Ihmisen pojat (Children of Men - 2006) - elokuva-arvostelu

IHMISEN POJAT

CHILDREN OF MEN

Ohjaus: Alfonso Cuarón

Näyttelijät: Clive Owen, Clare-Hope Ashitey, Julianne Moore, Michael Caine, Chiwetel Ejiofor, Pam Ferris, Charlie Hunnam, Peter Mullan, Oona Pellea ja Danny Huston

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Children of Men, eli suomalaisittain Ihmisen pojat perustuu P. D. Jamesin kirjaan The Children of Men vuodelta 1992. Vuonna 1997 Beacon Pictures hankki kirjan filmatisointioikeudet ja Paul Chart kirjoitti elokuvan alkuperäisen käsikirjoituksen, mitä Mark Fergus ja Hawk Ostby työstivät uusiksi. Kun Alfonso Cuarón palkattiin ohjaajaksi, hän ja Timothy J. Sexton kirjoittivat tekstiä jälleen uudelleen, minkä jälkeen David Arata saapui vielä viilaamaan käsikirjoitusta lopulliseen muotoonsa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2005 ja lopulta Ihmisen pojat sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 3. syyskuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja katsojien ylistämä, saaden parhaan sovitetun käsikirjoituksen, kuvauksen ja leikkauksen Oscar-ehdokkuudet, mutta taloudellisesti leffa epäonnistui. Itse katsoin Ihmisen pojat ensi kertaa suunnilleen kymmenisen vuotta sitten ja pidin näkemääni ihan hyvänä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuoden 2009 jälkeen maailmaan ei ole syntynyt uusia lapsia, mikä on aiheuttanut massapaniikin. Vuonna 2027 entinen aktivisti Theo Faron saa tehtäväkseen suojella ihmiskunnan uutta toivoa, ensimmäistä raskaaksi tullutta naista lähes kahteen vuosikymmeneen.

Tänä päivänä valtavirtaelokuvista lähes täysin kadonnut Clive Owen oli vielä 2000-luvun alussa iso tähti. Ihmisen pojissa hän näyttelee päähenkilö Theo Faronia, entistä aktivistia ja nykyistä byrokraattia, joka saa yllättävän ja äärimmäisen tärkeän tehtävän, kun hänen pitää suojella koko maailman ensimmäistä raskaaksi tullutta naista kahdeksaantoista vuoteen. Owen on tuttuun tapaansa mainio ja karismaattinen roolissaan. Hän tulkitsee hyvin hahmonsa muovautuvaa ajatusmaailmaa ja maailmankuvaa elokuvan edetessä, kun Theo alkaa tosissaan ymmärtää missionsa tärkeyden. Theo on oiva hahmo, jota kannustaa matkallaan.

     Elokuvassa nähdään myös Clare-Hope Ashitey jollain ihmeen kaupalla raskaaksi tulleena Keenä, Julianne Moore Theon apua tarvitsevana ex-tyttöystävänä ja Kalat-vastarintaliikettä johtavana Julianina, Chiwetel Ejiofor ja Charlie Hunnam Kaloihin kuuluvina radikaaleina Lukena ja Patricina, Pam Ferris Keestä huolehtivana Miriamina, Danny Huston Theon arvovaltaisena serkkuna Nigelina, sekä Michael Caine Theon ystävänä ja entisenä poliittisena pilapiirtäjänä Jasperina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin vahvassa vedossa. Ashitey on nappivalinta naiseksi, josta on yhtäkkiä tullut koko ihmiskunnan toivo ja samalla toki koko maailman etsityin ihminen. Mooresta, Ejioforista ja Hunnamista löytyy oikeaa asennetta vastarintaliikkeen jäseniksi, joilta löytyy eri näkemyksiä siitä, kuinka asiat pitäisi hoitaa. Caine on toki aina mahtava ja hän tuo tiettyä kepeyttä muuten todella synkän elokuvan keskelle.

Aikuisiällä uudelleenkatseltuna Ihmisen poikien hienous avautui oikein tosissaan. Kyseessä on erinomainen ja runsaasti ajatuksia herättävä dystopiaelokuva, joka tuntuu paikoin jopa pelottavan ajankohtaiselta, todellisen vuoden 2027 lähestyessä kovaa kyytiä. Elokuva vie katsojansa ankeaan ja lohduttomalta tuntuvaan maailmaan, missä ihmisten äkillinen hedelmättömyys ja uusien lasten syntymättömyys on ajanut maailman kaaokseen. Uutisklipit ja muut taustalla paljastavat, että lähes muu ulkomaailma on tuhoutunut eri tavoin ja vain Iso-Britannia seisoo edes jotenkuten jaloillaan. Myös Briteillä on omat ongelmansa ja poliittinen lataus valkoisten päättäjien ja maahan vyöryvien pakolaisaaltojen välillä on äitynyt huippuunsa. Vähänkin ulkomaalaisilta näyttäviä ihmisiä napataan kaduilta ja viedään keskitysleireille, samalla kun valtionjohto lavastaa maahanmuuttajia terroristeiksi hyökkäämällä omien kansalaisten kimppuun pommi-iskuilla.

Tämän roskaisen, synkän ja nihilistisen maailman keskelle uutta valoa ja toivoa tuo raskaana oleva Kee. Katsojalle käy nopeasti selväksi, miksi Theon täytyy suojella naista muulta maailmalta ja tästä käynnistyykin aivan pirun tiivistunnelmainen matka halki rappeutuvan Englannin mahdollisen turvapaikan toivossa. Onko paikkaa edes oikeasti olemassa ja voiko kehenkään matkan varrella vastaan tulevaan luottaa? Leffa on täynnä äärimmäisen jännittäviä tilanteita ja varttia vaille kahden tunnin kesto pitää tiukasti kiinni katsojastaan. Kaiken tämän harmauden ja ahdistavuuden keskellä uuden lapsen syntymä tarjoaa aitoa kauneutta ja loppuhuipennus onkin kertakaikkisen vaikuttava, herkistäen katsojansa potentiaalisesti jopa kyyneliin asti. Haastava, mutta sitäkin hienompi teos.

Alfonso Cuarón on erittäin taitava elokuvantekijä ja Ihmisen pojat on todennäköisesti miehen paras työ. Hänen rakentamansa ilmapiiri on läpikotaisin järisyttävää ja hänellä on todellinen kyky pitää katsojaa otteessaan. Usean kirjoittajan kynästä syntynyt käsikirjoitus ei onneksi muuttunut sekamelskaksi, vaan teksti on vahvaa ja hiottua alusta loppuun, tarinankerrontaa, keskusteluja ja monia tätä karua maailmaa syventäviä yksityiskohtia myöten. Teknisesti Ihmisen pojat on myös todellinen taidonnäyte. Elokuva on upeasti kuvattu. Kaikista jännittävimmät kohtaukset on päätetty toteuttaa todella pitkillä otoksilla, mikä tuntuu siltä kuin olisi itsekin menossa mukana. Juuri kun ehdit luulla, että leffa on tarjonnut huippuhetkensä, se pistää jo seuraavan, vielä paremman kohtauksen pyörimään. Elokuvan lavasteet ovat kaikessa likaisuudessaan vakuuttavaa jälkeä, puvustus on myös sottaista ja maskeeraukset äityvät perin rajuiksi. Tehosteet ovat näyttävät ja äänimaailmakin onnistuneesti rakennettu John Tavenerin hienosti tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Children of Men, Yhdysvallat, Iso-Britannia, Japani, 2006, Universal Pictures, Strike Entertainment, Hit & Run Productions, (Hit and Run Productions, Ingenious Film Partners 2, Toho-Towa

Arvostelu: Sin City (2005)

SIN CITY

Ohjaus: Robert Rodriguez ja Frank Miller

Pääosissa: Bruce Willis, Mickey Rourke, Clive Owen, Jessica Alba, Rosario Dawson, Brittany Murphy, Josh Hartnett, Devon Aoki, Marley Shelton, Alexis Bledel, Nick Stahl, Benicio del Toro, Jaime King, Michael Clarke Duncan, Michael Madsen, Powers Boothe, Carla Gugino, Elijah Wood, Rutger Hauer, Nick Offerman ja Tommy Flanagan

Genre: rikos, jännitys

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 16

Sin City perustuu Frank Millerin samannimisiin sarjakuviin, jota julkaistiin vuosien 1991 ja 2000 välillä. Robert Rodriguez innostui Millerin sarjakuvista ja halusi kääntää ne elokuvamuotoon. Hän sai Millerin mukaan projektiin ja yhdessä he ryhtyivät kirjoittamaan leffaa. Vaativasta luonteestaan tunnetun ja vain tietyllä tavalla elokuviaan tekevän Rodriguezin oli vaikea saada studioita tarttumaan projektiin, kunnes Miramax nappasi filmin itselleen. Koska Rodriguez koki, että elokuvan visuaalisuus oli niin suoraan otettu sarjakuvista, Miller ansaitsi hänen mielestään myös kunnian elokuvan ohjaajana. Director's Guild of America ei suostunut Rodriguezin toiveeseen, mikä johti siihen, että hän erosi killasta ja sai tahtonsa läpi. Vaikka elokuvaa käsikirjoitti useampi henkilö, Rodriguez koki elokuvan olevan niin suora tulkinta Millerin sarjakuvista, että hän ei halunnut kirjoittajien saavan tunnustusta alku- tai lopputeksteissä. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2004, vaikka suurta osaa näyttelijöistä ei oltu edes valittu vielä. Elokuva kuvattiin pääasiassa vihreiden taustakankaiden edessä, jolloin eri näyttelijöiden yksittäin kuvatut suoritukset pystyttiin yhdistämään samoihin kuviin. Työlään prosessin jälkeen Sin City sai lopulta maailmanensi-iltansa 28. maaliskuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai positiivista palautetta niin sarjakuvien faneilta kuin kriitikoilta. Itse katsoin Sin Cityn ensi kertaa jo varsin nuorena ja olin täysin myyty sen omalaatuiselle visuaalisuudelle. Olen katsonut leffan kerran tai pari uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo vuosia. Kun huomasin Sin Cityn täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella elokuvan.

Sin City on antologiaelokuva, johon on yhdistetty kolme Frank Millerin sarjakuvaa: alkuperäinen Sin City (1991-1992), kolmas numero Kohtalokas tappo (The Big Fat Kill - 1995) ja neljäs numero Keltainen äpärä (That Yellow Bastard - 1996). Vaikka periaatteessa nämä kolme tarinaa vain esitetään peräkkäin, eivätkä niiden tarinat juuri linkity toisiinsa, löytyy niistä muutamia samoja hahmoja, kuten Jessica Alban näyttelemä strippari. Kaikki tarinat tapahtuvat toki itse Sin Cityssä, joka nimensä mukaisesti on täynnä syntisiä ihmisiä, murhaajia, huoria, korruptoituneita poliitikkoja, likaisia kyttiä, raiskaajia, kannibaaleja ja muuta saastaa. Sin City on iloton ja ruma paikka, jossa vain vahvimmat selviytyvät ja jossa kuolema saattaa odottaa joka nurkan takana.

Sin City -tarinassa (tunnetaan myös nimellä The Hard Goodbye) rujo äijä Marv (Mickey Rourke) ryhtyy selvittämään rakastamansa Goldien (Jaime King) murhaa ja päätyy arvostetun kardinaalin (Rutger Hauer) hirviömäisen pojan (Elijah Wood) jäljille. Kohtalokkaassa tapossa yksinäinen pyssysankari Dwight (Clive Owen) jahtaa tyttöystävänsä (Brittany Murphy) mukiloinutta Jackie-Boyta (Benicio del Toro) prostituoitujen (mm. Rosario Dawson, Devon Aoki ja Alexis Bledel) johtamaan Vanhaankaupunkiin, mikä äityy sotatantereeksi. Kahteen osaan jaettu Keltainen äpärä taas kertoo etsivä Hartiganista (Bruce Willis), joka yrittää pysäyttää lapsia raiskaavan ja murhaavan pedofiilipaskiaisen (Nick Stahl). Varsin hilpeää kamaa, eikö.

Ei ole mikään ihme, että Sin Cityä pidetään yleensä yhtenä kaikkien aikojen uskollisimmista sarjakuvafilmatisoinneista. Sin City, Kohtalokas tappo ja Keltainen äpärä on siirretty lähes täysin yks yhteen sarjakuvien sivuilta valkokankaille ja leffa tuntuu muutenkin siltä kuin sarjakuva heräisi eloon. Robert Rodriguezin työ on todella häikäisevää pitkin elokuvan ja lopputuloksesta näkyy hänen palava rakkautensa Frank Millerin teoksia kohtaan. Rodriguez ei ole halunnut kaunistella Millerin luomaa maailmaa, vaan tarjoaa sen yhtä karuna ja lohduttomana paikkana. Hän ei muovaa hahmoista puhtoisempia, vaan kaikki ovat jollain tavalla epämiellyttäviä tai katalia persoonia ja mulkvisteja, joihin ei haluaisi tosielämässä törmätä. Väkivaltaa ei ole siistitty, vaan elokuva on yhtä verinen ja tyly kuin lähdemateriaalinsa. Jokaista tarinaa säestää päähenkilönsä kertojaääni, aivan kuin sarjakuvista tutut ajatuskuplat. Ne myös luovat elokuvalle toimivan modernia film noiria muistuttavan ilmapiirin.

Sen lisäksi, että elokuvan rikostarinat ovat kaikki mukaansatempaavia, pitää Sin City lumoissaan jo vaikuttavan teknisen toteutuksensa ansiosta. Toki digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten ja nykypäivänä etenkin autokaahailut näyttävät lähinnä videopeleiltä, mutta toisaalta tämä vain vahvistaa leffan sarjakuvamaisuuden tunnetta. Kuten sarjakuvat, myös elokuva on pääasiassa mustavalkoinen, sisältäen vain yksittäisiä värejä siellä täällä, kuten prologin naisen punainen mekko tai Keltaisen äpärän nimikkohahmo. Elokuva tosiaan kuvattiin vihreää taustakangasta vasten, jotta yleisilmeestä voitaisiin digitaalisesti tehdä sarjakuville uskollinen ja lopputulos kyllä toimii. Mukana on useita pirun komeita otoksia, joista monet ovat suoraan sarjakuvien sivuilta kopioituja. Jo pelkkä visuaalinen tyylittely tekee Sin Citystä ihailtavan omalaatuisen teoksensa, jollaista ei toista taida löytyä. Paitsi noh, tehtiinpä elokuvalle kymmenen vuotta myöhemmin jatko-osa, mutta puhutaan Sin City: A Dame to Kill Forista (2014) joskus toiste.

Eikä pidä unohtaa elokuvan väkevää näyttelijäkaartia. Mickey Rourke, Clive Owen ja Bruce Willis ovat kaikki nappivalintoja tarinoidensa keulakuviksi, mutta myös sivunäyttelijät ovat hyvin roolitettuja. Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Elijah Wood osaa olla aidosti hyytävä Kevininä, kun taas Benicio del Toro ja Nick Stahl revittelevät menemään eksentrisinä roistoina. Vaikka kaikissa kolmessa tarinassa päähenkilö on mies, joka haluaa suojella avuttomilta vaikuttavia neitokaisia, Rosario Dawson ja Devon Aoki ovat karismaattisia Vanhaakaupunkia johtavina seksityöläisinä Gailina ja Mihona, jotka eivät anna kenenkään hyppiä heidän nenilleen ilman ikäviä seuraamuksia. Kaiken kaikkiaan Sin City on siis väkevä pakkaus ja loistava sarjakuvaleffa, joka toimii erittäin hyvin yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sin City, 2005, Dimension Films, Troublemaker Studios

Arvostelu: Kuningas Arthur (King Arthur - 2004)

KUNINGAS ARTHUR

KING ARTHUR

Ohjaus: Antoine Fuqua

Pääosissa: Clive Owen, Ioan Gruffudd, Ray Winstone, Mads Mikkelsen, Joel Edgerton, Hugh Dancy, Ray Stevenson, Keira Knightley, Stephen Dillane, Stellan Skarsgård, Til Schweiger, Ivano Marescotti, Ken Stott, Lorenzo De Angelis ja Owen Teale

Genre: toiminta, seikkailu, draama

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 22 minuuttia

Ikäraja: 16

"Rus!"

King Arthur, eli suomalaisittain Kuningas Arthur perustuu kelttiläisen Britannian myyttiseen kuninkaaseen, jonka todellisuudesta historioitsijat ovat kiistelleet vuosisatojen ajan. Arkeologisten kaivausten löydöt vuonna 1998 herättivät uutta pohdintaa, että kenties myyttien taustalla onkin todellinen henkilö ja Hollywoodissa kiinnostuttiin tietty tekemään uusi elokuva aiheesta. David Franzoni työsti käsikirjoituksen yhdessä historioitsija John Matthewsin ja kuningas Arthurista kirjoittaneen Linda A. Malcorin avustuksella ja Antoine Fuqua palkattiin ohjaamaan elokuva. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003 ja lopulta Kuningas Arthur sai maailmanensi-iltansa 28. kesäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta ei voittanut kriitikoita puolelleen. Kaikille leffassa mukana olleillekaan ei jäänyt positiivista kokemusta. Ohjaaja Fuqua oli pettynyt lopputulokseen, sillä hänelle luvattiin aikuisille suunnattu filmi, mutta kesken kuvausten tuotantoyhtiö Touchstone Picturesin omistama Walt Disney -studio pakotti hänet tekemään elokuvasta lapsiystävällisemmän. Lisäksi naispääosaa esittävä Keira Knightley suuttui, saadessaan tietää, että hänen rintojaan oli digitaalisesti suurennettu elokuvan mainoksissa. Itse näin Kuningas Arthurin ensi kertaa vuosi tai pari sen ilmestymisen jälkeen ja tuolloin pidin siitä, ollessani erittäin innoissani historiaan enemmän tai vähemmän perustuvista filmeistä. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaankin, mutta viime katselusta on vierähtänyt jo useita vuosia. Kun huomasin Kuningas Arthurin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella elokuvan.

400-luvun lopulla Roomaa palveleva britannialaiskomentaja Arthur Castus ja hänen pyöreän pöydän ritarinsa saavat viimeisen ja samalla vaarallisimman tehtävänsä, ennen kuin heille myönnetään vapaus: heidän täytyy matkata Hadrianuksen muurin pohjoispuolelle, pelastamaan merkittävä roomalaisperhe hyökkääviltä sakseilta ja metsässä väijyviltä pikteiltä.

Pääroolissa Artorius Castuksena, eli brittikavereille ihan vain Arthurina nähdään Clive Owen, joka teki 2000-luvun alussa kovaa nousua tähteyteen, mutta josta ei ole viimeisen vuosikymmenen aikana kuultu juuri mitään. Owen astuu passelisti legendaarisen hahmon saappaisiin ja hänestä löytyy karismaa suurten sotureiden johtohahmoksi, mutta välillä hän syyllistyy turhan ylidramaattiseen patsasteluun, Arthurin pohtiessa paikkaansa maailmassa. Hahmosta olisi voitu saada hieman enemmän irti, sillä lopulta hänen suuret urotekonsa jäävät pelkkien sivuhenkilöiden repliikkien varaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Arthurin pyöreän pöydän ritareihin kuuluvat Lancelot (Ioan Gruffudd), Bors (Ray Winstone), Tristan (Mads Mikkelsen), Galahad (Hugh Dancy), Gawain (Joel Edgerton) ja Dagonet (Ray Stevenson), matkan varrelta mukaan tarttuva Guinevere (Keira Knightley), metsissä asustavien piktien johtaja Merlin (Stephen Dillane), sekä saksiarmeijan komentaja Cerdic (Stellan Skarsgård) ja tämän poika Cynric (Til Schweiger). Näyttelijäkaarti on tänä päivänä katsottuna todella nimekäs, mutta vielä vuonna 2004 moni heistä oli vasta nousemassa tähteyteen. Knightley oli juuri edellisvuonna tullut kuuluisaksi seikkailuelokuva Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksella (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003), kun taas tanskalaistähti Mikkelsen teki Kuningas Arthurissa Hollywood-debyyttinsä. Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa mainiosti rooleistaan, Skarsgårdin herkutellessa pahiksen osassa. Pidin erityisesti siitä, että pyöreän pöydän ritarit eivät jää pelkiksi statisteiksi, vaan aika lailla jokaisella on selvä paikkansa elokuvassa ja he saavat hyvin ruutuaikaa.

Jo julisteissaan ja heti ensiminuuteillaan Kuningas Arthur julistaa olevansa historiallisesti tarkempi kuvaus hahmosta kuin mikään filmatisointi aiemmin. Leffasta onkin päätetty riisua pois kaikki Arthurin legendaan liitännäiset fantasiaelementit ja tehdä siitä mahdollisimman maanläheinen keskiaikakuvaus, jossa Arthur ei ole Englannin kuningas, vaan roomalaiskomentaja Britanniassa. Sen lisäksi, että historioitsijat ovat yhä vain voimakkaammin sitä mieltä, ettei koko Arthuria ollut olemassakaan, he myös pudistelivat päitään tämän elokuvan esitykselle historiasta. Itseäni leffan historialliset epätarkkuudet eivät häiritse, vaan toisaalta jopa pidän siitä, että se yrittää esittää hahmonsa ja tapahtumansa kuin ne olisivat totisinta totta. Tämä johtaa valitettavasti esimerkiksi siihen, että yleensä velhona esitetty Merlin jää aika tylsäksi tyypiksi tavallisena ihmisenä, mutta muuten pidin ratkaisusta yhdistellä todellisia historiallisia juttuja tunnettuihin myytteihin.

Silti joudun harmikseni sanomaan, ettei Kuningas Arthur tehnyt elokuvana samanlaista vaikutusta kuin nuorempana. Se on kelpo keskiaikainen toimintaseikkailu, joka jää kuitenkin hieman kädenlämpöiseksi. Suuret, spektaakkelimaiset hetket eivät herätä sellaisia vau-tunteita kuin tekijät ovat varmasti toivoneet ja tunnepuoleltaan elokuva jää etäiseksi. Hahmot ovat kuitenkin oivallisia ja heidän matkalleen hyppää mielellään, etenkin kun kaikki on pintapuolisesti pätevästi tehty. Verkkaisesti etenevä tarina kaipaisi ajoittain pientä potkua, kun hahmot jämähtävät patsastelemaan melodramaattisina, mutta pääasiassa mielenkiinto pysyy hyvin yllä loppuun saakka. Taistelut ovat tyylikkäästi toteutettuja, joskin teatteriversiossa turhan siistittyjä.

Elokuvan on ohjannut Antoine Fuqua, joka oli muutamaa vuotta aiemmin tehnyt hienon Training Dayn (2001). Kuningas Arthurin kanssa Fuqua ei onnistu samalla lailla, eikä hän saa elokuvastaan aikaiseksi esimerkiksi Oscar-palkitun Gladiaattorin (Gladiator - 2000) kaltaista eeppistä "historiallista" filmiä. Fuquan omien sanojensa mukaan Disneyn vaatimukset kuvausten aikana häiritsivät hänen työtään paljon ja hän oli lopulta itse pettynyt leffaan. David Franzonin käsikirjoitus on kelvollinen, mutta kaipaisi tapahtumien puolesta hieman lisää. Teknisiltä ansioiltaan ja puitteiltaan Kuningas Arthur on kuitenkin vakuuttava. Se on taidokkaasti kuvattu ja sen lavasteet ovat hienot, asut upeat ja maskeerauksetkin mainiot. Erikoistehosteet näyttävät yhä pääasiassa oivallisilta ja äänimaailma on vahvasti rakennettu. Säveltäjä Hans Zimmer yrittää nostattaa tunnelmaa musiikeillaan silloin, kun Fuquan työ jättää menoa hieman vaisuksi.

Teattereissa nähdyn, siistityn parituntisen leikkausversion lisäksi Kuningas Arthurista on olemassa lähes kahden ja puolen tunnin mittainen Director's Cut -versio. Pidempi versio on teatteriversiota huomattavasti verisempi ja sen taistelut kestävät kauemmin. Arthurin, Lancelotin ja Guineveren välille yritetään rakentaa pientä kolmiodraamaa. Elokuvan alussa Owen Teale nähdään Pelagiuksena, jota Arthur ihailee ja joka on teatteriversiossa mukana ainoastaan keskusteluissa. Lisäksi ennen matkalleen lähtöä piispa Germanius (Ivano Marescotti) pyytää pyöreän pöydän ritareita ottamaan avustajansa Hortonin (Pat Kinevane) mukaan. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

King Arthur, 2004, Touchstone Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Green Hills Productions, World 2000 Entertainment

Arvostelu: Gemini Man (2019)

GEMINI MAN

Ohjaus: Ang Lee
Pääosissa: Will Smith, Mary Elizabeth Winstead, Clive Owen, Benedict Wong, Linda Emond, Ralph Brown, Ilia Volok, E. J. Bonilla ja Douglas Hodge
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12

Gemini Man on Ang Leen ohjaama ja Will Smithin tähdittämä toimintaelokuva. Idea elokuvaan syntyi jo yli 20 vuotta sitten Darren Lemken toimesta, joka myi tarinan Sony-yhtiölle. Leffan oli tarkoitus ilmestyä 1997 ja sen ohjaajaksi oli jo kiinnitetty Tony Scott. Pääosaan taas oli ehdolla näyttelijöitä kuten Harrison Ford, Mel Gibson, Brad Pitt, Nicolas Cage, Tom Cruise ja Arnold Schwarzenegger. Tekijät kuitenkin kokivat, ettei sen aikainen teknologia vielä mahdollistanut filmin tekoa, jolloin projekti pistettiin jäihin. Käsikirjoitusta on kuitenkin työstetty vuosien aikana uudestaan useiden kirjoittajien toimesta. Vuonna 2016 Skydance Media hankki tarinan oikeudet ja alkoi tekemään elokuvaa. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2018 ja nyt Gemini Man saa vihdoin ensi-iltansa. Itse en ollut erityisen kiinnostunut filmistä, kun kuulin siitä. Trailerit eivät vakuuttaneet minua ja aika negatiiviset ensireaktiot tiputtivat odotuksiani entisestään. Olinkin hyvin skeptinen, kun kävin katsomassa Gemini Manin sen ennakkonäytöksessä, missä se näytettiin kriitikoille uudella 3D+ -tekniikalla.

Viisikymppinen palkkamurhaaja Henry Brogan joutuu toisen palkkamurhaajan jahtaamaksi, joka näyttää täysin Henryltä 20-vuotiaana.

Will Smith tekee tuplaroolin sekä Henry Broganina että häntä jahtaavana palkkamurhaajana. Vaikka Smith murjaiseekin pari vitsiä, on hän huomattavasti vakavampi tässä leffassa kuin yleensä. Hän sopii yllättävänkin hyvin ikääntyneen ja eläkkeelle pääsystä haaveilevan tappajan rooliin, minkä lisäksi hän tekee kelpo työtä myös nuorena palkkamurhaajana. On kuitenkin valitettavasti pakko sanoa, että digitaalisesti nuorennettu Will Smith pistää välillä todella pahasti silmään. Nuorennusefekti muistuttaa paikoitellen jotain Snapchatin kuvafiltteriä, millä poistetaan ryppyjä. Tavallaan tätä voi kehua teknisenä saavutuksena, mutta samalla ihmissilmä huomaa kaikenlaiset pienet yksityiskohdat, mitkä paljastavat, ettei ruudulla oleva Smith näytä luonnolliselta. Eron huomaa varsinkin, kun sekä Henry että nuori tappaja ovat näkyvillä samaan aikaan. Toinen näyttää todelliselta Smithiltä ja toinen videopelihahmolta. Pimeissä kohtauksissa nuorennettu versio toimii huomattavasti paremmin kuin päivänvalossa.
     Elokuvassa nähdään myös Ralph Brown ja Linda Emond Henryn pomoina, Clive Owen Gemini-projektin johtajana, Benedict Wong Henryn kolleegana, sekä Mary Elizabeth Winstead veneitä vuokraavana Dannyna. Winstead ja Wong ovat oivat valinnat rooleihinsa, mutta Owen ei vakuuta omassa osassaan. Tähän vaikuttaa myös hänen tylsästi kirjoitettu hahmonsa, mistä olisi monelle muullekin vaikea saada mitään irti.

Gemini Man ei valitettavasti ole kovin hyvä elokuva. Silti täytyy sanoa, että pidin tästä enemmän kuin etukäteen pelkäsin maailmalta sadelleiden ensireaktioiden perusteella. Parasta elokuvassa ovat sen toimintakohtaukset, mitkä ovat täynnä kekseliäitä kikkailuja, erilaisia tyylejä, sekä kaikin puolin aikamoista vauhtia. Henryn ja häntä jahtaavan tappajan kykyjä esitellään toden teolla ja on mielenkiintoista seurata, kuinka heidän täytyy tehdä kaiken aikaa salamannopeita päätöksiä selvitäkseen taistoista elävänä. Molemmat hyödyntävät ties mitä aseenaan ja mukaan mahtuu niksejä, joita en ole aiemmin elokuvissa nähnyt. Etenkin Henryn ja tappajan ensikohtaaminen on todella viihdyttävää ja vangitsevaa katseltavaa, ja siinä ehtii nähdä niin ammuskelua, nyrkkimäiskettä kuin takaa-ajoa moottoripyörillä, mikä vasta johtaakin veikeään tilanteeseen. Taisteluissa hyödynnetään hahmojen vahvuuksia ja parissa kohtaa nähdään yllättävän fiksujakin ratkaisuja. Koreografiat ovat taidokkaasti mietittyjä ja hienointa on, ettei toimintaa ole leikattu silpuksi, vaan se esitetään selkeissä pitkissä kuvissa. Mukana on yksi liian pimeässä tapahtuva tappelu, minkä aikana on usein vaikea saada selvää, kumpi Smithin esittämistä hahmoista on voitolla, mutta muuten toiminta on filmin parasta antia.

Itse tarina on kuitenkin valitettavan tökkivä. Syy nuoren tappajan kuvioihin astumiselle on aika löyhä ja sen jälkeen tuntuukin, että juonentynkä on enemmänkin tekosyy tarjota vauhdikkaita taisteluita. Kun mukana ei ole toimintaa, ei elokuva erityisemmin nappaa mukaansa ja siitä löytyy pitkäveteisetkin hetkensä. Kyseessä ei ole videopeliin perustuva filmi, mutta paikoitellen elokuva tuntuu videopeliltä, minkä eri tasojen väleissä olevat selitysvideot kestävät liian kauan. Leffan roisto ja hänen suunnitelmansa on aika laimea, kun se paljastuu, eikä filmi koskaan tarjoa uhkaavaa tai jännittävää tunnetta katsojalle. Siinä mielessä Henry on jopa liiankin taitava tappajana. Elokuva yrittää heittää sekaan syvällisempää pohdiskelua nuoren tappajan kautta. Oikein tehtynä tämä pohdiskelu voisi pelastaa paljon, mutta tällaisenaan toteutus on kömpelöä ja alikehitettyä, jolloin lopputulos jää pinnalliseksi. Loppujen lopuksi Gemini Man tarjoaa vain tyylikkäitä toimintakohtauksia, muttei oikeastaan muuta.

Ang Lee on mielestäni todella epätasainen elokuvantekijä. Hänen filmiensä taso heittelee sysisurkean ja loistavan välillä, mihin moni tekijä ei kykene. Gemini Man ei ole kumpaakaan ääripäätä, vaan todella keskinkertainen tekele. Minun täytyy kuitenkin kehua Leetä siitä, että hän on onnistunut puskemaan visionsa läpi. Elokuva ei koskaan tunnu studiotuotteelta, vaan siitä näkyy ohjaajan panos. Leen työtä on vaikeuttanut 20 vuoden ajan useiden eri kirjoittajien läpi kulkenut tarina, mikä ei vakuuta. Käsikirjoituksen ongelmaksi käy myös aivan liian selittävä dialogi. Leffa on kuvattu oivallisesti, vaikkakin mukaan mahtuu yksi erittäin hämmentävä ja jopa ruma kuva junasta, jolloin kuvasuhde muuttuu radikaalisti. Jos joku ei tiennyt, elokuvat näytetään yleensä 24 kuvaa sekunnissa. Sekunnin aikana siis pyöritetään 24 kuvaa, mitkä tykitetään niin nopeasti, että kuvat näyttävät muodostavan liikettä. Muutama vuosi sitten Hobitti-trilogia (The Hobbit - 2012-2014) kokeili jotain uutta ja leffat pyörivät teattereissa 48 kuvaa sekunnissa. Gemini Man ylittää vielä sen. 3D:nä leffa näytetään 60 kuvaa sekunnissa ja 2D:nä jopa 120 kuvaa sekunnissa! Tämä johtaa siis hypertarkkaan kuvaan, mikä on tavallaan näyttävää, mutta samalla filmistä puuttuu tietty elokuvallisuus. Jos siis pohditte, että leffa näyttää mielestänne jotenkin poikkeavalta, tässä on syy. 3D:tä tämä kikkailu tukee hyvin ja jos ei muuta, niin ainakin Gemini Man oli yksi hienoimmista 3D-kokemuksista itselleni. Lavasteet ja asut ovat hyvin toteutetut, mutta efektien taso vaihtelee. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Lorne Balfen säveltämät musiikit jumputtavat toimivasti taustalla.

Yhteenveto: Gemini Man on harmillisen keskinkertainen tekele, mikä sisältää onneksi joitain viihdyttäviä hetkiä. Toimintakohtaukset ovat pääasiassa tyylikkäitä ja vauhdikkaita. Niihin on saatu mukaan veikeää kikkailua, millaista en ole ennen leffoissa nähnyt. Will Smith on myös toimiva tuplaroolissaan palkkamurhaajina. Nuorennettu Smith näyttää kuitenkin paikoitellen häiritsevän digitaaliselta - aivan kuin videopelihahmolta. Filmissä on muutenkin samanlaista henkeä kuin videopelissä. Toimintakohtausten välissä olevat (liian selittävät) puhepätkät vain kestävät liian kauan, eikä itse pääse pelaamaan. Tarina ei ole kummoinen ja käsikirjoitus poukkoilee välillä oudosti. On kuitenkin hienoa nähdä, että Ang Lee on saanut puskea läpi visionsa ohjaajana, eikä elokuva tunnu studiotuotteelta. Jos Gemini Man kiinnostaa, voihan sen käydä vilkaisemassa, mutta jos trailerit herättivät tunteen, ettei kyseessä voi olla kovin hyvä leffa, ei itse filmi tule muuttamaan mieltäsi. 60 kuvaa sekunnissa vie pois filmin elokuvallisuudesta, mutta se tekee 3D-tehosteesta huomattavasti paremman. Samalla se kuitenkin korostaa ikävästi nuorennettua digi-Smithiä. Olisi mielenkiintoista nähdä elokuvan 2D-versio, mikä esitetään 120 kuvaa sekunnissa. Pystyykö ihmissilmä enää näkemään kuvatykitysten eroa ja kuinka oudolta 120 kuvaa sekunnissa ylipäätään näyttää...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Gemini Man, 2019, Jerry Bruckheimer Films, Skydance Media, Alibaba Pictures, Fosun Group Forever Pictures

Arvostelu: Valerian and the City of a Thousand Planets (2017)

VALERIAN AND THE CITY OF A THOUSAND PLANETS (2017)

Ohjaus: Luc Besson

Pääosissa: Dane DeHaan, Cara Delevingne, Sam Spruell, Clive Owen, Rihanna, Elizabeth Debicki, Ethan Hawke, Sasha Luss ja John Goodman

Genre: scifi, toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 12

Valerian and the City of a Thousand Planets perustuu ranskalaiseen scifisarjakuvaan "Valérian et Laureline", jonka loivat Pierre Christin ja Jean-Claude Mézières, ja joka ilmestyi loppuvuodesta 1967 tammikuuhun 2010 asti. Sarjakuvat olivat todella suosittuja, joten ei ihme, että niistä tehtiin elokuva. Sarjakuvien pohjalta oli aiemmin jo tehty animaatiosarja, mutta tämä on ensimmäinen näytelty koko illan filmi aiheesta. Leffan ohjaaja Luc Besson oli nuorena rakastunut "Valérianin" maailmaan ja pohti sen elokuvaversiota jo noin kaksikymmentä vuotta sitten! Kuitenkin vasta Avatarin (2009) ilmestyttyä hän koki, että filmin teko olisi vihdoin mahdollista. Vuonna 2012 ilmoitettiin, että Valerian-elokuva olisi tulossa ja sille annettiin suurin ranskalaiselokuvan budjetti koskaan: 197 miljoonaa euroa. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2016 ja nyt monien sarjakuvan fanien unelma on käymässä toteen, sillä Valerian and the City of a Thousand Planets ilmestyy vihdoin leffateattereihin. Minun on kyllä pakko tunnustaa, etten ollut kuullutkaan koko jutusta, ennen kuin näin, että siitä oli tulossa elokuva. Projekti herätti kuitenkin heti mielenkiintoni ja vaikken sitä erityisemmin odottanutkaan, toivoin näkeväni tyylikkään scifiseikkailun. Kovin suurin odotuksin en siis käynyt katsomassa Valeriania. Minulle parasta elokuvan näkemisessä oli, että näytös järjestettiin Finnkinon upeassa Scape-salissa 3D:nä. Oli myös hienoa, että saimme omat kappaleemme "Valerian: Tuhannen planeetan valtakunta" -sarjakuvasta!

Agentit Valerian ja tämän työpari Laureline alkavat selvittämään, mitä tuhansien eri lajien asuttaman avaruusasema Alphan keskuksessa on vikana, sillä sen ilma on muuttunut myrkylliseksi. Samalla he yrittävät pähkäillä, miten vuosia sitten tuhoutunut planeetta Mül liittyy tapaukseen?

Elokuvan nimikkohahmo Valerianina nähdään Dane DeHaan, joka ei valitettavasti ole oikea mies rooliin. Heti alusta asti huomaa, että Valerianin olisi tarkoitus olla pienesti itseään täynnä oleva naistenmies, joka kokee selviytyvänsä tilanteista pelkän hymynsä avulla, mutta on kuitenkin valmis tekemään todellisia sankarijuttuja, kun tarve vaatii. Eli sellainen hahmo, jota Chris Pratt esittää Guardians of the Galaxy -leffoissa (2014-2017). Ongelmana onkin, että Prattilta tämä rooli syntyy luonnostaan, kun taas DeHaan ei sitten vain mitenkään taivu kunnolliseksi hurmuriksi. Häneltä löytyy kyllä hetkensä, mutta läpi leffan toivoisi näkevänsä jonkun toisen roolissa. Hahmo on nimittäin mielenkiintoinen ja Guardians of the Galaxyn Star-Lordin lisäksi hänessä on samanlaisuuksia esimerkiksi Star Wars -saagan Han Solon kanssa. Hänessä on siis heti kelpo ainekset mainioksi sankariksi, joten on suuri harmi, ettei toteutus ole toimiva.
     Valerianin työparia, Laurelinea näyttelee pääasiassa mallina toimiva Cara Delevingne. Valerianin tavoin myös Laureline on roolitettu kummallisesti, mutta tällä kertaa kyseessä ei ole se, etteikö Delevingne sopisi hahmoksi, vaan ettei hän ole kovin kummoinen näyttelijä. Silti hän suoriutuu osastaan paremmin kuin DeHaan ja on hienoa, että Laurelinella on suunnilleen yhtä paljon tekemistä kuin Valerianilla. Vaikka kaksikolla on muutakin juttua meneillään kuin että he vain työskentelevät yhdessä, on oivallista, ettei Laureline ole sokeasti ihastunut muka-hurmuriin, vaan pitää työparinsa kurissa ja näyttää, ettei lankea hymyihin yhtä helposti kuin muut tytöt.
     Agenttipariskunnan lisäksi elokuvan tärkeitä hahmoja ovat Clive Owenin esittämä Alphan komentaja Filitt, Sam Spruellin näyttelemä kenraali Okto-Bar ja Elizabeth Debickin esittämä Mülin keisari Haban Limaï. Vaikka heillä on tärkeät roolit tarinassa, eivät he persoonina ole kovin ihmeellisiä, lukuunottamatta keisaria, jonka teot ovat ymmärrettäviä, hänen planeettansa ollessa tuhoutunut. Leffassa nähdään myös paljon sivuhahmoja, jotka ovat enemmän tai vähemmän tärkeitä. Heitä ovat mm. muotoaan muuttava esiintyjä Bubble (laulajatähti Rihanna), jonkinlaista strippiklubia pitävä Jolly (Ethan Hawke), rosvoileva Bob (Alain Chabat), suurikokoinen avaruusgangsteri Igon Siriuss (John Goodman), Mülin prinsessa (Sasha Luss) ja aika ärsyttävät doghan daguisit (Grant Moninger, Robbie Rist ja Christopher Swindle), jotka tietävät paljon ja yrittävät myydä tietoaan kalliilla. Sivuhahmoista on saatu yllättävän mielenkiintoisia, mutta valitettavasti lähes jokaisen heistä ainoa tarkoitus on auttaa pääkaksikkoa jossain pienessä asiassa ja heti kun homma on hoidettu, he katoavat filmistä kokonaan.

Elokuva alkaa yllättävän lupaavasti. Alussa näytetään avaruusasema Alphan syntytarina, erilaisten lajien telakoituessa vuosisatojen varrella ihmisten luomaan alukseen kiinni, muodostaen siitä yhä vain suuremman kokonaisuuden, Dawid Bowien "Space Oddity" -kappaleen soidessa taustalla. Tästä päästään planeetta Mülille, joka on upean kaunista katseltavaa paratiisimaisten hiekkarantojen ja ihanan kirkkaan veden takia. Katsojaa kiehtoo välittömästi näkemänsä maailma ja on upeaa, ettei katsojille kerrota mitään, vaan planeetta ja sen kulttuuri esitellään yksinkertaisesti näyttämällä, miten sen asukkaat toimivat. Nämä olennot, eli pearlit eivät onneksi puhu englantia, vaan jotain omaa kieltänsä, jolloin katsojan täytyy yrittää tulkita sanoja käytöksen perusteella. Alku on toteutettu niin vaikuttavasti, että nekin jotka eivät ole Valerianista kuullutkaan (esimerkiksi minä), kiinnostuvat aiheesta, eivätkä malta odottaa näkevänsä lisää eri galaksien maailmoja ja mitä kummallisempia avaruusolentoja.

Valitettavasti kun Mülin tuhosta siirrytään päähenkilöiden esittelyyn, hienosti rakennettu alku alkaa pienesti rikkoutumaan. Tapahtumia aletaan selittämään katsojille sen sijaan, että ne vain näytettäisiin. On kyllä mahtavaa, että heti pääsee näkemään uuden alienkulttuurin, Valerianin ja Laurelinen lähtiessä suorittamaan tehtävää torille, joka on toisessa ulottuvuudessa, jolloin sen näkee ja tuntee vain tiettyjen laitteiden avulla, mutta tehtävää on pitkitetty liikaa, jolloin se alkaa jopa käydä hieman tylsäksi, etenkin kun se tuntuu lähinnä vain kaksikon esittelyltä, eikä niinkään tarinallisesti tärkeältä (mitä se tosin osittain on). Kun vihdoin päästään näkemään avaruusasema Alphaa, eli leffan nimen mukaista "tuhannen planeetan kaupunkia", taso tuntuu hieman paranevan ja tarina lähtee selkeämmin liikkeelle. Harmillisesti kun Valerian ja Laureline lähtevät tutkimaan aseman myrkyllistä keskusta, leffa lässähtää jälleen. Sen lisäksi että mukaan ilmestyy vähän väliä uusia hahmoja, joista on hyötyä vain jonkin jutun ratkaisemiseksi, eivät ratkaistavatkaan kohdat ole kovin kummoisia. Mukaan on lisätty esimerkiksi kohtaus, jossa Laureline käväisee Bobin kanssa merenalaisessa maailmassa etsimässä jotain ajatuksia lukevaa avaruusmeduusaa, mikä johtaa täysin tarpeettomaan toimintakohtaukseen, kun täytyy päästä pakoon jättimäisiä vesihirviöitä. Jotkut hetket vain venyttävät tarinaa turhaan ja muutamat kohdat olisi suosiolla voinut säästää mahdolliseen jatko-osaan, sillä elokuva on hieman liian täynnä asioita. Leffan kestoa voisi helposti tiivistää ainakin vartilla, jolloin se pystyisi säilyttämään viihdyttävyysarvonsa paremmin.

Valerian and the City of a Thousand Planets on nimittäin viihdyttävä filmi. Erityistä jännitystä ei ole mukana missään toimintakohtauksessa, mutta niitä katsoo silti mielellään, varsinkin kun on niin hauskaa nähdä ties minkälaisia otuksia ja mörököllejä. Kyseessä on niin menevä popcornin ahmimispätkä, ettei tarinan ennalta-arvattavuuskaan erityisemmin haittaa. Leffan pahiksen tietää heti, kun hän astuu ruutuun, vaikka hahmon todellista roolia yritetäänkin piilotella melkein loppuun saakka. Leffaan on hieman yritetty tuoda draamaakin mukaan, jottei filmi olisi vain helppoa hömppää, mutta sen toteutus ei ole kovin onnistunut, jolloin hömppähenki vain kasvaa. Valerianin ja Laurelinen välinen romantiikka pusketaan vähän väliä esille, kun Valerianin pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja pitää kiinni vain yhdestä neitokaisesta. Kaksikon välille on yritetty luoda samanlaista henkeä kuin Star Warsin Hanille ja Leialle, mutta siinä ei ole onnistuttu, sillä DeHaanin ja Delevingnen välillä on vain harvoin toimivaa kemiaa. Huumoriakin on tuotu mukaan, mutta erityisemmin teos ei naurata. Vain todella kekseliäät hetket huvittavat kuten myös tarinan hölmöydet. Hieman surullisuuttakin on yritettä väkisin vääntää mukaan, mutta sekin lähinnä huvittaa, sillä kyseinen kohtaus ei herätä katsojassa oikein minkäänlaista tunnetta, jos pientä myötähäpeää ei laske mukaan. Loppuhuipennus ei valitettavasti ole kovin erikoinen ja homma tuntuu ratkeavan liian helposti. Toisaalta niin käy muutenkin leffan aikana, joten onko se edes yllättävää?

Joidenkin mielestä leffan ohjannut ja käsikirjoittanut Luc Besson on visionääri ja taiteilija, mutta itse en ole erityisemmin innostunut hänen töistään. Valerian and the City of a Thousand Planets on kuitenkin huima parannus hänen edelliseen scifitoimintaansa Lucy (2014), joka oli aivan hirveää kuraa. Tähän Besson on saanut luotua kiehtovuutta, vaikkei osaakaan kunnolla luoda tunteita, joista katsojat välittäisivät. Hänen käsikirjoituksensa on myös paikoitellen todella laiskasti tehty ja tuntuukin siltä, että alun jälkeen hän kiirehti kaiken muun kanssa. Ihan hauskasti hän on kuitenkin saanut mukaan viittauksia muihin elokuviinsa, kuten Takeniin (2008) ja The Fifth Elementiin (Le Cinquième Élément - 1997), joka on noussut scifigenren kulttiklassikoksi. Mitään pahaa ei voi kuitenkaan sanoa Valerian and the City of a Thousand Planetsin tehosteista. Visuaaliset efektit ovat aivan tajuttoman hienoja! Elokuva on alusta loppuun puhdasta silmäkarkkia, jonka aikana hämmästelee muutamaankin otteeseen, mihin tehosteissa on päästy. Elokuvan lavasteet ja puvut ovat myös upeasti toteutetut, minkä lisäksi ääniefektit ovat erinomaisia. Kuvaus on oivallista, vaikkakin leffa on suurimmaksi osaksi kuvattu vihreää taustakangasta vasten. Leikkauksessa olisi pitänyt tehdä tiivistämistä. Leffan musiikeista vastaa Alexandre Desplat, mutta hän ei ole valitettavasti saanut aikaan mitään muistettavaa. Filmin jälkeen päässä soi lähinnä alussa kuultu Bowien biisi.

Yhteenveto: Valerian and the City of a Thousand Planets on hieman liian pitkä, mutta silti mukavan viihdyttävä scifiseikkailu. Elokuva alkaa kiehtovasti, mutta tunnelma heikkenee usein ja välillä hahmot selittävät liikaa sen sijaan, että katsojalle näytettäisiin asioita. Tarinaan heitellään mukaan uusia sivuhahmoja ja toimintahetkiä sitä mukaa, kun tarve vaatii, mutta heti kohtauksien loputtua nämä hahmot vain katoavat tarinasta. Päähenkilöt Valerian ja Laureline omat kiinnostavat, mutta heidät on roolitettu väärin - varsinkaan Valerianin näyttelijä Dane DeHaan ei sovi yhtään osaansa. Mukana on paljon hölmöyksiä, vitsit eivät oikein toimi, tarina on todella ennalta-arvattava ja pääkaksikon suhteesta ei löydy kemiaa, mutta nämä asiat eivät oikein edes haittaa, sillä elokuva on visuaalisesti käsittämättömän hieno, upea ja jopa kaunis. Elokuvan mahtavat tehosteet pelastavat hieman kokemusta ja nostavat tasoa pisteellä. Valerian and the City of a Thousand Planets menee siis helppona kesäviihteenä todella sujuvasti ja varsinkin suurelta valkokankaalta katsottuna se toimii oivallisesti. Sarjakuvien fanit voivat joko rakastaa sitä, miten tutut hahmot on tuotu valkokankaalle tai sitten he voivat pettyä, miten erilaiselta leffa näyttää sarjakuvaan verrattuna (ainakin siihen lehteen, jonka saimme ennen näytöstä). Elokuva voi toimia onneksi myös, jos koko juttu ei ole entuudestaan tuttu, vaikka alkupäässä jotkut jutut tuntuvat todella epäselviltä. Vaikka kovin ihmeellinen pätkä ei olekaan kyseessä, voisin ihan sujuvasti katsoa toisenkin tällaisen. Luc Besson onkin kirjoittanut jo jatko-osan, minkä lisäksi hän työstää tällä hetkellä kolmatta Valeriania. Toivottavasti hän onnistuu niissä paremmin kuin tässä ja niistä ei paista läpi se, että hän kirjoitti ne, koska hänellä oli omien sanojensa mukaan tylsää.

Kirjoittanut: Joonatan, 19.7.2017

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comicbookmovie.com

Valerian and the City of a Thousand Planets, 2017, EuropaCorp, Fundamental Films, Grive Productions, Gulf Film, Novo Pictures, Orange Studio, River Road Entertainment, TF1 Films Production, Universum Film

Arvostelu: The Bourne Identity / Medusan verkko (2002)

THE BOURNE IDENTITY (2002)

MEDUSAN VERKKO

Ohjaus: Doug Liman
Pääosissa: Matt Damon, Franka Potente, Chris Cooper, Brian Cox, Clive Owen ja Adewale Akinnuoye-Agbaje
Genre: jännitys
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

The Bourne Identity, eli suomalaisittain Medusan verkko, perustuu Robert Ludlumin samannimiseen kirjaan vuodelta 1980. En ole kyseistä kirjaa tai muita sarjan teoksia lukenut, mutta olen kerran aiemmin nähnyt Matt Damonin tähdittämän Bourne-trilogian (2002-2007) ja Jeremy Rennerin tähdittämän lisäosan The Bourne Legacy (2012). Nyt kun Damonin Bourne-sarja on laajentumassa ja pian ilmestyy sarjan uusin osa, Jason Bourne (2016), oli aika katsoa aiemmat osat uudestaan. Viime kerrasta, kun näin Damonin tähdittämät osat, on kulunut kauan aikaa. Jos oikein muistan, näin ne joko vuonna 2009 tai 2010. Kovin paljoa en siis muistanut enää The Bourne Identitysta, ennen kuin katsoin sen uudestaan.

Kalastajaryhmä löytää merestä miehen, joka ei muista mitään, ei edes omaa nimeään. Mies alkaa tutkia menneisyyttään ja ennen kuin huomaakaan, hän pakenee palkkatappajia, jotka yrittävät saada hänet hengiltä.

En pahemmin perustanut Matt Damonista, ennen kuin näin hänet elokuvissa Interstellar (2014) ja The Martian (2015). Tässä hän esittää päähenkilö Jason Bournea ja suoriutuu osastaan hyvin. Damon vetää roolin todella vakavasti, eikä paljoa hymyile elokuvan aikana, mikä toisaalta sopii hahmoon.
     Bournen mukaan tarttuu Franka Potenten näyttelemä Marie, joka joutuu tietenkin myös kohteeksi liikkuessaan Bournen seurassa. Potenten roolisuoritus on hyvä, ja hänen ja Damonin kemia toimii.
     Bournen perässä ovat Chris Cooperin näyttelemä Conklin, Brian Coxin esittämä Ward Abbott ja palkkatappaja, jona nähdään Clive Owen. Cooperin ja Coxin hahmot ovat aika samankaltaiset ja tyhjät, vaikka yleensä Cox toimiikin hyvin elokuvan roistona, mutta Owenissa on potentiaalia pahikseksi, jonka odottaisi olevan hyvä vastus Bournelle. Näin ei valitettavasti kuitenkaan ole ja Owenin rooli elokuvassa jää todella pieneksi.
     Mukana on myös Adewale Akinnuoye-Agbajen esittämä Nykwana Wombosi on tärkeä osa juonta, mutten paljasta, mikä hänen roolinsa tarkalleen ottaen on. Akinnuoye-Agbaje esittää osaansa hyvin ja häntäkin toivoisi näkevän enemmän elokuvassa.

Elokuvan alussa Bourne löydetään tajuttomana ja kalastajat miettivät, mistä hän on tullut - etenkin kun huomaavat kaksi luotia Bournen selässä ja lonkkaan, ihon alle työnnetyn tilinumeron. Sen jälkeen CIA:ssa kerrotaan, että tehtävä on epäonnistunut ja katsojana ajattelee heti, että Bourne on vaarallinen ja CIA:n tehtävä on tappaa hänet. Ajatus vahvistuu, kun Bournea aletaan jahdata. Tällä tietenkin yritetään ajaa katsojaa harhaan, mutta jos tietää elokuvan lähtökohdista jotain enemmän, niin elokuva ei pysty höynäyttämään. Alkupuoli on jännittävä, Bournen yrittäessä muistaa, kuka hän on, ja poliisien jahdatessa häntä ja Marieta. Harmi vain, että elokuva alkaa hidastella ja alkaa loppupuolella tuntua hieman pitkäveteiseltä, eikä tunnelma enää ole samalla tasolla kuin alussa.

Muistinmenetys on aina mielenkiintoinen lähtöasetelma, kuten myös asioiden ratkaisemista on kiinnostavaa seurata. Harmi vain, ettei aina lopputulos olekaan niin ihmeellinen, kuin elokuvan aikana annetaan olettaa. The Bourne Identity kokee juuri tämän ja se on toinen syy, miksei elokuva pidä mielenkiintoa loppuun asti. Elokuva on vakavasti eteenpäin kulkeva jännäri, eikä se oikeastaan naurata kertaakaan. Toimintaa ei ole paljon ja lähes kaikki toimintakohtaukset loppuvat liian lyhyeen, paitsi autotakaa-ajo, joka on ehkä jopa elokuvan parasta antia. Erityistä loppuskabailua on turha odottaa.

Kuvaus on alkupuolella todella epätasaista, mutta paranee loppua kohti. Leikkaus on välillä hieman sekavaa, mutta suurimmaksi osaksi sujuvaa. Elokuvan on ohjannut Doug Liman, joka on ohjannut myös mm. agenttipätkän Mr. & Mrs. Smith (2005) ja oivan scifileffan Edge of Tomorrow (2014). Musiikki soi taustalla, muttei jää mieleen, paitsi Mobyn kappale "Extreme Ways", joka on noussut Bourne-sarjan tunnariksi.

Yhteenveto: The Bourne Identity on ihan kiva jännäriagenttipätkä. Jos siis pitää hieman vakavammista vakoojaelokuvista, niin tämä voi toimia, mutta jos kepeyttä kaipaa, niin sitä tästä ei irtoa. Viimeksi kun katsoin elokuvan, pidin sitä tosi tylsänä, mutta nyt se toimi paremmin. Ehkä seuraavalla katselukerralla sen arvosana nousee jälleen hieman. En tosin koe, että minun tarvitsisi nähdä sitä vähään aikaan uudestaan. Alku on jännittävä ja autotakaa-ajo on hieno, mutta loppu lässähtää, vaikka lopun tappelussa portaikossa on yksi kohta, joka ansaitsee peukutuksen. Elokuvan nähneet tietävät, mistä kohdasta puhun. Elokuvasta ei käy selväksi, miksi sen nimen suomennoksessa on sana "Medusa".

Kirjoittanut: Joonatan, 30.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
The Bourne Identity, 2002, Universal Pictures, The Kennedy/Marshall Company, Hypnotic