Clooney, Brad Pitt, Matt Damon, Catherine Zeta-Jones, Vincent Cassel, Julia Roberts, Don Cheadle, Casey Affleck, Scott Caan, Shaobo Qin, Bernie Mac, Eddie Jemison, Carl Reiner, Elliott Gould, Albert Finney, Andy Garcia, Robbie Coltrane ja Bruce Willis Genre: trilleri, komedia Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia Ikäraja: S
Vuoden 1960 rikoselokuvan Kovat kaverit (Ocean's 11) uudelleenfilmatisointi Ocean's Eleven - korkeat panokset(Ocean's Eleven - 2001) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten jatkoa alettiin tietty suunnittelemaan. Ohjaaja Steven Soderbergh palasi ideoimaan jatko-osaa ja päätti myös ohjata sen. Kuvaukset alkoivat keväällä 2004 ja lopulta Ocean's Twelve sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva oli hitti, vaikkei päässytkään edellisen osan lipputulolukemiin. Filmi ei myöskään ollut yhtä pidetty kuin Ocean's Eleven - korkeat panokset kriitikoiden ja katsojien keskuudessa, eikä se ole jäänyt elämään samalla lailla kuin edeltäjänsä. Itse en ole koskaan aiemmin nähnyt Ocean's Twelveä. Näin muutama kesä sitten sarjan aloitusosan, mistä en erityisemmin pitänyt (näin jälkikäteen olen varma, että tämä johtui siitä, että olin todella väsynyt katsoessani elokuvaa aamuyöllä), joten en jaksanut katsoa sen jatko-osia. Kuitenkin kun Ocean's-sarja sai jatkoa lisäosaleffalla Ocean's 8 (2018), ajattelin, että voisin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Kun Ocean's 8 ilmestyi vuokrattavaksi, katsoin Ocean's Eleven - korkeat panokset uudestaan ja koska pidin siitä huomattavasti enemmän kuin aiemmin, katsoin Ocean's Twelven jo pari päivää myöhemmin.
Kasino-omistaja Terry Benedict jäljittää Danny Oceanin ja tämän rikoskumppanit, antaen heille kaksi viikkoa aikaa palauttaa varastamansa rahat tai muuten hän tappaa heidät. Tämä vaatii tietty uuden ryöstökeikan suunnittelun.
George Clooney nähdään toistamiseen Danny Oceanin roolissa ja vaikka hän tekee edelleen hyvää työtä näyttelijänä, ei hänen hahmonsa jaksa innostaa samalla lailla kuin ensimmäisessä osassa. Dannyn osuus on itse asiassa yllättävänkin pieni ja vaikka hän on jatkuvasti ruudulla, ei hän pääse tekemään mitään erityisen muistettavaa. Parissa kohtaa hänelle on annettu humoristisempia repliikkejä, mutta muuten Danny on aika unohdettava tapaus tällä kertaa. Muutkin "Oceanin yhdestätoista" tekevät paluun, mutta hekin tuottavat pääasiassa pettymyksen. Ocean's Eleven - korkeat panokset -arvostelussani kritisoin sitä, ettei hahmoille ole keksitty kunnollista sisältöä, mutta kehuin kuitenkin, että jokaisella on selvä tehtävä ryöstön aikana ja jokainen saa hyvin ruutuaikaa. Tässä leffassa näin ei tapahdu. Välillä joku hahmo saattaa olla niinkin kauan täysin minimaalisessa huomiossa, että hänet ehtii unohtaa kokonaan. Bernie Mac, Eddie Jemison ja Carl Reiner saavat harmillisen vähän tekemistä läpi leffan, eikä heidän hahmoille ole keksitty vieläkään lisäsisältöä. Malloyn veljekset (Casey Affleck ja Scott Caan) saavat enemmän puheenvuoroa, mutta samalla heidän hahmonsa tuntuvat täysin erilaisilta kuin viimeksi. Don Cheadle pääsee sentään ilahduttamaan hauskalla aksentillaan ja Shaobo Qin esittelee jälleen venyvyyttään. Matt Damonin Linus-hahmo on kirjoitettu aika ärsyttäväksi vinkuintiaaniksi ja Elliott Gouldin näyttelemä Reuben pysyy taka-alalla hoitamassa rahapuolta. Sentään Brad Pittin esittämä Rusty nousee isosti esille - hän tuntuu olevan jopa Dannya enemmän ruudulla. Rustyn menneisyyttä avataan hieman, mikä on omalla tavallaan hienoa, mutta samalla se vie myös liian paljon aikaa itse tarinasta. Näyttelijät tekevät ihan kelpo työtä sillä, mitä heille on annettu, mutta se ei todellakaan ole paljon. Elokuvassa nähdään myös vanhat tutut Julia Robertsin näyttelemä Tess Ocean, joka nousee hauskalla tavalla esiin, sekä Andy Garcian esittämä Terry Benedict, josta ei ole saatu luotua yhtä uhkaavaa kuin edellisessä osassa. Uusina tärkeinä hahmoina esitellään Catherine Zeta-Jonesin näyttelemä rikosetsivä Isabel, joka pääsee Oceanin tiimin jäljille, ja Vincent Casselin esittämä paroni Francois Toulour, joka ei ole kovin kummoisesti kirjoitettu tai näytelty hahmo.
Francoisin lisäksi itse elokuvakaan ei ole kovin kummoisesti kirjoitettu.Ocean's Twelve ei ole läheskään yhtä hyvä filmi kuin edeltäjänsä ja ymmärrän hyvin, miksi elokuvaa on kritisoitu. Mielenkiintoisesta lähtökohdasta huolimatta itse tarina ei ole kovin kiinnostava, sillä sen kerronta on aika kömpelöä. Siinä, missä Ocean's Eleven - korkeat panokset nappasi heti mukaansa ja ryöstön suunnittelu aloitettin hyvin nopeasti, Ocean's Twelvellä kestää yllättävän kauan lähteä käyntiin. Uuden ryöstön suunnittelu on hätiköiden esitetty, uusia hahmoja tuodaan mukaan todella oudosti ja aina kun jotain kiinnostavaa on tapahtumassa, elokuva leikkaa johonkin muuhun. Tämän lisäksi sekaan on tungettu romanssi, mikä vie paljon aikaa, eikä luultavasti kiinnosta lähes ketään. Suurimman osan ajasta tuntuu siltä, että tekijät ovat väkisin yrittäneet tehdä nokkelamman elokuvan kuin edeltäjästä, jolloin lopputulos ei ole läheskään yhtä sulava. Ocean's Eleven - korkeat panoksethan oli pohjimmiltaan hyvin simppeli filmi, mikä oli saatu kerrottua nokkelalla tavalla. Ocean's Twelve taas on turhan monimutkainen, eikä siten läheskään yhtä viihdyttävä tai koukuttava. Loppuun on tietty pitänyt tunkea suuri paljastus, kuten edellisessäkin osassa, mutta toisin kuin Ocean's Eleven, mikä sai katsojan haluamaan katsoa leffan uudestaan, jotta voisi löytää lisää vihjeitä loppuratkaisusta, Ocean's Twelve saa lähinnä miettimään, että olipa laiska ja kehnosti toteutettu huipennus.
En kuitenkaan sano, että kyseessä olisi huono elokuva. Ei, ongelmistaan huolimatta Ocean's Twelve on loppujen lopuksi ihan kivaa viihdettä, sillä mukaan on saatu joitakin aidosti todella hyviä hetkiä. Esimerkiksi yhdessä kohtaa päähenkilöt odottelevat juna-asemalla ja alkavat keskustella siitä, kuinka vanhana he pitävät Danny Oceania. Toisessa kohtaa Danny ja Rusty vain katsovat televisiota todella väsyneinä. Mukana on tällaisia yksittäisiä aivan mahtavia hetkiä ja tilanteita, jotka eivät välttämättä edistä juonta, mutta saavat hahmot tuntumaan aidoilta kavereilta. On myös huvittavaa, kuinka filmin ikäraja on saatu mahdollisimman alhaiseksi (Suomessa Ocean's Twelve on jopa sallittu kaikenikäisille!) sensuroimalla kiroilut pistämällä puhelin pirisemään kirosanojen päälle. Lisäksi elokuvan toisella puoliskolla on yksi pidempi, jopa hulvaton tilanne, mikä tuntuu jopa liiankin hyvältä kuuluakseen muuten näin keskinkertaiseen tekeleeseen. Tämän kohtauksen hauskuuden ymmärtämiseksi täytyy tosin tietää, ketkä näyttelijät esiintyvät kyseisessä kohtauksessa, sillä muuten tilanne ei välttämättä naurata lainkaan. Kyseessä on siis hauskempi filmi kuin edeltäjänsä, mutta muuten Ocean's Twelve kompastelee pahasti, eikä pääse lähellekään sarjan aloitusosan tasoa.
Ohjaaja Steven Soderbergh ei onnistu tällä kertaa pitämään pakettia kovin kummoisesti kasassa, mitä ei yhtään helpota George Nolfin paikoitellen kehnosti kirjoitettu käsikirjoitus. Nolfi on saanut aikaiseksi hyviä ideoita ja hauskaa dialogia, mutta hänellä on suuria vaikeuksia kertoa kunnon tarinaa. Välillä hieman sekava leikkaus ei yhtään helpota katsojan urakkaa pysyä mukana tapahtumissa. Sentään Ocean's Twelve on kelvollisesti kuvattu, mutta valitettavasti jotkut kuvat menevät pilalle tökeröiden värikikkailujen vuoksi. Lavastus- ja puvustustiimit ovat kuitenkin tehneet oivallista työtä ja elokuvan äänimaailma on hyvin rakennettu. Musiikintekijä David Holmes on saanut aikaiseksi mainioita sävelmiä, mutta myös hieman heikompiakin melodioita. Se toisaalta kuvastaa hyvin leffan muutenkin epätasaista toteutusta.
Yhteenveto:Ocean's Twelve on harmillisen keskinkertainen jatko-osa kekseliäälle ryöstötarinalle. Ohjaaja Steven Soderberg ja käsikirjoittaja George Nolfi yrittävät aivan liikaa tehdäkseen leffasta nokkelamman kuin edeltäjästään ja onnistuvat tekemään siitä vain sekavan. Tarina on paikoitellen todella kömpelösti kerrottu, eikä tapahtumia ole erityisen mukava seurata, kun elokuva ei päästä katsojaa kunnolla mukaan varastiimin puuhailuun. Elokuva ei onnistu edes tekemään jokaisesta tiimin henkilöstä tärkeän tuntuista tai kiinnostavaa. Osa hahmoista tuntuu vain pyörivän mukana, koska he olivat edellisessäkin osassa. Uudet hahmot taas ovat hieman tylsiä ja Vincent Cassel tekee yllättävänkin kehnon roolisuorituksen. Elokuva onneksi sisältää muutamia mahtavia hetkiä, joiden ansiosta leffan taso nousee hieman. Silti Ocean's Twelve on pettymys erittäin hyvän Ocean's Eleven - korkeat panokset jälkeen. Jos pidit edellisestä osasta, voihan tämänkin vilkaista, mutta sillä varoituksella, ettei se ole läheskään yhtä hyvä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ocean's Twelve, 2004, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, Jerry Weintraub Productions, Section Eight, WV Films III
Ohjaus: Amy Heckerling Pääosissa: Chevy Chase, Beverly D'Angelo, Dana Hill, Jason Lively, John Astin, Eric Idle, William Zabka, Mel Smith, Willy Millowitsch, Erika Wackernagel, Victor Lanoux, Massimo Sarchielli ja Robbie Coltrane Genre: komedia Kesto: 1 tunti 35 minuuttia Ikäraja: 7
Faijalla hommat hanskassa (National Lampoon's Vacation - 1983) oli pidetty menestyskomedia, joten jatkoahan sille tehtiin. Jatko-osan teko lähti liikkeelle nimellä "Vacation 2 Europe", mutta ilmestyessään kesällä 1985 sen nimi vaihdettiin onneksi National Lampoon's European Vacationiksi. Suomeen leffa saapui vuotta myöhemmin typerällä nimellä Mieletön kesis. Elokuva oli edeltäjänsä tavoin hitti, muttei kovin pidetty sellainen. Leffa oli jokseenkin jopa haukuttu, eikä se olekaan jäänyt elämään samalla tavalla edeltäjänsä tavoin. Itse näin Mielettömän kesiksen joskus lapsena, mutten muistanut siitä oikeastaan muuta kuin kohtauksen, jossa Griswoldien perhe jää Lontoossa jumiin liikenneympyrään, sillä perheen isä ei osaa ajaa "väärällä" puolella. Vuosien varrella mietin joskus, että olisi kiva katsoa leffa uudestaan, mutten koskaan tehnyt sitä. Kun vuonna 2016 arvostelin uuden Loman (Vacation - 2015) kesäleffana, päätin aloittaa uuden perinteen, eli arvostelen joka kesäksi yhden Loma-filmin. Kesällä 2017 arvostelin alkuperäisen Faijalla hommat hanskassa, joten nyt on tietty aika sen jatko-osalle, Mielettömälle kesikselle.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Faijalla hommat hanskassa!
Koheltava Griswoldien perhe voittaa Sika säkissä -kisailuohjelman pääpalkinnon, Euroopan matkan! Mikä voisikaan mennä pieleen...
Clark Griswoldia eli perheen isää näyttelee jälleen Chevy Chase, joka ei tässäkään osoita näyttelijänlahjojaan, mutta sopii silti pöhköilijän rooliin. Chase tuo oivaa lämpöä hahmoonsa ja hänen hölmöilyjään on hauska seurata. Myös Beverly D'Angelo palaa rooliinsa perheen äitinä, Ellen Griswoldina. Hänkään ei ole kummoinen, mutta toimii tarpeeksi hyvin. Hän ei ole yhtä hauska kuin miehensä, vaan hän edustaa perheen fiksumpaa puolta. Sen sijaan Clarkin ja Ellenin lasten näyttelijät ovat vaihtuneet. Koska edellisessä osassa Rusty-poikaa näytellyt Anthony Michael Hall ei halunnut jatkaa roolissaan, tekijät päättivät vaihtaa molemmat lapsinäyttelijät. Muutosta ei välttämättä edes huomaa, jos molempia leffoja ei katso lyhyen ajan sisällä, sillä uudet valinnat rooleihin eivät myöskään ole kovin kummoiset. Rustyn roolissa nähdään tällä kertaa Jason Lively, joka saa hahmon tuntumaan hieman surkuhupaisalta. Hän yrittää iskeä eurooppalaisia tyttöjä, mutta hänestä ei löydy minkäänlaista hurmuriainesta. Audrey-tyttöä taas esittää Dana Hill. Audreylla on poikaystävä nimeltä Jack (William Zabka), josta hän ei haluaisi olla erossa, eikä siksi halua lähteä matkalle. Audrey on paikoitellen aika ärsyttävä valittaja, mutta häneltäkin löytyy oivat hetkensä. Elokuvassa nähdään myös John Astin Sika säkissä -ohjelman juontajana, Mel Smith lontoolaisen hotellin omistajana, Monty Python -ryhmästä tuttu Eric Idle epäonnisena pyöräilijänä, Willy Millowitsch ja Erika Wackernagel Griswoldien saksalaisina sukulaisina (tai sitten ei), Victor Lanoux ja Massimo Sarchielli varkaina, sekä Harry Potter -elokuvista (2001-2011) tuttu Robbie "Hagrid" Coltrane kylpyhuoneen miehenä. Muut henkilöt ovat mukana lähinnä vain yksittäisten vitsien takia, eivätkä he ole kunnon hahmoja, vaan täysin yksiulotteisia tyyppejä, joihin Griswoldit törmäävät reissullaan.
Reissuna Mieletön kesis on ihan kiva. Suomessa siinä ei käydä, vaan Euroopan maat rajoittuvat Englantiin, Ranskaan, Italiaan ja Saksaan. Joka paikassa ihastellaan hieman nähtävyyksiä ja yritetään sopeutua erilaiseen kulttuuriin. Valitettavasti elokuva tuntuu todella paljon hillitsevän itseään, eikä uskalla lähteä täysillä käyntiin. Läpi leffan haluaisi nähdä enemmän hölmöilyjä. Jotkut jutut ovat onnistuneita ja menevät juuri niin kuin odottaakin. Esimerkiksi kivikyhäelmä Stonehengellä voi helposti arvata, että jossain kohtaa kivet kaatuvat kuin dominot. Kohtauksen hauskuuden tosin tarjoaa se, kun kivet hajoavat kaatuillessaan, jolloin valkoinen styroksi paljastuu täytteeksi. Saksassa Clark pääsee nolaamaan itseään hulvattomalla tanssikohtauksella, mutta Ranskassa toivoisi, että perhe vaikka vahingossa sottaisi Mona Lisa -taulun tai jotain. Leffa kulkee usein todella varoen, mikä on sääli, sillä siitä löytyisi potentiaalia.
Elokuva kuitenkin onnistuu viihdyttämään läpi kestonsa. Kohellukset ovat tarpeeksi erilaisia, jottei niiden aikana tylsisty, eikä aika käy pitkäksi leffaa seuratessa. Hassutteluista vain toivoisi koomisempia ja siihen toivoisi hieman energiaa lisää. Paikoitellen elokuva kulkee hieman laiskasti eteenpäin jolloin toivoisi, että siihen löytyisi jonkinlaista iskua. Vasta loppupäässä leffaan yritetään luoda jonkinlaista isompaa kuviota varkaiden avulla, mutta kun niitä ei pohjusteta lainkaan, ne jäävät vain yhdeksi tilanteeksi muiden joukossa. Mieletön kesis juoni on vain sitä, että Griswoldit kiertävät eri maita ja pöhköilevät. Muuta siitä ei löydy, eikä siitä toisaalta tarvitsekaan löytyä. Riittää kun siihen lisäisi uskallusta ja energiaa. Upeaa teosta tästä ei saisi millään, muttei kaikkien ole tarkoituskaan olla erityisen hienoja. Filmi sopii oivasti aivot narikkaan -viihteeksi, jota seuraa mielellään, mutta josta ei jälkikäteen muista paljoa - ehkä juuri ja juuri sen kun perhe jumittaa liikenneympyrässä, mikä ei valitettavasti ollut yhtä hauska juttu kuin muistin.
Elokuvan on ohjannut Amy Heckerling, joka ei ollut tätä ennen ohjannut montaa leffaa. Heckerlingin olisi pitänyt rohkeammin vaatia näyttelijöitä antamaan itsestään enemmän ja uskaltamaan lisää, jotta lopputuloksesta saisi nautittavamman. John Hughesin ja Robert Klanen käsikirjoituskaan ei ole kummoinen, joten siihenkin olisi pitänyt pistää uskallusta mukaan. Eri maiden maisemia on mukava katsella, joten niitä olisi voinut näyttää enemmänkin, mutta ehkä budjetti ei riittänyt Eiffel-tornin jälkeen muihin turistikohteisiin. Leffan kuvaus on ihan sujuvaa, kuten on myös sen leikkaus. Erikoistehosteet elokuvassa ovat naurettavan kehnoja, etenkin ihan lopussa. Charles Foxin musiikit eivät jää millään mieleen, mutta muutamaan otteeseen kuultava tuttu kappale "Holiday Road" jää jälleen päähän soimaan.
Yhteenveto:Mieletön kesis on ihan viihdyttävää, mutta aika unohdettavaa hömppää. Elokuvassa on hauskoja hetkiä, mutta se tuntuu olevan hieman liian varovainen, jolloin se ei saavuta täyttä potentiaaliaan. Useissa kohtauksissa olisi pitänyt olla uskallusta mennä pidemmälle, jotta niistä saisi oikeasti todella hauskat ja leffan taso paranisi. Edellisen osan tavoin tämäkin loma on aika episodimaisesti kerrottu ja koko juoni on vain sitä, että Griswoldit koheltavat eri Euroopan maissa. Eipä elokuva toisaalta enempää tarvitse, sillä sitä on mukava katsoa, vaikka se ei paljoa tarjoakaan. Näyttelijät eivät ole kovin hyviä, mutta silti sopivat rooleihinsa tarpeeksi toimivasti. Chevy Chase on jälleen huvittava säheltäjä, mutta kaikkein hauskinta olivat kuitenkin styroksista valmistetut Stonehengen kivet, jotka saavat ajattelemaan, ettei tähän kovin paljoa panostettu. Jos kaipaatte kivaa ja viihdyttävää kesähassuttelua, niin kannattaa Mieletön kesis vilkaista. Se on aika lailla samantasoista viihdettä kuin edeltäjänsä, joten jos piditte siitä, niin tämäkin toimii. Vaikka sanoinkin, että uusi perinteeni on arvostella joka kesäksi yksi Vacation-sarjan osista, seuraava osa ei ole luvassa ensi kesänä, vaan jo tänä jouluaattona, sillä kyseessä on joululeffa Joulupuu on kärvennetty (National Lampoon's Christmas Vacation - 1989).
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
National Lampoon's European Vacation, 1985, Warner Bros. Pictures
Ohjaus: David Yates Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, Ralph Fiennes, Alan Rickman, Maggie Smith, Helena Bonham Carter, Matthew Lewis, Tom Felton, Bonnie Wright, Julie Walters, David Thewlis, Ciarán Hinds, Evanna Lynch, James Phelps, Oliver Phelps, Jason Isaacs, Helen McCrory, Warwick Davis, Robbie Coltrane, Jim Broadbent, David Bradley, Emma Thompson, John Hurt ja Michael Gambon Genre: fantasia, seikkailu Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia Ikäraja: 12
Harry Potter on ehdottomasti minulle kaikista tärkein tarina. Äitini luki minulle Potter-kirjoja (1997-2007), kun olin ihan pieni ja olin nähnyt Potter-elokuvia (2001-2011) sitä mukaan, kun niitä ilmestyi kauppoihin. Sarjan taikamaailma on ollut minulle tuttu ihan lapsesta lähtien ja Tylypahka on osittain ollut minun "toinen kotini". Sinne oli helppo paeta muuta maailmaa ja oli aina niin hienoa päästä jälleen seikkailemaan Harryn, Ronin ja Hermionen kanssa. Ei siis mikään ihme, että sarjalla on niin suuri arvo minulle. Muistan, kun menin katsomaan Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:n, sen ensi-iltapäivänä kesällä 2011 ja minun vatsani oli jännityksestä sekaisin aamusta alkaen siihen asti, että elokuva oli päättynyt. Se oli tietysti minun eniten odottamani elokuva siltä vuodelta. Minua jännitti, miten sarjan lopetus oltiin saatu muutettua elokuvaksi ja olisiko se niin hieno kuin toivoin. Kun elokuva päättyi, minulle oli hyvin vaikeaa sisäistää se fakta, että tämä olisi viimeinen osa. Olen nähnyt elokuvan tietysti jälkikäteen useaan otteeseen, enkä vieläkään pysty katsomaan elokuvaa läpi ilman, että sisälläni on voimakas tunne, joka kertoo siitä, kuinka tärkeä elokuva on kyseessä. Kuitenkaan Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 ei ollut sarjan viimeinen tuotos ja tarina jatkuikin Harry Potter ja kirottu lapsi (Harry Potter and the Cursed Child - 2016) -nimisellä näytelmällä, jonka käsikirjoitus julkaistiin myös kauppoihin. Se jatkaa tarinaa siitä, mihin tämä loppuu. Sen lisäksi tänä vuonna ilmestyy myös elokuva Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them - 2016), joka taas kertoo ajasta pitkälti ennen Harry Potterin tapahtumia. Juuri sitä elokuvaa varten täytyi jälleen ottaa vanhat kunnon Potter-elokuvat hyllystä, katsoa ne uudestaan ties kuinka monetta kertaa ja arvostella ne.
Harry, Ron ja Hermione palaavat Tylypahkaan tuhoamaan viimeiset hirnyrkit. Valitettavasti lordi Voldemort on saanut selville heidän suunnitelmansa ja taikakoulu muuttuu sotatantereeksi.
Vaikka Daniel Radcliffe olikin useaan otteeseen humalassa kuvauksissa, hänen suorituksensa Harry Potterina tuntuu olevan vihdoin juurikin oikea. Harry on hyväksynyt paikkansa maailmassa ja hän tietää tasan tarkkaan, mitä hänen täytyy tehdä, voittaakseen Voldemortin. Hän myös tietää, ettei hänen oma tulevaisuutensa välttämättä ole kovin valoisa, mutta onkin valmis menemään niin pitkälle kuin vain voi, jotta hänelle rakkaat henkilöt olisivat turvassa. Harry nähdään tässä erittäin vakavana, eikä hänen kasvoillaan näy hymyä kovinkaan usein. Eipä hänellä oikeastaan ole mitään syytä hymyillä. Rupert Grintin näyttelemä Ron Weasley ja Emma Watsonin esittämä Hermione Granger pysyvät tietysti Harryn tukena, vaikka mikä olisi. Hahmot toimivat taistelussa enemmän kahdestaan ja he alkavat vielä enemmän lämmetä toisilleen. Sekä Grint että Watson suoriutuvat mallikkaasti rooleistaan. Matthew Lewisin näyttelemä Neville Longbottom on muuttunut kömpelöstä pojasta sankariksi, joka johtaa muita Tylypahkan oppilaita taistoon. Nevillen hahmokaari on yksi parhaista, sillä muutos on niin selkeä. Harryn tyttöystävä/Ronin sisko Ginny Weasley (Bonnie Wright) ei paljoa tee, mutta näkyy välillä taustalla taistelemassa. Luna Lovekiva (Evanna Lynch) pääsee auttamaan Harrya tehtävässä, muttei erityisemmin osallistu sotaan. Muut tutut oppilaat, kuten Seamus Finnigan (Devon Murray), Dean Thomas (Alfred Enoch), Cho Chang (Katie Leung) ja Lavender Brown (Jessie Cave) nähdään myös elokuvassa. Seamusin pyrotaidoille on vihdoin oikeatakin käyttöä.
Maggie Smithin näyttelemä Professori McGarmiwa nähdään jälleen, kuten muutkin Tylypahkan opettajat. McGarmiwa on synkempi kuin aiemmin, mutta hän tuo myös hieman huumoria mukaan ja välillä hän näyttää äidillistä huolta oppilaitaan, etenkin Harrya kohtaan. Professori Kuhnusarvio (Jim Broadbent) ei paljoa tee, mutta pääsee silti näkymään ruudulla, kuten myös professori Lipetit (Warwick Davis). Emma Thompsonin näyttelemä ennustuksen opettaja professori Punurmio nähdään taas, mutta Robbie Coltranen osuus Hagridina jää hyvin pieneksi. Vahtimestari Voro (David Bradley) käväisee elokuvassa pari kertaa ja on kaikessa yrmyilyssäänkin oikein mainio tapaus. Feeniksin killan jäsenet osallistuvat tietysti mukaan taisteluun. Remus Lupin (David Thewlis), Nymfadora Tonks (Natalia Tena) ja Kingsley Kahlesalpa (George Harris) nähdään kaikki lyhyesti. Molly ja Arthur Weasley (Julie Walters ja Mark Williams) ovat saapuneet koululle suojelemaan lapsiaan ja mukana ovat myös Fred ja George Weasley (James ja Oliver Phelps), sekä pari kertaa taustalla vilahtava Percy Weasley (Chris Rankin). Arthur Weasley ei paljoa tee elokuvan aikana, mikä oli hieman sääli. Bill Weasley (Domhnall Gleeson) ja hänen vaimonsa Fleur Delacour (Clémence Poésy) nähdään elokuvan alussa lyhyesti. Ralph Fiennesin näyttelemä lordi Voldemort tuntuu samaan aikaan sekä vaarallisemmalta, että myös heikommalta. Fiennes on edelleen täydellinen valinta pimeyden ruhtinaan rooliin, ja hänen eleensä ja ilmeensä toimivat pahiksella uskomattoman hienosti. Voldemort päästelee välillä hieman kummallisia äännähdyksiä, jotka ovat aika koomisia, mutta ne tuovat tavallaan oman lisäyksensä hahmoon. Voldemort myös näyttää ensimmäistä kertaa oikeasti pelkoa, tajutessaan, että Harrylla on todellinen mahdollisuus voittaa hänet.
Muina pahiksina nähdään tietysti Alan Rickmanin näyttelemä Severus Kalkaros, jonka taustoja avataan hieman enemmän. Kalkaros on myös yksi parhaiten kirjoitettuja hahmoja sarjassa, sillä hänestä paljastuu kaiken aikaa jotain uutta, eikä hän oikeasti ole se luihu, ilkeä mies, millaisena hänet esitettiin ensimmäisessä elokuvassa. Alan Rickman on tietysti erinomainen roolissaan. Levätköön hän rauhassa. Helena Bonham Carter sopii täydellisesti hulluksi Bellatrix Lestrangeksi. Hahmo nähdään hieman erilaisena elokuvan alussa, mutta silloin kyseessä ei olekaan oikea Bellatrix. Jason Isaacsin näyttelemä Lucius Malfoy on vielä heikommassa hapessa kuin aiemmin. Narcissa Malfoy (Helen McCrory) ei paljoa tee taistelussa. Luciuksen ja Narcissan poika Draco Malfoy (Tom Felton) on yhä vain vähemmän ja vähemmän paha, eikä enää tiedä, mitä haluaa elämältään. Sarjan alkupäässä ylimielisiltä vaikuttaneet Lucius ja Draco ovat myös muuttuneet hienosti sarjan aikana. Muita hahmoja elokuvassa on mm.Harry Potter ja viisasten kivestä tuttu maahinen Lujahaka, jota näyttelee myös Warwick Davis. Samasta elokuvasta tuttu Ollivander (John Hurt) nähdään ihan elokuvan alussa. Uutena hahmona sarjaan esitellään professori Dumbledoren veli, Aberforth Dumbledore, joka on hyvin erilainen hahmo kuin veljensä, vaikka vaikuttaakin myös arvokkaalta. Aberforthina nähdään Ciarán Hinds.
Elokuvan alussa näytetään Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:n loppukohtaus pätkittynä, jossa lordi Voldemort löytää seljasauvan Dumbledoren haudasta. Sen enempää aiempia tapahtumia ei oikeastaan pohjusteta, vaan tarinaa jatketaan sillä oletuksella, että katsojat ovat nähneet aiemmat elokuvat. Harry, Ron, Hermione, Luna, Lujahaka ja Ollivander ovat turvassa Billin ja Fleurin luona Simpukkamökissä, mutta eivät kauaa; pääkolmikon täytyy saada tehtävänsä päätökseen. Lujahakan kautta he saavat selville, että yksi hirnyrkeistä on piilotettu Irveta-pankkiin ja Harrylle selviää myös, että yksi löytyisi Tylypahkasta. Heidän täytyy siis suorittaa mahdottomuus mahdottomuuden perään, eli murtautua pankkiin, mitä kukaan ei ole ennen pystynyt toteuttamaan ja sen jälkeen päästä salaa Tylypahkaan, jota vartioivat Voldemortin kuolonsyöjäjoukot ja ankeuttajat. Todelliset ongelmat alkavat, kun Voldemort saa selville Harryn suunnitelman ja johtaa joukkonsa kohti Tylypahkaa. Kuten jo aiemmin on saattanut arvata, Harry Potterin lopetus on massiivinen, eikä kovin monelle hahmolle käy hyvin.
Siitä hetkestä, kun Warner Brosin logo liukuu pilvien halki, kuva kulkee sen läpi ja näytetään tylyksi muuttunut, ankeuttajien ympäröimä Tylypahka, elokuva on täydellinen. Tai ainakin melkein. Muutama asia on poistettu kirjasta, jotka olisivat mielenkiintoisia sivujuonia, mutta kun muuten kokonaisuus toimii niin mielettömän hienosti, ei katsojana välttämättä edes jää kaipaamaan niitä. Henkilölle, jolle Harry Potter on erittäin tärkeä - jolle tarina on tuttu lapsuudesta lähtien, tämä elokuva pääsee koskettamaan niin voimakkaasti, ettei sitä välillä ole kovin helppoa katsoa. Elokuvasta näkee, että sen tekijät ovat tienneet sen olevan viimeinen osa. Näyttelijöistä näkee, että he tietävät tämän olevan viimeinen. Katsojat tietävät, että tähän Harryn tarina päättyy. Ja sen ei tietenkään halua päättyvän. Kun lopputaistelu lähestyy, niin itsestäni alkaa tuntua jo pahalta, sillä en halua, että tarina olisi jälleen ohi. Joka kerta, kun Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 päättyy, minulle tulee todella tyhjä olo. Kuin ankeuttaja, sarjan päättyminen vie itsestäni onnen tunteen, vaikka tiedänkin, että pystyisin katsomaan elokuvat vaikka heti uudestaan. Tai lukemaan kirjat. Kovin moni elokuva ei pysty koskettamaan minua niin syvästi kuin tämä. Minä en yleensä itke elokuvien aikana, mutta on se pakko tunnustaa, että parina kertana, kun olen tätä katsonut, niin kyynel on valunut poskea pitkin. Siinä on ehkä suurin syy, miksi tämä kuuluu suursuosikkieni joukkoon.
Silti minun on pakko myöntää, että itsenäisenä teoksena tämä ei ole kaikista parhain. Jos ei ole koskaan ennen nähnyt Harry Potter -elokuvia tai lukenut sarjan kirjoja ja katsoo tämän vaikkapa televisiosta, niin eihän tässä ole paljoa järkeä. Se ei selittele erityisemmin mitään, eikä muisteluosioihin pääse kiinni, jos tarina ei ole tuttu. Toisaalta on täysin järjetöntä miettiä tätä itsenäisenä teoksena. Nimensä mukaisesti tämä on "osa 2" ja se kuuluukin katsoa yhdessä ensimmäisen osan kanssa. Ja ne kaksi osaa kuuluu katsoa yhdessä muiden sarjan elokuvien kanssa. Jos siis joku on nyt jostain kumman syystä tehnyt sen virheen, että on aloittanut tästä elokuvasta, niin omapa on mokasi. Katso aiemmat elokuvat läpi ja palaa vasta sitten tähän osaan. Siinä kohtaa elokuvan hienous aukeaa.
Takaisin itse tarinaan: Elokuvan alku on tunnelmaltaan hyvin samanlainen kuin edellisen osan loppu. Sama seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja Irveta-kohtaus on aivan loistava aloitus. Tavallaan elokuva tuntuu enemmän Potterilta kuin edellinen osa, sillä tässä paikat ovat tutumpia, kun taas Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:ssä käytiin useissa paikoissa, joita ei oltu aiemmin nähty, esimerkiksi joissain metsissä ympäri Brittejä. Katsoja pääsee heti jännitykseen mukaan, eikä elokuva päästä irti otteestaan - ei edes siinä kohtaa, kun lopputekstit alkavat. Kun päästään Tylypahkaan, niin elokuva muuttuu sotaleffaksi; kivääreiden ja konetuliaseiden sijaan vain käytetään taikasauvoja ja loitsuja. Etenkin kovimmille faneille voi elokuva tuottaa helposti surua, kun näkee tuttujen hahmojen kuolevan ja rakkaan Tylypahkan tuhoutuvan taistelussa. Kun taikakoulua pitää kuin kotinaan, niin ei sellaisen paikan romuttumista ole helppoa katsoa. Eikä ole Harryllekään. Hän joutuu seuraamaan sivusta, kun hänelle rakkaat ihmiset menehtyvät ja hänen silmistään näkyy syyllisyyden tunne, sillä hän kokee olevansa taistelun aiheuttaja. Silti hän tietää, että sille kaikelle on tarkoituksensa. Hänen täytyy vain löytää itsestään voimaa, jotta voi voittaa Voldemortin.
Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 on erittäin synkkä elokuva. Ei vain teemoiltaan, vaan kuvat ovat oikeasti useasti todella pimeitä. Elokuva tapahtuu suurimmaksi osaksi yhden yön aikana, joten päiväsaikaan sitä voi olla vaikea katsoa, kun valo heijastaa ruudulta. Suosittelenkin siis jopa pimentäviä verhoja tai ihan vain katsomaan elokuvan illalla tai yöllä. Vaikka hahmoja näkee kuolevan ja kamalat tunteet, joita hahmot kokevat, välittyvät hienosti kotikatsomoonkin, niin elokuvaan on silti saatu toimivasti mukaan hieman huumoriakin, etenkin professori McGarmiwan ja vahtimestari Voron, sekä varmaan monelle tulleen yllätyksen, eli lordi Voldemortin kautta. Pidän siitä, että sarjassa on uskallettu ottaa jälleen askel synkempään suuntaan, enkä usko kovinkaan monen odottaneen, että sarja päättyisi iloisissa merkeissä. Jos on herkkä itkemään elokuvien aikana, niin annan neuvoksi kaivaa nenäliinat esiin kyyneleiden pyyhkimistä varten. Varsinkin noin puolessa välissä elokuvaa on pitkä, surullinen osuus, kunnes jälleen taistellaan. Taistelukohtaukset ovat todella hienoja ja etenkin lopputaistelu on aivan huikean upea!
Kuten jo sanoin, elokuvasta näkee, että tekijät ovat tienneet sen olevan sarjan viimeinen. Siitä syystä elokuvaan on lisätty mukaan paljon viittauksia aiempiin elokuviin. Ensinnäkin tarvehuoneessa katsoja pääsee näkemään esimerkiksi Viisasten kivestä tutut shakkinappulat, Salaisuuksien kammiosta tutut riiviöt ja possupatsaan, joka näkyi Valedron muistossa. Myös pimeyden voimilta suojautumisen luokasta tuttu lohikäärmeen luuranko näkyy vilaukselta. Sen lisäksi taistelun aikana yhdessä kohtauksessa Harry, Ron ja Hermione kohtaavat erilaisia, entuudestaan tuttuja vaaroja, jotka ilmestyvät samassa järjestyksessä kuin sarjassa: peikko, jättihämähäkit, ihmissusi ja lauma ankeuttajia. Tällaiset pienet yksityiskohdat tuovat vielä lisää eloa ja tunnetta mukaan elokuvaan ja lisäävät "nautintoa" katsojan - etenkin fanin - kokemukseen. Uusia asioita tai paikkoja ei oikeastaan esiinny elokuvassa, vaan lähes kaikki on jo tuttua. Merkittävimmät uudet jutut ovat Aberforth Dumbledore, Tylypahkan taistelevat patsaat, sekä peikot/jättiläiset, jotka ovat hyvin erilaisia kuin Viisasten kivessä esiintynyt yksilö. Sarjassa päästään myös jälleen näkemään lohikäärme, tällä kertaa vaalean harmaa, sokea "ukrainalainen rautamaha".
Kolmen edellisen osan tapaan Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:n on ohjannut David Yates, joka on tehnyt erittäin hienoa työtä sarjan päätöksen kanssa. Steve Kloves on saanut kirjan siirrettyä upeasti elokuvakäsikirjoitukseksi. Vaikka jotkut asiat puuttuvat, joita kirjassa esiintyy, pysyy kokonaisuus silti täydellisesti kasassa. Elokuva on kuvattu erittäin hyvin ja kaikkien tyylikkäiden taistelukuvien ohella yhdet lempikuvistani elokuvassa ovat Irvetassa nähtävät, yläkulmasta otetut kuvat Hermionesta ja Ronista, jotka tuovat uhkaavaa tunnelmaa todella hienosti lisää. Leikkaus on sujuvaa. Visuaalisesti elokuva on tietysti erittäin hieno. Ainoa ongelmani on, että kohta jossa lennetään luudanvarsilla liekkien läpi, näyttää hieman heikosti toteutetulta ja siitä näkee selkeästi, että luudat heiluvat todellisuudessa vihreiden kankaiden edessä. Värikkääksi tätä ei voi oikeastaan kutsua, sillä saturaatiota on vähennetty selvästi, jolloin harmaan eri sävyt tuntuvat luovan elokuvan värimaailman. Musiikista vastaa edellisen elokuvan tavoin Alexandre Desplat ja hän on luonut erittäin kauniin ja täydellisyyttä hipovan soundtrackin sarjan päätöselokuvalle. Vaikka elokuvaa varten sävellettyä musiikkia jaksaisi kuunnella ties kuinka paljon ja se tuo tunnelmaan oman lisäkosketuksensa, niin kohdat joissa musiikkia ei esiinny lainkaan, ovat myös todella vaikuttavia. Välillä pelkkä hiljaisuus on äärimmäisen koskettavaa kuultavaa. Ilman musiikkia myös huikeasti luotu äänimaailma pääsee paremmin esille. Hienoa oli tietysti kuulla tuttu, ensimmäisten elokuvien teemamusiikki parissakin kohtaa, mikä aiheuttaa joka kerta itselleni kylmiä väreitä. Iho menee muutenkin kananlihalle useaan otteeseen elokuvan aikana. Lavastus, puvustus ja maskeeraukset ovat täydellisesti toteutettuja.
Blu-rayn kuvanlaatu on upea; se on terävä ja täysin moitteeton. Lisämateriaalina Blu-raylla on Maximum Movie Mode, jolla elokuvan voi katsoa tietoiskujen kanssa, jolloin leffa kestää hieman kauemmin. Mukana levyllä on myös pätkä Final Farewells from Cast and Crew. - Uudella kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on mukana uusia extroja, kuten Pottermoren esittelyvideo, Harry Potterin päättymisestä kertovia pätkiä, leffojen tekosalaisuuksien paljastuksia, paljon elokuvan teosta kertovia pätkiä, Daniel Radcliffen ja J.K. Rowlingin keskustelu sarjasta, sekä sekä sarjan teosta kertovan dokumentin Creating the World of Harry Potter kahdeksas, lähes tunnin kestävä osa Growing Up, jossa näyttelijät ja tekijät kertovat, millaista oli kasvaa sarjan kanssa.
Yhteenveto: Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 on täydellinen päätös elokuvasarjalle! Se nappaa katsojan mukaan heti alussa ja pitää tiukasti otteessaan loppuun saakka. Näyttelijät suoriutuvat kaikki todella hyvin rooleistaan ja on hienoa nähdä todella monen palaavan rooleihinsa, vaikka näkyisivätkin vain hetken. Hagrid olisi voinut olla isommassa roolissa. Pääkolmikon kemia toimii täydellisesti. Aberforth Dumbledore on mainio lisäys tarinaan ja avaa Albus Dumbledoren taustoja lisää. Faneille elokuvan katsominen voi olla vaikea paikka, sillä siinä on niin suuri tunnelataus mukana. Itse en vain kykene katsomaan tätä ilman, että se koskettaa minua syvästi. Kun näkee Tylypahkan tuhoutuvan ja tuttujen hahmojen kuolevan, niin eihän sitä vain kykene neutraalisti katsomaan elokuvaa läpi. Yksinäisenä teoksena Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 ei tietenkään ole niin vaikuttava, muttei sitä olekaan tarkoitus katsoa sellaisena. Jos ette ole vielä nähneet Harry Pottereita, niin tehkää itsellenne palvelus ja katsokaa ne! Minulle kyseessä on hienoin ja tärkein tarina, mitä tiedän. Kun katsoin elokuvaa, minulla oli Kuoleman varjelukset -paita päällä ja join kaakaota Potter-mukista. Saa nähdä, tekeekö Ihmeotukset ja niiden olinpaikat oikeutta näin hienolle sarjalle. "Harry Potter ja kirottu lapsi" ei nimittäin tehnyt ollenkaan. En usko, että koskaan tulee olemaan niin hienoa tarinaa kuin Harry Potter, joka vaikuttaisi yhtä monen henkilön elämään samalla tavalla. J. K. Rowling on nero. Ihan oikeasti, katsokaa nämä elokuvat ja lukekaa HarryPotter -kirjat!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.insightfulinnovations.com
Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2, 2011, Warner Bros, Heyday Films, Moving Picture Company
