Arvostelu: The Long Walk (2025)

THE LONG WALK

Ohjaus: Francis Lawrence

Pääosissa: Cooper Hoffman, David Jonsson, Charlie Plummer, Ben Wang, Tut Nyuot, Garrett Wareing, Joshua Odjick, Jordan Gonzalez, Roman Griffin Davis, Mark Hamill, Judy Greer ja Josh Hamilton

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

The Long Walk perustuu Stephen Kingin kirjaan Pitkä marssi (The Long Walk) vuodelta 1979. Jo 1980-luvun lopulla George A. Romero yritti tehdä kirjan pohjalta elokuvasovitusta, mutta projekti ei edennyt. Tehtyään Kingin kirjoihin perustuvat elokuvat Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994), Vihreä maili (The Green Mile - 1999) ja The Mist - usva (The Mist - 2007), Frank Darabont hankki Pitkän marssin elokuvaoikeudet, aikeenaan tehdä filmatisoinnin siitäkin, mutta tämäkään projekti ei edennyt. Vuonna 2018 oikeudet päätyivät New Line Cinemalle, joka pestasi James Vanderbiltin käsikirjoittajaksi ja André Øvredalin ohjaajaksi, mutta jälleen kerran projekti tyssäsi. Lopulta vuonna 2023 Lionsgate hankki kirjan oikeudet ja pestasi JT Mollnerin kirjoittamaan leffan ja Francis Lawrencen ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2024 ja nyt, vihdoin ja viimein The Long Walk on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni kirja ei ollut entuudestaan tuttu, mutta kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin. Kävinkin katsomassa The Long Walkin heti elokuvan ensi-iltapäivänä.

Tuhoisan sodan jäljiltä Amerikka on totalitaarisen armeijajohdon alla. Joka vuosi jokaisesta osavaltiosta arvotaan nuori miehenalku osallistumaan Pitkään marssiin, jossa tehtävänä on kävellä. Pysähtyjät, luovuttajat ja karkurit ammutaan. Vain yksi voi voittaa.

Pitkään marssiin osallistuu joka vuosi 50 nuorta miestä, yksi jokaisesta osavaltiosta. Philip Seymour Hoffmanin poika, Licorice Pizzasta (2021) tuttu Cooper Hoffman näyttelee Ray Garratya, Alien: Romuluksesta (2024) tuttu David Jonsson esittää Peter McVriesiä, Ransom Canyon -sarjasta (2025-) tuttu Garrett Wareing näyttelee Billy Stebbinsiä, Karate Kid: Legendsistä (2025) tuttu Ben Wang esittää Hank Olsonia, Jojo Rabbitista (2019) tuttu Roman Griffin Davis näyttelee Thomas Curleyta, All the Money in the Worldista (2017) tuttu Charlie Plummer esittää Gary Barkovichiä, The Witcher - Noituri: Verilinja -sarjasta (The Witcher: Blood Origin - 2022) tuttu Tut Nyuot näyttelee Arthur Bakeria ja tulevaa It: Welcome to Derry -kauhusarjaa (2025-) tähdittävä Joshua Odjick esittää Collie Parkeria. Nuorukaiset tulevat eri taustoista, mutta kun Pitkä marssi alkaa, ovat he samanarvoisia, kävellessään yhtä tavoitetta varten: ollakseen viimeinen hengissä selviytyjä. Jokaisella on omat haaveensa siitä, mitä Pitkän marssin voitto voisi tuoda tullessaan, mutta kaikilla ei ole joko fyysistä tai mentaalista kestokykyä selvitä pitkään. Mainitsemani nuorukaiset nousevat eri vaiheissa tarinaa esille ja suurimmaksi osaksi poppoo koostuu kiinnostavista ja tykättävistä tyypeistä. Nuorista näyttelijöistä isoimman vaikutuksen tekee Jonsson, joka tekee McVries-hahmostaan erittäin pidettävän, miehenalun pyrkiessä pitämään tunnelmaa korkealla ja auttamaan kanssakisaajiaan eri tavoin.

     Eikä pidä tietenkään unohtaa Mark Hamillia, joka näyttelee Pitkää marssia johtavaa Majuria. Aurinkolasiensa takaa ärjyvä Hamill tekee hahmostaan välittömästi vastenmielisen, etenkin kun tämä oikein riemuitsee joka kuolemasta ja kääntää sen positiiviseksi seikaksi lopuille kilpailijoille - onhan tuolloin yksi vastustaja vähemmän.

The Long Walk osoittautui erittäin mainioksi jännäriksi, joka rakentuu varsin simppelin idean ympärille. Vaikka leffassa joukko nuoria joutuukin mukaan kuolettavaan kisaan dystooppisessa Amerikassa, ei kyse ole mistään Nälkäpelistä, jossa miestenalkujen pitäisi pistää toisiaan hengiltä. Riittää vain, että kävelee ennalta määrättyä reittiä. Hidastelusta ja pysähtymisestä saa varoituksia, kolmannen varoituksen jälkeen lähtee henki. Se, joka on viimeisenä jatkamassa kävelyään, voittaa. Tämä voi kuulostaa helpolta, mutta leffa näyttää nopeasti, millaista rääkkiä on talsia tuntitolkulla, jopa päiviä ilman lepoa. Miten käy, jos jalkaan iskee kramppi? Tai kun tulee vessahätä? Tai kun väsyttää niin paljon, etteivät silmät millään pysy enää auki?

Elokuva ei onneksi lähde kaunistelemaan juuri mitään. Näitä nuorukaisia ammutaan säälimättömästi, korostaen sitä kauhua, mikä jokaisella pelaajalla on mielessään. Erityisesti The Long Walk on psykologinen jännäri. Mitä tällainen kisa tekee pelaajiensa mielelle? Eri hahmot suhtautuvat tilanteeseensa eri tavoin. Kävely ei käy tylsäksi, sillä nuorukaisten väliset keskustelut elämistään, haaveistaan ja muusta ovat niin kiinnostavaa kuunneltavaa. On traagista nähdä, kuinka yksi kerrallaan hahmot luuhistuvat, luovuttavat tai yrittävät epätoivoista pakoa. Kirjasta poikkeava loppuratkaisu ei juuri yllätystä tarjoa, mutta se on onnistunut huipennus tälle marssille.

Elokuvan on ohjannut Francis Lawrence, joka ohjasi myös suuren osan Nälkäpeli-leffoista (The Hunger Games - 2012-). The Long Walkin korkeampi ikäraja antaa Lawrencelle mahdollisuuden tehdä menosta ikävämpää ja poistaa kieron viihdepuolen nuorten kuolemista. JT Mollnerin työstämä käsikirjoitus on mainio, vaikkei lopputulos olekaan millään tavalla yllättävä. The Long Walk on myös hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavastus on yksinkertaista, tapahtuuhan suuri osa elokuvasta vain maantiellä. Puvustajat ja maskeeraajat pääsevät tekemään kävelijästä kaiken aikaa riutuneemman näköisiä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Jeremiah Fraites tunnelmoi aavemaisesti musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Long Walk, 2025, Lionsgate, Manitoba Film and Video Tax Credit Program, Media Capital Technologies, Vertigo Entertainment

Arvostelu: Moonfall (2022)

MOONFALL

Ohjaus: Roland Emmerich

Pääosissa: Patrick Wilson, Halle Berry, John Bradley, Charlie Plummer, Michael Peña, Kelly Yu, Eme Ikwuakor, Carolina Bartczak, Maxim Roy ja Donald Sutherland

Genre: scifi, jännitys

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

Moonfall on Roland Emmerichin uusi katastrofielokuva, joka pohjautuu löyhästi Christopher Knightin ja Alan Butlerin kirjaan Who Built the Moon? vuodelta 2005. Alun perin Emmerich ryhtyi työstämään elokuvaa Universal Picturesin kanssa, mutta yhteistyö päättyi nopeasti ja Emmerich alkoi etsiä yksityisiä rahoittajia filmilleen. Hän sai lopulta kasaan yli 130 miljoonan dollarin budjetin, tehden leffastaan yhden kaikkien aikojen kalleimmista indie-tuotannoista. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2020 ja nyt Moonfall saapuu Suomen elokuvateattereihin. Itse en juurikaan innostunut, kun kuulin Emmerichin työstävän jälleen uutta katastrofileffaa. Elokuvan trailerit eivät myöskään vakuuttaneet, mutta kävin silti katsomassa Moonfallin sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kun Kuu poistuu kiertoradaltaan ja lähtee syöksymään kohti Maata, astronautit Brian Harper ja Jocinda Flower yrittävät yhdessä salaliittoteoreetikko K.C. Housemanin kanssa keksiä keinon pelastaa ihmiskunnan lähestyvältä tuholta.

Patrick Wilson ja Halle Berry näyttelevät astronautteja Brian Harperia ja Jocinda Fowleria, jotka joutuvat keskelle ihmiskuntaa uhkaavaa tuhoa, samalla kun he yrittävät korjata vaikeat perhesuhteensa ja uransa. Harper sai potkut NASA:sta, minkä takia hänen vaimonsa (Carolina Bartczak) lähti uuden miehen (Michael Peña) matkaan ja pariskunnan poika Sonny (Charlie Plummer) on kasvanut aikamoiseksi ongelmalapseksi. Fowlerilla taas on vaikeuksia ex-miehensä (Eme Ikwuakor) kanssa, samalla kun hänen pitää ottaa vastuuta ihmiskunnan pelastusoperaatiosta. Wilson ja Berry ovat urallaan tehneet useita hyviä rooleja, mutta harmillisesti nämä eivät kuulu niihin. Kumpikin hoitaa hommansa tylsällä automaattivaihteella, näyttämättä oikein mitään innostusta projektia kohtaan.

     Sivunäyttelijöidenkään työssä ei ole pahemmin kehumista. Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu John Bradley tekee kiusallisen huonoa työtä stereotyyppisenä salaliittoteoreetikko K.C. Housemanina, jonka pitäisi toimia filmin huumorihahmona. Karismaattinen Donald Sutherland käy pikaisesti kääntymässä parin minuutin kohtauksessa, onnistuen vain lisäämään mädän omenan filmografiaansa. Yleensä mainiosta Peñasta ei saada mitään irti.

Moonfall ei ole vain katastrofielokuva, se on elokuvallinen katastrofi, joka edetessään tappaa katsojan aivosoluja yhä vain tiheämpään tahtiin. Emmerich on tehnyt urallaan mainioita katastrofirainoja, kuten Independence Day - Maailmojen sodan (Independence Day - 1996) ja The Day After Tomorrow'n (2004) ja minun on pakko myöntää, että viihdyn ihan sujuvasti myös Godzillan (1998) ja 2012 (2009) parissa. Moonfall on kuitenkin sellainen pohjanoteeraus, että suorastaan hävettää. Tämän sekamelskan aikana ei riitä, että heittää aivot narikkaan - jopa silloin vähän päälle parituntisen tuhopornon katselu käy raskaaksi. Lähtökohtaisesti minulla ei ole mitään sitä ideaa vastaan, että Kuu irtautuisi kiertoradaltaan ja suuntaisi kohti Maata. Siinä on kelvollisen viihdepläjäyksen ainekset. Se ei kuitenkaan ole riittänyt Emmerichille, vaan hän on tunkenut elokuvansa täyteen yhä vain typerryttävämpiä ideoita, jotka huonontavat elokuvaa hetki hetkeltä.

Sen lisäksi, että kyseessä on ärsyttävän tyhmä elokuva, on Moonfall myös erittäin kömpelösti pistetty kasaan. Tarinankerronta hyppelee minkä ehtii ja jatkuvasti tuntuu siltä, että kohtauksia puuttuisi välistä. Kun ihmisille paljastuu, mitä on tapahtumassa, on seuraavassa kohtauksessa kaupunki jo tuhoutunut ryöstelyiden takia. Kaikki hoidetaan hätäisesti, mutkat oiotaan suoriksi ja hahmot yhtäkkiä vain tietävät asioita, koska ei ole aikaa selityksille. Hölmöt jutut kuitataan vain nopeasti repliikillä, että tuntemamme fysiikan lait eivät päde enää.

Iso ongelma elokuvassa on, ettei se saanut minua välittämään hahmoista. Toisen puoliskonsa aikana filmi seuraa hahmoja niin avaruudessa kuin Maassa. Maan kohtaukset ovat toki tärkeitä, sillä siellä on ihmisiä, joista päähenkilöt välittävät, minkä takia myös katsojan pitäisi jännittää, että onnistuvatko astronautit operaatiossaan, pelastaakseen rakkaansa. Minua ei kuitenkaan pätkääkään kiinnostanut, kuka selviää ja kuka kuolee. Maassa tapahtuvat kohtaukset myös venyttävät elokuvaa liian pitkäksi. Siinä, missä alkupäässä hypitään liikaa eteenpäin, loppupäässä junnataan liikaa paikoillaan. Maan hahmoille tapahtuvat takaiskut ovat toinen toistaan turhauttavampia. Jossain kohtaa huomasin jopa toivovani, että Kuu vain tuhoaisi kaiken. 

Roland Emmerichille on selvästi muodostunut ongelma, että hänen pitäisi jatkuvasti onnistua ylittämään itsensä. Hänen pitäisi jatkuvasti tarjota isompaa ja näyttävämpää tuhoa. Moonfall tuntuu kuitenkin ohjaajan laiskimmalta työltä tähän asti. Emmerich lainailee hävyttömästi paljon muilta (elokuvan alusta on vaikea olla saamatta mielleyhtymiä Gravityyn, 2013), tuomatta oikein mitään omaa ja kiinnostavaa enää peliin. Hänen, Harald Kloserin ja Spenser Cohenin työstämä käsikirjoitus on suorastaan surkea. Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Mukana on hyvää kuvausta, oivallisia lavasteita ja hyvin rymisteleviä ääniefektejä, mutta leikkaus on tönkköä ja erikoistehosteiden taso vaihtelee villisti pitkin leffaa. Jotkut tuhokohtaukset näyttävät hienoilta, osa taas keskeneräisiltä.

Yhteenveto: Moonfall on katastrofaalinen tuhorymistely, joka hämmentää kerta toisensa perään typerillä ratkaisuillaan. Pohjaidea Maata kohti syöksyvästä Kuusta on vielä varsin veikeä ja siitä saisi leivottua kelpo viihdepläjäyksen. Simppeli idea ei kuitenkaan ole riittänyt Roland Emmerichille, joka on tunkenut elokuvansa täyteen toinen toistaan hölmömpiä ideoita, jotka tekevät elokuvasta alati surkeamman. Filmi on myös tarinankerronnaltaan kehno. Ensimmäinen puolisko hyppii liian kovalla vauhdilla eteenpäin, kun taas toinen puolisko junnaa paikoillaan ja keksii yhä vain tyhmempiä takaiskuja venyttääkseen finaalia. Näyttelijät eivät ole kummoisia tylsissä rooleissaan, eikä erikoistehosteissakaan ole kehumista. Paikoitellen leffa näyttää jopa viimeistelemättömältä. Jos haluaa jättää aivot kotiin ja käydä katsomassa isoa tehostemekastusta valkokankaalta, Moonfall voi juuri ja juuri viihdyttää silloin tällöin. Emmerichillä on ideanaan tehdä jopa kaksi jatko-osaa elokuvalle, mutta olen iloinen, että leffa on flopannut tuntuvasti teatterikierroksellaan, eikä jatkosta siksi kannata haaveilla. Voin vain kuvitella, kuinka idioottimaisia juttuja Emmerich olisi jatko-osiin tunkenut...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Moonfall, 2022, Lionsgate, Centropolis Entertainment, AGC Studios, H Brothers, Huayi Brothers Media, Street Entertainment, UK Moonfall

Arvostelu: All the Money in the World (2017)

ALL THE MONEY IN THE WORLD

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Michelle Williams, Mark Wahlberg, Christopher Plummer, Charlie Plummer, Romain Duris, Marco Leonardi, Timothy Hutton ja Andrew Buchan
Genre: draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 16

All the Money in the World perustuu John Pearsonin kirjaan "Painfully Rich: The Outrageous Fortunes and Misfortunes of the Heirs of J. Paul Getty" vuodelta 1995, joka taas pohjautuu tositapahtumiin John Paul Getty III:n kidnappauksesta. Alkuvuodesta 2017 ilmoitettiin, että ohjaaja Ridley Scott tekee kirjasta filmatisoinnin, mutta projekti nousi monien tietoisuuteen vasta syksyllä 2017, kun useat henkilöt syyttivät yhtä sen näyttelijää, Kevin Spaceya seksuaalisesta häirinnästä. Elokuva oli siinä kohtaa jo kuvattu ja sen oli tarkoitus ilmestyä seuraavassa kuussa, jolloin monet sanoivat boikotoivansa filmiä Spaceyn esiintymisen takia. Ridley Scottilla oli kuitenkin ratkaisu ongelmaan. Hän erotti Spaceyn projektista ja kuvasi Spaceyn kohtaukset uudestaan toisen näyttelijän, Christopher Plummerin kanssa. Vaikka uusintakuvaukset tapahtuivat marraskuun lopulla, elokuva ehti silti valmistua joulukuun alussa, jolloin se sai ensi-iltansa useissa maissa vielä vuoden 2017 puolella. Suomeen filmi saapui vasta tammikuun alussa 2018. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa All the Money in the Worldia sen lehdistönäytöksessä, sillä silloin itselläni oli muuta, mikä sotki elokuvasuunnitelmiani. Ajattelin katsovani leffan vasta vuokralta, mutta kun Plummer sai Oscar-ehdokkuuden roolistaan, tajusin, että minun täytyy nähdä elokuva mahdollisimman pian. Niinpä kävin tammikuun lopussa katsomassa All the Money in the Worldin tätini kanssa, tunti sen jälkeen, kun olimme käyneet katsomassa toisen Oscar-ehdokaselokuvan, Molly's Gamen (2017).

Vuonna 1973 maailman rikkaimman miehen, J. Paul Gettyn lapsenlapsi John Paul Getty III kidnapataan ja hänestä vaaditaan 17 miljoonan dollarin lunnaita. Kun pihi Getty ei suostu maksamaan rahoja, Johnin äidin täytyy keksiä toinen tapa saada rakas poikansa takaisin.

Michelle Williams on erinomainen kidnapatun Johnin Gail-äitinä. Rooli on varmasti ollut raskas, sillä Williamsin täytyy kaiken aikaa näytellä suuresti stressaantunutta ja pahinta pelkäävää henkilöä, mutta hänen onnekseen lopputuloksena on uskottava roolisuoritus. Paikoitellen Gailin tunteet jäävät hieman etäisiksi, mutta se tuntuu johtuvan siitä, millä tavalla hahmo tuodaan esille tarinassa, eikä siitä miten Williams näyttelee. On kiinnostavaa nähdä, kuinka Gail yrittää tehdä kaikkensa ja löytää erilaisia keinoja, jotta hän saisi poikansa turvaan.
     Christopher Plummerin esittämästä miljardööri J. Paul Gettystä tulee helposti mieleen Roope Ankka... jos Roope Ankka olisi pihin lisäksi mulkvisti. Katsojana oikein inhoaa rikasta Gettyä, joka ei vaikuta ajattelevan mitään muuta kuin rahojaan. On hirveää kuunnella, kuinka hän sanoo rakastavansa kidnapattua lapsenlastaan, mutta toteaa, ettei aio maksaa senttiäkään lunnaita, sillä muuten hänen muutkin sukulaisensa siepataan ja heistä vaaditaan rahaa. Onneksi hahmosta löytyy hieman muitakin puolia, jolloin häntä ei pelkästään vihaa. Plummer on nappivalinta rooliin, mutta toisaalta minun on pakko myöntää, että olisi Kevin Spaceykin sopinut Gettyksi. Hienointa Plummerin roolisuorituksessa on se, että hänet tuotiin mukaan ihan viime hetkellä, mutta silti hän ehti sisäistää roolinsa täysin ja hoitaa homman kunniakkaasti, minkä takia Oscar-ehdokkuus on täysin ymmärrettävää.
     Mark Wahlberg näyttelee Gettylle työskentelevää ex-CIA-agentti Fletcher Chasea, joka auttaa Gailia nuorukaisen löytämisessä. Wahlberg ei ole mitä ihmeellisin näyttelijä, mutta hän on silti todella pidettävä heppu elokuvissa, jolloin häntä on yleensä ilo seurata. Vaikka tässä filmissä hän jää näyttelijänä Williamsin ja Plummerin varjoon, hän kuitenkin sopii osaansa ja on tärkeä osa kokonaisuutta. Hahmona Fletcher pääsee muutamassa kohtaa hyvin esille, etenkin loppupäässä, mutta pääasiassa Wahlberg vain kulkee muiden hahmojen mukana.
     Gailin, rikkaan Gettyn ja Fletcherin lisäksi tärkeitä hahmoja ovat tietty kidnapattu John Paul Getty III (Charlie Plummer) ja yllättäen sieppaaja Cinquanta (Romain Duris). Siepatun ja sieppaajan välille on luotu erikoinen suhde, jollaista en muista nähneeni elokuvissa aiemmin tai ainakaan kovin montaa kertaa. Kun Cinquanta juttelee kaiken aikaa Johnille kaltereiden läpi, ei hän tunnu vain ilkeältä rikolliselta, vaan oikealta henkilöltä, jolle on joskus käynyt jotain niin ikävästi, että hänen elämänsä on päätynyt sellaiseen tilanteeseen, jossa hän sieppaa ihmisiä ja vaatii heistä lunnaita. Mainiosti näyttelevä Duris tekee Cinquantasta yllättävän tykättävän hahmon, vaikkakin hänestä löytyy myös inhottavia puolia. John taas on hahmona hiljainen, eikä Charlie Plummerille tarjoudu oikein muuta tehtävää kuin esittää kärsivää. Hän on siinä kuitenkin oivallinen, minkä lisäksi hän näyttää alussa yhden kohtauksen aikana hienosti, millainen persoona John oli ennen sieppaustaan, mikä luo hahmolle hyvää kehityskaarta. Hauska fakta muuten: vaikka Charlie Plummer ja Christopher Plummer molemmat esittävät Gettyjä, eivät he sukunimestään huolimatta ole toisilleen sukua!
     Elokuvassa nähdään myös Timothy Hutton rikkaan Gettyn avustajana, Andrew Buchan rikkaan Gettyn poikana eli Johnin isänä John Paul Getty II:na, sekä Marco Leonardi yhtenä Johnin sieppaajista.

Tässä kohtaa on pakko nostaa hattua All the Money in the Worldin tekijöille. On nimittäin todella huikea saavutus, että leffa saatiin valmiiksi suunniteltuun aikaan mennessä, vaikka sitä alettiin ihan viime hetkillä kuvailemaan uudestaan. Ja kyse ei ole vain parista kohtauksesta, vaan rikkaan Gettyn rooli on niin iso, että todella monia kohtauksia on pitänyt kuvata uudestaan! Suurin kunnoitus on kuitenkin sille, ettei viime hetken isoja muutoksia huomaa lainkaan. Uusintakuvaukset on saatu leikattua leffaan mukaan aivan täydellisesti.

Harmillisesti leffa ei silti tunnu täysin kokonaiselta ja eheältä teokselta. Vaikuttava saavutus uusintakuvauksien kanssa ei yksinään takaa hyvää elokuvaa. Onneksi loppujen lopuksi All the Money in the World on hyvä elokuva - jopa todella hyvä - mutta aluksi se ei siltä vaikuta. Ensimmäiset puoli tuntia ovat aika sekavaa ja raskasta seurattavaa. Alku hyppii ajassa edestakaisin, jolloin on vaikea pysyä perässä, että missä nyt mennään. Ruutuun ilmestyy vähän väliä uusi vuosiluku, jolloin yrittää muistella, onko tässä ajassa käyty vielä? Alkupäätä on myös raskasta katsoa sen ankean värimaailman takia, jolloin koko filmi tuntuu inhottavan luotaantyöntävältä. Onneksi elokuva ei ole kuitenkaan pelkkää eri aikakausissa käymistä ja ensimmäisen puolituntisen jälkeen tarina rauhoittuu kertomaan täysillä kidnappaustilanteesta, jolloin elokuva alkaa vähitellen nappaamaan mukaansa. Valitettavasti toinen puolituntinenkaan ei ole kovin ihmeellistä katseltavaa. Kun seurataan rikasta Gettyä, katsojaa vain ärsyttää hahmon käytös ja kun näytetään Gailin pohdiskeluja, ei filmi tunnu etenevän. Yllättäen mielenkiintoisinta ovatkin Getty nuoremman ja Cinquantan yhteiset kohtaukset.

Vasta toisen tuntinsa aikana All the Money in the World lähtee oikeasti käyntiin. Elokuvassa alkaa tapahtumaan oikeasti kiinnostavia ja ennen kaikkea jännittäviä asioita, jolloin leffan taso paranee huomattavasti. Filmi saa katsojan vihdoin välittämään siitä, että John saadaan elävänä takaisin. Pari hetkeä pääsevät jopa hieman piinaaviksi asti, minkä lisäksi mukana on ällöttävä kohta, jolloin herkimpien kannattaa pistää silmät kiinni, sillä minunkin teki pahaa katsoa sitä. Loppuhuipennuksen sisältämä jännite on erinomainen ja se sai ainakin itseni antamaan hieman anteeksi kehnommalle aloitukselle. Kokonaisuuden tasoa parantaa myös se, kun muistaa, että All the Money in the World perustuu tositapahtumiin. Loppu vetää katsojan taidokkaasti hiljaiseksi ja jättää sulattelemaan näkemäänsä loppuillaksi. Filmi onnistuu menemään pitkäveteisestä jännittäväksi parin tunnin kestonsa aikana, mikä nostaa kokonaisuuden tason juuri ja juuri todella hyväksi.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Ridley Scott, joka aikoinaan mullisti filmiteollisuutta Alien - kahdeksannella matkustajalla (Alien - 1979), Blade Runnerilla (1982) ja Gladiaattorilla (Gladiator - 2000), mutta joka on tällä vuosikymmenellä tehnyt lähinnä huteja, kuten Robin Hoodin (2010) ja Exodus: Gods and Kingsin (2014). Viime vuonna ilmestynyt Alien: Covenant (2017) oli myös pettymys, joten on hienoa nähdä Scottilta vihdoin oikeasti mainio teos. David Scarpan käsikirjoitus heittelee aluksi liian paljon tai sitten leikkaamossa kiirehdittiin liikaa. All the Money in the World on kuitenkin taidokkaasti kuvattu ja valaistu. 1970-luku on upeasti luotu lavasteiden, asujen ja taustalla kulkevien autojen kautta. Muuten elokuva on siis visuaalisesti hieno, mutta kuten jo sanoin, ankeasta värimäärittelystä en pidä lainkaan, sillä se saa filmin näyttämään aika tylsältä. Leffan äänimaailma on mainio, minkä lisäksi Daniel Pembertonin säveltämät musiikit tuovat mukaan oivaa tunnelmointia.

Yhteenveto: All the Money in the World on loppujen lopuksi erittäin hyvä elokuva, vaikkei se siltä aluksi vaikuta. Ensimmäinen puolituntinen on lähinnä erikoista säätämistä ajassa loikkimisen takia, minkä lisäksi katselukokemusta vaikeuttaa ankean tylsä värimaailma. Vasta toisen tuntinsa aikana leffa nappaa kunnolla mukaansa ja saa välittämään siitä, mitä hahmoille käy. Loppuun on saatu aikaiseksi erinomaista jännitystä, jolloin voi antaa hieman anteeksi leffan virheitä. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan todella oivallisesti, etenkin Michelle Williams stressaantuneena äitinä ja Christopher Plummer rikkaana kusipäänä. Mark Wahlberg sopii rooliinsa, muttei pääse kovin kummoisesti esille. Sen sijaan Charlie Plummer ja Romain Duris saavat luotua kiinnostavan yhteyden siepattuna ja sieppaajana. Leffan ajankuva on äärimmäisen tyylikäs ja täytyy kunnioittaa Ridley Scottia siitä, että hän kykeni pitämään homman kasassa niin, että elokuva ilmestyi sovittuun aikaan, eikä nopeasti tehtyjä uusintakuvauksia edes huomaa. Jos siis kaipaatte elämäänne hieman jännittävää draamaa ja muutamia karuja kohtia, niin käykää katsomassa All the Money in the World. Tai jos aikoinaan seurasitte sieppaustilannetta uutisista, niin on varmaan kiinnostavaa nähdä, miten se on toteutettu elokuvien maailmassa. Scott-fanit voivat poistua teatterista tyytyväisinä, sillä veteraaniohjaaja on pitkästä aikaa tehnyt oikeasti hyvän filmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
All the Money in the World, 2017, Imperative Entertainment, Panorama Films, RedRum Films, Scott Free Productions, TriStar Productions