Arvostelu: Moonfall (2022)

MOONFALL

Ohjaus: Roland Emmerich

Pääosissa: Patrick Wilson, Halle Berry, John Bradley, Charlie Plummer, Michael Peña, Kelly Yu, Eme Ikwuakor, Carolina Bartczak, Maxim Roy ja Donald Sutherland

Genre: scifi, jännitys

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

Moonfall on Roland Emmerichin uusi katastrofielokuva, joka pohjautuu löyhästi Christopher Knightin ja Alan Butlerin kirjaan Who Built the Moon? vuodelta 2005. Alun perin Emmerich ryhtyi työstämään elokuvaa Universal Picturesin kanssa, mutta yhteistyö päättyi nopeasti ja Emmerich alkoi etsiä yksityisiä rahoittajia filmilleen. Hän sai lopulta kasaan yli 130 miljoonan dollarin budjetin, tehden leffastaan yhden kaikkien aikojen kalleimmista indie-tuotannoista. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2020 ja nyt Moonfall saapuu Suomen elokuvateattereihin. Itse en juurikaan innostunut, kun kuulin Emmerichin työstävän jälleen uutta katastrofileffaa. Elokuvan trailerit eivät myöskään vakuuttaneet, mutta kävin silti katsomassa Moonfallin sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kun Kuu poistuu kiertoradaltaan ja lähtee syöksymään kohti Maata, astronautit Brian Harper ja Jocinda Flower yrittävät yhdessä salaliittoteoreetikko K.C. Housemanin kanssa keksiä keinon pelastaa ihmiskunnan lähestyvältä tuholta.

Patrick Wilson ja Halle Berry näyttelevät astronautteja Brian Harperia ja Jocinda Fowleria, jotka joutuvat keskelle ihmiskuntaa uhkaavaa tuhoa, samalla kun he yrittävät korjata vaikeat perhesuhteensa ja uransa. Harper sai potkut NASA:sta, minkä takia hänen vaimonsa (Carolina Bartczak) lähti uuden miehen (Michael Peña) matkaan ja pariskunnan poika Sonny (Charlie Plummer) on kasvanut aikamoiseksi ongelmalapseksi. Fowlerilla taas on vaikeuksia ex-miehensä (Eme Ikwuakor) kanssa, samalla kun hänen pitää ottaa vastuuta ihmiskunnan pelastusoperaatiosta. Wilson ja Berry ovat urallaan tehneet useita hyviä rooleja, mutta harmillisesti nämä eivät kuulu niihin. Kumpikin hoitaa hommansa tylsällä automaattivaihteella, näyttämättä oikein mitään innostusta projektia kohtaan.

     Sivunäyttelijöidenkään työssä ei ole pahemmin kehumista. Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu John Bradley tekee kiusallisen huonoa työtä stereotyyppisenä salaliittoteoreetikko K.C. Housemanina, jonka pitäisi toimia filmin huumorihahmona. Karismaattinen Donald Sutherland käy pikaisesti kääntymässä parin minuutin kohtauksessa, onnistuen vain lisäämään mädän omenan filmografiaansa. Yleensä mainiosta Peñasta ei saada mitään irti.

Moonfall ei ole vain katastrofielokuva, se on elokuvallinen katastrofi, joka edetessään tappaa katsojan aivosoluja yhä vain tiheämpään tahtiin. Emmerich on tehnyt urallaan mainioita katastrofirainoja, kuten Independence Day - Maailmojen sodan (Independence Day - 1996) ja The Day After Tomorrow'n (2004) ja minun on pakko myöntää, että viihdyn ihan sujuvasti myös Godzillan (1998) ja 2012 (2009) parissa. Moonfall on kuitenkin sellainen pohjanoteeraus, että suorastaan hävettää. Tämän sekamelskan aikana ei riitä, että heittää aivot narikkaan - jopa silloin vähän päälle parituntisen tuhopornon katselu käy raskaaksi. Lähtökohtaisesti minulla ei ole mitään sitä ideaa vastaan, että Kuu irtautuisi kiertoradaltaan ja suuntaisi kohti Maata. Siinä on kelvollisen viihdepläjäyksen ainekset. Se ei kuitenkaan ole riittänyt Emmerichille, vaan hän on tunkenut elokuvansa täyteen yhä vain typerryttävämpiä ideoita, jotka huonontavat elokuvaa hetki hetkeltä.

Sen lisäksi, että kyseessä on ärsyttävän tyhmä elokuva, on Moonfall myös erittäin kömpelösti pistetty kasaan. Tarinankerronta hyppelee minkä ehtii ja jatkuvasti tuntuu siltä, että kohtauksia puuttuisi välistä. Kun ihmisille paljastuu, mitä on tapahtumassa, on seuraavassa kohtauksessa kaupunki jo tuhoutunut ryöstelyiden takia. Kaikki hoidetaan hätäisesti, mutkat oiotaan suoriksi ja hahmot yhtäkkiä vain tietävät asioita, koska ei ole aikaa selityksille. Hölmöt jutut kuitataan vain nopeasti repliikillä, että tuntemamme fysiikan lait eivät päde enää.

Iso ongelma elokuvassa on, ettei se saanut minua välittämään hahmoista. Toisen puoliskonsa aikana filmi seuraa hahmoja niin avaruudessa kuin Maassa. Maan kohtaukset ovat toki tärkeitä, sillä siellä on ihmisiä, joista päähenkilöt välittävät, minkä takia myös katsojan pitäisi jännittää, että onnistuvatko astronautit operaatiossaan, pelastaakseen rakkaansa. Minua ei kuitenkaan pätkääkään kiinnostanut, kuka selviää ja kuka kuolee. Maassa tapahtuvat kohtaukset myös venyttävät elokuvaa liian pitkäksi. Siinä, missä alkupäässä hypitään liikaa eteenpäin, loppupäässä junnataan liikaa paikoillaan. Maan hahmoille tapahtuvat takaiskut ovat toinen toistaan turhauttavampia. Jossain kohtaa huomasin jopa toivovani, että Kuu vain tuhoaisi kaiken. 

Roland Emmerichille on selvästi muodostunut ongelma, että hänen pitäisi jatkuvasti onnistua ylittämään itsensä. Hänen pitäisi jatkuvasti tarjota isompaa ja näyttävämpää tuhoa. Moonfall tuntuu kuitenkin ohjaajan laiskimmalta työltä tähän asti. Emmerich lainailee hävyttömästi paljon muilta (elokuvan alusta on vaikea olla saamatta mielleyhtymiä Gravityyn, 2013), tuomatta oikein mitään omaa ja kiinnostavaa enää peliin. Hänen, Harald Kloserin ja Spenser Cohenin työstämä käsikirjoitus on suorastaan surkea. Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Mukana on hyvää kuvausta, oivallisia lavasteita ja hyvin rymisteleviä ääniefektejä, mutta leikkaus on tönkköä ja erikoistehosteiden taso vaihtelee villisti pitkin leffaa. Jotkut tuhokohtaukset näyttävät hienoilta, osa taas keskeneräisiltä.

Yhteenveto: Moonfall on katastrofaalinen tuhorymistely, joka hämmentää kerta toisensa perään typerillä ratkaisuillaan. Pohjaidea Maata kohti syöksyvästä Kuusta on vielä varsin veikeä ja siitä saisi leivottua kelpo viihdepläjäyksen. Simppeli idea ei kuitenkaan ole riittänyt Roland Emmerichille, joka on tunkenut elokuvansa täyteen toinen toistaan hölmömpiä ideoita, jotka tekevät elokuvasta alati surkeamman. Filmi on myös tarinankerronnaltaan kehno. Ensimmäinen puolisko hyppii liian kovalla vauhdilla eteenpäin, kun taas toinen puolisko junnaa paikoillaan ja keksii yhä vain tyhmempiä takaiskuja venyttääkseen finaalia. Näyttelijät eivät ole kummoisia tylsissä rooleissaan, eikä erikoistehosteissakaan ole kehumista. Paikoitellen leffa näyttää jopa viimeistelemättömältä. Jos haluaa jättää aivot kotiin ja käydä katsomassa isoa tehostemekastusta valkokankaalta, Moonfall voi juuri ja juuri viihdyttää silloin tällöin. Emmerichillä on ideanaan tehdä jopa kaksi jatko-osaa elokuvalle, mutta olen iloinen, että leffa on flopannut tuntuvasti teatterikierroksellaan, eikä jatkosta siksi kannata haaveilla. Voin vain kuvitella, kuinka idioottimaisia juttuja Emmerich olisi jatko-osiin tunkenut...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Moonfall, 2022, Lionsgate, Centropolis Entertainment, AGC Studios, H Brothers, Huayi Brothers Media, Street Entertainment, UK Moonfall

Arvostelu: The Patriot (2000)

THE PATRIOT

Ohjaus: Roland Emmerich
Pääosissa: Mel Gibson, Heath Ledger, Joely Richardson, Jason Isaacs, Chris Cooper, Lisa Brenner, Tchéky Karyo, Tom Wilkinson, Donal Logue, Adam Baldwin, Gregory Smith, Trevor Morgan, Bryan Chafin, Mika Boorem, Logan Lerman ja Skye McCole Bartusiak
Genre: sota, draama
Kesto: 2 tuntia 45 minuuttia - Extended Edition: 2 tuntia 55 minuuttia
Ikäraja: 16

The Patriot on Roland Emmerichin ohjaama Yhdysvaltain vapaussotaan ja itsenäistymisen aikaan sijoittuva elokuva. Robert Rodat kirjoitti monta eri käsikirjoitusversiota filmistä, kunnes sai studion kiinnostumaan tekemään siitä elokuvan. Ohjaaja Emmerich sen sijaan päätti jo hyvin aikaisessa vaiheessa käsikirjoituksen lukua, että haluaa olla mukana projektissa. Kuvaukset alkoivat ja lopulta The Patriot sai maailmanensi-iltansa 27. kesäkuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso taloudellinen menestys, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Eniten tylytystä filmi sai historioitsijoilta, joita ärsytti elokuvan historiallisten tapahtumien muokkaus. Lisää negatiivista huomiota elokuva sai, kun kävi ilmi, että yksi ylistävämmistä arvosteluista oli studion laatima, eikä todellisen sanomalehden. Tämä johti lopulta siihen, että studion täytyi maksaa viisi dollaria usealle henkilölle, jotka olivat käyneet katsomassa elokuvan kyseisen "feikki-kriitikon" arvion innostamana. Itse en ollut aiemmin nähnyt The Patriotia, mutta olin kuullut siitä jo pitkään. Aiemmin keväällä pitämässäni 24 tunnin elokuvamaraton -haasteessa päätin vihdoin katsoin elokuvan ja samalla myös kirjoittaa siitä arvostelun leffan 20-vuotisjuhlan kunniaksi.

1770-luvulla Amerikassa itsenäistymistä haluavat siirtokuntalaiset ovat ajautuneet vapaussotaan brittiläistä imperiumia vastaan. Benjamin Martin päätyy mukaan taisteluun, kun brittieversti tappaa hänen poikansa.

Pääroolissa Benjamin Martinina nähdään Mel Gibson, joka oli tässä kohtaa jo tottunut esiintymään historiallisesti epätarkoissa elokuvissa, Braveheart - taipumattoman (Braveheart - 1995) ja Pocahontasin (1996) jälkeen. Gibson sopii hienosti perheenisäksi, joka haluaisi vain elää rauhassa, mutta kun tragedia iskee, on hänen pakko taipua ja lähteä sotaan. Hän hoitaa niin lempeän ja rakastavan isähahmon kuin brutaalin sotilaan puolet hahmostaan lujalla taidolla. Katsoja on alusta alkaen Benjaminin puolella. Hänen kautta sotaa käsitellään hieman monipuolisemmin kuin muiden hahmojen näkökulmasta, mikä tekee hänestä heti viisaamman tuntuisen.

Benjaminin lapsia ovat vanhin poika Gabriel (edemennyt Heath Ledger), heti alussa kuoleva Thomas (Gregory Smith), Nathan (Trevor Morgan), Samuel (Bryan Chafin), Margaret (Mika Boorem), William (Logan Lerman esikoisroolissaan) ja Susan (Skye McCole Bartusiak). Benjaminin hahmoa kirjoittaessa Robert Rodat todella halusi Gibsonin tähdittävän leffaa, joten hän kirjoitti hahmolle yhtä monta lasta kuin Gibsonillakin oli. Käsikirjoituksen teon aikana Gibson sai seitsemännen lapsensa ja siksi Rodat myös lisäsi Benjaminillekin yhden lapsen lisää. Suuri osa muksuista jää täysin taka-alalle ja vain muutama nousee esille - lähinnä mahtavan Ledgerin näyttelemä Gabriel, joka haluaa lähteä sotaan isänsä käskyjen vastaisesti. Gibsonin ja Ledgerin välille on onnistuttu rakentamaan toimiva isä-poika-suhde, mikä tuo sydäntä filmiin.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Chris Cooper Benjaminin komentajana, Harry Burwellina, Joely Richardson Benjaminin kuolleen vaimon siskona Charlottena, Tom Wilkinson brittiarmeijaa johtavana kenraali Charles Cornwallina, sekä Jason Isaacs Thomas-pojan tappavana eversti William Tavingtonina, jolle Benjamin tietty hautoo kostoa. Isaacs on uransa aikana useasti osoittanut sopivansa täydellisesti niljakkaiden roistojen rooliin ja tekee saman myös tässä. Hän on erinomainen kaikessa vihattavuudessaan. Myös Wilkinson ja Cooper sopivat rooleihinsa - etenkin oikeanlaista arvokkuutta omaava Wilkinson.

Iso tekijä siihen, pitääkö The Patriotista, on se, välittääkö historiallisista epätarkkuuksista vai ei. Jos haluat nähdä tarkan kuvauksen Yhdysvaltojen vapaussodasta ja neutraalimman näkökulman sodan osapuoliin, on tämä täysin väärä elokuva sinulle. Jos taas pidät historiallisista filmeistä, mutta sinua ei haittaa lainkaan, jos tapahtumia on muuteltu, hahmoja väritelty ja muutenkin asioita muokkailtu suuntaan jos toiseen, The Patriot tarjoaa erittäin toimivan aikamatkan 1770-luvun Amerikkaan. Itselleni kyseinen aika historiasta ei ole tutuimmasta päästä, joten tiettyjen asioiden kuvaaminen väärin ei voinut häiritä katselukokemustani. Lähinnä tapa, jolla elokuva esittää orjuuden (tai pikemminkin sen esittämättä jättäminen ja röyhkeä kaunistelu) on kyseenalainen katsojalle kuin katsojalle. Muuten viihdyin oikein passelisti elokuvan parissa ja se piti hyvin mukanaan lähes kolmen tunnin kestonsa ajan. Paikoitellen elokuva kulkee turhan hitaasti, mutta pääasiassa kesto ei haittaa.

Ohjaaja Roland Emmerich on monille tuttu valtavien katastrofielokuvien, kuten Independence Day - maailmojen sodan (Independence Day - 1996), Godzillan (1998), The Day After Tomorrow'n (2004) ja 2012:n (2009) tekijänä. Vaikkei Emmerich ole ohjaajana lahjakkaimmasta päästä ja hänen filmografiaansa kuuluu useita huteja, hänellä on kyllä aina ollut silmää massiivisille kohtauksille ja vaikuttavalle tuholle. Emmerich pääseekin esittelemään näitä taitojaan The Patriotin sotakohtauksissa, jotka ovat erittäin näyttäviä. Sadoista extroista koostuvat armeijat marssivat räjähdysten keskellä upeissa laajakuvissa. Kaiken vaikuttavuuden keskellä katsojan on vaikea olla pohtimatta, kuinka typerä tuonaikainen taistelutaktiikka olikaan. Armeijat kävelevät toisiaan vastaan isolla aukiolla ja ammuskelevat, kunnes toinen osapuoli luovuttaa tai menettää kaikki sotilaansa. Vähän kuin pelaisi shakkia ja liikuttaisi kaikkia sotilasnappuloita kerralla eteenpäin. Jos jonkin tiedän elokuvassa olevan historiallisesti tarkkaa, niin tämän hölmön taktiikan... mitä on vaikea taktiikaksi kutsua.

Suurten taistojen keskellä elokuvaan saadaan tosiaan sitä sydäntä oivallisella isä-poika-suhteella. Jos Gabrielin hahmo puuttuisi leffasta kokonaan ja Benjamin lähtisi vain kostamaan Thomasin kuolemaa, olisi päähenkilöllä sentään motiivi, mutta ei paljoa muuta. Tarpeeksi lämpimältä ja syvältä tuntuva perhesuhde tuo kuitenkin ripauksen todellista ihmisyyttä, kun kömpelösti kirjoitetut ja esitetyt kohtaukset vapausjaarittelusta eivät siihen pysty. Huumoriakin on hieman saatu mukaan (yhdessä sotakohtauksessa tahatonta komiikkaa pöljällä kuolemalla) ja hieman häiriintynyttä romantiikkaa, mikä ei todellakaan ole elokuvan vahvuus. Isoilla taisteluilla Emmerich yrittää saada katsojan joko unohtamaan tai katsomaan sormien läpi tietyt kehnoudet, mitkä estävät The Patriotia olemasta vieläkin parempi elokuva.

Tekniseltä toteutukseltaan kyseessä on hieno teos. Kuvaus on kaikin puolin tarkasti tehty ja elokuvassa hyödynnetään paljon upeita laajoja kuvia, joko esittelemään maisemia tai korostaakseen armeijoiden kokoa. Leikkauksessa muutamia kohtauksia olisi voinut tiivistää hieman, mutta suurimmaksi osaksi kohtaukset on pistetty hyvin kasaan ja tarina soljuu eteenpäin kiinnostavasti alusta loppuun. Lavasteet ovat todella hienot läpikotaisin ja asutkin ovat tyylikkäästi toteutetut. Univormuja täytyi valmistaa satoja kappaleita isoja taisteluita varten. Maskeeraustiimi on myös päässyt meikkaamaan ikävän näköisiä taisteluvammoja. Efektit ovat kestäneet hyvin aikaa ja äänitehosteet lisäävät tärkeän iskun taistoihin. John Williamsin säveltämät musiikit sisältävät maestrolle tuttua klassisuutta, herkkyyttä ja seikkailullisuutta, kuten myös eeppisyyttä ja aikaan sopivaa huilusoittoa.

The Patriotista on olemassa noin kymmenen minuuttia teattereissa julkaistua elokuvaa pidempi versio. Mukana on uusia kohtauksia, kuten myös hieman muokattuja ja pidennettyjä hetkiä. Lähinnä nämä ovat lisättyjä keskusteluja ja joitakin lisäraakuuksia. Itse katsoin elokuvasta pidennetyn version.

Yhteenveto: The Patriot on erittäin oivallinen sotadraama, kun pystyy katsomaan historialliset epätarkkuudet sormien läpi. Ohjaaja Roland Emmerich on pätevä tekijä isojen taistelukohtausten ja tuhon kanssa, mutta onneksi saa mukaan myös toimivan isä-poika-suhteen, mikä tuo sydäntä tarinaan. Mel Gibson on erittäin mainio pääroolissa Benjamin Martinina ja Heath Ledger on oiva valinta hänen pojakseen. Kenties parhaan roolityön tekee kuitenkin Jason Isaacs, joka on mahtava inhottavana everstinä. Joissain asioissa filmi onnistuu tekemään vaikutuksen ja siinä on hienoja kohtauksia, mutta toisinaan leffasta myös paistaa tiettyjä heikkouksia. Kömpelyyttä löytyy käsikirjoituksesta ja orjien esittäminen leffassa on vähintäänkin kyseenalainen. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja ajankuva on upeasti luotu. Lähes kolmen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi. Elokuvassa kuitenkin on helposti korjattavia ongelmia, mitkä estävät kokonaisuutta nousemaan potentiaaliinsa. Suosittelenkin The Patriotia eritoten niille, joita kiehtovat historialliset tapahtumat, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että historiaa on oikeasti tutkinut tosissaan. Silloin leffasta voi bongata vielä enemmän vikoja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Patriot, 2000, Columbia Pictures Corporation, Centropolis Entertainment, Mutual Film Company, Global Entertainment Productions GmbH & Company Medien KG

Arvostelu: Midway (2019)

MIDWAY

Ohjaus: Roland Emmerich
Pääosissa: Ed Skrein, Patrick Wilson, Luke Evans, Woody Harrelson, Dennis Quaid, Mandy Moore, Aaron Eckhart, Keean Johnson, Luke Kleintank, Nick Jonas, Etsushi Toyokawa, Darren Criss, Brennan Brown ja Alexander Ludwig
Genre: sota, draama
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 12

Midway on Roland Emmerichin ohjaama sotaelokuva, mikä perustuu tositapahtumiin Midwayn taistelusta Yhdysvaltojen ja keisarillisen Japanin välillä vuonna 1942, toisen maailmansodan aikaan. Taistelusta oli jo vuonna 1976 tehty sotaelokuva Midwayn taistelu (Midway), mikä oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä. Uuden elokuvan teosta ilmoitettiin vuonna 2017, Emmerichin kiinnostuttua Midwayn tarinasta. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja nyt Midway saapuu teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin. Innostuin, kun sain tietää, että elokuvan lehdistönäytös järjestetään Finnkinon isossa Isense-salissa ja kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Midwayn.

Joulukuussa 1941 keisarillinen Japani hyökkää Yhdysvaltojen laivastotukikohtaan Pearl Harborissa. Tämä aloittaa Yhdysvaltojen ja Japanin välisen sodankäynnin toisen maailmansodan aikaan. Ratkaiseva taistelu on kuitenkin vasta tulossa...

Midway pitää sisällään ison näyttelijäkaartin ja elokuva keskittyy useaankin eri hahmoon. Kaikista isoimmin esiin taitaa kuitenkin nousta Ed Skreinin näyttelemä hurjapäälentäjä Dick Best (kyllä, se on hänen nimensä). En ole aiemmin Skreinistä erityisemmin piitannut, mutta tässä hän sopii yllättävänkin toimivasti rooliinsa. Dick Best lähtee usein sooloilemaan lentäessään ja yrittää taisteluissa vähän liiankin vaarallisia temppuja, aivan kuin ei ottaisi tilanteita tarpeeksi vakavasti, mutta hänestä löytyy kuitenkin kunnioitusta ylempiään kohtaan ja vahvaa vimmaa puolustaa maataan.

Lisäksi elokuvassa nähdään mm. Keean Johnson Dickin tykkimies Murrayna, Mandy Moore Dickin vaimona Anne Bestinä, Patrick Wilson komentajakapteeni Laytonina, Dennis Quaid USS Enterprise -ilmatukialuksen amiraali Halseyna, Luke Evans amiraali McCluskyna, Aaron Eckhart amiraali Doolittlena, Woody Harrelson uutena komentajana Nimitzinä, Nick Jonas lentoapumekaanikko Brunona, Brennan Brown koodinmurtaja Rocherfortina, sekä lisäksi Etsushi Toyokawa Japanin laivaston komentaja Yamamotona. Näyttelijät tekevät kaikki erittäin oivallista työtä; Quaidista, Eckhartista ja Harrelsonista löytyy oikeaa arvokkuutta komentajahahmojen rooliin ja muutenkin äijänäyttelijät istuvat hyvin rooleihinsa taistelussa. Hahmot (tai siis nämä tosielämän henkilöt) itsessään eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta jokainen ajaa asiansa viedessään mielenkiintoista tositarinaa eteenpäin.

Midway pitää sisällään todella näyttäviä taistelukohtauksia. Lentokoneet kiertelevät ilmassa, väistellen merellä seilaavien laivojen ja alusten tykitystä, samalla kun lentokoneet yrittävät pudottaa vastapuolen lentokoneita ja tuhota näiden laivoja. Katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itse koneen sisällä, vaihdellen lentäjän ja ampujan välillä, ja paikoitellen tämä luo mainion jännittävää tunnetta. Kuvat, joissa näytetään lentäjän näkökulmaa, tämän syöksyessä hyökkäykseen ja vastustajien hoksatessa koneen ja tykittäessä kohti kameraa, ovat upeita. Sotakohtauksiin on panostettu hienosti ja varsinkin laajat kuvat, joissa näkyy räjähdyksien savusta tummeneva taivas, siellä kiertelevät lentokoneet, sekä meressä lilluvat laivat, joiden tykit ampuvat hullun lailla, imaisevat katsojan tapahtumiin mukaan. Ohjaaja Roland Emmerichillä on aina ollut silmää vahvalle visuaaliselle ilmeelle ja hän tietää, mitä tehdä taistelukohtauksissa.

Paikoitellen kuitenkin tuntuu, ettei Emmerich tiedä, milloin kannattaisi lopettaa. Parissa kohtaa taistot alkavat toistamaan itseään, kun ympäristökään ei oikein vaihdu ja jokainen taistelu kestää todella pitkään. Etenkin suuren loppuhuipennuksen aikana on muutamia pätkiä, mitkä olisi voinut jättää näyttämättä. Ähky alkaa vähitellen iskemään ja vaikkei siihen asti päästä, on katsoja enemmän kuin täynnä poistuessaan teatterista. Lisäksi Emmerichillä on ongelmana se, että hän osaa kyllä tehdä viihdettä, mutta todelliseen sotaan perustuvaan elokuvaan liika viihteellisyys ei välttämättä sovi. Tällä tarkoitan, että hän ei kohtele taisteluita niin kuin ne olisivat oikeasti tapahtuneet. Niistä puuttuu tietty hirvittävyys ja pelko. Kun Midwayta vertaa esimerkiksi pari vuotta sitten ilmestyneeseen Dunkirkiin (2017), ei tämä elokuva pääse lähellekään sen teoksen intensiivistä tunnelmaa. Dunkirkissä pelko ja epätoivo olivat vahvasti läsnä, ja filmi piti tiukasti katsojastaan kiinni, mutta Midway ei onnistu lainkaan tällaisessa. Lisäksi jos vertaa Dunkirkiin, jäävät Midwayn taistelutkin sen leffan jalkoihin. Dunkirkissä lentotaistoissa oli käytetty aitoja koneita ja pienoismalleja, mikä toi mukaan vahvaa todellisen tunnetta. Midwayn taistoista taas välillä huokuu digitaalisuus. Tehosteet eivät paikoitellen vastaa vuoden 2019 yleistä tasoa, vaan ne näyttävät jo muutaman vuoden vanhoilta.

Taisteluiden välissä käytävät draama- ja puhekohtaukset eivät myöskään vakuuta. Emmerich ei todellakaan ole parhaimmillaan, kun näyttelijöistä pitäisi saada irti aitoja ja voimakkaita tunteita, vaan leffa käy parissa kohtaa hieman melodramaattisen puolella. Kuten hieman itseään toistavien taistojen kohdalla, myös draamapuolta olisi voinut tiivistää. Sotaelokuvat ovat yleensä pitkiä kestoltaan - usein selvästi yli kaksituntisia, mutta kun Emmerich haluaa lähinnä viihdyttää, olisi hän voinut tehdä sen hieman napakammin ja lyhyemmässä ajassa. Sentään Emmerich ei lähde liikaa heiluttamaan Yhdysvaltojen lippua ja ylistämään jenkkisotilaiden voimaa, vaan lopussa elokuva on omistettu sekä taiston yhdysvaltalaisille että japanilaisille uhreille.

Vaikka tehosteiden taso heittelee pitkin elokuvaa (esimerkiksi Pearl Harborin taistelun tulipalot eivät näytä lainkaan aidoilta), Midway näyttää kyllä suurimmaksi osaksi hyvältä. Se on erinomaisesti kuvattu, minkä lisäksi ajankuva on hienosti luotu taitavien lavastajien ja puvustajien kautta. Jos tekijät olisivat hyödyntäneet enemmän pienoismalleja ja oikeita koneita taisteluissa digitehosteiden sijaan, filmin visuaalisuus pääsisi vielä paremmin voiton puolelle. Äänimaailma on fantastisesti rakennettu. Tykkien tulitus, lentokoneiden äänet, ilmatukialusta vasten iskevät aallot ja räjähdykset ovat kaikki voimakkaita, mitä vain tukee säveltäjäduo Thomas Wanderin ja Harold Kloserin oivallinen musiikki

Yhteenveto: Midway on mainio sotaelokuva, mikä sisältää useita näyttäviä taistelukohtauksia. Ohjaaja Roland Emmerichillä on tunnetusti silmää upeille visuaalisuuksille ja myös tässä hän tarjoaa paljon tyylikästä menoa. Emmerich ei kuitenkaan aina tiedä, milloin lopettaa ajoissa ja kun sotakohtaukset ovat vieläpä hyvin samanlaisia tyyliltään, voi leffa käydä pitkäveteiseksi. Emmerich myös käsittelee toimintaa viihteen kautta, eikä niinkään tosielämän taistoina. Draamapuoli taas muuttuu välillä hieman yliampuvaksi. Näyttelijät suoriutuvat erittäin hyvin rooleistaan - yllättäen myös Ed Skrein sopii oivallisesti osaansa. Vaikka filmi on visuaalisesti monin tavoin vaikuttava, on mukana tiettyä digitaalisuutta, mikä häiritsee paikoitellen. Elokuvassa on omat heikkoutensa ja vahvuutensa, joista syntyy kokonaisuutena kelpo sotateos. Ei siitä genrensä klassikkoa tule, mutta onhan se hienoa, että jotkut vaivautuvat yhä tekemään filmatisointeja historiallisista taisteluista. Jos siis sotaelokuvat kiehtovat, kannattaa Midway käydä katsomassa. Lisäksi, jos ette pitäneet Michael Bayn Pearl Harborista (2001), pääsette tässä näkemään kyseisen taistelun uudestaan ja voitte pohtia, kumpi toteutti taiston paremmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Midway, 2019, Centropolis Entertainment, RuYi Media, Starlight Culture Entertainment Group, Street Entertainment, The Mark Gordon Company

Arvostelu: The Day After Tomorrow (2004)

THE DAY AFTER TOMORROW

Ohjaus: Roland Emmerich
Pääosissa: Dennis Quaid, Jake Gyllenhaal, Emmy Rossum, Arjay Smith, Austin Nichols, Dash Mihok, Jay O. Sanders, Sela Ward ja Ian Holm
Genre: katastrofielokuva, jännitys
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 12

Näin The Day After Tomorrow'n ensimmäisen kerran ala-asteen ensimmäisten vuosien aikana serkkupuolieni kanssa ja innostuin elokuvasta todella paljon. Siihen aikaan lähes kaikki tehosteleffat toimivat minulle, eikä tämäkään ollut poikkeus. Elokuva oli hitti ilmestyessään ja se pyörii nykyäänkin televisiossa säännöllisin väliajoin. Olen nähnyt elokuvan useaan otteeseen - jopa kerran yläasteella maantiedon tunnilla, jolloin opettaja kiinnitti kaiken aikaa huomiota tarinan epäkohtiin. Yhdessä kohtaa jopa omistin elokuvan DVD:llä. Nyt kun lumet ja kylmyydet ovat saapuneet taas Suomeen (mitä ei tarvitsisi mielestäni tapahtua enää, sillä joulu meni jo), mieleeni tuli juurikin The Day After Tomorrow ja koin välittömästi tarvetta katsoa elokuvan uudestaan. Sen minä myös tein.

Ilmastonmuutoksen aiheuttaessa hurrikaaneja, hyökyaaltoja ja lumimyrskyjä, ilmastotieteilijä Jack Hall lähtee pelastamaan Sam-poikaansa, joka on jäänyt vangiksi myskyjen keskelle New Yorkiin.

Dennis Quaid näyttelee ilmastotieteilijä Jack Hallia, joka on tehnyt kaavan useita tuhansia vuosia sitten syntyneestä jääkaudesta ja yrittää saada ihmiset tajuamaan, että ilmastonmuutos on alkanut vaikuttamaan Maahan erittäin vakavasti. Mutta koska ihmiset ovat ihmisiä, harvat suostuvat kuuntelemaan häntä ja sitten onkin jo liian myöhäistä. Jack on mielenkiintoinen hahmo ja Quaid on erittäin hyvä roolissaan.

Samia näyttelee Jake Gyllenhaal, joka on myös mainio roolissaan. Sam on todella fiksu ja tietääkin paljon asioita, mikä koituu hyödylliseksi katastrofien iskiessä. Sam on matkannut New Yorkiin tiedekilpailuun ja pärjääkin siellä hyvin. Sam pelkää lentämistä, eikä hän selkeästi pidä esillä olemisesta, mutta tietäessään, miten tilanteesta voi selviytyä, hänen täytyy neuvoa ihmisiä.
     Samin kilpailutiimiin kuuluvat Emmy Rossumin näyttelemä Laura, johon Sam on ihastunut ja Arjay Smithin esittämä Brian, jolla on ihan hauskoja juttuja. Kummatkin ovat fiksuja kuten Sam ja kumpikin pääsee hyödyntämään älykkyyttään edes jollain tapaa. Kolmikon mukana on Austin Nicholsin esittämä J.D., joka kuuluu vastusjoukkueeseen. Näyttelijät suoriutuvat toimivasti rooleistaan.
     Elokuvassa nähdään myös Jason (Dash Mihok) ja Frank (Jay O. Sanders), jotka ovat Jackin työkavereita, sekä Samin äiti Lucy (Sela Ward), joka on lääkäri ja jolle on luotu hieman sivutarinaa. Ian "Bilbo Reppuli" Holm esittää professori Rapsonia, joka on kiinnostunut Jackin kaavoista ja tekee itsekin löytöjä, joilla uudet katastrofit voisi jollain tapaa ennustaa. Yksi parhaista hahmoista on koditon Luther (Glenn Plummer) Buddha-koiransa kanssa, joka tuo elokuvaan hieman huumoria

Jäätikkö alkaa sulamaan, jolloin Pohjois-Atlantin virran lämpötilat menevät sekaisin. Linnut lentävät suurina parvina pakoon ja eläintarhojen eläimet villiintyvät. Intiassa sataa lunta ja Tokiossa tennispallon kokoisia jäärakeita. Los Angelesissa riehuu tornadoja, jotka repivät kaupungista muutakin kuin Hollywood-kyltin. New Yorkiin iskee jättimäinen hyökyaalto ja pohjoiseen pallonpuoliskoon iskee niin paha myrsky, että kaikki jäätyy. Jopa Suomessa tapahtuu tällä kertaa jotain! Leffan alussa katastrofikohdat ovat pienempiä ja ne kasvavat läpi elokuvan. Parhaat osuudet koko elokuvassa ovat selvästi Los Angelesin tornadot ja etenkin New Yorkin hyökyaalto, jonka iskeminen on leffan paras kohtaus. Myös jännitys kasvaa samalla elokuvan aikana, vaikka loppupuoli ei olekaan enää ihan niin jännittävä. Jälleen nähdään, kuinka uhkaavissa tilanteissa ihmisten on vain pakko jäädä tuijottamaan. Jos elokuva tapahtuisi nykypäivänä, ihmisillä olisi varmaan myös puhelimet kädessä ja he kuvaisivat kaiken.

Jotkut ovat kritisoineet, että elokuvasta huokuu liikaa huudahdus "Lopettakaa ilmastonmuutos tai muuten!" mutta omasta mielestäni kyseessä on hyvä leffa. Vaikka tapahtumat eivät voisikaan tuolla lailla tapahtua, niin siinä on silti hieman uskottavuutta ja tietenkin viihdyttävyyttä. Lapsena tämä oli tietysti kunnon "hei vau!" -kokemus ja vaikka sen jälkeen onkin nähnyt paljon vaikuttavampia tehostesekoiluja, toimii tämäkin mainiosti. Siinä on hyvä tunnelma läpi elokuvan ja paikkojen tuhoutumista jaksaisi katsoa elokuvassa enemmänkin. Pidän siitä, että tapahtumat ovat ihmisten ja saastuttamisen syytä, eikä tuho johdu vaikkapa meteoriitista, joka iskee avaruudesta. Hahmojen kohtalot ovat kiinnostavat ja heidän tarinansa hyvä, jolloin laatu nousee hieman lisää. Huonojen hahmojen kanssa leffaa ei voisi pelastaa pelkällä tehostemekastuksella.

Elokuvan on ohjannut Roland Emmerich, joka selvästi tykkää tuholeffojen tekemisestä. Tätä ennen hän on ohjannut esimerkiksi Independence Day - maailmojen sodan (Independence Day - 1996) ja Godzillan (1998), joten hän kyllä osaa tehdä kaupunkien sortumisista ja ihmismassojen kuolemista tyylikästä viihdettä... jollain kierolla tapaa. Hän on myös ollut tuottamassa ja käsikirjoittamassa elokuvaa. Visuaalisesti elokuva on näyttävä, vaikka osa tehosteista näyttää aikansa eläneiltä. New Yorkiin iskevä suuri vesimassa on todella hienon näköinen, mutta esimerkiksi digisudet näyttävät hölmöiltä. Äänitehosteita on hyödynnetty erinomaisesti katastrofikohtauksissa. Elokuva on kuvattu ja leikattu sujuvasti. Musiikista vastaa Harald Kloser, jonka sävellykset toimivat hyvin elokuvassa.

Yhteenveto: The Day After Tomorrow on mainio katastrofileffa, jonka katsoo mielellään useasti uudestaan. Siitä löytyy jännitystä ja hieman huumoriakin, vaikka aika vakavasta pätkästä on kyse. Jännitys luodaan toimivasti pikkuhiljaa. Näyttelijät ovat hyviä rooleissaan. Katastrofikohtaukset ovat parasta elokuvassa - etenkin New Yorkin hyökyaalto. Ohjaaja Roland Emmerich kyllä tietää, miten voi tehdä viihdyttävän tehosteleffan ja vaikka efektit eivät täysin näytäkään enää hyviltä, ne ovat silti toimivat. Suosittelen The Day After Tomorrowia tehosteleffoista pitäville ja niille, jotka jostain syystä nauttivat katastrofielokuvista (kuten minä).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Day After Tomorrow, 2004, Twentieth Century Fox Film Corporation, Centropolis Entertainment, Lions Gate Films, Mark Gordon Productions, Mel's Cite fu Cinema

Arvostelu: Independence Day: Resurgence / Uusi uhka (2016)

INDEPENDENCE DAY: RESURGENCE (2016)

INDEPENDENCE DAY: UUSI UHKA

Ohjaus: Roland Emmerich
Pääosissa: Jeff Goldblum, Liam Hemsworth, Jessie Usher, William Fichtner, Maika Monroe, Bill Pullman, Brent Spiner, Judd Hirsch ja Vivica A. Fox
Genre: scifi
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

Independence Day (1996) oli lapsena minulle todella siisti juttu. Silloin toivoin, että elokuvalla olisi jatko-osa. Kun näin ensimmäiset mainokset Independence Day: Resurgencesta, toivoin, että ensimmäinen osa olisi pysynyt omillaan. Puhetta oli aiemmin, että kaksi jatko-osaa olisi tekeillä ja aloin pelätä pahinta. Mitä jos nämä uudet elokuvat pilaisivat koko homman? Jos Resurgence tekisi saman Independence Daylle, mitä Star Wars: Episode I - The Phantom Menace (1999) teki Star Warsille (1977-)? Katsoin alkuperäisen osan uudestaan ja se toimi kököistä tehosteistaan huolimatta edelleen ja se onneksi sai minut hieman innostumaan uudesta elokuvasta. Silti, kun menin katsomaan elokuvan, olin varautunut pahimpaan.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa: Independence Day!

20 vuotta on kulunut avaruusolioiden hyökkäyksestä. Ihmiset käyttävät alienteknologiaa ja rakentavat sovussa maailmaa uudestaan. Kuitenkin jälleen juurikin itsenäisyyspäivänä, avaruusoliot tulevat takaisin ja nyt näyttäisi siltä, ettei niitä voi pysäyttää mikään...

Jeff Goldblum nähdään jälleen yhtenä päähenkilöistä. Hän ei onneksi enää takeltele sanoissa niin paljon kuin aiemmin, mutta tuttu puhetyyli on silti huomattavissa. Hänen esittämänsä David on edelleen kaikista fiksuin ja hän joutuukin tietysti ratkomaan pulmia, joita USA:n muut osaavat henkilöt eivät saa ratkaistua.
     The Hunger Games -elokuvista (2012-2015) tuttu Liam Hemsworth vetää parhaimman suorituksen, mitä olen häneltä nähnyt. Hemsworth esittää lentäjä Jake Morrisonia ja hänestä on yritetty tehdä Will Smithin Steven Hiller -hahmon kaltainen ja toteutus on paikoitellen onnistunut, mutta silti kaipaisi tilalle oikean Will Smithin.
     Smith ei nimittäin esiinny tässä, sillä hän ei halunnut tehdä taas uutta scifielokuvaa, joten hänet on yksinkertaisesti kirjoitettu ulos sarjasta tappamalla hahmo. Hillerin poika, Dylan Hiller, on mukana ja häntä esittää Jessie Usher. Toisin kuin voisi odottaa, Dylan ei ole samanlainen moottoriturpa kuin isänsä, vaan on järkevä johtajahahmo, joka kärsii paineesta olla yhtä tärkeä henkilö kuin isänsä. Minut yllätti, että Steven Hillerin vaimo Jasmine palasi takaisin sarjaan ja häntä esittää edelleen Vivica A. Fox. Hahmo ei valitettavasti esiinny paljoa elokuvassa.
     Uutena hahmona on William Fichtnerin esittämä kenraali Adams, joka pääosin vain seisoo monitorien takana ja jakaa käskyjä. Kyseessä on todella ontto hahmo, eikä Fichtnerin suoritus ole kummoinen.
     Naispoweria mukaan tuo Maika Monroen näyttelemä Patricia Whitmore, entisen presidentin tytär. Hahmo on "yllättäen" Jake Morrisonin tyttöystävä, mutta osoittaa onneksi olevansa muutakin kuin avuton neito, jonka Jake käy vähän väliä pelastamassa ja pääseekin lentämään hävittäjää ja taistelemaan alieneita vastaan. Bill Pullmanin esittämä ex-presidentti Whitmore on myös mukana ja jösses Pullman on vanhentunut! Tai sitten se johtuu maskeerauksesta. Pullmanin suoritus on erinomainen, kuten myös Monroen.
     Minut yllätti oikeasti, että edellisestä osasta tutut tohtori Okun (Brent Spiner) ja Davidin isä Julius (Judd Hirsch) palasivat rooleihinsa. Tohtori Okun on vielä raivostuttavampi hahmo kuin edellisessä osassa. Julius on ottanut kunnian alieneiden päihityksestä ja kirjoittanut jopa kirjan siitä, miten hänelle tuli idea voittaa oliot. Hirschin suoritus on hyvä ja hänet oli mukava nähdä jälleen.

Ensimmäisenä voisin käsitellä kysymystä; onko Independence Day: Resurgence tarpeellinen jatko-osa? Ei ole. Se ei ole niin huono kuin pelkäsin, mutta jää silti aika latteaksi pätkäksi. Ihan kivaa kesän popcornhömppäähän se on, tehosteet ovat tyylikkäitä ja on hienoa katsoa, kun maailmaa pistetään jälleen pask... hajalle. Silti siitä puuttuu se jokin, joka teki Independence Daysta Independence Dayn. Kyseessä ei ole vain se, että Will Smith puuttuu tai että mukana on Hemsworthin veljeksistä se heikompi, mutta siinä ei ole samaa toimivaa vibaa kuin edellisessä osassa. Kaikkea uutta hölmöä on keksitty mukaan, millä on yritetty päästä samaan tunnelmaan, mutta siinä ei ole täysin onnistuttu. On elokuvassa kuitenkin hyviä asioita.

Mielestäni lähtökohdat elokuvassa ovat erittäin mielenkiintoiset. Ei niinkään se, että ihmisillä on nyt käytössä hävittäjiä, jotka pääsevät avaruuteen ja kuussa on iso avaruusasema ja meilläkin on käytössä laserpyssyjä, vaan se, että edellisen hyökkäyksen jäljiltä maailma on parempi paikka. Ihmiset eivät sodi keskenään ja rakentavat yhdessä tuhoutunutta planeettaansa ennalleen. Tarvittiin siis avaruusolioiden hyökkäys, jotta koko ihmiskunta pystyisi elämään sovussa.

Ei pelkästään ihmisillä ole hienompaa teknologiaa, vaan myös avaruusolioilla on isompi ja tuhoisampi ase käytössä. Elokuva alkaa ex-presidentti Whitmoren painajaisella siitä, että oliot olisivat tulossa takaisin. Sitten näytetäänkin uutta ja parempaa maapalloa, mutta aika pitkä pätkä alkupuolesta vietetään pääasiassa kuuhun rakennetulla avaruusasemalla. Hieman hitaan alun jälkeen jättimäinen avaruusalus luo varjonsa kuun pinnalle. Taas tuijotellaan suut ammolla, kun olioiden hyökkäys alkaa. Tällä kertaa olioilla on käytössä vain yksi alus, mutta se on niin iso, että peittää suuren osan maapallon pinta-alasta. Pidin tämän tolkuttoman jättimäisen tuhoaseen ideasta. En tosin pitänyt siitä ideasta, että avaruusolioilla on kuningataralien, joka johtaa pienempiä alamaisiaan. Kuulostaako tutulta? Aliens (1986) toi tällaisen lisäyksen omaan sarjaansa, eli kovin omaperäinen idea ei ole kyseessä. Mukaan on tällaisten lisäksi tungettu vähän muutakin, joka tuntuu todella hölmöltä, mutten ala nyt paljastamaan liikoja.

Edellisen osan tapaan myös Resurgencen on ohjannut Roland Emmerich, jolle katastrofimeininki on todella tuttua. Tässä meno on paljon massiivisempaa kuin edellisessä osassa. Jättimäinen avaruusalus liikkuu maapallon pintaa pitkin ja jälleen pistetään turistinähtävyyksiä maan tasalle. Dubain korkea Burj Khalifa -torni putoaa London Eyen päälle ja muuta hauskaa. Muuten tuhoutuneessa Pariisissa näyttäisi Eiffel-torni mystisesti pysyvän pystyssä. Valkoinen talo on rakennettu uudestaan, mutta sitä ei valitettavasti nähdä tuhoutuvan, kuten ei myöskään Empire State Buildingia. Noh, ei kannata ensimmäistä osaa kopioida liikaa. Joka tapauksessa koko avaruusaluksen liikkuminen maapallon pinnalla on todellista silmäkarkkia. Tehosteista ei voi oikeastaan sanoa mitään pahaa, sillä elokuva on visuaalisesti todella tyylikkään näköinen. Elokuva on myös kuvattu hyvin, kuten myös leikattu ja äänitehosteet saavat elokuvateatterin penkit välillä tärisemään. Heikkoa elokuvassa onkin tarinallinen sisältö. Tietyt asiat kun olisi heittänyt menemään, niin elokuva olisi paljon parempi. 3D toimii välillä, kunhan on löytänyt oikean paikan salista.

Yhteenveto: Independence Day: Resurgence on aika kehno, eikä edes kovin tarpeellinen jatko-osa Independence Daylle. Siinä on hyviä juttuja ja paljon outouksia, joista onneksi osan voi katsoa sormien läpi. Vanhojen hahmojen paluu toimii suurimmaksi osaksi ja uudet hahmot ovat hyviä. Tehosteet ovat näyttäviä, mutta tarina on aika lattea. Paikoitellen elokuva tuntuu hätäisesti väännetyltä. Kuningataralienin ryöstäminen Alien-sarjasta (1979-) tuntui aika halvalta ratkaisulta. Resurgence on helppoa popcornviihdettä nuorisolle, mutta aiemman osan faneille tämä voi tuntua pyhäinhäväistykseltä. Elokuva jätetään pahasti kesken ja loppuu aika yllättäen, joten kolmas osa on aika varmasti tulossa. Se mitä kolmannesta osasta voi tämän perusteella päätellä, niin sarja tulee vain heikkenemään. Itse käyttäisin rahani muuhun ja kehottaisin käymään katsomassa jonkin toisen elokuvan. Tämän voi vilkaista vaikka sitten vuokralta.

Kirjoittanut: Joonatan, 21.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.pop-break.com
Independence Day: Resurgence, 2016, 20th Century Fox Film Corporation

Arvostelu: Independence Day - Maailmojen sota (Independence Day - 1996)

INDEPENDENCE DAY - MAAILMOJEN SOTA

INDEPENDENCE DAY

Ohjaus: Roland Emmerich
Pääosissa: Will Smith, Jeff Goldblum, Bill Pullman, Judd Hirsch, Randy Quaid, Brent Spiner ja Vivica A. Fox
Genre: scifi, toiminta, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia / Extended Edition: 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 12

Muistan, kun näin Independence Day - Maailmojen sodan ensimmäistä kertaa. En tosin osaa sanoa, minkä ikäinen olin tai vaikkapa vuodenaikaa, kun niin tapahtui, mutta muistan, että elokuva oli silloin "hei vau!" -kokemus. Näin sen, kun se tuli televisiosta ja edelleen ihmettelen, miksi viimeinen mainoskatko tuli, kun tarina oli jo päättynyt. Kun mainoskatko loppui, elokuvan lopputekstit alkoivat. Vain kerran minulle on käynyt sama juttu uudestaan. Omistin Independence Dayn joskus DVD:llä, mutten enää ja nyt kun Independence Day: Uusi uhka (Independence Day: Resurgence - 2016) on tulossa, niin minun täytyi etsiä tämä scifiklassikko tallenteistani ja katsoa se uudestaan pitkästä aikaa.

Avaruusoliot saapuvat Maahan ja alkavat tuhoamaan suurkaupunkeja. Yhdysvaltojen presidentin, lentäjäkapteenin ja tekniikkanörtin täytyy lyöttäytyä yhteen pelastaakseen maailma.

Will Smith pääsee olemaan oma itsensä - tai ainakin samanlainen kuin hän oli kaikissa uransa alkupään elokuvissa. Tässä hän näyttelee lentäjäkapteeni Steven Hilleriä. Smithiä jaksaa helposti katsoa samanlaisena vaikka monta elokuvaa putkeen ja hänessä riittää karismaa ja energiaa pitääkseen yksin katsojan mielenkiintoa yllä.
     Jeff Goldblum takeltelee sanoissa tuttuun tyyliinsä ja pääsee toistamaan tutun "Must go faster!" -repliikkinsä Jurassic Parkista (1993). Hän esittää David Levinsonia, joka on selkeästi kaikkein fiksuin heppu koko maailmassa. Goldblum on jännästä puhetyylistään huolimatta erittäin oiva näyttelijä ja onnistuu tässäkin roolissa.
     Bill Pullman näyttelee Yhdysvaltojen presidentti Whitmorea. Pullman on minulle muuten tuttu elokuvasta Avaruusboltsit (Spaceballs - 1987), joten on mielenkiintoista nähdä häntä todella erilaisessa roolissa.
     Faijalla hommat hanskassa -komediasta (National Lampoon's Vacation - 1983) tuttu Randy Quaid esittää lentäjä Russell Cassea, joka väittää, että avaruusoliot olisivat aiemmin siepanneet hänet, mutta kukaan ei tietenkään usko häntä. Koskaan ei elokuvassa kuitenkaan käy selväksi, siepattiinko hänet oikeasti, vai oliko se vain hänen tarinansa.
     Mukana on myös Brent Spinerin näyttelemä "hullu professori", tohtori Okun, joka tutkii avaruusolentoja. Okunin hahmo voi tuntua hieman liioitellulta, kuten myös lentäjä Casse, mutta he sopivat omalla oudolla tavallaan elokuvaan.
     Pääkolmikolla on myös jokaisella oma naisensa, jotka joutuvat selviytymään avaruusolioiden hyökkäyksestä. Hillerin naisystävänä on Vivica A. Foxin näyttelemä Jasmine, presidentti Whitmoren vaimoa, Marilynia, näyttelee Mary McDonnell ja Levinsonin entistä vaimoa, Constancea, esittää Margaret Colin. Levinsonin isää näyttelee Judd Hirsch, joka on mukana ohjeistamassa poikaansa elämän vaikeuksissa.

Elokuva alkaa kuten monet lajityyppinsä edustajat: kuun pintaan syntyy massiivinen varjo, joka lähestyy maapalloa. Vaikka aloitus on hyvin yleinen, toimii se tässä täydellisesti. Se näyttää samantien katsojalle, että jotain on tulossa avaruudesta ja ihmiset ovat vaarassa. Vaikka elokuvan alussa useat ihmiset miettivät, että avaruuden muukalaiset tulevat rauhanomaisin aikein, niin elokuvan ensimmäiset kuvat jo viestivät katsojalle, että oliot ovat uhka ihmiskunnalle. Eipä aikaakaan, kun alkaakin jo tapahtua. Valkoinen talo, Empire States Building ja monet muut maamerkit saavat kyytiä, kun avaruusalukset ampuvat niitä lasersäteillään.

Independence Day - Maailmojen sodan voi jakaa helposti kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa esitellään hahmot ja avaruusalukset laskeutuvat. Näytetään siis tarinan lähtökohdat. Toisessa osassa avaruusoliot aloittavat hyökkäyksensä ja ihmiskunta kärsii. Pientä vastarintaa yritetään, mutta siitä ei ole hyötyä. Kolmannessa osassa käydään kunnolla muukalaisia vastaan. Vielä selkeämmäksi tämän jaottelun tekee se, että elokuva tapahtuu kolmen päivän aikana, heinäkuun toinen, kolmas ja neljäs päivä, joista viimeinen on tietysti elokuvan nimen mukaisesti USA:n itsenäisyyspäivä. Vaikka suuren osan tarinoista voi jakaa näin kolmeen osaan, niin pidän siitä, kun se on tehty todella selkeäksi jaotteluksi. Aiemmin samanlaisesta tarinankerronnasta olen käyttänyt esimerkkinä elokuvaa Man of Steel (2013).

Elokuvassa on perinteisen tarinankerronnan lisäksi myös hyvin perinteisiä asioita scifigenressä. Ensinnäkin avaruusalukset ovat pyöreitä, eli juurikin lentäviä lautasia. Muukalaisten päät ovat hyvin pelkistetyt ja niihin on otettu mallia kaikkein perinteisimmistä avaruusolioista. Ja tietysti alukset ampuvat kirkkaita lasersäteitä. Independence Day - Maailmojen sota on todella voimakkaasti tyylitelty. Siinä on vahva isänmaallisuusteema läpi elokuvan - kuinka USA:n presidentti olisi kaikkein suurin ja hienoin mies, mitä maa päällään kantaa. Davidin hahmo on se tutkija, jota kukaan ei usko, ennen kuin on jo melkein liian myöhäistä ja kapteeni Hiller... noh Will Smith esittää itseään. Kyseessä on myös todella vahvasti dramatisoitu elokuva. Etenkin alkupuolella, jossa alukset saapuvat, kuvat hämmästelevistä ihmisistä on tehty todella dramaattisiksi ja niitä on paljon. Hämmästelykohdat yhdistettynä kestäisivät jo aika kauan. Loppupuolella kuultava presidentin puhe maailman takaisinvaltauksesta on hiottu niin tyylikkääksi ja henkeä nostattavaksi kuin vain voi.

Elokuvan on ohjannut Roland Emmerich, joka on tehnyt monia ison luokan maailmantuhoamiselokuvia, kuten The Day After Tomorrow (2004) ja 2012 (2009). Hän on myös ohjannut yhden Godzilla-elokuvan (1998) ja hän aloitti Stargate-fanituksen elokuvallaan Tähtiportti (Stargate - 1994). Hänen elokuvansa saavat lähes aina todella ristiriitaiset arviot, mutta Independence Day - Maailmojen sota saattaa jopa olla yleisesti hänen pidetyin elokuvansa. Elokuva on paikoitellen niin suurissa mittakaavoissa kulkeva, että sitä voisi helposti pitää Michael Bayn tekemänä rymistelynä.

Elokuva on kuvattu ihan hyvin, vaikka välillä itse ainakin olisin asemoinut kameran paikan toisin. Leikkaus toimii muuten, mutta alkupuolen siirtymät kohtauksesta toiseen valkoisen välähdyksen kanssa ovat todella häiritseviä. Äänimaailma on hyvin mietitty ja David Arnoldin säveltämä musiikki sopii loistavasti elokuvaan. Tehosteet ovat valitettavasti kärsineet pahasti vuosien varrella. Itse asiassa melkein mitkään efektit eivät näytä enää nykypäivän kriteereillä hyviltä. Toisaalta, kun kyseessä on muutenkin niin selkeästi tyylitelty elokuva, niin heikommat tehosteet jopa sopivat siihen. Elokuvaa on silti välillä hieman hankala katsoa naurahtamatta kököille efekteille.

Yhteenveto: Independence Day - Maailmojen sota on omalla tavallaan aivan nerokas elokuva omassa genressään. Sitä voisi helposti pitää pohjana nykyaikaisille avaruusolioiden hyökkäyksistä kertoville elokuville. Se ei ota itseään liian vakavasti, mikä toimii tässä todella hyvin. Kuitenkin kaikessa "hölmöydessäänkin" elokuva voi jopa liikuttaa. Pääkolmikon näyttelijäntyö on onnistunutta ja vaikka Russell Cassen ja tohtori Okunin hahmot menevät aikalailla yli, niin ratkaisu toimii. Tehosteet näyttävät nykyään erittäin heikoilta, mutta sen kykenee (ehkä) katsomaan sormien läpi. Kaiken kaikkiaan kyseessä on hyvä scifielokuva ja hieman kyllä pelottaa, että mitä Independence Day: Uusi uhka pystyy tarjoamaan. Se näyttää nimittäin enemmän samalta kuin joka vuosi tulevat scifirymistelyt, eikä juurikin Independence Dayn jatko-osalta. Suosittelen Independence Day - Maailmojen sotaa kaikille scifielokuvien ystäville, kuten myös Will Smith -faneille ja ison luokan rymistelyelokuvien katsojille. Hauskana yksityiskohtana on lopputeksteissä oleva teksti, ettei yhtäkään eläintä tai avaruusoliota vahingoitettu elokuvan teon aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.ratpackpodcasts.com
Independence Day, 1996, 20th Century Fox Film Corporation, Centropolis Entertainment