Beef, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

BEEF - KAUSI 2

Luoja: Lee Sung Jin

Näyttelijät: Carey Mulligan, Oscar Isaac, Cailee Spaeny, Charles Melton, Youn Yuh-jung, Seoyeon Jang, William Fichtner, Matthew Kim, Mikaela Hoover ja Song Kang-ho

Genre: draama, komedia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 31 minuuttia - 54 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Lee Sung Jinin luoma televisiosarja Beef nousi suosituksi, kun sen kehuja ja palkintoja kahminut ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä huhtikuussa 2023, joten jatkoa oli luvassa. Aluksi Lee vihjaili jatkavansa tarinaa siitä, mihin ykköskaudella jäätiin, mutta lopulta hän päätti, että toinen kausi kertoisi täysin oman tarinansa. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2024 ja nyt Beefin toinen tuotantokausi on saapunut Netflixiin. Itse pidin valtavan paljon sarjan avauskaudesta ja olen odottanut jatkoa positiivisin mielin. Katsoinkin Beefin toisen kauden läpi muutamassa päivässä heti sen ilmestyttyä.

Talousongelmissa rypevä pariskunta sattuu näkemään pomojensa väkivaltaisen riidan ja kuvaa tapahtuman kiristääkseen heiltä paremman aseman firmassa.

Beefin toinen tuotantokausi ei tosiaan jatka ykköskauden hahmojen tarinaa, vaan kertoo täysin oman konfliktinsa. Oscar Isaac ja Carey Mulligan näyttelevät aviopari Joshia ja Lindsayta, jotka pyörittävät menestyksekästä Monte Vista Point Country Clubia, kun taas Cailee Spaeny ja Charles Melton esittävät nuorta pariskuntaa Ashleyta ja Austinia, jotka työskentelevät heidän alaisuudessaan. Päällepäin Josh ja Lindsay vaikuttavat olevan onnellisesti naimisissa, mutta todellisuudessa rakkaus on sammunut jo aikoja sitten ja suljettujen seinien sisällä he raivoavat usein toisilleen niin, että esineitä rikkoutuu ja mustelmiakin saattaa aiheutua. Kun eräänä iltana Ashley ja Austin sattuvat todistamaan tällaisen riidan, he kuvaavat sen ja kiristävät Joshia ja Lindsayta nostamaan heidän statustaan. Nämä vastakkain asetetut pariskunnat ovat kummatkin mainiot ja kaikilta nelikosta löytyy omat kiinnostavat puolensa. Isaac ja Mulligan ovat toki tuttuun tapaansa vakuuttavat rooleissaan, mutta eivätpä nuoret tulokkaat Spaeny ja Melton paljoa kalpene heidän rinnallaan.

     Kaudella nähdään myös muun muassa William Fichtner yhtenä Country Clubin VIP-vieraana Troyna ja Mikaela Hoover tämän huomattavasti nuorempana rakkaana Avana, Youn Yuh-jung Country Clubin ostavan firman puheenjohtajana Parkina ja Seoyeon Jang tämän assistenttina Eunicena, Song Kang-ho Parkin miehenä tohtori Kiminä, sekä Matthew "BM" Kim tennisvalmentaja Wooshina. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, mutta on Beefin kakkoskausi lopulta selvästi päänelikkonsa show.

Tämä kahden eri asemassa olevan pariskunnan välinen konflikti tarjoaa mainion ja kiinnostavan tarinan, mutta täytyy silti todeta, että nimenomaan Beef-sarjan uutena tuotantokautena tämä tuotti minulle pienoisen pettymyksen. On hyvä, että tämänkertainen riita rakentuu täysin eri tavalla kuin viimeksi ja kahden pariskunnan välinen vastakkainasettelu on jo itsessään sopivan erilainen. Lähtökohdat ovat toimivat ja konfliktin etenemistä on mielenkiintoista seurata, etenkin kun pariskuntien sisäisetkin välit alkavat tulehtua. Jokainen alkaa jossain määrin miettiä omaa etuaan, mutta samalla ilmoille muodostuu isompi uhka, joka vaatisi koko nelikon pystymistä puhaltamaan yhteen hiileen.

Tuotantokauden kahdeksan jaksoa vievät pääasiassa hyvin mukanaan, mutten voinut oikeastaan missään kohtaa olla miettimättä, että Beefin ykköskausi hoiti tämän kaiken paljon paremmin. Kakkoskausi ei oikeastaan koskaan lähde yhtä lennokkaasti vauhtiin, ole yhtä hauska, ole yhtä shokeeraava tai muutu yhtä absurdiksi. Ykköskausi oli suorastaan herkullinen, etenkin kun riitelevät päähenkilöt alkoivat pilata nimenomaan omia elämiään, kun he eivät suostuneet lopettamaan vihanpitoaan. Kakkoskaudelta juuri tämä skenaarion herkullisuus jää puolitiehen. Kausi on omana juttunaan hyvä, ajoittain hauska, ajoittain jännittävä ja loppua kohti tarina alkaa vihdoin päästä oikeasti vauhtiin. Mielestäni se, mistä kauden finaalijakso starttaa, olisi pitänyt tapahtua jo muutama jakso aiemmin.

Sarjan luoja Lee Sung Jin johtaa niin ohjaajaporukkaa kuin käsikirjoitustiimiä. Jinin idea ei tällä kertaa ole kuitenkaan yhtä nautinnollisen lennokas, vaikka se sisältää omat hyvät puolensa. Teknisesti Beefin kakkoskausi on vakuuttava. Kausi on osaavasti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus mainiota ja maskeeraajien tekemät ruhjeet ja muut muuttuvat kauden edetessä ikävämmiksi. Äänimaailmakin on pätevästi työstetty Bobby Krlicin ja Finneas O'Connellin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beef, Yhdysvallat, 2023-, A24 Television, A24, Bugsy Bell Productions, Buji Productions, Universal Remote

Pako: Lopullinen pako (Prison Break: The Final Break - 2009) - elokuva-arvostelu

PAKO: LOPULLINEN PAKO

PRISON BREAK: THE FINAL BREAK

Ohjaus: Brad Turner ja Kevin Hooks

Näyttelijät: Wentworth Miller, Sarah Wayne Callies, Dominic Purcell, Amaury Nolasco, Lori Petty, Robert Knepper, Jodi Lyn O'Keefe, William Fichtner, Leon Russom, Chris Bruno, Aisha Hinds, Amy Aquino, Barbara Eve Harris ja Kim Coates

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Brad Turnerin ja Kevin Hooksin luoma jännärisarja Pako (Prison Break - 2005-2017) nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2005. Toinen ja kolmas kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Tekijät kuitenkin kokivat, että aihe alkoi olla loppuun kaluttu, joten neljännen kauden suunniteltiin toimivan sarjan lopetuksena. Kauden lisäksi tekijät päättivät vielä tehdä epilogina toimivan elokuvan. Kuvaukset hoidettiin heti perään, kun neloskausi oli saatu purkkiin ja Pako: Lopullinen pako -niminen leffa julkaistiin suoraan DVD:llä toukokuussa 2009. Elokuva sai positiivista palautetta niin kriitikoilta kuin sarjan faneilta, minkä lisäksi sen myyntiluvut olivat hyvät. Itse ryhdyin katsomaan Pakoa vasta hiljattain, sarjan täytettyä viime syksynä 20 vuotta. Pidin valtavasti sarjan avauskaudesta, mutta heti sen jälkeen alkoi selvä alamäki ja mielestäni neljäs kausi oli jo kamala. Katsoinkin Pako: Lopullisen paon sen jälkeen erittäin skeptisenä.

Michael Scofield ja Lincoln Burrows saivat armahduksen ja Michael on aikeissa siirtyä elämässä eteenpäin ja menossa naimisiin Sara Tancredin kanssa. Häät kuitenkin keskeytyvät ikävästi, kun Sara pidätetään Michaelin äidin murhasta.

Pako-sarjan tutut, yhä elossa olevat hahmot tekevät paluun. Michael Scofield (Wentworth Miller) sai veljensä Lincoln Burrowsin (Dominic Purcell) ulos vankilasta ja yhdessä he saivat puhdistettua maineensa ja katalan Yhtiön nalkkiin. Nyt Michael on menossa naimisiin rakastamansa ex-lääkäri Sara Tancredin (Sarah Wayne Callies) kanssa, kun heidän järkytyksekseen Sara pidätetään kesken hääjuhlan Michaelin äidin Christinan (Kathleen Quinlan) murhasta. Michaelin ja Lincolnin pitää lyödä taas kerran viisaat päänsä yhteen, mikäli he haluavat saada Saran ulos vankilasta. Miller, Purcell ja Callies jatkavat kelvollista suorittamistaan, joskin heistäkin vaikuttaisi välillä huomaavan samaa "luulin, että tämä homma loppui jo" -ihmetystä kuin katsojasta. Callies pääsee paremmin esille kuin ennen, hänen ollessa tällä kertaa se, jonka pitää paeta vankilasta.

     Elokuvassa nähdään myös Amaury Nolasco Michaelia ja Lincolnia yhä auttavana Sucrena, Robert Knepper täysin tarpeettomasti edelleen menossa mukana olevana T-Bagina, William Fichtner entisenä FBI-agentti Mahonena ja Jodi Lyn O'Keefe katalana Gretcheninä, jonka Sara kohtaa vankilassa, sekä uusina hahmoina Chris Bruno Saran pidättävänä agentti Wheatleyna ja Lori Petty vankeja johtavana "Isukkina". Petty tultaisiin myöhemmin näkemään toisessa tunnetussa vankilasarjassa, Orange Is the New Blackissa (2013-2019). Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa pääasiassa hyvin, joskin ei kukaan tarjoa mitään erityisen säväyttävää.

Erinomaisesti alkanut, mutta jyrkkään alamäkeen jatkokausilla lipsahtanut Pako menetti minut täysin surkealla neloskaudellaan. Aivan liian pitkäksi venytetty ja ylidramaattisuudessaan tahattoman koominen takaa-ajo yliampuvine käänteineen ja epäuskottavine pahiksineen sai toivomaan, että sarja oltaisiin osattu lopettaa paljon aiemmin, suuresta suosiosta huolimatta. Mutta eipä hommaa osattu lopettaa siihenkään, vaan tekijät halusivat palata vielä lopuksi juurilleen varsinaisen vankilapaon pariin ja lopputuloksena oli tämä täysin tarpeeton epilogielokuva Pako: Lopullinen pako.

Ei leffa ole yhtä huono kuin läpimätä neloskausi, mutta ei siitä juuri kehuttavaakaan löydy. Tässä kohtaa on jo naurettavaa, että samat hahmot ovat taas väsäämässä uutta vankilapakoa ja nyt homma pitäisi saada hoidettua vieläpä alle puolessatoista tunnissa. Saran vankila-aikaan ei ehdi päästä ollenkaan sisälle, eikä tutustumaan tämän naisvankilan monenkirjavaan joukkoon, sillä leffa on niin tiivis paketti. Koko juttu tuntuu vain todella juosten kustulta extra-rahastukselta. Tarinan lopputulos (joka periaatteessa paljastettiin jo neloskauden viime minuuteilla) yrittää olla murskaavan koskettava, mutta se sai minut lähinnä pyörittelemään silmiäni. Leffaa vaivaa sama melodramaattisuus ja epäuskottavuus kuin itse sarjan myöhempiä vaiheita, nyt kaikki vain hoidetaan kiireessä. Pako: Lopullinen pako on kehno finaali upeasti alkaneelle jännitysnäytelmälle... ei kun ainiin, eihän tämä tähänkään loppunut, sillä vuonna 2017 julkaistiin vielä viides kausi Resurrection, joka sai jopa sarjan vannoutuneimmilta, neloskautta ja tätä leffaakin puolustaneilta faneilta nuivan vastaanoton.

Elokuvan ovat ohjanneet Brad Turner ja Kevin Hooks, joiden työ ei ole kaksista. Tähän toki vaikuttaa Christian Trokeyn ja Kalinda Vazquezin kynäilemän tarinan pohjalta Nick Santoran, Seth Hoffmanin, Zack Estrinin ja Karyn Usherin laatima heikko käsikirjoitus, joka tuntuu usein kuin ykköskauden pikakelaustoisinnolta vailla mitään paloa. Teknisesti Pako: Lopullinen pako ajaa asiansa, vaikka Ramin Djawadin musiikit ovatkin taas koomisen ylidramaattiset. Elokuva on ihan menevästi kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeerauksetkin mainiot.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Prison Break: The Final Break, 2009, Adelstein-Parouse Productions, Rat Entertainment, Original Film, 20th Century Fox Television

Arvostelu: Heat - ajojahti (Heat - 1995)

HEAT - AJOJAHTI

HEAT

Ohjaus: Michael Mann

Pääosissa: Al Pacino, Robert De Niro, Val Kilmer, Jon Voight, Tom Sizemore, Diane Venora, Amy Brenneman, Ashley Judd, Mykelti Williamson, Wes Studi, Ted Levine, Natalie Portman, William Fichtner, Dennis Haysbert, Hank Azaria ja Danny Trejo

Genre: rikos, toiminta

Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Heat - ajojahti on Michael Mannin ohjaama ja käsikirjoittama rikostoimintaelokuva. 1970-luvun lopulla Mann kiinnostui rikollisesta Neil McCauleystä ja tätä jahdanneesta chicagolaisesta poliisista Chuck Adamsonista. Mann ryhtyi työstämään tositarinan pohjalta elokuvaa ja esitteli käsikirjoitustaan ympäri Hollywoodia, mutta tuloksetta. Kun Mannin tuottamasta Miami Vice -sarjasta (1984-1990) muodostui iso hitti, Mann keksi muovata vanhan tekstinsä televisiosarjan muotoon. Hän sai kuvattua pilottijakson NBC-kanavalle, mutta kanava hylkäsikin sarjan. Mann muokkasi pilottijaksosta televisiossa julkaistun leffan L.A. Takedown (1989), jonka pohjalta hän alkoi työstämään kunnon teatterielokuvaa. Tällä kertaa Mann sai rahoittajat projektiin, työryhmän ympärilleen ja innokkaat näyttelijät kameran eteen. Kuvaukset käynnistyivät loppukeväästä 1995 ja lopulta Heat - ajojahti sai maailmanensi-iltansa jo puoli vuotta myöhemmin, 6. joulukuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, jonka arvostus on vain kasvanut vuosien varrella. Elokuva on toiminut innoittajana niin tosielämän rikollisille, kuin myös leffoille, kuten Christopher Nolanin Batman-elokuvalle Yön ritari (The Dark Knight - 2008) ja suursuosiota nauttiville Grand Theft Auto -videopeleille (1997-). Itse katsoin Heat - ajojahdin ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten, jolloin pidin sitä hyvänä, joskin ylipitkänä rikosleffana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi tietty katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Los Angelesin rikoskomisario Vincent Hanna tutkii veristä ryöstöä ja muuttuu pakkomielteiseksi tekijöiden nappaamisesta. Ryöstön takana oleva Neil McCauley tiimeineen onkin jo suunnittelemassa uutta, monen miljoonan arvoista keikkaa.

Al Pacino ja Robert De Niro näyttelivät kummatkin Kummisetä osa II:ssa (The Godfather Part II - 1974). Pacino sai roolityöstään parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden ja De Niro voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Mutta koska elokuva kertoi tarinaansa kahdella eri aikajanalla, ei Pacinolla ja De Nirolla ollut ainuttakaan yhteistä kohtausta. Kummisedän myötä näyttelijät on jatkuvasti yhdistetty katsojien mielessä toisiinsa, mutta vasta Heat - ajojahdissa, yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin Pacino ja De Niro näyttelivät vihdoin samassa kohtauksessa. Al Pacino nähdään Vincent Hannana, työlleen pakkomielteisesti omistautuvana ylikomisariona, joka ei niele paskaa keneltäkään ja toimii ajoittain hieman kyseenalaisesti. Robert De Niro taas näyttelee Neil McCauleytä, rikollisneroa, jonka johtama tiimi tekee useiden miljoonien arvoisia iskuja ja joka ei myöskään niele paskaa keneltäkään. Vincent ja Neil ovat poliisi ja rosvo, saman kolikon kaksi eri puolta, mutta heistä löytyy hämmentävän paljon samankaltaisuuksia. Näiden kahden välille muodostuukin erittäin kiehtova suhde, jossa he ovat periaatteessa toisiaan vastaan, mutta samalla he eivät voi olla ihailematta ja kunnioittamatta toisiaan. Pacino ja De Niro ovat kummatkin ilmiömäisessä vedossa läpi elokuvan. Pacino istuu täydellisesti toisinaan räjähtävän kytän osaan, kun taas De Niro osoittaa jälleen kerran näyttelevänsä karismaattisesti roistoa, jonka ei haluaisi jäävän kiinni laittomista puuhistaan huolimatta. Kun Pacino ja De Niro vihdoin nähdään samassa kuvassa ikonisessa kahvilakohtauksessa, on homma kaiken odotuksen arvoista.

Elokuvassa nähdään myös Val Kilmer, Tom Sizemore, Danny Trejo ja Kevin Gage Neilin rosvotiimiin kuuluvina Chrisinä, Michaelina, Trejona ja Waingrona, Jon Voight heidän työkeikkansa antavana Natena, Mykelti Williamson, Wes Studi ja Ted Levine Vincentiä auttavina ylikonstaapeli Druckerina, etsivä Casalsina ja etsivä Boskona, Dennis Haysbert rikollista elämää taakseensa jättävänä Danielina, William Fichtner rahanpesijä Roger Van Zantina, sekä Diane Verona Vincentin vaimona Justinena, Natalie Portman hänen tyttärenä Laurenina, Ashley Judd Chrisin vaimona Charlenena ja Amy Brenneman kirjakaupassa työskentelevänä Eadyna. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, etenkin Verona, Portman, Judd ja Brenneman Vincentin, Neilin ja Chrisin elämään kuuluvina naisina, jotka joutuvat ikävään välikäteen, kun tämä kissa-hiiri-leikki äityy huippuunsa.

Kuten alussa kerroin, kymmenen vuotta sitten ensikatselussa pidin Heat - ajojahtia kelpo rikoselokuvana. Nyt vuosikymmen myöhemmin uudelleenkatselussa olin täysin myyty elokuvan edessä. Kyseessä on mestarillinen rikoseepos, joka pitää tiukasti otteessaan läpi liki kolmen tunnin kestonsa ja joka jättää suuren vaikutuksen päätyttyään. Ei ole mikään ihme, että elokuva on toiminut vuosien varrella innoittajana lukuisille ihmisille, niin elokuvantekijöille, pelisuunnittelijoille kuin myös ironista kyllä, myös tosielämän rikollisille. Helmikuussa 1997 tapahtunut North Hollywoodin pankkiryöstö muistutti monella tapaa elokuvaa ja tekijöiden kotoa löytyikin Heat - ajojahdin VHS-kasetti.

Heti ensiminuuteillaan elokuva nappaa katsojan mukaansa, eikä sitten suostu millään päästämään irti. Jo alun ryöstökohtaus on väkevän tiukasti toteutettu ja tehokkaan tiivistunnelmainen, mutta siitä jännitys vasta alkaa tosissaan kasvaa. On äärimmäisen koukuttavaa seurata niin Neilin ryhmää, joka alkaa valmistautua seuraavaan keikkaansa, erittäin riskialttiiseen pankkiryöstöön, samalla kun Vincentin tiimi yrittää päästä rikollisten jäljille ja saada nämä kiinni. Itse pankkiryöstökohtaus ja sitä seuraava tulitaistelu Los Angelesin kaduilla on aivan mieletön ja äärimmäisen jännittävä. Etenkin tässä kohtauksessa katsoja voi huomata jännittävänsä molempien joukkojen puolesta. Toisaalta sitä haluaa nähdä Vincentin saavan roistot nalkkiin, mutta samalla sitä kuitenkin haluaisi nähdä Neilin ja kumppanien livahtavan kuin koirat veräjästä. Jossain muussa leffassa tämä osio voisi olla elokuvan finaali, mutta Michael Mannilta löytyy paukkuja vielä jollain ilveellä tätäkin tiivistunnelmaisempaan viimeiseen tuntiin. Todellisen loppuhuipennuksen aikana katsoja suorastaan pidättää hengitystä jännityksen kourissa.

Heat - ajojahdin hienous ei kuitenkaan johdu vain intensiivisistä ammuskeluista ja takaa-ajoista, vaan elokuva nousee täysin uudelle tasolle ja monien muiden vastaavien rikosleffojen yläpuolelle sen fantastisesti laadittujen ihmissuhteiden ansiosta. Elokuva pureutuu todella ytimekkäästi hahmoihin ja kuinka heidän toimintansa vaikuttaa heidän ympärillä oleviin. Kuinka Vincentin työriippuvuus rikkoo hänen parisuhdettaan ja kuinka rikollisten on vaikea pitää yllä illuusiota tavallisesta elämästä. Ja kuten jo aiemmin sanoin, ytimessä on Vincentin ja Neilin välinen kummallinen suhde toisiinsa. Ilman tätä täydellisesti rakennettua heijastusta hahmojen välillä, ei loppuhuipennuskaan tuntuisi samalla lailla missään. Kaiken päätteeksi tunnetila on lopulta lähinnä haikea.

Elokuvan tie kankaille oli kaikkea muuta kuin helppo, mutta olen erittäin iloinen, että Mann oli sinnikäs aikomuksensa kanssa, eikä luovuttanut siihen, kun NBC-kanava päätti olla rahoittamatta sarjaa alkuperäisen pilottijakson pohjalta. Vuosien varrella Mann oli hionut ja tuunannut Heat - ajojahtia täydellisyyteen asti, eikä lopputuloksessa onnu mikään. Mannin ohjaus on rautaista läpi filmin ja hänen käsikirjoituksensa on sitäkin parempi. Tarinan kuljetus, hahmot ja heidän suhteensa, sekä dialogi ovat ensiluokkaista. Tämän päälle elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan upea. Joistain hieman epätarkoista otoksista huolimatta kameratyöskentely on komeaa, leikkaus tiukkaa vaikka kestoa onkin pari tuntia ja 50 minuuttia, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset äityvät varsin verisiksi. Käytännön tehosteet ovat näyttävät ja äänimaailma väkevästi rakennettu tulitaisteluita ja Elliot Goldenthalin tunnelmallisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Heat, 1995, Warner Bros., New Regency Productions, Forward Pass, Art Linson Productions, Monarchy Enterprises B.V.

Arvostelu: Mr. & Mrs. Smith (2005)

MR. & MRS. SMITH

Ohjaus: Doug Liman

Pääosissa: Brad Pitt, Angelina Jolie, Vince Vaughn, Kerry Washington, Adam Brody, Chris Weitz, Michelle Monaghan, Keith David, Rachael Huntley, Stephanie March, Jennifer Morrison, Perrey Reeves, William Fichtner ja Angela Bassett

Genre: toiminta, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

Mr. & Mrs. Smith on Brad Pittin ja Angelina Jolien tähdittämä toimintakomedia. Elokuva lähti liikkeelle tuohon aikaan vielä yliopistossa opiskelleen Simon Kinbergin työstämästä käsikirjoituksesta, johon Kinberg oli saanut idean kuunneltuaan kavereidensa puheita pariterapiassa käymisestä. Summit Entertainment sai Kinbergin tekstin käsiinsä ja innostui siitä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Mr. & Mrs. Smith sai ensi-iltansa kesäkuussa 2005. Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai ailahtelevaa palautetta niin kriitikoilta kuin kolumbialaisilta, jotka suuttuivat elokuvan tavasta kuvata maan pääkaupunkia, Bogotáa. Kritisoijien listalta löytyi myös kirjailija Gavin Bishop, jonka mukaan tekijät olivat varastaneet idean hänen kirjastaan The Secret Lives of Mr and Mrs Smith (1997). Itse katsoin Mr. & Mrs. Smithin vasta myöhemmin vuokralta ja pidin näkemästäni. Olen katsonut elokuvan muutamaan otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut ainakin vuosikymmen. Nyt kun Amazon on tehnyt Mr. & Mrs. Smith -televisiosarjan (2024-), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen elokuvan pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

John ja Jane Smith ovat olleet naimisissa viiden tai kuuden vuoden ajan, mutta kummallakaan ei ole aavistustakaan, mitä he molemmat tekevät työkseen: he ovat molemmat palkkamurhaajia, parhaita alallaan. Smithien avioliitto joutuu todelliselle koetukselle, kun he saavat tappokohteikseen toisensa.

Päärooleissa herra ja rouva Smithinä, eli Johnina ja Janena oli alun perin tarkoitus nähdä Brad Pitt ja Nicole Kidman, mutta kun Kidman jättäytyi elokuvasta pois aikataulusyistä, myös Pitt poistui hetkeksi projektista. Tilalle kaavailtiin Will Smithiä ja Catherine Zeta-Jonesia ja Johnny Deppiä ja Cate Blanchettia, mutta kun Janeksi valittiin Angelina Jolie, Pitt palasikin elokuvaan. Tuohon aikaan Pitt oli parisuhteessa Frendit-komediasarjan (Friends - 1994-2004) tähti Jennifer Anistonin kanssa, mutta Mr. & Mrs. Smithin kuvauksissa Pitt rakastui Jolieen, mikä johti eroon Anistonista ja yli vuosikymmenen suhteeseen Jolien kanssa. Tämä oikean elämän lemmen leiskuminen näkyy myös elokuvassa ja Pittin ja Jolien väliltä löytyy todella vahvaa kemiaa - siitäkin huolimatta, että kaksikko pyrkii näyttelemään avioparia, jolla ei ole hetkeen mennyt kummoisesti. John ja Jane työskentelevät molemmat palkkamurhaajina kilpaileville firmoille, mutta kumpikaan ei tiedä toisen ammatista. Arkisen elämän esittäminen käy molemmille tylsäksi ja suhde löytääkin uutta kipinää vasta, kun John ja Jane määrätään tappamaan toisensa. Pitt tekee hahmostaan todella lystikkään, mutta silti tehokkaan tappajan, kun taas Jolie tulkitsee hahmoaan huomattavasti päämääräisemmin ja totisemmin. On oletettavaa, että tekijät pelkäsivät, etteivät katsojat ottaisi naista tappajana tosissaan, jos hänkin olisi samanlainen vitsiniekka kuin Pitt.

     Elokuvassa nähdään myös Vince Vaughn Johnin kaverina Eddienä, Kerry Washington Janen työkaverina Jasminena, Adam Brody parin yhteisenä kohteena "Tankkina", sekä Chris Weitz ja Rachael Huntley Smithien naapureina. Keith David kuullaan Janen työnantajana Fatherina, Angela Bassett Johnin työnantajana Atlantana ja William Fichtner pariskunnan terapeuttina.

En tiedä, johtuiko se jonkin sortin nostalgiasta, vai siitä, että myöhemmin ilmestyneet hieman vastaavanlaiset vakoojakomediat ovat olleet aika heikkoja (katson nyt muun muassa sinua, viime vuoden Ghosted), mutta olin yllättynyt, kuinka hyvin viihdyinkään Mr. & Mrs. Smithin parissa monen vuoden (yli viiden tai kuuden) tauon jälkeen. Elokuvan premissi on aivan mahtava, oli se sitten täysin Simon Kinbergin omaa mielikuvitusta tai salaa Gavin Bishopin kirjasta lainattua. John ja Jane Smithin haastavan avioliiton pyörteiseen hyppää mielellään, erityisesti Pittin ja Jolien erinomaisen kemian ansiosta. Näyttelijöitä on todellinen ilo seurata, oli kohtauksessa kyse heidän tylsästä arjen esittämisestään, erittäin lystikkäästä naljailusta tai heidän yrityksistään tappaa toisensa, kun totuus paljastuu. Vaikka Mr. & Mrs. Smith vasta käynnisti Pittin ja Jolien suhteen, he tuntuvat todelliselta, useamman vuoden ajan suhteessa olleelta pariskunnalta.

Elokuvan ensimmäinen tunti on todella mainio, sen rakennellessa pääparia ja heidän suhdettaan, sekä ajaessa hahmoja kohti vääjäämätöntä konfliktia. Kun kissa nostetaan niin sanotusti pöydälle ja aviopari pistetään toisiaan vastaan, ovat kohtaukset aivan mahtavia. Johnin ja Janen väliselle dialogille on onnistuttu löytämään hyvät kaksoismerkityksensä, jolloin ne tuntuvat samaan aikaan tavanomaisilta pariskunnan keskusteluilta kuin tappajien heitoilta. Toinen tunti ei ole ihan yhtä napakka kuin ensimmäinen. Sen käänteet ovat hyvin ennalta-arvattavia ja loppuhuipennus on kaiken kasvattelun jälkeen aika jännityksetön ammuskelu. Kokonaisuus on silti kauneusvirheineenkin oikein toimiva.

Simon Kinbergin vekkulin käsikirjoituksen pohjalta ohjaaja Doug Liman on tehnyt kepeän ja todella viihdyttävän paketin. Mr. & Mrs. Smith on myös taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat tyylikkäät ja käytännön tehosteet komeaa katseltavaa. Muutamat digiefektit sen sijaan ovat nähneet parhaat päivänsä jo vuosia sitten. Äänimaailma on hyvin rakennettu rymistelevistä toimintakohtauksista John Powellin erittäin mainioihin musiikkeihin, jotka ovat yksi elokuvan parhaista puolista, vain vahvistaen Limanin rakentamaa ilmapiiriä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mr. & Mrs. Smith, 2005, New Regency Productions, Summit Entertainment, Weed Road Pictures, Epsilon Motion Pictures

Arvostelu: The Lone Ranger (2013)

THE LONE RANGER

Ohjaus: Gore Verbinski

Pääosissa: Armie Hammer, Johnny Depp, William Fichtner, Tom Wilkinson, Ruth Wilson, Helena Bonham Carter, James Badge Dale, Barry Pepper, Bryant Prince, Mason Cook, Harry Treadaway, Leon Rippy, Joaquín Cosio ja Stephen Root

Genre: western, toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 12

The Lone Ranger perustuu Yksinäiseen ratsastajaan, vuonna 1933 radiokuunnelmiin luotuun sankariin, joka esiintyi myös suositussa televisiosarjassa The Lone Ranger vuodesta 1949 vuoteen 1957. Hahmosta oli vuosien varrella tehty jo muutama muu elokuvasovitus, kuten sarjaelokuva The Lone Ranger (1938), The Lone Ranger and the Lost City of Gold (1958) ja The Legend of the Lone Ranger (1981). 2000-luvun alussa Columbia Pictures ryhtyi suunnittelemaan uutta filmatisointia hahmosta. Elokuva kuitenkin jäi suunnitteluvaiheeseen ja vuonna 2007 hahmon elokuvaoikeudet päätyivät Entertainment Rightsille, jotka veivät filmi-idean tuottaja Jerry Bruckheimerille ja Walt Disney Picturesille. Ted Elliott ja Terry Rossio työstivät elokuvan käsikirjoituksen ja Gore Verbinski pestattiin ohjaajaksi. Budjettiongelmien takia Disney kuitenkin viivästytti tuotantoa ja kuvaukset käynnistyivät vasta maaliskuussa 2012, kun Verbinski, Bruckheimer ja päänäyttelijät Armie Hammer ja Johnny Depp suostuivat pienentämään palkkiotaan. Lopulta The Lone Ranger sai maailmanensi-iltansa 22. kesäkuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, jolle kriitikot eivät lämmenneet. Itse katsoin elokuvan vasta myöhemmin, kun se saapui vuokralle ja pidin näkemästäni. Olen katsonut leffan kertaalleen uudestaan, mutta siitä on jo aikaa. Nyt kun The Lone Ranger täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudelleen ja arvostella sen.

Vuonna 1869 Colbyssä, Texasissa lainsuojaton Butch Cavendish jättää asianajaja John Reidin aavikolle kuolemaan. Komanssi-intiaani Tonto löytää Johnin ja koulii tästä naamioituneen sankarin, Yksinäisen ratsastajan, joka lähtee Butchin perään.

Harvemmin näkee suurelokuvan päätähtinä näyttelijäkaksikkoa, jota studio ei varmasti palkkaisi rooleihin enää, jos elokuva olisi tehty kymmenen vuotta myöhemmin. Oudon kannibaalikohun keskelle ajautunut Armie Hammer nähdään nimikkoroolissa Yksinäisenä ratsastajana, eli asianajaja John Reidinä, kun taas suhdeväkivaltaselkkaukseen päätynyt Johnny Depp esittää komanssi-intiaani Tontoa. Vaikka Depp osoittikin oikeudessa häneen kohdistuneet syytökset palturiksi, häntä tuskin silti nähtäisiin enää tänä päivänä Amerikan alkuperäiskansalaisena - vaikka Depp onkin sanonut, että hänen suvustaan löytyy ehtaa intiaaniverta isoisoäidin puolelta. Mutta kohuista viis, kuinka Hammer ja Depp suoriutuvat rooleistaan? Hammer istuu ihan passelisti vässykän asianajajan osaan, josta alkaa vähitellen kehkeytyä legendaarinen naamiosankari. Häneltä ei kuitenkaan löydy todellista karismaa kannatella filmiä ja hän jääkin jatkuvasti Deppin varjoon. Deppille taas jäi merirosvokapteeni Jack Sparrow -vaihde päälle Pirates of the Caribbean -elokuvista (2003-2017), hänen näytellessä Tontoa liki identtisellä tavalla eleitä ja ilmeitä myöten. Hammerin tulkintaan taas on otettu vivahteita Will Turner -hahmosta samaisesta merirosvosarjasta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat lainsuojaton Butch Cavendish (William Fichtner), Johnin veli, Texas Ranger Dan Reid (James Badge Dale) ja hänen vaimonsa Rebecca (Ruth Wilson) ja lapsensa Danny (Bryant Prince), rautatiepohatta Latham Cole (Tom Wilkinson), bordellia pyörittävä Red (Helena Bonham Carter), sekä ratsuväkikapteeni Jay Fuller (Barry Pepper). Sivunäyttelijät hoitavat hommansa passelisti - paikoitellen jopa paremmin kuin päätähdet. Fichtner on oivallisen häijy roistoksi ja Wilkinsonista löytyy arvokkuutta bisnesmieheksi. Carter jää harmillisesti sivuun ja Wilsonin hommaksi jää lähinnä toimia avuttomana neitona hädässä.

Johnny Deppin roolisuoritus ei ole ainoa asia, mistä The Lone Rangeria katsoessa tulee herkästi mieleen Pirates of the Caribbeanit. Mukana on hyvin samantyylisiä ja -henkisiä hetkiä ja toimintakohtauksia, jotka paisuvat usein absurdeihin mittoihin siinä, kuinka paljon päähahmoja riepotellaan ja kuinka vähin naarmuin he selviytyvät. Yhtäläisyyksien syytä ei tarvitsee kauaa etsiä, sillä The Lone Rangerin puikoissa pyörii aika lailla sama porukka kuin ensimmäisissä Pirates of the Caribbean -elokuvissa. Kummatkin ohjasi Gore Verbinski, tuotti Jerry Bruckheimer, käsikirjoitti Ted Elliott ja Terry Rossio ja kummankin musiikeista vastasi Hans Zimmer. Tiimi ei onnistu toistamaan merirosvoseikkailujen viehätystä villissä lännessä, eikä leffa ole niin hupaisa kuin voisi toivoa, mutta ovat he silti kyhänneet kasaan varsin viihdyttävän western-seikkailun.

Elokuva lähtee käyntiin vauhdikkaalla junakohtauksella, joka jo osoittaa, millaista jopa hullunkurista menoa on luvassa. Vaikka elokuva pakottaa katsojan unohtamaan fysiikan lait, ei käy kieltäminen, etteikö Verbinski osaisi tehdä mukaansatempaavia ja näyttäviä toimintakohtauksia. Jokainen näistä kohtauksista on viimeisen päälle suunniteltu ja toteutettu. Verbinski jonglööraa tyylikkäästi useiden palikoiden kanssa, jotka vaikuttavat kekseliäästi toisiinsa ja luovat veikeää dominopalikkaefektiä, mikä johtaa yhä vain päättömämpiin tilanteisiin. The Lone Rangerin vauhdikasta menoa tuijottaessa onkin hyvä ahtaa popcornia napaan ja hörähdellä mahdottomille jutuille, sekä ihastella Verbinskin luovuutta (vaikka Verbinski tiedostaen lainaa paljon merirosvofilmeistään). Mahdottomuudetkin voi kuitenkin katsoa sormien läpi, kun miettii, että tapahtumien sepustajana toimii Tonto, joka ei höpsähtäneisyydessään ole mitä luotettavin tarinankertoja.

Tarinallisesti The Lone Ranger on kuitenkin hieman kömpelö paketti. Ted Elliott ja Terry Rossio ovat yhdessä Justin Haythen kanssa rakentaneet muuten suoraviivaisen länkkäriviihteen uumeniin turhankin monimutkikkaan tarinan. On komanssien reviirikiistaa, muiden lavastamista hirmutekoihin, rautatiekomplikaatioita ja sitten valtava hopeasuoni, mihin itse kukin haluaa päästä käsiksi. Loppupäässä nämä kaikki kuviot nivoutuvat kivasti yhteen, mutta silti tuntuu siltä, että elokuvassa on liikaa meneillään. Romanttinen puolikin on ahdettu mukaan ja se jos mikä onkin vaivaannuttava. Leffaa olisi voinut myös tiivistää, sillä kahden ja puolen tunnin kestossa The Lone Ranger tuntuu tarpeettoman massiiviselta ja pieni ähky ehtii iskeä finaalin aikana. Siinä, missä erityisesti ensimmäinen Pirates of the Caribbean -elokuva Mustan helmen kirous (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) on erinomaisesti rakennettu ja rytmitetty seikkailufilmi, joka tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä, The Lone Rangerin aikana katsoja ehtii muutamaankin otteeseen vilkaista, kauanko leffaa on vielä jäljellä. Yhdessä kohtaa voi herkästi luulla päässeensä jo lopputaisteluun asti, mutta kääk! Elokuva kestääkin vielä kolme varttia!

Teknisiltä ansioiltaan kyseessä on vahva paketti, vaikka leikkauksessa leffaa olisikin voinut tiivistää vähintään vartilla. Komeita maisemaotoksia tuijottaa ihaillen ja filmi on muutenkin tyylikkäästi kuvattu. Valaisua hyödynnetään oivallisesti ja lavasteet ovat upeat. Asut ja maskeeraukset ovat hienosti työstetyt. Parit digiräjähdykset ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta muuten tehosteet ovat edelleen näyttävät. Äänitehosteet rymistelevät mainiosti ja Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat tietysti oivalliset. Zimmer hyödyntää toki mahtavaa Gioachino Rossinin sävellystä, William Tell Overturea, joka toimi alkuperäisessä The Lone Rangerissa tunnusmusiikkina. Klassinen rallatus jääkin soimaan päähän vielä pitkäksi aikaa leffan päätyttyä.

Yhteenveto: The Lone Ranger on aivan liian pitkä, mutta silti plussan puolelle jäävä ja ihan viihdyttävä länkkäriseikkailu. Tarina on hieman kömpelösti pistetty kasaan ja ahdettu täyteen liikaa materiaalia, jolla suoraviivaisesta western-kostokertomuksesta pyöritellään aikamoinen soppa. Meno on kuitenkin tarpeeksi mukaansatempaavaa, jotta elokuva jaksaa viihdyttää pitkin kestonsa - joskin loppupäässä ähky alkaa iskeä, kun leffa on jo pistänyt kaikkensa peliin ennen massiivista finaalia. Toimintakohtaukset ovat todella vekkulisti rakennettuja, täynnä absurdeja ja mahdottomia hetkiä, joiden mielikuvituksellisuus ja luovuus ovat lystikästä seurattavaa. Samanaikaiset tapahtumat vaikuttavat toisiinsa ja meininki kasvaa yhä vain hullunkurisemmaksi, mutta silti tyylikkään hallituksi. Armie Hammer on ihan toimiva pääroolissa, vaikka häneltä uupuukin kunnon karismaa. Johnny Depp kopioi liikaa roolisuorituksestaan Pirates of the Caribbeaneissa Tontona. Muut näyttelijät suoriutuvat osistaan passelisti. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja sen puitteet ovat näyttävät. Hans Zimmerin musiikit säestävät menoa toimivasti ja Gioachino Rossinin säveltämä William Tell Overture jämähtää rallattamaan päähän vielä pitkäksi aikaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lone Ranger, 2013, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Blind Wink Productions, Infinitum Nihil, Classic Media, Silver Bullet Productions

Arvostelu: Isku Mogadishuun (Black Hawk Down - 2001)

ISKU MOGADISHUUN

BLACK HAWK DOWN

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Josh Harnett, Eric Bana, Ewan McGregor, Tom Sizemore, William Fichtner, Ewen Bremner, Jason Isaacs, Nikolaj Coster-Waldau, Sam Shepard, Glenn Morshower, Orlando Bloom, Tom Hardy, Charlie Hofheimer, Ioan Gruffudd, Ty Burrell ja Razaaq Adoti
Genre: sota
Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia - Extended Version: 2 tuntia 32 minuuttia
Ikäraja: 16

Black Hawk Down, eli suomalaisittain Isku Mogadishuun perustuu journalisti Mark Bowdenin kirjaan Black Hawk Down: A Story of Modern War (1999) Mogadishun taistelusta, mikä käytiin 3. ja 4. lokakuuta 1993 Somaliassa. Ohjaaja Simon West innostui Bowdenin kirjasta ja ehdotti tuottaja Jerry Bruckheimerille, että siitä voisi tehdä elokuvan. Bruckheimer hankkikin kirjan elokuvaoikeudet ja filmin teko alkoi. Bowden itse kirjoitti ensimmäisen version käsikirjoituksesta, mutta sitä työsti vielä useampikin henkilö, kunnes lopulta Ken Nolan oli vastuussa lopullisesta versiosta. West päätti kuitenkin tehdä mieluummin hittipeleihin perustuvan Lara Croft: Tomb Raiderin (2001), joten hänet korvattiin Ridley Scottilla. Sotilaiden näyttelijät kävivät viikon mittaisen armeijakoulutuksen, missä heille opetettiin taitoja, joita heidän hahmonsa osaavat. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2001 ja lopulta Isku Mogadishuun sai maailmanensi-iltansa 18. joulukuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva onnistui tuottamaan lähes 200 miljoonaa dollaria, mutta sen ison budjetin vuoksi tuottoja ei voinut pitää kummoisena menestyksenä. Leffa sai paljon kehuja kriitikoilta, minkä lisäksi se oli ehdolla kolmesta BAFTA-palkinnosta (paras kuvaus, leikkaus ja äänitehosteet) ja neljästä Oscarista (paras ohjaus, kuvaus, leikkaus ja äänitys), joista se voitti parhaan leikkauksen ja äänityksen palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Iskua Mogadishuun, mutta olin tiennyt siitä jo monia vuosia. Tai oikeastaan tiesin, että on olemassa sotaelokuva Isku Mogadishuun ja elokuva Black Hawk Down, mutta noloa kyllä, minulta kesti aika kauan tajuta, että ne olivat sama filmi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

1990-luvun alussa Somaliassa riehuu sisällissota. Yhdistyneet kansakunnat yrittää auttaa sodan sivullisia viemällä ruokaa ja juomaa Somaliaan, mutta operaatio menee pieleen, kun sotapäällikkö Mohamed Farrah Aidid aloittaa taistelun YK:n joukkoja vastaan. Kolme sotilasryhmää lähetetäänkin Somalian pääkaupunkiin, Mogadishuun, etsimään ja tappamaan Aidid.

Isku Mogadishuun sisältää aikamoisen näyttelijäkaartin... nykypäivänä katsottuna. Monet elokuvan näyttelijöistä olivat nimittäin filmin ilmestymisen aikaan lähes tuntemattomia. Esimerkiksi filmeistä Inception (2010), Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises - 2012) ja Mad Max: Fury Road (2015) tuttu Tom Hardy tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa. Orlando Bloomia ei oltu ihan vielä ehditty näkemään Legolas-haltian roolissa Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003). Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Jaime Lannisterina tunnettu tanskalainen Nikolaj Coster-Waldau ei ollut tätä ennen näytellyt amerikkalaisessa elokuvassa. Kyseessä on Eric Banan kolmas leffa. Moderni perhe -hittikomediasarjan (Modern Family - 2009-2020) Phil Dunphyä esittävän Ty Burrellin voi bongata muutamassa kohtaa. Ewan McGregor oli sentään ehtinyt näytellä jediritari Obi-Wan Kenobia ensimmäisen kerran Tähtien sota: Episodi I - Pimeässä uhkassa (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) ja Josh Hartnett nähtiin aiemmin samana vuonna ilmestyneessä sotaelokuvassa Pearl Harbor (2001). Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Jason Isaacs, Tom Sizemore, Ewen Bremner, Sam Shepard, William Fichtner ja Glenn Morshower eri arvoisina amerikkalaissotilaina. Sotilashahmot eivät ole yksilöinä paria poikkeusta lukuun ottamatta erityisen mielenkiintoisia, eikä kenenkään nimeä oikein muista leffan aikana tai sen jälkeen. Sotilaita ei olekaan haluttu esittää niinkään yksittäisinä hahmoina, vaan ryhminä ja parivaljakkoina, jotka tukevat kaikki toisiaan taistelussa. Näyttelijät ovat kaikki erittäin hyviä ja pitkin leffaa on hauska huomata, että: "kas, hänkin on mukana tässä!"

Osa sotaelokuvista keskittyy henkilöihin taistelun keskellä, kun taas toiset keskittyvät enemmän näyttämään taistelua, missä itse sota on hahmo ja sotilaat pelkkiä pelinappuloita. Isku Mogadishuun on valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Tietty panostamalla enemmän hahmoihin, leffaan syntyisi voimakkaampi tunneside, jolloin sotilaan kuollessa katsoja voisi todella tuntea sotilaskavereiden surun. Jo tällaisenaan tämä filmi onnistuu kuitenkin olemaan äärimmäisen iskevä ja vangitseva kuvaus brutaalista taistelusta. Kun sotilaat laskeutuvat helikoptereista Mogadishun kaduille, on loppuleffa lähinnä pelkkää tiivistunnelmaista kyytiä, etenkin kun operaatio kokee pahoja takaiskuja heti ensimetreillä. Taistoa kuvataan monesta vinkkelistä, sotilaiden ollessa ripoteltuna ympäri kaupunkia ja etsiessä toisiaan, kuten myös ilmasta helikopterien kautta ja Yhteisoperaatiokeskukselta käsin, mistä sotilaat saavat ohjeistuksensa. Filmi onnistuu välttämään yksitoikkoisuuden lähes parin tunnin tykityksessään juurikin sillä, että tapahtumia esitetään useammista näkökulmista.

Yksi Isku Mogadishuun -elokuvan suurimmista ansioista on se, kuinka karmivan hyvin se imaisee katsojan kotisohvaltaan taistelun keskelle. Sotilaiden tunteet koko hommasta kuvataan taidokkaasti ja ne tuovat pieniä persoonallisuuksia hahmoihin. Aika lailla kaikkia pelottaa. Jotkut piilottavat sen taidokkaammin ja jotkut saavat siitä pelosta voimaa jatkaa eteenpäin. Tämä adrenaliiniryöppy puskee kaikkea liikkeelle. Taistelun kauheuksia ei kaunistella, vaan elokuvassa nähdään monenlaisia raakuuksia. Elokuvaa ei siis ole helppo katsoa, mutta samalla se on myös äärimmäisen koukuttava ja lähes kahden ja puolen tunnin kesto on nopeasti ohi. Oikeissa kohdissa filmi tarjoaa pieniä suvantohetkiä, kunnes taas mennään. Jännitys pidetään kuitenkin koko ajan korkealla, sillä yllätyshyökkäys voi iskeä minä hetkenä hyvänsä.

Ohjaaja Ridley Scottilta todella löytyy silmää ja taitoa hallita suuria taistelukohtauksia monien extrojen ja erikoistehosteiden kera. Mutta toisin kuin vaikkapa Michael Bay, hän osaa myös luoda tunnetta mukaan. Scott tasapainottelee ison hahmogallerian kanssa lahjakkaasti ja rakentaa jännitettä vaikuttavasti. Tekninenkin toteutus on erinomaista läpi elokuvan. Isku Mogadishuun on upeasti kuvattu. Laajat kuvat näyttävät tapahtumien kokoa ja pienemmät kuvat taas keskittyvät hyvin tunnetiloihin sotilaiden kasvoilla ja silmissä. Napakalla leikkauksella useiden sotilaiden juonikuviot niputetaan hyvin pakettiin. Lavastajat ovat tehneet loistotyötä lokaatioiden kanssa, kun puvustajille on langennut hommaksi saada kymmenet näyttelijät sotilasasuihin. Maskeeraajat tekevät taitavaa ja samalla kuvottavaa työtä erilaisten sotavammojen kanssa. Tehosteet ovat näyttävät ja efektitiimi on päässyt leikkimään räjähteiden kanssa. Riehuvalla äänimaailmalla oikein korostetaan mäiskettä ja tykitystä. Säveltäjä Hans Zimmer tuo lisätunnelmaa musiikeillaan ja parissa kohtaa hyödyntää eri osapuolille tyypillisiä melodioita, korostaakseen kumpi on niskan päällä taistossa.

Elokuvasta on olemassa noin kahdeksan minuuttia pidempi versio, mikä sisältää useita pidennyksiä kohtauksiin. Kyseessä on lähinnä lisättyjä kuvakulmia ja pidempiä otoksia, mutta mukaan mahtuu myös pidempiä keskustelujakin. Kokonaan uusia kohtauksia mukana ei ole.

Yhteenveto: Isku Mogadishuun on hieno ja vangitseva sotateos, joka tuntuu suorastaan imaisevan katsojan keskelle taistelutannerta. Elokuva on lähes alusta loppuun intensiivistä tykitystä, eikä jännite pääse koskaan laskemaan. Ohjaaja Ridley Scott pitää tunnelmaa korkealla, mutta keksii myös tapoja, joilla saa leffan välttämään yksitoikkoisuuden. Eri näkökulmat tilanteeseen ja muutamat lyhyet hengähdystauot ovat onnistuneita lisäyksiä, ja kahden ja puolen tunnin kesto kuluu vauhdilla. Puitteiltaan filmi on huippuluokkaa ja näyttelijäkaarti onnistuu työssään hienosti. Näin 20 vuotta myöhemmin on hauskaa bongailla nykyään tunnettuja staroja tekemässä ensimmäisiä roolitöitään. Kaiken kaikkiaan Isku Mogadishuun on vahva kuvaus hirveästä taistelusta ja yhä yksi parhaista 2000-luvun sotaelokuvista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Black Hawk Down, 2001, Revolution Studios, Jerry Bruckheimer Films, Scott Free Productions

Arvostelu: Pearl Harbor (2001)

PEARL HARBOR

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Ben Affleck, Josh Hartnett, Kate Beckinsale, Ewen Bremner, Cuba Gooding Jr., Michael Shannon, Jon Voight, Alec Baldwin, Dan Aykroyd, Colm Feore, Mako, Jaime King, Jennifer Garner ja William Fichtner
Genre: sota, draama
Kesto: 3 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16

Pearl Harbor perustuu tositapahtumiin Pearl Harborin taistelusta 7. joulukuuta 1941 Yhdysvaltojen ja hyökkäävän Japanin välillä. Ohjaaja Michael Bay oli jo pidemmän aikaa halunnut tehdä sotaelokuvan ja koki Pearl Harborin hyökkäyksen täydelliseksi aiheeksi leffaansa. Hän saikin myytyä idean Walt Disney -yhtiölle, joka alkoi työstämään leffaa. Bayn ja Disneyn välille syntyi kuitenkin useita riitoja, liittyen niin ikärajaan kuin budjettiin, Bayn halutessa tehdä brutaalin sotaelokuvan 200 miljoonalla dollarilla ja Disneyn halutessa tehdä lapsiystävällisemmän alle 150 miljoonalla. Bay suostui Disneyn vaatimuksiin, kuvaukset alkoivat ja lopulta Pearl Harbor sai maailmanensi-iltansa Pearl Harborissa 21. toukokuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli hitti taloudellisesti, mutta sai lähes pelkkää lokaa niskaansa kriitikoilta ja monilta katsojilta. Leffa oli ehdolla niin neljästä Oscarista (joista se voitti parhaiden äänitehosteiden palkinnon) ja kahdesta Golden Globesta (paras laulu ja musiikki) kuin kuudesta Razziesta (mm. huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja miespääosa). Elokuva myös pääsi Guinnessin ennätysten kirjaan, koska siihen aikaan siinä oli eniten räjähdyksiä yhden elokuvan aikana. Itse en ollut aiemmin nähnyt Pearl Harboria, mutta olin kuullut siitä paljon negatiivista lapsuudesta lähtien. Olen pohtinut elokuvan katselua useasti, mutta se on jäänyt tekemättä. Kuitenkin nyt kun elokuva täyttää 20 vuotta, päätin katsoa vihdoin, millaisesta teoksesta on kyse?

Rafe ja Danny ovat olleet parhaat ystävät lapsuudesta asti ja haaveilleet yhdessä lentämisestä. Aikuisina he ovatkin päässeet Yhdysvaltain armeijaan lentäjiksi ja heidän taitonsa pääsevät todelliseen testiin, kun Japani hyökkää Yhdysvaltojen tukikohta Pearl Harboriin.

Päärooleissa Rafe McCawleyna ja Danny Walkerina (jotka eivät muuten ole todellisia henkilöitä Pearl Harborin hyökkäyksestä, vaan fiktiivisiä hahmoja) nähdään Ben Affleck ja Josh Hartnett, jotka ovat molemmat tehneet epätasaista työtä pitkin filmiuraansa. Affleck oli tässä kohtaa vasta nousemassa staraksi, mutta eipä hän ainakaan tämän elokuvan myötä kovin arvostettu ollut. Affleck on aikamoinen pökkelö pitkin leffaa ja toimii vain taistelukohtauksissa. Hartnett jää ikävästi varjoon, vaikka hahmoa kuinka nostettaisiin esiin. Ongelmaksi myös koituu, kuinka heikosti leffa lopulta esittää Rafen ja Dannyn ystävyyden. Prologi hahmojen lapsuudesta on ihan sympaattinen, mutta aikuisina hahmot eivät vakuuta, eivät yksilöinä eivätkä kaveruksina, eikä heistä jaksa sen kummemmin välittääkään.
     Kate Beckinsale taas esittää sairaanhoitaja Evelyn Johnsonia, johon pääkaverukset iskevät silmänsä. Beckinsale on kelpo valinta rooliinsa ja tekee parempaa työtä kuin miesvastanäyttelijänsä. Hänenkin ongelmakseen koituu tylsä hahmo, jonka on vain tarkoitus aiheuttaa riitaa Rafen ja Dannyn välille.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös iso liuta muitakin tunnettuja näyttelijöitä, kuten Jon Voight Yhdysvaltojen presidenttinä Franklin D. Rooseveltinä, Cuba Gooding Jr. todellisena sotilaana Dorie Millerinä, Alec Baldwin majuri Doolittlenä, Dan Aykroyd kapteeni Thurmanina, Jennifer Garner Evelynin hoitajakaverina, sekä Ewen Bremner ja Michael Shannon lentäjinä. Useampaan otteeseen elokuvan aikana koin sivunäyttelijöiden toimivan paljon paremmin kuin Affleckin, Hartnettin ja Beckinsalen. Heille käsikirjoituksella ei kuitenkaan ole mitään tarjottavaa. Erityisesti Gooding Jr:n kohdalla jää harmittamaan, kuinka merkittävänä elokuva esittää hänen hahmonsa, muttei lopulta anna hänelle ruutuaikaa kunnolla. Voight, Baldwin ja jopa alkuperäisistä Ghostbusterseista (1984-1989) tuttu Dan Aykroyd omaavat oivaa karismaa armeijan komentajina.

On erittäin selvää, että Michael Bay yritti Pearl Harborilla tehdä "sotaelokuvien Titanicin". James Cameronin Titanic-elokuva (1997) otti todellisen, shokeeraavan tapahtuman ja teki siitä romanttisen selviytymistarinan, mistä muodostui tuohon aikaan kaikkien aikojen menestynein elokuva yli 2 miljardin dollarin lipputuloillaan, mikä vieläpä voitti 11 Oscar-palkintoa. Bay yrittää toistaa tätä ottamalla Pearl Harborin hyökkäyksen ja lisäämällä mukaan romanttisen tarinan sen ympärille. Tai itse asiassa Bay tuntuu kertovan romanttisen tarinan ja heittävän sekaan Pearl Harborin hyökkäyksen. Cameron onnistui luomaan aidosti iskevän rakkauskertomuksen, mistä vieläpä löytyy kemiaa, joten kuten katastrofi alkaa, katsoja oikeasti jännittää hahmojen selviämisen puolesta. Katsoja saattaa jopa unohtaa kokonaan, että Titanic tulee uppoamaan, sillä tarina vie niin hyvin mukanaan. Pearl Harboria katsoessa vain odottaa, että milloin se taistelu alkaa, sillä Bayn draamataidot ovat niin käsittämättömän kömpelöt.

Elokuvan romanttinen puoli on kiusallisen melodramaattista siirappia ja siihen tietenkin tuhlataan ensimmäinen puolitoistatuntinen. Pearl Harborin hyökkäys nimittäin alkaa lähes minuutin tarkkuudella puolentoista tunnin kohdalla, puolessa välissä elokuvaa. Tämä tosiaan tarkoittaa, että filmillä on kestoa kolme tuntia, sillä koska muutkin tällaiset historiaeepokset ovat kolmetuntisia, niin tietty Baynkin sotateoksen täytyy olla! Koska päähenkilöt eivät jaksa kiinnostaa, ei heidän suhdesolmunsakaan nappaa. Puutuminen tapahtuu viimeistään siinä kohtaa, kun imelä rakkaustarina muuttuu kolmiodraamaksi. Bay yrittää luoda suurta nyyhkytarinaa, selvästi potentiaalinen Oscar-kiilto silmissään, mutta hän ei vain osaa hommaansa elokuvanteon sillä saralla. Bay taitaa suuren luokan toimintaviihteen ja siinä hänen pitäisi pysyä. Hommaa ei helpota Randall Wallacen kömpelö käsikirjoitus, mistä löytyy niin kehnoa dialogia kuin tarinankerrontaa. Jo elokuvan rakenne on töksähtelevä ja kun se yrittää näyttää muuta romanttisen puolen lisäksi, siirtymät esimerkiksi hyökkäyksen pohjustamiseen eivät ole luontevia.

Kun Pearl Harborin hyökkäys vihdoin alkaa, elokuva paranee huomattavasti. Bay osaa luoda upean näköistä ryminää ja todistaa sen taas kerran. Muutamista ikääntyneistä erikoistehosteista huolimatta taistelu on luotu näyttävästi. Toki hyökkäyksestäkin jotkut voivat kritisoida historiallisia epätarkkuuksia, kuten sairaaloiden pommittamista, vaikka todellisuudessa japanilaiset eivät halunneet tuhota muuta kuin armeijan tilat ja kalusteet. Itse kuitenkin pidin hyökkäyskohtauksesta. Tunnelma tiivistyy oivallisesti ja epätoivo hyökkäyksestä yllättyneiden amerikkalaissotilaiden kasvoilta välittyy hyvin. Harmi vain, että se "riemu" jää lyhyeen ja hyökkäys on ohi noin puolessa tunnissa, mutta vielä olisi elokuvaa tunti jäljellä. Loppupää vajoaa takaisin siihen samaan puiseen draamailuun. Onneksi sentään imelältä romantiikalta vältytään. Siitä huolimatta lopputuloksena on ylipitkä sotaraina, joka hukkaa potentiaalinsa keskittymällä tylsiin puoliin ja on lopulta hyvin heikko esitys.

On huvittavaa ajatella, että jonkun toisen käsissä elokuva voisi mennä juuri toisinpäin. Draamapuoli voisi olla iskevää, mutta itse sotiminen voisi tuottaa pettymyksen tekniseltä toteutukseltaan. Ei Bay siis täysin lahjaton ole ja hänen ansiostaan elokuva näyttää ja kuulostaa (elokuva tosiaan voitti Oscarin ääniefekteistään) monin tavoin hyvältä. Pearl Harbor on pääasiassa taidokkaasti kuvattu ja laajat otokset taistelusta ovat vaikuttavia. Suurimmaksi osaksi erikoistehosteet vakuuttavat yhä tänäkin päivänä, 20 vuotta ilmestymisen jälkeen. Visuaalisesti erityisen hieno on erään sotalaivan räjähdys, mikä paisuu ensin hieman, ennen kuin laivan runko antaa paineelle ja liekeille periksi. Sodan keskellä äänitehosteet loistavat tykityksellä ja pauhulla. Erinomaisilla lavastuksilla ja puvuilla 1940-luvun alku herätetään henkiin tyylikkäästi. Musiikeista vastaa Hans Zimmer, jonka eeppiset sävelmät vain parantavat sotakohtauksia. Samalla Zimmer myös syyllistyy imelyyden lisäämiseen draamakohtauksissa.

Yhteenveto: Pearl Harbor on pitkäveteinen ja melodramaattinen sotaelokuva, jossa ohjaaja Michael Bay osoittaa hyvin, mitkä alueet hän hallitsee elokuvanteossa ja mitkä ei. Itse Pearl Harborin taistelukohtaus on vaikuttavasti toteutettu ja Baylla on silmää suuren luokan tuholle. Noin puolen tunnin ajan kestävä taistelu saa hetkeksi unohtamaan kaiken kehnon siinä ympärillä. Ennen taistelua kulutetaan kuitenkin puolitoista tuntia puuduttavan tylsään rakkaustarinaan ja kolmiodraamaan. Romanttinen puoli on aikamoista ällösiirappia, eikä Bay hallitse draamapuolta ollenkaan. Asiaa ei auta pääroolissa patsastelevan Ben Affleckin puinen roolisuoritus. Myös Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeinen aika saa tylsistymään ja odottamaan, milloin ylipitkä sotaraina vihdoin ymmärtää loppua. Filmi kyllä näyttää ja kuulostaa komealta, mutta sisällöltään se on ontto ja tyhjänpäiväinen kuvaus Yhdysvalloille kenties merkittävimmästä hetkestä toisessa maailmansodassa. Michael Bay on selvästi tehnyt sotaeepostaan palkintoryöpytys silmissään, yrittäen toistaa Titanicin menestystä, mutta epäonnistuen totaalisesti. Pearl Harbor on kaikin puolin heikko elokuva, jota ei voi suositella sotaelokuvien ystäville, eikä Baynkaan faneille, sillä leffa on huomattavasti raskassoutuisampi kuin Baylle tyypilliset toimintaviihteet. Jos kyseinen hyökkäys kiinnostaa nähdä elokuvan muodossa, suosittelen vilkaisemaan mieluummin parin vuoden takaisen Midwayn (2019). Ei se ihmeellinen teos ole, mutta Bayn rainaan verrattuna huomattava parannus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Pearl Harbor, 2001, Touchstone Pictures, Jerry Bruckheimer Films

Arvostelu: Independence Day: Resurgence / Uusi uhka (2016)

INDEPENDENCE DAY: RESURGENCE (2016)

INDEPENDENCE DAY: UUSI UHKA

Ohjaus: Roland Emmerich
Pääosissa: Jeff Goldblum, Liam Hemsworth, Jessie Usher, William Fichtner, Maika Monroe, Bill Pullman, Brent Spiner, Judd Hirsch ja Vivica A. Fox
Genre: scifi
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

Independence Day (1996) oli lapsena minulle todella siisti juttu. Silloin toivoin, että elokuvalla olisi jatko-osa. Kun näin ensimmäiset mainokset Independence Day: Resurgencesta, toivoin, että ensimmäinen osa olisi pysynyt omillaan. Puhetta oli aiemmin, että kaksi jatko-osaa olisi tekeillä ja aloin pelätä pahinta. Mitä jos nämä uudet elokuvat pilaisivat koko homman? Jos Resurgence tekisi saman Independence Daylle, mitä Star Wars: Episode I - The Phantom Menace (1999) teki Star Warsille (1977-)? Katsoin alkuperäisen osan uudestaan ja se toimi kököistä tehosteistaan huolimatta edelleen ja se onneksi sai minut hieman innostumaan uudesta elokuvasta. Silti, kun menin katsomaan elokuvan, olin varautunut pahimpaan.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa: Independence Day!

20 vuotta on kulunut avaruusolioiden hyökkäyksestä. Ihmiset käyttävät alienteknologiaa ja rakentavat sovussa maailmaa uudestaan. Kuitenkin jälleen juurikin itsenäisyyspäivänä, avaruusoliot tulevat takaisin ja nyt näyttäisi siltä, ettei niitä voi pysäyttää mikään...

Jeff Goldblum nähdään jälleen yhtenä päähenkilöistä. Hän ei onneksi enää takeltele sanoissa niin paljon kuin aiemmin, mutta tuttu puhetyyli on silti huomattavissa. Hänen esittämänsä David on edelleen kaikista fiksuin ja hän joutuukin tietysti ratkomaan pulmia, joita USA:n muut osaavat henkilöt eivät saa ratkaistua.
     The Hunger Games -elokuvista (2012-2015) tuttu Liam Hemsworth vetää parhaimman suorituksen, mitä olen häneltä nähnyt. Hemsworth esittää lentäjä Jake Morrisonia ja hänestä on yritetty tehdä Will Smithin Steven Hiller -hahmon kaltainen ja toteutus on paikoitellen onnistunut, mutta silti kaipaisi tilalle oikean Will Smithin.
     Smith ei nimittäin esiinny tässä, sillä hän ei halunnut tehdä taas uutta scifielokuvaa, joten hänet on yksinkertaisesti kirjoitettu ulos sarjasta tappamalla hahmo. Hillerin poika, Dylan Hiller, on mukana ja häntä esittää Jessie Usher. Toisin kuin voisi odottaa, Dylan ei ole samanlainen moottoriturpa kuin isänsä, vaan on järkevä johtajahahmo, joka kärsii paineesta olla yhtä tärkeä henkilö kuin isänsä. Minut yllätti, että Steven Hillerin vaimo Jasmine palasi takaisin sarjaan ja häntä esittää edelleen Vivica A. Fox. Hahmo ei valitettavasti esiinny paljoa elokuvassa.
     Uutena hahmona on William Fichtnerin esittämä kenraali Adams, joka pääosin vain seisoo monitorien takana ja jakaa käskyjä. Kyseessä on todella ontto hahmo, eikä Fichtnerin suoritus ole kummoinen.
     Naispoweria mukaan tuo Maika Monroen näyttelemä Patricia Whitmore, entisen presidentin tytär. Hahmo on "yllättäen" Jake Morrisonin tyttöystävä, mutta osoittaa onneksi olevansa muutakin kuin avuton neito, jonka Jake käy vähän väliä pelastamassa ja pääseekin lentämään hävittäjää ja taistelemaan alieneita vastaan. Bill Pullmanin esittämä ex-presidentti Whitmore on myös mukana ja jösses Pullman on vanhentunut! Tai sitten se johtuu maskeerauksesta. Pullmanin suoritus on erinomainen, kuten myös Monroen.
     Minut yllätti oikeasti, että edellisestä osasta tutut tohtori Okun (Brent Spiner) ja Davidin isä Julius (Judd Hirsch) palasivat rooleihinsa. Tohtori Okun on vielä raivostuttavampi hahmo kuin edellisessä osassa. Julius on ottanut kunnian alieneiden päihityksestä ja kirjoittanut jopa kirjan siitä, miten hänelle tuli idea voittaa oliot. Hirschin suoritus on hyvä ja hänet oli mukava nähdä jälleen.

Ensimmäisenä voisin käsitellä kysymystä; onko Independence Day: Resurgence tarpeellinen jatko-osa? Ei ole. Se ei ole niin huono kuin pelkäsin, mutta jää silti aika latteaksi pätkäksi. Ihan kivaa kesän popcornhömppäähän se on, tehosteet ovat tyylikkäitä ja on hienoa katsoa, kun maailmaa pistetään jälleen pask... hajalle. Silti siitä puuttuu se jokin, joka teki Independence Daysta Independence Dayn. Kyseessä ei ole vain se, että Will Smith puuttuu tai että mukana on Hemsworthin veljeksistä se heikompi, mutta siinä ei ole samaa toimivaa vibaa kuin edellisessä osassa. Kaikkea uutta hölmöä on keksitty mukaan, millä on yritetty päästä samaan tunnelmaan, mutta siinä ei ole täysin onnistuttu. On elokuvassa kuitenkin hyviä asioita.

Mielestäni lähtökohdat elokuvassa ovat erittäin mielenkiintoiset. Ei niinkään se, että ihmisillä on nyt käytössä hävittäjiä, jotka pääsevät avaruuteen ja kuussa on iso avaruusasema ja meilläkin on käytössä laserpyssyjä, vaan se, että edellisen hyökkäyksen jäljiltä maailma on parempi paikka. Ihmiset eivät sodi keskenään ja rakentavat yhdessä tuhoutunutta planeettaansa ennalleen. Tarvittiin siis avaruusolioiden hyökkäys, jotta koko ihmiskunta pystyisi elämään sovussa.

Ei pelkästään ihmisillä ole hienompaa teknologiaa, vaan myös avaruusolioilla on isompi ja tuhoisampi ase käytössä. Elokuva alkaa ex-presidentti Whitmoren painajaisella siitä, että oliot olisivat tulossa takaisin. Sitten näytetäänkin uutta ja parempaa maapalloa, mutta aika pitkä pätkä alkupuolesta vietetään pääasiassa kuuhun rakennetulla avaruusasemalla. Hieman hitaan alun jälkeen jättimäinen avaruusalus luo varjonsa kuun pinnalle. Taas tuijotellaan suut ammolla, kun olioiden hyökkäys alkaa. Tällä kertaa olioilla on käytössä vain yksi alus, mutta se on niin iso, että peittää suuren osan maapallon pinta-alasta. Pidin tämän tolkuttoman jättimäisen tuhoaseen ideasta. En tosin pitänyt siitä ideasta, että avaruusolioilla on kuningataralien, joka johtaa pienempiä alamaisiaan. Kuulostaako tutulta? Aliens (1986) toi tällaisen lisäyksen omaan sarjaansa, eli kovin omaperäinen idea ei ole kyseessä. Mukaan on tällaisten lisäksi tungettu vähän muutakin, joka tuntuu todella hölmöltä, mutten ala nyt paljastamaan liikoja.

Edellisen osan tapaan myös Resurgencen on ohjannut Roland Emmerich, jolle katastrofimeininki on todella tuttua. Tässä meno on paljon massiivisempaa kuin edellisessä osassa. Jättimäinen avaruusalus liikkuu maapallon pintaa pitkin ja jälleen pistetään turistinähtävyyksiä maan tasalle. Dubain korkea Burj Khalifa -torni putoaa London Eyen päälle ja muuta hauskaa. Muuten tuhoutuneessa Pariisissa näyttäisi Eiffel-torni mystisesti pysyvän pystyssä. Valkoinen talo on rakennettu uudestaan, mutta sitä ei valitettavasti nähdä tuhoutuvan, kuten ei myöskään Empire State Buildingia. Noh, ei kannata ensimmäistä osaa kopioida liikaa. Joka tapauksessa koko avaruusaluksen liikkuminen maapallon pinnalla on todellista silmäkarkkia. Tehosteista ei voi oikeastaan sanoa mitään pahaa, sillä elokuva on visuaalisesti todella tyylikkään näköinen. Elokuva on myös kuvattu hyvin, kuten myös leikattu ja äänitehosteet saavat elokuvateatterin penkit välillä tärisemään. Heikkoa elokuvassa onkin tarinallinen sisältö. Tietyt asiat kun olisi heittänyt menemään, niin elokuva olisi paljon parempi. 3D toimii välillä, kunhan on löytänyt oikean paikan salista.

Yhteenveto: Independence Day: Resurgence on aika kehno, eikä edes kovin tarpeellinen jatko-osa Independence Daylle. Siinä on hyviä juttuja ja paljon outouksia, joista onneksi osan voi katsoa sormien läpi. Vanhojen hahmojen paluu toimii suurimmaksi osaksi ja uudet hahmot ovat hyviä. Tehosteet ovat näyttäviä, mutta tarina on aika lattea. Paikoitellen elokuva tuntuu hätäisesti väännetyltä. Kuningataralienin ryöstäminen Alien-sarjasta (1979-) tuntui aika halvalta ratkaisulta. Resurgence on helppoa popcornviihdettä nuorisolle, mutta aiemman osan faneille tämä voi tuntua pyhäinhäväistykseltä. Elokuva jätetään pahasti kesken ja loppuu aika yllättäen, joten kolmas osa on aika varmasti tulossa. Se mitä kolmannesta osasta voi tämän perusteella päätellä, niin sarja tulee vain heikkenemään. Itse käyttäisin rahani muuhun ja kehottaisin käymään katsomassa jonkin toisen elokuvan. Tämän voi vilkaista vaikka sitten vuokralta.

Kirjoittanut: Joonatan, 21.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.pop-break.com
Independence Day: Resurgence, 2016, 20th Century Fox Film Corporation

Arvostelu: Teenage Mutant Ninja Turtles (2014)

TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES (2014)

Ohjaus: Jonathan Liebesman
Pääosissa: Megan Fox, Will Arnett, William Fichtner, Pete Ploszek, Johnny Knoxville, Alan Ritchson, Jeremy Howard, Noel Fisher, Danny Woodburn ja Whoopi Goldberg
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 12

Transformers. Biker Mice from Mars. Teenage Mutant Ninja Turtles. - lapsuuteni suosikkisarjani, mitä katsoin aina, kun ne tulivat televisiosta. Nykypäivänä nuo kaikki sarjat on pilattu uudemmilla versioilla. Niitä on myös alettu tuomaan valkokankaille (noh, Prätkähiiristä ei ole vielä tietoa...). Okei, olihan Turtleseista väännetty jo aiemmin kokonainen trilogia (1990-1993), mutta ne nyt ovat visuaalisesti mitä ovatkaan. Vuonna 2007 ilmestyi ensimmäinen näytelty Transformers -elokuva, joka räjäytti monien tajunnat - ihan sama, mitä he väittävätkin nykypäivänä - ja se osoitti, että lasten TV-sarjoista voitaisiin tehdä (jokseenkin) vakavasti otettavia elokuvia. Samana vuonna ilmestyi myös animaatio-Turtles -elokuva TMNT (2007), jonka kävin katsomassa elokuvateattereissa. Kun ilmoitettiin, että Teini-ikäisistä mutanttininja kilpikonnista tehtäisiin uusi näytelty filmatisointi, niin olin tietenkin innostunut. Niinpä meninkin heti ensi-iltaan katsomaan tämän Teenage Mutant Ninja Turtlesin. Olen myös lukenut alkuperäisen Turtles -sarjakuvan.

April O'Neil tutkii juttua Jalka-klaanista ja törmää samalla neljään ninjakilpikonnaan; Leonardoon, Raphaeliin, Donatelloon ja Michelangeloon. April tajuaa, että hänen menneisyytensä on ollut liitännäinen näihin kilpikonniin ja hän alkaa tutkia juttua lisää, joka johtaa hänet suuren paljastuksen äärelle.

April O'Neilina nähdään Megan Fox. Fox ei ole kummoinen näyttelijä, enkä oikein ymmärrä, miksi hänet valittiin rooliin, ottaen huomioon Foxin ongelmat elokuvan tuottajan Michael Bayn kanssa. O'Neiliksi hän sopii, mutta olisi rooliin voinut ottaa jonkun pätevämmänkin.
     Sinistä naamiota käyttävä Leonardo on ollut suosikkini kilppareista pienestä pitäen. Leonardo on johtajahahmo, joka kärsii siitä, etteivät hänen veljensä kuuntele häntä. Leonardoa esittää Pete Ploszek ja hänen äänenä kuullaan Jackassista (2000-) tuttu Johnny Knoxville.
     Punaista naamiota käyttävä Raphael on kovin jäbä kilppareista. Hahmon lihaksisuutta ja rajua asennetta on korostettu elokuvassa toimivasti. Raphaelia näyttelee Alan Ritchson.
     Violettia naamiota käyttävä Donatello ei ole koskaan hahmona innostanut minua. Donatello on porukan älykkö, joka vain haaveilee olevansa toimintasankari. Hahmosta on tehnyt minulle tylsän myös se, että hänellä on vain pitkä keppi aseenaan. Tässä keppiä on onnistuneesti hyödynnetty ja Donatellokin pääsee mätkimään turpaan. Donatelloa näyttelee Jeremy Howard.
     Oranssia naamiota käyttävä moottoriturpa Michelangelo oli toinen suosikkini muksuna. Ehkä sen takia, että itsekin olen aikamoinen papupata. Sarjoissa hahmo heittää kaiken aikaa huonoa läppää ja niin hän tekee myös tässä. Harmi, että vitsit ovat aivan törkeän huonoja ja hahmo on raivostuttava. Hahmon persoonallisuutta on korostettu aivan liikaa. Michelangeloa näyttelee Noel Fisher.
     Kilppareita kouluttava mestari Tikku -rotta on tietysti mukana elokuvassa, mutta todella vähän. Tikun isäroolia ei ole saatu tuotua kovin hyvin esille elokuvassa. Tikkua esittää Tony Shalhoub.
     Will Arnett näyttelee Vernon Fenwickiä, jonka tarkoitus on kai olla toinen komediahahmo. Vernon on Aprilin kuvaaja. Vernon yrittää iskeä Apriliä, muttei suostu kuuntelemaan Aprilin tarinaa jättimäisistä ninjakilpikonnista, mikä voisi saada Aprilin tajuamaan, että Vernon on oikeasti kiinnostunut hahmosta..
     Ja tietysti mukana on myös Turtlesin arkkivihollinen Silppuri... joka tosin jää taka-alalle, sillä enemmän keskitytään hyvin ennalta-arvattavaan Eric Sacksiin, jota esittää William Fichtner. Fichtner on ihan hyvä näyttelijä, mutta tässä hän tuntuu vain ylimääräiseltä hepulta, kun haluaisi nähdä Silppurin vetämässä kilppareita turpaan. Toivottavasti Silppuri pääsee jatko-osassa oikeuksiinsa.

Elokuvan piti alunperin olla hieman erilainen. Oli nimittäin jopa suunnitelmana, että kilpikonnat olisivat avaruusolentoja, mutta faniraivon takia suunnitelma muutettiin sarjakuville uskolliseksi. Yhdessä kohtaa elokuvassa vitsaillaankin siitä, kuinka tyhmää olisi, jos kilpparit olisivatkin alieneita. Elokuvassa tehdään myös pilaa siitä, että koko jutun idea on todella hölmö. "Neljä kilpikonnaa, joista yksi taistelee robottisamuraita vastaan... Miksipä ei?" sanotaan elokuvassa. Ja hommahan on juurikin näin. Idea on hölmö ollut alunperinkin, joten miksi sen kuuluisi olla mitään muuta tässä elokuvassa.

Monilla on ongelmansa elokuvan kanssa. Joidenkin mielestä kilpikonnat ovat huonosti toteutettuja, eivätkä monet tykkää heidän designista, joka saa heidät näyttämään hieman jopa karmivilta. Elokuva on yritetty tehdä realistisen oloiseksi, joten tietysti kilpikonnien ulkonäköä on pitänyt muuttaa. Hahmojen asusteet ovat hyvin mietittyjä ja itse henkilökohtaisesti pidän elokuvaversion designista. Mestari Tikun ja Silppurin toteutuksesta taas en pidä. Silppurin ulkonäöstä ei oikein saa selvää ja Tikku on todella huonosti animoitu. Vuoden 2014 ison budjetin (noin 125 miljoonaa dollaria) elokuvaksi Tikku on aivan käsittämättömän digitaalisen näköinen. Ihmisten mielestä huonoa on myös se, että kilpparit vain mätkivät turpaan, heittävät huonoja vitsejä ja syövät pizzaa. Jos se on Turtleseissa huonoa, niin sitten on ymmärtänyt koko pointin väärin. Kaikin puolin parasta elokuvassa ovat juurikin kilpikonnat, vaikka Michelangelo käy usein ärsyttäväksi.

Minun ongelmani onkin, että kilppareita on käytetty aivan liian vähän. Elokuva on suurimmaksi osaksi Megan Foxin show, jossa on mukana neljä vihreää digimörköä. Elokuva on myös todella lyhyt, joten se ei ehdi kertomaan kovin monimutkaista tarinaa. Sen jälkeen, kun April viedään viemäriin, niin elokuva kiirehtii lopputaisteluun ja sitten se onkin jo ohi. Kilppareiden persoonallisuudet on hyvin saatu korostettua erilaisiksi, mutta heidän hyödyllisyytensä elokuvassa ei ole kovin suurta. Tunnesidettä on hieman vaikea luoda hahmoihin, jos ei ole jo piirretyistä syntynyttä tunnesidettä. April O'Neil on tärkeä hahmo sarjassa, mutta elokuvan nimi on Teenage Mutant Ninja Turtles, joten ehkä se kertoo jo, mitä elokuvassa pitäisi nähdä.

Teenage Mutant Ninja Turtlesin on ohjannut Jonathan Liebesman, mutta eipä sillä mitään väliä, sillä ohjaimissa on selkeästi ollut elokuvan tuottaja Michael Bay. Ei pelkästään elokuva ole samalla hengellä tehty kuin Bayn Transformersit (2007-), niin siinä on myös samanlainen värimaailma - aivan kuin värimäärittelijä olisi nostanut saturaatiota hieman liian korkealle - kirkkaita valoja ja toimintakohtauksissa kamera heiluu. Hidastuksia nähdään, kuten myös tuotesijoittelua. Elokuva on kirjoitettu aika huonosti ja dialogi on paikoitellen todella noloa. Elokuva on kuvattu toimintakohtauksia lukuunottamatta hyvin. Leikkaus on onnistunutta, kuten myös äänimaailma. Musiikki ei ole kovin ihmeellistä, mutta lopputeksteissä soiva "Shell Shocked" on viihdyttävä kappale. Nokkelasti elokuvassa kuullaan myös The Turtlesin "Happy Together". Tehosteet ovat paikoitellen todella kehnoja, mutta muuten elokuva on visuaalisesti hyvännäköinen.

Blu-rayn kuvanlaato on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on yhteensä hieman alle tunnin kestävät pätkät "Digital Reality", "In Your Face! The Turtles in 3D" (jonka voi katsoa 3D:nä, jos on tarpeellinen laitteisto), "It Ain't Easy Being Green", "Evolutionary Mash-Up", "Turtle Rock", "Extended Ending", "Shell Shocked - Music Video" ja "Making of Shell Shocked", jotka kertovat elokuvan teosta ja Turtlesien tuomisesta valkokankaalle.

Yhteenveto: Teenage Mutant Ninja Turtles on viihdyttävä elokuva, mutta se voisi olla paljon parempi. En vihaa elokuvaa, mutta se ei ollut sitä, mitä odotin ja halusin. Alussa nähtävä sarjakuvatyyli on todella tyylikästä katsottavaa, eikä minua haittaa, että kilpparit tulevat kunnolla mukaan vasta noin 20 minuutin kohdalla. Kilpparit ovat hyvin toteutettuja, heitä ei vain näe paljoa ja elokuva on liian lyhyt syventääkseen hahmoja tarpeeksi. Jos tykkää katsoa Megan Foxia, niin tässä häntä näkee enemmän kuin odottaisi. Hissikohtaus, jossa kilpparit alkavat yhtäkkiä jammailla, on yllättävän toimiva. Jos fanittaa Turtleseja, niin tietää tietysti maailman jo etukäteen ja on tunneside hahmoihin. Mutta jos Turtles on uusi juttu, niin ei tämä elokuva yksinään paljoa tarjoa ensikertalaiskatsojalle. Ihan kiva aloitus sarjalle, mutta toivon, että tuleva Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows (2016) olisi parempi. Ja jos elokuvan jotkut jutut tuntuvat tutuilta, niin vilkaiskaa The Amazing Spider-Man (2012) uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 22.5.2016

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.summersunsettheatre.com

Teenage Mutant Ninja Turtles, 2014, Paramount Pictures, Nickelodeon Movies