Arvostelu: Sin City (2005)

SIN CITY

Ohjaus: Robert Rodriguez ja Frank Miller

Pääosissa: Bruce Willis, Mickey Rourke, Clive Owen, Jessica Alba, Rosario Dawson, Brittany Murphy, Josh Hartnett, Devon Aoki, Marley Shelton, Alexis Bledel, Nick Stahl, Benicio del Toro, Jaime King, Michael Clarke Duncan, Michael Madsen, Powers Boothe, Carla Gugino, Elijah Wood, Rutger Hauer, Nick Offerman ja Tommy Flanagan

Genre: rikos, jännitys

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 16

Sin City perustuu Frank Millerin samannimisiin sarjakuviin, jota julkaistiin vuosien 1991 ja 2000 välillä. Robert Rodriguez innostui Millerin sarjakuvista ja halusi kääntää ne elokuvamuotoon. Hän sai Millerin mukaan projektiin ja yhdessä he ryhtyivät kirjoittamaan leffaa. Vaativasta luonteestaan tunnetun ja vain tietyllä tavalla elokuviaan tekevän Rodriguezin oli vaikea saada studioita tarttumaan projektiin, kunnes Miramax nappasi filmin itselleen. Koska Rodriguez koki, että elokuvan visuaalisuus oli niin suoraan otettu sarjakuvista, Miller ansaitsi hänen mielestään myös kunnian elokuvan ohjaajana. Director's Guild of America ei suostunut Rodriguezin toiveeseen, mikä johti siihen, että hän erosi killasta ja sai tahtonsa läpi. Vaikka elokuvaa käsikirjoitti useampi henkilö, Rodriguez koki elokuvan olevan niin suora tulkinta Millerin sarjakuvista, että hän ei halunnut kirjoittajien saavan tunnustusta alku- tai lopputeksteissä. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2004, vaikka suurta osaa näyttelijöistä ei oltu edes valittu vielä. Elokuva kuvattiin pääasiassa vihreiden taustakankaiden edessä, jolloin eri näyttelijöiden yksittäin kuvatut suoritukset pystyttiin yhdistämään samoihin kuviin. Työlään prosessin jälkeen Sin City sai lopulta maailmanensi-iltansa 28. maaliskuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai positiivista palautetta niin sarjakuvien faneilta kuin kriitikoilta. Itse katsoin Sin Cityn ensi kertaa jo varsin nuorena ja olin täysin myyty sen omalaatuiselle visuaalisuudelle. Olen katsonut leffan kerran tai pari uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo vuosia. Kun huomasin Sin Cityn täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella elokuvan.

Sin City on antologiaelokuva, johon on yhdistetty kolme Frank Millerin sarjakuvaa: alkuperäinen Sin City (1991-1992), kolmas numero Kohtalokas tappo (The Big Fat Kill - 1995) ja neljäs numero Keltainen äpärä (That Yellow Bastard - 1996). Vaikka periaatteessa nämä kolme tarinaa vain esitetään peräkkäin, eivätkä niiden tarinat juuri linkity toisiinsa, löytyy niistä muutamia samoja hahmoja, kuten Jessica Alban näyttelemä strippari. Kaikki tarinat tapahtuvat toki itse Sin Cityssä, joka nimensä mukaisesti on täynnä syntisiä ihmisiä, murhaajia, huoria, korruptoituneita poliitikkoja, likaisia kyttiä, raiskaajia, kannibaaleja ja muuta saastaa. Sin City on iloton ja ruma paikka, jossa vain vahvimmat selviytyvät ja jossa kuolema saattaa odottaa joka nurkan takana.

Sin City -tarinassa (tunnetaan myös nimellä The Hard Goodbye) rujo äijä Marv (Mickey Rourke) ryhtyy selvittämään rakastamansa Goldien (Jaime King) murhaa ja päätyy arvostetun kardinaalin (Rutger Hauer) hirviömäisen pojan (Elijah Wood) jäljille. Kohtalokkaassa tapossa yksinäinen pyssysankari Dwight (Clive Owen) jahtaa tyttöystävänsä (Brittany Murphy) mukiloinutta Jackie-Boyta (Benicio del Toro) prostituoitujen (mm. Rosario Dawson, Devon Aoki ja Alexis Bledel) johtamaan Vanhaankaupunkiin, mikä äityy sotatantereeksi. Kahteen osaan jaettu Keltainen äpärä taas kertoo etsivä Hartiganista (Bruce Willis), joka yrittää pysäyttää lapsia raiskaavan ja murhaavan pedofiilipaskiaisen (Nick Stahl). Varsin hilpeää kamaa, eikö.

Ei ole mikään ihme, että Sin Cityä pidetään yleensä yhtenä kaikkien aikojen uskollisimmista sarjakuvafilmatisoinneista. Sin City, Kohtalokas tappo ja Keltainen äpärä on siirretty lähes täysin yks yhteen sarjakuvien sivuilta valkokankaille ja leffa tuntuu muutenkin siltä kuin sarjakuva heräisi eloon. Robert Rodriguezin työ on todella häikäisevää pitkin elokuvan ja lopputuloksesta näkyy hänen palava rakkautensa Frank Millerin teoksia kohtaan. Rodriguez ei ole halunnut kaunistella Millerin luomaa maailmaa, vaan tarjoaa sen yhtä karuna ja lohduttomana paikkana. Hän ei muovaa hahmoista puhtoisempia, vaan kaikki ovat jollain tavalla epämiellyttäviä tai katalia persoonia ja mulkvisteja, joihin ei haluaisi tosielämässä törmätä. Väkivaltaa ei ole siistitty, vaan elokuva on yhtä verinen ja tyly kuin lähdemateriaalinsa. Jokaista tarinaa säestää päähenkilönsä kertojaääni, aivan kuin sarjakuvista tutut ajatuskuplat. Ne myös luovat elokuvalle toimivan modernia film noiria muistuttavan ilmapiirin.

Sen lisäksi, että elokuvan rikostarinat ovat kaikki mukaansatempaavia, pitää Sin City lumoissaan jo vaikuttavan teknisen toteutuksensa ansiosta. Toki digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten ja nykypäivänä etenkin autokaahailut näyttävät lähinnä videopeleiltä, mutta toisaalta tämä vain vahvistaa leffan sarjakuvamaisuuden tunnetta. Kuten sarjakuvat, myös elokuva on pääasiassa mustavalkoinen, sisältäen vain yksittäisiä värejä siellä täällä, kuten prologin naisen punainen mekko tai Keltaisen äpärän nimikkohahmo. Elokuva tosiaan kuvattiin vihreää taustakangasta vasten, jotta yleisilmeestä voitaisiin digitaalisesti tehdä sarjakuville uskollinen ja lopputulos kyllä toimii. Mukana on useita pirun komeita otoksia, joista monet ovat suoraan sarjakuvien sivuilta kopioituja. Jo pelkkä visuaalinen tyylittely tekee Sin Citystä ihailtavan omalaatuisen teoksensa, jollaista ei toista taida löytyä. Paitsi noh, tehtiinpä elokuvalle kymmenen vuotta myöhemmin jatko-osa, mutta puhutaan Sin City: A Dame to Kill Forista (2014) joskus toiste.

Eikä pidä unohtaa elokuvan väkevää näyttelijäkaartia. Mickey Rourke, Clive Owen ja Bruce Willis ovat kaikki nappivalintoja tarinoidensa keulakuviksi, mutta myös sivunäyttelijät ovat hyvin roolitettuja. Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Elijah Wood osaa olla aidosti hyytävä Kevininä, kun taas Benicio del Toro ja Nick Stahl revittelevät menemään eksentrisinä roistoina. Vaikka kaikissa kolmessa tarinassa päähenkilö on mies, joka haluaa suojella avuttomilta vaikuttavia neitokaisia, Rosario Dawson ja Devon Aoki ovat karismaattisia Vanhaakaupunkia johtavina seksityöläisinä Gailina ja Mihona, jotka eivät anna kenenkään hyppiä heidän nenilleen ilman ikäviä seuraamuksia. Kaiken kaikkiaan Sin City on siis väkevä pakkaus ja loistava sarjakuvaleffa, joka toimii erittäin hyvin yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sin City, 2005, Dimension Films, Troublemaker Studios

Arvostelu: Haunted Mansion (2023)

HAUNTED MANSION

Ohjaus: Justin Simien

Pääosissa: LaKeith Stanfield, Rosario Dawson, Owen Wilson, Chase W. Dillon, Tiffany Haddish, Danny DeVito, Jamie Lee Curtis, Jared Leto ja Winona Ryder

Genre: komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 12

Haunted Mansion perustuu Disneylandin samannimiseen huvipuistolaitteeseen. Laitteen pohjalta oli jo 20 vuotta sitten tehty Eddie Murphyn tähdittämä lapsiystävällinen kauhukomedia Kummituskartano (The Haunted Mansion - 2003), joka oli taloudellinen menestys, mutta joka sai kriitikoilta negatiivista palautetta. Vuonna 2010 Disney-yhtiö ilmoitti uuden elokuvaversion olevan tekeillä, jonka käsikirjoittajana ja ohjaajana toimisi Guillermo del Toro. Pari vuotta myöhemmin del Toro jätti ohjausvastuun ja jonkin ajan jälkeen myös koko projektin, kun Disneyllä todettiin hänen käsikirjoituksensa olevan liian pelottava ja synkkä perheille. D. V. DeVincentis saapui uudeksi käsikirjoittajaksi vuonna 2015 ja vuonna 2020 Katie Dippold kirjoitti seuraavan tekstin, josta studio vihdoin tykkäsi. Kuvaukset käynnistyivät viimein lokakuussa 2021 ja nyt Haunted Mansion on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole koskaan käynyt alkuperäisessä huvipuistolaitteessa, mutta pidin lapsena Murphyn Kummituskartanosta. Aikuisiällä se ei tosin toiminut enää erityisen hyvin (tarkempaa arvostelua siitä leffasta tulossa marraskuussa). En ole ollut kovinkaan kiinnostunut uudesta Haunted Mansionista missään kohtaa. Se tuntui jälleen yhdeltä tylsältä uudelta versiolta Disneyn aiemman leffan pohjalta, eivätkä traileritkaan voittaneet minua puolelleen. Päin vastoin, trailerit näyttivät mielestäni kehnoilta ja elokuvan yleisilme oudon halvalta, jolloin jopa kummastelin, miten ihmeessä filmiä ei ole vain suoraan puskettu Disney+ -palveluun? Elokuvan saamat negatiiviset arvostelut ja taloudellinen epäonnistuminen maailmalla vain alensivat odotuksiani, mutta kävin silti katsomassa Haunted Mansionin heti ensi-iltaviikonloppuna.

Astrofyysikko, pappi, meedio ja professori auttavat äitiä ja tämän poikaa, jotka hoksaavat muuttaneensa kummituskartanoon.

Haunted Mansionia tähdittää varsin nimekäs näyttelijäkaarti. Rosario Dawson näyttelee Gabbieta, joka epäonnekseen muuttaa kummitusten valtaamaan kartanoon poikansa Travisin (Chase W. Dillon) kanssa ja tarvitsee apua, kun aaveet eivät jätä heitä rauhaan, vaikka he poistuisivat kartanosta. LaKeith Stanfield näyttelee astrofyysikko Beniä, joka on kehittänyt kameran, jolla voisi ottaa kuvia kummituksista. Owen Wilson esittää pappi Kentiä, joka pyydetään kartanoon suorittamaan manausta. Tiffany Haddish näyttelee meedio Harrietia, joka pystyy ottamaan yhteyden henkimaailmaan, kun taas Danny DeVito esittää professori Brucea, joka on kiinnostunut kummitustaloista ja niiden historioista. Dawson istuu passelisti kauhistuneen, mutta silti kaikkensa poikansa eteen tekevän äidin rooliin ja nuori Dillon pärjää hyvin konkareiden vierellä. Stanfield vakuuttaa näyttelijöistä parhaiten surevana Beninä ja Wilson on hupaisa pappiroolissaan. Haddish ja DeVito jättivät kuitenkin minut kylmäksi, eikä kumpikaan ollut erityisen hauska eksentrisissä osissaan.

     Elokuvassa nähdään myös Jamie Lee Curtis kristallipalloon vangittuna madame Leotana, minkä lisäksi mukana on Jared Leto hahmoja piinaavien kummitusten johtohahmona, Haunted Mansion -huvipuistolaitteesta tuttuna Hattulaatikkohaamuna. Leton ääntä on kuitenkin muunneltu niin paljon, että häntä ei leffasta tunnistaisi, jos hänen mukanaolostaan ei tietäisi etukäteen. Hattulaatikkohaamua pohjustetaan ihan kelvollisesti, mutta kun hahmo vihdoin näytetään kunnolla, on kyseessä ailahtelevin tietokonetehostein toteutettu pettymys. Viime vuosina paluuta isojen elokuvien pariin tehnyt Curtis jää Haddishin ja DeViton tavoin hieman kiusalliseksi roolityöksi.

Ilokseni voin todeta, ettei Haunted Mansion ollut niin heikko elokuva kuin etukäteen pelkäsin. Eipä se silti kovin kummoinen ole. Siitä löytyy omat onnistumisensa, mutta myös selvät kompastuskivensä, jotka muodostavat harmillisen keskinkertaisen kokonaisuuden. Lähdetään liikkeelle positiivisista puolista. Vahvinta antia elokuvassa ovat sen teemat surusta ja sen käsittelystä. Ben suree menehtynyttä vaimoaan ja hahmon läpikäymä kaari elokuvan mittaan on varsin toimiva, etenkin Stanfieldin roolisuorituksen takia. Elokuva ei kuitenkaan ole kokonaisuudessaan mitään surussa vellomista, vaan siitä löytyy joitain hauskoja vitsejä ja hetkiä, kuten myös pari ihan jännittävää kohtausta häijyjen haamujen kanssa. Haunted Mansion sopiikin passelisti lapsille, joita alkaa kiinnostaa kummitukset ja muut pelottavat jutut, mutta jotka eivät ole vielä tarpeeksi vanhoja, jotta heille voisi näyttää kunnon kauhuleffoja.

Tästä huolimatta jäin harmittelemaan, kuinka vähän elokuvassa onkaan kunnon kummittelua. Ensimmäinen tunti on muutamia lyhyitä hetkiä lukuun ottamatta erityisen harmillinen haamujen puutteessa. Leffan olisi pitänyt tehdä parempaa työtä rakentaakseen jännitettä kartanon ympärille, jotta katsojalla olisi oikeasti selvillä, mitä Gabbie ja Travis niin kovasti pelkäävät. Toinen mojova ongelma on elokuvan kesto. Haunted Mansionilla ei ole mitään syytä kestää kahta tuntia. Siitä voisi helposti leikata pois ainakin vartin, jotta leffasta saisi karsittua turhaa tyhjäkäyntiä ja useita myötähäpeällisen huonoja vitsejä. En myöskään paljoa piitannut turhan mammuttimaiseksi paisuvasta loppuhuipennuksesta, jolloin elokuva päättää vihdoin läväyttää kerralla kaikki kummituksensa ruutuun.

Elokuvan on ohjannut Justin Simien, joka oli tätä ennen tehnyt vain pari pienemmän luokan filmiä. Simien onnistuu parissa kohtaa rakentamaan kelvollisia kauhukohtauksia, pitäen menon silti tarpeeksi perheystävällisenä. Hän kuitenkin jättää liikaa löysää leffaan, kun hän olisi voinut tehdä elokuvasta napakamman ja sitä kautta mukaansatempaavamman kummitusajelun. Ongelma piilee Katie Dippoldin käsikirjoituksessa, joka jo itsessään kaipaisi enemmän ja luovempaa kummittelua ensimmäiselle puoliskolleen. Haunted Mansion on oivallisesti kuvattu ja ihan hyvin valaistu. Kummituskartanon lavasteet ovat hienot ja asuin ja maskeerauksin toteutetut aaveet ovat mainioita ilmestyksiä. Sen sijaan leffan digitehosteet jättävät toivomisen varaa. Äänimaailma luottaa kauhuosastolla liikaa kovaäänisiin säikäytyksiin, eivätkä Kris Bowersin säveltämät musiikit ole kummoiset.

Yhteenveto: Haunted Mansion on keskinkertainen kummitusraina, joka toimii kuitenkin oikein passelisti pelottavammista jutuista kiinnostuneille lapsille, joiden ikä ei kuitenkaan riitä vielä kunnon kauhuelokuviin. Kummittelukohtauksia jää kaipaamaan enemmän, etenkin leffan vaisulla alkupuoliskolla. Menoa kasvatellaan loppua kohti, mutta finaali paisuukin sitten turhan massiivisiin mittoihin. Elokuvan toiseksi merkittäväksi ongelmaksi koituu sen ylipitkä kesto, johon mahtuu ihan liikaa tyhjäkäyntiä. Leffasta saisi helposti leikattua ainakin vartin pois. Komediaosasto on erityisen ailahtelevaa. Osa vitseistä saa hymähtelemään tyytyväisenä, toiset taas enemmänkin tuhahtelemaan kiusaantuneena. Yleensä mainiot Tiffany Haddish ja Danny DeVito ovat oudon epähauskoja läpi leffan. Parasta elokuvassa on sen teema surusta, jonka kautta LaKeith Stanfield tekee mainiota työtä pääroolissa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset näyttävät hyviltä, mutta erikoistehosteiden taso vaihtelee. Haunted Mansion on todella epätasainen paketti, joka saa jälleen huolestumaan Disney-yhtiön tulevaisuudesta. Vaikka elokuva olikin parempi kuin odotin, olisi sen ihan hyvin voinut heivata suoraan Disney+ -palveluun, jossa se olisi luultavasti löytänyt paremmin yleisöä kuin teattereissa. Leffan alhaisia lipputuloja ei myöskään auta outo julkaisuajankohta. Eikös kummituksia sisältävä perhe-elokuva olisi kannattanut säästää lokakuulle halloweenin aikaan?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Haunted Mansion, 2023, Walt Disney Pictures, Walt Disney Productions, Rideback

Arvostelu: Clerks III (2022)

CLERKS III

Ohjaus: Kevin Smith

Pääosissa: Brian O'Halloran, Jeff Anderson, Trevor Fehrman, Jason Mewes, Kevin Smith, Marilyn Ghigliotti, Amy Sedaris, Jennifer Schwalbach Smith, Austin Zajur, Rosario Dawson, Justin Long, Kate Micucci ja Ben Affleck

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Kevin Smithin pikkurahalla tehty debyyttielokuva Tiskirotat (Clerks - 1994) nousi kulttisuosioon ja Smith rakensi komedian ympärille kokonaisen elokuvauniversumin. Vuonna 2006 vihdoin ilmestynyt jatko-osa Tiskirotat II (Clerks II) oli edeltäjäänsä isompi hitti, joskin se ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa katsojilta ja kriitikoilta. Jo jatko-osan kommenttiraidalla Smith puhui potentiaalisesta kolmososasta ja pohti, että kestäisi pitkään, ennen kuin hän tekisi sellaisen. Vuonna 2012 Smith suunnitteli tekevänsä kolmoselokuvan sijaan näytelmän, mutta idea ei edennyt toteutukseen ja Smith palasi pohtimaan leffaa. Edellisosaan rahoitusta antanut The Weinstein Company aiheutti kuitenkin ongelmia, eikä projekti ottanut tuulta alleen. Kun Smith sai rahoituksen ja käsikirjoituksen valmiiksi, hänelle muodostui ongelma saada näyttelijät takaisin, jotka kokivat olevansa liian vanhoja leffaan, joten hän tekikin lisäosaelokuvan Jay and Silent Bob Reboot (2019). Kun Smith selvisi vuonna 2018 sydänkohtauksesta, hän sai uuden idean kolmososaan ja ryhtyi kirjoittamaan kokonaan uutta käsikirjoitusta. Vuonna 2021 Smith sai Lionsgaten hyppäämään projektiin mukaan ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin saman vuoden elokuussa. Clerks III sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa elokuussa 2022, minkä jälkeen se on vähitellen levinnyt muuallekin maailmaan - Suomeen nettivuokrauksen kautta. Kuten olen aiemmin kertonut, näin elokuvasarjasta ensiksi kakkososan, jota pidin hauskana, mutten sen jälkeen lämmennyt alkuperäiselokuvalle. Kun kuulin kolmannen leffan olevan tulossa, päätin antaa aiemmille uuden mahdollisuuden. Tällä kertaa pidin Tiskirotista todella paljon, mutta jatko-osa ei riemastuttanut enää yhtä paljon. Odotin mielenkiinnolla kolmoselokuvan näkemistä ja kun Clerks III julkaistiin Netflixissä, pääsin vihdoin katsomaan sen.

Randalin selviydyttyä sydänkohtauksesta, hän päättää tehdä elokuvan työelämästään lähikaupassa ja pistää tietty Danten, Eliaksen, Jayn ja Silent Bobin avustamaan häntä.

Brian O'Halloran ja Jeff Anderson palaavat vuosien odotuksen jälkeen rooleihinsa lähikaupan myyjinä Dantena ja Randalina, siitä huolimatta, että Anderson koki pitkään, ettei hänen olisi enää ikänsä puolesta järkeä tehdä Clerks-elokuvia. Herralla on periaatteessa pointtia, sillä kummatkin näyttelijöistä ovat jo yli 50-vuotiaita. Ei ole varmaan helppoa yrittää enää siinä kohtaa esittää parikymppisen jätkän habitusta - sillä vaikka heidän hahmonsa ovat vanhentuneet, ovat he yhä samat sisäpuolelta lapsenmieliset ääliöt kuin ennenkin. Randal erityisesti ei ole kasvanut henkisesti lainkaan ja Dante on tälläkin kertaa murehtimassa jonkun naisen perään - tällä kertaa kyse on Tiskirotat II:sta tutusta Beckystä (Rosario Dawson), joka on elokuvien välissä kuollut autokolarissa. Huolistaan huolimatta O'Halloran ja Anderson suoriutuvat rooleistaan jälleen mainiosti ja heidän väliltä löytyy yhä vahvaa kaverikemiaa.

     Paluun tekevät myös Trevor Fehrman hömelönä Eliaksena, Marilyn Ghigliotti Danten ex-tyttöystävänä Veronicana, Kevin Smithin vaimo Jennifer Schwalbach Smith Danten toisena ex-tyttöystävänä Emmana, sekä tietty Jason Mewes ja ohjaaja Smith fanisuosikkeina Jayna ja Silent Bobina. Merkittävänä uutena hahmona nähdään Amy Sedariksen esittämä tohtori Ladenheim, joka saa lyhyessä ruutuajassaankin leffan hauskimmat vitsit. Näyttelijäkaarti suoriutuu yhä passelisti osistaan. Fehrman ei ole Tiskirotat II:n ja Clerks III:n välissä tehnyt yhtä ainutta elokuvaa ja hän hyppääkin innolla takaisin Eliaksen osaan, joka tällä kertaa painiskelee kristinuskon ja satanismin välillä.

Jos parin vuoden takainen kulttikomedioiden moderni jatko-osa Bill & Ted Face the Music (2020) lämmitti sydäntäsi ja sai nostalgiamittarisi nupit kaakkoon, veikkaisin Clerks III:n toimivan erittäin passelisti sinulle. Se on täysin nostalgiapärinöissä ja leffasarjan faneille väsätty kolmososa, joka vie trilogian ja näiden tiskirottien tarinan päätökseen tarpeeksi passelisti. Kuten arvata saattaa, vuosikymmenellä 2020 ei ole kehdattu tehdä yhtä räävitöntä ja anteeksipyytelemätöntä törkyturpakomediaa kuin kaksi aiempaa osaa, mutta on Clerks III tarpeeksi ronski hyväilemään hävyttömästä huumorista intoilevien nauruhermoja. Elokuvasta löytyy muutamia varsin hauskoja kohtauksia, mutta leffa yllättää huumorin vähyydellä ja draaman määrällä. Enpä olisi uskonut kirjoittavani tätä Clerks-arvosteluun, mutta suosittelen varautumaan nenäliinoin, sillä kuivin silmin tätä tuskin pystyy yksikään Clerks-fani katsomaan.

Ongelmakseni Clerks III:n kohdalla ei muodostunut ronskin huumorin vähyys (tai ylipäätään huumorin vähyys) ja draamapuolen lisääminen, vaan elokuvan tarina. Kevin Smith koki tosiaan vuosia ongelmia leffan käsikirjoituksen kanssa, pohtiessaan, mitä hänellä olisi enää kerrottavana näistä tyypeistä ja vasta kun hän sai vakavan sydänkohtauksen, hän keksi liittää tämän mukaan kolmososaan. Randalin johdolla kaverukset ryhtyvät tekemään elokuvaa pikkukaupan myyjistä, vitsaillen samalla, että kuka kumma sellaista haluaisi katsoa. Elokuva liikkuukin hyvin itsetietoisilla meta-tasoilla ja kuten Smithin kiitospuheista leffan lopputeksteissä voi päätellä, Clerks III on rakkauskirje sitä aikaa kohtaan, kun hän vielä itse työskenteli kaupassa ja kuvasi öisin ensimmäistä Tiskirotat-komediaa. Vaikka idea on sympaattinen, se ei oikein jaksa kantaa koko leffaa. Kovan luokan faneille elokuva toimii hyvin todennäköisesti täysillä, onhan koko elokuva periaatteessa niiden "vanhojen hyvien aikojen" muistelua.

Smithin ohjaus toimii paremmin kuin hänen käsikirjoituksensa ja hän hoitaa draamaosuudet yllättävänkin mallikkaasti. Smith toimii leffassa myös leikkaajana, kuten aiemmissakin osissa. Teknisiltä ansioiltaan Clerks III on oivallisesti tehty. Kameratyöskentely on pätevää ja Randalin tekemä leffa on totta kai tehty mustavalkoisena, alkuperäisen Tiskirottien tapaan. Lavasteet ovat hienot, asut mainiot ja äänimaailmakin hyvin rakennettu.

Yhteenveto: Clerks III on harmillisen epätasainen, nostalgiapärinöissä tehty jatko-osa, joka vie ihan kivasti tiskirottien tarinan päätökseensä. Elokuvan tarina on lähtökohdiltaan vekkuli, mutta se ei jaksa kantaa leffan loppuun asti. Varsinaisilla meta-tasoilla liikkuva elokuva ei ole ihan niin mehukas ja itseironinen silmänisku kuin Kevin Smith on varmasti tarkoittanut. Elokuva yllättää huumorin vähyydellä ja draaman määrällä. Vielä yllättävämpää on, kuinka liikuttavaksi leffan draama muuttuu. Vähäinen huumori ei ole niin ronskia kuin kahden edellisosan jälkeen voisi odottaa ja toivoa, mutta elokuva tarjoaa muutamat hyvät naurut - pääasiassa Amy Sedariksen hahmon kohtauksessa. Näyttelijät hoitavat tonttinsa passelisti ja Smithin ohjaus on pääasiassa oivallista. Hänen käsikirjoituksensa jättää kuitenkin toivomisen varaa. Uskoisin silti Clerks III:n iskevän lujaa edellisleffojen faneille ja suosittelenkin katsomaan sen, jos Tiskirotat ja Tiskirotat II ovat lähellä sydäntäsi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Clerks III, 2022, View Askew Productions, BondIt Media Capital, Destro Films, SModcast Pictures

Arvostelu: Tiskirotat II (Clerks II - 2006)

TISKIROTAT II

CLERKS II

Ohjaus: Kevin Smith

Pääosissa: Brian O'Halloran, Jeff Anderson, Rosario Dawson, Trevor Fehrman, Jennifer Schwalbach, Jason Mewes, Kevin Smith, Jason Lee, Kevin Weisman, Zak Knutson, Wanda Sykes ja Ben Affleck

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 16

Kevin Smithin esikoiselokuva Tiskirotat (Clerks - 1994) oli pienimuotoinen menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta ja on vuosien varrella noussut kulttiasemaan. Laajennettuaan elokuvan aloittamaa maailmaa, "View Askewniverseä", leffoilla Häiriköt (Mallrats - 1995), Amyn jäljillä (Chasing Amy - 1997), Dogma (1999) ja Jay and Silent Bob Strike Back (2001), Smith ryhtyi vihdoin tosissaan työstämään jatko-osaa Tiskirotille. Työnimillä "Clerks 2: Hardly Clerkin'" ja "The Passion of the Clerks" kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2005 ja lopulta Clerks II, eli suomalaisittain Tiskirotat II sai ensi-iltansa toukokuussa 2006. Elokuva oli edeltäjäänsä isompi menestys taloudellisesti ja sai ihan positiivista palautetta kriitikoilta. Hassua kyllä, minä itse asiassa näin Tiskirotat II:n ennen ensimmäistä leffaa ja pidin sitä ihan hauskana. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo joitain vuosia. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jälleen jatkoa pidemmän odotuksen jälkeen Clerks III:n (2022) muodossa, päätin katsoa ja arvostella aiemmat osat uudestaan. Tasan kuukausi ensimmäisen Tiskirotat-elokuvan jälkeen katsoin Tiskirotat II:n.

Quick Shopin tuhouduttua tulipalossa, Dante ja Randal työskentelevät nyt pikaruokala Mooby'sissä. Dante aikoo kuitenkin muuttaa tyttöystävänsä kanssa Floridaan, mihin ravintolan henkilökunnan jäsenet suhtautuvat eri tavoin Danten viimeisenä työpäivänä.

Brian O'Halloran ja Jeff Anderson tekevät paluun rooleihinsa Dante Hicksinä ja Randal Gravesina, parhaimpina kaveruksina, jotka ovat siirtyneet töihin pikaruokala Mooby'siin, tulipalon tuhottua pienen Quick Shop -kaupan. Hahmot pysyvät samanlaisina, Danten pohtiessa rakkauspulmiaan liittyen uuteen tyttöystäväänsä Emmaan (Jennifer Schwalbach) ja Randalin heittäessä häröjä ja muutenkin asiattomia kommentteja. Kaksikko huvittaa edelleen mukavasti ja O'Halloranin ja Andersonin kemiat toimivat yhä hyvin. Näyttelijäduo suoriutuu kelvollisesti osistaan, joskin O'Halloran joutuu tyytymään leffan kenties epähauskimman hahmon esittämiseen.

     Jason Mewes ja Kevin Smith palaavat myös rooleihinsa Jayna ja Silent Bobina, jotka olivat viisi vuotta aiemmin saaneet oman elokuvansa Jay and Silent Bob Strike Back. Mooby'sin kulmalle huumeita kaupustelemaan, musiikkia kuuntelemaan ja Raamatusta puhumaan siirtyneet Jay ja Silent Bob ovat ihan hilpeitä sivuhahmoina, mutten vieläkään ymmärrä, kuinka tästä duosta saatiin väännettyä omia leffojaan. Uusina hahmoina elokuva esittelee Danten ja Randalin pomon Beckyn (Rosario Dawson) ja Mooby'sissä työskentelevän nörtti Eliaksen (Trevor Fehrman), jonka Randal on ottanut silmätikukseen. Lisäksi Ben Affleck ja Wanda Sykes tekevät hupaisat pikkuroolit elokuvan aikana. Dawson ja Fehrman, joista jälkimmäisen elokuvaura katkesi kuin seinään Tiskirotat II:n jälkeen, ovat hahmoineen oivat lisäykset.

Katsoin Tiskirotat-leffat tosiaan lapsena hassusti nurinkurisessa järjestyksessä. Silloin pidin ensin näkemästäni kakkososasta enemmän, enkä pahemmin piitannut alkuperäisestä filmistä. Kuitenkin nyt aikuisiällä huomasin ykköselokuvan iskevän paremmin kuin Tiskirotat II. Jatko-osa on kyllä oivallinen ja siitä löytyy hauskoja juttuja, mutta alkuperäisen elokuvan kotikutoisuus, innokkuus ja samaistuttavuus viehättivät minua enemmän. Kevin Smithillä on selvästi ollut enemmän rahaa jatko-osaa varten ja se näkyy jo siinä, että Tiskirotat II on kuvattu väreinä, eikä mustavalkoisena. Lisäksi leffaa ei tarvittu kuvata Smithin omalla työpaikalla keskellä yötä, vaan työryhmä on saanut käyttöönsä ravintolan ja kunnon lavasteet ja kuvaavat päiväsaikaan.

Onneksi Smith ei ole hullaantunut isommasta budjetista liikaa, vaan elokuvan kertomus lähentelee hyvin alkuperäisteosta. Prologia ja epilogia lukuun ottamatta koko elokuva tapahtuu yhden päivän aikana - Danten viimeisenä työpäivänä, ennen Floridaan muuttamista tyttöystävänsä kanssa. Ykkösosan tavoin tämäkin elokuva sisältää paljon tyhjänpäiväistä, mutta silti hauskaa paskanjauhantaa ja erilaisille asiakkaille naljailua. Huumori on ronskia ja kierrokset vain nousevat leffan edetessä kohti loppuhuipennustaan, "lajirajat ylittävän erotiikkansa" kanssa. Vaikka mukana on joitain oikein hilpeitä juttuja, olen itse aina hekotellut eniten hahmojen väittelylle siitä, kumpi on parempi elokuvatrilogia, alkuperäiset Tähtien sodat (Star Wars - 1977-) vai Taru sormusten herrasta (The Lord of the Rings - 2001-2003)?

Smithin ohjaus ja käsikirjoitus ovat tälläkin kertaa lystikkäitä, vaikkei elokuvasta löydy enää samaa henkilökohtaisuuden tuntua kuin ensimmäisestä osasta. Ykkösosan tavoin olisi hauskaa tietää, kuinka paljon dialogista on käsikirjoitettua ja kuinka paljon improvisoitua. Tiskirotat II on mainiosti kuvattu ja Smithin leikkauskin on sujuvaa. Elokuvaa ei onneksi ole venytetty liian pitkäksi, vaan sen puolentoista tunnin kesto on erittäin passeli mitta tällaiselle pöljäkomedialle. Lavasteet ja asut toimivat hyvin ja äänimaailmakin on kelvollisesti rakennettu James L. Venablen musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Tiskirotat II on kelpo ja hauska jatko-osa, joka ei kuitenkaan ihan yllä edeltäjänsä tasolle. Elokuvaa on tehty ykkösosaa isommalla budjetilla ja vaikka se näkyy heti värikuvassa ja puitteissa, Kevin Smith pitää onneksi ensimmäisen leffan henkeä yllä. Filmi sijoittuu pääasiassa yhteen päivään ja pitää sisällään samanlaista tyhjänpäiväistä paskanjauhantaa, mikä ykköselokuvassa viehätti. Erilaiset keskustelut ja kohtaamiset asiakkaiden kanssa tarjoavat runsaasti nauruja. Huumori sen kuin häröytyy leffan edetessä ja kierrokset nousevat hävytöntä loppuhuipennusta kohti. Näyttelijät jatkavat oivaa työtään ja tekniseltä puoleltaan filmi on mainiosti toteutettu. Tiskirotat II ei ihan yllä mielestäni ykkösosan tasolle, mutta se on oikein passeli jatko-osa ja odotan ihan positiivisin mielin näkeväni, millainen viisitoista vuotta myöhemmin tehty Clerks III tulee olemaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Clerks II, 2006, View Askew Productions, The Weinstein Company

Arvostelu: Zombieland: Double Tap (2019)

ZOMBIELAND: DOUBLE TAP

Ohjaus: Ruben Fleischer
Pääosissa: Woody Harrelson, Jesse Eisenberg, Emma Stone, Abigail Breslin, Zoey Deutch, Rosario Dawson, Avan Jogia, Luke Wilson ja Thomas Middleditch
Genre: komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Rhett Reesen ja Paul Wernickin ideoima ja Ruben Fleischerin ohjaama kauhukomedia Zombieland (2009) oli kriitikoiden kehuma menestys, mikä keräsi nopeasti oman sinnikkään fanikuntansa, joka alkoi vaatimaan jatkoa. Käsikirjoittajakaksikko, ohjaaja ja neljä päätähteä Woody Harrelson, Jesse Eisenberg, Emma Stone ja Abigail Breslinkin halusivat tehdä jatkoa, mutta eri syiden vuoksi sen teko on vain venynyt ja venynyt. Reese ja Wernick päätyivät kirjoittamaan Deadpoolia (2016) ja heti perään Deadpool 2:a (2018), jolloin tekijät yrittivät muovata Zombielandista televisiosarjan, mutta uuden näyttelijäkaartin vuoksi sarjan pilottijakso sai jo niin murskaavan vastaanoton, ettei sitä koskaan jatkettu. Monet olivat ehtineet jo menettää toivon ja näyttelijätkin sanoivat haastatteluissa, etteivät tienneet, tulisiko jatkoa koskaan. Jatko kuitenkin varmistettiin, kun internetissä levisi "10 Year Challenge", missä ihmiset jakoivat kuvia itsestään nykyään ja 10 vuotta sitten. Sony julkaisi ensimmäisen Zombielandin julistetta muistuttavan kuvan, missä Harrelson, Eisenberg, Stone ja Breslin olivat palanneet rooleihinsa ja samalla ilmoittivat, että toinen osa julkaistaisiin lokakuussa 2019, kun ensimmäinen osa täyttää 10 vuotta. Elokuvan kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa ja nyt, vihdoin ja viimein, Zombieland: Double Tap saa ensi-iltansa. Itse näin ensimmäisen Zombielandin varmaankin vuonna 2010 ja pidin siitä valtavan paljon. Siitä lähtien olen odottanut näkeväni filmille jatkoa - usean vuoden ajan jopa epätoivoisesti. Innostuin suuresti, kun Sony julkaisi "10 Year Challenge" -kuvan ja intoani vain lisäsi, kun leffan traileri julkaistiin, mikä sai minut ihan oikeasti käsittämään, että jatko-osa on vihdoin tulossa. Kävinkin äärimmäisen innoissani katsomassa Zombieland: Double Tapin sen lehdistönäytöksessä.

Kymmenen vuotta zombiepidemian levittyä ympäri maailman, Tallahassee, Columbus, Wichita ja Little Rock päätyvät uuteen seikkailuun Zombielandissa, kohdatessaan sekä uusia eläviä että eläviäkuolleita tuttavuuksia.

On aivan mahtavaa nähdä tämä nelikko taas kasassa. En edes osannut etukäteen aavistaa, kuinka suuresti iloitsisin Tallahasseen (Harrelson), Columbuksen (Eisenberg), Wichitan (Stone) ja Little Rockin (Breslin) paluusta valkokankaille. Erityisen hienoa on nähdä, että kaikki heistä ovat selvästi halunneet tehdä tämän leffan ja jokainen palaa innolla rooleihinsa. Tämä on mahtavaa, etenkin kun esimerkiksi Emma Stone on jo siirtynyt vakavammin otettaviin elokuviin ja voittanut jopa Oscar-palkinnon roolityöstään La La Landissa (2016) ja silti hän on halunnut palata hömelöön zombikomediaan. On myös hauska nähdä Bresliniä pitkästä aikaa, etenkin kun hän on ulkoisesti muuttunut eniten kymmenen vuoden aikana. Hänen hahmonsa Little Rockin vanhenemista hyödynnetään toimivasti itse tarinassakin, kun hän haluaisi itsenäistyä ja etsiä itseään... zombien täyttämässä maailmassa. Kaikki neljä ovat yhä erittäin hyviä rooleissaan ja katsojasta tuntuukin siltä kuin palaisi pitkästä aikaa vanhojen kavereiden pariin.

Elokuvassa nähdään enemmän eläviä hahmoja kuin edellisessä osassa, kuten Rosario Dawsonin näyttelemä selviytyjä Nevada, sekä tärkeimpänä Zoey Deutchin esittämä Madison, joka tulee varmasti jakamaan katsojien mielipiteet. Madison on mitä stereotyyppisin "tyhmä blondi", joka on kaiken aikaa jollain lailla pihalla siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Hahmo viedään täysin äärimmäisyyksiin, jolloin jotkut katsojat tulevat pitämään häntä hauskana ja toiset ärsyttävänä. Omasta mielestäni Madison liikkuu taidokkaasti siinä rajalla, jolloin hän on samanaikaisesti sekä hauska että ärsyttävä ja molemmat piirteet tukevat toisiaan. Ja koska elämme ajassa, jolloin kaikesta loukkaantuu aina joku, on varmaa, että jotkut vetävät herneen nenään siitä, millaisia ihmisiä Madisonilla pilkataan.

Sen lisäksi, että olin äärimmäisen iloinen tutun nelikon näkemisestä uudelleen, olin vielä iloisempi, että Zombieland: Double Tap oli kymmenen vuoden odotuksen arvoinen jatko-osa. Ei tämä yllä ensimmäisen osan mahtavuuteen, mutta kyseessä on silti erittäin mainio elokuva. Etukäteen itseäni jännitti, että mitä jos vuosien jälkeen tekijät eivät onnistuisi löytämään samaa henkeä ja jatkoa katsoessa miettisinkin, että ei tätä olisikaan kannattanut tehdä? Lisäjännitettä aiheutti se, ettei Ruben Fleischer ole ohjannut ensimmäisen Zombielandin jälkeen mitään yhtä hyvää - etenkin viime vuoden Venom (2018) oli suuri pettymys minulle. Tässä maailmassa Fleischer on kuitenkin kuin kotonaan ja alusta asti hän näyttää, ettei ensimmäinen Zombieland ollut vain vahingossa syntynyt loistoleffa, vaan hän kyllä osaa, kun niin yrittää.

Heti alussa elokuva pyyhkii pienetkin skeptisyyden hivenet mielestä ja kuljettaa takaisin zombimaailmaan. Leffa hyödyntää paljon asioita ensimmäisestä osasta, kuten Columbuksen kertojaääntä, hauskaa visuaalista kikkailua, itseironista meta-huumoria, sekä Metallicaa. Kun alkutekstit alkoivat ja yhtyeen musiikki pärähti soimaan, teki mieli hurrata. Alusta alkaen Zombieland: Double Tap pitää katsojan virneen visusti yllä, tarjoten sekä hulvattomia juttuja että kuvottavia raakuuksia. Jatkuvasti saa nauraa - etenkin kun vakavammissakin kohdissa taustalla nähdään jotain huvittavaa - ja elokuvaan on tuotu mukaan paljon nokkelia asioita, joiden aikana katsoja myhäilee tyytyväisesti. Kun zombit saapuvat ruutuun, veri kyllä roiskuu. Edellisen osan tavoin tämäkään ei ole pelottava elokuva, mutta eipä se itseäni haittaa. Mukaan kyllä mahtuu muutamia asioita, mitkä hieman häiritsivät itseäni, kuten jotkut deus ex machina -hetket, mutta muuten elokuva tarjosi juuri sitä, mitä toivoinkin.

Kenties kaikkein parasta on, että tekijät ovat ymmärtäneet, ettei ensimmäisestä osasta tullut hitti zombien ja verimässäilyn vuoksi, vaan neljän päähenkilönsä ansiosta, joihin oli oikeasti panostettu ja joista katsoja aidosti välitti. Näiden neljän hahmon ja heidän loistavien näyttelijöidensä vuoksi fanit ovat vaatineet jatkoa, minkä osoittaa jo se, että kun Zombielandista yritettiin vääntää televisiosarjaa ja näyttelijäkaarti pistettiin vaihtoon, fanit suuttuivat. On upeaa, että Double Tapissakin tarina kulkee hyvin pitkälti henkilövetoisesti päänelikön kautta. Hahmoista on muodostunut vuosien aikana hyvin eriskummallinen perhe ja on mielenkiintoista seurata, miten he suhtautuvat nykyään toisiinsa, kun ovat tottuneet olemaan yhdessä kymmenen vuoden ajan. Leffa repii päänelikosta paljon riemua irti.

Ruben Fleischer hyödyntää paljon erilaisia kikkailuja ensimmäisestä Zombielandista ja tuo moniin juttuihin jonkinlaista twistiä. Ruudulle ponnahtaa välillä jonkinlaisia visuaalisuuksia ja tekstejä, ja välillä leikataan johonkin ihan muuhun ja todella hauskaan. Käsikirjoittajaduo Reese ja Wernick ovat keksineet monia älyttömiä ideoita, mitkä on tuotu mukaan aivan mahtavasti. Harmi vain, että kun he alussa esittelevät erilaisia zombeja, eivät he lopulta hyödynnä niitä lähes lainkaan. Hienointa kuitenkin on, että kaksikko oikeasti keksi uuden tarinan näille hahmoille. Elokuva on kuvattu oivallisesti ja leikkauskin on veikeän napakkaa. Erityisesti yhdessä zombitaistossa kuvaus ja leikkaus ovat huikeaa. Tuhoutuneen maailman lavasteet ja digitoteutus ovat oivalliset ja zombimaskeeraukset erinomaisia. Äänimaailma on erittäin hyvin rakennettu ja David Sardyn säveltämät musiikit jumputtavat mukavasti taustalla.

Yhteenveto: Zombieland: Double Tap on onneksi kymmenen vuoden odotuksen arvoinen jatko-osa ja vaikkei se olekaan yhtä loistava kuin ensimmäinen Zombieland, on se silti todella hyvä elokuva. On mahtavaa palata takaisin tähän zombien valloittamaan maailmaan, etenkin kun tekijät ja päänelikkokin tekevät paluun innoissaan. Harrelson, Eisenberg, Stone ja Breslin ovat yhä huikeita rooleissaan ja heidän ryhmädynamiikkansa toimii täydellisesti. Tekijät ovat onneksi tajunneet, että päänelikko oli ensimmäisen osan menestyksen salaisuus ja panostavat yhä hahmoihin kunnolla, sekä kertovat tarinaa koko ajan heidän kautta. Uusi seikkailu nappaa heti mukaansa, viihdyttää läpi kestonsa ja tarjoaa useat naurut sekä ihanan ällöt veriroiskahdukset. Mukana on paljon tuttua kikkailua edellisestä osasta ja kaikkeen on saatu hieman erilaista twistiä, mikä pitää tehokeinot raikkaina. Filmistä löytyy joitain ongelmia, kuten deus ex machina -hetkiä ja hyvin pohjustettuja zombeja, joita ei lopulta hyödynnetäkään. Tästä huolimatta Zombieland: Double Tap on vahva jatko-osa, mikä mitä luultavimmin vastaa innokkaiden fanien odotuksia. Itselleni elokuva oli lopulta juuri sellainen jatko, mitä kaipasinkin ja olen tyytyväinen, jos sarja jätetäänkin tähän. En tietenkään sano, että pistäisin vastaan, jos Zombielandista tehtäisiinkin trilogia... kunhan vain sama vahva henki on tallella ja tekijät keksivät kunnon tarinan.

Jääkää muuten katsomaan lopputekstit, sillä niiden aikana nähdään jotain, mikä voi saada ulvomaan naurusta!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Zombieland: Double Tap, 2019, Columbia Pictures, Pariah

Arvostelu: MIIB - Miehet mustissa 2 (Men in Black II - 2002)

MIIB - MIEHET MUSTISSA 2

MEN IN BLACK II

Ohjaus: Barry Sonnenfeld
Pääosissa: Will Smith, Tommy Lee Jones, Lara Flynn Boyle, Rosario Dawson, Johnny Knoxville, Rip Torn, Tim Blaney, Tony Shalhoub, David Cross, Colombe Jacobsen, John Alexander, Patrick Warburton ja Michael Jackson
Genre: scifi, komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 12

Parin vuoden ajan julkaistuun "The Men in Black" -sarjakuvaan (1990-1991) perustunut elokuva Men in Black - miehet mustissa (Men in Black - 1997) oli suuri hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Elokuvan menestyksen myötä tehtiin jopa animaatiosarja MiB - Men in Black (Men in Black: The Series), joka pyöri neljän kauden verran vuodesta 1997 vuoteen 2001. Jatko-osan esituotannossa koettiin ongelmia, sillä ohjaaja Barry Sonnenfeld ei ollut tyytyväinen käsikirjoitukseen, mutta studion painostuksesta hänen täytyi työstää se filmiksi ja kuvaukset alkoivat kesällä 2001. Alunperin elokuvan loppuhuipennuksessa New Yorkin World Trade Centerin tornit aukeavat ja niiden sisältä lentää ulos useita avaruusaluksia, mutta kun syyskuun 11. päivä 2001 tapahtui terroristi-isku, mikä tuhosi molemmat tornit, loppuhuipennus päätettiin tehdä kokonaan uusiksi. Lopulta MIIB - Miehet mustissa 2 sai ensi-iltansa kesällä 2002, mutta se ei valitettavasti ollut yhtä iso hitti kuin edeltäjänsä, minkä lisäksi se sai kehnon vastaanoton kriitikoilta. Elokuvan pahista näyttelevä Lara Flynn Boyle jopa sai huonoimman naissivuosan Razzie-ehdokkuuden. Itse näin leffan jo lapsena lähes heti ensimmäisen osan jälkeen, mutta se tuotti minullekin ison pettymyksen. Olen kuitenkin katsonut filmin muutamaan otteeseen uudestaan ja nyt kun sarja on saamassa jälleen jatkoa elokuvalla Men in Black: International (2019), oli aika katsoa MIIB - Miehet mustissa 2 taas kerran.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Men in Black - miehet mustissa!

Kun vaarallinen Serleena-olio saapuu Maahan etsimään mystistä Zarthanin valoa, Miehet mustissa -agentti J:n täytyy löytää Valo ensin. Ainoa Valon olinpaikan tietävä on J:n entinen työpari K, mutta ongelmana on, että hänen muistinsa on neutralisoitu.

Will Smith palaa agentti J:ksi, joka on muuttunut paljon vuosien varrella. J on noussut Miehet mustissa -järjestön kovimmaksi agentiksi, jota muut ihailevat ja jopa pelkäävät, sillä hänestä on tullut liiankin innokas neutralisoijan kanssa. Vaikka hahmo on muuttunut, on Smithin tuttu olemus yhä tallella ja vitsiä tulee kaiken aikaa. Hahmo ei ole ihan yhtä pidettävä kuin edellisessä osassa, mutta Smithin into roolia kohtaan herättää jälleen katsojan kiinnostuksen.
     Ensimmäisen Men in Black - miehet mustissa -elokuvan lopussa agentti K:ltä (Tommy Lee Jones) pyyhittiin muisti ja nyt hän työskentelee postilaitoksella. K - tai siis Kevin - on silti oma kyyninen itsensä, joka katsoo avaruusolioista höpöttävää J:tä nenänvarttaan pitkin. Jonesista ei valitettavasti löydy samaa heittäytymistä rooliinsa kuin ensimmäisessä filmissä, mutta on silti hienoa nähdä hänet ja Smith tutuissa rooleissaan.
     Tällä kertaa sankarit saavat vastaansa Serleenan, kylothialaisen lonkero-olennon, joka haluaa jostain syystä elää Maassa alusvaatemallina. Alunperin roolin oli napannut Famke Janssen, mutta hän joutui poistumaan projektista kesken kuvausten lähisukulaisensa kuoleman vuoksi. Lopulta Serleenaksi roolitettiin Lara Flynn Boyle, jonka sen aikainen miesystävä Jack Nicholson yritti saada Boylelle rooleja leffoissa. Sony-yhtiö yritti saada Nicholsonia Anger Management -komediaansa (2003) ja suostui palkkaamaan Boylen MIIB - Miehet mustissa 2:een, jos yhtiö saisi Nicholsoninkin. Boyle ei siis saanut osaa lahjojensa vuoksi ja sen kyllä huomaa. Ei ole ihme, että hän sai Razzie-ehdokkuuden huonoimpana naissivuosanäyttelijänä - hän todella on surkea tässä elokuvassa. Boyle ei onnistu luomaan minkäänlaista uhkaavuutta Serleenaan ja on lopulta todella tylsä antagonisti. Toisaalta Serleena vielä menettelee, jos häntä vertaa hänen kaksipäiseen kätyriinsä, Scradiin (Jackass-tähti Johnny Knoxville), joka on aivan saakelin ärsyttävä tapaus. Knoxville on raivostuttavan huono roolissaan, eikä onnistu naurattamaan kertaakaan.
     Edellisestä osasta tutut Miehet mustissa -johtaja Z (Rip Torn), avaruuslaitteita laittomasti kauppaava Jeebs (Tony Shalhoub) ja Frank-koira (Tim Blaney) tekevät paluun. Frank on juuri siinä rajalla, että onko rakki ärsyttävä vai ei, mutta Torn on yhä mainio johtohahmona ja Shalhoub ihan hauska Jeebsinä. Edellisessä leffassa ruumishuoneen vastaanottovirkailijaa esittänyt David Cross tekee myös paluun, mutta tällä kertaa hänen hahmonsa onkin innokas UFO-nörtti, joka etsii todisteita Miehet mustissa -järjestön olemassaolosta. Lisäksi uutena tärkeänä hahmona esitellään Rosario Dawsonin esittämä Laura, joka työskentelee pizzeriassa. Edesmennyt pop-ikoni Michael Jackson tekee cameon Miehet mustissa -järjestöön kinuavana M:nä ja leffan ohjaaja Barry Sonnenfeld nähdään nopeasti televisiota tuijottavana perheenisänä.

Harmillisesti tämä uusintakatselu ei nostanut MIIB - Miehet mustissa 2:n arvoa silmissäni millään tasolla, vaan elokuva on edelleen iso pettymys erittäin mainion ensimmäisen osan jälkeen ja ihan vain muutenkin laimea leffa. Elokuva alkaa vielä toimivasti kekseliäällä selityksellä Serleenasta ja Zarthanin valosta, mutta hyvin pian sen jälkeen voi jo huomata, että jokin ei nyt toimi. Leffa ei ole hauska, sen tarina ei nappaa mukaansa, eivätkä toimintakohtauksetkaan viihdytä. Elokuva kulkee eteenpäin, mutta siitä ei jää oikeastaan mitään käteen ja jälkikäteen on vaikea muistaa, mitä siinä edes tapahtui. Elokuvan juonikuvio siitä, että K:n muisti pitää saada palautettua, olisi toimiva, mutta sitä käsitellään valitettavan tylsästi. Hahmot toteavat aina välillä, että heillä on hirveä kiire, sillä jotain pahaa tapahtuu muutaman tunnin päästä, mutta katsoja ei kertaakaan koe minkäänlaista vaaran tunnetta tai jännitettä. Kun jatkuvasti heitetyt vitsitkään eivät iske, on elokuva paikoitellen jopa pitkäveteistä seurattavaa.

Pitkäveteisyys on todella outoa, sillä elokuva kestää vain alle puolitoista tuntia - ilman alku- ja lopputekstejä varmaankin vain tunnin ja vartin. Eipä se ensimmäinen Men in Black - miehet mustissakaan kovin pitkä teos ollut, mutta se onnistui hyödyntämään kestonsa huomattavasti paremmin. Tyhjäkäyntiä ei ollut, mutta leffa ei myöskään kiirehtinyt. MIIB - Miehet mustissa 2 syyllistyy sekä tyhjäkäyntiin että kiirehtimiseen. Lisäksi leffaa vaivaa paha TV-elokuvamaisuus. Yleensä kun ensimmäinen filmi on iso hitti, toista osaa lähdetään tekemään "isompi parempi" -periaatteella ja vaikka voisikin sanoa, että on onni, että tekijät ovat jatkaneet sarjaa aika maltillisesti, elokuva tuntuu jopa pidättelevän kaiken aikaa, eikä se koskaan lähde kunnolla käyntiin. Tällaisia jatko-osat ovat yleensä, kun ensimmäinen osa oli lähes floppi lippuluukuilla, mutta studio päättää silti rahastaa ja tekee jatko-osan huomattavasti pienemmällä budjetilla suoraan televisiossa näytettäväksi. Kun MIIB - Miehet mustissa 2:a katsoo, on välillä vaikea kuvitella, että tämä on joskus pyörinyt ihan leffateattereissa. Jokin siinä vain tuntuu todella halvalta. Kenties lähes koko budjetti kuluikin Smithin ja Jonesin palkkoihin. Kenties Sony-yhtiö pelkäsikin floppia ja siksi mukaan on tungettu naurettavan tökerö PlayStation-mainos, jonka myynneillä voisi korvata elokuvan mahdolliset tappiot...

Parhaiten elokuvan "halpuus" näkyy siinä, että sen efektit näyttävät huomattavasti kehnommilta kuin ensimmäisessä leffassa. Vaikka alkuperäisen Men in Black - miehet mustissa -leffan efektit ovatkin paikoitellen nähneet parhaat päivänsä, se on pääasiassa edelleen tyylikästä katseltavaa. MIIB - Miehet mustissa 2:sta ei voi sanoa samaa. Filmin tehosteet näyttävät välillä todella tökeröiltä, mikä vie paljon fiilistä toimintakohtauksista, kun katsoja näkee päivänselvästi, että näyttelijä on ollut vihreää taustakangasta vasten. Esimerkiksi jättiläismato Jeff on todella digitaalisen näköinen ja Scradin toinen pää liikkuu erittäin kömpelösti. Maskeerauksilla toteutetut olennot toimivat, mutta digiefektit lähinnä naurattavat kehnoudellaan. MIIB - Miehet mustissa 2 on sentään kuvattu ihan hyvin, minkä lisäksi lavasteet ovat tyylikkäät ja Danny Elfmanin säveltämät musiikit mainiot, mutta käsikirjoitus on hätäisesti väsätty, eikä Barry Sonnenfeldin ohjauksesta löydy samaa intoa kuin ensimmäistä osaa tehdessä. Kaikin puolin elokuva tuntuu laiskalta ja pakotetulta jatkumolta erittäin oivalliselle scifikomedialle.

Yhteenveto: MIIB - Miehet mustissa 2 on laimea scifikomedia, mikä sisältää edellisestä osasta tutut ja hyväksi koetut ainekset, mutta joista ei ole tällä kertaa onnistuttu leipomaan yhtä maukasta kakkua. Kyseessä ei ole erityisen hauska tai viihdyttävä leffa ja vaikka sillä onkin kestoa vain alle puolitoista tuntia, on se paikoitellen jopa pitkäveteinen. On hauska nähdä Will Smith ja Tommy Lee Jones tutuissa rooleissaan, mutta heistä ei löydy samaa intoa roolejaan kohtaan kuin edellisessä osassa. Muutenkin kaikki tuntuu olevan laiskemmin tehtyä ja Sonnenfeldin ohjauksesta huomaa, ettei hän erityisemmin pitänyt siitä, mihin tarina päätettiin viedä. Serleena-pahis on todella tylsä vihollinen, mitä ei auta yhtään, kuinka kehnon roolityön Lara Flynn Boyle tekee. Vielä surkeampi on Serleenan kätyriä esittävä Johnny Knoxville, joka on välillä raivostuttavan ärsyttävä. Hämmentävästi filmiä vaivaa ikävä TV-elokuvamaisuus, kaiken tuntuessa ja näyttäessä halvemmalta kuin edellisessä elokuvassa. Efektit eivät ole kestäneet aikaa ja monet avaruuden hirviöt paistavat digitaalisuutta. On outoa, kuinka paljon kehnommat tehosteet leffassa on sarjan ensimmäiseen osaan verrattuna. MIIB - Miehet mustissa 2:n voi katsoa jokseenkin kivuttomasti, jos piti alkuperäisestä Men in Black - miehet mustissa -leffasta, mutta mitään erityistä ei todellakaan kannata odottaa. Saa nähdä, katsonko tätä tekelettä enää pitkään aikaan uudestaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Men in Black II, 2002, Columbia Pictures Corporation, Amblin Entertainment, Parkes+MacDonald Image Nation

Arvostelu: Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief / Percy Jackson: Salamavaras (2010)

PERCY JACKSON & THE OLYMPIANS:

THE LIGHTNING THIEF (2010)

PERCY JACKSON: SALAMAVARAS

Ohjaus: Chris Columbus
Pääosissa: Logan Lerman, Brandon T. Jackson, Alexandra Daddario, Pierce Brosnan, Sean Bean, Kevin McKidd, Steve Coogan, Catherine Keener, Jake Abel, Uma Thurman, Rosario Dawson ja Joe Pantoliano
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Innostuin Rick Riordanin kirjoittamista "Percy Jackson" -kirjoista (2005-2009) joko vuonna 2008 tai 2009. Luin siihen mennessä suomeksi ilmestyneet sarjan kirjat nopeasti läpi pariinkin otteeseen ja jäin koukkuun. Siihen aikaan vielä luin paljon. "Harry Pottereita" (1997-2007) ei enää ilmestynyt, joten olihan sitä pakko löytää jotain tilalle ja siihen aikaan minuun iski parhaiten fantasiaseikkailut. Tietenkin innostuin paljon, kun kuulin, että "Percy Jacksonista" tehtäisiin elokuva. Katsoin trailerit useaan otteeseen ja minun oli pakko päästä katsomaan itse leffa. Luin kirjat läpi jälleen kerran, juuri ennen elokuvan näkemistä ja olin niin innoissani nähdessäni Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thiefin (eli suomalaisittain Percy Jackson: Salamavaras), etten edes kyennyt välittämään kaikista sen virheistä ja kuinka se noudatti kirjaa lähinnä vain vähän siihen suuntaan. Katsoin elokuvan useasti uudestaan, kun sain sen DVD:nä ja useat katselukerrat alkoivat vähentämään leffan hienoutta silmissäni. Näin sen vuoden sisään useaan otteeseen, mutta sitten olikin pari vuotta, etten katsonut elokuvaa ollenkaan. Jostain syystä loppuvuodesta 2016 minun teki jälleen mieli vilkaista leffa uudestaan ja se olikin lopulta ensimmäinen elokuva, jonka katsoin vuonna 2017.

Percy Jackson saa tietää olevansa merenjumala Poseidonin poika ja samalla häntä aletaan epäilemään ukkosenjumala Zeuksen mestarisalaman varastamisesta. Menettäessään äitinsä kuolemanjumala Haadekselle, Percy lähtee yhdessä satyyri Groverin ja puolijumala Annabethin kanssa etsimään reittiä Manalaan, jotta hän voisi saada äitinsä pelastettua. Niin ja kyllä se salamakin tarinaan aina välillä liittyy.

Pääosassa Percy Jacksonina nähdään Logan Lerman, jota en ollut tätä elokuvaa ennen nähnyt missään. Percy Jacksonia ennen Lerman esittikin lähinnä vain pikkurooleja. Vaikka häneltä löytyy heikotkin osuudet, Lerman on pääosassa ihan toimiva ja sopii rooliin, vaikkei kirjan mukaisesti olekaan kaksitoistavuotias. Aluksi Percy ei tietenkään tiedä olevansa mitenkään erityinen ja luulee kärsivänsä ADHD:sta ja lukihäiriöstä. Kun hän alkaa oppimaan enemmän itsestään, hän ymmärtää, että ADHD johtuu puolijumalten impulsiivisesta käyttäytymisestä ja lukihäiriö johtuu siitä, että Percy osaa lukea vain muinaiskreikkaa. Hahmo on mielenkiintoinen ja katsojaa kiinnostaa nähdä, miten hän alkaa muuttua tarinan sankariksi, vaikka se käykin paikoitellen liian helposti. Percy kykenee useisiin asioihin harjoittelematta niitä lainkaan.
     Satyyri Groveria esittää Brandon T. Jackson, joka tuo komiikkaa mukaan elokuvaan. Suurin osa hahmon lauseista ovat joko vitsejä tai sutkautuksia. Onneksi häneltä löytyy myös viisaampi puoli, jolloin Grover ei jää pelkästään nauruhahmoksi. Jackson on juuri sopiva rooliin ja hän pistää itsensä täysillä mukaan kaiken aikaa. Jos ette tienneet, niin satyyrit ovat olentoja, joiden ylävartalo muistuttaa ihmistä, mutta joilla on vuohen jalat ja sarvet.
     Puolijumala Annabethia näyttelee Alexandra Daddario, jolla on Lermanin tavoin heikkoja hetkiä, mutta hän suoriutuu roolistaan silti ihan hyvin. Annabeth on sotataidon ja viisauden jumalatar Athenen tytär, joten Annabeth on hyvä taistelutaidoissa sekä nokkela. Aluksi Percy ja Annabeth eivät täysin tule juttuun, joten onkin hieman outoa, että Annabeth lähtee noin vain mukaan matkalle. Ja tietysti kaksikon välille syntyy jonkinlaista kemiaa...
     Mielestäni toiseksi huonoin James Bond -näyttelijä (George Lazenbyn ollessa huonoin) Pierce Brosnan nähdään herra Brunnerina, Percyn opettajana. Todellisuudessa pyörätuolissa kulkeva Brunner onkin Kheiron-kentauri, joka opettaa puolijumalia. Kentaurit ovat puoliksi ihmisiä ja puoliksi hevosia - jälleen yläruumis tulee ihmisten puolelta. Brosnan ei mielestäni ole kummoinen näyttelijä, mutta tässä roolissa hän on toimiva. Kheiron ei kovin paljoa esiinny elokuvassa, joten Brosnania ei myöskään tarvitse katsella kovin paljoa.
     Elokuvassa tietysti nähdään Kreikan mytologian kolme pääjumalaa, eli Zeus, Poseidon ja Haades. Zeusta näyttelee Sean Bean, joka on kaiken aikaa vihainen, sillä hänen salamansa on varastettu. Poseidon (Kevin McKidd) on hieman passiivisempi kaveri, muttei pidä siitä, että hänen veljensä Zeus luulee Percyn olevan varas. Kuolemanjumala Haades taas on rento rocktähden näköinen heppu ja häntä esittää Steve Coogan. Elokuvan versio Haadeksesta tuntuu pienoiselta pohjanoteeraukselta, mutta toisaalta hahmo on samalla ihan huvittavakin. Kaikki kolme hahmoa nähdään vain lyhyesti.
     Percyn huolehtivaa Sally-äitiä esittää Catherine Keener. Sally selvästi rakastaa poikaansa ja haluaa hänelle pelkkää hyvää, ja Keener sopii rooliin juuri sopivasti. Jostain syystä Sally on parisuhteessa ääliömäisen Gabe Uglianon kanssa (Joe Pantoliano), joka vain ryyppää ja huutaa Sallylle. Pantoliano sopii alkoholisti-Gaben rooliin täydellisesti.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Jake Abelin esittämä puolijumala Luke, joka on jumalten sanansaattaja Hermeksen poika, sekä Haadeksen kyllästynyt vaimo Persefone, jota näyttelee Rosario Dawson ja Uma Thurmanin näyttelemä Medusa-hirviö, joka muuttaa katseellaan ihmisiä kiveksi.

Kuten on varmaan jo voinut päätellä, Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thiefin fantasiajutut on otettu Kreikan mytologiasta - ja siirretty Yhdysvaltoihin. Jumalten koti Olympokselle pääsee Empire State Buildingista, Manalaan pääsee Hollywoodista jne. Tarinassa annetaan ihan kiva selitys sille, miksi kreikkalaiset jumalat ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin (oikeasti varmaan Kreikan rahatilanteen takia), mutta hieman hölmöltähän se tuntuu. Monet muutkin asiat elokuvassa tuntuvat hölmöiltä, joten leffan katselun ajaksi on suositeltavaa kytkeä aivoista muutama katkaisija pois, jolloin lopputuloksesta voi nauttia paremmin.

Puolijumalat, eli jumalien ja ihmisten lapset, elelevät Puoliveristen leirillä, jossa heistä koulutetaan sotureita. Ensimmäinen asia, mikä Percylle tökätään kouraan, on miekka. Puoliveristen leirissä on ihan minimaalisesti Tylypahka-vibaa Harry Potterista, mutta sen voi katsoa sormien läpi. Harmi vain, että elokuva tuntuu muutenkin yrittävän olla "uusi Harry Potter", onnistumatta siinä kuitenkaan. Seikkailutunnelma on aika samanlainen kuin Potterissa ja etenkin pääkolmikossa on samoja piirteitä: Percy on aluksi erittäin hämmentynyt, mutta hänestä alkaa syntyä suuri sankari kuten Harrysta, Grover on päähenkilön hömelö kaveri, joka on kuitenkin apuna tiukan paikan tullen kuten Ron ja Annabeth on viisas nuori nainen, joka pyörii kaksikon mukana, muttei tunnu aluksi kuuluvan joukkoon kuten Hermione. Asetelma toimi Potterissa, joten miksei se toimisi myös tässä. Kolmikkoa on viihdyttävää seurata, joten erityisemmin ei tarvitse valittaa.

Leffa kulkee nopealla temmolla eteenpäin. Alku on varsinkin hieman pikakelauksen tuntuinen ja asiat selitetään nopeasti pois alta, jotta itse tarina ja seikkailu päästään aloittamaan. Aluksi katsojille selitetään, että salama on kadonnut, joten katsojana miettii, että sitä tässä varmaan etsitään. Sitten Percyn äiti viedään ja hahmot lähtevätkin etsimään häntä. Tai siis Manalaa, josta hänet löytää. Kuitenkin jotta he pääsisivät pois Manalasta, heidän täytyy löytää mysteeriset teleporttihelmet, joita on ripoteltu ympäri Yhdysvaltoja. Ja niitähän on juurikin sopivasti kolme kappaletta, jotta jokaiselle olisi oma. Jos elokuvaa ei seuraa tarpeeksi tarkasti, voi pudota kärryiltä, että mitä elokuvassa oikein etsitään. Kirjassa Zeuksen mestarisalama kuulosti luettuna ihan loogiselta ja joissain maalauksissa ja piirroksissahan näkee Zeuksen pitelemässä salamoita, mutta elokuvassa kuitenkin salama on lähinnä vain sinisenä hehkuva valotikku, joka rätisee sähköä. Kyllähän siihen tottuu, mutta aluksi koko salama tuntuu vain aika urpolta.

Mutta eipä sellaisia asioita ehdi miettiä elokuvan aikana, sillä siinä tapahtuu lähes kaiken aikaa jotain. Milloin taistellaan minotaurusta vastaan tai piilotellaan Medusalta tai juostaan hydraa karkuun - hengähdystaukoja löytyy "toimintapätkien" välistä, mutta ne kestävät yhä vain vähemmän aikaa, mitä pidemmälle tarina kulkee. Onneksi toimintapätkät ovat erilaisia, jolloin elokuva ei käy tylsäksi. Itse asiassa Percy Jackson & the Lightning Thief ei edes tunnu kaksituntiselta elokuvalta, kun siinä tapahtuu kaiken aikaa jotain. Välillä meno on liian hätäinen, jolloin katsojan pitää olla hyvin kiinni, ettei putoa kärryiltä. Kun lopputekstit alkavat, katsojana voi miettiä: "Mitäs manalaa, nytkö se jo päättyi?" Vaikkei elokuva itsessään ole kovin hyvä, vaan enemmänkin vain ihan kiva, se on tarpeeksi viihdyttävä, jotta sen jaksaa katsoa uudestaankin. En kyllä ymmärrä, miten tämä oli joskus mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista? Olin silloin vielä niin pieni, viaton ja tietämätön. Voi minua...

Elokuvan on ohjannut Chris Columbus, joka ohjasi tätä ennen mm. Harry Potter and the Philosopher's Stonen (2001) ja Harry Potter and the Chamber of Secretsin (2002). Se voi tietenkin selittää, miksi tästä löytyy Potter-tunnelmaa. Aiemmin hyviä pätkiä ohjannut Columbus on alkanut menettämään otettaan leffamaailmasta ja tuntuu, ettei hän enää kykene samanlaiseen laatuun kuin ennen. Hänen ohjaamiaan Pottereita kritisoitiin siitä, että ne noudattivat kirjoja liian orjallisesti, joten ehkä siitä syystä tässä elokuvassa on otettu useita vapauksia. Käsikirjoituksesta vastaa Craig Titley, enkä tiedä johtuuko se hänen tekstistään vai leikkauksesta, että elokuva on hätäinen. Titleyta voi ainakin syyttää hölmöstä dialogista, mutta onneksi näyttelijät tekevät kaikkensa saadakseen sen kuulostamaan luontevalta. Leffa on kuvattu hyvin. Visuaaliset tehosteet eivät ole mitä parhaimmat, mutta tarpeeksi toimivat. Green screenin käytön huomaa aina välillä hahmojen äärirajoista. Äänitehosteilla on tuotu hienoja lisäyksiä mukaan toimintaosuuksiin. Musiikin sävellyksestä vastaa Christophe Beck ja pakko myöntää, että elokuvalla on oikeasti hyvä soundtrack. Jotkut sävellykset ovat todella mainioita. Elokuvassa kuullaan myös kappaleita kuten AC/DC-yhtyeen "Highway to Hell" ja Lady Gagan "Poker Face".

Yhteenveto: Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief on viihdyttävä fantasialeffa, mutta kulkee liian hätäisellä temmolla ollakseen oikeasti hyvä. Lähes kaiken aikaa tapahtuu jotain ja jos leffaa ei seuraa, voi olla pihalla tapahtumista. Sen lisäksi useat jutut ovat erittäin hölmöjä. Seikkailupätkät ovat kuitenkin toimivia, jolloin elokuvan katsoo helposti läpi, eikä se tunnu edes kestävän kahta tuntia. Elokuvassa tunnutaan etsivän useita asioita ja itse salama jää pahasti taka-alalle, jolloin sen voi helposti unohtaa. Dialogi on aika hölmöä, mutta näyttelijäkaarti yrittää kaikkensa saadakseen sen kuulostamaan luonnolliselta. Logan Lerman on pääosassa Percy Jacksonina ihan toimiva, mutta paras pääkolmikosta on kuitenkin Brandon T. Jacksonin näyttelemä Grover. Tehosteet eivät ole mitä parhaimmat, mutta elokuvaan sävelletty musiikki on oikeasti hyvää. Potter-tunnelmaa leffasta löytyy, mutta Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief ei onnistu kuitenkaan olemaan "uusi Harry Potter", mitä on aivan varmasti yritetty. Ohjaaja Chris Columbus ei ole täysin tiennyt, mitä tekee ja jos leffa noudattaisi paremmin kirjaa, se voisi olla selkeästi parempi. Jos pidät fantasiaseikkailuelokuvista, niin voihan tämän vilkaista, mutta mitään ihmeellistä ei kannata odottaa. Kirjat kannattaa lukea, jos aihe kiinnostaa. Lopputekstien alkupuolella nähdään lyhyt kohtaus, joten älkää laittako leffaa vielä pois, kun lopputekstit alkavat rullaamaan. Elokuvaa ei erityisemmin kehuttu, eikä se ollut kovin suuri menestys, joten on aika kummallista, että jatko-osa Percy Jackson: Sea of Monsters (2013) edes tehtiin.

Kirjoittanut: Joonatan, 2.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief, 2010, Fox 2000 Pictures, 1492 Pictures, Sunswept Entertainment, Dune Entertainment, Big Screen Productions, Ingenious Film Partners, Dune Entertainment III, TCF Vancouver Productions

Arvostelu: Lego Batman Elokuva (The LEGO Batman Movie - 2017)

LEGO BATMAN ELOKUVA

THE LEGO BATMAN MOVIE

Ohjaus: Chris McKay
Pääosissa: Will Arnett, Michael Cera, Zach Galifianakis, Rosario Dawson, Ralph Fiennes, Jenny Slate, Conan O'Brien, Billy Dee Williams, Zoë Kravitz, Seth Green, Channing Tatum, Jonah Hill ja Adam Devine
Genre: animaatio, seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Ennakkoon turhaksi rahastuspätkäksi leimattu Lego Elokuva (The LEGO Movie - 2014) yllättikin kriitikot ja katsojat olemalla todella nerokas seikkailuelokuva koko perheelle. Itse näin sen elokuvateatterissa, kun se ilmestyi ja ostin sen saman tien Blu-raylla, kun se saapui kauppoihin. Katsoin elokuvan muutaman kerran uudestaan, toivoen, että se saisi jatkoa. Valitettavasti Lego Elokuva 2 (The LEGO Movie 2: The Second Part) ilmestyy vasta 2019, joten sitä joutuu odottamaan vielä pari vuotta. Onneksi sitä ennen on tiedossa LEGO-leffojen maailmaa laajentavia lisäosia, joista ensimmäisenä ilmestyy Lego Batman Elokuva. Batman on yksi lempihahmoistani ja Yön ritari (The Dark Knight - 2008) on suosikkileffani, joten olin tietysti innoissani, että ensimmäinen lisäosa kertoisi juuri hänestä. Kuitenkin olin hieman huolissani, että mitä jos tämä olisikin sitten sitä rahastusta? Huoleni katosivat, kun maailmalta alkoi sadella lähes pelkkiä positiivisia arvioita, joissa leffaa kehuttiin paljon. Innostukseni kasvoi ja kävin katsomassa elokuvan heti ensi-illassa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien elokuvaa Lego Elokuva!

Kun Gotham Cityn pahikset pistetään telkien taakse, ei Batmanille ole enää käyttöä. Vainoharhaisena hän uskoo, että Jokerilla on ilkeä suunnitelma ja hän aikoo ottaa selville, mistä on kyse. Vaikka yleensä Batman toimii yksin, hän joutuu tällä kertaa turvautumaan orpopoika Robinin, poliisikomisario Barbara Gordonin ja uskollisen hovimestari Alfredinsa apuun pelastaakseen maailman.

Batmanin äänenä kuullaan Lego Elokuva tapaan Will Arnett. Vaikka en Arnettista yleisesti oikein pidä, hänen tekemä matala ja rahiseva äänensä sopii viittasankarille täydellisesti. Batman ottaa tunnuslauseensa "työskentelen vain yksin" kirjaimellisesti, eikä suostu ottamaan apua vastaan... tai antamaan kunniaa muille. Gotham Cityn kansalaiset rakastavat Batmania, mutta herralla itsellään tämä maine on noussut hattuun ja hän kuvitteleekin olevansa muiden yläpuolella. Tämä puoli Batmanista oli jo nähty Lego Elokuvassa, mutta tässä hahmoon tuodaan lisäyksiä hienosti. Vaikka hän kuinka väittää haluavansa olla itsekseen, yksinäisyys on hänelle vaikeaa. Batman ei suostu tunnustamaan, että hän kaipaa muita lähelleen, mutta totuus on toinen. Yksinäistä viittasankaria käy välillä yllättävän paljon sääliksi, etenkin Batmanin vaeltaessa valtavassa tyhjässä kartanossaan yksin, jolloin jokainen askel kaikuu ympäri taloa. Hahmo viettää leffassa paljon enemmän aikaa supersankarina kuin alter egonaan miljonääri Bruce Waynena. Batmanin mestarirakentajapuoli tuodaan välillä esiin ja hän kykeneekin rakentamaan ympärillään olevista asioista nopeasti uusia laitteita ja kulkuneuvoja. Hauska fakta on, että Bat-tietokoneen äänenä kuullaan Applen puhetunnistukseen perustuva avustaja Siri.
     Batman päätyy vahingossa adoptoimaan pojan nimeltä Dick Grayson (Michael Cera). Kun Batman ei muuta käyttöä pojalle keksi, hän ottaa Dickin mukaansa sankarihommiin, jolloin pojasta muodostuu Batmanin uskollinen apulainen Robin. Dick on erittäin innoissaan kaikesta, etenkin supersankarihommista. Vaikka usein Robin nähdään turhana sivuhahmona, tässä elokuvassa hän tuo oikeasti mukaan jotain tarinaan. Elokuvassa vitsaillaan useasti siitä, että yleensä sarjakuvissa ja elokuvissa Robin on tarpeeton hahmo. Ceran erikoisen hento ääni sopii hahmolle mainiosti.

Bruce Waynen/Batmanin lojaalina hovimestari Alfredina kuullaan Ralph Fiennes, joka on loistovalinta herrasmiehen rooliin. Alfred yrittää saada Batmanin tekemään muutakin kuin sankarinhommia ja hän haluaisi, että Bruce Waynekin pääsisi välillä esille. Läpi elokuvan Alfred yrittää saada Batmanin ymmärtämään perheen ja ystävien merkityksen, mutta yritykset tuntuvat menevän kuuroille korville.
     Gotham Cityn tuttu poliisikomisario Jim Gordon (Hector Elizondo) jää eläkkeelle, jolloin paikan ottaa hänen tyttärensä Barbara Gordon (Rosario Dawson). Barbara olisi muuten Batmanille rakkautta ensisilmäyksellä, mutta valitettavasti poliisikomisariona Barbara aikoo saada Batmanin toimimaan sääntöjen mukaan ja yhteistyössä poliisien kanssa, mikä ei tietenkään sovi Batmanin kaltaiselle yksinäiselle ratsastajalle. Barbara on järkevä ja pääasiassa hän haluaisi ratkaista asiat puhumalla, mutta tiukan paikan tullen hahmo on valmis hyödyntämään taistelutaitojaan. Barbara on kova mimmi hakatessaan pahiksia kumoon.
     Pahiksia elokuvassa on paljon. Pääpahis on tietysti Batmanin arkkivihollinen, eli Zach Galifianakiksen ääninäyttelemä Jokeri. Hänen lisäksi leffassa nähdään myös monta muutakin tuttua Batmanin vastustajaa, kuten Harley Quinn (Jenny Slate), Scarecrow (Jason Mantzoukas), The Riddler (Conan O'Brien), Bane (Doug Benson), Catwoman (Zoë Kravitz), Poison Ivy (Riki Lindhome), Two-Face (Billy Dee Williams) ja Mr. Freeze, sekä hieman tuntemattomampia hahmoja, kuten mm. Crazy Quilt, Eraser, Pokedot Man, Calendar Man, Tarantula ja Killer Moth. Heidän tapauksessaan pitää oikeasti olla kova fani, jotta tunnistaa jokaisen. Pääasiassa muut pahikset ovat mukana vain näyttämässä naamansa, eivätkä he oikeastaan tee mitään ja Jokeriin keskitytään täysillä. Hymyilevä hullu rikollisnero Jokeri on aika nähty heppu, joten hänellekin on pitänyt luoda jotain uutta. Jokeri on nimittäin surullinen, kun hänelle paljastuu, ettei hän olekaan Batmanin suosikkipahis. Jokerin surullisuus on hauskasti keksitty ja se toimii. Elokuvassa on mukana myös pahiksia, jotka eivät ole Batman- tai ylipäätään DC-sarjakuvien universumista. Jo Lego Elokuvassa yhdisteltiin maailmoja ja tässä sama meno jatkuu. En halua spoilata, ketä kaikkia ja mistä kaikista leffoista ja sarjoista hahmoja on otettu, mutta suu tulee loksahtamaan useasti auki. Sen vain totean, että minua jäi harmittamaan, ettei elokuvassa nähdä yhtä parhaista pahiksista koskaan, eli Tähtien sodan (Star Wars - 1977-) Darth Vader.
     Elokuvassa nähdään myös Justice Leaguen jäseniä, kuten Superman (Channing Tatum), Green Lantern (Jonah Hill), Flash (Adam Devine), Wonder Woman, Aquaman ja Martian Manhunter.

Lego Batman Elokuva lähtee heti toiminnasta liikkeelle. Jokeri on keksinyt monimutkikkaan tavan tuhota Gotham City, mutta suunnitelma menee mönkään Batmanin saapuessa paikalle. Turhautuneena siihen, että Batman voittaa hänet aina, Jokeri keksii uuden nerokkaan suunnitelman. Tarina olisi muuten hyvin perinteinen Batman-seikkailuun, jos se ei sisältäisi niin paljon hahmoja muista tarinoista. Useissa supersankarielokuvissa on ongelmana, jos niissä on liikaa pahiksia. Tämän elokuvan tekijät ovat varmasti tienneet sen ja siksi mukaan onkin tungettu kymmeniä vastustajia. Vaikea sanoa miksi, mutta useat pahikset toimivat loistavasti! Outoa kyllä, että kun tavallisesti jopa kolme pahista tuottaa vaikeuksia katsojille, niin kun pahiksia onkin todella paljon, ei katsojaa enää tunnu haittaavan. Kaikki pahikset eivät tietenkään pääse tekemään paljoa ja hienoa onkin lähinnä se, että useat tutut naamat ovat mukana. Etenkin faneille elokuva on yhtä riemujuhlaa - eikä vain tuttujen hahmojen takia.

Elokuva on nimittäin täynnä viittauksia aiempiin Batman-elokuviin, vaikka ne eivät oikeasti kuulu samoihin universumeihin. Jo heti alussa viitataan sekä Yön ritarin että Tim Burtonin ohjaaman Batmanin (1989) loppukohtauksiin ja sama meininki sen kuin kasvaa. Leffa esittää asian siten, että tämä Batman on käynyt kaikki aiemmat seikkailut läpi aina vuoden 1943 mustavalkoisesta sarjasta Adam Westin tähdittämän hölmöilyn (1966-1968) kautta "Batman: The Animated Seriesiin" (1992-1995) ja Joel Schumacherin elokuvien Bat-nänneistä (1995-1997) "The Batman" -sarjan (2004-2008) kautta uuteen Batman v Superman: Dawn of Justiceen (2016). Viittaukset ovat huikeita - jotkut nokkelampia ja toiset selkeämpiä - ja ne naurattavat todella makeasti. Muutenkin elokuva saa naurattamaan läpi kestonsa, enkä edes muista, milloin olisin viimeksi saanut yhtä hyvät naurut leffan aikana! Tähän tietenkin vaikuttaa itseni kohdalla se, että olen Batman-fani ja tiedän paljon hänen universumistaan. Jotkut viittaukset menivät hieman ohi, mutta pääasiassa ymmärsin kaikki. Myös uusi Suicide Squad (2016) pääsee pienen pilkan kohteeksi. Westin sarjasta tutut lausahdukset "to the Batmobile" ja "Holy something Batman!" ovat tietenkin mukana, sekä nyrkkien iskuista syntyviä tekstejä kuten "POW!" ja "ZING!" ja "SHAZAM!" Myös vanhoja "Lego Batman" -leikkisettejä voi nähdä Bat-luolassa, jos niitä osaa tunnistaa. Batmanin tutut autot ovat näkyvissä, mutta valitettavasti niillä ei koskaan ajeta.

Huumorin lisäksi Lego Batman Elokuva sisältää myös paljon toimintaa. Ei tosin erityisen väkivaltaista sellaista, vaan lapsiystävällisempää mätkintää, jossa Lego-ukot hajoavat palasiksi. Jotkut vanhemmat kokevat tietty senkin liian pahana, mutta kyllä ne muksut kannattaa viedä katsomaan tätä. Elokuva on selkeästi koko perheelle tehty. Siinä missä lapset pääsevät katsomaan vauhdikasta seikkailua ja koheltavia hahmoja, vanhemmat pääsevät nauramaan piilovitseille ja hämmästelemään elokuvan nokkeluutta. Leffa sisältää vain muutaman heikohkon osuuden, mutta ne unohtaa helposti ja loppujen lopulta mieleen jää aivan mahtava kokonaisuus, jonka katsoo erittäin mielellään uudestaan. Yllätyksekseni elokuva on myös paikoitellen koskettava Batmanin yksinäisyyden takia. En olisi koskaan ajatellut etukäteen, että Lego Batman Elokuva voisi koskettaa minua syvältä. Jos elokuva pystyy oikeasti koskettamaan minua, niin jotain on tehty todella oikein!

Elokuvan animointi on Lego Elokuvan tavoin aivan mahtavaa! Ainoa miinukseni on, että vesi on animoitu näyttämään vedeltä, eikä se koostu Lego Elokuvan tapaan pienistä sinisistä ja valkoisista palikoista. Muuten elokuva on upean näköinen - puhdasta silmäkarkkia, eikä voi muuta kuin hämmästellä visuaalista ilmettä. Äänitehosteet ovat myös toimivia ja paras yksityiskohta äänissä on, että hahmot tekevät ampumisäänet itse suullaan. Tämä tuo hieman tunnetta siitä, että kyseessä olisi jälleen jonkun lapsen leikki. Elokuvan on ohjannut Chris McKay, joka on tätä ennen ohjannut lähinnä "Robot Chicken" -sarjaa (2005-). Musiikin on säveltänyt Lorne Balfe, jonka säveltämät musiikit säestävät leffaa toimivasti. Olisin toivonut, että leffassa kuultaisiin vanhoista Batman-leffoista ja sarjoista musiikkeja, mutta onneksi mukana on sentään John Williamsin säveltämä Teräsmiehen (Superman - 1978) teemakappale.

Yhteenveto: Lego Batman Elokuva jää varmasti vuoden 2017 parhaimpien elokuvien joukkoon! Elokuva on täynnä nerokkaita viittauksia aiempiin Batman-seikkailuihin vuosien varrelta ja ivan kohteeksi joutuu kaikki Adam Westin Bat-haikarkotteesta aina uuteen Batman v Superman: Dawn of Justiceen asti. Batmanista on saatu koskettava hahmo, vaikka pintapuolisesti hahmo on yhä sama egopullistelija kuin Lego Elokuvassa. Pahiskattaus on erinomainen - harvoin pääsee näkemään näitä kaikkia roistoja samassa elokuvassa. Ja yhdistelmä toimii huikeasti. Pakko kuitenkin sanoa, että kun suurimpia pahiksia on koottu yhteen, niin tuntuu oudolta, ettei Darth Vader ole päässyt mukaan. Animointi on tässäkin Lego-seikkailussa lähes pelkkää silmäkarkkia ja ainoa ongelmani animaation suhteen oli, että vesi näytti vedeltä, eikä koostunut Lego-palikoista, kuten Lego Elokuvassa, johon olisi voinut olla hieman enemmän viittauksia. Kovimmille Batman-faneille Lego Batman Elokuva on yhtä riemujuhlaa ja kyseessä on Nolanin Yön ritari -trilogian jälkeen paras Batman-leffa - ja kyseessä on animaatio Legoista! Kyseessä on myös varmasti vuoden paras DC-sarjakuviin perustuva elokuva. En malta odottaa, että näen elokuvan uudestaan. Vaikka tuntuukin, että näitä Lego-elokuvia voisi tulla vaikka kuinka, niin hieman pelottaa, että milloin maailmojen yhdisteleminen alkaa tuntua liian nähdyltä. Hieman myös pelottaa, että seuraava sarjan elokuva on Lego Ninjago Elokuva (The LEGO Ninjago Movie - 2017), jonka maailma ei ole erityisen tunnettu. Toivon silti, että se toimisi edes ihan kivasti...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.batman-news.com
The LEGO Batman Movie, 2017, DC Entertainment, LEGO System A/S, Lin Pictures, Lord Miller, Vertigo Entertainment, Warner Animation Group, Warner Bros. Animation, Warner Bros. Pictures