Arvostelu: Road House (2024)

ROAD HOUSE

Ohjaus: Doug Liman

Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Daniela Melchior, Jessica Williams, Billy Magnussen, Conor McGregor, Austin Post, B.K. Cannon, Dominique Columbus, Joaquim de Almeida, Hannah Lanier, JD Pardo, Arturo Castro, Darren Barnet ja Post Malone

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 1 minuuttia

Ikäraja: 16

Road House on uudelleenfilmatisointi Patrick Swayzen tähdittämästä toimintaelokuvasta Road House - kuuma kapakka (Road House) vuodelta 1989. Jo kymmenen vuotta sitten uudelleenfilmatisoinnin suunnittelu käynnistyi Metro-Goldwyn-Mayerin toimesta. Alun perin Michael Stokes työsti käsikirjoituksen ja Rob Cohen palkattiin ohjaajaksi, mutta kumpikin jätti projektin ja Nick Cassavetes korvasi heidät. Päärooliin valittiin showpainija Ronda Rousey, mutta vuosien varrella suunnitelmat muuttuivat ja tilalle otettiin Jake Gyllenhaal. Doug Liman korvasi Cassavetesin ohjaajana ja käsikirjoitusta työstettiin uudestaan ensin Anthony Bagarozzin ja Chuck Mondryn ja sitten Sheldon Turnerin toimesta. Projekti jäi hetkeksi jäihin, kun Amazon osti MGM-studion, mutta yhtiö oli kiinnostunut jatkamaan elokuvan kanssa ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022. Nyt Road House on julkaistu suoraan Amazon Prime Video -suoratoistopalvelussa, ohjaaja Doug Limanin närkästykseksi, jonka mukaan elokuvalle luvattiin teatterilevitys. Itse katsoin Swayzen tähdittämän alkuperäisleffan vasta nyt alkuvuodesta, odotellessani uutta versiota. Pidin siitä yllättävän paljon, mutten pahemmin innostunut uudelleenfilmatisoinnin näkemisestä. Päätin silti katsoa uuden Road Housen heti sen julkaisuviikonloppuna.

Entinen UFC-ottelija Elwood Dalton saa pestin Floridan Glass Keyssä sijaitsevan pienen tienvarsibaarin uutena portsarina, rauhoittaakseen toistuvasti tappeluiksi muuttuvat illanvietot.

Jake Gyllenhaal hyppää Patrick Swayzen saappaisiin uutena Elwood Daltonina, kenties maailman parhaana portsarina. Dalton on muuten hyvin samanlainen itsevarma ja lahjakas tyyppi, millaisena hänet voi muistaa alkuperäisestä kasariklassikosta, mutta hänelle on kuitenkin kirjoitettu uutta taustatarinaa miehen UFC-ottelijataustan kautta, jolla selitetään hänen taitojaan turpaan vetämisessä. Kuten arvata saattaa, Gyllenhaal on elokuvan parasta antia. Hän istuu täydellisesti virnuilevaksi mieheksi, joka ei vähästä hätkähdä ja joka pistää kaikkensa peliin tehdäkseen tällä kertaa ihan vain Road Houseksi nimetystä tienvarsibaarista kunniallisen menomestan. Gyllenhaal on myös uskottava, kun häneltä vaaditaan toimintaa.

     Elokuvassa nähdään myös Jessica Williams Road Housea pyörittävänä Frankiena, Lukas Cage, B.K. Cannon ja Dominique Columbus Road Housessa työskentelevinä Billynä, Laurana ja Reefinä, Hannah Lanier läheisessä kirjakaupassa työskentelevänä Charliena, Daniela Melchior sairaanhoitaja Ellienä, Joaquim de Almeida seriffi Big Dickinä, Billy Magnussen Glass Keytä otteessaan pitävänä rikkaana rikollispomo Ben Brandtina, JD Pardo, Arturo Castro ja Darren Barnet tämän kätyreinä, sekä vapaaottelija Conor McGregor ensimmäisessä elokuvaroolissaan Knoxina, joka saapuu paikalle, tavoitteenaan pistää Dalton lihoiksi. McGregor on ulkoisesti hyvä valinta Daltonin pahimmaksi vastukseksi, mutta miehen näyttelijätyö on vaivaannuttavan huonoa yliampuvuudessaan. Myöskään Magnussen ei vakuuta omassa osassaan pahiksena. Melchior on muuten mainio, mutta hänen ja Gyllenhaalin väliltä ei löydy kemiaa pakollista romanssia varten. Muut sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa passelisti.

Uusi Road House osoittautui yllättävänkin kelvolliseksi uudelleenfilmatisoinniksi Swayzen hittileffasta. Ei uusi versio samalle tasolle yllä ja siitä löytyy kyllä vikansa, lähtien heikosta pahiskattauksesta. Kun alkuperäiselokuvassa paha Brad Wesley piti koko aluetta hyppysissään ja herätti pelkoa ihmisissä, tästä ei samaa löydy. Roistojen suorittamat vandalismit muualla kuin Road Housessa tuntuvat enemmän jälkimietteeltä, ujutettuna lähinnä taustalle pikaisesti parissa kohtaa. Lisäksi vaikka toisaalta tällainen rantabaari sopii Floridaan paremmin, alkuperäisleffan synkässä ja nuhjuisessa räkäläkapakassa oli huomattavasti enemmän tunnelmaa.

Vikoineenkin uusi Road House on ihan viihdyttävä toimintaelokuva, pääasiassa Jake Gyllenhaalin ansiosta. On kiva, etteivät tekijät lähteneet suoraan kopioimaan lähdeteosta kohtauksesta toiseen ja uudesta versiosta onkin karsittu hahmoja ja muutettu tilanteita - jälkimmäistä tapahtuu yhä vain reippaammin, mitä pidemmälle elokuva etenee. Perustarina on toki yhä tallella ja on jälleen mielenkiintoista, sekä paikoin aika hauskaakin seurata, kun Dalton ryhtyy pistämään Road Housen asioita kuntoon. Usein tämä johtaa fyysisiin mittelyihin ja toiminnannälkäisiä elokuvan luulisi tyydyttävän. Vaikka ajoittain sekaan mahtuukin kummilla kamerakikkailuilla höystettyjä mätkimisiä, tappelut ovat mainion tylyjä ja verisiä, erityisesti lopputaistelussa Daltonin ja Knoxin välillä.

Muutaman mutkan jälkeen ohjaajaksi päätyi Doug Liman, joka on varsin äänekkäästi ilmaissut tyytymättömyyttään siitä, ettei uusi Road House saanut elokuvateatterilevitystä, vaan se pistettiin suoraan striimattavaksi. Liman onnistuu hommassaan pääasiassa menevästi, rakentaen letkeää ilmapiiriä ja tarjoten brutaalia turpaanvetoa. Hänen ongelmakseen muodostuu useaan kertaan pyöritelty, mutta silti hieman raakileeksi jäävä käsikirjoitus, jossa esimerkiksi Daltonin ja Ellien välille muodostuu romanssi ilman sen kummempaa rakentelua. Road House on ihan hyvin kuvattu, joskin ajoittain villi kameranpyörittely ei ole yhtään niin siisti tehokeino kuin tekijät ovat tainneet olettaa. Leikkaus kaipaisi pientä tiivistämistä. Lavasteet ja asut ovat oivat ja maskeeraajat ovat saaneet aikaiseksi varsin häijyjä jälkiä leffan loppupäässä. Erikoistehosteet jättävät toivomisen varaa, mutta äänimaailma sentään jylisee mukavasti. Christophe Beckin säveltämät musiikit jäävät aika yhdentekeväksi jumputukseksi ja musiikeista parhaiten mieleen jää parikin kertaa soiva heikko instrumentaalicover Metallican rautaisesta Enter Sandman -kappaleesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of Road House 2024 www.press.amazonstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Road House, 2024, Metro-Goldwyn-Mayer, Silver Pictures, BCD Travel, Studio Concierge

Arvostelu: Mr. & Mrs. Smith (2005)

MR. & MRS. SMITH

Ohjaus: Doug Liman

Pääosissa: Brad Pitt, Angelina Jolie, Vince Vaughn, Kerry Washington, Adam Brody, Chris Weitz, Michelle Monaghan, Keith David, Rachael Huntley, Stephanie March, Jennifer Morrison, Perrey Reeves, William Fichtner ja Angela Bassett

Genre: toiminta, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

Mr. & Mrs. Smith on Brad Pittin ja Angelina Jolien tähdittämä toimintakomedia. Elokuva lähti liikkeelle tuohon aikaan vielä yliopistossa opiskelleen Simon Kinbergin työstämästä käsikirjoituksesta, johon Kinberg oli saanut idean kuunneltuaan kavereidensa puheita pariterapiassa käymisestä. Summit Entertainment sai Kinbergin tekstin käsiinsä ja innostui siitä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Mr. & Mrs. Smith sai ensi-iltansa kesäkuussa 2005. Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai ailahtelevaa palautetta niin kriitikoilta kuin kolumbialaisilta, jotka suuttuivat elokuvan tavasta kuvata maan pääkaupunkia, Bogotáa. Kritisoijien listalta löytyi myös kirjailija Gavin Bishop, jonka mukaan tekijät olivat varastaneet idean hänen kirjastaan The Secret Lives of Mr and Mrs Smith (1997). Itse katsoin Mr. & Mrs. Smithin vasta myöhemmin vuokralta ja pidin näkemästäni. Olen katsonut elokuvan muutamaan otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut ainakin vuosikymmen. Nyt kun Amazon on tehnyt Mr. & Mrs. Smith -televisiosarjan (2024-), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen elokuvan pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

John ja Jane Smith ovat olleet naimisissa viiden tai kuuden vuoden ajan, mutta kummallakaan ei ole aavistustakaan, mitä he molemmat tekevät työkseen: he ovat molemmat palkkamurhaajia, parhaita alallaan. Smithien avioliitto joutuu todelliselle koetukselle, kun he saavat tappokohteikseen toisensa.

Päärooleissa herra ja rouva Smithinä, eli Johnina ja Janena oli alun perin tarkoitus nähdä Brad Pitt ja Nicole Kidman, mutta kun Kidman jättäytyi elokuvasta pois aikataulusyistä, myös Pitt poistui hetkeksi projektista. Tilalle kaavailtiin Will Smithiä ja Catherine Zeta-Jonesia ja Johnny Deppiä ja Cate Blanchettia, mutta kun Janeksi valittiin Angelina Jolie, Pitt palasikin elokuvaan. Tuohon aikaan Pitt oli parisuhteessa Frendit-komediasarjan (Friends - 1994-2004) tähti Jennifer Anistonin kanssa, mutta Mr. & Mrs. Smithin kuvauksissa Pitt rakastui Jolieen, mikä johti eroon Anistonista ja yli vuosikymmenen suhteeseen Jolien kanssa. Tämä oikean elämän lemmen leiskuminen näkyy myös elokuvassa ja Pittin ja Jolien väliltä löytyy todella vahvaa kemiaa - siitäkin huolimatta, että kaksikko pyrkii näyttelemään avioparia, jolla ei ole hetkeen mennyt kummoisesti. John ja Jane työskentelevät molemmat palkkamurhaajina kilpaileville firmoille, mutta kumpikaan ei tiedä toisen ammatista. Arkisen elämän esittäminen käy molemmille tylsäksi ja suhde löytääkin uutta kipinää vasta, kun John ja Jane määrätään tappamaan toisensa. Pitt tekee hahmostaan todella lystikkään, mutta silti tehokkaan tappajan, kun taas Jolie tulkitsee hahmoaan huomattavasti päämääräisemmin ja totisemmin. On oletettavaa, että tekijät pelkäsivät, etteivät katsojat ottaisi naista tappajana tosissaan, jos hänkin olisi samanlainen vitsiniekka kuin Pitt.

     Elokuvassa nähdään myös Vince Vaughn Johnin kaverina Eddienä, Kerry Washington Janen työkaverina Jasminena, Adam Brody parin yhteisenä kohteena "Tankkina", sekä Chris Weitz ja Rachael Huntley Smithien naapureina. Keith David kuullaan Janen työnantajana Fatherina, Angela Bassett Johnin työnantajana Atlantana ja William Fichtner pariskunnan terapeuttina.

En tiedä, johtuiko se jonkin sortin nostalgiasta, vai siitä, että myöhemmin ilmestyneet hieman vastaavanlaiset vakoojakomediat ovat olleet aika heikkoja (katson nyt muun muassa sinua, viime vuoden Ghosted), mutta olin yllättynyt, kuinka hyvin viihdyinkään Mr. & Mrs. Smithin parissa monen vuoden (yli viiden tai kuuden) tauon jälkeen. Elokuvan premissi on aivan mahtava, oli se sitten täysin Simon Kinbergin omaa mielikuvitusta tai salaa Gavin Bishopin kirjasta lainattua. John ja Jane Smithin haastavan avioliiton pyörteiseen hyppää mielellään, erityisesti Pittin ja Jolien erinomaisen kemian ansiosta. Näyttelijöitä on todellinen ilo seurata, oli kohtauksessa kyse heidän tylsästä arjen esittämisestään, erittäin lystikkäästä naljailusta tai heidän yrityksistään tappaa toisensa, kun totuus paljastuu. Vaikka Mr. & Mrs. Smith vasta käynnisti Pittin ja Jolien suhteen, he tuntuvat todelliselta, useamman vuoden ajan suhteessa olleelta pariskunnalta.

Elokuvan ensimmäinen tunti on todella mainio, sen rakennellessa pääparia ja heidän suhdettaan, sekä ajaessa hahmoja kohti vääjäämätöntä konfliktia. Kun kissa nostetaan niin sanotusti pöydälle ja aviopari pistetään toisiaan vastaan, ovat kohtaukset aivan mahtavia. Johnin ja Janen väliselle dialogille on onnistuttu löytämään hyvät kaksoismerkityksensä, jolloin ne tuntuvat samaan aikaan tavanomaisilta pariskunnan keskusteluilta kuin tappajien heitoilta. Toinen tunti ei ole ihan yhtä napakka kuin ensimmäinen. Sen käänteet ovat hyvin ennalta-arvattavia ja loppuhuipennus on kaiken kasvattelun jälkeen aika jännityksetön ammuskelu. Kokonaisuus on silti kauneusvirheineenkin oikein toimiva.

Simon Kinbergin vekkulin käsikirjoituksen pohjalta ohjaaja Doug Liman on tehnyt kepeän ja todella viihdyttävän paketin. Mr. & Mrs. Smith on myös taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat tyylikkäät ja käytännön tehosteet komeaa katseltavaa. Muutamat digiefektit sen sijaan ovat nähneet parhaat päivänsä jo vuosia sitten. Äänimaailma on hyvin rakennettu rymistelevistä toimintakohtauksista John Powellin erittäin mainioihin musiikkeihin, jotka ovat yksi elokuvan parhaista puolista, vain vahvistaen Limanin rakentamaa ilmapiiriä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mr. & Mrs. Smith, 2005, New Regency Productions, Summit Entertainment, Weed Road Pictures, Epsilon Motion Pictures

Arvostelu: Chaos Walking (2021)

CHAOS WALKING

Ohjaus: Doug Liman

Pääosissa: Tom Holland, Daisy Ridley, Mads Mikkelsen, Demián Bichir, Nick Jonas, David Oyelowo, Kurt Sutter, Cynthia Erivo ja Ray McKinnon

Genre: scifi, toiminta, seikkailu

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

Chaos Walking perustuu Patrick Nessin kirjoittaman samannimisen kirjasarjan ensimmäiseen osaan The Knife of Never Letting Go vuodelta 2008. Syksyllä 2011 Lionsgate hankki kirjasarjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Charlie Kaufman palkattiin elokuvan käsikirjoittajaksi, mutta mutta hän jätti projektin ja tekstiä on kirjoittanut uusiksi useampi henkilö Jamie Lindenistä Gary Spinelliin ja John Lee Hancockista itse kirjailija Patrick Nessiin. Vihdoin kesällä 2017 teksti saatiin valmiiksi, työryhmä ja näyttelijät kasaan ja kuvaukset käyntiin. Studion tyytymättömyyden takia elokuvaa jouduttiin kuitenkin kirjoittamaan uudestaan ja sille vaadittiin lisäkuvauksia, jotka pystyttiin suorittamaan vasta keväällä 2019 päätähtien Tom Hollandin ja Daisy Ridleyn ollessa kiinni muissa projekteissa. Vasta tänä keväänä Chaos Walking sai vihdoin ja viimein ensi-iltansa ja nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Itse en ole lukenut Nessin kirjaa, mutta kiinnostuin, kun kuulin Hollandin ja Ridleyn tähdittävän uutta scifiseikkailua. Tuotanto-ongelmat ja maailmalla saatu kehno palaute ovat kuitenkin latistaneet odotuksiani ja meninkin ristiriitaisin tuntein katsomaan Chaos Walkingia sen lehdistönäytökseen.

Vuonna 2257 ryhmä miehiä asuu Uudeksi maailmaksi nimetyllä planeetalla. Siellä kaikkien ajatukset ovat esillä muiden kuultavana ja nähtävänä, mitä kutsutaan "meluksi". Kun planeetalle pakkolaskeutuu nuori nainen, paikallisen Todd-nuorukaisen täytyy yrittää suojella häntä planeettansa vaaroilta.

Spider-Man -tähti Tom Holland nähdään Todd Hewittina, Uuden maailman nuorimpana poikana, sillä planeetalla asuvat olennot ovat tappaneet ihmisyhteisön kaikki naiset, eikä uusia voi siis syntyä. Nuoruutensa vuoksi Todd ei vielä hallitse "meluaan", eli hänen ajatuksensa ovat kaiken aikaa esillä muiden kuultavaksi, halusi Todd sitä tai ei. Holland osoittaa jälleen omaavansa ainesta nuoreksi päänäyttelijäksi, mutta ei vakuuta niin hyvin kuin häneltä voisi odottaa. Kenties koska elokuvaa kuvatessa hänellä oli useampi Spider-Maniin liittyvä projekti meneillään tai kenties häneltä hiipui mielenkiinto myöhäisten uusintakuvausten aikana.

     Uusista Star Wars -elokuvista tuttu Daisy Ridley taas näyttelee nuorta naista, joka tekee aluksellaan pakkolaskun Uuteen maailmaan ja joutuu heti paikallisten jahdin kohteeksi. Hollandin tavoin Ridleykin tekee kelvollista työtä, mutta myös hänestä olisi parempaan. Parasta tietty on, että Hollandin ja Ridleyn kemiat kohtaavat ja he toimivat parivaljakkona. Siinä, missä Toddin ajatukset ovat kaiken aikaa esillä, naisten ajatukset eivät muodostu "meluksi", jolloin Ridleyn täytyy enemmän hyödyntää näyttelemistään tuodakseen hahmonsa tunteet ja mietteet esiin.

Lisäksi elokuvassa nähdään Mads Mikkelsen paikallisen yhteisön pormestarina, Nick Jonas hänen poikanaan, Demián Bichir ja Kurt Sutter Toddin kasvattavina adoptio-isinä, sekä David Oyelowo syvästi uskovana saarnaajana. Harmillisesti sivunäyttelijät eivät vakuuta lainkaan. Mikkelsenin kyvyt haaskataan tylsässä antagonistihahmossa, jota katsoessa itseäni huvitti ja hämmensi kaiken aikaa, että hänet oli puettu kuin parittaja. Jonas jää yllättävänkin pieneen rooliin - johtuuko se sitten lisäkuvauksista, sitä en tiedä. Oyelowo yrittää parhaansa raamatullista sanomaansa mahtipontisesti julistavana saarnaajana, mutta totaalisen yksiulotteinen hahmo käy lopulta tylsäksi.

Vaikka en olekaan kirjaa lukenut, uskoisin, että Chaos Walkingin idea siitä, että miesten ajatukset nousevat esille kaikkien muiden kuultaviksi, toimii paremmin tekstinä kuin visuaalisena kikkana elokuvassa. Tämä on mielenkiintoinen ja veikeä konsepti, jota onnistutaan välillä hyödyntämään hyvin leffassa, mutta samalla se todella jää lähinnä vain mielenkiintoiseksi konseptiksi. Parhaimmillaan se toimii silloin, kun Toddin pitäisi salata jotain, mutta hän ei pysty hallitsemaan "meluaan", minkä takia hän joutuu helposti vaikeuksiin. Lisäksi sillä tuodaan hieman toimivaa huumoria mukaan, kun Toddin on vaikea pitää ajatuksiaan kurissa tavatessaan nuoren naisen. Muuten elokuva on täynnä hetkiä, joiden aikana en voinut olla miettimättä, että ajatukset eivät ihan toimi noin ja että välillä kikkailu oli turhan häiritsevä. Ajatuksia yritetään visualisoida värikkäällä pilvellä, joka leijuu ajattelijan pään ympärillä, mikä ei ole erityisen vaikuttava tai kiinnostava efekti.

Elokuvan ongelma ei kuitenkaan ole sen takeltelu mielenkiintoisen "melu"-idean kanssa, vaan sen käsikirjoitus ja ohjaus. Koska kirjoittajia ehti loppupeleissä ole mukana aikamoinen määrä, eivätkä yhden käden sormetkaan riitä heidän laskemiseksi, on vaikea sanoa, missä kohtaa mentiin vikaan. Tähän kun vielä lisätään päälle lisäkuvaukset, joissa vieläpä toimi eri ohjaaja, on lopputuloksena aika heikko scifiraina. Tarinankerronta ei tunnu sulavalta, eikä ohjaaja Doug Liman (tai lisäkuvauksista vastannut Fede Álvarez) saa mukaan mitään potkua. Tavallaan elokuvassa tapahtuu vähän väliä jotain, mutta elokuva ei onnistunut koskaan nappaamaan minua mukaansa, jolloin toimintakohtaustenkin aikana tuntui siltä, ettei ruudulla ole meneillään mitään kiinnostavaa. Jännitettä ei löydy, kun parittajaksi pukeutunut pormestari-Mikkelsen ei tarjoa tarpeeksi uhkaa. Käsikirjoituksessa myös esitellään asioita, jotka yhtäkkiä vain unohdetaan. Paikallisista olennoista ei irtoa lopulta mitään. Kenties niitä säästeltiin mahdollista jatko-osaa varten. Näillä lipputuloilla jatkosta on kuitenkin turha haaveilla.

Sentään Chaos Walking on pätevästi kuvattu. Itse Uusi maailma ei kuitenkaan ole erityisen erikoinen paikka mitä kuvata, sillä metsämaisemat ovat turhankin tuttuja näin suomalaiselle. Lavasteet ovat hyvin rakennetut, puvustajat tehneet Mikkelsenin asua lukuunottamatta hyvää työtä ja maskeeraajat peittävät päätähdet kaikenlaisiin likoihin ja naarmuihin läpi leffan. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma toimii mainiosti. Marco Beltramin ja Brandon Robertsin yhdessä säveltämät musiikit taitavat olla jopa parasta elokuvassa. Oivallisesti jumputtaen ne yrittävät tuoda energiaa muuten aika tylsähköön scifiseikkailuun, josta puuttuu seikkailuhenki täysin.

Yhteenveto: Chaos Walking on heikko scifielokuva, jonka mielenkiintoisessa ideassa olisi potentiaalia parempaan. Harmillisesti filmin ajautuminen tuotantohelvettiin, useat käsikirjoittajat ja eri ohjaajan työstämät lisäkuvaukset paistavat pahasti läpi, tehden lopputuloksesta todella epätasaisen. Siitä löytyy muutamia hyviä puolia (päätähdet Tom Holland ja Daisy Ridley toimivat hyvin yhdessä ja välillä ajatusmelua hyödynnetään oivallisesti), mutta ne eivät ole tarpeeksi pelastamaan kokonaisuutta. Jonkin sortin sutenööriksi puettu Mads Mikkelsen ei saa mitään aikaiseksi pahishahmollaan. Nick Jonas tuntuu jopa ihmettelevän kameran edessä täysin tyhjänpäiväistä rooliaan. Uusi maailma -planeetan paikalliset avaruusolennot unohdetaan hämmentävän nopeasti. Vaikka leffassa toisaalta tapahtuu kaiken aikaa jotain, ei meininki koskaan nappaa mukaansa. Takaa-ajoista puuttuu jännite ja planeetan tutkimisesta kiehtovuus ja seikkailun henki. Kaiken kaikkiaan Chaos Walking on epäonnistunut yritys herättää suosittua kirjasarjaa henkiin elokuvamuodossa, enkä usko, että elokuva tulee saamaan jatkoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Chaos Walking, 2021, 3 Arts Entertainment, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Quadrant Pictures

Arvostelu: American Made (2017)

AMERICAN MADE (2017)

Ohjaus: Doug Liman
Pääosissa: Tom Cruise, Domhnall Gleeson, Sarah Wright, Alejandro Edda, Jesse Plemons, Caleb Landry Jones ja Jayma Mays
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12

American Made on tositapahtumiin perustuva elokuva Barry Sealista, joka oli mukana useissa salakuljetusbisneksissä 1980-luvulla. Leffan teko lähti liikkeelle, kun ohjaaja Doug Liman sai käsiinsä Gary Spinellin käsikirjoituksen ja innostui siitä heti. Kuvaukset alkoivat keväällä 2015 työnimellä "Mena". Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo alkuvuodesta 2017, mutta ensi-ilta siirrettiin kesän loppuun ja nimi muutettiin American Madeksi. Leffan piti ilmestyä Suomessa 18. elokuuta, mutta ensi-iltaa siirrettiin jälleen muutamalla viikolla eteenpäin. Noh, näemme sen silti ennen Yhdysvaltoja, jonne se saapuu vasta syyskuun lopussa. Kiinnostuin American Madesta heti, kun kuulin, että sen pääosassa esiintyy Tom Cruise. Otin selvää, millaisesta filmistä oli kyse ja aihe sai minut kiinnostumaan lisää. Olin myös yllättynyt, kuinka positiivisen vastaanoton elokuva oli saanut, joten menin oikein positiivisin mielin katsomaan sen.

Salakuljettaja Barry Seal päätyy CIA:n salaisiin hommiin ja huomaa voivansa tienata tolkuttomia summia rahaa viemällä asioita paikasta toiseen. CIA-tehtävien lisäksi hän päätyy kuljettamaan mm. kartellin huumeita Yhdysvaltoihin ja aseita Nigaracuassa taisteleville contrasotilaille. Mikä voisi mennä pieleen?

Barry Sealia näyttelee tosiaan Tom Cruise, joka on aika samanlainen virnistelevä hurmuri kuin monissa muissakin leffoissa. Barry on todella huoleton veikko, joka uskoo itseensä, eikä tunnu usein edes miettivän, että asiat voisivat mennä pieleen. Hahmon ajatusmaailma tuodaan kaiken aikaa erinomaisesti esille ja katsojana onkin hauska seurata, mitä Barryn pään sisällä liikkuu. Vaikka Cruise ei olekaan erityisen hieno näyttelijä, häneltä löytyy silti aina niin paljon energiaa, riemua ja karismaa, että häntä seuraa oikein mielellään hahmona kuin hahmona. Cruise itsessään jo luo tunnelmaa elokuvaan ja siten pysyy show'n tähtenä kaiken aikaa.
     Brendan Gleesonin poika Domhnall Gleeson esittää agentti Schaferia, joka pistää Barryn salakuljettamaan CIA:n puolesta. Agentti Schafer ei ole hahmona kovin kiinnostava, vaikka hänestä löytyykin toimivia puolia. Gleeson on kuitenkin toimiva roolissa, mutta jää selvästi joka kohtauksessaan Cruisen varjoon.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Sarah Wright Barryn Lucy-vaimona, jolle Barry ei saa kertoa työstään, mikä aiheuttaa tietty ongelmia suhteelle; Jesse Plemons sheriffi Downingina; Alejandro Edda Meddelínin huumekartellin perustaja Jorgena; sekä Caleb Landry Jones Lucyn erikoisena pikkuveli JB:nä. Näyttelijät hoitavat hommansa hyvin, etenkin jälkimmäinen, joka sopii osaansa jo pelkän ulkonäkönsä ansiosta.

American Made lähtee erittäin oivallisesti liikkeelle ja nappaa katsojan mukaansa rennon tunnelman avulla. Barry esitellään hauskasti ja katsojana haluaa heti tietää, miten salakuljetushommissa tulee käymään. Läpi elokuvan kuultava Barryn kertojaääni selittää katsojille huvittavasti, miten hän päätyy ties minkälaisiin tilanteisiin. Vaikka paikoitellen tuntuu tylsältä, ettei leffa näytä asioita, vaan sen pitää jatkuvasti selittää juontaan, osoittautuu kertojaääni kuitenkin yllättävän hyödylliseksi, mitä pidemmälle elokuva kulkee. Barrylle tulee nimittäin jatkuvasti uusia hommia, jolloin on todella mukavaa, että parissa kohtaa pysähdytään tarkentamaan keille kaikille hän tekee hommia. Filmi kulkee nopealla temmolla eteenpäin ja katsojana on vaikea olla hymyilemättä ja hekottelematta, kun Barry selviää ties mistä tilanteista ja hänet pistetään taas kerran uusiin töihin. Ja rahaa sen kuin virtaa. Voisi helposti kuvitella, että näin kaksituntinen American Made tuntuisi olevan lähes hetkessä ohi, mutta ei.

Kun elokuvassa tapahtuu koko ajan jotain, luulin kolmen vartin kohdalla, että leffa olisi ohittanut jo useita minuutteja sitten puolen välin. Katsojaa läimitään kasvoille uudella tiedolla vähän väliä, jolloin ei ole ihme, että alkaa käydä sekavaksi, mitä kaikkea Barryn pitääkään tehdä. Mukana on niin paljon erilaisia juonikuvioita, jotka kulkevat päällekäin, että filmi alkaa tuntua uuvuttavalta kokemukselta. Vielä kun uudet asiat tarjoavat mukaan lähestulkoon pelkkää salakuljetusta, ei tarina tunnu kulkevan eteenpäin, vaan se alkaa kiertämään kehää. Rytmitys ei ole kummoisesti toteutettu. Välillä katsoja saa kiinni leffan tunteesta ja jännittää, mitä käy Barrylle, jos eri osapuolet saavat tietää kaikesta, mitä hän tekee, mutta kun tarinan huipennus vihdoin koittaa, on se toteutettu latteasti ja kokonaisuudesta jää helposti aika mitäänsanomaton olo. Lopputuloksena on keskinkertainen teos, joka tarjoaa muutamat hyvät naurut ja pientä jännitystä, sekä tietysti mainion Tom Cruisen, mutta siihen se jää. Hauskinta on, miten elokuvassa tehdään pilkkaa Yhdysvalloista, vaikka samalla se on myös todella jenkkiteos, etenkin kun nimenä on "American Made".

Tom Cruisen lisäksi kiinnostuin leffasta myös sen ohjaajan takia. Tämä on nimittäin Cruisen ja ohjaaja Doug Limanin toinen yhteistyö, ensimmäisen ollessa kelpo scifitoiminta Edge of Tomorrow (2014). Tässä Liman on paikoitellen onnistunut, kun taas välillä hän ei ole saanut kerrottua kokonaisuutta kovin hyvällä tavalla. Myös Gary Spinellin käsikirjoitus heittelehtii välillä miten sattuu. Kaikkein huonointa koko elokuvassa on kuitenkin sen kuvaus. Mukana on useita tyylikkäitä laajoja kuvia, jotka näyttävät hienoilta - etenkin ilmassa otetut lentokuvat - mutta muuten kuvaus näyttää siltä kuin pääkuvaaja olisi filmannut jokaiseen kohtaukseen yhden laajan kuvan ja lähtenyt tauolle, jolloin kameran on saanut innokas harjoittelija, joka ei tiedä yhtään, mitä sellaisella tekisi. Kuvasommittelu on usein karmean näköistä, minkä lisäksi kuvaus on hoidettu paikoitellen niin surkeasti, että voisi luulla katsovansa "found footage" -elokuvaa, jossa hahmot itse kuvaavat kaiken. Leikkauskaan ei ole mitä parhaimmasta päästä. Muuten tekninen toteutus on pääasiassa onnistunutta.

Yhteenveto: American Madesta löytyy mielenkiintoinen tarina, joka menee valitettavan usein hukkaan pitkäveteisen kerronnan ja osittain surkean teknisen toteutuksen takia. Kuvaus on välillä taidokasta, mutta suurimmaksi osaksi se näyttää amatöörimäisen hirveältä heilumiselta. Alkupää leffasta saa napattua katsojan mukaansa, mutta menettää otteensa jo ennen puolta väliä, kun kaiken aikaa tapahtuu hirveästi jotain, mutta tarina ei silti tunnu etenevän, vaan kiertää kehää. Välillä Barryn kertojaääni tuntuu laiskalta ratkaisulta, mutta paikoitellen se on tarpeellinen, sillä ennemmin tai myöhemmin katsoja tarvitsee selityksen, mitä hän tekee ja kenelle. Tom Cruise varastaa jatkuvasti show'n pääosassa ja jättää muut näyttelijät helposti varjoonsa. American Made on keskinkertainen hömppä, jonka vilkaisee kerran, mutta jota ei tarvitse nähdä uudestaan. Elokuvateatteriin ei tämän takia tarvitse lähteä, mutta kyllä sen katsoo sujuvasti esimerkiksi Netflixistä tai televisiosta, kun se niihin päätyy katseltavaksi. Itse olen jopa sitä mieltä, että tämän vuoden The Mummy (2017) oli parempi Cruise-filmi kuin tämä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
American Made, 2017, Cross Creek Pictures, Imagine Entertainment, Quadrant Pictures, Vendian Entertainment

Arvostelu: The Bourne Identity / Medusan verkko (2002)

THE BOURNE IDENTITY (2002)

MEDUSAN VERKKO

Ohjaus: Doug Liman
Pääosissa: Matt Damon, Franka Potente, Chris Cooper, Brian Cox, Clive Owen ja Adewale Akinnuoye-Agbaje
Genre: jännitys
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

The Bourne Identity, eli suomalaisittain Medusan verkko, perustuu Robert Ludlumin samannimiseen kirjaan vuodelta 1980. En ole kyseistä kirjaa tai muita sarjan teoksia lukenut, mutta olen kerran aiemmin nähnyt Matt Damonin tähdittämän Bourne-trilogian (2002-2007) ja Jeremy Rennerin tähdittämän lisäosan The Bourne Legacy (2012). Nyt kun Damonin Bourne-sarja on laajentumassa ja pian ilmestyy sarjan uusin osa, Jason Bourne (2016), oli aika katsoa aiemmat osat uudestaan. Viime kerrasta, kun näin Damonin tähdittämät osat, on kulunut kauan aikaa. Jos oikein muistan, näin ne joko vuonna 2009 tai 2010. Kovin paljoa en siis muistanut enää The Bourne Identitysta, ennen kuin katsoin sen uudestaan.

Kalastajaryhmä löytää merestä miehen, joka ei muista mitään, ei edes omaa nimeään. Mies alkaa tutkia menneisyyttään ja ennen kuin huomaakaan, hän pakenee palkkatappajia, jotka yrittävät saada hänet hengiltä.

En pahemmin perustanut Matt Damonista, ennen kuin näin hänet elokuvissa Interstellar (2014) ja The Martian (2015). Tässä hän esittää päähenkilö Jason Bournea ja suoriutuu osastaan hyvin. Damon vetää roolin todella vakavasti, eikä paljoa hymyile elokuvan aikana, mikä toisaalta sopii hahmoon.
     Bournen mukaan tarttuu Franka Potenten näyttelemä Marie, joka joutuu tietenkin myös kohteeksi liikkuessaan Bournen seurassa. Potenten roolisuoritus on hyvä, ja hänen ja Damonin kemia toimii.
     Bournen perässä ovat Chris Cooperin näyttelemä Conklin, Brian Coxin esittämä Ward Abbott ja palkkatappaja, jona nähdään Clive Owen. Cooperin ja Coxin hahmot ovat aika samankaltaiset ja tyhjät, vaikka yleensä Cox toimiikin hyvin elokuvan roistona, mutta Owenissa on potentiaalia pahikseksi, jonka odottaisi olevan hyvä vastus Bournelle. Näin ei valitettavasti kuitenkaan ole ja Owenin rooli elokuvassa jää todella pieneksi.
     Mukana on myös Adewale Akinnuoye-Agbajen esittämä Nykwana Wombosi on tärkeä osa juonta, mutten paljasta, mikä hänen roolinsa tarkalleen ottaen on. Akinnuoye-Agbaje esittää osaansa hyvin ja häntäkin toivoisi näkevän enemmän elokuvassa.

Elokuvan alussa Bourne löydetään tajuttomana ja kalastajat miettivät, mistä hän on tullut - etenkin kun huomaavat kaksi luotia Bournen selässä ja lonkkaan, ihon alle työnnetyn tilinumeron. Sen jälkeen CIA:ssa kerrotaan, että tehtävä on epäonnistunut ja katsojana ajattelee heti, että Bourne on vaarallinen ja CIA:n tehtävä on tappaa hänet. Ajatus vahvistuu, kun Bournea aletaan jahdata. Tällä tietenkin yritetään ajaa katsojaa harhaan, mutta jos tietää elokuvan lähtökohdista jotain enemmän, niin elokuva ei pysty höynäyttämään. Alkupuoli on jännittävä, Bournen yrittäessä muistaa, kuka hän on, ja poliisien jahdatessa häntä ja Marieta. Harmi vain, että elokuva alkaa hidastella ja alkaa loppupuolella tuntua hieman pitkäveteiseltä, eikä tunnelma enää ole samalla tasolla kuin alussa.

Muistinmenetys on aina mielenkiintoinen lähtöasetelma, kuten myös asioiden ratkaisemista on kiinnostavaa seurata. Harmi vain, ettei aina lopputulos olekaan niin ihmeellinen, kuin elokuvan aikana annetaan olettaa. The Bourne Identity kokee juuri tämän ja se on toinen syy, miksei elokuva pidä mielenkiintoa loppuun asti. Elokuva on vakavasti eteenpäin kulkeva jännäri, eikä se oikeastaan naurata kertaakaan. Toimintaa ei ole paljon ja lähes kaikki toimintakohtaukset loppuvat liian lyhyeen, paitsi autotakaa-ajo, joka on ehkä jopa elokuvan parasta antia. Erityistä loppuskabailua on turha odottaa.

Kuvaus on alkupuolella todella epätasaista, mutta paranee loppua kohti. Leikkaus on välillä hieman sekavaa, mutta suurimmaksi osaksi sujuvaa. Elokuvan on ohjannut Doug Liman, joka on ohjannut myös mm. agenttipätkän Mr. & Mrs. Smith (2005) ja oivan scifileffan Edge of Tomorrow (2014). Musiikki soi taustalla, muttei jää mieleen, paitsi Mobyn kappale "Extreme Ways", joka on noussut Bourne-sarjan tunnariksi.

Yhteenveto: The Bourne Identity on ihan kiva jännäriagenttipätkä. Jos siis pitää hieman vakavammista vakoojaelokuvista, niin tämä voi toimia, mutta jos kepeyttä kaipaa, niin sitä tästä ei irtoa. Viimeksi kun katsoin elokuvan, pidin sitä tosi tylsänä, mutta nyt se toimi paremmin. Ehkä seuraavalla katselukerralla sen arvosana nousee jälleen hieman. En tosin koe, että minun tarvitsisi nähdä sitä vähään aikaan uudestaan. Alku on jännittävä ja autotakaa-ajo on hieno, mutta loppu lässähtää, vaikka lopun tappelussa portaikossa on yksi kohta, joka ansaitsee peukutuksen. Elokuvan nähneet tietävät, mistä kohdasta puhun. Elokuvasta ei käy selväksi, miksi sen nimen suomennoksessa on sana "Medusa".

Kirjoittanut: Joonatan, 30.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
The Bourne Identity, 2002, Universal Pictures, The Kennedy/Marshall Company, Hypnotic

Arvostelu: Edge of Tomorrow (2014)

EDGE OF TOMORROW (2014)

Ohjaus: Doug Liman
Pääosissa: Tom Cruise, Emily Blunt, Bill Paxton, Brendan Gleeson ja Noah Taylor
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12

Vaikka kyseessä onkin Tom Cruisen tähdittämä scifielokuva, niin en mennyt katsomaan Edge of Tomorrowia elokuvateattereihin, kun se ilmestyi keväällä 2014. Kesällä minulle tuli kaksi tilaisuutta mennä katsomaan se, mutta kumpanakin kertana päädyin katsomaan muuta - ensimmäisellä kerralla elokuvan Maleficent (2014) ja toisella kerralla elokuvan Snowpiercer (2013). Maleficentin kohdalla ärsytti oikeasti, että valintana olikin se elokuva, eikä Edge of Tomorrow. Syksyllä 2014, kun Edge of Tomorrow oli ilmestynyt myyntiin, niin kävin vuokraamassa sen Makuunista. Olin positiivisesti yllättynyt, sillä en osannut odottaa niinkin toimivaa pätkää. Samana jouluna sain elokuvan kokoelmaani Blu-raylla.

Majuri William Cage pakotetaan sotatantereelle Ranskan rannikolle taistelemaan avaruusolioita vastaan. Tapettuaan alfamatkijaolion, Cage huomaa, että hänelle on tullut kyky aloittaa sama päivä uudestaan aina kuoltuaan. Hän lyöttäytyy yhteen kersantti Rita "Full Metal Bitch" Vertaskin kanssa, löytääkseen ratkaisun sodan lopettamiseksi.

Tom Cruise ei ole maailman parhaimpia näyttelijöitä, mutta hänessä on aina ollut karismaa toimintastarana. Edge of Tomorrowissa Cruise esittää majuri Cagea, joka ei halua joutua sotimaan ja vetää osan hyvin. Pelkuri hahmo, joka päättää kuitenkin yrittää kaikkensa pelastaakseen muut, on aina mielenkiintoinen tyyppi ja Cruise sopii osaan.
     Emily Blunt todistaa olevansa kova mimmi Rita Vertaskina, mätkiessään avaruusolioita palasiksi miekallaan. Hän pystyy vakuuttavasti esittämään hahmoa, jota muut sotilaat ihailevat ja kunnioittavat.
     Elokuvassa on valitettavasti mukana Bill Paxton, joka esittää vääpeli Farellia. Paxton on aina ollut erittäin ärsyttävä ja häntä on hieman vaikea katsoa tässäkin elokuvassa. Onneksi Paxtonin rooli ei ole suuri.
     Brendan Gleeson on mukana pienessä roolissa kenraali Brighamina. Elokuvassa esiintyy myös paljon stereotypisiä sotilashahmoja, jotka eivät ole kovin muistettavia. Pääosin Edge of Tomorrow pyörii vain Cagen ja Vertaskin ympärillä.

Avaruusoliot hyökkäävät nykyään Maapallolle elokuvissa ja televisiosarjoissa lähestulkoon joka vuosi. Miten samaan genreen voi tuoda jotain uutta? Ottamalla Bill Murrayn tähdittämä elokuva Groundhog Day (1993) ja lisäämällä se mukaan. William Cage joutuu käymään samaa päivää läpi uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Itse päiviä katsoja ei näe kuin noin 25, mutta puheista päätellen Cage on elänyt saman päivän ehkä jopa yli 100 kertaa tai enemmän. Groundhog Day + avaruusoliot + Tom Cruise on mielenkiintoinen ja toimiva yhdistelmä. Etenkin ensimmäisellä katsomiskerralla oli jännittävää ja paikoitellen myös hauskaa seurata saman päivän toistumista yhä uudestaan. Kliseitäkin on totta kai mukana, kuten että alussa kaaosta ja tapahtumia esitellään uutiskuvien muodossa.

Ja koska avaruusolioelokuvia tulee todella paljon, niin on myös mielenkiintoista nähdä, millaisia uudenlaisia olentoja Hollywoodissa kehitellään. Edge of Tomorrowin avaruusoliot, joista käytetään nimeä "matkijat", ovat hieman sekavan näköisiä lonkeromörköjä. Tavallisten matkijoiden joukossa on alfaolentoja, joiden tappamisella saa mystisesti käyttöönsä voiman muuttaa aikaa, johon kykenee matkijoiden johtoaivo, eli omega. Matkijat ovat erittäin nopeita ja niitä näkyy elokuvassa useita, joten toimintaa on mukana paljon. Taistelu Ranskan rannalla on upeasti toteutettu ja katsojalle on hienoa, että taistelua näytetään läpi elokuvan, eikä se silti käy tylsäksi.

Kuten arvata saattaa, niin tehosteet elokuvassa ovat erittäin tyylikkäitä. Lentävät sota-alukset ja taistelukohdat näyttävät hienoilta. Edge of Tomorrow on kuvattu ja leikattu taidokkaasti. Myös puvustus - varsinkin sotilaiden huipputeknologiset puvut - ja lavastus ovat hyvin toteutettuja. Juoni kulkee hyvällä temmolla eteenpäin, eikä elokuva tunnu läheskään kaksituntiselta. Elokuvan ohjaaja Doug Liman on tunnettu elokuvista The Bourne Identity (2002), Mr. & Mrs. Smith (2005) ja Jumper (2008), ja Edge of Tomorrow on hänen ensimmäinen ison luokan scifielokuva. Liman on hoitanut homman tyylillä ja elokuva pysyy hyvin kasassa.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Taistelukohtaukset näyttävät upealta teräväpiirtona. Lisämateriaalina elokuvassa on poistettuja kohtauksia ja elokuvan tekoa käsittelevät pätkät "Operation Downfall" (joka sisältää rannan taistelusta kertovat osiot "Operation Downfall: Adrenaline Cut" ja "Storming the Beach"), "Weapons of the Future", "Creatures Not of This World" ja yli 40-minuuttinen "On the Edge with Doug Liman".

SPOILER! -mietteitä elokuvasta:
- Loppua kohti ei ole enää niin uskottavaa, että Vertaski on tuntenut Cagen vain pari päivää ja että he tutustuisivat joka kertaa uudestaan.
- Jännä juttu, että aurinko nousee tunnelmallisesti juuri, kun lopputaistelu on päättynyt...
- Elokuvan ihan loppu on aika outo, enkä ole vieläkään löytänyt järkevää selitystä, miten elokuvan loppu on mahdollinen. Elokuvan nähneet ymmärtävät, mitä tarkoitan.

Yhteenveto: Edge of Tomorrow on oiva valinta illan toimintaelokuvaksi. Se ei ole päätähuimaava seikkailu, mutta onnistunut scifipätkä. Tom Cruise ja Emily Blunt puhaltavat hyvin yhteen hiileen tappaessaan matkijoita. Elokuva on todella viihdyttävä ja sen jaksaa helposti katsoa uudelleen. Jotkut kohtaukset voivat olla liian jännittäviä lapsille, mutta siinä ei kuitenkaan ole paljoa haitallista materiaalia. Lopputaistelusta tulee hieman mieleen Pacific Rim (2013), joka on hieman häiritsevää. Lopputaistelu tapahtuu pimeässä, eli jos ruudulta haluaa nähdä kunnolla, niin elokuva kannattaa katsoa hämärässä. Pakko sanoa, että hieman ärsyttää, etten nähnyt Edge of Tomorrowia elokuvateattereissa 3D:nä.

Kirjoittanut: Joonatan, 21.3.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.heyuguys.com
Edge of Tomorrow, 2014, Warner Bros. Entertainment Inc, Village Roadshow Films