Arvostelu: Järki ja tunteet (Sense and Sensibility - 1995)

JÄRKI JA TUNTEET

SENSE AND SENSIBILITY

Ohjaus: Ang Lee

Pääosissa: Emma Thompson, Kate Winslet, Gemma Jones, Hugh Grant, Alan Rickman, Greg Wise, Emilie François, Robert Hardy, Elizabeth Spriggs, Harriet Walter, James Fleet, Imogen Stubbs, Imelda Staunton, Hugh Laurie, Richard Lumsden ja Tom Wilkinson

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 7

Sense and Sensibility, eli suomalaisittain Järki ja tunteet perustuu Jane Austenin samannimiseen kirjaan vuodelta 1811. Kirjan pohjalta oli jo tehty useita näytelmiä ja kaksi BBC-kanavan televisiosarjaa, mutta varsinaisen elokuvan teko käynnistyi vasta 1980-luvun lopulla, kun Mirage Enterprisesin tuottaja Lindsay Doran ehdotti sitä yhtiön muille edustajille, jotka pohtivat, mistä kirjasta voisi seuraavaksi tehdä filmatisoinnin. Doran sai samoihin aikoihin käsiinsä Emma Thompsonin kirjoittamia sketsejä ja koki niiden mukailevan niin hyvin Austenin tyyliä kirjoittaa, että Doran ehdotti Thompsonille Järki ja tunteet -elokuvasovituksen käsikirjoittamista. Thompson ei ollut aiemmin kirjoittanut käsikirjoitusta elokuvaan, mutta innokkaana Austen-fanina hän ryhtyi rohkeasti hommiin. Useampi studio oli epäileväinen ensikertalaisen Thompsonin tekstistä, mutta Doran sai lopulta Columbia Picturesin vakuuttuneeksi. Taiwanilainen Ang Lee ei tiennyt Austenista, mutta Doran mielsi tämän Hääjuhla-elokuvan (The Wedding Banquet - 1993) sisältävät hyvin austenmaisia juttuja ja pestasi Leen ohjaamaan leffan. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Järki ja tunteet sai maailmanensi-iltansa 4. joulukuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai kehuja kriitikoilta ja sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa, naissivuosa, kuvaus, puvustus ja musiikki), joista se voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen palkinnon, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, naispääosa, naissivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan draamaelokuvan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kaksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miessivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, naispääosan ja naissivuosan palkinnot. Itse en ole aiemmin katsonut Järkeä ja tunteita, mutta olen toki tiennyt leffasta jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Kun herra Dashwood kuolee, hänen vaimonsa ja tyttärensä joutuvat jättämään kotikartanonsa, Dashwoodin aiemman avioliiton kautta syntyneen pojan perittyä tämän omaisuuden.

Järki ja tunteet pitää sisällään joitain Ison-Britannian parhaista näyttelijöistä, joista osa nautti parhaillaan uransa huipuista ja joista toisista nousisi todellisia julkkiksia vasta myöhemmin. Tom Wilkinson nähdään pikaisesti elokuvan alussa menehtyvänä herra Dashwoodina, jonka omaisuus menee perintönä hänen esikoispojalleen Johnille (James Fleet). Dashwoodin nykyinen vaimo (Gemma Jones) ja heidän tyttärensä Elinor (parhaan naispääosan BAFTA-palkinnon voittanut Emma Thompson), Marianne (uransa vasta aloittanut Kate Winslet) ja Margaret (Emilie François) joutuvat muuttamaan ulos kartanosta, eikä heidän perintönsäkään huimaa päätä. Sivurooleissa taas nähdään Harriet Walter Johnin tympeänä vaimona Fannyna, Hugh Grant tämän hurmuriveli Edwardina, Robert Hardy Dashwoodin naiset hoteisiinsa ottavana sir John Middletonina, Greg Wise ja Alan Rickman Marianneen silmänsä iskevinä herra Willoughbynä ja eversti Brandonina, Elizabeth Spriggs seurapiirirouva Jenningsinä, sekä Imelda Staunton tämän tyttärenä Charlottena ja Hugh Laurie Charlotten miehenä, herra Palmerina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. Thompson ja Winslet loistavat pääosissa eri tavoin tilanteeseensa ja rakkauteen suhtautuvina siskoksina. Grant on hieman tavallista hillitympi hurmuriroolissaan, kun taas usein pahiksia esittävä Rickman yllättää totuttua herkemmän hahmon osassa. Kyllä Jeeves hoitaa -sarjasta (Jeeves and Wooster - 1990-1993) kuuluisaksi noussut ja nykyään parhaiten House-sarjasta (2004-2012) tunnettu Laurie varastaa parit kohtauksensa sarkastisena herra Palmerina. Ja pakkohan minun on vielä kehuskella, että pääsin viikko sitten tapaamaan nykyään avioparin Emma Thompsonin ja Greg Wisen, heidän saavuttua Suomeen mainostamaan uutta jännäriä Sydäntalvea (Dead of Winter - 2025). Sain myös kummankin nimikirjoitukset Järki ja tunteet -blu-raykappaleeni kanteen!

En ihmettele, että Emma Thompson voitti Järjestä ja tunteista käsikirjoituspalkinnot Oscar- ja Golden Globe -gaalassa. Thompsonin oli täysin turha olla huolissaan siitä, ettei hän muka olisi ensikertalaisena pätevä hommaan. Austenin kirjan pohjalta Thompson on työstänyt erittäin väkevän tekstin, jossa useammat, monenlaisia käänteitä sisältävät juonikuviot kulkevat saumattomasti rinnakkain ja joka on täynnä erinomaista dialogia. Keskusteluista löytyy runsaasti oivaltavaa huumoria, mutta myös vanhanaikainen ja hahmojen statukselle ominainen jäykän sivistynyt puhetapa voi aiheuttaa huvittuneisuutta. Miettikääpä, jos ihmiset puhuisivat näin edelleen, nuoria myöten. "Näitkö neiti Virtasen tuoreimman Tiktok-videon? Vulgaari, sanon minä." "Kyllä, perin mauton. Varsinainen skandaali suorastaan!"

Kuten jo nimestä voi päätellä, Järki ja tunteet -elokuvan rakkaustarinoissa pohditaan paljon sitä, onko kannattavampaa ryhtyä parisuhteeseen kuunnellen aivojaan vai sydäntään? Tuohon aikaan toisen varakkuudella oli suuri merkitys ja kun Dashwoodin naiset jäävät perinnönluennassa nuolemaan näppejään, eivät Elinor ja Marianne voi antaa kättään kenelle tahansa. Myös mieshahmot joutuvat pohtimaan, ketä he voivat kosia, sillä pelolla että heidän unelmiensa rakkaus ei miellytä vanhempia ja pahimmassa tapauksessa mies voidaan potkia suvusta väärän valinnan takia. Näihin vaikeisiin ja empimistä ja salaisuuksia sisältäviin suhteisiin keskittyvään tarinaan uppoutuu hiljalleen täysin ja vähän päälle parin tunnin kesto vierähtääkin varsin vauhdilla.

Taiwanilainen Ang Lee voi paperilla vaikuttaa hassulta valinnalta ohjaamaan näin peribrittiläistä elokuvaa, mutta Lee suoriutuu ohjaustontistaan oivallisesti ja kyseessä onkin yksi miehen epätasaisen filmografian paremmista teoksista. Tuotantoarvoiltaan Järki ja tunteet on pääasiassa huippuluokkaa, joskin ainakin omalla Blu-rayllani äänimiksaus oli niin epätasainen, että keskustelukohtauksissa äänenvoimakkuutta täytyi nostaa reippaasti, jotta kuuli, mitä hahmot puhuivat ja sitten taas kun ruudulla tapahtui enemmän jotain, täytyi voimakkuutta taas laskea. Kameratyöskentely ja leikkaus ovat mainiota, mutta parhaiten loistamaan pääsevät palkintoehdokkuuksia kahmineet lavastus ja puvustus, jotka ovat erinomaista jälkeä läpikotaisin. Patrick Doylen säveltämät musiikit tunnelmoivat kauniisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2024 - Muokattu: 2.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sense and Sensibility, 1995, Columbia Pictures, Mirage Enterprises

Arvostelu: Piin elämä (Life of Pi - 2012)

PIIN ELÄMÄ

LIFE OF PI

Ohjaus: Ang Lee
Pääosissa: Suraj Sharma, Irrfan Khan, Rafe Spall, Adil Hussain, Tabu, Ayan Khan, Gautam Belur, Ayush Tandon, Andrea Di Stefano, Jag Huang ja Gérard Depardieu
Genre: seikkailu, jännitys, draama, fantasia
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Life of Pi, eli suomalaisittain Piin elämä perustuu Yann Martelin samannimiseen kirjaan vuodelta 2001. Alkuvuodesta 2003 Fox 2000 Picturesin tuottaja Elizabeth Gabler hankki kirjan elokuvaoikeudet ja palkkasi M. Night Shyamalanin ohjaamaan filmatisoinnin. Shyamalan kuitenkin jätti projektin ohjatakseen Lady in the Waterin (2006), jolloin hänet korvattiin Alfonso Cuarónilla. Cuarón taas jätti projektin tehdäkseen Ihmisen pojat (Children of Men - 2006), jolloin hänen tilalle otettiin Jean-Pierre Jeunet, mutta hänkin jätti elokuvan. Helmikuussa 2009 Ang Lee valittiin ohjaajaksi ja lopulta tammikuussa 2011 kuvaukset alkoivat, kun Lee oli viettänyt monta kuukautta etsiessään oikeaa näyttelijää päärooliin. Lopulta Piin elämä sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 28. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Vaikka elokuvan pelättiin olevan taloudellinen pettymys ja sen teatterikierrosta jopa siirrettiin, jottei sen tarvitsisi kilpailla Hobitti - Odottamattoman matkan (The Hobbit: An Unexpected Journey - 2012) kanssa, filmi osoittautui suureksi hitiksi. Kriitikot kehuivat elokuvaa ja se sai mm. yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, käsikirjoitus, lavastus, leikkaus, äänitys, äänitehosteet ja laulu), joista se voitti parhaan ohjauksen, kuvauksen, musiikin ja erikoistehosteiden palkinnot, kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva ja ohjaus), joista se voitti parhaan musiikin palkinnon, sekä yhdeksän BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, lavastus, leikkaus, ääni ja musiikki), joista se voitti parhaan kuvauksen ja erikoistehosteiden palkinnot. Itse näin Piin elämän vasta pari vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin elokuvasta niin, että minua oikein ärsytti, etten käynyt katsomassa sitä, kun se alun perin saapui Suomen teattereihin. Olenkin katsonut elokuvan kertaalleen uudestaan ja kun huomasin Piin elämän täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen jälleen kerran ja arvostella sen.

Pii Patel on muuttamassa Intiasta Kanadaan eläintarhaa pyörittävän perheensä kanssa. Matkalla heidän rahtilaivansa joutuu myrskyn kouriin ja uppoaa. Eloon jää vain Pii... sekä bengalintiikeri Richard Parker, jonka kanssa Pii joutuu yrittämään selviytyä pelastusveneessä.

Ensikertalaisnäyttelijä Suraj Sharma sai napattua Pii Patelin roolin 3000 ehdokkaan joukosta, eikä mikään ihme. Sharma on nappivalinta pääosaan ja ensikertalaisenakin hän onnistuu kannattelemaan elokuvaa osittain harteillaan, ollessaan suurimman osan ajasta ainoa näyttelijä ruudulla. Erityisen hienoa onkin, kuinka Sharma ei lannistu siitä, ettei hänellä ole lähes koskaan ihmistä vastanäyttelijänä. Sharma tulkitsee upeasti Piin kokemia monia tunteita rahtilaivan upottua ja hänen perheensä kuoltua. Hahmona Pii on nopeasti pidettävä ja on kiehtovaa seurata hänen tapaansa katsoa maailmaa. Sharman lisäksi Piitä esittävät myös lapsena Gautam Belur ja Ayush Tandon, sekä vanhempana miehenä edesmennyt Irrfan Khan, joka toimii tarinansa kertojana.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Adil Hussain ja Tabu Piin vanhempina, Ayan Kahn Piin isoveljenä, Gérard "Obelix" Depardieu pienessä roolissa laivan kokkina, sekä Rafe Spall kirjailijana, joka saapuu kuuntelemaan Khanin näyttelemän Piin kertomusta seikkailustaan. Merkittävin sivuhahmoista on kuitenkin lähes kokonaan tietokoneella toteutettu tiikeri Richard Parker, joka päätyy samaan pelastusveneeseen Piin kanssa. Richard Parker on häkellyttävän upea luomus. Tehostetiimi on tutkinut tiikereitä todella tarkkaan ja he ovat saaneet aikaiseksi täysin elävältä, ajattelevalta ja tuntevalta olennolta tuntuvan hahmon. Yhä tänäkin päivänä, kymmenen vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen se saa huijattua katsojaa täysin. Näen edelleen silloin tällöin kommentteja ihmisiltä, jotka ällistyvät kuullessaan, ettei kyseessä olekaan koulutettu eläin, vaan digiluomus. Kyseessä on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaista tietokonetehosteista ja jo pelkän Richard Parkerin vuoksi tehostetiimi ansaitsi kaikki palkintonsa. 

Jälleen kerran Piin elämää katsoessani minua harmitti, etten käynyt katsomassa elokuvaa teatterissa, kun se ilmestyi loppuvuodesta 2012. Toki se näyttää fantastiselta Blu-rayn teräväpiirtona ison television ruudulta, mutta kyseessä on sellainen teos, mikä kuuluu nähdä isolta valkokankaalta. Eikä vain nähdä, vaan kokea! Piin elämä on niitä elokuvia, jotka eivät ole vain elokuvia. Tiedättehän sen, kun elokuvat voivat joskus tuntua joltain täysin elämää suuremmalta. Piin elämä on huikea elämys, minkä tekemä vaikutus tuntuu katsojan koko kehossa asti. On mukaansatempaavia filmejä ja sitten on Piin elämän kaltaisia teoksia, jotka lumoavat niin täydellisesti, että katsojasta tuntuu siltä kuin irtautuisi todellisesta maailmasta ja kulkeutuisi ruudun läpi mukaan tarinaan.

Elokuvalla kestää kuitenkin oma aikansa, ennen kuin se heittää Piin, Richard Parkerin ja katsojan hurjaan merelliseen seikkailuun. Ensimmäisen puolituntisensa filmi käyttää vakuuttavasti esitelläkseen Piin lapsuutta ja erityisesti hänen suhdettaan jumaliin - eikä vain intialaisiin jumaliin, vaan kristittyjenkin Jumalaan. Vaikka itse olen ateisti ja paikoitellen tällaiset jumalajutut saavat minut lähinnä kiusaantuneeksi, tässä Piin uskoa hyödynnetään hienosti. Usko toimii enemmänkin Piin sisällä olevana voimana, joka sysää häntä eteenpäin ja auttaa häntä pysymään hengissä äärimmäisen vaikeissakin tilanteissa. Elokuvan tapa käsitellä Piin uskoa on jopa suorastaan kaunis.

Eikä Piin elämän kauneus todellakaan jää siihen. Visuaalisesti elokuva on aivan mielettömän kaunis teos. Richard Parker ei jää elokuvan ainoaksi upeaksi digitehosteeksi, vaan leffa on täynnä lumoavaa kuvastoa, mikä loksauttaa katsojan suun auki kerta toisensa perään ja saa jopa herkistymään sillä, kuinka käsittämättömän hienoja jotkut otokset ovat. Eräässä kohtauksessa tyyni meri on kuin peili, joka heijastaa oranssin ja keltaisen sävyillä hehkuvaa taivasta. On vaikea erottaa, missä menee meren ja taivaan raja, kun pelastusvene näyttäisi kelluvan pilvien keskellä. Yöllä taas meri heijastaa tähtitaivaan, saaden kuvat näyttämään siltä kuin vene leijuisi avaruuden halki. Näyt ovat niin fantastisia, että Piin tavoin katsojankin on jossain kohtaa vaikea enää tietää, mikä on totta ja mikä unta. Elokuva tekeekin ovelan ratkaisun siinä, että se jättää tämän katsojan tulkinnan ja ennen kaikkea uskon varaan. Ja siten elokuvan teema uskon voimasta saa myös rikkaamman merkityksen.

Pitkän prosessin jälkeen Piin elämän ohjaajaksi valikoitui lopulta tosiaan Ang Lee, joka voitti työstään parhaan ohjauksen Oscar-palkinnon, eikä syyttä. Leellä on silmää huikeille visuaalisuuksille, mutta myös lahjoja täyttää ne visuaalisuudet vangitsevalla tarinalla, sekä rakentaa päälle väkevää tunnelmaa. Välillä elokuva on täynnä epätoivoa, välillä seikkailun riemua. Välillä se saa jännittämään ja joskus vain ihailemaan tehostevelhojen taianomaisia luomuksia. Kuvaus, valaisu ja sensaatiomainen värimaailma tukevat täydellisesti toisiaan ja lopputuloksena onkin visuaalinen mestariteos. Jopa kuvasuhteen vaihtelua käytetään parissa kohtaa nerokkaana tehokeinona. Leikkaus on myös erinomaista, etenkin miten tarinaansa kertova Pii katoaa vähitellen kuvasta. Lavastus on näyttävää, kuten myös asut ja maskeeraus. Vahvat visuaalisuudet saavat tuekseen myös fantastisen äänimaailman meren eri äänistä tiikerin karjahduksiin. Ang Leen rakentamaa tunnelmaa vahvistaa Mychael Dannan säveltämät herkät musiikit.

Yhteenveto: Piin elämä on aivan mielettömän upea elämys, joka pitäisi kokea mahdollisimman isolta valkokankaalta. Ja nimenomaan kokea, sillä kyseessä on niitä teoksia, joita ei vaan katsota. Elokuva imaisee katsojan mukaansa elämää suuremmalle, täysin ällistyttävälle matkalleen. Se tarjoaa jatkuvaa ihmetystä ja lumoa. Ang Leen ohjaus on erinomaista ja hän rakentaa tunnelmaa hienosti. Leffa on niin seikkailullinen ja riemukas kuin myös jännittävä ja hurja. Huumoria löytyy, kuten myös kauneutta. Kuvaus on täynnä häkellyttävän näyttäviä otoksia, joissa tarkka kameratyöskentely, runsas värimaailma ja yhä tänä päivänä henkeäsalpaavat erikoistehosteet saavat katsojan parhaimmillaan kyynelten partaalle upeutensa takia. Tiikeri Richard Parker on hämmästyttävän hieno digiluomus, joka huijaa katsojia edelleen. Ensikertalainen Suraj Sharma loistaa pääroolissa Piinä, suoriutuen vaativasta ja yksinäisestä roolista mallikkaasti. Elokuvan teemat esimerkiksi uskosta vain rikastuttavat seikkailua ja lopputuloksena on elämysteos, mikä kuuluisi katsoa edes kerran elämässään. Jos Piin elämä on jäänyt katsomatta, on kymmenvuotisjuhla hyvä hetki vihdoin uppoutua sen vietäväksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Life of Pi, 2012, Fox 2000 Pictures, Dune Entertainment, Ingenious Media, Haishang Films, Big Screen Productions, Ingenious Film Partners, Netter Productions

Arvostelu: Gemini Man (2019)

GEMINI MAN

Ohjaus: Ang Lee
Pääosissa: Will Smith, Mary Elizabeth Winstead, Clive Owen, Benedict Wong, Linda Emond, Ralph Brown, Ilia Volok, E. J. Bonilla ja Douglas Hodge
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12

Gemini Man on Ang Leen ohjaama ja Will Smithin tähdittämä toimintaelokuva. Idea elokuvaan syntyi jo yli 20 vuotta sitten Darren Lemken toimesta, joka myi tarinan Sony-yhtiölle. Leffan oli tarkoitus ilmestyä 1997 ja sen ohjaajaksi oli jo kiinnitetty Tony Scott. Pääosaan taas oli ehdolla näyttelijöitä kuten Harrison Ford, Mel Gibson, Brad Pitt, Nicolas Cage, Tom Cruise ja Arnold Schwarzenegger. Tekijät kuitenkin kokivat, ettei sen aikainen teknologia vielä mahdollistanut filmin tekoa, jolloin projekti pistettiin jäihin. Käsikirjoitusta on kuitenkin työstetty vuosien aikana uudestaan useiden kirjoittajien toimesta. Vuonna 2016 Skydance Media hankki tarinan oikeudet ja alkoi tekemään elokuvaa. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2018 ja nyt Gemini Man saa vihdoin ensi-iltansa. Itse en ollut erityisen kiinnostunut filmistä, kun kuulin siitä. Trailerit eivät vakuuttaneet minua ja aika negatiiviset ensireaktiot tiputtivat odotuksiani entisestään. Olinkin hyvin skeptinen, kun kävin katsomassa Gemini Manin sen ennakkonäytöksessä, missä se näytettiin kriitikoille uudella 3D+ -tekniikalla.

Viisikymppinen palkkamurhaaja Henry Brogan joutuu toisen palkkamurhaajan jahtaamaksi, joka näyttää täysin Henryltä 20-vuotiaana.

Will Smith tekee tuplaroolin sekä Henry Broganina että häntä jahtaavana palkkamurhaajana. Vaikka Smith murjaiseekin pari vitsiä, on hän huomattavasti vakavampi tässä leffassa kuin yleensä. Hän sopii yllättävänkin hyvin ikääntyneen ja eläkkeelle pääsystä haaveilevan tappajan rooliin, minkä lisäksi hän tekee kelpo työtä myös nuorena palkkamurhaajana. On kuitenkin valitettavasti pakko sanoa, että digitaalisesti nuorennettu Will Smith pistää välillä todella pahasti silmään. Nuorennusefekti muistuttaa paikoitellen jotain Snapchatin kuvafiltteriä, millä poistetaan ryppyjä. Tavallaan tätä voi kehua teknisenä saavutuksena, mutta samalla ihmissilmä huomaa kaikenlaiset pienet yksityiskohdat, mitkä paljastavat, ettei ruudulla oleva Smith näytä luonnolliselta. Eron huomaa varsinkin, kun sekä Henry että nuori tappaja ovat näkyvillä samaan aikaan. Toinen näyttää todelliselta Smithiltä ja toinen videopelihahmolta. Pimeissä kohtauksissa nuorennettu versio toimii huomattavasti paremmin kuin päivänvalossa.
     Elokuvassa nähdään myös Ralph Brown ja Linda Emond Henryn pomoina, Clive Owen Gemini-projektin johtajana, Benedict Wong Henryn kolleegana, sekä Mary Elizabeth Winstead veneitä vuokraavana Dannyna. Winstead ja Wong ovat oivat valinnat rooleihinsa, mutta Owen ei vakuuta omassa osassaan. Tähän vaikuttaa myös hänen tylsästi kirjoitettu hahmonsa, mistä olisi monelle muullekin vaikea saada mitään irti.

Gemini Man ei valitettavasti ole kovin hyvä elokuva. Silti täytyy sanoa, että pidin tästä enemmän kuin etukäteen pelkäsin maailmalta sadelleiden ensireaktioiden perusteella. Parasta elokuvassa ovat sen toimintakohtaukset, mitkä ovat täynnä kekseliäitä kikkailuja, erilaisia tyylejä, sekä kaikin puolin aikamoista vauhtia. Henryn ja häntä jahtaavan tappajan kykyjä esitellään toden teolla ja on mielenkiintoista seurata, kuinka heidän täytyy tehdä kaiken aikaa salamannopeita päätöksiä selvitäkseen taistoista elävänä. Molemmat hyödyntävät ties mitä aseenaan ja mukaan mahtuu niksejä, joita en ole aiemmin elokuvissa nähnyt. Etenkin Henryn ja tappajan ensikohtaaminen on todella viihdyttävää ja vangitsevaa katseltavaa, ja siinä ehtii nähdä niin ammuskelua, nyrkkimäiskettä kuin takaa-ajoa moottoripyörillä, mikä vasta johtaakin veikeään tilanteeseen. Taisteluissa hyödynnetään hahmojen vahvuuksia ja parissa kohtaa nähdään yllättävän fiksujakin ratkaisuja. Koreografiat ovat taidokkaasti mietittyjä ja hienointa on, ettei toimintaa ole leikattu silpuksi, vaan se esitetään selkeissä pitkissä kuvissa. Mukana on yksi liian pimeässä tapahtuva tappelu, minkä aikana on usein vaikea saada selvää, kumpi Smithin esittämistä hahmoista on voitolla, mutta muuten toiminta on filmin parasta antia.

Itse tarina on kuitenkin valitettavan tökkivä. Syy nuoren tappajan kuvioihin astumiselle on aika löyhä ja sen jälkeen tuntuukin, että juonentynkä on enemmänkin tekosyy tarjota vauhdikkaita taisteluita. Kun mukana ei ole toimintaa, ei elokuva erityisemmin nappaa mukaansa ja siitä löytyy pitkäveteisetkin hetkensä. Kyseessä ei ole videopeliin perustuva filmi, mutta paikoitellen elokuva tuntuu videopeliltä, minkä eri tasojen väleissä olevat selitysvideot kestävät liian kauan. Leffan roisto ja hänen suunnitelmansa on aika laimea, kun se paljastuu, eikä filmi koskaan tarjoa uhkaavaa tai jännittävää tunnetta katsojalle. Siinä mielessä Henry on jopa liiankin taitava tappajana. Elokuva yrittää heittää sekaan syvällisempää pohdiskelua nuoren tappajan kautta. Oikein tehtynä tämä pohdiskelu voisi pelastaa paljon, mutta tällaisenaan toteutus on kömpelöä ja alikehitettyä, jolloin lopputulos jää pinnalliseksi. Loppujen lopuksi Gemini Man tarjoaa vain tyylikkäitä toimintakohtauksia, muttei oikeastaan muuta.

Ang Lee on mielestäni todella epätasainen elokuvantekijä. Hänen filmiensä taso heittelee sysisurkean ja loistavan välillä, mihin moni tekijä ei kykene. Gemini Man ei ole kumpaakaan ääripäätä, vaan todella keskinkertainen tekele. Minun täytyy kuitenkin kehua Leetä siitä, että hän on onnistunut puskemaan visionsa läpi. Elokuva ei koskaan tunnu studiotuotteelta, vaan siitä näkyy ohjaajan panos. Leen työtä on vaikeuttanut 20 vuoden ajan useiden eri kirjoittajien läpi kulkenut tarina, mikä ei vakuuta. Käsikirjoituksen ongelmaksi käy myös aivan liian selittävä dialogi. Leffa on kuvattu oivallisesti, vaikkakin mukaan mahtuu yksi erittäin hämmentävä ja jopa ruma kuva junasta, jolloin kuvasuhde muuttuu radikaalisti. Jos joku ei tiennyt, elokuvat näytetään yleensä 24 kuvaa sekunnissa. Sekunnin aikana siis pyöritetään 24 kuvaa, mitkä tykitetään niin nopeasti, että kuvat näyttävät muodostavan liikettä. Muutama vuosi sitten Hobitti-trilogia (The Hobbit - 2012-2014) kokeili jotain uutta ja leffat pyörivät teattereissa 48 kuvaa sekunnissa. Gemini Man ylittää vielä sen. 3D:nä leffa näytetään 60 kuvaa sekunnissa ja 2D:nä jopa 120 kuvaa sekunnissa! Tämä johtaa siis hypertarkkaan kuvaan, mikä on tavallaan näyttävää, mutta samalla filmistä puuttuu tietty elokuvallisuus. Jos siis pohditte, että leffa näyttää mielestänne jotenkin poikkeavalta, tässä on syy. 3D:tä tämä kikkailu tukee hyvin ja jos ei muuta, niin ainakin Gemini Man oli yksi hienoimmista 3D-kokemuksista itselleni. Lavasteet ja asut ovat hyvin toteutetut, mutta efektien taso vaihtelee. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Lorne Balfen säveltämät musiikit jumputtavat toimivasti taustalla.

Yhteenveto: Gemini Man on harmillisen keskinkertainen tekele, mikä sisältää onneksi joitain viihdyttäviä hetkiä. Toimintakohtaukset ovat pääasiassa tyylikkäitä ja vauhdikkaita. Niihin on saatu mukaan veikeää kikkailua, millaista en ole ennen leffoissa nähnyt. Will Smith on myös toimiva tuplaroolissaan palkkamurhaajina. Nuorennettu Smith näyttää kuitenkin paikoitellen häiritsevän digitaaliselta - aivan kuin videopelihahmolta. Filmissä on muutenkin samanlaista henkeä kuin videopelissä. Toimintakohtausten välissä olevat (liian selittävät) puhepätkät vain kestävät liian kauan, eikä itse pääse pelaamaan. Tarina ei ole kummoinen ja käsikirjoitus poukkoilee välillä oudosti. On kuitenkin hienoa nähdä, että Ang Lee on saanut puskea läpi visionsa ohjaajana, eikä elokuva tunnu studiotuotteelta. Jos Gemini Man kiinnostaa, voihan sen käydä vilkaisemassa, mutta jos trailerit herättivät tunteen, ettei kyseessä voi olla kovin hyvä leffa, ei itse filmi tule muuttamaan mieltäsi. 60 kuvaa sekunnissa vie pois filmin elokuvallisuudesta, mutta se tekee 3D-tehosteesta huomattavasti paremman. Samalla se kuitenkin korostaa ikävästi nuorennettua digi-Smithiä. Olisi mielenkiintoista nähdä elokuvan 2D-versio, mikä esitetään 120 kuvaa sekunnissa. Pystyykö ihmissilmä enää näkemään kuvatykitysten eroa ja kuinka oudolta 120 kuvaa sekunnissa ylipäätään näyttää...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Gemini Man, 2019, Jerry Bruckheimer Films, Skydance Media, Alibaba Pictures, Fosun Group Forever Pictures

Arvostelu: Brokeback Mountain (2005)

BROKEBACK MOUNTAIN (2005)

Ohjaus: Ang Lee
Pääosissa: Heath Ledger, Jake Gyllenhaal, Michelle Williams, Anne Hathaway, Randy Quaid ja Anna Faris
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 12

Muistan hämärästi, kun Annie Proulxin samannimiseen novelliin (1997) perustuva Brokeback Mountain ilmestyi elokuvateattereihin. Sitä kehuttiin paljon ja useat kertoivat sen olevan yksi parhaista rakkaustarinoista. Itse en kuitenkaan ollut erityisen innostunut aiheesta, enkä katsonut elokuvaa vuosiin. Viime vuosina kiinnostukseni kuitenkin heräsi. Jotkut sanoivat, että Brokeback Mountain on todella ihana, kun taas jotkut sanoivat sen olevan yliarvostettu. Lopulta tyttöystäväni houkutteli minut katsomaan sen ja päätin sitten samalla kirjoittaakin siitä.

Vuonna 1963 kaksi miestä, Ennis Del Mar ja Jack Twist päätyvät töihin lammaspaimeniksi Brokeback-vuorelle, jossa heille syntyy romanssi. Maailmassa ei kuitenkaan hyväksytä homoutta, jonka takia he joutuvat salailemaan rakkauttaan. Vaikka kumpikin menee naimisiin, Ennis ja Jack tapaavat toisiaan, jotta voivat viettää aikaa yhdessä.

Ennis Del Maria näyttelee edesmennyt Heath Ledger, joka on tuttuun tapaansa hyvä roolissaan. Ennis on hiljainen tapaus, eikä alkupuolella puhu kovin usein. Jackin kanssa oleminen kuitenkin saa Enniksen hieman rentoutumaan ja kertomaan itsestään. Elokuvan aikana Ennis muuttuu mieleltään synkemmäksi ja hänessä on arvaamattomuuden tuntua.
     Jack Twistia esittää Jake Gyllenhaal, joka on ihan hyvä osassaan. Jack pitää rodeosta ja hahmo on parhaimmillaan innostuessaan jostain. Muutamaan otteeseen Jack jopa huudahtaa "jiihaa!" kovaan ääneen. Muuten hahmo ei ole kovin erikoinen ja tuntuu olevan jokseenkin surullinen useasti. Gyllenhaal puhuu usein hyvin monotonisesti, jolloin hahmon puhetta on tylsä kuunnella.
     Enniksen naisystävä Almaa esittää Michelle Williams ja Jackin tapaamaa Lureen-naikkosta näyttelee Anne Hathaway. Alma ja Ennis vaikuttavat aluksi rakastuneilta, mutta mitä enemmän Ennis haaveilee Jackin perään, sitä enemmän pariskunta etääntyy toisistaan. Alma alkaakin pikkuhiljaa ymmärtämään, mistä on kyse. Lureen on ratsastaja, mikä kiinnittää Jackin huomion. Hahmo ei kovin paljoa esiinny elokuvassa, mikä on harmi, sillä Hathaway on hyvä näyttelijä.
     Elokuvassa nähdään myös National Lampoon's Vacationista (1983) tuttu Randy "Eddie" Quaid Aguirrena, joka palkkaa Enniksen ja Jackin, sekä Scary Moviesta (2000) tuttu Anna "Cindy" Faris ja uudesta Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu David "Jim Hopper" Harbour pariskuntana. Oli erikoista nähdä hömelön roolista tunnettu Quaid vakavasti otettavana.

Elokuvan alkupuoli on mielenkiintoinen. Jos tietää, että päähahmot rakastuvat, sitä lähinnä odottaa, mutta jos ei tiedä, niin se voi tulla yllätyksenä. Brokeback-vuoren osio, jossa Ennis ja Jack tutustuvat, on leffan parasta antia. Hahmojen tutustumista on kiinnostavaa seurata ja katsojana haluaa tietää, mikä johtaa kaksikon rakkauteen. Vastaus on seksi. Alkupuoli tapahtuu 1960-luvulla, eikä silloin homous ollut erityisen hyväksyttävää, joten ei ihme, etteivät miehet täysin ymmärrä ja hyväksy, mitä heidän välillään tapahtuu. Mutta kun he ovat kerran sen kokeneet, niin heistä tulee riippuvaisia toistensa läheisyydestä. Niinpä kun heidän työaikansa vuorella päättyy, heidän täytyy aina välillä käydä "kalastusretkillä" yhdessä, jolloin he voivat rakastaa ja rakastella rauhassa.

Brokeback Mountain kertoo tarinan pitkältä ajanjaksolta ja välillä sen myös huomaa. Aluksi vuosien varrella ei tunnu tapahtuvan mitään ulkoista muutosta hahmoissa, mutta onneksi Jackin naamakarvoitus viestii hieman ajan kulumisesta. Vaikka vuodet vierivätkin nopeasti, elokuva tuntuu useasti laahaavan. Tarinassa kyllä tapahtuu asioita, mutta itse päähenkilöiden rakkaustarina ei tunnu oikein löytävän ratkaisua. Kovin siirappista romanssia ei ole nähtävissä ja rakkaus onkin piilotettua, jotta muut eivät sitä huomaisi. Aluksi Ennis ja Jack pelkäävät kiinnijäämistä, mutta jossain kohtaa he kaipaavat toisiaan niin paljon, ettei heitä välttämättä edes kiinnosta, jos totuus paljastuisi.

Kokonaisuutena kyseessä on ihan kiva leffa, joka ei kuitenkaan täysin vakuuta. Tietysti kun kuulee kymmenisen vuotta kehuja jostain teoksesta ja vihdoin katsoo sen, on suuri riski, ettei tajuakaan sen hienoutta. Voi olla, että jos en tietäisi elokuvan mainetta, olisin katsonut sen täysin eri tavalla. Voi myös olla, että se ei olisi siltikään erityisesti iskenyt minuun. Hyviä hetkiä on yhtä lailla kuin tylsiäkin. Rakkaustarina itsessään ei täysin toimi, vaikka siitä löytyy vakuuttavatkin puolensa. Monet ovat sanoneet itkeneensä Brokeback Mountainin aikana, mutta minuun siitä ei tarttunut sellaista tunnelatausta, että olisin ollut kertaakaan surullinen leffaa katsoessani. Joillekin se tietty iskee, mutta minä en ole yksi heistä. Ei leffa huono ole, mutta ei se erityisen hyväkään ole.

Ohjauksesta vastaa Ang Lee, joka oli tätä ennen tehnyt mm. elokuvat Wo hu cang long (Crouching Tiger, Hidden Dragon - 2000), jota en ole vielä nähnyt ja Hulk (2003), joka on hirveää kuraa. Tästä elokuvasta Lee voitti parhaan ohjauksen Oscar-palkinnon. Kyllähän häneltä löytyy jollain lailla silmää elokuvien tekoon, mutten silti ymmärrä, miksi hän sai pystin. Elokuva on kuvattu hyvin ja leikkaus on ihan sujuvaa. Elokuva voitti palkinnon myös musiikistaan, jonka on säveltänyt Gustavo Santaolalla. Musiikki toimii leffan aikana, muttei jää jälkikäteen mieleen.

Yhteenveto: Brokeback Mountain ei ole kovin erikoinen rakkaustarina. Elokuva kertoo tapahtumat usealta eri vuodelta ja tuntuu menevän välillä liian nopeasti eteenpäin, vaikka oikeasti laahustaakin hitaasti. Alkuosuus Brokeback-vuorella on mielenkiintoisinta ja parasta. Heath Ledger ja Jake Gyllenhaal ovat hyviä rooleissaan, mutteivät pelasta kokonaisuutta. Huonosta leffasta ei ole kyse ja Brokeback Mountain onkin ihan kiva. Tylsä se on joka tapauksessa. "Traagisia" rakkaustarinoita on tehty paremminkin, eikä tässä ole oikeastaan muuta "uutta" kuin että rakastuvat ovat miehiä. Jos romanttisia leffoja kaipaa, niin tämän voi katsoa muiden joukossa.

Kirjoittanut: Joonatan, 8.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Brokeback Mountain, 2005, Focus Features, River Road Entertainment, Alberta Film Entertainment, Good Machine

Arvostelu: Hulk (2003)

HULK

Ohjaus: Ang Lee
Pääosissa: Eric Bana, Jennifer Connelly, Sam Elliott, Josh Lucas ja Nick Nolte
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 12

Hulk oli yksi ensimmäisiä Marvel-sarjakuviin perustuvia elokuvia, jotka näin. Hahmo on aina kiehtonut minua - kuinka jostain taviksesta tulee suuttuessaan iso vihreä heppu, joka pystyy tuhoamaan kaiken. Vuonna 2003 ilmestyi Ang Leen ohjaama elokuva hahmosta, eikä se saanut kovin positiivista vastaanottoa. Siinä on siis jokin vikana, mutta mikä? Sain ystävältäni elokuvan lainaan ja katsoin sen uudestaan monen vuoden tauon jälkeen arviota varten.

Tohtori Bruce Banner altistuu tieteellisessä kokeessa gammasäteilylle. Kuin ihmeen kaupalla hän selviää hengissä, mutta huomaa, että suuttuessaan hän muuttuu vihreäksi jätiksi. Bannerin työkumppanin/ihastuksen Betty Rossin kenraali-isä haluaa vangita Bannerin, pitäessään tätä uhkana. Samaan aikaan Brucen isällä on omia suunnitelmia poikansa voimien hyödyntämiseksi.

En ole koskaan pitänyt Eric Banasta näyttelijänä. Minusta hän vetää kaikki roolinsa tylsästi, eikä hänen puheestaan ota välillä tolkkua. Bruce Bannerina hän tekee todella heikon suorituksen. Banaa on vaikea ottaa tosissaan, etenkin kohtauksissa, joissa hän suuttuu ja vihreäksi muuttuu.
     Jennifer Connelly on mielestäni hyvä näyttelijä. Tässä hän esittää Betty Rossia. Harmi vain, että Connellyn rooli jää loppujen lopuksi hyvin pieneksi, eikä hän pääse tekemään paljoa.
     Sam Elliott näyttelee Bettyn isää, kenraali Rossia. Elliott on myös hyvä näyttelijä ja ainoa näyttelijäkaartista, joka sopii osaansa. Harmi vain, ettei hahmossa ole kovin paljoa sisältöä.
     Mukana on myös Josh Lucasin näyttelemä Talbot, joka on Banneria vastaan. Talbot on todella unohdettava hahmo, eikä Lucasin suoritus on ihmeellinen.
     Pohjanoteerauksen vetää kuitenkin Nick Nolte. Vaikka en näyttelijästä paljoa pidä, niin tiedän, että Nolte pystyy parempaan, kuin mitä hän tässä yrittää. Nolte esittää David Banneria, Brucen isää, joka on aika kajahtanut heppu. Katsojana kestää tajuta, että kyseessä on oikeasti elokuvan pääpahis, sillä hahmo ei tee vaikutusta missään kohtaa.
     Sarjakuvapiirtäjä Stan Lee ja alkuperäisessä The Incredible Hulk -sarjassa (1977-1982) Hulkia esittänyt Lou Ferrigno nähdään myös elokuvassa nopeasti.

Elokuvan tarinassa ei ole sinänsä mitään vikaa. Banner muuttuu Hulkiksi ja sitten armeija jahtaa häntä ja lopuksi taistellaan superpahista vastaan. Tällä lailla kuvailtuna se kuulostaisi oivalta mäiskintäpätkältä. Ongelma onkin, että elokuva on erittäin tylsä. Se laahaa ja laahaa eteenpäin, ja alkaa tuntua, ettei siinä olekaan tarpeeksi tarinaa kerrottavana. Kaikkeen käytetään todella paljon aikaa, eikä elokuva tunnu etenevän. Etenkin alkutekstit ja sen jälkeinen intro tuntuu kestävän ikuisuuden. Jos elokuvaa katsoo ensimmäistä kertaa vaikkapa televisiosta, niin saattaa kanava vaihtua jo ensimmäisten minuuttien aikana.

Hulk on tyylikäs hahmo, vaikka design onkin aina ollut yksinkertainen. Hahmo on vain vihreä, suuri lihaskimppu. Tämän elokuvan Hulk on muoviselta, elävältä lelulta näyttävä ukkeli, joka pomppii aavikolla. Hulkin koko myös vaihtelee. Välillä hän on noin kolmemetrinen ja välillä taas yli viisimetrinen. Kai hahmo sitten vain kasvaa suuttuessaan vielä enemmän. Hahmo ei ole kovin hyvin toteutettu elokuvassa. Hulkissa ei ole myöskään mitään samaa näköä kuin Eric Banassa. Tehosteet ovat läpi elokuvan heikosti tehtyjä. Taistelukohtausten jättikoiria ja lopun outoa monsteria on vaikea katsoa. Taistelut tapahtuvat myös suurimmaksi osaksi pimeässä, joten on todella vaikea erottaa, että mitä oikein tapahtuu.

Tiedän, että ohjaaja Ang Lee pystyisi parempaan. Crouching Tiger, Hidden Dragonista (2000 - alkuperäiseltä nimeltään Wo hu cang long) ja Brokeback Mountainista (2005) tuttu ohjaaja on todistanut maailmalle, että hänellä on taitoa. Itse olen häneltä nähnyt Hulkin lisäksi vain Life of Pin (2012), joka todisti minulle, että Lee kyllä osaa, kun haluaa. Ehkä hän ei vain ollut vielä valmis tekemään ison luokan sarjakuvaleffaa vuonna 2003. Tai sitten häntä ei loppujenlopuksi kiinnostanut projekti.

Yksi hirveimmistä asioista elokuvassa on, kun nähdään samaan aikaan ruudulla monta eri kuvaa. Tyylillä on ehkä haettu sarjakuvasivun tunnelmaa elokuvaan, mutta siinä on menty ihan mönkään. Ruudulla saattaa samaan aikaan näkyä Hulk riehumassa jossain, kenraali Ross katsomassa tietokoneruutua, helikoptereita lentämässä Hulkin perässä ja ihmisiä juoksemassa karkuun. Siinä sitten yrittää päätellä, mitä ruuduista pitää seurata. Varmaankin sitä, missä Hulk pomppii, kun hänestä elokuvassa on kuitenkin kyse. Tyyli toimii animaatiosarjassa, mutta vakavasti otettavassa elokuvassa ei. Samaan aikaan näkyvät kuvat voisivat ihan hyvin tulla peräkkäin. Toisaalta silloin elokuva olisi vielä pidempi... Leikkaus on myös todella kummallista ja siirtymät häiritseviä. Siirtymät voisivat toimia jossain muussa, muttei Marvel-elokuvassa. Kuvaus ei myöskään ole kovin kummoista ja vaikka säveltäjänä on Danny Elfman, niin musiikki ei jää tunnaria lukuunottamatta mieleen.

Onko elokuvassa mitään hyvää? On. Jennifer Connelly ja Sam Elliott ovat hyviä, vaikkakin alikäytettyjä. Osa toiminnasta menee niin överiksi, että sen voisi katsoa koomisena hömppänä (jos pystyy). Tunnusmusiikki on toimiva ja alussa on hauskasti mietitty vihreä Marvel-logo. Siihen se sitten jääkin. Idea hyvä, toteutus ei.

Yhteenveto: Hulk on huono elokuva. Siis todella huono. Se on tylsä ja huonosti toteutettu. Sarjakuvan sivuja hakeva tyyli on aivan kamalaa katsottavaa ja oli todella vaikeaa katsoa elokuva loppuun asti. En suosittele Hulkia kenellekään. Se ei ole teidän aikanne arvoinen, eikä siitä jää käteen kuin ärsytys. Jos hahmo kiinnostaa, niin katsokaa mieluummin The Incredible Hulk (2008), jossa Marvel Studios näyttää, kuinka tehdä oiva elokuva hahmosta. Tai katsokaa The Avengers (2012) ja Avengers: Age of Ultron (2015), joissa hahmo myös esiintyy. Tämä jättäkää kuitenkin väliin. En oikeastaan enää tiedä, miksi halusin katsoa tämän ja arvostella. Ei se Marvel aina ole hyvä ollut. Toivottavasti tämän kaltaista skeidaa ei enää julkaista. Hulk on yksi huonoimmista Marvel-sarjakuviin perustuvista elokuvista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste movies.alphacoders.com
Hulk, 2003, Universal Pictures