Arvostelu: Fantastic Four: Hopeasurffari (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007)

FANTASTIC FOUR: HOPEASURFFARI

FANTASTIC FOUR: RISE OF THE SILVER SURFER

Ohjaus: Tim Story

Pääosissa: Ioan Gruffudd, Jessica Alba, Chris Evans, Michael Chiklis, Julian McMahon, Kerry Washington, Andre Braugher, Laurence Fishburne, Doug Jones, Beau Garrett ja Brian Posehn

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 12

Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Fantastic Four (2005) oli kriitikoiden nuivasta palautteesta huolimatta taloudellinen menestys, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2006 ja lopulta Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer, eli suomalaisittain Fantastic Four: Hopeasurffari sai ensi-iltansa kesäkuussa 2007. Elokuva sai kriitikoilta hieman paremman vastaanoton kuin ensimmäinen osa, mutta se ei ollut yhtä iso hitti lippuluukuilla. Itse katsoin Fantastic Four: Hopeasurffarin heti, kun se saapui myyntiin ja vuokralle Suomessa. En pitänyt elokuvasta yhtä paljon kuin ensimmäisestä osasta, mutta olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan. Viime kerrasta on kuitenkin vierähtänyt ainakin kymmenen vuotta. Nyt kun ensimmäinen Fantastic Four -elokuva viettää 20-vuotisjuhlaansa ja Marvelilta on tulossa uusi The Fantastic Four: First Steps -elokuva (2025), päätin katsoa aiemmat elokuvat uudestaan ja samalla arvostella ne. Pidin ensimmäisestä Fantastic Fourista enemmän kuin muistin ja aloitin uteliain mielin Fantastic Four: Hopeasurffarin katselun, toivoen, että se pystyisi samaan.

Reed Richardsin ja Sue Stormin häät keskeytyvät, kun ulkoavaruudesta saapunut mystinen Hopeasurffari aiheuttaa kaaosta ja varoittaa Maata lähestyvästä tuhoajasta, Galactuksesta.

Tuttu Fantastic Four, eli näin suomalaisittain Ihmenelosten tiimi tekee paluun jatko-osassa. Ioan Gruffudd näyttelee porukan älykköä, supervenyvää Reed Richardsia, eli Herra Fantastista, Jessica Alba esittää hänen morsiantaan, näkymättömäksi muuttuvaa ja voimakenttiä luovaa Sue Stormia, eli Näkymätöntä naista, Chris Evans nähdään Suen veljenä, tulivoimaisena Johnny Stormina, eli Liekkinä ja Michael Chiklis palaa rooliinsa Ben Grimmiksi, eli kiviseksi ja väkivahvaksi Möykyksi. Nelikon hieman reistaileva ryhmädynamiikka oli ensimmäisen elokuvan suurin voimavara ja sama tapahtuu myös tällä kertaa. Sankarit tulevat kuitenkin hieman paremmin toimeen ja ajoittaisesta kettuilusta huolimatta Johnny ja Ben puhaltavat enemmän yhteen hiileen. Reedin ja Suen romanssi kukkii ja pari onkin juuri aloittamassa vuosisadan häät, kun heidät vedetään takaisin sankarihommiin. Gruffudd, Evans ja Chiklis ovat toistamiseen oivallisia rooleissaan, mutta Alba jää tälläkin kertaa nelikon heikoimmaksi suorittajaksi.

     Paluun tekevät myös Benin mielitietty, sokea Alicia (Kerry Washington) ja ykkösleffan pahis Victor Von Doom (Julian McMahon), jolla on tietty uudet katalat suunnitelmat Ihmenelosten päiden menoksi. Tärkeämpi vastus on kuitenkin hirmuista Galactusta palveleva Hopeasurffari (asussa Doug Jones ja äänenä Laurence Fishburne), joka saapuu valmistelemaan Maata kosmisen herransa seuraavaksi ateriaksi. Hopeasurffari on hupsusta konseptistaan huolimatta onnistuneesti toteutettu hahmo, kun taas Tohtori Doom jää tälläkin kertaa vaisuksi versioksi siitä, mitä sarjakuvien superpahis voisi olla. Merkittävänä hahmona nähdään myös viime vuonna menehtyneen Andre Braugherin näyttelemä armeijan kenraali Hager ja käypä ruudulla myös kääntymässä joku Stan Lee, kuka lie sitten onkaan...

Kuten kerroin arvostelussani ensimmäisestä Fantastic Fourista, kyseinen elokuva osoittautui jopa pienimuotoiseksi yllätykseksi, kun katsoin sen nyt uudestaan vuosien tauon jälkeen. Siitä löytyy selvät vikansa, mutta moniin myöhemmin ilmestyneisiin supersankarielokuviin verrattuna se näyttäytyy mielestäni nyt paremmassa valossa kuin ilmestyessään. Harmillisesti täysin samaa ei voi sanoa jatko-osasta Fantastic Four: Hopeasurffari. Kakkoselokuva on lähinnä ihan kiva tapaus, joka jää hassusti puolitiehen potentiaalistaan. Monille faneille erityisesti elokuvan tulkinta Galactuksesta jättimäisenä avaruuspilvenä oli suoranainen pyhäinhäväistys ja vaikka tämän version voisikin katsoa sormien läpi, on varsinainen mittelö mahtiolentoa vastaan leffan lopussa aikamoinen antikliimaksi kaiken kasvattelun jälkeen. Ihmeneloset eivät edes ryhdy taistelemaan tätä pahaa olentoa vastaan.

Elokuva muutenkin lässähtää käsiin loppumetreillään. Se rakentelee oikein toimivasti mysteeriä avaruudesta saapuneen surffailijan ja tämän palveleman mestarin ympärillä, minkä lisäksi ensimmäiset kohtaamiset Hopeasurffarin kanssa ovat aidosti viihdyttäviä ja mukaansatempaavia toimintakohtauksia. Avaruushahmosta ja tämän monimutkikkaasta suhteesta herraansa olisi saatu kaiveltua esiin enemmänkin, mutta sellaiseen ei tunnu olevan aikaa - etenkin kun Tohtori Doom on varsin väkinäisesti tungettu mukaan. Asiaa ei auta, että leffalla on kestoa vain puolitoista tuntia. Omalla painollaan rakentuva mysteeri ja jännite törmäävät kuin seinään, kun aika loppuu kesken ja viimeisen vartin aikana kaikki kiirehditään turhauttavalla tavalla päätökseensä.

Tim Story jatkoi ohjaajan penkillä ja onnistuu hetkittäin toistamaan ykkösleffan tiettyä viehättävyyttä, mikä syntyy mainion nelikon kautta. Hänen ongelmaksi kuitenkin koitui Don Paynen ja Mark Frostin kömpelö käsikirjoitus, jossa on haukattu liian iso pala kakkua purtavaksi. Teknisiltä ansioiltaankin Fantastic Four: Hopeasurffari jättää toivomisen varaa. Se on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat oivat ja puvustus mainiota, mutta tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä ajat sitten. Etenkin loppuhuipennuksen efektimekastus näyttää tänä päivänä aika heikolta. Äänimaailma on sen sijaan pätevästi rakennettu ja toistamiseen John Ottman tunnelmoi hyvin musiikeillaan.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, jolla yritettiin pohjustaa mahdollista kolmososaa. Elokuvan heikohkon vastaanoton myötä studiolla päädyttiin lopulta siihen tyypillisimpään ratkaisuun, eli aloittaa koko homma alusta muutaman vuoden jälkeen. Palataan vuoden 2015 Fantastic Four -leffaan sitten kuukauden päästä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer, 2007, Twentieth Century Fox, Marvel Studios, Constantin Film, 1492 Pictures, Bernd Eichinger Productions

Arvostelu: Fantastic Four (2005)

FANTASTIC FOUR

Ohjaus: Tim Story

Pääosissa: Ioan Gruffudd, Jessica Alba, Chris Evans, Michael Chiklis, Julian McMahon, Hamish Linklater, Kerry Washington ja Laurie Holden

Genre: toiminta, scifi, komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Fantastic Four perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvaryhmään, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1961. Sarjakuvien pohjalta oli jo 1990-luvulla tehty elokuva The Fantastic Four (1994), jota ei koskaan virallisesti julkaistu, mutta joka on levinnyt esimerkiksi internetissä. Vuonna 1995 sarjakuvien filmatisointioikeudet napannut 20th Century Fox palkkasi Chris Columbusin ohjaamaan elokuvan. Pari vuotta myöhemmin hän kuitenkin siirtyi pelkän tuottajan hommiin ja hänet korvattiin ensin Peter Segalilla, sitten Sam Weismanilla, Raja Gosnellilla ja Peyton Reedillä, kunnes lopulta pestin nappasi Tim Story keväällä 2004. Kuvaukset käynnistyivät samaisena kesänä ja lopulta Fantastic Four sai ensi-iltansa kesällä 2005. Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai kriitikoilta aika nuivan vastaanoton, sekä huonoimman naispääosan Razzie-ehdokkuuden. Itse näin Fantastic Fourin vasta vuokralta ja pidin siitä lapsena paljon. Olen katsonut sen useasti uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt jo useampia vuosia. Nyt kun on tulossa jälleen uusi elokuva tästä tiimistä, The Fantastic Four: First Steps (2025), päätin katsoa ja arvostella aiemmat elokuvat aiheesta, etenkin kun huomasin tämän vuoden 2005 Fantastic Fourin täyttävän jo 20 vuotta tänä kesänä.

Neljä tutkijaa saavat supervoimat tutkiessaan kosmista energiaa avaruudessa. Voimille tulee käyttöä, kun tutkimusmatkan rahoittajana toiminut Victor Von Doom ryhtyy hyödyntämään omia uusia kykyjään pahoihin tarkoituksiin.

Fantastic Four kertoo samannimisestä tiimistä, johon nimen mukaisesti kuuluu neljä ihmeelliset kyvyt omaavaa hahmoa. Ioan Gruffudd näyttelee huippuälykästä Reed Richardsia, joka saa voiman venyttää kehoaan kuin kumia. Jessica Alba näyttelee geneettistä tutkijaa Susan Stormia, joka saa kyvyn muuttua näkymättömäksi ja luoda voimakenttiä. Chris Evans esittää Susanin rämäpää-pilottiveljeä Johnnyä, joka saa kyvyn hallita tulta. Michael Chiklis taas nähdään Reedin parhaana ystävänä Ben Grimminä, joka saa kosmiselta energialta pahimman tällin ja muuttuu kivimäiseksi Möykyksi. Alba on ajoittain tylsän yksipuolinen roolissaan Susanina, eli Näkymättömänä naisena, mutta muuten tiimin roolitus toimii. Gruffudd istuu hyvin sosiaalisesti kömpelön Reedin, eli Herra Fantastisen osaan ja Chiklis on helposti samaistuttava hanttihommiin jatkuvasti päätyvänä Beninä. Myöhemmin Marvelin toiseksi supersankariksi, Kapteeni Amerikaksi siirtynyt Evans revittelee veikeästi Johnnyn, eli Liekin roolissa, joka yrittää hurmata suunnilleen jokaisen vastaansa tulevan naisen ja muutenkin toimii ennen kuin ajattelee. Gruffuddin, Alban, Evansin ja Chiklisin kemiat toimivat hyvin yhteen ja he muodostavatkin mainion nelikon.

     Vastaansa nämä Ihmeneloset saavat Julian McMahonin näyttelemän rikkaan Victor Von Doomin, joka saa myös metalliset supervoimat ja ryhtyy kutsumaan itseään Tohtori Doomiksi. Siinä, missä päänelikko toimii mainiosti, Tohtori Doom jättää toivomisen varaa. Hahmoon on yritetty hieman tuoda sarjakuvista tuttua juonittelua, mutta hahmo tuntuu silti köykäiseltä adaptaatiolta. McMahon ei ole järin vakuuttava osassaan ja hahmon motiivitkin jäävät lopulta varsin löyhiksi.

Fantastic Four ei ole ihmeellinen elokuva, mutta täytyy sanoa, että on se parempi kuin muistin. Se ei yllä samalle tasolle kuin edellisvuosina ilmestyneet, Marvelin sarjakuviin myös pohjautuneet elokuvat Blade (1998), X-Men (2000) ja Spider-Man - Hämähäkkimies (Spider-Man - 2002), mutta on se kevyesti parempi kuin Daredevil (2003) tai Hulk (2003). Ilmestymisensä aikaan se näyttäytyi yhtenä lajityyppinsä heikoimmista, mutta nyt 20 vuotta myöhemmin, kun sarjakuviin pohjautuvia supersankarileffoja on tehty monia kymmeniä, koin yllättävänkin miellyttäväksi palata tämän Fantastic Fourin pariin. Sen tietty pienimuotoisuus ja yksinkertaisuus tuntuu viehättävältä, kun pääpaino on ollut yhden elokuvan tekemisessä, eikä laajemman elokuvauniversumin rakentelussa - vaikkakin Marvelilla oli jo tuolloin pohdinnassa, saisivatko he yhdistettyä vanhat Ryhmä-X:n, Hämähäkkimiehen ja Ihmeneloset yhteen jättielokuvaan.

Muiden supersankarileffojen rinnalla Fantastic Four erottuu sen (pseudo)tiedepuolen avulla. Vaikka lopulta poppoosta vain Reed tuntuu oikeasti tiedemieheltä, elokuva keskittyy tavallista supersankarirainaa enemmän hahmojen kykyjen tieteelliseen tutkimiseen, sekä yritykseen kumota kyvyt. Sen sijaan, että nelikko vetäisi trikoot saman tien niskaansa ja lähtisi pelastamaan maailmaa, he lukittautuvat laboratorioon ja yrittävät keksiä keinoa päästä voimistaan eroon. Toisaalta perinteikästä supersankarointia jää kaipaamaan, mutta samalla pidän siitä, kuinka leffa keskittyy nimenomaan näihin neljään hahmoon, niin yksilöinä kuin tiiminä. Reedin, Susanin, Johnnyn ja Benin välejä rakennellaan onnistuneesti ja sekaan heitetään niin oivaa konfliktia kuin tietty loppupäässä myös ryhmähengen petrausta, kun ne sankarihommat vihdoin kutsuvat.

Onkin sääli, että yksi Marvel-sarjakuvien parhaista vihollisista, Tohtori Doom on näin mitäänsanomaton leffassa. Jos hahmo saisi enemmän tuulta siipiensä alle ja McMahon olisi vakuuttavampi roolissaan, oiva tiimi saisi vastaansa oivan pahiksen. Elokuvan heikointa antia onkin sen lopputaistelu. Vaikka toisaalta Doom osoittaa pärjäävänsä neljääkin sankaria vastaan ja Ihmeneloset pääsevät kaikki hyödyntämään omia vekkuleita kykyjään taiston aikana, tuntuu loppuhuipennus silti hieman lattealta antikliimaksilta kaiken jälkeen. Jotain potkua Fantastic Four kaipaisi, mutta olen siitä huolimatta sitä mieltä, että heikkouksineenkin kyseessä on aliarvostettu supersankarielokuva ja suosittelenkin uutta versiota odotellessa antamaan sille uuden mahdollisuuden.

Monen mutkan kautta elokuvan ohjaajaksi valikoitui lopulta Tim Story, jonka Taxi-uudelleenfilmatisoinnista (2004) Foxin pomot olivat tykänneet. Story rakentaa tunnelmaa ja ryhmädynamiikkaa hyvin, mutta ontuu pahis- ja toimintaosastolla. Johnny tuo runsaasti huumoria sekaan, Tohtori Doomin kohtauksissa on kauhuvivahteita ja parasta ihmisdraamaa tarjoaa uutta ulkonäköään häpeilevä Möykky. Mark Frostin ja Michael Francen työstämä käsikirjoitus ajaa menevästi asiansa, mutta siitä puuttuu tiettyjä syvällisyyksiä, jotka nostivat esimerkiksi vuotta aiemmin ilmestyneen Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2:n (Spider-Man 2 - 2004) niin korkeaan arvoon, puhumattakaan Pixarin animaatioleffa Ihmeperheestä (The Incredibles - 2004), joka oli monin paikoin saanut inspiraationsa Fantastic Four -sarjakuvista. Leffa on kelvollisesti kuvattu ja ihan sulavasti leikattu kasaan. Puvustajat ja maskeeraajat ansaitsevat aplodit oranssin kivikasa Möykyn upeasta toteutuksesta ja vaikka Tohtori Doom ei muuten vakuuta, sentään hahmo näyttää lopussa hyvältä vihreän hupun ja rautanaamionsa kanssa. Tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta äänimaailma toimii. John Ottmanin säveltämät musiikit säestävät menoa hyvin, joskin tunnusmelodiasta kuulee, että Ottman oli tehnyt musiikit myös parin vuoden takaiseen X-Men 2:een (X2: X-Men United - 2003).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Fantastic Four, 2005, Twentieth Century Fox, Marvel Enterprises, Constantin Film, 1492 Pictures, Bernd Eichinger Productions, Kumar Mobiliengesellschaft mbH & Co. Projekt Nr. 3 KG

Arvostelu: Sin City (2005)

SIN CITY

Ohjaus: Robert Rodriguez ja Frank Miller

Pääosissa: Bruce Willis, Mickey Rourke, Clive Owen, Jessica Alba, Rosario Dawson, Brittany Murphy, Josh Hartnett, Devon Aoki, Marley Shelton, Alexis Bledel, Nick Stahl, Benicio del Toro, Jaime King, Michael Clarke Duncan, Michael Madsen, Powers Boothe, Carla Gugino, Elijah Wood, Rutger Hauer, Nick Offerman ja Tommy Flanagan

Genre: rikos, jännitys

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 16

Sin City perustuu Frank Millerin samannimisiin sarjakuviin, jota julkaistiin vuosien 1991 ja 2000 välillä. Robert Rodriguez innostui Millerin sarjakuvista ja halusi kääntää ne elokuvamuotoon. Hän sai Millerin mukaan projektiin ja yhdessä he ryhtyivät kirjoittamaan leffaa. Vaativasta luonteestaan tunnetun ja vain tietyllä tavalla elokuviaan tekevän Rodriguezin oli vaikea saada studioita tarttumaan projektiin, kunnes Miramax nappasi filmin itselleen. Koska Rodriguez koki, että elokuvan visuaalisuus oli niin suoraan otettu sarjakuvista, Miller ansaitsi hänen mielestään myös kunnian elokuvan ohjaajana. Director's Guild of America ei suostunut Rodriguezin toiveeseen, mikä johti siihen, että hän erosi killasta ja sai tahtonsa läpi. Vaikka elokuvaa käsikirjoitti useampi henkilö, Rodriguez koki elokuvan olevan niin suora tulkinta Millerin sarjakuvista, että hän ei halunnut kirjoittajien saavan tunnustusta alku- tai lopputeksteissä. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2004, vaikka suurta osaa näyttelijöistä ei oltu edes valittu vielä. Elokuva kuvattiin pääasiassa vihreiden taustakankaiden edessä, jolloin eri näyttelijöiden yksittäin kuvatut suoritukset pystyttiin yhdistämään samoihin kuviin. Työlään prosessin jälkeen Sin City sai lopulta maailmanensi-iltansa 28. maaliskuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai positiivista palautetta niin sarjakuvien faneilta kuin kriitikoilta. Itse katsoin Sin Cityn ensi kertaa jo varsin nuorena ja olin täysin myyty sen omalaatuiselle visuaalisuudelle. Olen katsonut leffan kerran tai pari uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo vuosia. Kun huomasin Sin Cityn täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella elokuvan.

Sin City on antologiaelokuva, johon on yhdistetty kolme Frank Millerin sarjakuvaa: alkuperäinen Sin City (1991-1992), kolmas numero Kohtalokas tappo (The Big Fat Kill - 1995) ja neljäs numero Keltainen äpärä (That Yellow Bastard - 1996). Vaikka periaatteessa nämä kolme tarinaa vain esitetään peräkkäin, eivätkä niiden tarinat juuri linkity toisiinsa, löytyy niistä muutamia samoja hahmoja, kuten Jessica Alban näyttelemä strippari. Kaikki tarinat tapahtuvat toki itse Sin Cityssä, joka nimensä mukaisesti on täynnä syntisiä ihmisiä, murhaajia, huoria, korruptoituneita poliitikkoja, likaisia kyttiä, raiskaajia, kannibaaleja ja muuta saastaa. Sin City on iloton ja ruma paikka, jossa vain vahvimmat selviytyvät ja jossa kuolema saattaa odottaa joka nurkan takana.

Sin City -tarinassa (tunnetaan myös nimellä The Hard Goodbye) rujo äijä Marv (Mickey Rourke) ryhtyy selvittämään rakastamansa Goldien (Jaime King) murhaa ja päätyy arvostetun kardinaalin (Rutger Hauer) hirviömäisen pojan (Elijah Wood) jäljille. Kohtalokkaassa tapossa yksinäinen pyssysankari Dwight (Clive Owen) jahtaa tyttöystävänsä (Brittany Murphy) mukiloinutta Jackie-Boyta (Benicio del Toro) prostituoitujen (mm. Rosario Dawson, Devon Aoki ja Alexis Bledel) johtamaan Vanhaankaupunkiin, mikä äityy sotatantereeksi. Kahteen osaan jaettu Keltainen äpärä taas kertoo etsivä Hartiganista (Bruce Willis), joka yrittää pysäyttää lapsia raiskaavan ja murhaavan pedofiilipaskiaisen (Nick Stahl). Varsin hilpeää kamaa, eikö.

Ei ole mikään ihme, että Sin Cityä pidetään yleensä yhtenä kaikkien aikojen uskollisimmista sarjakuvafilmatisoinneista. Sin City, Kohtalokas tappo ja Keltainen äpärä on siirretty lähes täysin yks yhteen sarjakuvien sivuilta valkokankaille ja leffa tuntuu muutenkin siltä kuin sarjakuva heräisi eloon. Robert Rodriguezin työ on todella häikäisevää pitkin elokuvan ja lopputuloksesta näkyy hänen palava rakkautensa Frank Millerin teoksia kohtaan. Rodriguez ei ole halunnut kaunistella Millerin luomaa maailmaa, vaan tarjoaa sen yhtä karuna ja lohduttomana paikkana. Hän ei muovaa hahmoista puhtoisempia, vaan kaikki ovat jollain tavalla epämiellyttäviä tai katalia persoonia ja mulkvisteja, joihin ei haluaisi tosielämässä törmätä. Väkivaltaa ei ole siistitty, vaan elokuva on yhtä verinen ja tyly kuin lähdemateriaalinsa. Jokaista tarinaa säestää päähenkilönsä kertojaääni, aivan kuin sarjakuvista tutut ajatuskuplat. Ne myös luovat elokuvalle toimivan modernia film noiria muistuttavan ilmapiirin.

Sen lisäksi, että elokuvan rikostarinat ovat kaikki mukaansatempaavia, pitää Sin City lumoissaan jo vaikuttavan teknisen toteutuksensa ansiosta. Toki digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten ja nykypäivänä etenkin autokaahailut näyttävät lähinnä videopeleiltä, mutta toisaalta tämä vain vahvistaa leffan sarjakuvamaisuuden tunnetta. Kuten sarjakuvat, myös elokuva on pääasiassa mustavalkoinen, sisältäen vain yksittäisiä värejä siellä täällä, kuten prologin naisen punainen mekko tai Keltaisen äpärän nimikkohahmo. Elokuva tosiaan kuvattiin vihreää taustakangasta vasten, jotta yleisilmeestä voitaisiin digitaalisesti tehdä sarjakuville uskollinen ja lopputulos kyllä toimii. Mukana on useita pirun komeita otoksia, joista monet ovat suoraan sarjakuvien sivuilta kopioituja. Jo pelkkä visuaalinen tyylittely tekee Sin Citystä ihailtavan omalaatuisen teoksensa, jollaista ei toista taida löytyä. Paitsi noh, tehtiinpä elokuvalle kymmenen vuotta myöhemmin jatko-osa, mutta puhutaan Sin City: A Dame to Kill Forista (2014) joskus toiste.

Eikä pidä unohtaa elokuvan väkevää näyttelijäkaartia. Mickey Rourke, Clive Owen ja Bruce Willis ovat kaikki nappivalintoja tarinoidensa keulakuviksi, mutta myös sivunäyttelijät ovat hyvin roolitettuja. Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Elijah Wood osaa olla aidosti hyytävä Kevininä, kun taas Benicio del Toro ja Nick Stahl revittelevät menemään eksentrisinä roistoina. Vaikka kaikissa kolmessa tarinassa päähenkilö on mies, joka haluaa suojella avuttomilta vaikuttavia neitokaisia, Rosario Dawson ja Devon Aoki ovat karismaattisia Vanhaakaupunkia johtavina seksityöläisinä Gailina ja Mihona, jotka eivät anna kenenkään hyppiä heidän nenilleen ilman ikäviä seuraamuksia. Kaiken kaikkiaan Sin City on siis väkevä pakkaus ja loistava sarjakuvaleffa, joka toimii erittäin hyvin yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sin City, 2005, Dimension Films, Troublemaker Studios

Arvostelu: Ystävänpäivä (Valentine's Day - 2010)

YSTÄVÄNPÄIVÄ

VALENTINE'S DAY

Ohjaus: Garry Marshall
Pääosissa: Ashton Kutcher, Jennifer Garner, Anne Hathaway, Topher Grace, Bradley Cooper, Julia Roberts, Emma Roberts, Jessica Alba, Patrick Dempsey, Carter Jenkins, Héctor Elizondo, Shirley MacLaine, Jamie Foxx, Bryce Robinson, Eric Dane, Jessica Biel, George Lopez, Taylor Swift, Taylor Lautner, Queen Latifah ja Kathy Bates
Genre: romantiikka, komedia
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: S

Valentine's Day, eli Ystävänpäivä on Garry Marshallin ohjaama romanttinen komedia, joka nimensä mukaisesti kertoo ystävänpäivän tapahtumista. Tekijöiden tavoitteena oli tehdä Rakkautta vain -elokuvan (Love Actually - 2003) kaltainen useiden tarinoiden rakkauskertomus, mikä sisältäisi valtavan näyttelijäkaartin. Tekijät saivatkin kerättyä suuren määrän isoja Hollywood-tähtiä ja kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2009. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa helmikuussa 2010 ja se oli iso menestys, vaikka saikin kriitikoilta pääasiassa negatiivisia arvioita. Elokuva jopa sai neljä Razzie-ehdokkuutta, joista se voitti kaksi, huonoimman miespääosan ja huonoimman naissivuosan palkinnot. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Ystävänpäivää, mutta olen jo parina vuonna pohtinut sen arvostelemista juurikin ystävänpäivälle. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen sekä elokuvan kymmenvuotisjuhlan että ystävänpäivän kunniaksi. Hyvää ystävänpäivää siis kaikille!

Ystävänpäivänä Los Angelesissa ihastutaan, rakastutaan, erotaan ja syvennytään parisuhteisiin.

Ystävänpäivä on tosiaan täynnä isoja Hollywood-nimiä, joista osa on tosin kadonnut valokeilasta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Yksi näistä kadonneista on kenties elokuvan isoimmassa roolissa oleva Ashton Kutcher, joka näyttelee Reediä, joka kosii tyttöystäväänsä Morleyta (Jessica Alba) ystävänpäivän aamuna. Albaakaan ei ole muutamaan vuoteen näkynyt isoissa hittileffoissa, eikä kummankaan "katoaminen" erityisemmin haittaa itseäni, sillä en oikein piittaa kummastakaan näyttelijänä. Enkä taida olla ainoa, sillä juuri he voittivat Razzie-palkinnot huonoimpina mies- ja naisnäyttelijöinä.

Elokuvassa nähdään myös Topher Grace Jasonina, joka on ihastunut Anne Hathawayn esittämään salaperäiseen Lizaan; Jennifer Garner opettaja Juliana, jolla on suhde Patrick Dempseyn esittämän lääkäri Harrisonin kanssa; Bradley Cooper Holdenina, joka tapaa lentokoneessa Julia Robertsin näyttelemän sotilaskapteeni Katherinen; Julia Robertsin veljentytär Emma Roberts ja Carter Jenkins nuorena pariskuntana Gracena ja Alexina, jotka suunnittelevat ensimmäistä kertaansa; Taylor Lautner ja Taylor Swift urheilevana parina Willynä ja Feliciana; Héctor Elizondo ja Shirley MacLaine iäkkäänä Paddingtonin pariskuntana ja Bryce Robinson heidän ihastuneena lapsenlapsena Edisonina; Jamie Foxx uutisreportteri Kelvin Moorena; Jessica Biel ystävänpäivää vastustavia juhlia järjestävänä Karana; Eric Dane jalkapallotähti Sean Jacksonina; George Lopez kukkakaupan myyjänä Alfonsona; Queen Latifah Lizan pomona; sekä Kathy Bates uutisten parissa työskentelevänä Susanina. Mukana on useita lahjakkaita näyttelijöitä ja onkin hieman harmi, että huomattavasti isompaan rooliin pääsevät juuri ne heikommat näyttelijät. Mahtava Bates jää todella pieneen sivurooliin, kun taas Taylorit Lautner ja Swift ovat liian paljon ruudulla. Julia Roberts onnistui muuten tienaamaan aikamoisen summan elokuvasta, sillä hän sai noin 12 tuhatta dollaria jokaisesta lausumastaan SANASTA elokuvassa, minkä lisäksi hän sai myös kolme prosenttia elokuvan tuotoista. Lopulta hän tienasikin yli 10 miljoonaa dollaria.

Ystävänpäivä on kuin köyhän miehen Rakkautta vain. Siinä on sama idea (joulu on vain vaihdettu ystävänpäivään), mutta kaikki on toteutettu kehnommin. Näyttelijät eivät ole yhtä lahjakkaita, eivätkä hahmot tai heidän juonikuvionsa yhtä kiinnostavia. Jotkut juonikuviot tuntuvat selvästi vain täytteeltä, mutta niiden kautta leffaan on tietty saatu lisää tähtivoimaa. Kyllä mukaan muutama mielenkiintoinenkin tarina mahtuu ja itse huomasin eniten fanittavani nuorta Edison-poikaa, joka yrittää epätoivoisesti tehdä vaikutusta ihastukseensa. Suuren osan ajasta on myös kiva, että elokuva kuvaa rakkautta useilla eri tavoilla ja näyttää monenlaisia skenaarioita, vaikka jotkut niistä eivät olisikaan millään lailla muistettavia. Siirappisuus on kuitenkin vahvasti läsnä negatiivisemmissakin rakkauden kuvauksista. Olihan Rakkautta vainkin paikoitellen imelä, mutta se oli kuitenkin aidosti ihastuttava, lämmin ja kiehtova teos, jolloin siirappisuuden katsoo helposti sormien läpi.

Parasta elokuvassa on, kuinka veikeästi kaikki juonikuviot yhdistyvät jotenkin toisiinsa. Joku on jonkun kaveri, joka on töissä jonkun kanssa, joka taas on parisuhteessa jonkun kanssa, joka taas on jonkun perhetuttu, joka taas on jonkun lapsenvahti, jne jne. Vaikka paikoitellen on huvittavan epätodennäköistä, että kaikki nämä hahmot linkittyisivät toisiinsa, täytyy käsikirjoittaja Katherine Fugatelle nostaa hattua siitä, että hän on saanut kaiken tämän yhdistymään järkevästi isoksi kokonaisuudeksi. Ja kyllähän sitä tosielämässäkin tulee välillä huomattua, kuinka pieni maailma voikaan olla. Esimerkiksi yläasteella yhden kaverini äitipuoli oli teatteriryhmäläiseni kummitäti. Jotkut jopa käyttävät aikaa siihen, kuinka he linkittävät itsensä monien ihmisten läpi vaikkapa kuuluisuuksiin tai takaisin itseensä. Valitettavasti tämän huvittavuuden lisäksi leffassa ei oikeastaan muuta hauskaa ole. Romanttiseksi komediaksi Ystävänpäivä on harmillisen epähauska. Kyllä elokuvaa katsoo ihan sujuvasti, mutta eipä se koskaan tee erityistä vaikutusta. Ihan viihdyttävä, mutta mieluummin katsoisin Rakkautta vain uudelleen.

Elokuvan on ohjannut Garry Marshall, joka oli tätä ennen tehnyt mm. Pretty Womanin (1990), sekä Prinsessapäiväkirjat-leffat (The Princess Diaries - 2001-2004). Marshall on selvästi innostunut Rakkautta vain -elokuvasta, sillä hän kopioi sitä tähän paljon, minkä lisäksi tämän jälkeen hän on tehnyt ainoastaan samanlaisia leffoja eri juhlapäivistä, kuten New Year's Even (2011) ja Mother's Dayn (2016). Marshall pitää isoa pakettia sujuvasti kasassa, mutta muuten hän ei vakuuta ohjaajana. Ystävänpäivä on kuvattu kuitenkin pääasiassa oivallisesti ja leikkaus on suurimmaksi osaksi sujuvaa. Vaikka mukana on joitain tylsempiä juonikuvioita, leffassa on niin paljon kaikenlaista meneillään, ettei se onneksi käy oikeasti tylsäksi. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja elokuvassa käytetyt rakkauslaulut sopivat toimivasti kohtauksiinsa.

Yhteenveto: Ystävänpäivä on todella keskinkertainen kopio aidosti mahtavasta romanttisesta komediasta Rakkautta vain. Filmistä ei löydy lainkaan sitä samaa sydäntä, ihastuttavuutta ja huumoria kuin esikuvastaan - puhumattakaan yhtä vahvoista juonikuvioista ja niiden täyttämistä hahmoista. Leffaan on kasattu iso määrä Hollywood-staroja, mutta esille nousevat lähinnä näyttelijöistä heikoimmat. Osaavien lahjat hukkuvat pienissä sivuosissa. Juonikuviot eivät ole erityisen innostavia, mutta täytyy kuitenkin kehua suuresti käsikirjoittaja Katherine Fugaten tapaa pyöritellä näin montaa tarinaa ja yhdistellen niitä nokkelan veikeästi toisiinsa. On hauskaa, kuinka kaikki liittyvät jollain tapaa toisiinsa. Sen sijaan itse elokuva ei ole kovin hauska. Ei se onneksi tylsäkään ole, sillä siinä on koko ajan meneillään jotain. Potentiaalia olisi paljon parempaan ja onkin harmi, että lopputulos on näin lattea. Olisi upeaa, jos jouluisen Rakkautta vain tavoin Ystävänpäivän haluaisi katsoa aina ystävänpäivänä, mutta kun maailmassa on niin paljon parempia romanttisia teoksia, on vaikea kuvitella pistävänsä tätä pyörimään muusta syystä kuin sen nimen vuoksi. Jos tosin leffaa ei ole vielä nähnyt ja mietit, mitä katsoa poika- tai tyttöystäväsi kanssa ystävänpäivänä, on tämä kerran katsottavaksi hömpäksi tarpeeksi kelpo valinta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Valentine's Day, 2010, New Line Cinema, Rice Films Karz Entertainment