Gary (2026) - spesiaaliarvostelu

GARY

Ohjaus: Christopher Storer

Näyttelijät: Ebon Moss-Bachrach, Jon Bernthal, Gillian Jacobs ja Marin Ireland

Genre: draama

Kesto: 1 tunti

Ikäraja: 16

Christopher Storerin luoma draamakomediasarja The Bear nousi suureen suosioon, kun sen palkittu ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä kesällä 2022. Toinen, kolmas ja neljäs kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Sarjan näyttelijät Ebon Moss-Bachrach ja Jon Bernthal olivat alkaneet ideoimaan hahmoilleen omaa sivuseikkailua ja kaksikko esitteli ideansa Storerille, joka innostui. Kuvaukset käynnistyivät neljännen kauden kuvausten päätyttyä ja Gary-nimen saanut erityisjakso julkaistiin toukokuussa. Itse pidin valtavasti The Bearin kahdesta ensimmäisestä tuotantokaudesta, mutta kolmas ja neljäs kausi tuottivat pienoiset pettymykset. Minun on ollut tarkoitus katsoa Gary sen yllätysjulkaisusta lähtien, mutta vasta päivää ennen The Bearin viidennen ja samalla viimeisen kauden julkaisua pääsin vihdoin siirtymään tuumasta toimeen.

Jimmy-setä lähettää Mikeyn ja Richien hoitamaan bisneksiään Indianan Garyyn, samalla kun Richie jännittää tyttärensä pian alkavaa syntymistä.

Ebon Moss-Bachrach ja Jon Bernthal palaavat rooleihinsa parhaiksi kavereiksi Richard "Richie" Jerimovichiksi ja Michael "Mikey" Berzattoksi. Ennen varsinaisen The Bear -sarjan tapahtumia sijoittuvassa erityisjaksossa Richie ja Mikey saavat Jimmy-sedältään työkeikan Indianassa sijaitsevassa Gary-kaupungissa, juuri kun Richien vaimo Tiffany (Gillian Jacobs) valmistautuu synnyttymään pariskunnan esikoislapsen. Ensimmäistä kertaa jo The Punisher -sarjassa (2017-2019) yhdessä näytelleet Moss-Bachrach ja Bernthal ovat jälleen huippuvedossa rooleissaan, tulkiten väkevästi hahmojensa pintapuoleisesti loistavia välejä, kunnes matkan varrella todelliset tuntemukset nousevat pintaan.

Gary osoittautui erittäin mainioksi lisäykseksi The Bearin maailmaan ja hyväksi alkupalaksi tulevaa finaalikautta odotellessa. Tämä jakso ei tosin liity ruoanlaittoon, vaikka kaksikko pysähtyykin matkansa varrella niin pikaruokamestassa kuin baarissa. Tunnin mittainen erityisjakso rakentuu täysin näiden kahden hahmon dynamiikan varaan. Moss-Bachrach ja Bernthal eivät vakuuta vain näyttelijöinä, vaan myös käsikirjoittajina, sillä matka on täynnä erinomaista dialogia. Pitkään hahmot puhuvat niitä näitä ja heittelevät omia sisäpiirivitsejään, mutta mitä pidemmälle reissu etenee, sitä synkemmiksi jutut muuttuvat. Loppusuora vetää onnistuneesti hiljaiseksi, kun Mikeyn piinattu mieli pääsee tosissaan vauhtiin. Gary on jälleen osoitus siitä, miksi The Bearia pidetään yhtenä 2020-luvun parhaista ja mielenkiintoisimmista sarjoista, minkä lisäksi sen viimeiset sekunnit jättävät katsojan odottamaan entistä enemmän päätöskauden näkemistä.

Erityisjakson ohjauksesta vastaa sarjan luoja Christopher Storer, jolla on selvästi täysi luotto pääduon taitoihin. Storer antaa Moss-Bachrachin ja Bernthalin toteuttaa vapaasti itseään, rakentaen samalla sopivasti yhä epämukavammaksi käyvää tunnelmaa. Teknisestikin Gary on mainio. Kameratyöskentely on taitavaa ja filmille kuvaaminen luo jaksolle rakeisuudessaan täydellisen muistomaisen ilmeen. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.6.2026

Lähteet: spesiaalin tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja spesiaalin juliste www.imdb.com

Gary, Yhdysvallat, 2026, FX Productions

Voittamaton, kausi 4 (Invincible - 2026) - sarja-arvostelu

VOITTAMATON - KAUSI 4

INVINCIBLE

Luoja: Robert Kirkman

Näyttelijät: Steven Yeun, J. K. Simmons, Gillian Jacobs, Christian Convery, Seth Rogen, Sandra Oh, Zoey Deutch, Walton Goggins, Peter Cullen, Jeffrey Dean Morgan, Lee Pace, Mark Hamill, Shantel VanSanten, Ben Schwartz, Fred Tatasciore, Chris Diamantopoulos, Clancy Brown, Tatiana Maslany, Jay Pharoah, Ross Marquand, Grey Griffin, Jonathan Banks, Cliff Curtis, Eric Bauza, Winston Duke, Michael Dorn, Danai Gurira, Matthew Rhys, Troy Baker, Indira Varma, Chloe Bennet, Frank Welker ja Bruce Campbell

Genre: animaatio, toiminta, scifi

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 49 minuuttia - 55 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 59 minuuttia

Ikäraja: 18

Robert Kirkmanin samannimiseen sarjakuvaan perustuva animaatiosarja Voittamaton nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Amazon Prime Videossa maaliskuussa 2021. Toinen ja kolmas kausi vain kasvattivat suosiota, joten jatkoa oli luvassa lisää. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan uudet repliikkinsä, animaattorit kävivät jälleen töihin ja nyt Voittamattoman neljäs tuotantokausi on pyörinyt loppuun Prime Videossa. Itse olen pitänyt paljon sarjan aiemmista kausista ja olenkin positiivisin mielin odottanut sen jatkumista. Katsoinkin neljännen kauden uudet jaksot heti niiden ilmestymispäivinä.

Nolan ja Allen valmistautuvat yhdessä Planeettakoalition kanssa käymään taistoon julmien viltrumilaisten kanssa, mutta siihen Nolan tarvitsee poikansa Voittamattoman apua.

Mark "Voittamaton" Grayson (äänenä Steven Yeun) pistetään pahan paikan äärelle. Hän on hädin tuskin toipunut vammoistaan, jotka hän sai taistelussa Valloittajan (Jeffrey Dean Morgan) kanssa, kun hänen pitäisi lähteä kauas avaruuteen sotaan muita viltrumilaisia vastaan ja ennen kaikkea luottaa isäänsä, tuhansia tappaneeseen Nolaniin, eli Omni-Maniin (J. K. Simmons). Voittamaton pysyy mainiona päähenkilönä, mutta kauden kiinnostavin tyyppi on Nolan, joka on käynyt kausien varrella läpi aikamoista kehityskaarta, miehen ymmärrettyä hirmutekonsa ja käännyttyä omaa kansaansa, viltrumilaisia vastaan.

     Myös muut vanhat tutut, Voittamattoman äiti Debbie (Sandra Oh), velipuoli Oliver (Christian Convery), tyttöystävä Atomi-Eve (Gillian Jacobs), hämärämies Cecil (Walton Goggins), avaruusolento Allen (Seth Rogen), Planeettakoalition johtaja Thaedus (Peter Cullen) ja viltrumilaisten johtaja Thragg (Lee Pace) ovat menossa mukana, kun taas uutena hahmona esitellään Kirkmanin Tech Jacket -sarjakuvista tuttu Zoe Thompson, supersankari, joka päätyy myös auttamaan suuressa planeettojen välisessä sodassa. Sivuhahmotkin ovat mainioita ja osaan heistä saadaan hyvin syvyyttä kauden varrella, mutta joista osa, kuten Maapallon Vartijat ja edelliskaudella isosti esillä ollut Cecil, jäävät enemmän taka-alalle. Thraggista saadaan rakennettua onnistunut uhka, jonka saapuminen taisteluun kauden loppusuoralla tarjoaa oikeasti jännitettä.

Voittamaton jatkaa mainiota kulkuaan neljännellä kaudellaan. Panokset ovat korkeammat kuin aiemmin, kun varsinainen sota viltrumilaisia vastaan alkaa. Jo yhdessä näistä häikäilemättömistä valloittajista on haastetta useammalle supersankarille, mutta nyt olisi tarkoitus pistää koko Thraggin armeija hengiltä, pysäyttääkseen heidän hirmutekonsa lopullisesti. Kausi pääasiassa vain paranee jakso jaksolta, tarjoaa vauhdikkaan viihdyttäviä toimintakohtauksia, sekä onnistuneen shokeeraaviakin tilanteita. Sarjan korkea ikäraja käy kyllä jälleen hyvin selväksi, koska veri roiskuu ja pahimmillaan ihmisiä suorastaan revitään riekaleiksi.

Kaiken rytinän ja mäiskeen keskellä kauden parasta antia on kuitenkin Nolanin ja Markin vaikea isä-poika-suhde, kun heidän pitäisi tehdä yhteistyötä suurempaa uhkaa vastaan, mutta Mark kokee ymmärrettävästi suuria vaikeuksia luottaa isäänsä ykköskauden tapahtumien jälkeen. Oivallista on myös Markin ja Even välinen draamaosasto, kun he pohtivat yhteistä tulevaisuuttaan supersankari-identiteettiensä kanssa. Sen sijaan kauden kevyesti heikoin puoli on täysin tarpeeton väliseikkailu Helvetissä. Jep, kaiken tämän viltrumilaismenon keskelle on ympätty jakso, jossa Mark käy kirjaimellisesti Helvetissä. Jaksoa ei pelasta edes se, että itse Saatanaa ääninäyttelee Bruce Campbell. Jakso on omituinen kompastus muuten erittäin hyvällä kaudella. Onneksi loppusuora on tasaisen väkevä ja jättää odottamaan innolla jo työn alla olevaa viidettä tuotantokautta.

Animaatiojäljeltään Voittamattoman neljäs kausi on kuitenkin ailahteleva. Ajoittain meno on varsin komeaa, mutta usein animaattorit ovat menneet siitä, mistä aita on matalin, esimerkiksi vain raahaamalla pysäytyskuvaa hahmosta ruudun poikki, simuloiden lentämistä ilman sen kummempia yksityiskohtia. Hahmojen tapa kommunikoida avaruudessa telepaattisesti mahdollistaa myös sen, ettei suiden liikkeitä tarvitse animoida moniin kohtauksiin. Pidän kuitenkin siitä, miltä hahmot näyttävät, yksityiskohtaisista taustoista, sekä värien käytöstä. Äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu John Paesanon mainioita musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Invincible season 4 www.press.amazonstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Invincible, Yhdysvallat, 2021-, Amazon Studios, Image Comics, Skybound Entertainment

Arvostelu: Come Play (2020)

COME PLAY

Ohjaus: Jacob Chase

Pääosissa: Azhy Robertson, Gillian Jacobs, John Gallagher Jr., Winslow Fegley, Jayden Marine, Gavin MacIver-Wright ja Eboni Booth

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 16

Come Play on Jacob Chasen ohjaama kauhuelokuva, mikä pohjautuu Chasen omaan lyhytelokuvaan Larry vuodelta 2017. Chase sai vakuutettua tuottajia tarinansa potentiaalista koko illan elokuvana ja loppuvuodesta 2018 leffan teko lähti kunnolla käyntiin. Kuvaukset alkoivat ja nyt Come Play saa ensi-iltansa. Itse olin hieman ristiriitaisissa tunteissa filmiä kohtaan, sillä vaikka näin halloweenin aikaan haluankin kovasti nähdä uusia kauhuelokuvia, tiedostan myös, kuinka liiankin moni leffa genrestä on aikamoista kökköä. Peläten pahinta, mutta toivoen parasta, menin katsomaan Come Playn sen lehdistönäytökseen muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Non-verbaalinen ja autistinen poika Oliver on erilaisuutensa vuoksi vailla ystävää, eikä hän saa lohtua edes eron keskellä olevista vanhemmistaan. Eräänä iltana hän löytää puhelimestaan sadun Larrysta, olennosta, joka kaipaa ystävää. Mitä pidemmälle Oliver satua lukee, sitä todellisemmalta ja uhkaavammalta Larryn läsnäolo alkaa tuntua...

Elokuvan pääroolissa nuorena Oliverina nähdään Azhy Robertson, joka on nappivalinta osaansa. Autisminsa vuoksi Oliver ei puhu, vaan on hyvinkin sisäänpäin sulkeutunut ja kommunikoi lähinnä tekstiä puheeksi muuttavan puhelinsovelluksen kautta. Tämän vuoksi muut hänen koulussaan pitävät häntä outona, eikä Oliverilla ole ystäviä. Ei olekaan ihme, että kyyryselkäinen ja pitkäraajainen Larry-olento valitsee juuri hänet kohteekseen. Robertson tulkitsee hienosti vaativan hahmonsa vaikeita eleitä ja ilmeitä, välittäen paljon tunteita, vaikkei pääsekään puhumaan leffassa.

Oliverin eron kynnyksellä olevina vanhempina, Sarahina ja Martyna taas nähdään Gillian Jacobs ja John Gallagher Jr. Näyttelijäkaksikko tuo taidokkaasti esille haasteet Oliverin kaltaisen lapsen kasvatuksessa, sekä kumpikin omalla tahollaan erilailla ilmenevän rakkautensa poikaansa kohtaan. Etenkin Jacobs tekee todella hyvää työtä huolehtivana äitinä. Gallagher Jr:n esittämä Marty taas ei oikein osaa olla isä, mistä kehkeytyykin kiinnostava kehityskaari hahmolle.

Come Playsta löytyy kyllä omat ongelmansa (esimerkiksi paikoitellen tuntuu ihan liikaa, että Nickelodeon ja Paavo Pesusieni ovat olleet isoja sponsoreita leffassa), mutta pääasiassa olin onneksi huojentunut siitä, että kyseessä on oikein menevä ja toimiva kauhuleffa, minkä tulen varmasti katsomaan joskus uudestaan tulevien vuosien halloweeneina. Vaikka mukana onkin muutama pöljä ja täysin turha äkkisäikäytys, on kauhu muuten oivallisesti toteutettu. Ohjaaja Jacob Chase ymmärtää sen, että Larry toimii tehokkaimmin silloin, kun sitä ei näe. Hän haluaakin lähinnä rakentaa ahdistavaa tunnelmaa, joka Larryn tavoin hivuttautuu ruudulta ulos ja ympäröi katsojan. Uhkaa ei näe, mutta se on ehdottomasti olemassa. Chase myös veikeästi päivittää nykyaikaan tuttuja kauhuelokuvien kirjastoista löytyviä urbaaneja legendoja, kun Oliver löytääkin Larryn sadun puhelimestaan. Etenkin kuvituksensa puolesta Larryn satu on karmiva ja hahmon mytologia kiehtova.

Sen lisäksi, että leffa saa aidosti jännittämään niin Larryn uhkan vuoksi kuin pidettävien hahmojen puolesta, siitä myös löytyy sydäntä, mikä monista kauhuleffoista puuttuu. Äidin rakkaus lastaan kohtaan on voimakkaasti toteutettu ja yksi filmin kantavista voimista. Elokuva ei myöskään ole pelkkää tyhjänpäiväistä höttöä, vaan sillä on sanottavaa siitä, kuinka ihmiset tuppaavat tuomitsemaan muut erilaisuutensa vuoksi. Vaikka Larry onkin karmiva, katsoja ymmärtää, miksi Oliver silti kokee vetoa olentoon, molempien ollessa yksinäisiä ja ystävää vailla. Larryn ystävyyteen vain kuuluvat omat ehtonsa, miksi Oliverin kannattaisi pysyä ihmisissä. Tämän lisäksi leffa myös huomauttaa osuvasti siitä, kuinka paljon nykypäivän lapset viettävät aikaa erilaisten ruutujen äärellä ja mitä vaaroja on vaanimassa ihan vain puhelimessakin. Tätä viestiä katsoja voi pohtia samalla, kun katsoo Come Playta joltain ruudulta - oli kyseessä sitten valkokangas, televisio, tabletti tai puhelin. 

Chasen ohjaama alkuperäinen Larry-lyhäri on erittäin simppeli ja siksi myös tehokas. Chase on kuitenkin onnistunut rakentamaan kunnon kertomuksen tämän lyhärin ympärille ja ujuttamaan Larrysta tuttuja hetkiä koko illan leffaansa. Paikoitellen tällaisesta lyhytelokuvan pidentämisestä kunnon filmiksi tulee mieleen muutama vuosi sitten ilmestynyt karmiva Lights Out (2016), minkä syntytarina on hyvin samanlainen. Lights Outissa ja Come Playssa on muutenkin jotain samanlaista ja helposti voisikin ajatella, että elokuvat tapahtuvat samassa maailmassa. Sen siitä saa, kun on Marvel-leffojen ja Kirottujen (The Conjuring - 2013-) myötä liian tottunut siihen, että kaikki ovat nykyään samaa universumia keskenään. Tekniseltä toteutukseltaan Come Play on myös oivallinen. Parissa kuvassa, joissa Larry on liian selvästi näkyvillä, olennon digitaalisuus paistaa läpi, mutta muuten mörkö toimii erittäin hyvin. Kuvaus on sujuvaa, vaikka mukana on jopa huvittavan monta "pelottavaa" otosta perheen talosta yöaikaan. Lavasteet toimivat, valaisu on tyylikästä ja muutamia tympiviä böö-pelotteluääniä lukuunottamatta äänimaailma on mainio. Roque Bañoksen säveltämät musiikit luovat lisätunnelmaa ja Larryn kehon päästämät rutisevat äänet ovat tehokkaat.

Yhteenveto: Come Play on oiva kauhuelokuva, mistä löytyy niin karmivaa henkeä ja pelottava monsteri kuin myös aitoa sydäntä, sekä viestiä lasten puhelimenkäytöstä. Larry-mörön satu on kiehtova, vaikkakin epämiellyttävä, joten ei ole ihme, kuinka hahmot jatkuvasti kokevat vetoa tarinan jatkamiseen. Samalla jännite rakentuu ja kasvaa hitaasti, johtaen kutkuttavan tiivistunnelmaiseen loppuhuipennukseen. Parhaiten Larry toimii, kun sitä ei näe, mutta hirviö on hyytävä myös liikkuessaan siluettina taustalla. Olennon digitoteutus on hieman kömpelö lähikuvissa, mutta ohjaaja Jacob Chase on selvästi tietoinen tästä, eikä nostakaan mörköä näkyviin kuin vain silloin, kun on ihan pakko. Äidin rakkaus lastaan kohtaan tekee filmistä karmivan lisäksi myös hyvin sydämellisen ja sympaattisen. Gillian Jacobs on mainio äitinä ja Azhy Robertson on nappivalinta päärooliin Oliver-pojaksi. Tietyistä heikkouksistaan ja liiallisesta Paavo Pesusienen mainostamisesta huolimatta Come Play on oikein mainio monsterikauhuilu tälle halloweenille ja suosittelenkin sitä erittäin lämpimästi yksin tai etenkin kavereiden kanssa vietettävään kauhuleffailtaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.10.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Come Play, 2020, Amblin Partners, Reliance Entertainment, The Picture Company