Näyttelijät: Steven Yeun, J. K. Simmons, Gillian Jacobs, Christian Convery, Seth Rogen, Sandra Oh, Zoey Deutch, Walton Goggins, Peter Cullen, Jeffrey Dean Morgan, Lee Pace, Mark Hamill, Shantel VanSanten, Ben Schwartz, Fred Tatasciore, Chris Diamantopoulos, Clancy Brown, Tatiana Maslany, Jay Pharoah, Ross Marquand, Grey Griffin, Jonathan Banks, Cliff Curtis, Eric Bauza, Winston Duke, Michael Dorn, Danai Gurira, Matthew Rhys, Troy Baker, Indira Varma, Chloe Bennet, Frank Welker ja Bruce Campbell
Genre: animaatio, toiminta, scifi
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 49 minuuttia - 55 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 59 minuuttia
Ikäraja: 18
Robert Kirkmanin samannimiseen sarjakuvaan perustuva animaatiosarja Voittamatonnousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Amazon Prime Videossa maaliskuussa 2021. Toinen ja kolmas kausi vain kasvattivat suosiota, joten jatkoa oli luvassa lisää. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan uudet repliikkinsä, animaattorit kävivät jälleen töihin ja nyt Voittamattoman neljäs tuotantokausi on pyörinyt loppuun Prime Videossa. Itse olen pitänyt paljon sarjan aiemmista kausista ja olenkin positiivisin mielin odottanut sen jatkumista. Katsoinkin neljännen kauden uudet jaksot heti niiden ilmestymispäivinä.
Nolan ja Allen valmistautuvat yhdessä Planeettakoalition kanssa käymään taistoon julmien viltrumilaisten kanssa, mutta siihen Nolan tarvitsee poikansa Voittamattoman apua.
Mark "Voittamaton" Grayson (äänenä Steven Yeun) pistetään pahan paikan äärelle. Hän on hädin tuskin toipunut vammoistaan, jotka hän sai taistelussa Valloittajan (Jeffrey Dean Morgan) kanssa, kun hänen pitäisi lähteä kauas avaruuteen sotaan muita viltrumilaisia vastaan ja ennen kaikkea luottaa isäänsä, tuhansia tappaneeseen Nolaniin, eli Omni-Maniin (J. K. Simmons). Voittamaton pysyy mainiona päähenkilönä, mutta kauden kiinnostavin tyyppi on Nolan, joka on käynyt kausien varrella läpi aikamoista kehityskaarta, miehen ymmärrettyä hirmutekonsa ja käännyttyä omaa kansaansa, viltrumilaisia vastaan.
Myös muut vanhat tutut, Voittamattoman äiti Debbie (Sandra Oh), velipuoli Oliver (Christian Convery), tyttöystävä Atomi-Eve (Gillian Jacobs), hämärämies Cecil (Walton Goggins), avaruusolento Allen (Seth Rogen), Planeettakoalition johtaja Thaedus (Peter Cullen) ja viltrumilaisten johtaja Thragg (Lee Pace) ovat menossa mukana, kun taas uutena hahmona esitellään Kirkmanin Tech Jacket -sarjakuvista tuttu Zoe Thompson, supersankari, joka päätyy myös auttamaan suuressa planeettojen välisessä sodassa. Sivuhahmotkin ovat mainioita ja osaan heistä saadaan hyvin syvyyttä kauden varrella, mutta joista osa, kuten Maapallon Vartijat ja edelliskaudella isosti esillä ollut Cecil, jäävät enemmän taka-alalle. Thraggista saadaan rakennettua onnistunut uhka, jonka saapuminen taisteluun kauden loppusuoralla tarjoaa oikeasti jännitettä.
Voittamaton jatkaa mainiota kulkuaan neljännellä kaudellaan. Panokset ovat korkeammat kuin aiemmin, kun varsinainen sota viltrumilaisia vastaan alkaa. Jo yhdessä näistä häikäilemättömistä valloittajista on haastetta useammalle supersankarille, mutta nyt olisi tarkoitus pistää koko Thraggin armeija hengiltä, pysäyttääkseen heidän hirmutekonsa lopullisesti. Kausi pääasiassa vain paranee jakso jaksolta, tarjoaa vauhdikkaan viihdyttäviä toimintakohtauksia, sekä onnistuneen shokeeraaviakin tilanteita. Sarjan korkea ikäraja käy kyllä jälleen hyvin selväksi, koska veri roiskuu ja pahimmillaan ihmisiä suorastaan revitään riekaleiksi.
Kaiken rytinän ja mäiskeen keskellä kauden parasta antia on kuitenkin Nolanin ja Markin vaikea isä-poika-suhde, kun heidän pitäisi tehdä yhteistyötä suurempaa uhkaa vastaan, mutta Mark kokee ymmärrettävästi suuria vaikeuksia luottaa isäänsä ykköskauden tapahtumien jälkeen. Oivallista on myös Markin ja Even välinen draamaosasto, kun he pohtivat yhteistä tulevaisuuttaan supersankari-identiteettiensä kanssa. Sen sijaan kauden kevyesti heikoin puoli on täysin tarpeeton väliseikkailu Helvetissä. Jep, kaiken tämän viltrumilaismenon keskelle on ympätty jakso, jossa Mark käy kirjaimellisesti Helvetissä. Jaksoa ei pelasta edes se, että itse Saatanaa ääninäyttelee Bruce Campbell. Jakso on omituinen kompastus muuten erittäin hyvällä kaudella. Onneksi loppusuora on tasaisen väkevä ja jättää odottamaan innolla jo työn alla olevaa viidettä tuotantokautta.
Animaatiojäljeltään Voittamattoman neljäs kausi on kuitenkin ailahteleva. Ajoittain meno on varsin komeaa, mutta usein animaattorit ovat menneet siitä, mistä aita on matalin, esimerkiksi vain raahaamalla pysäytyskuvaa hahmosta ruudun poikki, simuloiden lentämistä ilman sen kummempia yksityiskohtia. Hahmojen tapa kommunikoida avaruudessa telepaattisesti mahdollistaa myös sen, ettei suiden liikkeitä tarvitse animoida moniin kohtauksiin. Pidän kuitenkin siitä, miltä hahmot näyttävät, yksityiskohtaisista taustoista, sekä värien käytöstä. Äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu John Paesanon mainioita musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.4.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Invincible season 4 www.press.amazonstudios.com
Copyright material used under fair use for review and educational purposes.
Invincible, Yhdysvallat, 2021-, Amazon Studios, Image Comics, Skybound Entertainment
Näyttelijät: Tom Kenny, Clancy Brown, Bill Fagerbakke, Rodger Bumpass, Mark Hamill, Mr. Lawrence ja Carolyn Lawrence
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 7
Stephen Hillenburgin luoma animaatiosarja Paavo Pesusieni (SpongeBob SquarePants - 1999-) nousi heti käynnistyttyään suureen suosioon, joten hahmot ovat siirtyneet seikkailemaan muissakin medioissa. Teattereissa julkaistut Paavo Pesusieni -elokuva(The SpongeBob SquarePants Movie - 2004) ja Paavo Pesusieni kuivalla maalla(The SpongeBob Movie: Sponge Out of Water - 2015) olivat positiivista palautetta saaneet menestykset, mutta Netflixissä julkaistut Paavo Pesusieni vapaalla jalalla(The SpongeBob Movie: Sponge On the Run - 2020) ja lisäosat Paavo Pesusieni ja Santa-Sanna pelastavat Tangalan(Saving Bikini Bottom: The Sandy Cheeks Movie - 2024) ja Plankton: Elokuva(Plankton: The Movie - 2025) saivat ailahtelevamman vastaanoton. Alun perin seuraavan elokuvan oli tarkoitus olla myöskin suoraan Netflixiin tehty leffa johtaja Ravusta, mutta kun Paramount-yhtiön pomot katsoivat valmiiksi saatua materiaalia, he päättivät muokata elokuvaa uuteen suuntaan. Paavo Pesusienestä tehtiin taas elokuvan päähenkilö ja leffa päätettiin julkaista teattereissa. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Paavo Pesusieni: Syvän meren seikkailu on saapunut teattereihin. Itse pidin lapsena paljon Paavo Pesusieni -sarjasta, mutta leffojen taso on mielestäni laskenut osa osalta. Olinkin yllättynyt, kun Paavo Pesusieni: Syvän meren seikkailu sai positiivisen vastaanoton ja kävin uteliaana katsomassa elokuvan sen ennakkonäytöksessä jouluaatonaattona.
Paavo Pesusieni ja Patrik Tähtönen päätyvät vauhdikkaaseen seikkailuun merirosvokapteeni Lentävän hollantilaisen kanssa, joka yrittää hyödyntää sinisilmäistä Paavoa rikkoakseen kirouksensa.
Tangalan tutut hahmot palaavat jälleen hauskuuttamaan, joskin orava Santa-Sannan (Carolyn Lawrence) ja Planktonin (Mr. Lawrence) osuudet jäävät todella pikaisiksi piipahduksiksi - todennäköisesti siksi, että hahmot juuri saivat omat elokuvansa. Itse Paavo Pesusieni (Tom Kenny), tuo rapupiirasia paisteleva hönö päätyy taas uuteen seikkailuun, mikä käynnistyy, kun Paavo yrittää kovasti osoittaa olevansa jo iso jäbä ja hypätä hurjimman vuoristoradan kyytiin. Paavo on tuttu pöljä itsensä, joka haluaa parasta läheisilleen ja joka tykkää hassutella parhaan kaverinsa, vielä alhaisemmalla älykkyysosamäärällä siunatun Patrik Tähtösen (Bill Fagerbakke) kanssa. Menossa mukana ovat myös Paavon kyyninen naapuri Jalmari Kalmari (Rodger Bumpass) ja ahne johtaja Rapu (Clancy Brown), jonka oli tosiaan alun perin tarkoitus olla elokuvan keskushahmo, mikä on edelleen huomattavissa lopputuloksesta, kun Ravun salatusta menneisyydestä merillä paljastetaan enemmän. Jos nämä hahmot yleensä naurattavat, tekevät he niin myös tässä elokuvassa. Jos koet Paavon ja kumppanin ärsyttäviksi, ei elokuva muuta mieltäsi heistä.
Seikkailuun Paavon houkuttelee ovela merirosvokapteeni Lentävä hollantilainen (Mark Hamill), joka tarvitsee puhdassydämisen nuorukaisen, jotta hänet voitaisiin vapauttaa kirouksestaan. Alkuperäisestä animaatiosarjastakin tuttu katala Lentävä hollantilainen on aina oiva vihulainen näihin tarinoihin, joskin on toki hassua, että monien kohtaamisten jälkeen vaikuttaa siltä kuin Paavo ja muut törmäisivät tähän elokuvassa ensi kertaa elämässään.
On mukava huomata, että Paavo Pesusieni ja Santa-Sanna pelastavat Tangalan jäi vain yksittäiseksi kömmähdykseksi ja samana vuonna ilmestyneet Plankton: Elokuva ja nyt Paavo Pesusieni: Syvän meren seikkailu ovat kääntäneet Paavon ja kumppaneiden seikkailujen suunnan takaisin ylöspäin. Uusi elokuva on juuri niin hyperaktiivinen ja hölmö kuin voi odottaa, mutta samalla sen tietty vilpitön ilo ja hauskanpito tarttuvat väkisinkin katsojaan. Ajoittain tuumin, että "alan olla liian vanha tällaiseen", mutta sitten taas huomasin seuraavani Paavon ja muiden sekoilua aidosti huvittunut hymy kasvoillani. Lapsia rämäpäinen meno viihdyttää taatusti ja mahtuupa sekaan pari juttua, jotka saavat aikuisenkin nauramaan.
Elokuvan tarina on oivallinen ja pitää hyvin mukanaan läpi leffan tiiviin, alle puolitoistatuntisen keston. Kiero Lentävä hollantilainen pistää Paavon suorittamaan erilaisia koetuksia, joiden Paavo luulee johtavan siihen, että hän todistaa oman urheutensa seikkailijana, mutta todellisuudessa hän vie merirosvokapteenia lähemmäs mahdollisuutta rikkoa kirouksensa. Loppupää menetti otteensa minusta sen takia, etten vieläkään tykkää, että näissä leffoissa Paavon ja muiden on jostain syystä pakko nousta merestä ja tulla seikkailemaan oikeiden ihmisten keskelle. Oikeiden ihmisten kanssa kuvatut kohtaukset ovat vieläpä täynnä kiusallisen kökköä taustakankaan käyttöä. Finaalista löytyy hetkensä, mutta oli se mielestäni silti elokuvan heikointa antia.
Vaikka itse katsoisin Paavo Pesusientä mieluummin käsin piirrettynä animaationa, täytyy silti todeta, että Syvän meren seikkailu on visuaalisesti kiva, vaikka se onkin toteutettu digianimaationa. Hahmot liikkuvat veikeästi ja välillä ruutu tungetaan täyteen monenlaista ärsykettä. Onneksi toisinaan elokuva antaa katsojan edes hetkeksi jäädä ihastelemaan kieltämättä tyylikkään yksityiskohtaisia taustoja. Leffa on räikeän värikäs ja pidinkin Kalmalan hieman synkemmästä otteesta, etenkin kun vihreänä hohkaava Lentävä hollantilainen pääsee siellä paremmin oikeuksiinsa. Äänimaailma äityy välillä aikamoiseksi mekastukseksi, mutta pidin John Debneyn säveltämistä leikkisistä ja seikkailullisista musiikeista.
Ennen elokuvaa teattereissa esitetään lyhytelokuva Teenage Mutant Ninja Turtles yksin kromissa 2: Eksynyt New Jerseyssä (Teenage Mutant Ninja Turtles: Chrome Alone 2 - Lost in New Jersey - 2025), joka jatkaa Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem -elokuvasta (2023) tuttujen kilppariveljesten seikkailuja. Lyhytelokuva on visuaalisesti hieno ja menoltaan ihan hauska, joskin myös turhan saarnaava kommentaari tekoälystä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The SpongeBob Movie: Search for SquarePants, Yhdysvallat, 2025, Nickelodeon Animation Studios, Nickelodeon Movies, Paramount Animation, Paramount Pictures, United Plankton Pictures
Pääosissa: Tom Hiddleston, Chiwetel Ejiofor, Karen Gillan, Benjamin Pajak, Mark Hamill, Mia Sara, Annalise Basso, Jacob Tremblay, Kate Siegel, Carl Lumbly, Taylor Gordon, Cody Flanagan, Samatha Sloyan, Trinity Bliss, Matthew Lillard, Rahul Kohli, Heather Langenkamp, Violet McGraw, David Dastmalchian, Harvey Guillén, Q'orianka Kilcher, Antonio Raul Corbo ja Nick Offerman
Genre: draama, fantasia
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 12
The Life of Chuck, eli suomalaisittain Chuckin ihmeellinen elämä perustuu Stephen Kingin samannimiseen novelliin vuodelta 2020. Alun perin Darren Aronofsky havitteli kirjan filmatisointioikeuksia, mutta lopulta projekti päätyi Mike Flanaganille, joka oli ohjannut Kingin kirjojen pohjalta jo elokuvat Gerald's Game (2017) jaDoctor Sleep (2019). Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2023 ja Chuckin ihmeellinen elämä sai maailmanensi-iltansa jo vuosi sitten, syyskuussa 2024 Toronton elokuvajuhlilla. Tänä kesänä elokuva on levinnyt useampiin maihin ja nyt Chuckin ihmeellinen elämä on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä suurella mielenkiinnolla sen Toronton ensi-illan jälkeen ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa leffan heti sen ensi-iltapäivänä.
Maailmanlopun lähestyessä opettaja Marty Anderson kummastelee kaikkialle ilmestyviä mainoksia, jotka kiittelevät Charlie "Chuck" Krantzia 39:stä mahtavasta vuodesta. Kuka on tämä mysteerinen Chuck ja miten hän liittyy mihinkään?
Chiwetel Ejiofor näyttelee Marty Andersonia, opettajaa, joka yrittää toipua erostaan vaimostaan Feliciasta (Karen Gillan), samalla kun hän yrittää pitää elämäänsä kasassa maailmanlopun lähestyessä. Luonnonkatastrofit ovat äityneet ennennäkemättömän tuhoisiksi ympäri maailman, kokonaisten kaupunkien vajotessa maan alle tai jäädessä veden varaan. Internet katkeaa ja autot jämähtelevät paikoilleen. Kummallisin ilmiö Martyn mielestä on kuitenkin kaikkialle ilmestyneet mainokset mysteerimiehestä Charles Krantzista, kavereille ihan vain Chuckista. Kuka hän on ja miksi hän on yhtäkkiä kaikkialla, hymyilemässä ihmisille, joiden elämät murentuvat heidän ympäriltään? Ejiofor on mainio roolissaan hämmentyneenä ja yhä vain pelokkaammaksi muuttuvana Martyna ja Gillankin suoriutuu oivallisesti tämän sairaanhoitajan hommia paiskovana ex-vaimona. Itse Chuckina nähdään niin ohjaaja Mike Flanaganin poika Cody, Benjamin Pajak, Jacob Tremblay kuin aikuisena Lokin roolista parhaiten tuttu Tom Hiddleston. Kaikki tulkitsevat mainiosti hahmoa, josta en halua sen enempää avata tässä.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Mark Hamill ja Mia Sara Chuckin isovanhempina, sekä Carl Lumbly, Annalise Basso, Kate Siegel, Taylor Gordon, Samantha Sloyan, Trinity Bliss, Matthew Lillard, Heather Langenkamp, David Dastmalchian ja Harvey Guillén erinäisissä sivurooleissa Chuckin elämän varrelta. Näyttelijäkaartista suuri osa on työskennellyt jo aiemmin Flanaganin kanssa ja kaikki hoitavat tonttinsa mallikkaasti.
Kun taustalla on Stephen Kingin kynäilemä tarina ja ohjaajana toimii Mike Flanagan, voisi helposti luulla, että lopputuloksena olisi kauhuelokuva - ovathan molemmat miehet tunnettuja lähinnä tuon lajityypin puolelta. Mutta ei. Chuckin ihmeellinen elämä on molemmilta tekijöiltä epätavallinen teos, joka keskittyy elämän ilojen löytämiseen silloinkin, kun kaikki elämässä vaikuttaisi olevan menossa päin helvettiä. Elokuvassa kommentoidaan, mihin esimerkiksi ilmastonmuutos voisi pahimmillaan johtaa, mutta leffa löytää ne hyvät asiat hädän keskellä, joihin pitäisi osata tarttua, eikä vain velloa siinä pahassa olotilassa.
Rakenteeltaan Chuckin ihmeellinen elämä on poikkeava, elokuvan alkaessa sen kolmannesta näytöksestä ja siirtyen sitten vähitellen ajassa taaksepäin itse Chuckin lapsuuteen. Koko Chuckiin liittyvä mysteeri onnistuu nappaamaan hyvin mukaansa ja ovelat paljastukset elokuvan varrella saavat katsojan näkemään aiemmat jutut uudessa valossa. Elokuva ripottelee pitkin kestoaan yksityiskohtia, jotka saavat uuden merkityksen myöhemmin. Toisinaan tosin tuntuu, ettei Flanagan täysin luota katsojan hoksottimiin ja niinpä välillä Nick Offermanin kertojaääni vääntää turhankin rautalangasta, mistä kaikessa on ollut kyse. Vaikka Chuckin ihmeellinen elämä onkin oikein mainio elokuva, jäi siitä silti mielestäni uupumaan se viimeinen silaus. Se jokin, mikä olisi tehnyt todellisen vaikutuksen, liikuttanut kyyneliin ja saanut poistumaan teatterista muuttuneena ihmisenä.
Mike Flanagan on jo esitellyt kykyjään kauhun saralla, joskin Chuckin ihmeellinen elämä oli ensimmäinen Flanaganin King-adaptaatio, josta pidin. Ei, en pitänyt laiskoihin fanipalveluksiin sortuvasta ylipitkästä ja totaalisen turhasta Doctor Sleepistä. Odotan mielenkiinnolla, mitä Flanagan saa aikaan Kingin Musta torni -kirjojen (The Dark Tower - 1982-2012) pohjalta, mutta sen sijaan en näe tarvetta taas uudelle Carrie-adaptaatiolle. Chuckin ihmeellisessä elämässä Flanagan pääsee esittelemään taitojaan myös iloisemman tunnelman parissa, vaikka taustalla kyteekin vääjäämätön tuho. Teknisesti leffa on myös pätevä. Se on hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustus mainiota. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Newtonin veljesten säveltämät musiikit tunnelmoivat vakuuttavasti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Life of Chuck, 2024, Neon, Intrepid Pictures, Red Room Pictures, QWGmire, FilmNation Entertainment
Pääosissa: Cooper Hoffman, David Jonsson, Charlie Plummer, Ben Wang, Tut Nyuot, Garrett Wareing, Joshua Odjick, Jordan Gonzalez, Roman Griffin Davis, Mark Hamill, Judy Greer ja Josh Hamilton
Genre: jännitys
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16
The Long Walk perustuu Stephen Kingin kirjaan Pitkä marssi (The Long Walk) vuodelta 1979. Jo 1980-luvun lopulla George A. Romero yritti tehdä kirjan pohjalta elokuvasovitusta, mutta projekti ei edennyt. Tehtyään Kingin kirjoihin perustuvat elokuvat Rita Hayworth - avain pakoon(The Shawshank Redemption - 1994), Vihreä maili(The Green Mile - 1999) ja The Mist - usva (The Mist - 2007), Frank Darabont hankki Pitkän marssin elokuvaoikeudet, aikeenaan tehdä filmatisoinnin siitäkin, mutta tämäkään projekti ei edennyt. Vuonna 2018 oikeudet päätyivät New Line Cinemalle, joka pestasi James Vanderbiltin käsikirjoittajaksi ja André Øvredalin ohjaajaksi, mutta jälleen kerran projekti tyssäsi. Lopulta vuonna 2023 Lionsgate hankki kirjan oikeudet ja pestasi JT Mollnerin kirjoittamaan leffan ja Francis Lawrencen ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2024 ja nyt, vihdoin ja viimein The Long Walk on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni kirja ei ollut entuudestaan tuttu, mutta kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin. Kävinkin katsomassa The Long Walkin heti elokuvan ensi-iltapäivänä.
Tuhoisan sodan jäljiltä Amerikka on totalitaarisen armeijajohdon alla. Joka vuosi jokaisesta osavaltiosta arvotaan nuori miehenalku osallistumaan Pitkään marssiin, jossa tehtävänä on kävellä. Pysähtyjät, luovuttajat ja karkurit ammutaan. Vain yksi voi voittaa.
Pitkään marssiin osallistuu joka vuosi 50 nuorta miestä, yksi jokaisesta osavaltiosta. Philip Seymour Hoffmanin poika, Licorice Pizzasta (2021) tuttu Cooper Hoffman näyttelee Ray Garratya, Alien: Romuluksesta (2024) tuttu David Jonsson esittää Peter McVriesiä, Ransom Canyon -sarjasta (2025-) tuttu Garrett Wareing näyttelee Billy Stebbinsiä, Karate Kid: Legendsistä (2025) tuttu Ben Wang esittää Hank Olsonia, Jojo Rabbitista (2019) tuttu Roman Griffin Davis näyttelee Thomas Curleyta, All the Money in the Worldista (2017) tuttu Charlie Plummer esittää Gary Barkovichiä, The Witcher - Noituri: Verilinja-sarjasta(The Witcher: Blood Origin - 2022) tuttu Tut Nyuot näyttelee Arthur Bakeria ja tulevaa It: Welcome to Derry -kauhusarjaa (2025-) tähdittävä Joshua Odjick esittää Collie Parkeria. Nuorukaiset tulevat eri taustoista, mutta kun Pitkä marssi alkaa, ovat he samanarvoisia, kävellessään yhtä tavoitetta varten: ollakseen viimeinen hengissä selviytyjä. Jokaisella on omat haaveensa siitä, mitä Pitkän marssin voitto voisi tuoda tullessaan, mutta kaikilla ei ole joko fyysistä tai mentaalista kestokykyä selvitä pitkään. Mainitsemani nuorukaiset nousevat eri vaiheissa tarinaa esille ja suurimmaksi osaksi poppoo koostuu kiinnostavista ja tykättävistä tyypeistä. Nuorista näyttelijöistä isoimman vaikutuksen tekee Jonsson, joka tekee McVries-hahmostaan erittäin pidettävän, miehenalun pyrkiessä pitämään tunnelmaa korkealla ja auttamaan kanssakisaajiaan eri tavoin.
Eikä pidä tietenkään unohtaa Mark Hamillia, joka näyttelee Pitkää marssia johtavaa Majuria. Aurinkolasiensa takaa ärjyvä Hamill tekee hahmostaan välittömästi vastenmielisen, etenkin kun tämä oikein riemuitsee joka kuolemasta ja kääntää sen positiiviseksi seikaksi lopuille kilpailijoille - onhan tuolloin yksi vastustaja vähemmän.
The Long Walk osoittautui erittäin mainioksi jännäriksi, joka rakentuu varsin simppelin idean ympärille. Vaikka leffassa joukko nuoria joutuukin mukaan kuolettavaan kisaan dystooppisessa Amerikassa, ei kyse ole mistään Nälkäpelistä, jossa miestenalkujen pitäisi pistää toisiaan hengiltä. Riittää vain, että kävelee ennalta määrättyä reittiä. Hidastelusta ja pysähtymisestä saa varoituksia, kolmannen varoituksen jälkeen lähtee henki. Se, joka on viimeisenä jatkamassa kävelyään, voittaa. Tämä voi kuulostaa helpolta, mutta leffa näyttää nopeasti, millaista rääkkiä on talsia tuntitolkulla, jopa päiviä ilman lepoa. Miten käy, jos jalkaan iskee kramppi? Tai kun tulee vessahätä? Tai kun väsyttää niin paljon, etteivät silmät millään pysy enää auki?
Elokuva ei onneksi lähde kaunistelemaan juuri mitään. Näitä nuorukaisia ammutaan säälimättömästi, korostaen sitä kauhua, mikä jokaisella pelaajalla on mielessään. Erityisesti The Long Walk on psykologinen jännäri. Mitä tällainen kisa tekee pelaajiensa mielelle? Eri hahmot suhtautuvat tilanteeseensa eri tavoin. Kävely ei käy tylsäksi, sillä nuorukaisten väliset keskustelut elämistään, haaveistaan ja muusta ovat niin kiinnostavaa kuunneltavaa. On traagista nähdä, kuinka yksi kerrallaan hahmot luuhistuvat, luovuttavat tai yrittävät epätoivoista pakoa. Kirjasta poikkeava loppuratkaisu ei juuri yllätystä tarjoa, mutta se on onnistunut huipennus tälle marssille.
Elokuvan on ohjannut Francis Lawrence, joka ohjasi myös suuren osan Nälkäpeli-leffoista (The Hunger Games - 2012-). The Long Walkin korkeampi ikäraja antaa Lawrencelle mahdollisuuden tehdä menosta ikävämpää ja poistaa kieron viihdepuolen nuorten kuolemista. JT Mollnerin työstämä käsikirjoitus on mainio, vaikkei lopputulos olekaan millään tavalla yllättävä. The Long Walk on myös hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavastus on yksinkertaista, tapahtuuhan suuri osa elokuvasta vain maantiellä. Puvustajat ja maskeeraajat pääsevät tekemään kävelijästä kaiken aikaa riutuneemman näköisiä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Jeremiah Fraites tunnelmoi aavemaisesti musiikeillaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.9.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Long Walk, 2025, Lionsgate, Manitoba Film and Video Tax Credit Program, Media Capital Technologies, Vertigo Entertainment
Pääosissa: Lupita Nyong'o, Pedro Pascal, Kit Connor, Catherine O'Hara, Matt Berry, Bill Nighy, Ving Rhames, Mark Hamill, Boone Storme ja Stephanie Hsu
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7
The Wild Robot, eli suomalaisittain Villi robotti perustuu Peter Brownin samannimiseen kirjasarjaan, joka käynnistyi vuonna 2016. Vuonna 2023 DreamWorks-animaatioyhtiö paljasti hankkineensa oikeudet kirjasarjaan ja työstävänsä sen pohjalta filmatisointia. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät hommiin ja nyt Villi robotti on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ollut kuullutkaan Brownin kirjoista, mutta Villistä robotista muodostui yksi eniten odottamistani elokuvista heti, kun näin sen ensimmäisen trailerin. Elokuvan keräämät kehut maailmanlaajuisesti ovat vain kasvattaneet odotuksiani ja kävinkin katsomassa Villin robotin heti sen ensi-iltapäivänä.
Palvelijarobotti ROZZUM 7134 herää saarella, kaukana sivilisaatiosta ja päätyy auttamaan vanhempansa menettänyttä hanhenpoikasta kasvamaan vaarojen keskellä ja valmistautumaan tulevaan muuttomatkaan.
Villi robotti keskittyy Lupita Nyong'on ääninäyttelemään ROZZUM 7134:ään tai ihan vain Roziin, palvelijarobottiin, joka alkaa etsiä elämälleen tarkoitusta, kun hän aktivoituu jostain syystä saarella, jossa asuu pelkkiä eläimiä. Roz on ohjelmoitu auttamaan ihmisiä kaikessa, mutta mitä robotille käy, kun ympärillä ei ole ainuttakaan ihmistä? Hahmon kehityskaari elokuvan aikana on erinomainen, Rozin ryhtyessä yksi kerrallaan auttamaan saaren eläimiä ja kiintyessään vanhempansa menettäneeseen hanhenpoikaseen, Brightbilliin (vastasyntyneenä Boone Storme, aikuisena Kit Connor), jota hän ryhtyy valmistelemaan tulevaa ja vaativaa muuttomatkaa varten. Brightbill on myös hupaisa tapaus, etenkin kun tämä kasvaa robotin seurassa ja oppii tältä eläimelle täysin hupsuja juttuja, kuten päästelemään mekaanisia piipityksiä ja "skannaamaan" ympäristöään uusissa paikoissa.
Brightbillin lisäksi muita merkittäviä eläimiä saarella ovat viekas kettu Fink (Pedro Pascal), opossumiäiti Roosa (Catherine O'Hara), iäkäs hanhi Kaulanen (Bill Nighy), majava Masa (Matt Berry), haukka Vasama (Ving Rhames) ja karhu Okko (Mark Hamill). Muutkin hahmot ovat aivan mahtavia. Fink ja Roosa ovat hulvattoman hauskat aika synkkienkin vitsiensä kanssa ja yksinäisyyttään peittelevälle Finkille kirjoitettu kertomus onnistuu liikuttamaan.
Lukuun ottamatta mahtavaa Saapasjalkakissa: Viimeistä toivomusta(Puss in Boots: The Last Wish - 2022), DreamWorksin viime vuosien animaatiotarjonta on ollut aika heikkoa. Kököt Trolls-leffat (2016-2023), The Boss Baby -elokuvat (2017-2021) ja Ruby - Teini-ikäinen merihirviö(Ruby Gillman, Teenage Kraken - 2023), sekä valtava pettymys Orion ja Pimeys (Orion and the Dark - 2024) ovat saaneet minut hiljalleen menettämään uskoani yhtiöön. Ja sitten täysin puskista tulee Villi robotti, joka on kiistattomasti DreamWorksin paras elokuva sitten alkuperäisenNäin koulutat lohikäärmeesi-elokuvan (How to Train Your Dragon - 2010)! Ja onko tuo toisaalta ihme, kun ohjaksissa häärää sama henkilö, Chris Sanders, jonka filmografiaan kuuluu myös Disneylle tehty loistava Lilo & Stitch (2002)?
Villi robotti on upea koko perheen animaatioseikkailu, joka tarjoaa katsojilleen todellisen tunteiden vuoristoradan. Sen aikana pääsee nauramaan makeasti, jännittämään oikeasti ja herkistymään pariinkin otteeseen kyynelien partaalle, niin onnesta kuin surusta. Toisin kuin monet muut yhtiön viimeisimmistä töistä, Villi robotti ei aliarvioi katsojiaan ja pidä lapsia tyhminä, vaan tarjoaa kypsän ja syvällisen kertomuksen, uskaltaen heittää runsaasti mustaa huumoria sekaan ja tökkiä periamerikkalaista ajatusmallia siitä, että lastenkasvatus ei olisi mitään muuta kuin onnea ja auvoa. Elokuva ei myöskään pelkää näyttää lapsille, että luonto on aika julma paikka, jossa kuolema saattaa odottaa jokaisen puun tai kiven takana. Samalla leffa onnistuu kuitenkin näyttämään tämän saaren elämän ja asukkaat todella kauniissa valossa.
Kyseessä on muutenkin hurjan kaunis elokuva, joka onnistuu tunkeutumaan syvälle katsojan ihon alle ja herättämään voimakkaita tunteenpuuskia. Roz ryhtyy auttamaan Brightbilliä ohjelmointinsa takia, mutta hän alkaa toki hissuksiin muuttua äitimäiseksi, valmiina tekemään kaikkensa auttaakseen rakasta hanhenpoikasta. Roz myös auttaa sinnikkäästi kaikkia muitakin saarella, vaikka nämä pitävät tätä hirviönä ja Brightbilliä kummajaisena. Elokuvasta löytyy tärkeitä teemoja erilaisuuden hyväksymisestä ja toisten auttamisesta. Mukana on useita huikeita hetkiä ja ihoni nousi parikin kertaa kananlihalle, samalla kun silmäni kostuivat. Villi robotti on liki täydellinen animaatioelokuva, jota suosittelen äärimmäisen lämpimästi ja jonka todella toivon ensi vuonna nappaavan parhaan animaation Oscar-palkinnon. Viimeiset minuutit petaavat mahdollista jatko-osaa ja vaikka leffan lyhyissä näyissä siitä, mitä muulle maailmalle on tapahtunut, olisi potentiaalia toiseen tarinaan, ei minua haittaisi, jos homma jätetään tähän yhteen elokuvaan.
Visuaalisesti Villi robotti on puhdasta silmäkarkkia. Animaatiojälki on häikäisevän upeaa ja jo sen puolesta olisi Oscar-pysti ansaittu. Elokuva yhdistelee tietokoneanimaatiota käsin piirretyltä näyttävään tyyliin, minkä lisäksi väritys näyttää maalaukselliselta. Lopputulos on fantastinen ja leffan nättejä luontomaisemia ja söpöjä ja hassuja eläimiä kelpaa katsella. Visuaalisuuksia tukee vahva äänimaailma, enkä pistäisi pahitteeksi, jos Kris Bowersin säveltämät vaikuttavat musiikit saisivat ehdokkuuden tulevassa Oscar-gaalassa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Wild Robot, 2024, DreamWorks Animation, Universal Pictures
Pääosissa: Kevin Conroy, Dana Delany, Mark Hamill, Efrem Zimbalist Jr., Hart Bochner, Stacy Keach, Abe Vigoda, Dick Miller, John P. Ryan, Bob Hastings ja Robert Costanzo
Genre: animaatio, toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 16 minuuttia
Ikäraja: 12
DC Comicsin sarjakuviin perustuva televisiosarja Batman: The Animated Series nousi valtavaan suosioon, kun se alkoi pyöriä televisioissa syksyllä 1992. Suosion myötä Warner Bros. alkoi työstämään animaatioelokuvaa sarjan pohjalta ja palkkasi Alan Burnettin kirjoittamaan käsikirjoituksen. Alun perin leffan oli tarkoitus sijoittua Arkhamin mielisairaalaan, missä rikolliset pistäisivät Batmanin vastuuseen siitä, millaisiksi he ovat muuttuneet. Studio kuitenkin piti ideaa huonona leffaan ja sen sijaan tarina hyödynnettiin myöhemmin itse sarjassa. Burnett alkoikin kynäillä toisenlaista kertomusta täysin uuden pahishahmon kanssa ja animointiprosessi käynnistyi. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä suoraan VHS:llä, mutta Warner Bros. päättikin julkaista elokuvan teattereissa ensin. Niinpä filmin budjettia nostettiin, mutta silti animaattorit tuskailivat saadakseen elokuvan valmiiksi ensi-iltapäivää varten studion vaatimusten mukaisesti. Lopulta Batman: Mask of the Phantasm, eli suomalaisittain Batman: Mustan kostajan paluu ilmestyi jouluna 1993. Vaikka elokuva sai positiivista palautetta niin kriitikoilta kuin faneilta, se oli suuri taloudellinen pettymys. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä parhaimmista Batman-elokuvista ikinä. Itse näin Batman: Mustan kostajan paluun joskus lapsena, mutten silloin pahemmin innostunut siitä, vaikka pidinkin kovasti animaatiosarjasta. Kun katsoin animaatiosarjan kokonaan sen 30-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin antaa Batman: Mustan kostajan paluulle uuden mahdollisuuden.
Mysteerinen Musta kostaja tappaa Gothamin rikollispomoja, lavastaen Batmanin murhaajaksi. Naamiosankarin täytyy selvittää, kuka on tämä uusi uhka, samalla kun hän pakenee poliiseja ja kohtaa vanhan tuttunsa.
Animaatiosarjassakin miljardööri Bruce Waynen, eli yön ritari Batmanin äänenä toiminut Kevin Conroy palaa rooliinsa ja hänen äänensä uhkuu jälleen suurta voimaa. Sarjan tavoin myös elokuvassa syvennytään onnistuneesti ja kypsästi päähenkilön mieleen ja tutkitaan, millainen ihminen käyttäisi yönsä puolustaessaan viattomia ja hakatessaan pahiksia tuusan nuuskaksi. Elokuvan tulkinta Batmanista on jopa traaginen ja hahmoa huomaa paikoitellen jopa säälivänsä. Kun yleensä Batman-leffoja katsoessa herää tunne siitä, kuinka siistiä olisi itse olla Batman, tämän elokuvan aikana käy usein selväksi, että eipä se kovin hehkeää elämää olisi - ei edes Bruce Waynen rikkauksien kanssa.
Animaatiosarjasta tutut hahmot, kuten Brucen hovimestari Alfred (Efrem Zimbalist Jr.), komisario Gordon (Bob Hastings), etsivä Harvey Bullock (Robert Costanzo) ja Batmanin arkkivihollinen Jokeri (Mark Hamill) tekevät myös paluun. Heidän lisäksi elokuvassa esitellään uusia hahmoja, kuten Brucen entinen mielitietty Andrea Beaumont (Dana Delany), hänen isänsä Carl (Stacy Keach), Batmanin pidätettäväksi haluava kaupunginvaltuutettu Arthur Reeves (Hart Bochner), sekä Gothamin rikollispomot Sol (Dick Miller), Bronski (John P. Ryan) ja Valestra (Abe Vidoga), jotka tämä mystinen Musta kostaja ottaa kohteekseen. Alfred pääsee murjomaan parit hauskat vitsit, mutta hänen kautta myös esitellään Brucen traagisuutta, hovimestarin harmitellessa, millaiseksi hänen isäntänsä elämä on vuosien varrella muuttunut. Andrea on mainio lisäys, tuoden hyvää syvyyttä Bruceen. Leffa ei toisaalta kaipaisi Jokeria, sillä Musta kostaja on omillaan mielenkiintoinen pahis, mutta onhan se aina ilo kuulla Mark Hamillin nauravan hulluna klovnina.
Aloittaessani katsomaan Batman: The Animated Seriesiä sen juhlavuoden kunniaksi, minun oli tarkoitus katsoa pelkkä sarja läpi. Innostuin siitä kuitenkin niin paljon, että kun sarja päättyi, koin, että minun oli pakko saada nähdä lisää. Niinpä päätinkin nopeasti katsovani Batman: Mustan kostajan paluun uudestaan. Vaikken ollut pahemmin piitannut leffasta lapsena, ryhdyin silti katsomaan sitä nyt erittäin positiivisin mielin ja tämä katselukokemus oli kyllä huomattavasti miellyttävämpi. Kyseessä on aivan mahtava teos, eikä ihme, että sitä pidetään nykyään varsin korkeassa arvossa. Ei se omasta mielestäni yllä Tim Burtonin ensimmäisen Batman-leffan (1989), Christopher Nolanin Yön ritari -trilogian (The Dark Knight - 2005-2012) tai uuden The Batman -elokuvan (2022) tasolle, mutta eipä se niistä kovin paljoa jälkeen jää.
Animaatiosarjan tavoin Batman: Mustan kostajan paluu ei ole mikään täysin lapsiystävällinen Batman-seikkailu. Vaikka sen voi toki katsoa lapsena, tuntuu se enemmän varttuneemmalle yleisölle tehdyltä. Siitä löytyy tavanomaisempaa supersankaritoimintaa, mutta myös syvyyksiä, joita joistain näytellyistä Batman-elokuvista ei löydy edes kaivamalla (katson nyt teitä, Batman Forever, 1995 ja Batman & Robin, 1997). Andrean saapuminen Gothamiin sekoittaa Brucen mielen täysin ja etsiessään Mustaa kostajaa, hän päätyy vähän väliä muistelemaan aikaa tämän neidon kanssa. Takaumien kautta esitellään aikakautta, jolloin Bruce oli vasta aloittanut yölliset puuhansa. Hän ei ole ihan vielä Batman, eikä saavuttanut samanlaista mainetta poliisien ja alamaailman keskuudessa. Tuolloin Andrea tarjosi hänelle mahdollisuutta toisenlaiseen elämään ja onkin haikeaa seurata sivusta, kun Bruce pohtii, kuinka paljon onnellisempi hän olisi kenties voinut olla.
Tunnelmaltaan elokuva on hyvin synkkäsävyinen. Vaikka mukana onkin muutama ihan hauska vitsi, leffa kulkee pääasiassa tummia ja painostavia polkuja. Eräässä hautausmaakohtauksessa, jossa mafiapomo Bronski joutuu Mustan kostajan hyökkäyksen kohteeksi, on jopa kauhumaisia vivahteita. Hieman noir-henkistä puolta löytyy Batmanin etsiväkohtauksista, kuten animaatiosarjassakin. Toimintakohtauksissa taas ei pelätä näyttää hahmojen saamia ruhjeita. Vaikka nykyäänkin tehdään liukuhihnatuotannolla väkivaltaisia Batman-animaatioleffoja, Batman: Mustan kostajan paluu on monin tavoin sellainen teos, jollaista on vaikea kuvitella näkevänsä enää tänä päivänä tehtynä.
Visuaalisesti elokuva on vielä laadukkaammin tehty kuin animaatiosarja, olihan tekijöille isompi budjetti käytössään. Tyyli on kuitenkin täysin sama kuin sarjassa ja elokuvaa on suuri ilo katsoa. Piirrosjälki on tarkkaa ja tyylikästä. Sarjan tavoin leffassakin hyödynnetään vahvasti varjoja ja pimeyttä. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu ja sarjankin musiikeista vastaava Shirley Walker tekee loistotyötä sävellysten kanssa. Elokuvan ohjauksesta vastaavat animaatiosarjan luojat Bruce Timm ja Eric Radomski, jotka luovat tunnelmaa vahvasti ja pitävät filmiä tiukasti kasassa. Alan Burnettin, Paul Dinin, Martin Paskon ja Michael Reavesin työstämä käsikirjoitus on erittäin onnistunut. Leffa on todella lyhyt, vain tunnin ja vartin mittainen, mutta silti nelikko ehtivät rauhassa kertoa koko tarinan ja täyttää filmin niin syvällisillä puolilla kuin vauhdikkaalla ja jännittävällä toiminnalla.
Yhteenveto: Batman: Mustan kostajan paluu on hieno lisäys laajentamaan upeaa Batman-animaatiosarjaa. Elokuva soveltuu hyvin niin hahmosta innostuneille lapsille kuin aikuisillekin faneille - kenties jopa paremmin varttuneemmalle yleisölle. Vaikka mukana onkin tavanomaista supersankariseikkailua, josta muksut voivat innostua, leffa on varsin synkkäsävyinen ja syvällinen teemoiltaan. Batmanin elämää ei esitetä romantisoituna, vaan suorastaan tragediana. Hahmoon uppoudutaan vaikuttavasti ja Bruce Waynea huomaa jopa säälivänsä. Uusi pahis Musta kostaja tuo leffaan suorastaan kauhumaisia vivahteita. Tarina on koukuttava ja vaikka kestoa on vain vähän päälle tunti, ehtii elokuva kertoa kaiken sulavasti ja omalla temmollaan. Animaatiojälki on sarjan tavoin fantastista ja tummanpuhuvaa ilmettä on ilo katsella. Jos siis Batman: The Animated Series iski, suosittelen lämpimästi Batman: Mustan kostajan paluun katsomista. Vielä sarjan 85 jakson ja tämän elokuvankaan jälkeen nälkäni Batman-animaatioita kohtaan ei laantunut, joten pitäähän tässä vielä ottaa käsittelyyn Batman: The Animated Seriesin jatkumona toiminut animaatiosarja The New Batman Adventures (1997-1999)...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.5.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Batman: Mask of the Phantasm, 1993, Warner Bros. Animation, Warner Bros. Family Entertainment
Ohjaus: J. J. Abrams Pääosissa: Daisy Ridley, Adam Driver, John Boyega, Oscar Isaac, Carrie Fisher, Anthony Daniels, Joonas Suotamo, Naomie Ackie, Domhnall Gleeson, Richard E. Grant, Lupita Nyong'o, Keri Russell, Kelly Marie Tran, Billy Dee Williams, Dominic Monaghan ja Ian McDiarmid Genre: seikkailu, scifi, toiminta Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia Ikäraja: 12
Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...
George Lucasin avaruusseikkailu Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo(Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) oli jättimenestys, jolloin Lucas pääsi jatkamaan kauan suunnittelemaansa sarjaa. Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku(Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) järisytti maailmaa suurella paljastuksellaan, kun taas Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluu(Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983) vei trilogian eeppiseen päätökseensä. Elokuvien menestyksen myötä sarjaa jatkettiin kirjojen, pelien, sarjakuvien ja ties minkä voimalla. Lucas itse päätti palata sarjassa ajassa taaksepäin ja teki esiosatrilogian. Tähtien sota: Episodi I - Pimeä uhka(Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) oli ilmestymisvuotensa odotetuin elokuva, mutta se sai todella tylyn vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta. Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäys(Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002) ei pärjännyt sen paremmin, mutta Tähtien sota: Episodi III - Sithin kosto (Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith - 2005) otettiin jo huomattavasti paremmin vastaan. Sen myötä Lucas ilmoitti, että saaga oli siinä, kunnes Disney-yhtiö osti sarjan häneltä vuonna 2012 ja alkoi suunnittelemaan uusia leffoja. Vuonna 2015 ilmestynytStar Wars: The Force Awakens aloitti uuden trilogian ja se oli suurenmoinen hitti, tienaten yli 2 miljardia dollaria. Sen jatko-osa Star Wars: The Last Jedi (2017) oli myös valtava menestys, mutta se jakoi fanikunnan rajusti kahtia. Jotkut rakastavat sitä, jotkut taas vihaavat. Lisäksi tässä välissä on ilmestynyt myös kaksi lisäosaleffaa, Rogue One: A Star Wars Story (2016) ja ikävästi kesken jäänyt Solo: A Star Wars Story (2018). Nyt uusi trilogia viedään päätökseen Star Wars -saagan yhdeksännen episodin, The Rise of Skywalkerin voimin ja pakko myöntää, että olin peloissani elokuvan näkemisestä. Itse pidin erittäin paljon sekä The Force Awakensista että The Last Jedistä ja näiden parin vuoden aikana äänekäs faniviha on latistanut intoani saagaa kohtaan huomattavasti. Jotkut toksiset fanit saivat suuni loksahtamaan usein auki, mm. kiusatessaan näyttelijöitä ulos sosiaalisesta mediasta, leikatessaan leffoista versioita ilman naisia ja vähemmistöjen edustajia, sekä lähettäessään tappouhkauksia niille, jotka pitävät uusista Star Wars -elokuvista. Intoni alkoi kuitenkin kasvamaan leffan ilmestymisen lähestyessä ja sydämeni hakkasikin innon ja jännityksen sekaisesta tunteesta, kun kävin katsomassa Star Wars: The Rise of Skywalkerin sen lehdistönäytöksessä Finnkino Itiksen upeassa IMAX-salissa.
Rey jatkaa jeditaitojen opettelua, kun muu vastarinta kerää joukkojaan viimeiseen taisteluun Ensimmäistä ritarikuntaa vastaan.
Uuden trilogian tutut hahmot tekevät paluun vielä kolmatta kertaa. Daisy Ridley osoittaa jälleen lahjansa Reynä, jedinä, joka joidenkin mielestä osaa liian paljon liian nopeasti. John Boyegan näyttelemä Finn ei enää pakene sotaa, vaan lähtee taistoon urhoollisesti. Oscar Isaacin esittämä Poe Dameron on oppinut kuuntelemaan ohjeita, eikä painele menemään yhtä impulsiivisesti kuin ennen. Vaikka kolmikko ei ole läheskään yhtä legendaarinen kuin alkuperäisen trilogian Luke Skywalker (Mark Hamill), Leia Organa (Carrie Fisher) ja Han Solo (Harrison Ford), on trion seikkailuja ollut mukavaa seurata, etenkin nyt kun kolmikko on kunnolla vihdoin kasassa - Poe ja Reyhän tapasivat vasta The Last Jedin lopussa. Ridley, Boyega ja Isaac ovat kaikki oivallisia osissaan.
Myös vanhemmat tutut, kuten droidit C-3PO (Anthony Daniels), R2-D2 - unohtamattakaan aivan mahtavaa BB-8:a - karvaturri Chewbacca (suomalainen Joonas Suotamo, jonka haastattelun voit lukea tästä), sekä kenraali Leia (edesmennyt Carrie Fisher, osittain arkistomateriaalista kaiveltuna ja osittain digitaalisesti tehtynä) palaavat. C-3PO saa eniten hauskoja repliikkejä ja on myös hienoa nähdä, kuinka paljon Suotamo pääsee esille Chewiena. Monet fanit luultavasti huojentuvat siitä, ettei Kelly Marie Tranin näyttelemä Rose ole läheskään yhtä paljon esillä kuin The Last Jedissä. Lisäksi fanit innostuvat siitä, että Billy Dee Williams palaa vihdoin ja viimein Lando Calrissianiksi ja hänessä on edelleen sitä tiettyä tyylikkyyttä tallella. Uusiakin tuttavuuksia tehdään, kuten avaruushevosella ratsastava Jannah (Noamie Ackie) ja taisteleva Zorri (Keri Russell), mutta he ovat aika tylsiä ja nopeasti unohdettavia. Adam Driverin näyttelemä pahis Kylo Ren sanoi The Force Awakensissa vievänsä loppuun sen, minkä Darth Vader aloitti. The Last Jedissä hän kukisti johtajansa Snoken ja on nyt noussut Ensimmäisen ritarikunnan uudeksi yksinvaltiaaksi, tehden siis sen, mitä Darth Vader aina uhkasi, eli syrjäytti pomonsa. Ristiriitaisten tunteiden myllerryksen piinaama Kylo Ren saattaa jopa olla suosikkihahmoni tästä trilogiasta ja on jälleen kiehtovaa seurata, mitä hahmo seuraavaksi päättää tehdä. Driver on yhä intensiivinen osassaan. Paluun tekee myös eräs hahmo, joka on paljastettu jo mainoksissa ja trailereissa, mutta jos olet kovasti vältellyt niitä, en paljasta kenestä on kyse. Hän on kuitenkin niin isossa roolissa tässä elokuvassa, että haluan puhua hänestä hieman. Lähinnä siitä, että etukäteen en oikein tiennyt, mitä olisin mieltä hahmon paluusta ja nyt nähtyäni leffan täytyy todeta, etten vieläkään oikein tiedä. Tavallaan hän ajoi asiansa, mutta samalla pidin hahmoa aika tylsänä lisäyksenä.
Hahmon käytön lisäksi en oikein tiedä, mitä mieltä olen itse elokuvasta. Lopputekstien alkaessa olin erittäin hämmentynyt, sillä tunteeni olivat niin ristiriitaiset. Joissakin kohdissa pidin Star Wars: The Rise of Skywalkerista todella paljon, kun taas joissakin kohdissa täytyy myöntää, etten erityisemmin pitänyt leffasta. Nykyään näiden isojen franchise-elokuvien kohdalla mielipiteiden tuntuu aina olevan pakko edustaa jompaakumpaa ääripäätä: joko rakastat tai vihaat. Siksi onkin outoa, jos itse putoaakin siihen väliin, eikä kallistu kumpaankaan suuntaan. Minulla on ongelmani The Force Awakensin ja The Last Jedin kanssa, mutta pääasiassa pidän molemmista. The Rise of Skywalkerin kohdalla minulla taitaa olla positiivisia ja negatiivisia mietteitä yhtä paljon.
Isoin ongelmani elokuvan kanssa on sen rytmitys. Elokuvalla on nimittäin aivan kauhea kiire. Se painelee menemään liiankin kovaa vauhtia, eikä se osaa rauhoittua ja keskittyä johonkin tärkeään juttuun kunnolla. Leffa loikkii planeetasta toiseen, kohtauksesta seuraavaan ja isoja tapahtumia vyörytetään katsojan päälle sellaiseen tahtiin, että massiivisen avaruustaistelun alkaessa voi olla jo pieni ähky. Kiirehdinnän vuoksi koin vaikeuksia saada kunnon otetta tarinasta ja myös tunnepuoli jätti minut etäiseksi. Vitseille kyllä naurahtelee (joita ei muuten ole läheskään yhtä paljon kuin The Last Jedissä), mutta koskettaviksi tarkoitetut hetket eivät onnistu iskemään, kun leffa lähtee jo seuraavaan suuntaan. Kiirehdintä tarinassa vaikuttaa myös siihen, että monia reittejä oikaistaan ja hahmot tekevät välillä asioita ihan vain siksi, että heillä on tunne, että niin pitää tehdä. The Force Awakens on mielestäni näistä uusista parhaiten rytmitetty, kun taas The Last Jedi ei tarvinnut kahden ja puolen tunnin kestoa, ja Rogue One lähinnä laahasi ensimmäiset puolitoista tuntia. The Rise of Skywalker kaipaisi ainakin puoli tuntia lisää, jotta se voisi kulkea maltillisemmin.
Yksittäisenä avaruusseikkailuna kyseessä on kelpo teos, mutta oman trilogiansa, sekä yhdeksän elokuvan mittaisen Skywalker-saagan päätöksenä The Rise of Skywalker tuntuu harmillisen antiklimaattiselta. Sen loppuhuipennus aiheutti itselleni pettymyksen, sillä suuren pohjustuksen jälkeen valtavia avaruusalusten armadoja ei edes käytetä mihinkään. Tiettyjen hahmojen kuviot viedään hyvin päätökseensä, mutta yleisesti elokuvalla on suuria vaikeuksia tarjota niin eeppistä ja mahtipontista lopetusta kuin millaisena se selkeästi kuvittelee itseään. Aiemmin tänä vuonna ilmestyneen Avengers: Endgamen (2019) eeppisyys oli niin omaa luokkaansa ja sen mahti on vielä niin suuri, että Star Wars: The Rise of Skywalker tyytyy kiltisti jäämään sen varjoon. Välillä leffa onnistuu nostamaan ihon kananlihalle, mutta se tapahtuu lähinnä säveltäjä John Williamsin upeiden musiikkien ansiosta. Williams on tällä kertaa päässyt aika helpolla, sillä lähinnä hän kierrättää sävelmiä aiemmista episodeista.
The Force Awakensissa minua ei erityisemmin haitannut, kuinka vahvasti sen tarina oli otettu alkuperäisestä Tähtien sodasta. Ohjaaja J. J. Abrams osasi mielestäni tyylikkäästi yhdistää nostalgiaa ja jotain uutta pakettiinsa. Mutta vaikka pidin The Force Awakensista, tiedostan kyllä, että Abrams pelasi hyvin turvallisesti. Rian Johnson taas koetteli rajojaan The Last Jedillä, mikä tosiaan jakoi mielipiteitä. Abramsia on tainnut pelottaa kokevansa fanien vihan ja onkin yrittänyt tehdä leffan, mikä miellyttäisi niitä, jotka pitivät The Last Jedistä sekä niitä jotka eivät. Lopputulos voi olla sellainen, mikä ei miellytä oikein ketään. Mielenkiinnolla odotankin, kuinka leffaan reagoidaan tulevien viikkojen aikana. Abramsin ja Chris Terrion työstämä käsikirjoitus on turvallisen lisäksi kömpelö. Voi olla, että käsikirjoitus on ollut maltillisempi ja vasta leikkauksessa rytmitys on muuttunut näin pikaiseksi. Käsikirjoituksessa ongelmani onkin lähinnä dialogi. Star Warsissa on alusta asti ollut kökköä dialogia, mutta The Rise of Skywalkerissa replikointi on välillä hämmentävän töksähtelevää. Itseäni häiritsi etenkin, kuinka hahmojen on koko ajan pakko kertoa, miltä heistä tuntuu. Abrams ääninäyttelee uutta droidia, D-O:ta, joka kirjaimellisesti sanoo lähinnä tunnetiloja. Abramsilla on myös ongelmana, ettei hän osaa viedä asioita loppuun. Yksi hahmoista sanoo yhdessä kohtaa, että hänellä on tärkeää asiaa jollekulle ja vaikka tähän tavallaan palataan läpi leffan, jää asia lopulta kertomatta.
Visuaalisesti The Rise of Skywalker näyttää tietty aivan mielettömän hyvältä. Elokuva on kuvattu upeasti ja siinä käytetään värejä ja valoja vaikuttavasti hyödyksi. Suomenkin teattereihin on asetettu varoituskylttejä, että filmi voi aiheuttaa valoherkille epilepsiakohtauksen, eikä varoitus ole turha, vaan joissakin kohtauksissa välkkyy kyllä aikamoisesti. Lavasteet ovat näyttävät ja asut sekä maskeeraukset taidokkaasti luotuja. On äärimmäisen hienoa nähdä vanhanaikaisin keinoin toteutettuja avaruuden olentoja. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ja on mahtavaa päästä jälleen kuulemaan valomiekkojen, laserammusten, TIE-hävittäjien sun muiden Star Wars -juttujen ikonisia ääniefektejä.
Yhteenveto: Star Wars: The Rise of Skywalker on harmillisen vaisu päätösosa sekä omalle trilogialleen että yhdeksän episodin pituiselle saagalle. Elokuvalla tuntuu olevan aivan järjetön kiire, jolloin siihen voi olla hyvin vaikea hypätä mukaan. Tunnepuoli voi tämän vuoksi jättää kylmäksi. Suurta loppuhuipennusta pohjustetaan leffan alusta asti, mutta se vasta tuottaakin pettymyksen, kun suuria armeijoita ei hyödynnetäkään. Elokuva tuntui itsestäni antiklimaattiselta. Reyn ja Kylo Renin tarinoita on kiehtovaa seurata, mutta muut hahmot eivät tee erityistä vaikutusta, vaikka näyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti. Erään hahmon paluu aiheuttaa itsessäni edelleen ristiriitaisia tunteita ja niin tekee leffa muutenkin. Rytmityksen lisäksi myös dialogi on usein kömpelöä. Visuaalisesti filmi on tietty todella upea ja näyttävä, minkä lisäksi John Williamsin musiikit toimivat aina. Mammuttimaisen saagan päättäminen on kuitenkin ollut J. J. Abramsille liian iso pala purtavaksi. Hän hoitaa homman mahdollisimman turvallisin keinoin, yrittäen miellyttää sekä niitä jotka pitivät The Last Jedistä että niitä jotka eivät. Minua kiinnostaakin, millaisia reaktioita Star Wars: The Rise of Skywalker tulee aiheuttamaan. Kun kyseessä on iso franchise-teos, mielipiteet vaihtelevat varmasti ääripäästä toiseen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Star Wars: The Rise of Skywalker, 2019, Lucasfilm, Walt Disney Pictures, Bad Robot
Ohjaus: Lars Klevberg Pääosissa: Gabriel Bateman, Aubrey Plaza, Mark Hamill, Brian Tyree Henry, David Lewis, Beatrice Kitsos, Ty Consiglio, Carlease Burke, Marlon Kazadi ja Tim Matheson Genre: kauhu, komedia Kesto: 1 tunti 30 minuuttia Ikäraja: 18
"You are my Buddi, until the end More than a Buddi, you're my best friend I love you more than you will ever know I will never let you go..."
Child's Play on uudelleenfilmatisointi samannimisestä kauhuelokuvasta vuodelta 1988. Alkuperäinen Child's Play oli hitti, joka keräsi nopeasti oman uskollisen fanikuntansa ja sarjaa jatkettiinkin kuuden jatko-osan voimin, joista viimeisin, Cult of Chucky (2017) ilmestyi pari vuotta sitten. Monille tulikin yllätyksenä, kun viime vuonna ilmoitettiin, että sarja on päätetty aloittaa alusta. Tämä tuli yllätyksenä myös seitsemän aiempaa filmiä tehneille, jotka suuttuivat studiolle siitä, että heidän luomansa tarina vietiin pois heiltä. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja nyt uusi Child's Play saa ensi-iltansa. Ilmoitus leffan tulosta herätti heti paljon negatiivisuutta, sillä fanit olisivat halunneet vanhan sarjan jatkuvan ja minäkin ihmettelin, että koko juttu oli päätetty aloittaa alusta. Olen itse nähnyt sarjasta vain alkuperäisen Child's Playn, joka on mielestäni erittäin mainio ja karmiva filmi. Olin etukäteen aika skeptinen uuden filmin ratkaisuista, eivätkä mainokset olleet erityisen houkuttelevia. Vaikka olin iloinen, että pääsin katsomaan filmin noin kuukauden ennakkoon, kävelin leffateatteriin silti todella matalin odotuksin. Kun poistuin teatterista, olin erittäin hämmästynyt. Uusi Child's Play on nimittäin yksi parhaista kauhu-uudelleenfilmatisoinneista, minkä olen nähnyt!
Nuori Andy-poika saa syntymäpäivälahjaksi monitoimisen Buddi-nuken, minkä hän nimeää Chuckyksi. Buddi-nuket ovat ohjelmoituja rakastamaan ja huolehtimaan omistajistaan, mutta Chuckyn kohdalla homma lähtee todella pahasti (ja verisesti) käsistä.
Andy-poikaa näyttelee Lights Out -kauhuleffasta (2016) tuttu Gabriel Bateman. Andy on turhautunut ja syrjään vetäytyvä nuorukainen, jonka on vaikea löytää uusia ystäviä. Buddi-nukke on siis mitä mainioin lahja hänelle... jos se vain toimisi oikein. Hahmo on helposti samaistuttava ja on mielenkiintoista seurata, kuinka hän reagoi ymmärtäessään, että Chuckyssa on jotain pahasti vialla. Bateman on oiva valinta rooliin, onnistuessaan välittämään monenlaisia tunteita ilmeillään ja eleillään. Andy asuu kahdestaan äitinsä Karenin (Aubrey Plaza) kanssa, joka tapailee tympeää ja inhottavaa Shanea (David Lewis), eikä äidiltä siksi löydy aikaa pojalleen. Harmillisesti Karen jää lopulta vain tylsäksi sivuhahmoksi, joka ei tietenkään usko mitään, mitä Andy kertoo Chuckysta. Plaza ei myöskään vakuuta näyttelijänä, vaan joko ali- tai ylinäyttelee läpi leffan. Lewis sen sijaan sopii todella hyvin ärsyttävän mulkvistin rooliin. Muita hahmoja leffassa ovat mm. etsivä Mike (Brian Tyree Henry) ja tämän vanha äiti Doreen (Carlease Burke), sekä samassa talossa asuvat nuoret Falyn (Beatrice Kitsos), Pugg (Ty Consiglio) ja Omar (Marlon Kazadi). Etsivä Mike ja Doreen ovat omilla tavoillaan hupaisat hahmot, ja Henry ja Burke ovat erinomaiset rooleissaan, mutta nuoret hahmot jäävät todella alikehittyneiksi. Falyn, Pugg ja Omar ovat totaalisen yksiulotteisia tapauksia, eikä heidän näyttelijöistä valitettavasti paista erityistä intoa elokuvaa kohtaan. Hahmot tavallaan ajavat asiansa, mutta heihin olisi voinut panostaa enemmän. Ja sitten on tietty itse Chucky-nukke, jonka äänenä kuullaan Mark Hamill. Etukäteen nuken muutettu ulkonäkö herätti ärtymistä fanien keskuudessa, eivätkä monet varmasti lämpene sille, mistä syystä Chucky alkaa tässä leffassa tekemään pahojaan. Alkuperäisessä elokuvassa Brad Dourifin esittämä sarjamurhaaja Charles Lee Ray siirtää synkän sielunsa lelukaupan nukkeen, mutta tällaisesta ei ole tietoakaan uudessa leffassa. Jos pääsee yli Chuckyn uudistetusta ilmeestä ja uudesta alkuperätarinasta, nukke toimii mahtavasti. Vaikka syy Chuckyn pahuudelle onkin aika laiska, on hahmo muuten yllättävänkin hyvin kirjoitettu. Elokuva onnistuu viemään katsojan nuken pään sisälle, jolloin Chuckysta saadaan välillä jopa sympaattinenkin tapaus. Hahmo onnistuu olemaan suloinen, karmiva ja hauska monellakin eri tavalla. Tähän vielä päälle se, että nuken ääninäyttelijänä toimii itse Luke Skywalker, joka oikein kunnolla herkuttelee roolillaan, niin pidin tästä Chucky-versiosta todella paljon.
Chuckyn uudistusten toimivuus ei todellakaan ollut ainoa uuden Child's Playn tarjoama yllätys. Kuten jo alussa totesin, odotukseni olivat matalat ja ajattelin filmin olevan täysin tarpeeton ja surkea uudelleenfilmatisointi, mutta läpi leffan en voinut olla miettimättä, että tämähän on jopa parempi kuin tämän edes tarvitsisi olla. Kauhuelokuvien uudelleenfilmatisoinnit ovat pääasiassa selkeästi alkuperäisiä versioitaan heikompia, mutta mukaan on onneksi mahtunut niitä, jotka toimivat omillaan erittäin menevinä filmeinä ja olen äärimmäisen iloinen, että Child's Play kuuluu tähän pieneen joukkoon. Toki elokuvasta löytyy selkeitä heikkouksia, kuten yksiulotteisiksi jäävät henkilöt, ennalta-arvattavuus ja pieni tyhjäkäynti hieman ennen elokuvan puoltaväliä, mutta ne eivät yllättävää kyllä häirinneet minua lopulta kovinkaan paljoa, sillä kokonaisuutena nautin tästä todella paljon. Kun uutta versiota suunniteltiin, tekijät pohtivat tekevänsä elokuvasta synkän ja mahdollisimman pelottavan, mutta onneksi he tulivat toisiin ajatuksiin ja tajusivat, että murhaajalelusta kertovan elokuvan pitää olla lystikäs. Ja tämähän on itse asiassa suorastaan hulvaton! Child's Play kallistuu enemmän komedian kuin kauhun puolelle ja sitä katsoessa saa nauraa jatkuvasti. Mustaa huumoria on mukana paljon ja nauroimme ystävieni kanssa näytöksessä lähes silmät kyynelissä joillekin elokuvan julmimmista vitseistä. Leffa on todella tehty kieli poskessa ja siitä jää yllättävänkin hyvä mieli, kun poistuu teatterista.
Pelottava tämä elokuva ei kuitenkaan ole (ei ainakaan itselleni), vaikka Chucky onkin paikoitellen karmiva ilmestys. Pääasiassa filmin kauhupuoli luottaa äkkisäikäytyksiin, joista osa on mukavasti rakennettuja ja joista osa on lähinnä halpamaisia temppuja. Jos kyseessä olisi puhdas kauhuleffa, äkkisäikäytykset häiritsisivät minua paljon, mutta kun leffa on enemmän komedia, tuntuvat ne lähinnä irvailulta totisten kauhuelokuvien böö-pelotteluille. Kauhupuolella ehdottomasti parasta on, kuinka raaka Child's Play on. Elokuva on saanut Suomessa korkean K18-ikärajan, eikä ihme, sillä kun verta tulee, niin sitä myös oikeasti tulee. Joillekin katsojista jotkut tapot ja kohtaukset voivat tuottaa pahaa oloa, sillä tekijät ovat päättäneet oikein kunnolla mässäillä. Ja juuri tekijöiden asenne elokuvan tekoa kohtaan sai minut pitämään tästä todella paljon. He ovat selkeästi tienneet, millaiset paineet heillä on tehdä kulttileffasta uusi versio ja siksi he pistävät täysillä haisemaan, jotta katsoja viihtyisi mahdollisimman hyvin läpi leffan. Elokuva on juuri oikealla tavalla todella yliampuva ja siksi se on mitä viihdyttävin. Ei Child's Play tule pääsemään vuoden parhaimpien elokuvien listalleni, mutta on tämä ehdottomasti yksi vuoden viihdyttävimmistä ja hauskimmista leffoista, enkä malta odottaa, että näen tämän uudestaan!
Elokuvan on ohjannut Lars Klevberg, joka on aiemmin tehnyt lyhytfilmejä, sekä todella pienelle huomiolle jääneen jännärin Polaroid (2019). Klevberg vaikuttaisi tietävän, mitä tekee, sillä hän on saanut luotua mukaan mitä mahtavimman tunnelman ja hän pistää parastaan, jotta todistaisi skeptisten Chucky-fanien ennakkoluulot vääriksi. Käsikirjoituksen taas on kirjoittanut Tyler Burton Smith, joka ei ole keksinyt hahmoille sisältöä, eikä mitään yllätyksiä tarinaan, mutta joka kuitenkin päivittää Chuckyn mitä parhaimmalla tavalla 2010-luvulle (tai voikohan tässä kohtaa jo melkein alkaa puhua 2020-luvusta). Elokuva kritisoikin hieman sitä, mihin suuntaan teknologia on menossa seuraavalla vuosikymmenellä. Child's Play on myös oivallisesti kuvattu ja välillä leffassa käytetään hauskasti hyväksi Chuckyn näkökulma-kuvaa. Yhdessä kohtaa leffa kaipaisi pientä tiivistämistä, mutta pääasiassa leikkaus on sujuvaa. Valaisu on taidokkaasti toteutettu ja kaikkein vaikuttavinta on nukkena tehty Chucky. Hahmon silmät ja jotkut vaikeammat liikkeet ovat tietokoneella toteutetut, minkä lisäksi nuken kasvoja on joissain kohdissa hieman muokattu digitaalisesti, mutta muuten on aivan mieletöntä, että tänä päivänä tekijät halusivat luoda Chuckyn oikeasti ohjailtavana nukkena! Äänimaailma on hyvin rakennettu, vaikka Bear McCrearyn säveltämät musiikit eivät jääkään mitenkään mieleen. Sen sijaan ainakin itselläni pyöri vielä pitkään päässä Chuckyn hyräilemä "The Buddi Song", minkä sanat kirjoitin arvostelun alkuun.
Yhteenveto:Child's Playn uudelleenfilmatisointi onnistuu lähes mahdottomassa, eikä ole huono uusintaversio. Kyseessä on yllättävänkin hyvä ja ennen kaikkea verinen leffa, mikä viihdyttää täysillä läpi kestonsa ja päivittää tutun tappajanuken nykyaikaan. Elokuva on enemmänkin komedia kuin kauhuleffa, mutta itseäni tuo ei haitannut, sillä synkkä huumori iski kovaa ja nauroin läpi leffan. Leffa ei ole turhaan korkeaa ikärajaansa saanut, vaan tietyissä kohtauksissa veri oikeasti roiskuu ja joillekin katsojille voi tulla huono olo niitä katsoessa. Itse Chucky-nukke tulee varmasti jakamaan mielipiteitä, mutta minä pidin todella paljon uudesta versiosta. Chuckysta on onnistuttu tekemään samaan aikaan sekä sympaattinen että karmiva ja on hienoa, kuinka paikoitellen saattaa huomatakin kannustavansa Chuckya. On myös mahtavaa, että pääasiassa Chucky on toteutettu oikeasti nukkena. Mark Hamillin äänirooli tekee nukesta tietty vielä entistäkin mahtavamman. Muutkin näyttelijät tekevät pääasiassa kelpo työtä, lukuunottamatta Aubrey Plazaa. Gabriel Bateman on nappivalinta pääosaan Andy-pojaksi, mutta muut nuoret hahmot jäävät todella yksiulotteisiksi. Filmistä löytyy kyllä heikkoutensa, mutta pääasiassa Child's Play on todella viihdyttävä ja veikeä paketti, mikä todisti ennakkoluuloni iloisesti vääriksi. Toivonkin kaikkien Chucky-fanien antavan tälle elokuvalle mahdollisuuden ja onhan se hyvä, että tätä kautta uusi sukupolvi saattaa löytää tämän leffasarjan. Enkä todellakaan pistäisi vastaan, jos tekijät haluavat tehdä tälle jatkoa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Child's Play, 2019, Orion Pictures, BRON Studios, Bron Creative, KatzSmith Productions, Metro-Goldwyn-Mayer, Oddfellows Entertainment, TF1 Studio
