Arvostelu: Ystäväni krokotiili (Lyle, Lyle, Crocodile - 2022)

YSTÄVÄNI KROKOTIILI

LYLE, LYLE, CROCODILE

Ohjaus: Will Speck ja Josh Gordon

Pääosissa: Winslow Fegley, Shawn Mendes, Constance Wu, Scoot McNairy, Javier Bardem, Brett Gelman, Ego Nwodim ja Lyric Hurd

Genre: komedia, musikaali

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 7

Lyle, Lyle, Crocodile, eli suomalaisittain Ystäväni krokotiili perustuu Bernard Waberin lastenkirjoihin The House on East 88th Street (1962) ja Lyle, Lyle, Crocodile (1965). Kirjojen pohjalta oli jo vuonna 1987 tehty animoitu HBO-spesiaali Lyle, Lyle, Crocodile: The Musical - The House of East 88th Street, mutta vuonna 2021 ilmoitettiin, että Sony-yhtiö työsti kunnon elokuvaa aiheesta. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja lopulta Ystäväni krokotiili sai ensi-iltansa lokakuussa 2022. Itselleni Waberin kirjat eivät ole tuttuja, mutta kiinnostuin leffasta, kun näin yllä olevan julisteen laulavasta krokotiilista kylpemässä. Minua harmittikin, kun elokuva tuotiin Suomen teattereihin pelkästään suomeksi dubattuna ja kun Ystäväni krokotiili saapui vuokrattavaksi alkuperäisellä englanninkielellä, päätin heti katsoa sen.

Primmin perhe muuttaa uuteen kotiin New Yorkissa. Talonsa ullakolta perheen lapsi Josh löytää laulavan krokotiilin nimeltä Lyle.

Constance Wu ja Scoot McNairy näyttelevät Primmin pariskuntaa Katieta ja Josephia, Winslow Fegleyn esittäessä heidän poikaansa Josh Primmiä. Perhe muuttaa New Yorkiin Joseph-isän uuden opettajatyön perässä. Katie-äiti taas on kokkikirjailija, joka määrää tarkkaan, mitä perheen ruokapöytään on soveliasta laittaa tarjolle. Josh-pojalla ei kavereita ole ja uudessa koulussakin hän on lähinnä ulkopuolinen. Kaikki muuttuu, kun eräänä yönä Josh käy perheen uuden talon ullakolla ja löytää sieltä laulavan krokotiilin, Lylen (äänenä laulajatähti Shawn Mendes), josta muodostuu Joshin paras ystävä. Nuori Fegley on mainio roolissaan alakuloisena Joshina, jonka maailma mullistuu Lylen kautta. Wu ja McNairy ovat myös hyviä pojan vanhempina, jotka suhtautuvat leffan tapahtumiin eri tavoin. Mendes esittelee laulutaitojaan Lylenä, joka voittaa välittömästi katsojien sydämet suloisuudellaan ja hupsuudellaan.

     Elokuvassa nähdään myös Javier Bardem Lylen alkuperäisenä omistajana, show-mies Hector P. Valentina, sekä Brett Gelman Primmin äksynä alakerran naapurina, herra Grumpsina. Bardem ja Gelman ovat hyvässä vedossa rooleissaan. Gelman istuu täydellisesti jatkuvasti valittavaksi ja kissaansa Lorettaa hemmottelevaksi naapuriksi, Bardemin heittäytyessä valloittavasti Valentina, joka on yrittänyt tehdä Lylestä show'nsa vetonaulaa, mutta heikoin tuloksin, Lylen ramppikuumeen vuoksi.

Vaikka kiinnostuinkin Ystäväni krokotiilistä, en odottanut siltä kovinkaan paljoa, sillä yleensä tällaiset oikeita näyttelijöitä ja digianimoituja eläimiä yhdistelevät lastenelokuvat eivät ole kovin kaksisia. Olenkin erittäin ilahtunut, sillä Ystäväni krokotiili osoittautui riemastuttavan mainioksi hyvän mielen leffaksi, joka viehättää takuulla niin lapsia kuin lapsenmielisiä aikuisiakin. Tarinallisesti se ei mitään erityisiä ihmeitä tarjoa ja välillä juonikuvioiden seuraaminen vaatii katsojalta hyväksymään pieniä epäkohtia, mutta leffa on yksinkertaisesti niin miellyttävä ja suloinen, että sen mahdollisista vioista ei pahemmin edes jaksa kiinnostua.

Tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee vauhdilla, kun kertomus laulavan krokotiilin kanssa ystävystyvästä pojasta vie mukanaan. Hymy nousee jatkuvasti huulille, välillä pääsee ihan nauramaan ääneen ja aikuisten mielestä takuulla ennalta-arvattava loppuhuipennus voi saada lapset jännittämään, että mitenköhän kaikessa käy? Kuten arvata saattaa, leffa on täynnä musikaalinumeroita, sisältäen toinen toistaan parempia rallatuksia, jotka jäävät soimaan päässä vielä pitkäksi aikaa. Mitäpä muuta voikaan odottaa duolta Benj Pasekilta ja Justin Paulilta, jotka ovat aiemmin tehneet hittilauluja muun muassa elokuviin La La Land (2016) ja The Greatest Showman (2017)? Elokuvan isoimmaksi hitiksi on noussut tunnelmaa nostattava Top of the World, mutta omiksi suosikeiksi nousivat duetot Take a Look at Us Now ja Rip Up the Recipe, jotka saavat väkisinkin tanssijalan vipattamaan.

Elokuvan ovat ohjanneet Will Speck ja Josh Gordon, jotka pitävät ilahduttavan sympaattista tunnelmaa hyvin yllä. William Daviesin käsikirjoitus on simppeli, mutta sitäkin tehokkaampi, eikä se onneksi lähde ammuskelemaan yli leffan edetessä. Ystäväni krokotiili on myös hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja asut oivalliset. Lyle-krokotiili on hieno ja ennen kaikkea hurjan söpö digiluomus, joka toimii hyvin yhdessä oikein näyttelijöiden kanssa. Sen sijaan naapuri Grumpsin kissa Loretta on häiritsevä epäaitoudessaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja laulujen ohessa Matthew Margesonin säveltämä musiikki tunnelmoi miellyttävästi taustalla.

Yhteenveto: Ystäväni krokotiili on yllättävän mainio koko perheen musikaali, josta voivat nauttia niin lapset kuin aikuisetkin. Tarina ei erityisiä yllätyksiä tai säväytyksiä tarjoa, loppupää vaatii katsojalta aikamoisia uskonloikkia ja naapurinkissa on aika kehnosti animoitu, mutta muuten filmi toimii todella hyvin. Josh-pojan ja Lyle-krokotiilin ystävystymistä on ilahduttavaa seurata ja elokuva nostattaakin erittäin hyvän fiiliksen, pitäen jatkuvasti hymyä katsojan huulilla. Näyttelijät ovat hyviä rooleissaan ja musikaalinumerot tarjoavat todella tarttuvia lauluja, jotka jäävät herkästi soimaan päässä loppupäiväksi. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan pääasiassa onnistunut ja Lyle-krokotiili on hieno digiluomus, joka valloittaa katsojan sydämet heti. Oikeita näyttelijöitä ja tietokoneella luotuja eläimiä yhdistävistä lastenleffoista Ystäväni krokotiili on ehdottomasti yksi parhaista ja suosittelenkin sitä lämpimästi perheen yhteiseen leffahetkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lyle, Lyle, Crocodile, 2022, Sony Pictures Entertainment, Sony Pictures Animation, Hutch Parker Entertainment, Speck & Gordon

Arvostelu: Come Play (2020)

COME PLAY

Ohjaus: Jacob Chase

Pääosissa: Azhy Robertson, Gillian Jacobs, John Gallagher Jr., Winslow Fegley, Jayden Marine, Gavin MacIver-Wright ja Eboni Booth

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 16

Come Play on Jacob Chasen ohjaama kauhuelokuva, mikä pohjautuu Chasen omaan lyhytelokuvaan Larry vuodelta 2017. Chase sai vakuutettua tuottajia tarinansa potentiaalista koko illan elokuvana ja loppuvuodesta 2018 leffan teko lähti kunnolla käyntiin. Kuvaukset alkoivat ja nyt Come Play saa ensi-iltansa. Itse olin hieman ristiriitaisissa tunteissa filmiä kohtaan, sillä vaikka näin halloweenin aikaan haluankin kovasti nähdä uusia kauhuelokuvia, tiedostan myös, kuinka liiankin moni leffa genrestä on aikamoista kökköä. Peläten pahinta, mutta toivoen parasta, menin katsomaan Come Playn sen lehdistönäytökseen muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Non-verbaalinen ja autistinen poika Oliver on erilaisuutensa vuoksi vailla ystävää, eikä hän saa lohtua edes eron keskellä olevista vanhemmistaan. Eräänä iltana hän löytää puhelimestaan sadun Larrysta, olennosta, joka kaipaa ystävää. Mitä pidemmälle Oliver satua lukee, sitä todellisemmalta ja uhkaavammalta Larryn läsnäolo alkaa tuntua...

Elokuvan pääroolissa nuorena Oliverina nähdään Azhy Robertson, joka on nappivalinta osaansa. Autisminsa vuoksi Oliver ei puhu, vaan on hyvinkin sisäänpäin sulkeutunut ja kommunikoi lähinnä tekstiä puheeksi muuttavan puhelinsovelluksen kautta. Tämän vuoksi muut hänen koulussaan pitävät häntä outona, eikä Oliverilla ole ystäviä. Ei olekaan ihme, että kyyryselkäinen ja pitkäraajainen Larry-olento valitsee juuri hänet kohteekseen. Robertson tulkitsee hienosti vaativan hahmonsa vaikeita eleitä ja ilmeitä, välittäen paljon tunteita, vaikkei pääsekään puhumaan leffassa.

Oliverin eron kynnyksellä olevina vanhempina, Sarahina ja Martyna taas nähdään Gillian Jacobs ja John Gallagher Jr. Näyttelijäkaksikko tuo taidokkaasti esille haasteet Oliverin kaltaisen lapsen kasvatuksessa, sekä kumpikin omalla tahollaan erilailla ilmenevän rakkautensa poikaansa kohtaan. Etenkin Jacobs tekee todella hyvää työtä huolehtivana äitinä. Gallagher Jr:n esittämä Marty taas ei oikein osaa olla isä, mistä kehkeytyykin kiinnostava kehityskaari hahmolle.

Come Playsta löytyy kyllä omat ongelmansa (esimerkiksi paikoitellen tuntuu ihan liikaa, että Nickelodeon ja Paavo Pesusieni ovat olleet isoja sponsoreita leffassa), mutta pääasiassa olin onneksi huojentunut siitä, että kyseessä on oikein menevä ja toimiva kauhuleffa, minkä tulen varmasti katsomaan joskus uudestaan tulevien vuosien halloweeneina. Vaikka mukana onkin muutama pöljä ja täysin turha äkkisäikäytys, on kauhu muuten oivallisesti toteutettu. Ohjaaja Jacob Chase ymmärtää sen, että Larry toimii tehokkaimmin silloin, kun sitä ei näe. Hän haluaakin lähinnä rakentaa ahdistavaa tunnelmaa, joka Larryn tavoin hivuttautuu ruudulta ulos ja ympäröi katsojan. Uhkaa ei näe, mutta se on ehdottomasti olemassa. Chase myös veikeästi päivittää nykyaikaan tuttuja kauhuelokuvien kirjastoista löytyviä urbaaneja legendoja, kun Oliver löytääkin Larryn sadun puhelimestaan. Etenkin kuvituksensa puolesta Larryn satu on karmiva ja hahmon mytologia kiehtova.

Sen lisäksi, että leffa saa aidosti jännittämään niin Larryn uhkan vuoksi kuin pidettävien hahmojen puolesta, siitä myös löytyy sydäntä, mikä monista kauhuleffoista puuttuu. Äidin rakkaus lastaan kohtaan on voimakkaasti toteutettu ja yksi filmin kantavista voimista. Elokuva ei myöskään ole pelkkää tyhjänpäiväistä höttöä, vaan sillä on sanottavaa siitä, kuinka ihmiset tuppaavat tuomitsemaan muut erilaisuutensa vuoksi. Vaikka Larry onkin karmiva, katsoja ymmärtää, miksi Oliver silti kokee vetoa olentoon, molempien ollessa yksinäisiä ja ystävää vailla. Larryn ystävyyteen vain kuuluvat omat ehtonsa, miksi Oliverin kannattaisi pysyä ihmisissä. Tämän lisäksi leffa myös huomauttaa osuvasti siitä, kuinka paljon nykypäivän lapset viettävät aikaa erilaisten ruutujen äärellä ja mitä vaaroja on vaanimassa ihan vain puhelimessakin. Tätä viestiä katsoja voi pohtia samalla, kun katsoo Come Playta joltain ruudulta - oli kyseessä sitten valkokangas, televisio, tabletti tai puhelin. 

Chasen ohjaama alkuperäinen Larry-lyhäri on erittäin simppeli ja siksi myös tehokas. Chase on kuitenkin onnistunut rakentamaan kunnon kertomuksen tämän lyhärin ympärille ja ujuttamaan Larrysta tuttuja hetkiä koko illan leffaansa. Paikoitellen tällaisesta lyhytelokuvan pidentämisestä kunnon filmiksi tulee mieleen muutama vuosi sitten ilmestynyt karmiva Lights Out (2016), minkä syntytarina on hyvin samanlainen. Lights Outissa ja Come Playssa on muutenkin jotain samanlaista ja helposti voisikin ajatella, että elokuvat tapahtuvat samassa maailmassa. Sen siitä saa, kun on Marvel-leffojen ja Kirottujen (The Conjuring - 2013-) myötä liian tottunut siihen, että kaikki ovat nykyään samaa universumia keskenään. Tekniseltä toteutukseltaan Come Play on myös oivallinen. Parissa kuvassa, joissa Larry on liian selvästi näkyvillä, olennon digitaalisuus paistaa läpi, mutta muuten mörkö toimii erittäin hyvin. Kuvaus on sujuvaa, vaikka mukana on jopa huvittavan monta "pelottavaa" otosta perheen talosta yöaikaan. Lavasteet toimivat, valaisu on tyylikästä ja muutamia tympiviä böö-pelotteluääniä lukuunottamatta äänimaailma on mainio. Roque Bañoksen säveltämät musiikit luovat lisätunnelmaa ja Larryn kehon päästämät rutisevat äänet ovat tehokkaat.

Yhteenveto: Come Play on oiva kauhuelokuva, mistä löytyy niin karmivaa henkeä ja pelottava monsteri kuin myös aitoa sydäntä, sekä viestiä lasten puhelimenkäytöstä. Larry-mörön satu on kiehtova, vaikkakin epämiellyttävä, joten ei ole ihme, kuinka hahmot jatkuvasti kokevat vetoa tarinan jatkamiseen. Samalla jännite rakentuu ja kasvaa hitaasti, johtaen kutkuttavan tiivistunnelmaiseen loppuhuipennukseen. Parhaiten Larry toimii, kun sitä ei näe, mutta hirviö on hyytävä myös liikkuessaan siluettina taustalla. Olennon digitoteutus on hieman kömpelö lähikuvissa, mutta ohjaaja Jacob Chase on selvästi tietoinen tästä, eikä nostakaan mörköä näkyviin kuin vain silloin, kun on ihan pakko. Äidin rakkaus lastaan kohtaan tekee filmistä karmivan lisäksi myös hyvin sydämellisen ja sympaattisen. Gillian Jacobs on mainio äitinä ja Azhy Robertson on nappivalinta päärooliin Oliver-pojaksi. Tietyistä heikkouksistaan ja liiallisesta Paavo Pesusienen mainostamisesta huolimatta Come Play on oikein mainio monsterikauhuilu tälle halloweenille ja suosittelenkin sitä erittäin lämpimästi yksin tai etenkin kavereiden kanssa vietettävään kauhuleffailtaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.10.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Come Play, 2020, Amblin Partners, Reliance Entertainment, The Picture Company