Yövahti, kausi 2 (The Night Manager - 2026) - sarja-arvostelu

YÖVAHTI - KAUSI 2

THE NIGHT MANAGER

Luoja: David Farr

Näyttelijät: Tom Hiddleston, Diego Calva, Camila Morrone, Hayley Squires, Paul Chahidi, Olivia Colman, Indira Varma, Hugh Laurie, Alistair Petrie, Kirby Howell-Baptiste, Noah Jupe, Slavko Sobin ja Alberto Ammann

Genre: jännitys, toiminta

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 1 tunti - 1 tunti 5 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

John le Carrén Yön pakolainen -kirjaan (The Night Manager - 1993) perustuva televisiosarja Yövahti nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin helmikuussa 2016. Teos tarkoitettiin alun perin minisarjaksi, mutta menestyksen myötä sille alettiin suunnitella jatkoa. Helmikuussa 2023 varmistettiin, että jatkoa oli tekeillä BBC:n ja Amazon Prime Videon yhteistyönä. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024 ja nyt Yövahdin toinen tuotantokausi on julkaistu. Itse pidin sarjan avauskaudesta, mutten kokenut sen tarvitsevan jatkoa. Katsoin kuitenkin uteliaana, mitä tekijät olivat tällä kertaa saaneet aikaiseksi.

On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Jonathan Pine sai kiinni Richard Roperin. Nyt hän työskentelee peitetehtävissä Yöpöllöt-valvontayksikön johtajana ja saa selville, että Roperin seuraajat ovat jatkaneet tämän laittomia bisneksiä.

Tom Hiddleston palaa noin vuosikymmenen tauon jälkeen rooliinsa Jonathan Pineksi, joka tosin kulkee nykyään peitenimellä Alex Goodwinina ja auttaa MI6:a johtamalla valvontayksikkö Yöpöllöjä. Jonathanista - tai siis Alexista - on tullut hyvä työssään ja hän on päässyt jyvälle vakoojien maailman saloista. Hahmo on edelleen pidettävä ja Hiddleston jatkaa pätevää suorittamistaan roolissa.

     Vanhoista tutuista kakkoskaudella nähdään myös Olivia Colman MI6:lle työskentelevänä Angela Burrina, Alistair Petrie Richard Roperia (Hugh Laurie) auttaneena Sandyna ja Noah Jupe Roperin poikana Dannyna. Uusina tuttavuuksina kausi esittelee muun muassa Yöpöllöihin kuuluvan Sally Price-Jonesin (Hayley Squires), teknisiä asioita MI6:lla hoitavan Basil Karapetianin (Paul Chahidi), salaisen palvelun johtajan Mayra Cavendishin (Indira Varma), kolumbialaisen asekauppiaan Teddy Dos Santosin (Diego Calva) ja bisnesnainen Roxana Bolañosin (Camila Morrone), jonka kanssa vähemmän yllättäen Jonathanille tulee juttua. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, oli kyse sitten sarjan vanhoista konkareista tai uusista tuttavuuksista. Sally ja Basil ovat kelpo apulaiset Jonathanin missiolle, kun taas Teddy toimii menevästi tämänkertaisena pahiksena.

Yövahti-sarjan avauskausi oli erittäin mainio paketti, joka nähtävästi adaptoi John le Carrén kirjan onnistuneen uskollisesti. Sarjan jatkoa tehtäessä ongelmaksi vain muodostui se, ettei le Carré itse ollut ikinä tehnyt kirjalleen jatkoa, vaan Jonathan Pinen seikkailut olivat jääneet yhteen romaaniin. Jatkokirjaa ei myös enää voi tulla idean isältä, sillä kirjailija menehtyi joulukuussa 2020. Tekijöiden mukaan le Carré oli ykköskauden tekoaikana esitellyt ideoitaan mahdollisesta jatkotarinasta, mutta nämä jäivät nähtävästi käyttämättä. Sen sijaan tekijät päättivät sooloillen rahastaa kirjailijan luomuksen pohjalta ja paikoitellen Yövahdin jatkokausi tuntuu vain laiskahkolta fanifiktiolta.

Näyttelijät suoriutuvat hyvin ja sekaan mahtuu joitain jännittäviä tilanteita, mutta muuten mielsin Yövahdin kakkoskauden aika turhaksi rahastukseksi. Tämänkertainen tarina ei saanut napattua minua mukaansa ja puolenvälin paikkeilla homma menetti otteensa mielestäni sen kaikista laiskimman mahdollisen ratkaisun myötä. Toimintakohtaukset ovat kelvollisen viihdyttäviä, on ihan kiinnostavaa seurata Jonathanin yritystä soluttautua Teddyn piireihin ja Jonathanin ja Roxanan välisistä kohtauksista löytyy sopivasti kemiaa. Kausi jää silti aika yhdentekeväksi ja siitä puuttuu se intensiteetti ja vangitsevuus, mitkä tekivät avauskaudesta niin toimivan. Yövahdin olisi mielestäni pitänyt jäädä yhden kauden mittaiseksi minisarjaksi, mutta eipä se tule jäämään edes tähän kakkoskauteen. Tarina nimittäin jää täysin kesken ja kolmatta kautta työstetään parhaillaan.

Tällä kertaa ohjausvastuussa on Georgi Banks-Davies, joka saa ajoittain rakennettua tiivistunnelmaisia tilanteita. Ongelmaksi vain muodostuu David Farrin käsikirjoitus, joka menee mielestäni sieltä, mistä aita on matalin ja on valitettavan selvää, ettei Farrin tukena ollut tällä kertaa vahvaa lähdemateriaalia. Teknisesti Yövahti pitää kuitenkin kutinsa. Kakkoskausi on taitavasti kuvattu ja valaistu, lavasteet ovat mainiot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset äityvät jopa aika rujoiksi. Tehosteet toimivat passelisti ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Federico Jusidin säveltämät musiikit hyödyntävät pääasiassa toimivasti Victor Reyesin tuttuja melodioita, mutta Jusidin yritys tehdä tunnussävelmästä entistä mahtipontisemman saa musiikin nimenomaan menettämään osan jylhyydestään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of The Night Manager season 2 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

The Night Manager, Iso-Britannia, 2016-, The Ink Factory, BBC, Demarest Films, Producciones Fortaleza, AMC, 127 Wall, AG Studios, Character 7, Hangtime International Pictures, Nostromo Pictures

Arvostelu: Järki ja tunteet (Sense and Sensibility - 1995)

JÄRKI JA TUNTEET

SENSE AND SENSIBILITY

Ohjaus: Ang Lee

Pääosissa: Emma Thompson, Kate Winslet, Gemma Jones, Hugh Grant, Alan Rickman, Greg Wise, Emilie François, Robert Hardy, Elizabeth Spriggs, Harriet Walter, James Fleet, Imogen Stubbs, Imelda Staunton, Hugh Laurie, Richard Lumsden ja Tom Wilkinson

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 7

Sense and Sensibility, eli suomalaisittain Järki ja tunteet perustuu Jane Austenin samannimiseen kirjaan vuodelta 1811. Kirjan pohjalta oli jo tehty useita näytelmiä ja kaksi BBC-kanavan televisiosarjaa, mutta varsinaisen elokuvan teko käynnistyi vasta 1980-luvun lopulla, kun Mirage Enterprisesin tuottaja Lindsay Doran ehdotti sitä yhtiön muille edustajille, jotka pohtivat, mistä kirjasta voisi seuraavaksi tehdä filmatisoinnin. Doran sai samoihin aikoihin käsiinsä Emma Thompsonin kirjoittamia sketsejä ja koki niiden mukailevan niin hyvin Austenin tyyliä kirjoittaa, että Doran ehdotti Thompsonille Järki ja tunteet -elokuvasovituksen käsikirjoittamista. Thompson ei ollut aiemmin kirjoittanut käsikirjoitusta elokuvaan, mutta innokkaana Austen-fanina hän ryhtyi rohkeasti hommiin. Useampi studio oli epäileväinen ensikertalaisen Thompsonin tekstistä, mutta Doran sai lopulta Columbia Picturesin vakuuttuneeksi. Taiwanilainen Ang Lee ei tiennyt Austenista, mutta Doran mielsi tämän Hääjuhla-elokuvan (The Wedding Banquet - 1993) sisältävät hyvin austenmaisia juttuja ja pestasi Leen ohjaamaan leffan. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Järki ja tunteet sai maailmanensi-iltansa 4. joulukuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai kehuja kriitikoilta ja sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa, naissivuosa, kuvaus, puvustus ja musiikki), joista se voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen palkinnon, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, naispääosa, naissivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan draamaelokuvan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kaksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miessivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, naispääosan ja naissivuosan palkinnot. Itse en ole aiemmin katsonut Järkeä ja tunteita, mutta olen toki tiennyt leffasta jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Kun herra Dashwood kuolee, hänen vaimonsa ja tyttärensä joutuvat jättämään kotikartanonsa, Dashwoodin aiemman avioliiton kautta syntyneen pojan perittyä tämän omaisuuden.

Järki ja tunteet pitää sisällään joitain Ison-Britannian parhaista näyttelijöistä, joista osa nautti parhaillaan uransa huipuista ja joista toisista nousisi todellisia julkkiksia vasta myöhemmin. Tom Wilkinson nähdään pikaisesti elokuvan alussa menehtyvänä herra Dashwoodina, jonka omaisuus menee perintönä hänen esikoispojalleen Johnille (James Fleet). Dashwoodin nykyinen vaimo (Gemma Jones) ja heidän tyttärensä Elinor (parhaan naispääosan BAFTA-palkinnon voittanut Emma Thompson), Marianne (uransa vasta aloittanut Kate Winslet) ja Margaret (Emilie François) joutuvat muuttamaan ulos kartanosta, eikä heidän perintönsäkään huimaa päätä. Sivurooleissa taas nähdään Harriet Walter Johnin tympeänä vaimona Fannyna, Hugh Grant tämän hurmuriveli Edwardina, Robert Hardy Dashwoodin naiset hoteisiinsa ottavana sir John Middletonina, Greg Wise ja Alan Rickman Marianneen silmänsä iskevinä herra Willoughbynä ja eversti Brandonina, Elizabeth Spriggs seurapiirirouva Jenningsinä, sekä Imelda Staunton tämän tyttärenä Charlottena ja Hugh Laurie Charlotten miehenä, herra Palmerina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. Thompson ja Winslet loistavat pääosissa eri tavoin tilanteeseensa ja rakkauteen suhtautuvina siskoksina. Grant on hieman tavallista hillitympi hurmuriroolissaan, kun taas usein pahiksia esittävä Rickman yllättää totuttua herkemmän hahmon osassa. Kyllä Jeeves hoitaa -sarjasta (Jeeves and Wooster - 1990-1993) kuuluisaksi noussut ja nykyään parhaiten House-sarjasta (2004-2012) tunnettu Laurie varastaa parit kohtauksensa sarkastisena herra Palmerina. Ja pakkohan minun on vielä kehuskella, että pääsin viikko sitten tapaamaan nykyään avioparin Emma Thompsonin ja Greg Wisen, heidän saavuttua Suomeen mainostamaan uutta jännäriä Sydäntalvea (Dead of Winter - 2025). Sain myös kummankin nimikirjoitukset Järki ja tunteet -blu-raykappaleeni kanteen!

En ihmettele, että Emma Thompson voitti Järjestä ja tunteista käsikirjoituspalkinnot Oscar- ja Golden Globe -gaalassa. Thompsonin oli täysin turha olla huolissaan siitä, ettei hän muka olisi ensikertalaisena pätevä hommaan. Austenin kirjan pohjalta Thompson on työstänyt erittäin väkevän tekstin, jossa useammat, monenlaisia käänteitä sisältävät juonikuviot kulkevat saumattomasti rinnakkain ja joka on täynnä erinomaista dialogia. Keskusteluista löytyy runsaasti oivaltavaa huumoria, mutta myös vanhanaikainen ja hahmojen statukselle ominainen jäykän sivistynyt puhetapa voi aiheuttaa huvittuneisuutta. Miettikääpä, jos ihmiset puhuisivat näin edelleen, nuoria myöten. "Näitkö neiti Virtasen tuoreimman Tiktok-videon? Vulgaari, sanon minä." "Kyllä, perin mauton. Varsinainen skandaali suorastaan!"

Kuten jo nimestä voi päätellä, Järki ja tunteet -elokuvan rakkaustarinoissa pohditaan paljon sitä, onko kannattavampaa ryhtyä parisuhteeseen kuunnellen aivojaan vai sydäntään? Tuohon aikaan toisen varakkuudella oli suuri merkitys ja kun Dashwoodin naiset jäävät perinnönluennassa nuolemaan näppejään, eivät Elinor ja Marianne voi antaa kättään kenelle tahansa. Myös mieshahmot joutuvat pohtimaan, ketä he voivat kosia, sillä pelolla että heidän unelmiensa rakkaus ei miellytä vanhempia ja pahimmassa tapauksessa mies voidaan potkia suvusta väärän valinnan takia. Näihin vaikeisiin ja empimistä ja salaisuuksia sisältäviin suhteisiin keskittyvään tarinaan uppoutuu hiljalleen täysin ja vähän päälle parin tunnin kesto vierähtääkin varsin vauhdilla.

Taiwanilainen Ang Lee voi paperilla vaikuttaa hassulta valinnalta ohjaamaan näin peribrittiläistä elokuvaa, mutta Lee suoriutuu ohjaustontistaan oivallisesti ja kyseessä onkin yksi miehen epätasaisen filmografian paremmista teoksista. Tuotantoarvoiltaan Järki ja tunteet on pääasiassa huippuluokkaa, joskin ainakin omalla Blu-rayllani äänimiksaus oli niin epätasainen, että keskustelukohtauksissa äänenvoimakkuutta täytyi nostaa reippaasti, jotta kuuli, mitä hahmot puhuivat ja sitten taas kun ruudulla tapahtui enemmän jotain, täytyi voimakkuutta taas laskea. Kameratyöskentely ja leikkaus ovat mainiota, mutta parhaiten loistamaan pääsevät palkintoehdokkuuksia kahmineet lavastus ja puvustus, jotka ovat erinomaista jälkeä läpikotaisin. Patrick Doylen säveltämät musiikit tunnelmoivat kauniisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2024 - Muokattu: 2.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sense and Sensibility, 1995, Columbia Pictures, Mirage Enterprises

Arvostelu: Artturi Joulu - Joulupukin poika (Arthur Christmas - 2011)

ARTTURI JOULU - JOULUPUKIN POIKA

ARTHUR CHRISTMAS

Ohjaus: Sarah Smith ja Barry Cook
Pääosissa: James McAvoy, Hugh Laurie, Bill Nighy, Jim Broadbent, Imelda Staunton, Ashley Jensen, Marc Wootton, Robbie Coltrane, Andy Serkis ja Dominic West
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Arthur Christmas, eli suomalaisittain Artturi Joulu - Joulupukin poika pohjautuu William Joycen lastensatuun Santa Calls vuodelta 1993. Aiemmin nukke- ja vaha-animaatioita tehnyt Aardman-yhtiö kiinnostui sadun sovittamisesta elokuvan muotoon, mutta koki, että heidän pitäisi toteuttaa se sittenkin tietokoneanimaationa. Aardman kääntyikin Sonyn animaatiostudion puoleen ja yhtiöt päättivät tehdä yhteistyötä. Animointi alkoi ja Artturi Joulu - Joulupukin poika sai ensi-iltansa marraskuussa 2011, suunnilleen kymmenen vuotta sitten. Elokuva ei ollut toivottu menestys lippuluukuilla budjettiinsa nähden, mutta se sai kehuja niin kriitikoilta kuin katsojiltakin. Itse näin filmin vasta muutamaa vuotta myöhemmin ja pidin sitä kelpo joululeffana. Kun huomasin Artturi Joulu - Joulupukin pojan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä arvostelemalla sen tälle joululle.

Joulu on melkein ohi ja niin Joulupukki kuin tontutkin ovat valmiina painumaan pehkuihin ahkeran yön jälkeen. Käy kuitenkin ilmi, että yksi lahjoista onkin jäänyt toimittamatta. Kun muut ovat sitä mieltä, että lahjan voi toimittaa vielä myöhemmin postissa, Joulupukin poika Artturi päättää lähteä itse kuljettamaan lahjan perille ennen aamua.

Elokuvan päähenkilö on James McAvoyn ääninäyttelemä Artturi Joulu, Joulupukin (äänenä Jim Broadbent) innokas poika, joka rakastaa joulua ja ihannoi suuresti isäänsä. Nopeasti käy kuitenkin selväksi, ettei Artturi ole erityisen pidetty perheensä keskuudessa, niin hänen kömpelyytensä kuin energisyytensä vuoksi. Tämä ei kuitenkaan poikaa lannista ja kun tilaisuus osuu kohdalle, hän päättää osoittaa olevansa ehta Joulupukin lapsi ja viedä lahjan pienelle tytölle, jonka joulu on vaarassa mennä pilalle. Alun pienestä ärsyttävyydestään huolimatta Artturi on erittäin pidettävä ja sympaattinen hahmo, jonka jouluinto levittää väkisinkin hymyn katsojan huulille.

Artturin isä, eli itse Joulupukki... tai siis, 20. Joulupukki, sillä elokuvan mukaan kyseessä ei olekaan mikään ikuisesti elävä taikahahmo, vaan Joulupukin titteli siirtyy pojalta pojalle, kun edellinen päättää jäädä kymmenien joulujen jälkeen eläkkeelle. Joka tapauksessa, nykyinen Joulupukki on hyvin erilainen tapaus kuin millaisia pukkeja on totuttu näkemään valkokankailla. Valkoinen parta, punainen nuttu ja lämmin hymy löytyvät, mutta niiden takana piileskelee ukko, joka ottaa kunnian tuhansien tonttujensa ahkerasta työstä ja toimii lähinnä visuaalisena keulakuvana vuoden suurimmalle lähetysoperaatiolle. On mielenkiintoista nähdä tällainen tulkinta hahmosta ja osittain jopa surullista, kun näkee, kuinka kovasti Artturi uskoo isänsä olevan sellainen legenda kuin Joulupukki saduissa on.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Joulupukin toinen poika, eli Artturin isoveli Steve (Hugh Laurie), joka on seuraavana jonossa perimässä Pukin titteliä, Joulupukin yli satavuotias ja höperö isä, eli entinen Pukki (Bill Nighy), Joulupukin vaimo, Joulumuori (Imelda Staunton), sekä tietty monet Joulupukkia auttavat tontut, joista tärkeimpänä nousevat esille Steven assistentti Peter (Marc Wootton) ja mestaripaketoija Bryony (Ashley Jensen). Steve on täysin erilainen kuin intoileva veljensä, nähden joulun vain mahdollisuutena parantaa tilastoja ja osoittaa, että hänestä tulee historian paras Joulupukki. Vanha Pukki taas on hulvaton tapaus, äksyillessään vähän väliä siitä, kuinka ennen kaikki oli paremmin ja kuinka joulu pitäisi hoitaa perinteikkäästi reen ja porojen kanssa, eikä nykyteknologian hömpötysten avulla.

Vaikka mukana onkin elokuvien kanssa lähes osaamaton Sony puskemassa kiusallisesti mukaan PlayStation-mainoksiaan, Aardman pitää huolen siitä, että Artturi Joulu - Joulupukin poika on vallan mainio ja oivaltava jouluseikkailu, mistä koko perhe voi nauttia. Kuten hahmoista kävi jo ilmi, elokuva leikittelee veikeästi sillä, kuinka näemme Joulupukin ja muun myyttiin liittyvän. Elokuva esittää hilpeitä mielikuvia siitä, kuinka Joulupukki ja tontut toimivat nykypäivänä. Porot jäävät talliin pureskelemaan rehuja, kun Joulupukki ja kumppanit kiitävät ympäri Maapalloa avaruusalusta muistuttavalla vempaimellaan, jolla lahjat voi jakaa ennätysajassa. Elokuva heittää hyväntahtoista huumoria siitä, kun iäkkäät pakotetaan käyttämään nykyteknologiaa, mutta kääntää sen myös toiseen suuntaan, kun Artturi päättää hyödyntää vanhanaikaisia metodeja saadakseen lahjan perille.

Vain hieman yli puolentoista tunnin kestossaan elokuva ei oikeastaan koskaan käy tylsäksi. Jotkut vaiheet Artturin seikkailussa eivät täysin saavuta potentiaaliaan ja muutama kohtaus tarvitsisi hieman enemmän potkua. Siitä huolimatta elokuva viihdyttää mukavasti läpi kestonsa, tarjoten samalla ihastuttavaa joulun henkeä. Nauraa saa useaan otteeseen ja huumoria löytyy moneen makuun. On visuaalista kohellusta, sekä nasevaa sanailua. Parhaat naurut tarjoaa vanha Pukki erilaisilla kertomuksillaan esimerkiksi siitä, kuinka melkein sytytti eräänä jouluna kolmannen maailmansodan, ollessaan tietämätön Kuuban ohjuskriisistä. Elokuva onnistuu myös lopussa yllättämään sillä, kuinka se iskeekään tunteisiin. Artturin perheongelmat ovat niin hyvin rakennetut kaiken taustalla, että kun niitä lopussa ratkotaan taidokkaasti, sitä saattaa ihan oikeasti herkistyä.

Parhaiten stop motion -animaationa toteutetuista Wallace & Gromit -lyhäreistään (1989-) ja Late Lammas -sarjasta (Shaun the Sheep - 2007-, mihin leffassa on muuten viittaus pehmolelun muodossa) tunnettu Aardman tekee tässä ensimmäisen tietokoneanimaationsa. Yhtiö saa onneksi pidettyä tietyn visuaalisen tyylinsä yllä erilaisellakin toteutustavalla ja visuaalisesti Artturi Joulu - Joulupukin poika on oivallinen teos. Hahmot ovat veikeän näköiset ja värimaailma on valloittava. Vaikka toisaalta haluaisinkin nähdä Aardmanin toteuttavan itseään juurikin stop motionina, ymmärrän täysin, miksi yhtiö koki, että tämä teos vaatisi tietokoneanimaatiota. Ohjaajina toimivat ensikertalainen Sarah Smith ja aiemmin Disneyn Mulanin (1998) ohjannut Barry Cook, joiden yhteistyö toimii erittäin hyvin. Smithin ja Peter Baynhamin työstämä käsikirjoitus on nokkela ja täynnä seikkailua, mistä Smith on voinut Cookin kanssa ammentaa lopulliseen filmiin. Myös äänipuoli on mainio ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit sisältävät jouluisia ja seikkailuhenkisiä melodioita.

Yhteenveto: Artturi Joulu - Joulupukin poika on erittäin mainio koko perheen jouluseikkailu, joka ilahduttaa kaikenikäisiä. Elokuva leikittelee hauskasti Joulupukkiin liittyvillä jutuilla, kääntäen asioita päälaelleen ja pohdiskellen, kuinka Pukki hoitaisi hommansa nykypäivänä. Aikuiset voivat nauraa sille, kuinka koko jouluyö on Joulupukille ja kumppaneille kuin maailman menestyksekkäin tavarantoimitusbisnes, kun taas lapsia hauskuuttavat monenlaiset kohellukset Artturin matkan aikana. Tarina pitää hyvin mukanaan läpi puolentoista tunnin keston ja vain parissa kohtaa leffasta jää kaipaamaan jotain enemmän. Hauskan ja viihdyttävän seikkailun aikana ei ehdikään edes tajuamaan, kuinka paljon hahmoista on alkanut välittämään, ennen kuin heidän väliset konfliktinsa ja draamansa todella lyödään pöytään filmin loppupäässä. Visuaalisesti elokuva on varsin hieno ja ääninäyttelijät tekevät mainiota työtä rooleissaan. Artturi Joulu - Joulupukin poika on kenties hieman unohdettu jouluanimaatio ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, suosittelen erittäin lämpimästi sen katselua.

Hyvää ja iloista joulua kaikille!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Arthur Christmas, 2011, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Aardman Animations

Arvostelu: David Copperfieldin elämä ja teot (The Personal History of David Copperfield - 2019)

DAVID COPPERFIELDIN ELÄMÄ JA TEOT

THE PERSONAL HISTORY OF DAVID COPPERFIELD

Ohjaus: Armando Iannucci
Pääosissa: Dev Patel, Tilda Swinton, Peter Capaldi, Hugh Laurie, Darren Boyd, Gwendoline Christie, Daisy May Cooper, Aneurin Barnard, Benedict Wong, Ben Whishaw, Morfydd Clark, Rosalind Eleazar, Nikki Amuka-Bird, Anthony Welsh, Aimee Kelly, Paul Whitehouse ja Bronagh Gallagher
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

The Personal History of David Copperfield, eli suomalaisittain David Copperfieldin elämä ja teot perustuu Charlie Dickensin klassikkokirjaan David Copperfield vuodelta 1850. Vuosien varrella kirja on kääntynyt lukuisten radiokuunnelmien, teatteriesitysten, televisiosarjojen ja elokuvien muotoon, ja alkuvuodesta 2018 ilmoitettiin, että Armando Iannucci työstäisi uutta tulkintaa kirjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2018 ja David Copperfieldin elämä ja teot sai maailmanensi-iltansa jo vuosi sitten Toronton elokuvajuhlilla, mutta vasta nyt se saapuu Suomen teattereihin. Itselleni Dickensin kirja ei ollut entuudestaan tuttu, mutta koska tiesin muita hänen kertomuksiaan ja pidin niin Iannuccista ohjaajana kuin näyttelijäkaartista, menin erittäin positiivisin mielin katsomaan David Copperfieldin elämää ja tekoja sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Rikkaaseen perheeseen syntyneen David Copperfieldin elämä mullistuu, kun hänen äitinsä menee naimisiin ilkikurisen tehtaanomistajan kanssa, joka pakottaa pojan töihin. Elämänsä varrella David huomaa päätyvänsä ties minkälaisiin tapahtumiin ties minkälaisten ihmisten kanssa, joista harva kutsuu häntä oikealla nimellä.

Pääroolissa David Copperfieldina (tai kuten häntä leffassa kutsutaan myös Davyksi, Daisyksi, Doadyksi ja Trotwoodiksi) nähdään mahtava Dev Patel, joka eläytyy rooliin kuin rooliin yhtä suurella innolla. Hän osoittaa lahjansa jälleen kerran ja jo hänen roolityönsä vuoksi Davidin elämää lähtee seuraamaan niin mielellään. Hahmosta pitää yhä enemmän leffan kulkiessa eteenpäin. Lapsena Davidia näyttelee Jairaj Varsani, joka on myös erittäin mainio ja hyppää hahmonsa vietäväksi yhtä täysillä kuin Patel.

Elokuvassa nähdään myös liuta sivunäyttelijöitä, jotka esittävät erilaisia hahmoja, joita David kohtaa elämänsä varrella. Darren Boyd näyttelee häijyä isäpuolta ja Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu Gwendoline Christie esittää tämän vielä häijympää siskoa. Tilda Swinton nähdään Davidin eksentrisenä tätinä ja Hugh Laurie tämän kanssa asuvana, myös kummallisena herra Dickinä. Peter Capaldi näyttelee jatkuvissa veloissa olevaa herra Micawberia, jonka luokse David yhdessä kohtaa muuttaa, kun taas Ben Whishaw esittää erikoista Uriah-pyrkyriä. Benedict Wong esittää juoppoa bisnesmiestä ja Rosalind Eleazar tämän tytärtä. Näyttelijät tekevät läpikotaisin hyvää työtä ja revittelevät vekkulimaisesti hauskoissa rooleissaan. Pitkin leffaa voi huomata, että hassut sivuhahmot ovat mielenkiintoisempia tapauksia kuin heihin tutustuva Copperfield.

Sen lisäksi, että näyttelijät pääsevät hassuttelemaan läpi leffan, myös ohjaaja Iannucci irrottelee tuttuun tyyliinsä. Kyseessä ei ole yhtä hulvaton elokuva kuin julmahko satiiri The Death of Stalin (2017), mutta kyllä tämäkin tarjoaa ainakin useita positiivisia ja hilpeitä hymähdyksiä. Jotkut vitseistä osuvat täysin nappiin ja aiheuttavat makeat naurut, mutta mukaan mahtuu myös muutamia juttuja, jotka lentävät ohi maalitaulun. Pari näistä vitseistä on vielä liian pitkiksi venytettyjä. Parasta ovat nopeat sutkautukset, joiden avautuminen saattaa kestää hieman katsojan päässä. David Copperfieldin elämässä ja teoissa on jotain viehättävää tyylillisesti ja tunnelmallisesti. Se tuntuu satumaiselta ja elokuvaan on saatu sisäistettyä 170 vuotta vanhaa kirjaa muistuttava henki. Elokuva jättää hyvän mielen, vaikka samalla se ei pääse pakoon sitä, kuinka unohdettava hömppä se lopulta on. Leffan parissa viihtyy mainiosti, mutta ei siitä ihan hirveästi jää lopulta käteen.

Kyseessä voisi olla erittäin hyvä teos, mutta harmillisesti David Copperfieldin elämästä ja teoista löytyy omat vikansa ja heikkoutensa, mitkä latistavat kokonaisuutta hieman. Isoin ongelma on leffan rakenne, tarinan hyppiessä vähän sinne sun tänne. Etenkin alkupäässä yksi ratkaisu sai minut ajattelemaan, että eräs pidempi pätkä oli vain lapsi-Davidin mielikuvitusta, pakoa kauheasta arjesta, kunnes samoihin kuvioihin palataan myöhemmin takaisin ja silloin se onkin täyttä totta. Kyseessä ei ole mikään helppo ryysyistä rikkauksiin -kertomus, vaan enemmänkin rikkauksista ryysyihin ja takaisin rikkauksiin ja sitten taas ryysyihin ja sitten taas rikkauksiin jne. -tarina. Poukkoilua on paljon ja tämä tekee filmistä välillä hieman sekavan. Toisaalta tällainen hassuttelu on varmaankin jopa ollut Iannuccin tarkoitus.

Tiettyjä sekavia leikkausratkaisuja lukuunottamatta David Copperfieldin elämä ja teot on tekniseltä toteutukseltaan laadukas teos. Kuvaus on taidokasta ja kameralla kikkaillaan välillä nokkelasti, oli kyse sitten kameran liikkeistä tai kuvasommitteluista. Näyttävillä lavasteilla ja asuilla on luotu upea 1800-luvun maailma. Visuaalisia tehosteita taas hyödynnetään oivallisesti hyödyksi ja mukana on pari erittäin tyylikästä efektitemppuilua. Äänimaailmakin on mainiosti rakennettu ja Christopher Willisin säveltämät musiikit säestävät Davidin elämänseikkailua sujuvasti.

Yhteenveto: David Copperfieldin elämä ja teot on mainio ja viihdyttävä satu, mistä jää hyvä mieli, mutta mikä myös katoaa pian mielestä katsomisen jälkeen. Tarinankerronta on paikoitellen hieman sekavaa, Davidin elämän hyppiessä ja loikkiessa sinne sun tänne. Jotkut osiot vaikuttavat jopa pelkältä mielikuvitukselta tiettyjen ratkaisujen vuoksi, mutta myöhemmin käykin ilmi, että ne olivat totta. Ohjaaja Armando Iannucci leikittelee kertomuksellaan ja tarjoaa useita hilpeitä hetkiä. Valitettavasti mukaan mahtuu myös monia vitsejä, jotka eivät osu maaliinsa. Dev Patel on erittäin hyvä pääroolissa David Copperfieldinä, mutta jää lopulta eksentrisiä hahmoja esittävien sivunäyttelijöiden, kuten Tilda Swintonin, Hugh Laurien ja Peter Capaldin varjoon. David Copperfieldin elämässä ja teoissa olisi potentiaalia vieläkin parempaan elokuvaan, mutta jo tällaisenaan se on tarpeeksi lumoava ja viehättävä satu, minkä parissa viihtyy enemmän tai vähemmän hyvin läpi parin tunnin keston.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Personal History of David Copperfield, 2019, Film 4, FilmNation Entertainment, Searchlight Pictures

Arvostelu: Holmes & Watson (2018)

HOLMES & WATSON

Ohjaus: Etan Cohen
Pääosissa: Will Ferrell, John C. Reilly, Rebecca Hall, Rob Brydon, Ralph Fiennes, Kelly Macdonald, Lauren Lapkus, Pam Ferris, Steve Coogan ja Hugh Laurie
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 12

Sir Arthur Conan Doylen luoma salapoliisihahmo Sherlock Holmes teki ensiesiintymisensä 1887 ja on siitä noussut nopealla sykkeellä maailman tunnetuimmaksi etsiväksi. Conan Doylen kirjojen lisäksi hahmon suosiota ovat auttaneet useat muut tulkinnat hahmon seikkailuista, kuten näytelmät, radiokuunnelmat, pelit ja tietysti elokuvat. Filmatisointeja on tullut jopa niinkin paljon, että Guinness World Recordsissa hahmo on listattu eniten näytellyksi roolihahmoksi ikinä. Hahmoa ovat esittäneet mm. Orson Welles, Basil Rathbone, Leonard Nimoy, John Cleese, Roger Moore, Peter Cushing, Christopher Lee, Ian McKellen, Robert Downey Jr. ja Benedict Cumberbatch. Vuonna 2008 ilmoitettiin, että Sacha Baron Cohen ja Will Ferrell ovat työstämässä komediallista versiota Sherlock Holmesin seikkailuista, mutta vuosien varrella Baron Cohen poistui projektista ja Ferrell siirtyi esittämään itse etsivää. Kuvaukset alkoivat vihdoin joulukuussa 2016 ja lopulta Holmes & Watson sai ensi-iltansa pari vuotta myöhemmin. Elokuva osoittautui kuitenkin isoksi flopiksi, mitä niin katsojat kuin kriitikot haukkuivat. Useat katsojista kirjoittivat sosiaalisessa mediassa poistuneensa teatterista ensimmäisen puolen tunnin sisällä. Leffa oli ehdolla kuudesta Razzie-palkinnosta, joista se "voitti" neljä (huonoin elokuva, huonoin ohjaus, huonoin miessivuosa ja huonoin uusintaversio). Itse kiinnostuin filmistä välittömästi, kun kuulin, että sitä tähdittävät Ferrell ja John C. Reilly. Kaksikon yhteiskomedia Velipuolet (Step Brothers - 2008) on mielestäni mainio leffa ja uskoin parivaljakon toimivan hyvin näissä rooleissa. Suuni loksahti kuitenkin auki, kun luin, millaista palautetta elokuva oli alkanut saamaan, mutta samalla kiinnostuin siitä täysin uudella tavalla todella paljon. Harmittelin, kun Holmes & Watson ei saapunut Suomessa teattereihin, mutta "iloitsin", kun huomasin sen saapuneen Blockbusterin valikoimaan ja katsoinkin sen vihdoin sieltä.

Kun 1800-luvun lopulla Iso-Britannian kuningatar Viktoria saa tappouhkauksen, Lontoon pätevin salapoliisi Sherlock Holmes ja hänen avustajansa tohtori John Watson lähtevät selvittämään, kuka uhkaa hallitsijan henkeä.

Will Ferrell on näyttelijänä niitä, jotka toimivat joko oikein mainiosti tai sitten eivät ollenkaan. Ferrell on osoittanut olevansa hauska tapaus ja kelpo komedianäyttelijä, ja hän on esiintynyt hyvissä filmeissä. Samalla hän on myös näyttänyt, että kun häntä ei kenties ohjata tarpeeksi, hänen komedianlahjansa hajoavat käsiin ja lopputulos on myötähäpeällistä seurattavaa. Sherlock Holmesin roolissa Ferrell tekee pohjanoteerauksen. Aivan kuin kukaan ei olisi uskaltanut sanoa hänelle kuvauksissa, miten hänen kuuluisi toimia, jolloin hän vain jatkaa vaivaannuttavaa vitsailuaan, ilman että se jaksaa nostaa pienintäkään hymyä katsojan huulille. Ferrell ampuu jatkuvasti pahasti yli, mutta hauskan sijaan hän on lähinnä ärsyttävä. Ja kun päähenkilön kohellusta on kiusallista seurata, voitte vain kuvitella, kuinka vaikeaa leffan katsominen on.
     Sherlock Holmesin uskollista apuria, tohtori John Watsonia esittävä John C. Reilly sai roolityöstään huonoimman miessivuosan Razzie-palkinnon. Mielestäni tämä on hieman kummallista, sillä Reilly toimii osassaan paremmin kuin Ferrell. Ei Reillykään hyvää suoritusta tarjoa, mutta hänen esiintymisensä ei ole yhtä kamalaa katsottavaa. Reillyn ongelmaksi koituu, että hän tuntuu yrittävän aivan liikaa päästäkseen Ferrellin koheltamisen tasolle ja pelkältä kömpelöltä yritykseltä Watson tuntuukin. Aiemmin leffoja yhdessä tehneet Ferrell ja Reilly eivät valitettavasti edes onnistu luomaan kemiaa välilleen, jolloin pienikin toivo veikeästä hengestä katoaa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Sherlock Holmesin arkkivihollinen professori Moriarty (miksi, voi miksi suostuit tähän leffaan Ralph Fiennes), amerikkalainen tohtori Grace Hart (Rebecca Hall) ja tämän mukana kulkeva, mieleltään kuusivuotiaan tasolle jäänyt Millie (Lauren Lapkus), poliisivoimia johtava Lestrade (Rob Brydon), Sherlockin ja Watsonin kotiapulainen neiti Hudson (Kelly Macdonald), Sherlockin veli Mycroft (Hugh Laurie), tatuointeja tehtaileva Gustav Klinger (Steve Coogan), sekä Iso-Britannian kuningatar Viktoria (Pam Ferris). Useista sivunäyttelijöistä voi välillä huomata, että he ovat tajunneet liian myöhään, mihin ovat suostuneet ja siksi etenkin mahtavaa Fiennesiä käy kovasti sääliksi. Fiennes voisi olla erinomainen Moriarty, mutta hänen lahjansa valuvat täysin hukkaan tässä roskassa.

Sitä Holmes & Watson nimittäin on: roskaa. Odotukseni eivät olleet korkeat, kun luin, mitä ihmiset ovat mieltä filmistä, mutten olisi silti uskonut, että elokuva on ihan oikeasti näin järkyttävää sontaa. Kyseessä on tuskallisen epähauska komedia, minkä vitsit herättävät lähinnä kysymyksen: kenen mielestä tämä on hauskaa? Will Ferrellinkö? Hän on niin täysillä mukana roolissaan, etten ihmettelisi, jos hän olisi myös varmistanut, että elokuva saadaan valmiiksi ja teattereihin, vaikka siitä tulisi kuinka hirveä tahansa. On vaikea kuvitella, että kukaan olisi lukenut tätä käsikirjoitusta ja ajatellut, että "tästä tulee hyvä, tästä ihmiset tykkäävät". Kaikissa komediakohtauksissa on tainnut vain lukea "pistetään Ferrell improvisoimaan ja toivotaan parasta". Eikö kuvauksissa kukaan kehdannut mainita, että tästä on tulossa aikamoista kökköä? Ja voi sitä leikkaajaparkaa, joka on joutunut katsomaan näitä materiaaleja yhä uudestaan ja uudestaan, ja yrittänyt poimia siedettävimmät palat ja kasata niistä jotain elokuvaa muistuttavaa. Onkohan Ferrell ollut ainoa, joka näki lopputuloksen, ennen kuin filmi heitettiin teattereihin? Luulisi rahanahneiden studiopomojenkin huomaavan, että nyt on menty todella pahasti vikaan.

En muista, milloin olisin viimeksi halunnut lopettaa elokuvan katsomisen ensimmäisen vartin aikana. Jo alussa nähtävä lainaus Hannah Montana -sarjasta (2006-2011) viestii, että tästä on laatu kaukana, mutta suuni loksahti silti useasti auki, kun en voinut käsittää, että tämä on ihan oikea elokuva, mikä nyt pyörii silmieni edessä. Holmes & Watsonilla on kestoa vain puolitoista tuntia, mutta sen katseluun minulla meni varmaan tuplasti aikaa, sillä minun oli pakko keskeyttää se tasaisin väliajoin, sillä minusta alkoi liian vahvasti tuntua siltä kuin kuolisin pikkuhiljaa sisältäpäin. Kohtauksesta toiseen ylipitkiksi venytetyt vitsit, mitkä eivät naurata lainkaan, muuttuvat nopeasti kiusallisesta kivuliaaksi. Elokuva yrittää ottaa kantaa nykypäivän poliittiseen tilanteeseen, mutta sen Trump-vitsit jättävät välillä epäselväksi, ovatko tekijät presidentin puolella vai häntä vastaan. Mukaan pakotettu selfien keksiminen pistää pyörittelemään silmiään ja Sherlockin mielessä tapahtuva taktikointi, miten hän voisi virtsata umpihumalassa, pistää ihan viimeistään toivomaan, ettei tätä leffaa olisi koskaan aloittanut katsomaan. Tai ihan vihoviimeistään se tapahtuu, kun elokuvassa alkaa yllättäen musikaalinumero. Minua ei ole aikoihin hävettänyt näin paljon katsoessani elokuvia.

Elokuvan on ohjannut Etan Cohen, joka on aiemmin ohjannut vain yhden elokuvan, Get Hard -komedian (2015), jota sitäkin tähditti Ferrell. Siinä oli sentään hauskoja juttuja ja leffa oli yleisesti ihan kiva, miksi onkin hämmästyttävää, kuinka kammottavan surkean rainan Cohen sai tästä aikaan. Ei ole mikään ihme, että hän sai huonoimman ohjauksen Razzie-palkinnon, sillä häneltä ei tunnu löytyvän minkäänlaista tyylitajua tai edes komedian ajoituksen ymmärrystä tällä kertaa. Cohen on myös käsikirjoittanut leffan ja olen varma, että Ferrell on itse keksinyt suuren osan repliikeistään, sillä Cohen on osoittanut aiemmilla kirjoitustöillään, kuten leffoilla Tropic Thunder (2008) ja Madagascar 2 (Madagascar: Escape 2 Africa - 2008), sekä piirrossarjalla Beavis and Butt-head (1992-2011), että hän osaa, jos niin haluaa. Sentään Holmes & Watson on kelvollisesti kuvattu. Lavasteet ja asut ansaitsevat kehut, mutta efektit ovat paikoitellen todella huonot. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja musiikeista vastaava Mark Mothersbaugh kopioi ihan toimivasti Hans Zimmerin sävellyksiä Robert Downey Jr:n tähdittämistä Sherlock Holmes -filmeistä (2009-2011).

Yhteenveto: Holmes & Watson on tuskallisen epähauska komedia, mikä saa jo ensimmäisen vartin aikana katsojan harkitsemaan, että katsoisikin jotain muuta. Elokuva ei naurata, vaan se vain pöyristyttää, että miten ihmeessä tekijät ovat voineet pitää näitä juttuja hauskoina? Asiaa ei yhtään helpota se, kuinka monia vitsejä vain venytetään ja venytetään, jolloin ne muuttuvat kiusallisesta todella epämiellyttäviksi. Leffan yritykset ottaa kantaa nykypäivän menoon vasta ovatkin kiusallisia. Kaikista pahin kiusallisuus tulee kuitenkin totaalisen pohjanoteerauksen Sherlock Holmesin roolissa tekevältä Will Ferrelliltä. Ferrellille ei ole taidettu uskaltaa sanoa mitään, vaan hänet on vain päästetty valloilleen, jolloin hän tekee kenties koko uransa surkeimman roolityön. John C. Reilly yrittää epätoivoisesti pysyä Ferrellin hullutuksissa mukana, mutta lopputulos on vain suurta myötähäpeää. Osaavien sivuosanäyttelijöiden puolesta kyllä harmittaa, sillä esimerkiksi Ralph Fiennesin hienot kyvyt valuvat täysin hukkaan. Etan Cohen tekee todella huonoa työtä niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Miten ihmeessä tämä leffa saatiin koskaan valmiiksi? Eikö kukaan tekijöistä oikeasti tajunnut, millaista paskaa he olivat vääntämässä? Olisi varmaan sanomattakin selvää, etten suosittele Holmes & Watsonia kenellekään. Leffa saattaa toimia humalassa kavereiden kanssa katsottuna, jolloin voi nauraa elokuvan huonoudelle, mutta muuten tämä on tuskallinen kokemus. Elokuvahistoria on täynnä adaptaatioita Sherlock Holmesista ja veikkaan minkä tahansa niistä olevan parempi kuin tämä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Holmes & Watson, 2018, Columbia Pictures Corporation, Gary Sanchez Productions, Mimran Schur Pictures, Mosaic Media Group, Mosaic

Yhteistyössä

Arvostelu: Hop (2011)

HOP (2011)

Ohjaus: Tim Hill
Pääosissa: Russell Brand, James Marsden, Hugh Laurie, Kaley Cuoco, Hank Azaria, Cary Cole, Tiffany Espensen ja David Hasselhoff
Genre: lastenelokuva, seikkailu
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Kun näin Hopin trailerin vuonna 2011, kiinnostuin elokuvasta, vaikka en ajatellut sen voivan olla kovin kummoinen. Kiinnostus johtui lähinnä siitä, ettei minulle tullut mieleeni muita pääsiäispupuelokuvia. En kuitenkaan käynyt katsomassa sitä leffateatterissa, vaan ajattelin odottaa, että se tulisi jossain kohtaa televisiosta. Pari vuotta sitten huomasinkin, että pääsiäisen aikaan televisiossa näytettäisiin Hop ja aloin katsomaan elokuvaa... aina siihen asti, että ensimmäiset repliikit kuuluivat ja tajusin, että kyseessä oli suomeksi dubattu versio. Siinä kohtaa kanava vaihtui ja päätin odottaa seuraavaa tilaisuutta. Seuraavanakin vuonna elokuva tuli televisiosta ja tällä kertaa tarkistin etukäteen, millä kielellä se näytettäisiin. Suomidubbihan se taas oli ja jälleen Hop jäi minulta väliin. Onnekseni huomasin vuoden 2017 alussa, että elokuva oli tullut Netflixin valikoimaan. Kun pääsiäinen alkoi lähestyä, päätin vihdoin katsoa Hopin ja arvostella sen juhlan kunniaksi... tarkastaen tietty ensin, että kyseessä oli varmasti alkuperäinen englanniksi puhuttu versio.

E.B:sta on tarkoitus tulla seuraava pääsiäispupu, mutta hän unelmoikin rummuttamisesta rockyhtyeessä. E.B. karkaa Pääsiäissaarelta ja lähtee Hollywoodiin toteuttamaan unelmaansa. Siellä hän tapaa Fred Puputin, jonka kanssa hän alkaa ystävystyä.

Lapsena E.B. ihaili suuresti isänsä pääsiäispupun työtä, mutta vuosien varrella hänen kiinnostuksensa on kohdistunut musiikilliseen ilmaisuun. E.B. ei pidä siitä, että hänen elämänsä olisi päätetty etukäteen, mikä johtaakin siihen, että hän päättää karata juuri ennen kruunajaisiaan. E.B. on kiinnostava päähenkilö, vaikka hänestä löytyy ärsyttäväkin puoli. Hän on nimittäin todella itsekeskeinen, eikä tunnu huomioivan muita ympärillään. Elokuvan aikana hän alkaa onneksi oppimaan, että muutkin ovat tärkeitä. E.B:n äänenä kuullaan Russell Brand, joka ei mielestäni ole kummoinen näyttelijä. Tässä on onneksi mukana vain hänen äänensä, mutta sekin on välillä hieman rasittava.
     E.B:n isää, eli pääsiäispupua esittää House-sarjasta (2004-2012) tuttu Hugh Laurie. Pääsiäispupu ei kykene ymmärtämään, että hänen pojallaan on muita unelmia kuin hänen roolinsa jatkaminen. E.B:n karatessa hän alkaa pikkuhiljaa tajuamaan, ettei hän voikaan määräillä poikaansa ikuisesti tai ohjailla tämän elämää. Muuten hahmo ei tunnu pääsevän oikein esille, eikä Laurie tuo rooliin mitään ihmeellistä.
     Pääsiäispupun alaisuudessa toimii tietysti tipuja, joista isoimmassa roolissa on Carlos, joka on kyllästynyt elämään pupujen ikeen alla ja haluaisi päästä huipulle. E.B:n karatessa Carlos kokee tilaisuutensa tulleen ja aloittaa ilkikurisen suunnitelmansa, jonka avulla hän nousisi Pääsiäissaaren johtoon. Carlosin äänenä kuullaan The Simpsons -animaatiosarjasta (1989-) tuttu Hank Azaria, joka esittää sarjassa mm. baarimikko Moeta, poliisipäällikkö Wiggumia ja Kwik-E-Mart -kaupan myyjä Apua.
     E.B:n tapaamaa ihmistä, Fred Puputinta näyttelee James Marsden, joka on ihan hyvä roolissaan. Fred on työtön nuori mies, joka asuu yhä vanhempiensa luona, jotka pitävät häntä täysin saamattomana. Hän päättää kuitenkin vihdoin yrittää osoittaa olevansa parempi kuin muut luulevat. Hänen ongelmiaan eivät kuitenkaan auta itsekeskeinen puhuva pupu, joka haluaa itse apua. Fred yrittää auttaa E.B:ta parhaansa mukaan, vaikka itse haluaisikin keskittyä täysillä oman elämänsä parantamiseen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Fredin isä (Cary Cole), jonka mielestä Fred on perheen musta lammas, Fredin sisko Sam (The Big Bang Theory -sarjasta, 2007-, tuttu Kaley "Penny" Cuoco), joka yrittää saada Fredia parantamaan elämäänsä, sekä Fredin perheen adoptiolapsi Alex (Tiffany Espensen), joka tuntuu olevan ylpeydenaihe perheelle. Leffassa nähdään valitettavasti myös David Hasselhoff omana itsenään, joka pääsee tietenkin heittämään "Ritari Ässä" -vitsejä.

Pääsiäinen on noin 1900 vuotta vanha, kristittyjen tärkein juhla. Sitä vietetään Jeesuksen ylösnousemuksen takia. Uskomuksen mukaan nykyään pitkäperjantaina tunnettuna päivänä Jeesus ristiinnaulittiin ja kaksi päivää myöhemmin (ensimmäinen pääsiäispäivä) hän teki ylösnousemuksen. Tästä on tehty useita näytelmiä ja elokuvia, kuten The Last Temptation of Christ (1988). Tähän eivät Hopin pääsiäisjutut liity oikeastaan millään lailla, vaan elokuva kuvastaakin sellaista pääsiäistä, mikä se erittäin monille nykylapsille on: paljon karkkia, suklaata, värejä, pupuja ja tipuja. Pääsiäismunien koristelu, pääsiäisruoat, -puput ja -tiput kuuluvat kyllä pääsiäisperinteisiin, mutta tässä ne ovat muutettu paikoitellen todella yliampuviksi. Etenkin karkkia ja suklaata valmistava Pääsiäistehdas on täynnä värejä ja kirkkautta, mikä aiheuttaisi todellisuudessa päänsäryn, mutta elokuvaan se sopii erinomaisesti. Kontrastina on arkinen ihmisten maailma, josta E.B. on innoissaan, sillä se on jotain, mistä hän ei vielä erityisen paljon tiedä. Fredille taas pääsiäismaailma tuottaa vau-tunteita. Elokuvassa näytetäänkin, kuinka kahdesta eri maailmasta tulevat henkilöt kiinnostuvat siitä paikasta, jossa he eivät ole ennen olleet. Silti he haluaisivat pitää oman kotinsa, eivätkä välttämättä uskalla kokea muutosta.

Hop on selvästi lastenelokuva. Siinä on monia hölmöjä hetkiä ja värikkäät teemat yhdistettyinä söpöihin hahmoihin toimivat varmasti paremmin perheen pienille kuin isoille. Se ei kuitenkaan tarkoita, että aikuiset eivät voisi nauttia Hopista. Monille elokuvan idea kuulostaa jo liian typerältä, jotta he voisivat koskaan antaa leffalle mahdollisuutta, mutta yllätyksekseni Hopissa on otettu aikuiskatsojatkin huomioon. Siinä missä lapset naureskelevat sille, että puput kakkivat karkkia, aikuiset pääsevät hekottelemaan, kun E.B. yrittää käydä Playboy-talossa, sillä Playboyn logossahan on pupun siluetti. Mukana on muutamia yksittäisiä vitsejä, jotka naurattivat toimivasti - eräs heitto oli jopa yllättävän julma. Vanhemmille voi tuottaa vaikeuksia olla nauramatta, sillä lapset luultavasti haluavat heti tietää, mikä oli niin hassua ja mitä siihen oikein uskaltaisi vastata? Useaan otteeseen leffa tuntuu kököltä, eikä loppuosiosta enää löydy samanlaista tunnelmaa, mutta niinä hetkinä pitää vain muistuttaa itselleen, että Hop on pääasiassa lapsille tehty elokuva. Itsensä löytäminen on tärkeä teema läpi leffan, mikä on tietty lapsille tärkeä pohdiskelun aihe, joten jotain syvällistäkin on mukana. Tällaisenaan kyseessä on viihdyttävä pääsiäispätkä, jonka aikana on mainiota mussuttaa Kinder-munia ja muita juhlan herkkuja.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Tim Hill, joka oli tätä ennen ohjannut muutaman muunkin lastenelokuvan, joissa yhdistetään näyttelijöitä ja animoituja hahmoja - tunnetuimpana Alvin and the Chipmunks (Alvin ja pikkuoravat - 2007). Hill selvästi taitaa tällaisen tyylin ja mielestäni hän voisi tehdä samanlaisia pätkiä lisääkin, vaikka eivät nämä kovin kummoisia olekaan. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Visuaaliset tehosteet eivät ole mitä parhaimmat, mutta tarpeeksi toimivat. Suurimmaksi osaksi katsojana kykenee uskomaan, että James Marsdenin esittämä Fred puhuu digijänikselle. Musiikista vastaa Christopher Lennertz, mutta hänen sävellyksensä eivät jää mieleen.

Yhteenveto: Hop ei sinänsä ole hyvä, mutta omalla tavallaan se on juuri oikea elokuva nykypäivän pääsiäisenviettoon, missä on unohtunut koko pyhän lähtökohdat. Viihdyttävä leffa on, vaikka loppuosio ei enää toimi kovin kummoisesti. Elokuva kertoo mainiosti siitä, että pitäisi kuunnella omaa sydäntään ja tehdä sitä, mitä oikeasti haluaa, eikä sitä mitä muut haluavat sinun tekevän. E.B. on mielenkiintoinen hahmo, vaikka välillä ärsyttääkin itsekeskeisyydessään. Fred on myös mainio tapaus. Visuaalinen ilme on tarpeeksi toimiva, jotta katsojana uskoo oikean näyttelijän ja digihahmon tekevän asioita. Pääasiassa kyseessä on lastenelokuva, mutta mukana on onneksi myös huumoria vanhemmille. Suosittelenkin Hopia perheen yhteiseen pääsiäisleffahetkeen. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten kannattaa odottaa, että leffa on varmasti täysin päättynyt, ennen kuin alkaa puuhaamaan muuta.

Kirjoittanut: Joonatan, 10.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.filmofilia.com
Hop, 2011, Universal Pictures, Relativity Media, Illumination Entertainment