Arvostelu: Halloween 4 (Halloween 4: The Return of Michael Myers - 1988)

HALLOWEEN 4

HALLOWEEN 4: THE RETURN OF MICHAEL MYERS

Ohjaus: Dwight H. Little
Pääosissa: Ellie Cornell, Donald Pleasence, Danielle Harris, Beau Starr, Sasha Jenson, Kathleen Kinmont, Michael Pataki, George Sullivan ja George P. Wilbur
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 16

John Carpenterin ohjaama kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) oli valtava hitti, mikä on vuosien varrella noussut klassikon asemaan yhtenä kaikkien aikojen ylistetyimpänä kauhuelokuvana. Pari vuotta myöhemmin leffa sai jatkoa filmillä Halloween II - tappajan paluu (Halloween II - 1981), mikä ei kuitenkaan saanut yhtä hyviä arvioita, eikä se ollut läheskään yhtä iso menestys kuin ensimmäinen osa. Toisen osan jälkeen tekijät eivät enää halunneet jatkaa murhaaja Michael Myersin tarinaa ja he päättivät muokata sarjaa uuteen suuntaan, missä jokainen elokuva kertoisi eri kauhutarinan. Tällä idealla tehty Halloween III - pahuuden yö (Halloween III: Season of the Witch - 1982) oli kuitenkin sekä taloudellinen pettymys, että kriitikoiden ja sarjan fanien lyttäämä teos. Huonon vastaanoton vuoksi tekijät päättivät heti, että seuraavassa osassa Michael Myersin täytyy palata takaisin. Cannon Films -yhtiö pyysi John Carpenteria työstämään jatko-osan ja Carpenter kirjoittikin yhdessä Dennis Etchisonin kanssa neljännen filmin käsikirjoituksen. Yhtiö ei kuitenkaan ollut tyytyväinen heidän tekstiinsä ja alkoi suunnittelemaan omaa versiotaan jatkotarinasta. Uudeksi kirjoittajaksi palkattiin Alan B. McElroy, jonka täytyi työstää koko teksti vain hieman yli viikossa lähestyvän käsikirjoittajalakon vuoksi. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 1988 ja lopulta Halloween 4 sai ensi-iltansa saman vuoden halloweenina. Yhdysvalloissa filmi vieläpä julkaistiin lisänimellä "The Return of Michael Myers", painottamaan hahmon paluuta, jotta leffa menestyisi paremmin. Elokuva oli pienimuotoinen hitti, mutta se sai paljon negatiivisia arvioita. Itse en ollut aiemmin nähnyt tätä leffaa. Tutustuin sarjaan kahdeksan vuotta sitten katsomalla Rob Zombien ohjaaman uudelleenfilmatisoinnin Halloween (2007) ja näin alkuperäisen teoksen vasta muutama vuosi sitten. Rakastuin alkuperäiseen teokseen ja olenkin katsonut sen nyt joka halloweenina uudestaan. Lisäksi olen joka halloweenille arvostellut yhden sarjan osista. Viime vuonna käsittelyssä oli muusta sarjasta irrallinen Halloween III - pahuuden yö, joten nyt oli aika päästää Michael taas valloilleen Halloween 4:ssä.

Kymmenen vuotta kohtalokkaan halloween-yön jälkeen Michael Myers siirretään uuteen mielisairaalaan. Siirron aikana Michael tappaa vartijansa ja pakenee, lähtien etsimään edesmenneen Laurie Stroden tytärtä Jamieta...

Laurie Strodea kahdessa ensimmäisessä Halloweenissa näytellyt Jamie Lee Curtis ei enää halunnut palata sarjan pariin, joten hahmo on päätetty kylmästi tappaa. Tämä on tietty heti aikamoinen kolaus leffan nilkkaan, sillä katsoja voi kokea olonsa petetyksi, kun hän on kahden elokuvan ajan jännittänyt, selviääkö Laurie Michaelin hyökkäyksiltä vain, jotta tämä tapetaan ennen tämän leffan tapahtumia. Noh, kymmenen vuoden aikana Laurie on saanut tyttären, joka on tietty nimetty Jamieksi Curtisin mukaan. Danielle Harrisin Jamie on mielenkiintoinen lisäys ja on ihan hauska, että tälläkin kertaa päähenkilöllä on yhteys murhaajaan, Michaelin ollessa Jamien eno. Elokuvaa kuvatessaan noin 10-vuotias Harris on yllättävänkin vakuuttava roolissaan. Jamien osa vaatii lopulta lapsinäyttelijältä paljon ja Harris hoitaa hommansa hienosti.

Äitinsä kuoltua Jamie asuu sijaisperheen luona, johon kuuluvat äiti Darlene (Karen Alston), isä Richard (Jeff Olson), sekä tärkeimpänä heidän tyttärensä, teini-ikäinen Rachel (Ellie Cornell). Rachel on aluksi hieman ärsyttävä tapaus, mutta muuttuu onneksi pidettävämmäksi, mitä pidemmälle filmi kulkee. Muita hahmoja leffassa ovat mm. Michaelin lääkäri Hoffman (Michael Pataki), Rachelin poikaystävä Brady (Sasha Jenson), sekä sheriffi Meeker (Beau Starr) ja tämän tytär Kelly (Kathleen Kinmont). Suuri osa hahmoista on aika tylsiä tapauksia ja etenkin Rachelin, Bradyn ja Kellyn välinen kolmiodraama ei jaksa kiinnostaa lainkaan. Näyttelijät ovat kuitenkin kelvollisia rooleissaan.
     Michael Myers (asussa pääasiassa George P. Wilbur, mutta parissa kohtauksessa Tom Morga) ei ole ihan yhtä vakuuttava ja pelottava tapaus kuin aiemmin. Hahmon ikoninen naamari (minkä hän käy kai hommaamassa kaupasta, mikä on hieman hassua, sillä luulisi, että hänen tekojensa jälkeen kyseisen naamion myyminen olisi kiellettyä) on jotenkin halvemman näköinen, eikä Michaelista huou samaa pahuutta kuin ennen. Onneksi hahmosta saadaan uhkaavampi leffan loppupäässä.
     Näissä slasher-leffoissa ei ole mikään yllätys, että murhaaja tulee aina takaisin, vaikka hänet kuinka usein tappaisi, mutta erikoista on, että tohtori Loomiskin (Donald Pleasence) tekee paluun, vaikka Halloween II:ssa hän selvästi kuoli. Tämän leffan mukaan hän on vain saanut hieman palovammoja. Mikäpäs siinä, kun Loomis on kuitenkin erittäin mainio hahmo ja Pleasence on jälleen erittäin hyvä roolissaan. Hahmo jankuttaa yhä täysin samoja asioita, mutta Pleasencen karisma antaa tämän anteeksi.

Tekijöiden aiempi suunnitelma tehdä jokaisesta Halloweenista oma tarinansa, on mielenkiintoinen idea ja se olisi varmaan voinutkin toimia, jos heti ensimmäinen yritys tästä, Halloween III - pahuuden yö ei olisi ollut niin järkyttävän huono. Tekijätkin ovat selvästi tajunneet, mitä tuli tehtyä, kun tämä neljäs osa nimettiin "Michael Myersin paluuksi" Yhdysvalloissa. Halloween 4 ei ole kovin kummoinen tekele, mutta todella, todella surkean kolmososan jälkeen tämä tuntuu huomattavalta parannukselta. Alkuperäisen Halloween - naamioiden yön mestarillisuuteen ei todellakaan ylletä, mutta on tämä tarpeeksi kelvollinen paluu Michaelin tarinaan. Leffalla kestää oma aikansa löytää itsensä - harmillisesti jopa lähes tunnin ajan - mutta kun oikea suunta vihdoin löytyy, filmi tarjoaa erittäin mainiota ja tiivistunnelmaista menoa. Elokuvan loppuhuipennus on selvästi sen parasta antia, varsinkin jännittävän kattokohtauksen vuoksi ja kaikki johtaa aivan mahtavaan lopetuskohtaukseen, mikä pistää ihon kananlihalle.

Ensimmäisen tunnin aikana nähdään kuitenkin paljon aika yhdentekeviä hetkiä, joiden vuoksi filmi ei nouse saavuttamaan lopussa tavoittelemaansa potentiaalia. Ensimmäinen tunti ei erityisemmin jännitä ja siinä on joitain kohtauksia, mitkä eivät herätä lainkaan katsojan mielenkiintoa. Joissain kohdissa elokuva nappaakin yhtäkkiä mukaansa, mutta pian katsoja tajuaa sen johtuvan ihan vain sarjan ikonisen tunnusmusiikin käytöstä. Pariin kohtaan on saatu ihan hauskoja hetkiä, kun kaupungin asukkaat saavat tietää Michaelin paluusta ja lähtevät yhdessä metsästämään tätä. Kun puskasta vähän kuuluu jotain ääntä, niin asukkaat ampuvat haulikkonsa ja kiväärinsä tyhjäksi, luullensa tappaneen Michaelin. Loppuhuipennus pelastaa paljon muuten todella keskinkertaisesta teoksesta. Jos elokuva olisi kokonaisuudessaan yhtä toimiva, se saattaisi olla jopa parempi kuin Halloween II - tappajan paluu.

Elokuvan on ohjannut Dwight H. Little, joka ei ollut tätä ennen tehnyt kuin muutaman pienen filmin ja jaksoja Painajainen Elm Streetillä -kauhuelokuvasarjaan (A Nightmare on Elm Street - 1984-2010) liitännäisestä Freddy's Nightmares -televisiosarjasta (1988-1989). Little yrittää alkupäässä liikaa toistella Carpenterin työtä alkuperäisestä Halloweenista, mutta loppupäässä Little löytää oman iskunsa ja vie hieman heikosti edenneen teoksen lopussa tarpeeksi kunniakkaasti maaliin. Alan B. McElroyn käsikirjoitus lainaa paljon kahdesta ensimmäisestä osasta, mutta McElroy saa tuotua hieman jotain uutta mukaan. Halloween 4 on pääasiassa kelvollisesti kuvattu, vaikka mukana on joitakin kömpelösti sommiteltuja otoksia. Leikkaus on tarpeeksi sujuvaa ja lavasteet, puvut ja maskeeraukset tyylikkäitä. Michael Myersin maski tosin jättää toivomisen varaan. Jotkut efekteistä ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta toisaalta se juuri tuo oman kivan lisänsä. Äänimaailma on tarpeeksi hyvä, vaikka sillä olisi voitu hieman tuoda mukaan intensiivisyyttä tiettyihin hetkiin. Säveltäjä Alan Howarth kierrättää paljon alkuperäisiä Carpenterin sävellyksiä, tuomatta mitään erityistä uutta mukaan.

Yhteenveto: Halloween 4 on keskinkertainen kauhuleffa, mutta silti erittäin piristävä lisäys sarjaan lähes umpisurkean Halloween III - pahuuden yön jälkeen. Elokuvalla kestää aikansa lähteä käyntiin ja alkupäätä tuhlataan esimerkiksi tyhjänpäiväiseen ja tylsään kolmiodraamaan. Paikoitellen nähdään hyviä hetkiä, kuten kaupunkilaisten hilpeä ryntäys metsästämään Michael Myersia, mutta tosissaan elokuva starttaa vasta loppuhuipennuksessaan. Jännite löytyy vihdoin ja kaikki johtaa todella pysäyttävään lopetuskuvaan. Michael Myersin paluu on ilo nähdä, vaikka hahmon naamio onkin tällä kertaa aika köykäinen. Tohtori Loomiksenkin toivottaa mielellään tervetulleeksi takaisin, vaikka hahmo kuolikin viimeksi. Ohjaaja Dwight H. Little ja säveltäjä Alan Howarth lainailevat paljon John Carpenterilta, mutta eivät saavuta samaa tehokkuutta ja piinaavuutta kuin alkuperäinen leffa. Silti Halloween 4 on tarpeeksi kelvollinen lisäys elokuvasarjaan ja auttaa edes jotenkin unohtamaan edellisen elokuvan kammottavat virheet.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Halloween 4: The Return of Michael Myers, 1988, Trancas International Films

Arvostelu: Come Play (2020)

COME PLAY

Ohjaus: Jacob Chase

Pääosissa: Azhy Robertson, Gillian Jacobs, John Gallagher Jr., Winslow Fegley, Jayden Marine, Gavin MacIver-Wright ja Eboni Booth

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 16

Come Play on Jacob Chasen ohjaama kauhuelokuva, mikä pohjautuu Chasen omaan lyhytelokuvaan Larry vuodelta 2017. Chase sai vakuutettua tuottajia tarinansa potentiaalista koko illan elokuvana ja loppuvuodesta 2018 leffan teko lähti kunnolla käyntiin. Kuvaukset alkoivat ja nyt Come Play saa ensi-iltansa. Itse olin hieman ristiriitaisissa tunteissa filmiä kohtaan, sillä vaikka näin halloweenin aikaan haluankin kovasti nähdä uusia kauhuelokuvia, tiedostan myös, kuinka liiankin moni leffa genrestä on aikamoista kökköä. Peläten pahinta, mutta toivoen parasta, menin katsomaan Come Playn sen lehdistönäytökseen muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Non-verbaalinen ja autistinen poika Oliver on erilaisuutensa vuoksi vailla ystävää, eikä hän saa lohtua edes eron keskellä olevista vanhemmistaan. Eräänä iltana hän löytää puhelimestaan sadun Larrysta, olennosta, joka kaipaa ystävää. Mitä pidemmälle Oliver satua lukee, sitä todellisemmalta ja uhkaavammalta Larryn läsnäolo alkaa tuntua...

Elokuvan pääroolissa nuorena Oliverina nähdään Azhy Robertson, joka on nappivalinta osaansa. Autisminsa vuoksi Oliver ei puhu, vaan on hyvinkin sisäänpäin sulkeutunut ja kommunikoi lähinnä tekstiä puheeksi muuttavan puhelinsovelluksen kautta. Tämän vuoksi muut hänen koulussaan pitävät häntä outona, eikä Oliverilla ole ystäviä. Ei olekaan ihme, että kyyryselkäinen ja pitkäraajainen Larry-olento valitsee juuri hänet kohteekseen. Robertson tulkitsee hienosti vaativan hahmonsa vaikeita eleitä ja ilmeitä, välittäen paljon tunteita, vaikkei pääsekään puhumaan leffassa.

Oliverin eron kynnyksellä olevina vanhempina, Sarahina ja Martyna taas nähdään Gillian Jacobs ja John Gallagher Jr. Näyttelijäkaksikko tuo taidokkaasti esille haasteet Oliverin kaltaisen lapsen kasvatuksessa, sekä kumpikin omalla tahollaan erilailla ilmenevän rakkautensa poikaansa kohtaan. Etenkin Jacobs tekee todella hyvää työtä huolehtivana äitinä. Gallagher Jr:n esittämä Marty taas ei oikein osaa olla isä, mistä kehkeytyykin kiinnostava kehityskaari hahmolle.

Come Playsta löytyy kyllä omat ongelmansa (esimerkiksi paikoitellen tuntuu ihan liikaa, että Nickelodeon ja Paavo Pesusieni ovat olleet isoja sponsoreita leffassa), mutta pääasiassa olin onneksi huojentunut siitä, että kyseessä on oikein menevä ja toimiva kauhuleffa, minkä tulen varmasti katsomaan joskus uudestaan tulevien vuosien halloweeneina. Vaikka mukana onkin muutama pöljä ja täysin turha äkkisäikäytys, on kauhu muuten oivallisesti toteutettu. Ohjaaja Jacob Chase ymmärtää sen, että Larry toimii tehokkaimmin silloin, kun sitä ei näe. Hän haluaakin lähinnä rakentaa ahdistavaa tunnelmaa, joka Larryn tavoin hivuttautuu ruudulta ulos ja ympäröi katsojan. Uhkaa ei näe, mutta se on ehdottomasti olemassa. Chase myös veikeästi päivittää nykyaikaan tuttuja kauhuelokuvien kirjastoista löytyviä urbaaneja legendoja, kun Oliver löytääkin Larryn sadun puhelimestaan. Etenkin kuvituksensa puolesta Larryn satu on karmiva ja hahmon mytologia kiehtova.

Sen lisäksi, että leffa saa aidosti jännittämään niin Larryn uhkan vuoksi kuin pidettävien hahmojen puolesta, siitä myös löytyy sydäntä, mikä monista kauhuleffoista puuttuu. Äidin rakkaus lastaan kohtaan on voimakkaasti toteutettu ja yksi filmin kantavista voimista. Elokuva ei myöskään ole pelkkää tyhjänpäiväistä höttöä, vaan sillä on sanottavaa siitä, kuinka ihmiset tuppaavat tuomitsemaan muut erilaisuutensa vuoksi. Vaikka Larry onkin karmiva, katsoja ymmärtää, miksi Oliver silti kokee vetoa olentoon, molempien ollessa yksinäisiä ja ystävää vailla. Larryn ystävyyteen vain kuuluvat omat ehtonsa, miksi Oliverin kannattaisi pysyä ihmisissä. Tämän lisäksi leffa myös huomauttaa osuvasti siitä, kuinka paljon nykypäivän lapset viettävät aikaa erilaisten ruutujen äärellä ja mitä vaaroja on vaanimassa ihan vain puhelimessakin. Tätä viestiä katsoja voi pohtia samalla, kun katsoo Come Playta joltain ruudulta - oli kyseessä sitten valkokangas, televisio, tabletti tai puhelin. 

Chasen ohjaama alkuperäinen Larry-lyhäri on erittäin simppeli ja siksi myös tehokas. Chase on kuitenkin onnistunut rakentamaan kunnon kertomuksen tämän lyhärin ympärille ja ujuttamaan Larrysta tuttuja hetkiä koko illan leffaansa. Paikoitellen tällaisesta lyhytelokuvan pidentämisestä kunnon filmiksi tulee mieleen muutama vuosi sitten ilmestynyt karmiva Lights Out (2016), minkä syntytarina on hyvin samanlainen. Lights Outissa ja Come Playssa on muutenkin jotain samanlaista ja helposti voisikin ajatella, että elokuvat tapahtuvat samassa maailmassa. Sen siitä saa, kun on Marvel-leffojen ja Kirottujen (The Conjuring - 2013-) myötä liian tottunut siihen, että kaikki ovat nykyään samaa universumia keskenään. Tekniseltä toteutukseltaan Come Play on myös oivallinen. Parissa kuvassa, joissa Larry on liian selvästi näkyvillä, olennon digitaalisuus paistaa läpi, mutta muuten mörkö toimii erittäin hyvin. Kuvaus on sujuvaa, vaikka mukana on jopa huvittavan monta "pelottavaa" otosta perheen talosta yöaikaan. Lavasteet toimivat, valaisu on tyylikästä ja muutamia tympiviä böö-pelotteluääniä lukuunottamatta äänimaailma on mainio. Roque Bañoksen säveltämät musiikit luovat lisätunnelmaa ja Larryn kehon päästämät rutisevat äänet ovat tehokkaat.

Yhteenveto: Come Play on oiva kauhuelokuva, mistä löytyy niin karmivaa henkeä ja pelottava monsteri kuin myös aitoa sydäntä, sekä viestiä lasten puhelimenkäytöstä. Larry-mörön satu on kiehtova, vaikkakin epämiellyttävä, joten ei ole ihme, kuinka hahmot jatkuvasti kokevat vetoa tarinan jatkamiseen. Samalla jännite rakentuu ja kasvaa hitaasti, johtaen kutkuttavan tiivistunnelmaiseen loppuhuipennukseen. Parhaiten Larry toimii, kun sitä ei näe, mutta hirviö on hyytävä myös liikkuessaan siluettina taustalla. Olennon digitoteutus on hieman kömpelö lähikuvissa, mutta ohjaaja Jacob Chase on selvästi tietoinen tästä, eikä nostakaan mörköä näkyviin kuin vain silloin, kun on ihan pakko. Äidin rakkaus lastaan kohtaan tekee filmistä karmivan lisäksi myös hyvin sydämellisen ja sympaattisen. Gillian Jacobs on mainio äitinä ja Azhy Robertson on nappivalinta päärooliin Oliver-pojaksi. Tietyistä heikkouksistaan ja liiallisesta Paavo Pesusienen mainostamisesta huolimatta Come Play on oikein mainio monsterikauhuilu tälle halloweenille ja suosittelenkin sitä erittäin lämpimästi yksin tai etenkin kavereiden kanssa vietettävään kauhuleffailtaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.10.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Come Play, 2020, Amblin Partners, Reliance Entertainment, The Picture Company

Arvostelu: Megamind (2010)

MEGAMIND

Ohjaus: Tom McGrath
Pääosissa: Will Ferrell, Tina Fey, Jonah Hill, David Cross, J. K. Simmons, Ben Stiller ja Brad Pitt
Genre: animaatio, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Supersankarifanit Alan J. Schoolcraft ja Brent Simons saivat idean tarinasta, missä vihollinen voittaakin sankarin. Kaksikko alkoi kirjoittamaan kunnon kertomusta ja ehdottivat sitä eteenpäin, ajatuksenaan tehdä näytelty elokuva. DreamWorks kiinnostui ideasta ja sai kaksikon työstämään tarinaa heille animaatioleffan muodossa. Aluksi filmiä kutsuttiin "Master Mindiksi", mutta koska nimi oli jo varattu, se vaihdettiin aluksi "Oobermindiin" ja sitten Megamindiin. Näyttelijät valittiin ja animointi alkoi. Viimeisten viikkojen aikana produktioon tuotiin mukaan ohjaaja Guillermo del Toro valvomaan elokuvan leikkausta, sillä studio oli sitä mieltä, että elokuvan rytmissä oli jotain vikaa. Lopulta Megamind saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 28. lokakuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai positiivisia arvioita kriitikoilta ja se menestyi hyvin lippuluukuilla. Itse kävin katsomassa Megamindin isäni kanssa, kun se saapui Suomen teattereihin pari kuukautta myöhemmin ja pidin leffasta silloin paljon. Olen vuosien varrella nähnyt elokuvan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo ainakin viisi vuotta. Nyt kun filmi täyttää 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla Megamindin pitkästä aikaa ja arvostelemalla sen.

Vieraalta planeetalta lapsina Maahan saapuneet supersankari Metromies ja superpahis Megamind ovat taistelleet toisiaan vastaan vuosikausia. Erään taiston aikana Megamind onnistuu yllättäen tappamaan Metromiehen ja valloittamaan Metro Cityn itselleen. Mutta mitä superpahis enää tekee elämällään, kun on saavuttanut unelmansa?

Megamindin supersankari Metromies (äänenä Brad Pitt) on selvä kopio DC:n Supermanista, kun taas nimikkohahmo, eli superpahis Megamind (Will Ferrell) on yhdistelmä kahdesta Supermanin vastustajasta, Lex Luthorista ja Brainiacista. Hahmoista löytyy paljon samankaltaisuuksia ja supersankarifaneja hahmot ilahduttavatkin heti esittelyllään lapsuudestaan. Metromies on ylväs, urhoollinen ja komea sankari, joka osaa lentää, ampua lasersäteitä silmistään ja joka on supervahva. Megamind taas on äärimmäisen älykäs ja osaa rakentaa ties minkälaisia tuhoaseita Metromiehen pään vaivaksi. Aluksi hahmot saattavat vaikuttaa vain karikatyyreilta esikuvistaan, mutta varsinkin Megamindista onnistutaan luomaan täysin oma henkilönsä elokuvan aikana. Hahmosta löytyy oivallista syvyyttä ja hänen matkansa pitkin tarinaa rakennetaan mainiosti. Ferrellin ääni sopii hyvin ylidramaattisen roiston osaan, kun taas Pitt huokuu karismaa supersankarina.

Muita hahmoja elokuvassa ovat Megamindin outo avaruuskalakätyri Minion (David Cross), uutistoimittaja Lois Lane... tarkoitan siis Roxanne Ritchie (Tina Fey) ja tämän kuvaaja Hal (Jonah Hill), Metro Cityn vankilanjohtaja (J. K. Simmons), sekä Metromiehen museon virkailija Bernard (Ben Stiller). Roxannekin osoittaa onneksi, ettei ole pelkkä Supermanin mielitietyn Lois Lanen kopio. Muutkin sivuhahmot toimivat hyvin ja on veikeä huomata, kuinka paljon isoja nimiä lukeutuu elokuvan ääninäyttelijäkaartiin.

Mielestäni on usein hauskaa, jos joku pohtii jotain asiaa jossain elokuvassa, kirjassa, sarjakuvassa tai pelissä ja päättää kääntää sen päälaelleen ja kokeilee, mitä siitä tulee. Monille on täysin tuttua, että supersankari ja pahis mätkivät toisiaan turpaan, mutta etenkin sarjakuvien maailmassa kumpikaan ei koskaan kuole (ainakaan lopullisesti), vaan he palaavat aina taistelemaan uudestaan. Ja jos toinen menettää henkensä, on se tarinan pahis. Onkin siis kiehtova idea, että mitä jos pahis onnistuukin tappamaan sankarin? Megamindissa pohdiskellaan tätä ja kyseinen pohdinta kiehtoo minua joka katselukerralla. Sarjakuvissa, leffoissa jne. vihollinen haaveilee ja suunnittelee aina voittavansa ja valloittavansa jotain, oli kyse sitten kaupungista tai koko maailmasta. Mutta mitä jos hän onnistuisikin siinä? Mitä saavutettavaa hänellä on enää elämässään? Mistä jännityksen keskellä kasvanut henkilö saa enää adrenaliinia, kun ei ole mitään, mitä päihittää? Megamind leikittelee näillä kysymyksillä ja tekee sen pääasiassa taidokkaasti. Tarina on erittäin mainio, mutta moni asia leffassa tarvitsisi viilausta, jotta se olisi kokonaisuudessaan yhtä mainio kuin loistava ideansa.

Vaikka Megamindista löytyy kypsempää pohdiskelua elämän merkityksestä, kun kaikki on jo saavutettu, on se lähinnä lapsille tehty elokuva. Ei se tietenkään automaattisesti tee leffasta huonoa. Itse vain pidän enemmän aivan kaikenikäisille tehdyistä animaatioista, kuten Pixarin samana vuonna tekemästä Toy Story 3:sta (2010), joka oli niin vakuuttava, että se oli ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Lapsellisuuden Megamindissa huomaa lähinnä huumorin tasosta. Sekoilu voi tarjota riemua lapsille, mutta aikuisille ne taas latistavat muuten hyvää filmiä. Osa vitseistä tuntuu irtosketseiltä ja on liiankin selvää, kuinka paljon itsestään liikoja luuleva Will Ferrell on päässyt keksimään omista vitseistään. Välillä katsoja voi huomata pyörittelevänsä silmiään (etenkin lopun hirveässä tanssinumerossa), minkä lisäksi välillä elokuva muuttuu niin ylivauhdikkaaksi, että studio on selvästi pelännyt, ettei elokuva viihdyttäisi katsojiaan. Toimintakohtauksissa pistetään kaupunkia yllättävänkin isosti maan tasalle ja saattaa olla, että jopa Man of Steel (2013) jää tuhoissa Megamindin varjoon. Toimintakohtausten tavoin leffa kyllä viihdyttää, mutta siinä olisi potentiaalia olla enemmänkin ja paikoitellen aikuiskatsojaa saattaa turhauttaa, ettei elokuva tavoittele todellista potentiaaliaan, vaan päättää vain jäädä helpoksi viihteeksi.

Megamindin animaatiojälki on paikoitellen nähnyt parhaat päivänsä, vaikka mukana on yhä todella hienosti toteutettuja kuvia. Kuvista löytyy paljon yksityiskohtia, mutta myös todella pelkistettyjäkin juttuja. Muutamassa kohtauksessa näyttää siltä, että taustat olisivat hätäisesti toteutetut, eivätkä täysin viimeistellyt. Tähän kuitenkin tottuu leffan kulkiessa eteenpäin. Käsikirjoittajakaksikko Schoolcraft ja Simons leikittelevät veikeästi ja kiehtovasti ideallaan, mutta olisivat voineet jättää tiettyjä nolompia puolia pois. Ohjauksesta vastaa Tom McGrath, joka oli aiemmin tehnyt DreamWorksille menestyksekkään animaatioseikkailu Madagascarin (2005), sekä myöhemmin sen jatko-osat. McGrathkin selvästi tietää, kuinka pitää hauskaa supersankarigenren kustannuksella, mutta olisi voinut panostaa enemmän siihen, että vanhemmatkin nauttisivat elokuvasta kunnolla lastensa seurassa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Hans Zimmerin ja Lorne Balfen säveltämät musiikit ovat erittäin mainiot. Niistä löytyy tunnistettavaa sankarillisuutta ja pahuutta, ja ne istuvat tapahtumiin todella passelisti. Sen sijaan leffan käyttämät jo olemassa olevat kappaleet, kuten AC/DC:n Back in Black tai Guns N' Rosesin Welcome to the Jungle ovat hieman oudosti asemoituja. Kai niillä yritetään kalastella aikuiskatsojaa puolelleen.

Yhteenveto: Megamind on oiva supersankari... tai siis superpahiselokuva, mikä leikittelee veikeästi sillä ajatuksella, mitä rikolliset tekisivät sitten, kun ovat saavuttaneet tavoitteensa, eikä sankariakaan enää ole pelastamassa päivää? Elokuvan oikeasti syvä pohdiskelu on kuitenkin jämähtänyt aika lapselliseen filmiin. Lapsikatsojille tämä varmasti toimii erittäin hyvin, mutta vanhemmat katsojat jäävät luultavasti toivomaan enemmän potentiaalisesti alkavalta elokuvalta. Huumori on selvästi kirjoitettu lapsikatsojat mielessä, eikä Will Ferrellinkään sooloiluvitsit erityisemmin toimi. Muuten Ferrell kuitenkin tekee mainiota työtä pääroolissa Megamindina, josta on onnistuttu kirjoittamaan enemmän kuin pelkkä parodia esikuvistaan. Animaatiojälki ei näytä enää tänä päivänä yhtä hulppealta kuin kymmenen vuotta sitten, mutta ajaa silti asiansa oikein hyvin. Megamindissa on erinomainen idea, mutta toteutus on vain osittain onnistunut. Elokuva jää kuitenkin kevyesti plussan puolelle ja vaikkei se olekaan täysin kaikenikäisten leffa, voi siitä nauttia niin lapsi kuin aikuinenkin supersankarifilmien fani.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Megamind, 2010, DreamWorks Animation, Pacific Data Images, Red Hour Films

Arvostelu: Insidious: The Last Key (2018)

INSIDIOUS: THE LAST KEY

Ohjaus: Adam Robitel
Pääosissa: Lin Shaye, Angus Sampson, Leigh Whannell, Kirk Acevedo, Spencer Locke, Caitlin Gerard, Bruce Davison, Josh Stewart, Tessa Ferrer, Ava Kolker, Hana Hayes, Pierce Pope, Thomas Robie ja Javier Botet
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

James Wanin kauhuelokuva Riivattu (Insidious - 2010) oli kritiikistä huolimatta menestys, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2013) ja Insidious: Chapter 3 (2015) olivat vielä edellistä osaa isompia hittejä, joten neljännen osan suunnittelu lähti nopeasti käyntiin kolmannen osan ilmestyttyä. Kolmannen osan ohjannut ja käsikirjoittanut Leigh Whannell päätti tällä kertaa pysyä vain kirjoittajana (minkä lisäksi hän esittää yhtä filmisarjan hahmoista), jolloin uudeksi ohjaajaksi valittiin vain yhden kauhuleffan aiemmin tehnyt Adam Robitel. Kuvaukset alkoivat elokuussa ja lopulta Insidious: The Last Key sai ensi-iltansa monissa maissa tammikuussa 2018, mutta Suomen teattereihin tämäkään Insidious-filmi ei päässyt. Elokuva sai edellisiä osia kehnommat arvosanat kriitikoilta, mutta se nousi sarjan menestyneimmäksi osaksi rahallisesti. Itse tutustuin sarjaan keväällä 2016, kun katsoin ensimmäisen Riivatun. En erityisemmin välittänyt leffasta, enkä siis katsonut sen jatko-osia. Kuitenkin The Last Keyn ilmestyttyä vuokrattavaksi Suomessa ja ensimmäisen Riivatun täyttäessä kymmenen vuotta, ajattelin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Uudelleenkatselulla pidin Riivatusta enemmän, mutta sen kaksi jatko-osaa olivat aika keskinkertaiset. Aloitinkin Insidious: The Last Keyn katselun hieman skeptisenä.

Paranormaaleja tapahtumia tutkiva Elise Rainier lähtee selvittämään Ted Garza -nimisen miehen talossa tapahtuvia outouksia. Eliselle selviää, että talo on hänen lapsuudenkotinsa, eivätkä hänen vanhat painajaisena ole kadonneet minnekään...

Lin Shaye palaa neljättä kertaa vanhan Elisen rooliin ja tällä kertaa hänet on nostettu oikein kunnolla pääosaan. Elokuvan tarinasta onkin pyritty tekemään mahdollisimman henkilökohtainen hänelle ja filmi syventyy entistä paremmin hänen menneisyyteensä (Eliseä lapsena esittää Ava Kolker ja teininä Hana Hayes). Hahmon taustojen avaaminen on mielenkiintoista, mutta muuten Elise tuntuu täysin samalta kuin edellisissä osissa - paitsi että kenties hieman tylsemmältä, sillä olemme nähneet saman jo muutamaan otteeseen. Shaye on edelleen mainio roolissaan, mutta hänen työtään hankaloittaa hänelle kirjoitetut kömpelöt repliikit. En usko, että kukaan saisi useita hänelle kirjoitettuja vuorosanoja kuulostamaan luonnolliselta.
     Elise ottaa tietysti mukaansa apurinsa Specsin (käsikirjoittaja Leigh Whannell) ja Tuckerin (Angus Sampson), jotka eivät tällä kertaa toimi lähes ollenkaan. Whannell yrittää leffa leffalta nostaa heidän hahmojaan isompaan rooliin ja tuo yhä vain enemmän huumoria mukaan, mutta huumori on niin kehnosti istutettu, että tämä tekee elokuvan seuraamisesta paikoitellen todella kiusallista. Hahmot rikkovat usein jännityksen, minkä lisäksi heille kirjoitettu juonikuvio koskien kahta nuorta naista (Spencer Locke ja Caitlin Gerard) on lähinnä myötähäpeällistä seurattavaa. Hahmot toimivat parhaiten - vai pitäisikö sanoa "ainoastaan" - silloin, kun he ovat vain hiljaa ja seuraavat Eliseä hieman pelokkaina.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Elisen lapsuudenkodissa asuva Ted Garza (Kirk Acevedo), sekä takaumissa esiintyvät Elisen isä (Josh Stewart) ja äiti (Tessa Ferrer), sekä pikkuveli Christian, jota esittävät Bruce Davison, Pierce Pope ja Thomas Robie. Ted vaikuttaa aluksi aika tylsältä tapaukselta, mutta hänestä onneksi löydetään mielenkiintoisia puolia elokuvan aikana. Stewart on oiva valinta inhottavan isän osaan, kun taas Ferreristä löytyy tarvittavaa lämpöä huolehtivaksi äidiksi.

Elisen menneisyyttä koskevat takaumat ovat selvästi parasta elokuvassa ja filmi olisi varmaan parempi, jos se olisikin kertonut pelkästään hänen nuoruudestaan; kuinka Elise alkaa ymmärtämään kykyjään ja kuinka hän joutuu kasvamaan ympäristössä, joka ei ymmärrä niitä. Tämän sijaan saammekin aika lailla sitä samaa kuin edellisissäkin osissa, mutta paljon laiskemmin toteutettuna. Syyt tästä asetan Whannellin harteille. Hänen käsikirjoituksensa on kömpelö, sanoisinko jopa että huono. Hän ei ole vain egopullisteluna nostanut omaa hahmoaan isompaan rooliin, tuonut mukaan typerää huumoria pilaamaan pienenkin jännityksen ja pistänyt Shayen toistamaan yhä uudestaan ja uudestaan tönkköä dialogia, vaan hänen kirjoittama tarinansa kompastelee pahasti. Elokuva alkaa pitkällä prologilla Elisen lapsuudesta, kunnes se siirtyy nykyaikaan (tai no, tarkemmin vuoteen 2010, sillä leffa tapahtuu Insidious: Chapter 3:n ja alkuperäisen Riivatun välissä) ja katsoja uskoo oikean tarinan käynnistyvän. Puolessa välissä leffaa taas tapahtuu jotain isoa, mitä en tietenkään paljasta, mutta sanon vain, että sen jälkeen tarina lähtee kulkemaan ihan uusiin suuntiin ja itse huomasin ajattelevani, että nytkö se oikea tarina vasta alkaa?

Insidious: The Last Key tuotti myös ison pettymyksen sillä, ettei se ole kovinkaan pelottava tai jännittävä elokuva. Elisen lapsuutta käsittelevä alku ja eräs matkalaukkuihin liittyvä kohtaus ovat onnistuneen karmivia, minkä lisäksi filmin päädemoni on häijy ilmestys, mutta muuten elokuva on vain täynnä kovia ääniä, jotka säpsäyttävät, mutteivät oikeasti pelota. Leffa viljelee laiskoja äkkisäikäytyksiä ja alkaa myös kierrättämään samanlaisia pelotteluja, kun se ei enää jaksa yrittää yhtään. Edellisissä Insidious-arvosteluissani olen kirjoittanut, etten erityisemmin pidä osioista, joissa hahmot menevät henkimaailmaan, sillä silloin elokuvat muuttuvat enemmän fantasiaksi ja kadottavat kauhun lähes kokonaan, ja sama tapahtuu tietty myös tässä. The Last Keyssä on jopa sarjan huonoin henkimaailmavisiitti. Loppuhuipennukseksi tarkoitettu osio tuntuu lopettavan yrittämisen kokonaan ja homma muuttuu naurettavan typeräksi. Lopun täytyy tietty myös yhdistää tämä leffa alkuperäiseen Riivattuun, jolloin katsojasta alkaa tuntua, että Elisen oma tarina olikin lopulta pelkkä pohjustus sarjan avauselokuvalle.

Tätä katsoessa tulee kyllä usein ikävä sarjan kaksi ensimmäistä osaa ohjannutta James Wania. Uusi ohjaaja Adam Robitel ei ole mitään kauhunero-Waniin verrattuna. Robitel hyödyntää kaikkein kliseisimpiä äkkisäikäytyksiä, joissa äänitehosteissa väännetään nupit kaakkoon. Robitelilla on vaikeuksia pitää pakettia kasassa ja lopulta hän epäonnistuukin. Sentään Insidious: The Last Key on oivallisesti kuvattu, minkä lisäksi kauhutalon lavasteet ja demonien maskeeraukset ovat tyylikkään karmivat. Valaisussa on paikoitellen ongelmia ja vaikka filmiä katsoisi illalla pimeässä huoneessa, verhot ikkunoiden peittona, on silti välillä vaikea saada selvää, mitä ruudulla oikein tapahtuu. Parit digiefektit ovat hieman silmiinpistävät, mutta muuten elokuva sentään näyttää hyvältä. Joseph Bishara toimii tämänkin Insidiouksen säveltäjänä ja on saanut aikaiseksi joitain painostavia ääniä, muttei mitään sen ihmeellisempää.

Yhteenveto: Insidious: The Last Key on harmillisen laiska ja epätoivoiselta tuntuva yritys jatkaa hyvin alkanutta kauhusarjaa. Isoimmat ongelmat löytyvät Leigh Whannellin huonosta käsikirjoituksesta, minkä on vaikea perustella olemassaoloaan. Whannell aloittaa kiinnostavia asioita, muttei osaa käsitellä niitä ja pilaa aika lailla kaiken rakentamansa. Filmi esitellään Elisen hahmotarinana, mutta se on lopuksi pelkkä pohjustus alkuperäiselle Riivatulle. Tarina saa kummallisen käänteen puolessa välissä ja tuntuu lähtevän täysin erikoisiin suuntiin. Läpi leffan yritys katoaa kokonaan ja elokuva menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin. Vain parissa kohtaa elokuva onnistuu luomaan jännitystä, mutta muuten se luottaa pelkkiin tylsiin äkkisäikäytyksiin. Vähäinenkin tunnelma rikotaan huonolla huumorilla ja loppuhuipennus lässähtää laiskojen ratkaisujen vuoksi. Lin Shaye yrittää parhaansa, mutta hän kokee suuria vaikeuksia puhua Whannellin kirjoittamia kökkörepliikkejä luontevasti. Sentään itse demoni on karmiva ilmestys. Muuten Insidious: The Last Key on huono elokuva, mikä saa lähinnä pohtimaan, että jos Wan ei palaa ohjaajaksi, sarjan voisi jo lopettaa kokonaan. Näin tuskin käy, sillä kuten alussa kerroin, kyseessä on koko Insidious-sarjan menestynein osa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Insidious: The Last Key, 2018, Blumhouse Productions, Entertainment One, LStar Capital, Stage 6 Films

Arvostelu: Borat Subsequent Moviefilm: Delivery of Prodigious Bribe to American Regime for Make Benefit Once Glorious Nation of Kazakhstan (2020)

BORAT SUBSEQUENT MOVIEFILM:

DELIVERY OF PRODIGIOUS BRIBE TO AMERICAN REGIME FOR MAKE BENEFIT ONCE GLORIOUS NATION OF KAZAKHSTAN

Ohjaus: Jason Woliner

Pääosissa: Sacha Baron Cohen, Maria Bakalova ja Dani Popescu

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Amazon Prime Videon antama ikäraja: 18 - Elokuvan oma ikärajasuositus: 3+

Sacha Baron Cohenin tähdittämä valedokumentti-komedia Borat (Borat! Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan - 2006) oli jättihitti, mikä sai osakseen niin ylistystä ja palkintoja kuin haukkuja ja oikeushaasteita. Heti leffan julkaisun jälkeen ilmoitettiin, että se olisi saamassa jatkoa, mutta pian Baron Cohen totesi, ettei näin tulisi tapahtumaan, sillä hän koki, että hänestä oli tullut liian iso julkkis, eikä hän luultavasti pystyisi enää huijaamaan ihmisiä samalla lailla. Vuosien varrella hän alkoi kuitenkin tulla toisiin ajatuksiin. Vuonna 2019 Baron Cohen alkoi kuvaamaan materiaalia uutta leffaa varten. Tarina muuttui viime vuoden aikana hurjasti, etenkin koronaviruksen levitessä alkuvuodesta ympäri maailman. Elokuva onnistuttiin kuvaamaan lähes salassa ja nyt Borat Subsequent Moviefilm: Delivery of Prodigious Bribe to American Regime for Make Benefit Once Glorious Nation of Kazakhstan on julkaistu suoraan Amazon Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse olin todella yllättynyt, kun vihdoin julkistettiin, että Borat on ihan oikeasti saamassa jatkoa. Ensimmäinen Borat on yksi suosikkikomedioistani ja vaikka olinkin innoissani näkemässä jatko-osan, olin silti huolissani, kuinka tänä päivänä voisi enää tehdä yhtä räväkkää ja häpeilemätöntä komediaa. Pelkäsin myös, ettei vitsi enää toimisi toistamiseen. Jännityksistäni huolimatta aloitin Borat Subsequent Moviefilmin katsomisen heti siinä aamuna, kun se oli julkaistu Amazon Prime Videossa. 

Elokuvansa takia kotimaansa Kazakstanin häpäissyt toimittaja Borat Sagdiyev lähetetään uudestaan US ja A:han, tällä kertaa viemään varapresidentti Mike Pencelle Kazakstanin suurinta ylpeyttä, julkkisapina Johnnya, parantaakseen Kazakstanin ja Yhdysvaltojen suhdetta. Kun suunnitelma epäonnistuu, Boratin täytyy keksiä uusi lahjus. Onneksi hänen tyttärensä Tutar salakuljetti itsensä Boratin mukana.

Sacha Baron Cohen tekee aivan fantastisen paluun Borat Sagdiyeviksi, kazakstanilaiseksi toimittajaksi. Borat ei kuitenkaan ole enää samanlainen julkkis kotimaassaan kuin viime leffassa. Hänen jenkkidokumenttinsa ajoi Kazakstanin erittäin huonoon valoon ja hänestä onkin tullut inhon ja vihan kohde. Niinpä Borat lähtee erittäin innoissaan pelastamaan nimeään takaisin Yhdysvaltoihin. Siellä hahmo kuitenkin kohtaa ongelman, mistä Baron Cohen oli huolissaan leffaa tehdessään: kuinka huijata ihmisiä hahmolla, jonka lähes kaikki tietävät olevan hahmo? Baron Cohen onnistuukin hyödyntämään tätä sillä, että kun Borat huomaa olevansa julkimo Yhdysvalloissa, hän yrittää välttää tunnistamisen ja pukeutuu eri valeasuihin, jotka ovat tietty toinen toistaan stereotyyppisempiä kuvauksia amerikkalaisista. Baron Cohen on jälleen huikean hyvä ja hauska roolissaan. Vaikka hän on selvästi very excite siitä, että pääsee jälleen esittämään toimittajahahmoa, hän on kyllä joutunut venyttämään itseään äärirajoille. Joissain kohtauksissa Baron Cohenin piti pukea luotiliivi vaatteidensa alle, minkä lisäksi hän joutui pariinkin otteeseen ongelmiin virkavallan kanssa ja jäi yhtä tilannetta varten jumiin hahmoksi jopa pariksi päiväksi!

     Tuottaja Azamatin (Ken Davitian) sijaan Borat ottaa tällä kertaa mukaansa tyttärensä Tutarin, jota näyttelee Maria Bakalova. Kun ensi kertaa kuulin tästä, pelkäsin tämän pilaavan koko leffan. Ensimmäinen Borat oli niin Baron Cohenin show'ta, että pohdin, miten käy, jos mukana onkin joku, joka yrittää vain kopioida Baron Cohenin henkeä. Pelkoni olivat kuitenkin täysin turhat ja Bakalova loistaa roolissaan. Hän hyppää innolla mukaan kohellukseen ja joutuu Baron Cohenin tavoin pitelemään pokkaansa erittäin vaikeissa tilanteissa. Baron Cohenin ja Bakalovan kemia kohtaa täydellisesti ja heidän kummallinen isä-tytär-suhteensa osoittautuu yllättävänkin liikuttavaksi.

Nykypäivän poliittisen korrektiuden ja ties minkä social justice warrioreiden ja toksisen cancel-kulttuurin maailmassa olen ollut jo pitkään täysin varma, että Boratin kaltaista elokuvaa ei enää tultaisi näkemään. Voitte siis varmasti kuvitella yllätykseni, kun varmistui, että juuri nimenomaan Borat saa nyt jatko-osan. Minua jännittikin, että ison yleisön miellyttämisen vuoksi Baron Cohen olisi tehnyt jatko-osasta kiltimmän ja muutenkin tähän päivään "sopivamman". Ja niinhän siinä kävikin... NOT! Oikeasti jännitin jälleen täysin turhaan. Borat Subsequent Moviefilm: Delivery of Prodigious Bribe to American Regime for Make Benefit Once Glorious Nation of Kazakhstan on täysin hävytön ja räävitön elokuva, ja samalla yksi hauskimmista uutuuskomedioista, minkä olen vuosiin nähnyt. Ai että tämä oli hauska ja hyvä leffa! Ihan ensimmäisen Boratin tasolle ei ylletä ja tietty uutuudenviehätys koko jutusta on tietty hiipunut, mutta kyseessä on silti great success jatko-osa!

Ensimmäisen osan tavoin ihan kaikki joutuu naurun ja pilkan kohteeksi. Kun maailma on mennyt eteenpäin viimeisten 14 vuoden aikana ensimmäisen elokuvan julkaisun jälkeen, on kiehtovaa nähdä, kuinka herkullisen kiusallisia ja hulvattomia tilanteita tällä kertaa irtoaa. Toistamiseen poloiset ja tietämättömät amerikkalaiset joutuvat näyttämään todellisen luonteensa ja katsoja ei voi olla loksauttamatta suutaan auki ja pyörittelemättä silmiään näille yksilöille. Hysteerisen hauskoja hetkiä tulee kerta toisensa perään ja on varmaa, että ensimmäisellä kerralla moni vitsi menee täysin ohi, kun yrittää vielä toipua edellisten tarjoamista huutonauruista. Minun täytyi jopa pistää leffa parissakin kohtaa tauolle, jotta minulta ei varmasti jäisi välistä seuraavia hauskuuksia. Ja silti olen varma, että uusilla katseluilla löydän elokuvasta uusia juttuja, enkä siis malta odottaa, että näen elokuvan uudestaan. Eli siis very nice!

Vaikka Borat Subsequent Moviefilm tuntuukin olevan todella nopeasti tehty (leffa kuvattiin tänä kesänä ja se on jo nyt katsottavissa), on tämä tekovauhti ollut tarpeellinen, sillä elokuva on äärimmäisen ajankohtainen. Maailmalla riehuva koronavirus on kirjoitettu mukaan leffan tarinaan ja Borat joutuukin niin kotikaranteeniin täysin tuntemattomien kanssa kuin maskien vastaiseen tapahtumaan, minkä järjestäjät pitävät koko virusta valheena. Leffa on myös tarkoituksella haluttu julkaista juuri Yhdysvaltojen presidentinvaalien aikaan. Vaikka Borat-hahmo itse esittäytyykin vannoutuneena "McDonald Trumpin" kannattajana, itse leffa on vahvasti latautunut anti-Trump-viestillä. Elokuva osoittaakin presidentin ja tämän läheisimpien virkamiesten mätiä puolia ja on jo nyt varmaa, että etenkin eräs Trumpille läheinen henkilö tulee joutumaan ongelmiin ja uutisiin sen vuoksi, mitä tässä leffassa paljastuu. Naughty naughty.

Sen lisäksi, että elokuva sisältää aivan mielettömän hauskoja juttuja ja julmaa komediaa, Borat Subsequent Moviefilmista löytyy myös todellista sydäntä. Tarinan keskiössä oleva isä-tytär-suhde on aidosti voimakas ja toimii paremmin kuin ensimmäisessä elokuvafilmissä nähty Boratin rakkaus Pamela Andersonia kohtaan. Kaikin puolin Borat Subsequent Moviefilm on loistokas paketti. Ensimmäisen osan tavoin se on erittäin fiksu, nokkelasti vähän joka suuntaan piikittelevä teos ja nyt jos koskaan on selvää, että elokuva tulee raivostuttamaan monet. Siitä päivästä lähtien, kun elokuvan teosta ilmoitettiin, ovat elokuvasta uutisoivien medioiden kommenttikentät olleet täynnä "#cancelborat2", "#cancelsachabaroncohen" ja "#boycottborat" hashtag-tunnuksia. Mielestäni on hienoa, että tänäkin päivänä Sacha Baron Cohenin kaltainen henkilö uskaltaa tehdä jotain tällaista. Ehdottomasti yksi vuoden parhaista elokuvista ja yksi viimeisen vuosikymmenen hauskimmista komedioista!

Ensimmäisen osan valedokumenttityyli on pidetty yllä jatko-osassakin. Käsikirjoitettujen ja improvisoitujen kohtausten yhdistely toimii toistamiseen erinomaisesti. Katsoja huomaa usein jännittävänsä, mihin tilanteet eskaloituvat, kun Boratin kohtaamat henkilöt eivät tiedä, mihin ovatkaan päätyneet. Koronaviruksen lisääminen käsikirjoitukseen on selvästi tapahtunut kuvausten aikana, sillä se ilmestyy mukaan leffassa niin yhtäkkiä, mutta toisaalta se on vain tarjonnut tekijöille kultalautasella uutta vahvaa materiaalia filmiä varten - etenkin kun näkee, mihin koko virushomma leffassa johtaa... Kuvaus on sujuvaa ja leikkauskin toimii mainiosti. Visuaaliset kikkailut ovat samanlaisia kuin viimeksi ja musiikeista löytyy tuttuja sävelmiä ja hoilauksia.

Yhteenveto: Borat Subsequent Moviefilm: Delivery of Prodigious Bribe to American Regime for Make Benefit Once Glorious Nation of Kazakhstan on yllättävänkin mahtava jatko-osa ja hysteerisen hauska komedia. Ihan ensimmäisen leffan tasolle ei nousta, mutta läpi elokuvan käydään kyllä lähellä. Filmi on yksi hulvattomimmista teoksista vuosiin ja sen aikana saa nauraa niin, että vatsaan sattuu. Elokuva pitää kenties jopa välillä pistää tauolle, jotta pystyy hetkeksi toipumaan yhdestä kohtauksesta, ennen kuin siirrytään seuraavaan. Kaikki joutuvat jälleen pilkan kohteeksi ja jatkuva julma läpänheitto takaa sen, että etenkin tänä päivänä moni tulee raivostumaan. Elokuva on erittäin ajankohtainen vitseissään ja filmi ottaakin vahvasti kantaa niin ihmisten suhtautumiseen koronavirusta kohtaan kuin Yhdysvaltojen presidentinvaaleihin. Ronskin huumorin keskellä elokuvassa sykkii suuri sydän, mikä syntyy Boratin ja hänen tyttärensä välisestä, yllättävän herkästä suhteesta. Sacha Baron Cohen on taas kerran huikean hyvä ja hauska Boratina, mutta yhtä lailla myös Maria Bakalova loistaa Tutar-tyttärenä. Elokuva on erittäin harvinainen onnistuminen komedioiden jatko-osissa, jotka on tehty yli kymmenen vuotta edeltäjänsä jälkeen. Vaikka tällaisen komedian julkaisu tänä vuonna on rohkeampaa kuin kenties koskaan, istuu leffa juuri tähän vuoteen täydellisesti. Borat Subsequent Moviefilm: Delivery of Prodigious Bribe to American Regime for Make Benefit Once Glorious Nation of Kazakhstan ilahduttaa suuresti ensimmäisen Boratin faneja. Mutta jos et pitänyt ensimmäisestä osasta ja se oli mielestäsi loukkaava ja sietämätön, kannattaa pysyä kaukana myös tästä, sillä wow wow wee waa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.10.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Borat Subsequent Moviefilm: Delivery of Prodigious Bribe to American Regime for Make Benefit Once Glorious Nation of Kazakhstan, 2020, Four by Two Films

Arvostelu: Charlien enkelit (Charlie's Angels - 2000)

CHARLIEN ENKELIT

CHARLIE'S ANGELS

Ohjaus: McG
Pääosissa: Cameron Diaz, Drew Barrymore, Lucy Liu, Bill Murray, Sam Rockwell, Kelly Lynch, Tim Curry, Crispin Glover, Matt LeBlanc, Luke Wilson, Tom Green ja Melissa McCarthy
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Charlien enkelit pohjautuu samannimiseen televisiosarjaan (Charlie's Angels), mikä pyöri televisioissa vuodesta 1976 vuoteen 1981. Sarjan suuren suosion vuoksi se päätettiin tietty kääntää elokuvamuotoon. Leffan teko ei ollut kuitenkaan helppoa, sillä Columbia Pictures -yhtiö ja ohjaajaksi valittu McG eivät olleet tyytyväisiä käsikirjoitusversioihin, joita tehtiin lopulta yli 30 ja joita työstivät yhteensä kahdeksantoista henkilöä. Lisäksi elokuvan kolmeen pääosaan oli vaikea löytää sopivat näyttelijät. Ehdolla olivat mm. Halle Berry, Helena Bonham Carter, Ashley Judd, Angelina Jolie, Jodie Foster, Gwyneth Paltrow, Uma Thurman, Kate Winslet, Reese Witherspoon, Penélope Cruz, Milla Jovovich, Jennifer Aniston, Ellen DeGeneres ja Julia Roberts, kunnes lopulta rooleihin valittiin Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu. Kuvauksissakin syntyi ongelmia, kun Liu ja McG eivät tulleet toimeen Ghostbusters - Haamujengistä (Ghostbusters - 1984) tutun Bill Murrayn kanssa. Liu sanoi Murrayn haukkuneen häntä näyttelijänä, kun taas McG kertoi Murrayn käyneen hänen kimppuunsa fyysisesti. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Charlien enkelit sai ensi-iltansa 22. lokakuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ihan positiiviset arviot ja se oli yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä teoksista. Itse näin leffan vasta muutama vuosi sitten, kun se tuli televisiosta ja minä suorastaan inhosin sitä. Leffan katsominen oli kuin tuskaa ja aika lailla yhtä kamalaa oli sen jatko-osan, Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003) katselu. Kun huomasin tämän elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin lopulta pitkän harkinnan jälkeen antaa tälle uuden mahdollisuuden - lähinnä, koska halusin käsitellä nämä kaksi teosta, ennen kuin katson ja arvostelen uuden, Suomessa teatterikierroksen väliin jättäneen Charlie's Angels -leffan (2019). 

Salaperäisen miljonääri Charlien kolme enkeleiksi kutsuttua huippuagenttia saavat tehtäväkseen etsiä siepatun ohjelmistonero Eric Knoxin, joka on kehittänyt järjestelmän, jolla voi paikantaa ihmisiä äänen perusteella.

Charlien enkeleinä, Nataliena, Dylanina ja Alexina nähdään tosiaan Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu, joista yksikään ei ole kovin hyvä näyttelijä. Olen Diazilta ja Barrymorelta nähnyt ehkä pari kelpo roolisuoritusta, mutta muuten he ovat usein aika kehnoja. Tässä leffassa he ovat kaikki kolme huonoja ja yhdistettynä välillä jopa sietämättömän surkeita. Kaikki kolme ylinäyttelevät minkä ehtivät ja hauskuuttamiseen sijaan lähinnä ärsyttävät. Heidän hahmonsakaan eivät ole mielenkiintoisia, vaan Natalie, Dylan ja Alex jäävät lopulta todella pinnallisiksi. Jos jotain kehuttavaa pitää sanoa, niin sentään Diaz, Barrymore ja Liu hyppäävät kaikki kolme täysillä mukaan toimintakohtauksissa.

     Elokuva pitää sisällään yllättävänkin isoja nimiä (joista osa on tosin tullut kuuluisaksi vasta vuosia leffan ilmestymisen jälkeen, kuten yhdessä kohtauksessa nopeasti esiintyvä Melissa McCarthy). Ghostbusters-tähti Bill Murray esittää John Bosleyta, Charlien jonkinsortin välikättä, joka lähettää enkelit tehtävilleen. Bosleyn on tarkoitus pitää kolmikosta huolta, mikä tosin paikoitellen näyttäytyy hieman pervomaisena "sugar daddy" -tyyppinä. Murray näyttää useaan otteeseen leffan aikana siltä, että olisi liian myöhään tajunnut, mihin on ryhtymässä, muttei voi enää purkaa sopimustaan (ei olekaan siis yllätys, ettei häntä tulla näkemään jatko-osassa).

Sam Rockwellkaan ei ole ollut vielä iso stara tätä elokuvaa tehdessään. Rockwell näyttelee Eric Knoxia, tietokoneneroa, jota enkelit etsivät. Kelly Lynch taas nähdään hänen assistenttinaan, Vivian Woodina. Tim Curry näyttelee enkeleiden pääepäiltyä, rikasta ja lipevää Roger Corwinia. Paluu tulevaisuuteen -elokuvasta (Back to the Future - 1985) monille tuttu Crispin Glover esittää mystistä salamurhaajaa, kun taas Frendit-sarjan (Friends - 1994-2004) tähti Matt LeBlanc näyttelee Alexin poikaystävää, elokuvanäyttelijä Jasonia. Natalien kiinnostuksen kohteena nähdään Luke Wilson. Drew Barrymoren entinen mies, koomikko Tom Green nähdään nopeasti raivostuttavan Chadin roolissa. Glover sopii oikein passelisti hullun murhaajan osaan psykoottisten silmiensä kera ja Curry on uskottava miljonäärinä. Silti läpi leffan tuntuu siltä, että hyvien näyttelijöiden lahjoja haaskataan.

Mielipiteeni ei valitettavasti muuttunut Charlien enkeleistä: tämä elokuva on aivan järkyttävän huono. Jos siitä täytyy väkisin löytää jotain positiivista hyvien (mutta alikäytettyjen) näyttelijöiden lisäksi, niin siinä on kyllä muutamia tyylikkäitä stuntteja taistelukoreografioiden aikana. Taisteluista huomaa, että The Matrix (1999) ilmestyi vuotta aiemmin, sillä toimintakohtaukset yrittävät epätoivoisesti kopioida samaa tyyliä. Lisäksi näin suomalaiselle katsojalle elokuva sisältää yhden aivan hulvattoman kohtauksen, missä enkelit puhuvat toisilleen salakielellä, mikä muuten sattuu olemaan suomi! Olin unohtanut koko kohtauksen ja itselläni kesti hetken ennen kuin tajusin, että minähän muuten ymmärrän, mitä kolmikko puhuu - vaikkakin ääntäminen on Diazin kohdalla todella kehnoa (ja juuri siksi niin hauskaa). Entistä paremman tästä kohtauksesta tekee se, ettei tekstityksissä lukeva suomennos täsmää siihen, mitä hahmot sanovat suomeksi! Kun Barrymore selvästi sanoo "Ei tietenkään", tekstityksissä lukee "Hymyilkää. Asiakas pelästyy."

Kaikki muu leffassa sai minut lähinnä pyörittelemään silmiäni ja ainakin kymmenen minuutin välein tarkistamaan, kauanko elokuvaa on vielä jäljellä. Suomikohtausta lukuunottamatta elokuvan huumori on todella ala-arvoista ja myötähäpeällistä seurattavaa. Enkelit saavat itsensä usein näyttämään totaalisilta idiooteilta, mutta se enemmänkin nolottaa kuin naurattaa. Filmi yrittää parissa kohtaa liikkua jonkin sortin itsetietoisella meta-tasolla - esimerkiksi kun alussa hahmot katsovat televisiota ja toinen tokaisee "Taas on televisiosarjasta tehty leffa". Tämä on samalla varmasti viittaus muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneeseen Vaarallinen tehtävä -elokuvaan (Mission: Impossible - 1996), mikä perustui samannimiseen televisiosarjaan (1966-1973). Charlien enkelit kuvittelee paikoitellen olevansa kuin Vaarallinen tehtävä, mutta leffasta puuttuu täysin jännite. Ei vain sen takia, että elokuva yrittää liikaa huumorinsa kanssa, vaan koska mistään ei tunnu olevan haastetta päähenkilöille. Kun katsojasta ei koskaan tunnu siltä, että päähenkilöt voisivat epäonnistua, on kaikki liian helppoa, eikä mikään oikein tunnu miltään.

Lisäksi itseäni ärsyttää todella paljon, kuinka pinnallinen ja teennäinen filmi on kyseessä. Elokuva yrittää usein olla todella feministinen, mutta samalla se esineellistää päähenkilöitään vähän väliä. Filmissä miehet esitetään jatkuvasti pervoina ja enkelit hyödyntävätkin kaiken aikaa vartaloitaan ja ulkonäköään tehtäviensä aikana. Toisaalta tällainen sotku ei ole ihme, kun huomaa, että ohjaaja McG ja käsikirjoittajatiimi Ryan Rowe, Ed Solomon ja John August ovat kaikki miehiä. Heidän vuoksi elokuva tuntuu kaiken aikaa siltä kuin se yrittäisi kovasti olla kunnon mimmileffa, olematta sitä lopulta ikinä. Charlien enkelit on monin tavoin jopa säälittävä raina.

Tekniseltä toteutukseltaan Charlien enkelit muistuttaa enemmän MTV:n musiikkivideota kuin elokuvaa. Se on kuvattu ja leikattu samoilla tyyleillä kuin 2000-luvun alun musiikkivideot. Taistelukohtauksista löytyy myös videopelimäisiä vivahteita. Useaan otteeseen ruutua jaetaan moneen osaan, jotta näytetään, mitä enkelit tekevät eri paikoissa. Vaikka aiemmin hieman kehuin leffan stuntteja, on mukana myös selkeästi vaijereilla toteutettuja mätkimisiä, mitkä saavat katsojan kohottelemaan kulmia. Tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten, mutta sentään aidot räjähdykset näyttävät hyvältä. Äänimaailma on joissain kohdissa yliampuva niin efektiensä kuin jatkuvasti jumputtavien biisivalintojensa takia.

Yhteenveto: Charlien enkelit on kiusallisen myötähäpeällinen ja muutenkin surkea elokuva. Huumoripuoli saa lähinnä pyörittelemään silmiä, eivätkä toimintakohtauksetkaan muutamista tyylikkäistä stunteista huolimatta vakuuta. Tarina ei koskaan nappaa mukaansa, eikä jännitettä löydy. Niinpä elokuva käy usein tylsyyden puolella ja jatkuvasti voi huomata vilkaisevansa kelloa. Tekninen toteutus muistuttaa enemmän musiikkivideota ja videopeliä kuin elokuvaa, mikä jo itsessään vaikeuttaa katselua. Pahinta on, että Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu ovat toinen toistaan huonompia pääosissa. He kyllä hyppäävät innolla mukaan kohtauksiin, mutta se johtaa jatkuvasti ylinäyttelemiseen, rasittavuuteen ja teennäisyyteen. Teennäisyys piinaa leffaa muutenkin läpikotaisin. Elokuva kuvittelee olevansa kovin feministinen ja rautainen mimmipläjäys, mutta miestekijöiden kautta toteutus kompastuu pahasti omaan nilkkaansa. Bill Murray, Crispin Glover, Sam Rockwell ja Tim Curry ovat kelvollisia osissaan, mutta heistä näkee välillä kauhistuksen, kun he ovat tajunneet, mihin kuraan ovatkaan ajautuneet. Charlien enkelit on yksi ilmestymisvuotensa huonoimmista teoksista ja kaikin tavoin nolo ja kehno ilmestys. Suomalaisille leffaa voi juuri ja juuri suositella salakielikohtauksen vuoksi, mutta senkin voi varmaan katsoa irrallisena YouTubesta, ilman että tarvitsee kärsiä läpi muuta elokuvaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Charlie's Angels, 2000, Columbia Pictures, Flower Films, Tall Trees Productions, Global Entertaiment Productions GmbH & Company Medien KG

Arvostelu: Honest Thief (2020)

HONEST THIEF

Ohjaus: Mark Williams

Pääosissa: Liam Neeson, Kate Walsh, Jai Courtney, Jeffrey Donovan, Anthony Ramos ja Robert Patrick

Genre: jännitys, toiminta

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Honest Thief on Liam Neesonin tähdittämä uusi toimintaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Steve Allrichin ja ohjaaja Mark Williamsin käsikirjoituksesta, jonka pohjalta kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2018. Leffan julkaisua on siirrelty useaan otteeseen alkuvuodesta puhjenneen koronavirustilanteen takia, mutta nyt vihdoin Honest Thief saapuu teattereihin myös Suomessa. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä - en tosin niinkään näyttelijöiden tai trailerin vuoksi, vaan koska olen jo pidemmän aikaa kaipaillut vilpitöntä ja rehtiä toimintahuttua, minkä parissa viihtyä mukavasti vajaan parituntisen ajan. Honest Thief vaikutti juuri siltä ja meninkin positiivisin mielin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Kaksitoista pankkia ryöstänyt Tom Carter päättää ilmiantaa itsensä ja antaa varastamansa yhdeksän miljoonaa dollaria takaisin, saadakseen pienemmän tuomion. Hänen suunnitelmansa menee kuitenkin pieleen, kun kierot FBI-agentit päättävätkin varastaa rahat itselleen.

Liam Neeson nähdään elokuvan pääroolissa Tom Carterina, joka on aika samanlainen tyyppi kuin monet Neesonin toimintahahmoista. Nimi vain vaihtuu eri leffojen myötä, mutta pääasia on, että Neeson murjoo pahiksia turpaan ja ärisee puhelimeen siitä, kuinka aikoo kostaa heille jostakin. Neeson tarjoaa hyvin pitkälti juuri sitä, mitä häneltä nykyään odottaakin. Tällä kertaa hänen hahmonsa on vain liian rehti rosvo, joka rakkauden vuoksi päättää palata kaidalle polulle. Jotta tekijät voivat perustella pankkirosvon taistelutaidot, on Tomista tottakai tehty jokin ex-sotilas.

Elokuvassa nähdään myös Kate Walsh Tomin rakkauden kohteena, Anniena, jonka vuoksi Tom on valmis antautumaan, sekä Jeffrey Donovan, Jai Courtney, Anthony Ramos ja Terminator 2 - Tuomion päivän (Terminator 2: Judgment Day - 1991) T-1000 -pahiksena parhaiten tunnettu Robert Patrick FBI:n agentteina, joista jotkut haluavat napata Tomin ja toiset taas pitää tämän ryöstämät miljoonat itsellään. Walsh on mainio pari Neesonille ja heiltä löytyy sopivaa kemiaa. Patrickin näkeminen leffassa on aina ilo, sillä häntä ei nykyään paljoa valkokankailla päästä näkemään. Hän sopiikin erittäin hyvin FBI-konkariksi. Courtney, Ramos ja Donovankin suoriutuvat osistaan sujuvasta - etenkin Donovan, jonka esittämä agentti Meyers nousi kirkkaasti omaksi suosikikseni hahmoista. Omaa avioeroaan läpi leffan selvittävä Meyers on hilpeä heppu muuten aika kivikasvoisten tyyppien keskellä.

Honest Thief oli juuri niin anteeksipyytelemättömän rehti pöljä toimintajännäri, että se toimi itselleni oikein passelisti. Luultavasti minä tahansa muuna vuotena elokuva olisi tuntunut täysin teattereiden täytteeltä tai sitten se olisi heivattu suoraan DVD:lle tai suoratoistopalveluun, mutta nyt vuonna 2020 tämä raina taitaa olla juuri sitä, mitä teatterit kaipaavatkin. Elokuva kuljettaa katsojan sopivasti pois arjen ikävyyksistä vähän yli puoleksitoista tunniksi. Leffa ei todellakaan riko mitään rajoja, mullista lajityyppiään tai tee oikeastaan mitään, mitä ei oltaisi jo aiemmin nähty (Neeson itse on tehnyt tällaisia tusinapätkiä useammankin), mutta kumma kyllä, tässä on jotain kovin viehättävää ja viihdyttävää.

Vaikka Neesonin ja Walshin väliltä löytyykin kemiaa, heidän väliset lässynlää "olet minun kaikkeni" -keskustelut samanaikaisesti niin huvittavat kuin kyllästyttävät. Tarina on täysin ennalta-arvattava, mutta jotta rattaat pysyvät liikkeessä niin kauan, että lopputulosta voi kutsua koko illan elokuvaksi, eivät hahmot tietenkään voi tehdä loogisia ratkaisuja asioiden korjaamiseksi. Leffa tuntuu kuitenkin täysin tiedostavan oman hupsuutensa. Tiettyjen repliikkien kautta se tuntuu jopa sanovan katsojalle, että "joo, me tiedetään, tämä nyt on vähän tällainen filmi" ja samalla se sai itseni katsomaan tiettyjä ilmiselviä vikoja sormieni läpi. Seasta löytyy muutama hilpeä vitsi, pari ihan jännittävää kohtausta, sekä viihdyttävää takaa-ajoakin. Eli oikein passeli pläjäys, minkä unohtaa lähes heti sen päätyttyä.

Ohjaaja Mark Williams on tätä ennen ohjannut vain yhden filmin, Gerard Butlerin tähdittämän draamateoksen A Family Man vuodelta 2016. Williamsin ohjaus onkin hieman hakusessa, mutta kun hänellä on pääosassa Liam Neeson, joka osaisi tehdä näitä rainoja vaikka unissaan, helpottuu Williamsin homma huomattavasti. Hänen käsikirjoituksensa yhdessä Steve Allrichin kanssa ei tarjoa yllätyksiä, mutta he onnistuvat silti pitämään menon tarpeeksi mielenkiintoisena. Kuvaus on ihan tyylikästä, eivätkä toimintakohtaukset onneksi syyllisty yliampuvaan kameranheiluntaan ja silppuleikkaukseen. Elokuvan tehosteet ovat kuitenkin hämmästyttävän kehnot ja mukana on yksi räjähdys, mikä olisi näyttänyt keskeneräiseltä kymmenenkin vuotta sitten. Äänimaailma on sentään oivallinen ja Mark Ishamin säveltämät musiikit jumputtavat sopivasti taustalla, ilman että ne koskaan oikeasti erottuvat joukosta.

Yhteenveto: Honest Thief on kelpo toimintajännäri, mikä ei edes yritä keksiä pyörää uudestaan, vaan haluaa vain tarjota helppoa viihdettä kevyiden trillereiden ystäville ja sitä se kyllä tekee. Elokuva on jopa itsetietoinen omasta hölmöydestään, saaden siten katsojankin katsomaan selkeitä ongelmia sormien läpi. Romanttinen puoli on dialogiltaan aika tyhjänpäiväistä lässyttelyä, tarina on ennalta-arvattava ja monessa kohtaa hahmot hoitavat hommat tahallisen vaikeasti, jotta kestoa saadaan pidennettyä. Ja silti elokuva kestää vain hieman yli puolitoista tuntia. Liam Neeson kuitenkin murisee mahtavasti tuttuun tapaansa ja muutkin näyttelijät vähintään ajavat asiansa. Jeffrey Donovan on aidosti lystikäs avioeroaan vähän väliä selvittelevänä FBI-agenttina. Toimintaa on tarpeeksi, pari kelpo vitsiä mahtuu sekaan ja pikkuruinen jännityskin löytyy. Jos leffa olisi ilmestynyt viime vuonna, olisivat sen viat kehnoine digiräjähdyksineen olleet niin selviä, että olisin luultavasti antanut ainakin puoli tähteä pienemmät pisteet. Nyt Honest Thief oli kuitenkin juuri sitä, mitä siltä toivoinkin. Tällaista elokuvaa olen kaipaillut lähes koko kuluneen vuoden ajan. Katsonko leffaa koskaan uudestaan? Ehkä. Muistanko leffan olemassaoloa enää parin viikon päästä? Tuskin. Viihdyinkö leffan parissa? Erittäin mainiosti!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Honest Thief, 2020, Argonaut Entertainment Partners, Briarcliff Entertainment, Cutting Edge Group, Dreadnought Films, Honest Thief Productions, Ingenious Media, J Cubed Film Finance, Samuel Marshall Productions, Sprockefeller Pictures, Zero Gravity Management

Arvostelu: Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990)

TANSSII SUSIEN KANSSA

DANCES WITH WOLVES

Ohjaus: Kevin Costner
Pääosissa: Kevin Costner, Mary McDonnell, Graham Greene, Rodney A. Grant, Floyd Red Crow Westerman, Jimmy Herman, Nathan Lee Chasing His Horse, Robert Pastorelli, Tony Pierce ja Larry Joshua
Genre: draama, western
Kesto: 3 tuntia 1 minuuttia - Special Edition: 3 tuntia 56 minuuttia
Ikäraja: 16

Tanssii susien kanssa perustuu Michael Blaken samannimiseen kirjaan vuodelta 1988. Blake työsti tarinan alunperin elokuvakäsikirjoitukseksi, muttei saanut sitä myytyä, jolloin näyttelijä Kevin Costner ehdotti, että hän muokkaisi sen kirjaksi. Blake teki niin, mutta hänellä kesti kauan saada kirja myytyä. Kun kirja oli saatu julkaistua, Costner osti sen elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 1989 ja lopulta Tanssii susien kanssa sai maailmanensi-iltansa 19. lokakuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Toisin kuin ennustettiin, elokuva oli iso menestys, mikä sai paljon ylistystä kriitikoilta ja mikä voitti useita palkintoja, kuten seitsemän Oscaria (mm. paras elokuva, ohjaus, kuvaus ja paras musiikki) kahdestatoista ehdokkuudestaan. Itse en ollut koskaan nähnyt filmiä aiemmin, mutta olin toki tiennyt siitä jo vuosia. Kun huomasin, että leffa juhlii 30-vuotissyntymäpäiväänsä, päätin vihdoin katsoa elokuvan ja teinkin niin yhdessä isäni ja serkkuni kanssa.

Vuonna 1863 Yhdysvaltain sisällissodan aikaan luutnantti John J. Dunbar lähetetään huolehtimaan kaukaisesta vartioasemasta yksin. Siellä John kohtaa sioux-intiaaniheimon, jonka kanssa hän ystävystyy, vaikka se tarkoittaakin sitä, että hänet tuomitaan petturiksi armeijan silmissä.

Pääroolissa luutnantti John J. Dunbarina nähdään elokuvan ohjaaja Kevin Costner, josta en ole koskaan erityisemmin innostunut näyttelijänä. Costner osaa kyllä näytellä, mutta hänestä löytyy myös tiettyä puisevuutta ja tylsyyttä, mikä on saanut minut usein ihmettelemään, miksi hänestä nousi niin iso stara? Tässä Costner kuitenkin toimii pääasiassa oikein hyvin, vaikka ohjaa itseään. Luutnantti Dunbar on aika haaveileva ja pohtiva tapaus, mihin Costner sopii, etenkin äänensä kautta. Dunbarin kirjoittaessa päiväkirjaansa, elokuvassa kuullaan hänen kertojaääntään ja jokin Costnerin äänessä on hyvin rauhoittavaa ja miellyttävää. Tiukan paikan tullen Dunbar on valmis tositoimiinkin ja on kiinnostavaa seurata, kuinka hän käyttää eri taitojaan selvitäkseen tilanteista.

Luutnantti Dunbarin kohtaamiin sioux-intiaaneihin kuuluvat mm. päällikkö Kymmenen Karhua (Floyd Red Crow Westerman), hiljainen Potkiva Lintu (Graham Greene), soturi Tuuli Hiuksissaan (Rodney A. Grant), sekä heimon tavoille oppinut valkoihoinen nainen Seisoo Nyrkki Pystyssä (Mary McDonnell). Westerman, Greene ja Grant tekevät kaikki erinomaista työtä ja heistä huokuu oikeanlainen arvokkuus ja mystisyys, mutta valitettavasti McDonnell ei onnistu vakuuttamaan. Jokin hänen näyttelemisessään tuntui vain yli- tai alisuorittamiselta, eikä hän ollut kummoinen roolissaan. Intiaanihahmot olivat ainakin itselleni pääasiassa mielenkiintoisempia tapauksia kuin itse Dunbar, joten elokuva oli koukuttavimmillaan, kun Dunbar alkoi opetella heidän kanssaan uusia tapoja ja opetti heille vastaavasti omia tapojaan.
     Elokuvassa nähdään myös Robert Pastorelli idiootti Timmonsina, sekä Tony Pierce ja Larry Joshua ärsyttävinä armeijan sotilaina. Maininnan arvoinen on myös vartioaseman lähistöllä kiertelevä susi, mille Dunbar antaa nimeksi "Kaksi Sukkaa" sen tassujen värien vuoksi ja jota esittää kaksi koulutettua sutta Teddi ja Buck.

Hyvin nopeasti käy selväksi, ettei Tanssii susien kanssa kaltaista elokuvaa enää tehtäisi tänä päivänä - tai ainakaan se ei olisi rahallisesti kannattavaa. Westernleffat ovat muutenkin kuoleva laji Hollywoodissa, minkä lisäksi tällä sattuu olemaan kestoa kolme tuntia (neljä tuntia, jos katsoo pidennetyn version), eikä kyseessä todellakaan ole erityisen nopeatempoinen tapaus. Tanssii susien kanssa kulkee eteenpäin rauhallisesti, eikä sillä ole kiire minnekään. Se pysähtyy kaiken aikaa ihastelemaan mielettömän upeita maisemia, joissa ihmisen kädenjälki ei vielä näy ja siinä on useita hiljaisia hetkiä, joissa hahmot vain ovat, eivätkä tee mitään erityistä tai juonta edistävää. Monille nykynuorille tämä tekee filmistä todella raskassoutuisen, enkä ihmettele, jos monet kutsuisivat elokuvaa tylsäksi. Vielä muutamia vuosia sitten olisin itsekin pitänyt tätä pitkäveteisenä. Nyt olin lähinnä hämilläni, kuinka hyvin elokuva onnistuikaan nappaamaan minut mukaansa. Amerikan alkuasukasheimot ovat tunnettuja läheisestä suhteestaan luontoon ja siksi on vain osuvaa ja äärimmäisen tärkeää, että elokuva jaksaa keskittyä maisemiin niin paljon. Suuren osan leffasta vain ihailin kauniita kuvia ja harmittelin päässäni, ettei tällaisia elokuvia enää tehdä.

On hyvä, että elokuva vie aikansa, kun ottaa huomioon, kuinka kauan aikaa Dunbar leffan mukaan viettää aikaa vartioasemalla. Tutustuminen siouxeihin vie myös oman aikansa ja kuten sanoin, on todella kiehtovaa seurata, kun eri kulttuurien edustajat alkavat opettamaan toisiaan. Leffa osoittaa, kuinka kielimuuri ei lopulta ole este, jos löytyy yritystä ja sinnikkyyttä. Näistä hetkistä löytyy myös oivaa huumoria, eikä kyseessä todellakaan ole mikään totinen draamateos. Muutamasta kohtaa löytyy lisäksi vauhtia, kun intiaanit esimerkiksi jahtaavat biisoneita tai kun siouxit taistelevat toista heimoa vastaan. Ja tietysti leffa sisältää romantiikkaakin ja siitä itse asiassa minulta löytyy kritisoitavaa. Elokuvan rakkaustarina ei nimittäin mielestäni täysin toimi. Costnerilta ja McDonnellilta ei erityisemmin löydy kemiaa, jolloin elokuva käy silloin hieman pitkäveteiseksi, kun se alkaa tosissaan keskittyä rakkauspuoleen. Pidinkin elokuvan ensimmäisestä puoliskosta enemmän kuin toisesta. Vasta loppupäässä leffan kesto alkoi tuntumaan ja tarinan olisi voinut viedä päätökseen aikaisemmin. Jos McDonnellin tilalla olisi joku toinen ja romanssi toimisi paremmin, pitäisin Tanssii susien kanssa -elokuvaa kokonaisuutena erinomaisena. Jo nyt se on kuitenkin mielestäni hieno teos, mistä löytyy paljon erinomaisia asioita ja hetkiä. Veikkaan, että tulevaisuudessa uudelleenkatselut ja oma ikääntymineni saavat minut arvostamaan elokuvaa enemmän.

Näyttelemistä parempaa työtä Costner tekee ohjaajana. Costner luo elokuvaan mukaansatempaavan tunnelman, vaikka tarina kulkee hitaasti eteenpäin. Hän ymmärtää, kuinka tuoda luonnon merkitys mukaan filmiin ja jo vuonna 1990 oli rohkea ratkaisu käyttää näin paljon aikaa maisemakuviin. Käsikirjoituksesta vastaa Tanssii susien kanssa -kirjan kirjoittanut Michael Blake, joka tosiaan alunperinkin halusi kertoa tarinan elokuvan muodossa. Blaken teksti on oivallista ja hän käyttää kertojaääntä hyödyksi taidokkaasti. Tanssii susien kanssa on todella upeasti kuvattu ja pääasiassa erittäin hyvin leikattu. Valaisu on yökohtauksissa oivallista, minkä lisäksi 1860-luvun lavasteet ja asut ovat hienosti toteutetut. Äänipuolikin on hyvin rakennettu ja tekijät ovat tienneet, milloin hyödyntää hiljaisuutta ja milloin soittaa John Barryn mainioita sävelmiä.

Elokuvasta on olemassa noin tunnin pidempi, eli yhteensä neljä tuntia kestävä versio. Mukana on paljon pidennettyjä ja kokonaan uusia kohtauksia, minkä lisäksi jotkut kohtaukset ovat hieman eri tavalla järjesteltyjä. Itse näin kolmen tunnin teatteriversion, mutta aion seuraavan kerran katsoa pidennetyn version, vaikka hieman karmiikin, jos se sitten tuntuu mielestäni pitkäveteiseltä...

Yhteenveto: Tanssii susien kanssa on hieno lännenelokuva, millaista ei enää tänä päivänä tehtäisi - ainakaan tässä mittakaavassa. Kolmen tunnin kestoon mahtuu paljon rauhallista olemista ja maisemien ihastelua. Jos leffa tehtäisiin vuonna 2020, siitä leikattaisiin vähintäänkin puoli tuntia pois. Monille nuorille katsojille elokuva voi tuntua pitkäveteiseltä ja vaikka täytyy myöntää, että loppupäässä kesto alkoi kyllä tuntumaan (lähinnä hieman kömpelön rakkaustarinan vuoksi), olin muuten täysin myyty. Kevin Costner onnistui vakuuttamaan minut ohjaustaidoillaan. Sioux-intiaanien ollessa vahvasti yhtä luonnon kanssa, on myös hyvä, että elokuvakin jaksaa ihastella luonnon ihmeitä - etenkin kun elokuva on näin huikean hyvin kuvattu. Kulttuurien kohtaamista on kiehtovaa seurata ja siihen mahtuu myös paljon hilpeitä tilanteita. Jännitystä on luvassa, eikä toimintaakaan puutu. Mary McDonnellin mitäänsanomattoman roolisuorituksen vuoksi romanttinen puoli kuitenkin lässähtää ja tiputtaa pisteitä. Siitä huolimatta Tanssii susien kanssa on upea filmi, mikä kaikkien westernfanien ja kunnon elokuvaharrastajien täytyy katsoa ainakin kerran elämässään. Siitä huolimatta en olisi itse antanut tälle kaikkia pystejä, eikä kyseessä ole mielestäni ilmestymisvuotensa paras teos. Se rooli menee omissa silmissäni joko Mafiaveljille (Goodfellas - 1990), Saksikäsi Edwardille (Edward Scissorhands - 1990) tai Piinalle (Misery - 1990).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dances with Wolves, 1990, Tig Productions, Majestic Films International, Allied Filmmakers