In the Grey - Miljardikeikka (In the Grey - 2026) - elokuva-arvostelu

IN THE GREY - MILJARDIKEIKKA

IN THE GREY

Ohjaus: Guy Ritchie

Näyttelijät: Eiza González, Jake Gyllenhaal, Henry Cavill, Carlos Bardem, Fisher Stevens, Kristofer Hivju, Rosamund Pike, Kojo Attah, Christian Ochoa Lavernia, Jason Wong, Emmett J. Scanlan ja Mohammed Al Turki

Genre: toiminta, rikos

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 12

In the Grey - Miljardikeikka on Guy Ritchien uusi toimintaelokuva. Elokuva kuvattiin jo syksyllä 2023 ja alun perin sen oli tarkoitus ilmestyä tammikuussa 2025, mutta syystä tai toisesta se on vasta nyt saapunut teattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun luin Ritchieltä olevan tulossa uusi elokuva ja kiinnostustani vain lisäsi leffan näyttelijäkaarti. Tietämättä juuri mitään elokuvan tarinasta, kävin positiivisin odotuksin katsomassa In the Grey - Miljardikeikan heti sen ensi-iltapäivänä.

Kun rikas tyranni huijaa itselleen miljardin, tehokas eliittijoukko lähetetään hakemaan rahat takaisin, keinolla millä hyvänsä.

In the Grey - Miljardikeikan näyttelijäkaarti koostuu pitkälti Guy Ritchien aiempien leffojen tähdistä. The Ministry of Ungentlemanly Warfaressa (2024) ja Fountain of Youthissa (2025) nähty Eiza González näyttelee Rachel Wildia, joka on täydellinen neuvottelemaan ja suostuttelemaan, saadakseen asiakkaidensa tahdon läpi. Ja mikäli hänen sanalliset lahjansa eivät yksinään riitä, myöskin The Ministry of Ungentlemanly Warfarea, sekä Koodinimi U.N.C.L.E:a (The Man from U.N.C.L.E. - 2015) tähdittäneen Henry Cavillin näyttelemä Sid ja Guy Ritchie's The Covenantia (2023) tähdittäneen Jake Gyllenhaalin esittämä Bronco hoitavat fyysisemmän kovistelun. Paperilla pääkolmikko on mainio, mutta lopputulos ontuu ja pahasti. González, Cavill ja Gyllenhaal patsastelevat yksi-ilmeisesti läpi leffan, eikä heitä auta yhtään se, kuinka totaalisen tylsiä heidän hahmonsa ovat. Rachel on täydellinen sana-arkkunsa kanssa ja tasan tarkkaan tietää sen, kun taas Sid ja Bronco ovat täydellisiä tappelijoita ja ampujia. Siihenpä se jää. Yhdessä pienessä hetkessä González pääsee tuomaan vivahdetta hahmoonsa, kun toimintakohtauksen jäljiltä hänen kätensä tärisee, mutta ei se oikein riitä.

     Vastapuolelta taas löytyvät Carlos Bardem niljakkaana Manny Salazarina, jonka miljardivelkaa päätrio lähtee hakemaan, Kristofer Hivju tämän turvamiehenä ja Fisher Stevens asianajajana. Outoa kyllä, pahisosasto pääsee eläytymään enemmän rooleissaan, Salazarin ja muiden turhautuessa yhä voimakkaammin, kun päätrio keksii keinoja ajaa heidät ahtaalle, kiristääkseen miljardin takaisin.

In the Grey - Miljardikeikka oli valitettavasti aikamoinen pettymys, enkä enää yhtään ihmettele, miksi elokuvaa ei olla julkaistu aiemmin, vaikka se kuvattiin jo syksyllä 2023. Pidän usein Guy Ritchien vekkulista tyylittelystä, näppärästä tarinankerronnasta ja tietystä pilkkeestä silmäkulmasta, mutta tämä elokuva kaatuu täysin siihen näppäryyteen. Juonessa on potentiaalia ja näyttelijät ovat ajatuksen tasolla lupaavia, mutta Ritchie on pyöritellyt hyvistä aineksista omituisen sillisalaatin, josta puuttuu lopulta ne kaikkein tärkeimmät asiat: hyvin kirjoitettu tarina kiinnostavilla hahmoilla, joiden puolesta jännittäisi vaarallisen tehtävän aikana.

Nyt kerronta sakkaa, vaikka samalla leffa myös kiirehtii, pitääkseen kestonsa vain hitusen yli puolessatoista tunnissa. Ensimmäinen puolituntinen käytetään vain siihen, että Rachel selittää operaation etenemistä. Ritchiemäinen kikkailu on esillä, mutta siitä puuttuu se jokin. Sidin ja Broncon välinen piikittely jää myös puolitiehen ja dialogi on ylipäätään toisinaan oudon kökköä. Isoin ongelma on tapahtumaketjun täysi yhdentekevyys, sekä se, että päähenkilöt ovat liian täydellisiä työssään. Mitään jännitteen tapaista ei pääse syntymään, kun roistoista ei ole vastusta ja hommat ratkeavat kuin leikiten. Hahmojen puolesta ei jaksa myöskään jännittää siksi, että ei heistä tiedä mitään, joten miksi heidän kohtaloistaan piittaisi. Loppusuora tarjoaa sentään hetkittäin tyylikkäästi tehtyä toimintaa, mutta eipä se tunnu miltään. In the Grey - Miljardikeikka katoaa mielestä yhtä äkillisesti kuin se tuntuu päättyvän ja harmillisesti leffa vajoaa Ritchien heikoimpien rainojen joukkoon.

Ailahtelevaa leikkausta lukuun ottamatta In the Grey - Miljardikeikka on sentään teknisesti ihan pätevä. Elokuvasta löytyy oivallista kameratyöskentelyä, lavasteet ovat mainiot ja puvustus on varsin tyylikästä. Maskeeraukset jäävät aika lapsiystävällisiksi, eli mistään verikekkereistä ei ole tietoa edes silloin, kun aseet otetaan vihdoin käyttöön. Tehosteet ajavat asiansa, joskin on selvää, mitkä räjähdykset on tehty oikeasti ja mitkä tietokoneella. Äänimaailma on osaavasti rakennettu, säveltäjä Christopher Bensteadin yrittäessä parhaansa mukaan luoda edes hieman jännitettä musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

In the Grey, Yhdysvallat, 2026, Black Bear International, C2 Motion Picture Group, Toff Guy Films, Yellow Camel Studios

The Bride! (2026) - elokuva-arvostelu

THE BRIDE!

Ohjaus: Maggie Gyllenhaal

Näyttelijät: Jessie Buckley, Christian Bale, Annette Bening, Peter Sarsgaard, Penélope Cruz, John Magaro, Matthew Maher, Zlatko Burić, Jeannie Berlin, Jake Gyllenhaal, Julianne Hough ja Louis Cancelmi

Genre: draama, jännitys, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 16

The Bride! perustuu Mary Shelleyn kirjaan Frankenstein. Uusi Prometheus (Frankenstein; or, The Modern Prometheus) vuodelta 1818. Kirjan pohjalta on tehty jo lukemattomia elokuvasovituksia, joista eräästä, Frankensteinin morsiamesta (The Bride of Frankenstein - 1935) Maggie Gyllenhaal piti paljon. Vuonna 2023 uutisoitiin, että Gyllenhaal tekisi elokuvasta uudelleenfilmatisoinnin Netflixille, mutta erimielisyyksien takia Netflix jätti projektin ja Warner Bros. Pictures tarttui siihen tammikuussa 2024. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden maaliskuussa ja alun perin The Briden oli tarkoitus saapua teattereihin jo syyskuussa 2025, mutta vasta nyt se on saanut ensi-iltansa puolen vuoden viivästyksen jälkeen. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä positiivisin fiiliksin lupaavien trailereiden ja näyttelijöiden vuoksi. Muiden kiireiden takia minulta kesti kuitenkin muutama päivä, ennen kuin ehdin vihdoin katsoa The Briden.

Vuonna 1936 mafiapiireissä pyörivä Ida kuolee ja hänet haudataan. Kuolema ei ole kuitenkaan lopullinen, kun hänen ruumiinsa herätetään takaisin eloon, morsiameksi yksinäisyyteensä kyllästyneelle Frankensteinin hirviölle.

Parhaillaan käynnissä olevan palkintokauden ykkösnaisnimi Jessie Buckley näyttelee Idaa, joka on joutunut huonoon seuraan, nimittäin chicagolaisten mafiosojen matkaan. Kun erään ravintolaillallisen aikana itse Mary Shelleyn henki riivaa Idan ja saa tämän vuotamaan kaikkien kuullen mafiapomo Lupinon (Zlatko Burić) likaisia salaisuuksia, naisesta päätetään hankkiutua eroon. Ida kuolee, muttei kauaksi aikaa, kun hänet herätetään henkiin morsiameksi Frankenstenin hirviölle, tai ihan vain "Frankille" (Christian Bale), joka on lopen kyllästynyt yli satavuotiseen yksinäisyyteensä. Nainen, joka on nyt sekoitus Idaa, Mary Shelleytä ja morsianta, ei kuitenkaan noin vain taivu kenenkään rakkaaksi, vaan aloittaa oman itsensälöytämisprosessin. Morsian on onnistuneesti nykyaikaistettu hahmo ja Buckleyn heittäytymistä rooliin on vaikea olla ihailematta. Hän vetää jokaisen kohtauksen täysillä ja tulkitsee hyvin hahmonsa pirstaloitunutta mieltä. Bale on myös tuttuun tapaansa mainio Frankina, jota käy nopeasti sääliksi, kun hän avautuu tuskastaan. Kaikki näkevät hänessä vain hurjan hirviön ja ainoa lämmin ihmiskontakti tähän mennessä on ollut kättely.

     Elokuvassa nähdään myös Annette Bening Frankia auttavana tohtori Euphroniouksena ja Jeannie Berlin tämän assistenttina Gretana, John Magaro ja Matthew Maher Lupinon kätyreinä Clydenä ja Jamesina, ohjaaja Gyllenhaalin mies Peter Sarsgaard ja Penélope Cruz rikosetsivinä Wilesina ja Malloyna, sekä ohjaajan veli Jake Gyllenhaal Frankin fanittamana näyttelijänä Ronnie Reedinä. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, mutta he jäävät auttamatta villien Buckleyn ja Balen varjoon.

Vaikka olinkin odottanut The Bride! -elokuvan näkemistä, olin silti aika varautunut, kun vihdoin kävin katsomassa sen, sillä reaktiot leffaa kohtaan ovat olleet niin voimakkaan jakautuneet. Toiset haukkuvat elokuvaa lyttyyn ja kutsuvat sitä karmeaksi fiaskoksi, toiset taas ylistävät leffaa väärinymmärrettynä mestariteoksena. No, kuten usein käy leffojen kohdalla, jotka polarisoivat katsojiaan näin vahvasti, minä jäin The Briden kohdalla johonkin siihen puolitiehen. Ei elokuva mielestäni mikään kaamea pohjanoteeraus ollut, mutten myöskään nähnyt siinä mitään ällistyttävän erinomaista. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi jotkut ihastuvat näkemäänsä ja miksi jotkut muut taas saattavat lähteä kävelemään ulos salista kesken leffan.

The Bride! on nimittäin anteeksipyytelemättömästi omanlaisensa teos, josta löytyy voimakasta feminististä "haista paska patriarkaatti!" -asennetta, vähät muiden mielipiteistä välittävää punk-henkeä, sekä räiskyviä tanssinumeroita. Mikään leffassa ei ole hienovaraista ja tiettyjä puolia oikein hierotaan katsojan naamaan. Elokuvassa on kuitenkin vinksahtanutta vetovoimaa ja olin kiinnostunut näkemään, mihin suuntaan tämä tarina lähtee kulkemaan. Toisinaan leffa on hauska, toisinaan hieman jännittävä, toisinaan herkkä ja toisinaan jopa brutaali. Morsiamen ja Frankin matka on mainiota seurattavaa, mutta sitten taas etsivien ja gangstereiden osiot jäävät hieman puolitiehen ja saavat leffan ajoittain jopa laahaamaan. Tiettyjen vahvuuksiensa ja heikkouksiensa yhteentörmäyksestä syntyy mielenkiintoinen, joskin epätasainen tulkinta Shelleyn tutun tarinan pohjalta.

Maggie Gyllenhaal näyttää kykynsä ohjaajana ja hän saa aikaiseksi sopivan roihuavia kohtauksia ja näyttelijäsuorituksia. Gyllenhaalin teksti jättää kuitenkin ajoittain toivomisen varaa. Hän pohtii hyvin oman minuuden löytämistä naisen näkökulmasta, mutta kerronta ja sivujuonikuviot ajoittain töksähtelevät. Itse myös kyllästyin jossain kohtaa Mary Shelleyn riivaaman morsiamen tapaan hokea synonyymeja eri sanoista. Se alkoi nopeasti tuntua teennäisen muka-nokkelalta. On kuitenkin ihan vekkulia, että leffa ei koskaan selitä, kuinka siinä voi samaan aikaan esiintyä sekä Frankensteinin kirjoittaja Mary Shelley, että itse Frankensteinin hirviö.

Teknisesti The Bride! on pääasiassa mainio. Elokuva on hyvin kuvattu ja tyylikkäästi valaistu. Lavasteet ovat upeat, asut mainiot ja olen yllättynyt, jos maskeeraustiimi ei saa ehdokkuutta ensi vuoden Oscar-gaalassa, sillä etenkin Frankin pärstä on huikeasti toteutettu. Tehosteet näyttävät vakuuttavilta ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Hildur Guðnadóttirin säveltämiä musiikkeja myöten. Parasta musiikillisesti on kuitenkin lopputekstien aikana soiva Bobby "Boris" Pickettin Monster Mash.

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtaus. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Bride!, Yhdysvallat, 2026, Warner Bros., First Love Films, In The Current Company

Arvostelu: Nightcrawler (2014)

NIGHTCRAWLER

Ohjaus: Dan Gilroy

Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Rene Russo, Riz Ahmed, Bill Paxton, Kevin Rahm, Michael Hyatt ja Ann Cusack

Genre: rikos, jännitys

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 16

Nightcrawler on Jake Gyllenhaalin tähdittämä psykologinen trilleri. Elokuvantekijä Tony Gilroyn pikkuveli Dan Gilroy työsti 1980-luvulla alun perin elokuvaa valokuvaaja Weegeestä, mutta kun hänestä tehtiin elokuva Paljastava silmä (The Public Eye - 1992), Gilroy hylkäsi ideansa. Muutettuaan pari vuotta myöhemmin Los Angelesiin, Gilroy huomasi, että rikoksista uutisoiminen yleistyi ja ne saivat merkittävämpiä paikkoja uutislähetyksissä. Pohdittuaan, kuka lähetyksiin kuvaa videoita erilaisista tragedioista, Gilroy ryhtyi kirjoittamaan tekstiä tällaisesta henkilöstä. Isoveljensä Tonyn avulla Gilroy sai kerättyä työryhmän ja rahoituksen, sekä sai näyttelijä Jake Gyllenhaalin innostumaan tähdittämään leffaa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2013 ja vuoden 2014 Cannesin elokuvajuhlilla siitä esitettiin keskeneräinen versio studioille, jotka ryhtyivät taistelemaan siitä, kuka saisi elokuvan itselleen. Lopulta Open Road Films voitti kisan ja Nightcrawler sai maailmanensi-iltansa 5. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli hitti pieneen budjettiinsa verrattuna, minkä lisäksi se keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Se sai myös muun muassa parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden, paras miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä parhaan miespääosan, naispääosan, käsikirjoituksen ja leikkauksen BAFTA-ehdokkuudet. Itse katsoin Nightcrawlerin vasta vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin siitä todella paljon. Olen kerran katsonut sen uudestaan ja nyt kun huomasin Nightcrawlerin täyttävän kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Huijari ja varas Lou Bloom keksii keinon lyödä rahoiksi: hän ryhtyy kuvaamaan murhia, onnettomuuksia ja muita kauheuksia ja myymään videoitaan uutisiin. Kun Lou innostuu työstään, raja sivustakatsojan ja rikoksiin osallistumisen välillä häilyy.

Pääroolissa Lou Bloomina nähdään Jake Gyllenhaal, joka tekee Nightcrawlerissa kenties koko uransa parhaan roolisuorituksensa. On suorastaan vääryys, ettei hän saanut edes ehdokkuutta parhaasta miespääosasta seuraavan vuoden Oscar-gaalassa. Gyllenhaal tulkitsee häikäisevän vakuuttavasti huijaria ja varasta, joka keksii erikoisen ja ehkä jopa epäeettisen tavan tienata rahaa. Lou pyrkii pääsemään ajoissa erilaisille rikospaikoille ja kuvaamaan niistä materiaalia, jonka hän myy uutiskanavalle. Mitä hurjempi tapaus ja mitä parempaa kuvaa hän siitä saa, sitä enemmän hänelle maksetaan. Gyllenhaal on samanaikaisesti karismaattinen ja koukuttavan viekas, mutta myös karmiva ja luotaantyöntävä. Hänen puhetapansa, äänensä, ilmeensä ja eleensä ovat kaikki tarkoin harkittuja, mitkä tekevät Lousta laskelmoivan käärmeen, joka on jatkuvasti edellä muita. Hän muuttuu yhä vain lierommaksi leffan edetessä, tehdessään kaikkensa ollakseen paras alallaan - vaikka sitten toimimalla itse rikollisesti. Hullunkiilto Gyllenhaalin silmissä kirkastuu ja elokuvan loppupäässä on hyvin vaikeaa enää olla hänen puolellaan.

     Elokuvassa nähdään myös Bill Paxton Loulle työidean antavana Joena, Rene Russo televisiokanava KWLA:lla työskentelevänä Ninana, Riz Ahmed Loun apurina Rickinä, sekä Michael Hyatt etsivä Frontierina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mainiosti, mutta Nightcrawler on puhtaasti Gyllenhaalin show. Sivuhahmot auttavat katsojaa pysymään Loun kannattajina, sillä eipä muistakaan henkilöistä löydy mitään moraalisen puhtoisuuden esikuvia.

Dan Gilroy oli aiemmin toiminut vain käsikirjoittajana muun muassa elokuvissa Real Steel (2011) ja Medusan perintö (The Bourne Legacy - 2012), jotka eivät kumpikaan ole kovin ihmeellisiä teoksia. Nightcrawlerista kuitenkin huokuu Gilroyn todellinen intohimo ideaansa kohtaan ja onkin hyvä, että hän päätti myös ohjata elokuvan. Miehen ensikertalaisuutta ohjaajan penkillä ei huomaa lainkaan, vaan Gilroy on osunut kultasuoneen heti ensimmäisellä filmillään. Nightcrawler on erinomainen teos, joka kertoo todella vangitsevan tarinan kierosta miehestä ja jolla on paljon sanottavanaan uutisista - uutisten agendoista, epäeettisistä hävyttömyyksistä ja uutisten ja niiden katsojien tai lukijoiden välisestä suhteesta. Kuinka kansan kiinnostus väkivaltaa ja onnettomuuksia kohtaan johtaa yhä vain hirvittävämpien uutisten nostamiseen paraatipaikalle. Katsojalukuja kalastelevat uutiskanavat eivät vaikuta olevan oikeasti kiinnostuneita siitä, millaisia hirveyksiä tapahtuu, vaan ne vaikuttavat jopa toivovan niitä tapahtuvaksi, sillä kaikista graafisimmat jutut takaavat isoimmat rahat.

Elokuva onkin todella väkevä kuvaus moraalittomuudesta, mitä tutkitaan monin eri tavoin. Loun moraalittomuus käy nopeasti selväksi. Hän ryöstää materiaaleja myydäkseen niitä rakennusfirmalle. Hän varastaa polkupyörän, vaihtaakseen sen videokameraan. Ja niin edelleen. Pahinta on kuitenkin se, ettei Louta vaikuta kiinnostavan yhtään, mitä vaikkapa ampumavälikohtauksen uhrille käy. Hänen edessään joku voi tehdä kuolemaa ja Louta kiinnostaa vain tapahtuman taltioimisesta saatavat rahat. Hän ei tee elettäkään kuolevan auttamiseksi. Samalla elokuva haastaa tehokkaasti katsojaansa. Jostain kumman syystä katsoja pysyttelee Loun puolella. Kun poliisit saapuvat koputtelemaan ovea, Loun puuhien muuttuessa hämärämmiksi, jostain syystä katsoja haluaa nähdä miehen kieroilevan itse ulos tilanteesta ehjin nahoin, vaikka takaraivossa jyskyttääkin ajatus siitä, että Lou kuuluisi telkien taakse. Myös pakkomielteisyyttä, manipuloivaa käytöstä ja yksinäisyyttä kuvataan onnistuneesti. Kaikin tavoin Nightcrawler on erinomainen katsaus ihmisen psyykeen. Se pitää todella tiukasti kiinni sanattomaksi jättävään lopetukseensa asti. Upea filmi!

Dan Gilroyn ohjaus on todella väkevää läpi elokuvan. Hän rakentaa tunnelmaa tehokkaasti, yhdistellen psykologista trilleriä ja draamaa synkkään komediaan. Käsikirjoituksessaan hän kehittää esimerkillisesti hahmojaan ja hänen kirjoittamansa repliikit Loulle hipovat täydellisyyttä. Nightcrawler on myös visuaalisesti komea tapaus. Se on todella tyylikkäästi kuvattu ja Los Angelesin yölliset kadut näyttävät upeilta pitkin leffaa. Danin veljen John Gilroyn leikkaus on taitavaa ja kahden tunnin kesto kulkee vauhdilla. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja James Newton Howard tuo vahvan lisän tunnelmaan säveltämillään musiikeilla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nightcrawler, 2014, Bold Films, Sierra / Affinity, Nightcrawler

Arvostelu: Guy Ritchie's The Covenant (2023)

GUY RITCHIE'S THE COVENANT

Ohjaus: Guy Ritchie

Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Dar Salim, Sean Sagar, Jason Wong, Rhys Yates, Christian Ochoa Lavernia, Bobby Schofield, Jonny Lee Miller, Alexander Ludwig, Emily Beecham ja Antony Starr

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 16

Guy Ritchie's The Covenant on Guy Ritchien ohjaama toimintaelokuva. Ritchie ryhtyi 2020-luvun alussa työstämään Afganistanin sotaan sijoittuvaa elokuvaa, joka kulki aluksi nimellä "The Interpreter". Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja loppuvuodesta nimi vaihtui "The Covenantiksi". Elokuvan pelättiin kuitenkin sekoittuvan nimensä takia Renny Harlinin The Covenant -leffan (2006) kanssa ja niinpä filmi päätettiin lopulta julkaista nimellä Guy Ritchie's The Covenant. Yhdysvalloissa elokuva saapui teattereihin viime keväänä ja Suomessa se julkaistiin suoraan Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelun kautta myöhemmin kesällä. Minua kiinnostaa aina, kun Ritchie julkaisee uuden elokuvan ja harmittelin, ettei leffaa julkaistu Suomen teattereissa. Kun Guy Ritchie's The Covenant saapui vihdoin Prime Videoon, katsoin sen eräänä viikonloppuna.

Maaliskuussa 2018 Afganistanissa ylikersantti John Kinley suorittaa viimeistä komennustaan. Kun erään tehtävän aikana hänen tiiminsä kimppuun hyökätään, vain Kinley ja afgaanitulkki Ahmed jäävät henkiin ja alkaa kiivas selviytymistaistelu takaisin amerikkalaisten tukikohtaan.

Jake Gyllenhaal näyttelee ylikersantti John Kinleytä, joka on palvellut Yhdysvaltojen armeijan leivissä Afganistanissa jo yli vuosikymmenen. Kinleyllä on jäljellä enää viimeisen komennuksen loppusuora, mutta pääsy takaisin kotiin vaimon (Emily Beechum) luokse muodostuu todelliseksi kamppailuksi, kun Kinleyn tiimi, Jizzy (Sean Sagar), J. J. (Jason Wong), Tom Cat (Rhys Yates), Chow Chow (Christian Ochoa Lavernia) ja Kersher (Bobby Schofield) joutuvat talibanien hyökkäyksen kohteeksi kilometrien päässä tukikohdasta. Gyllenhaal on odotetusti hyvässä vedossa pääroolissa ylikersanttina, joka todella vaikuttaa siltä, että hän on ehtinyt palvelusvuosiensa aikana näkemään paljon. Gyllenhaal vakuuttaa myös toimintakohtauksissa.

     Dar Salim taas esittää Ahmedia, afgaanimiestä, jonka Kinleyn joukko pestaa tulkikseen tehtävänsä ajaksi ja josta muodostuu Kinleyn ainoa apu yrityksessä palata takaisin turvaan. Salim on myös mainio valinta rooliinsa, päästessään yhdessä kohtaa jopa varastamaan valokeilan pidemmäksi aikaa Gyllenhaalilta. Kinleyn ja Ahmedin välille muodostuva toveruus on yksi filmin voimavaroista ja Gyllenhaalin ja Salimin kemiat kohtaavat hyvin. Myös sivunäyttelijät suoriutuvat kelvollisesti osistaan ja aiemmin mainittujen lisäksi elokuvassa käyvät kääntymässä myös Viikingit-sarjasta (Vikings - 2013-2020) tuttu Alexander Ludwig ja The Boys -sarjasta (2019-) tuttu Antony Starr.

Vaikka Guy Ritchie's The Covenant sijoittuukin todelliseen sotaan, ei se perustu suoraan mihinkään tositapahtumaan, vaan Kinleyn ja Ahmedin selviytymistaistelu on puhtaasti fiktiivinen kertomus. Se kuitenkin pohjaa osittain totuuteen, sillä monet afgaanit ryhtyivät auttamaan amerikkalaisia siinä toivossa, että saisivat siten viisumin ja pois maasta, pakoon talibaneja. Tämä lupaus jäi Yhdysvaltojen osalta useampaan otteeseen pitämättä ja maan vedettyä sotilaansa Afganistanista, useat paikalliset jäivät vailla turvaa, leimattuina maanpettureiksi talibanien silmissä. Näistä lähtökohdista on rakennettu kiinnostava ja erittäin mainio toimintaelokuva, joka pitää tehokkaasti mukanaan läpi kahden tunnin kestonsa.

Elokuva rakentaa alkupäässään hyvin pääkaksikkoaan, sekä pientä konfliktia heidän ympärilleen, sillä Kinley ei täysin luota Ahmediin. Kun heidän operaationsa epäonnistuu ja kaksikko lähtee yrittämään uskaliasta pakoa takaisin amerikkalaistukikohtaan, miesten on pakko luottaa toisiinsa onnistuakseen. Leffa työstääkin heidän välejään onnistuneesti, samalla kun tunnelma tiivistyy ja meno käy kaiken aikaa jännittävämmäksi. Toimintakohtaukset ovat napakoita ja paikoin jopa brutaaleja. Melkeinpä parasta antia ovat pienet hetket, joiden aikana vastapuolten edustajat pohtivat jännittäen, kuinka toimisivat kohdatessaan. Voisiko hahmojen väliltä löytyä potentiaalia liittoon, vai onko toinen parempi ampua ennen kuin tämä mahdollisesti ampuu sinut? Elokuvan toinen puolisko ei ole ihan yhtä vahva ja vangitseva kuin ensimmäinen, mutta filmi vie silti kertomuksensa toimivasti, joskin ihan lopussa turhan helposti päätökseensä.

Ottaen huomioon, että elokuva on suorastaan nimetty "Guy Ritchien The Covenantiksi", elokuva tuntuu yllättävän vähän Guy Ritchien leffalta. Veijarimaisesta tyylistään ja aina sanavalmiista hahmoistaan tunnettu Ritchie pysyy todella maltillisena läpi elokuvan ja miehen kädenjälki näkyy oikeastaan vain, kun joitain armeijan termistöjä selitetään pikaisesti ruudulla näkyvin tekstein. Epäritchiemäisyys ei kuitenkaan ole automaattisesti huono asia Ritchien elokuvassa, vaan ohjaaja osoittaa osaavansa muutakin kuin tutut maneerinsa. Eipä hänen tavanomainen pilke silmäkulmassa -tekotapansa edes sopisi näin vakavaan aiheeseen. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu ja Afganistanin virkaa toimittavan Espanjan upeita maisemia tapittaa enemmän kuin mielellään. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraukset paikoin rujon veriset. Rust-elokuvan kuvauksissa tapahtuneen ampumaonnettomuuden jälkeen Ritchie vaati, ettei The Covenantin kuvauksissa käytettäisi oikeita aseita ja kaikki kivääreistä pistooleihin ovat mahdollisimman aidon näköisiä kuulapyssyjä tai vastaavia. Digitehosteet ovat silmiinpistävät, mutta äänimaailma jytisee toimivasti ja Christopher Bensteadin musiikit säestävät menoa hyvin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Guy Ritchie's The Covenant, 2023, Fresco Film Services, STX Films, Toff Guy Films

Arvostelu: Road House (2024)

ROAD HOUSE

Ohjaus: Doug Liman

Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Daniela Melchior, Jessica Williams, Billy Magnussen, Conor McGregor, Austin Post, B.K. Cannon, Dominique Columbus, Joaquim de Almeida, Hannah Lanier, JD Pardo, Arturo Castro, Darren Barnet ja Post Malone

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 1 minuuttia

Ikäraja: 16

Road House on uudelleenfilmatisointi Patrick Swayzen tähdittämästä toimintaelokuvasta Road House - kuuma kapakka (Road House) vuodelta 1989. Jo kymmenen vuotta sitten uudelleenfilmatisoinnin suunnittelu käynnistyi Metro-Goldwyn-Mayerin toimesta. Alun perin Michael Stokes työsti käsikirjoituksen ja Rob Cohen palkattiin ohjaajaksi, mutta kumpikin jätti projektin ja Nick Cassavetes korvasi heidät. Päärooliin valittiin showpainija Ronda Rousey, mutta vuosien varrella suunnitelmat muuttuivat ja tilalle otettiin Jake Gyllenhaal. Doug Liman korvasi Cassavetesin ohjaajana ja käsikirjoitusta työstettiin uudestaan ensin Anthony Bagarozzin ja Chuck Mondryn ja sitten Sheldon Turnerin toimesta. Projekti jäi hetkeksi jäihin, kun Amazon osti MGM-studion, mutta yhtiö oli kiinnostunut jatkamaan elokuvan kanssa ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022. Nyt Road House on julkaistu suoraan Amazon Prime Video -suoratoistopalvelussa, ohjaaja Doug Limanin närkästykseksi, jonka mukaan elokuvalle luvattiin teatterilevitys. Itse katsoin Swayzen tähdittämän alkuperäisleffan vasta nyt alkuvuodesta, odotellessani uutta versiota. Pidin siitä yllättävän paljon, mutten pahemmin innostunut uudelleenfilmatisoinnin näkemisestä. Päätin silti katsoa uuden Road Housen heti sen julkaisuviikonloppuna.

Entinen UFC-ottelija Elwood Dalton saa pestin Floridan Glass Keyssä sijaitsevan pienen tienvarsibaarin uutena portsarina, rauhoittaakseen toistuvasti tappeluiksi muuttuvat illanvietot.

Jake Gyllenhaal hyppää Patrick Swayzen saappaisiin uutena Elwood Daltonina, kenties maailman parhaana portsarina. Dalton on muuten hyvin samanlainen itsevarma ja lahjakas tyyppi, millaisena hänet voi muistaa alkuperäisestä kasariklassikosta, mutta hänelle on kuitenkin kirjoitettu uutta taustatarinaa miehen UFC-ottelijataustan kautta, jolla selitetään hänen taitojaan turpaan vetämisessä. Kuten arvata saattaa, Gyllenhaal on elokuvan parasta antia. Hän istuu täydellisesti virnuilevaksi mieheksi, joka ei vähästä hätkähdä ja joka pistää kaikkensa peliin tehdäkseen tällä kertaa ihan vain Road Houseksi nimetystä tienvarsibaarista kunniallisen menomestan. Gyllenhaal on myös uskottava, kun häneltä vaaditaan toimintaa.

     Elokuvassa nähdään myös Jessica Williams Road Housea pyörittävänä Frankiena, Lukas Cage, B.K. Cannon ja Dominique Columbus Road Housessa työskentelevinä Billynä, Laurana ja Reefinä, Hannah Lanier läheisessä kirjakaupassa työskentelevänä Charliena, Daniela Melchior sairaanhoitaja Ellienä, Joaquim de Almeida seriffi Big Dickinä, Billy Magnussen Glass Keytä otteessaan pitävänä rikkaana rikollispomo Ben Brandtina, JD Pardo, Arturo Castro ja Darren Barnet tämän kätyreinä, sekä vapaaottelija Conor McGregor ensimmäisessä elokuvaroolissaan Knoxina, joka saapuu paikalle, tavoitteenaan pistää Dalton lihoiksi. McGregor on ulkoisesti hyvä valinta Daltonin pahimmaksi vastukseksi, mutta miehen näyttelijätyö on vaivaannuttavan huonoa yliampuvuudessaan. Myöskään Magnussen ei vakuuta omassa osassaan pahiksena. Melchior on muuten mainio, mutta hänen ja Gyllenhaalin väliltä ei löydy kemiaa pakollista romanssia varten. Muut sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa passelisti.

Uusi Road House osoittautui yllättävänkin kelvolliseksi uudelleenfilmatisoinniksi Swayzen hittileffasta. Ei uusi versio samalle tasolle yllä ja siitä löytyy kyllä vikansa, lähtien heikosta pahiskattauksesta. Kun alkuperäiselokuvassa paha Brad Wesley piti koko aluetta hyppysissään ja herätti pelkoa ihmisissä, tästä ei samaa löydy. Roistojen suorittamat vandalismit muualla kuin Road Housessa tuntuvat enemmän jälkimietteeltä, ujutettuna lähinnä taustalle pikaisesti parissa kohtaa. Lisäksi vaikka toisaalta tällainen rantabaari sopii Floridaan paremmin, alkuperäisleffan synkässä ja nuhjuisessa räkäläkapakassa oli huomattavasti enemmän tunnelmaa.

Vikoineenkin uusi Road House on ihan viihdyttävä toimintaelokuva, pääasiassa Jake Gyllenhaalin ansiosta. On kiva, etteivät tekijät lähteneet suoraan kopioimaan lähdeteosta kohtauksesta toiseen ja uudesta versiosta onkin karsittu hahmoja ja muutettu tilanteita - jälkimmäistä tapahtuu yhä vain reippaammin, mitä pidemmälle elokuva etenee. Perustarina on toki yhä tallella ja on jälleen mielenkiintoista, sekä paikoin aika hauskaakin seurata, kun Dalton ryhtyy pistämään Road Housen asioita kuntoon. Usein tämä johtaa fyysisiin mittelyihin ja toiminnannälkäisiä elokuvan luulisi tyydyttävän. Vaikka ajoittain sekaan mahtuukin kummilla kamerakikkailuilla höystettyjä mätkimisiä, tappelut ovat mainion tylyjä ja verisiä, erityisesti lopputaistelussa Daltonin ja Knoxin välillä.

Muutaman mutkan jälkeen ohjaajaksi päätyi Doug Liman, joka on varsin äänekkäästi ilmaissut tyytymättömyyttään siitä, ettei uusi Road House saanut elokuvateatterilevitystä, vaan se pistettiin suoraan striimattavaksi. Liman onnistuu hommassaan pääasiassa menevästi, rakentaen letkeää ilmapiiriä ja tarjoten brutaalia turpaanvetoa. Hänen ongelmakseen muodostuu useaan kertaan pyöritelty, mutta silti hieman raakileeksi jäävä käsikirjoitus, jossa esimerkiksi Daltonin ja Ellien välille muodostuu romanssi ilman sen kummempaa rakentelua. Road House on ihan hyvin kuvattu, joskin ajoittain villi kameranpyörittely ei ole yhtään niin siisti tehokeino kuin tekijät ovat tainneet olettaa. Leikkaus kaipaisi pientä tiivistämistä. Lavasteet ja asut ovat oivat ja maskeeraajat ovat saaneet aikaiseksi varsin häijyjä jälkiä leffan loppupäässä. Erikoistehosteet jättävät toivomisen varaa, mutta äänimaailma sentään jylisee mukavasti. Christophe Beckin säveltämät musiikit jäävät aika yhdentekeväksi jumputukseksi ja musiikeista parhaiten mieleen jää parikin kertaa soiva heikko instrumentaalicover Metallican rautaisesta Enter Sandman -kappaleesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of Road House 2024 www.press.amazonstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Road House, 2024, Metro-Goldwyn-Mayer, Silver Pictures, BCD Travel, Studio Concierge

Arvostelu: Enemy (2013)

ENEMY

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Mélanie Laurent, Sarah Gadon, Isabella Rossellini, Kedar Brown, Darryl Dinn ja Joshua Peace

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Enemy perustuu José Saramagon kirjaan The Double (O Homem Duplicado) vuodelta 2002. Kanadalainen elokuvaohjaaja Denis Villeneuve kiinnostui kirjasta ja halusi tehdä siitä elokuvasovituksen. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2012 ja lopulta Enemy sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten ja jo yhdeksän päivää Villeneuven edellisen elokuvan, Vangittujen (Prisoners - 2013) saatua ensi-iltansa! Kriitikot kehuivat elokuvaa, mutta se menestyi todella kehnosti, tienaten maailmanlaajuisesti vain kolme miljoonaa dollaria. Itse katsoin Enemyn joitain vuosia sitten, kun se tuli Netflixissä vastaan ja kiinnostuin sen juonikuvauksesta. Ensikatselulla pidin leffaa lähinnä vain hämmentävänä, enkä oikein tiennyt, mitä mieltä olla siitä. Vuosien varrella olen päätynyt silloin tällöin lukemaan ja katsomaan erilaisia teorioita ja analyyseja filmistä, ja kun huomasin Enemyn täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin heti katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Työkaverinsa suosituksesta elämäänsä kyllästynyt historianopettaja Adam Bell katsoo elokuvan ja huomaa yhden näyttelijöistä olevan Adamin ilmetty kaksoisolento. Adamille muodostuu pakkomielle selvittää, kuka tämä näyttelijä oikein on?

Jake Gyllenhaal näyttelee Adam Belliä, historianopettajaa, joka on lopen kyllästynyt itseään toistavaan elämäänsä. Ei siis ihme, että kun hän erästä leffaa katsoessaan bongaa taustalta täysin itseään muistuttavan näyttelijän, hän haluaa saada kaiken selville tästä miehestä. Kuten voikin tämän pohjalta odottaa, Gyllenhaal tekee elokuvassa tuplaroolin, esittäen myös Anthony Clairea, näyttelijää, josta Adam saa pakkomielteen. Gyllenhaal on kummassakin roolissa erinomainen, osoittaen olleensa nappivalinta filmiin. Hän tekee Adamista ja Anthonysta onnistuneen erilaiset persoonat ja tartuttaa katsojaankin vimman selvittää kaksoisolennon mysteeriä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Mélanie Laurent Adamin tyttöystävänä Maryna ja Sarah Gadon Anthonyn raskaana olevana vaimona Heleninä, sekä Joshua Peace pikkuroolissa Adamin työkaverina, joka suosittelee häntä katsomaan elokuvan, jossa Anthony esiintyy. Laurent ja Gadon ovat myös oivallisia rooleissaan, tulkiten hyvin hahmojaan, jotka elokuvan kulkiessa alkavat hämmentyä itsekin näiden kahden miehen samannäköisyydestä.

Vaikka olin viime vuosien aikana lukenut ja katsonut erilaisia analyyseja ja teorioita Enemystä, sekä itse elokuvantekijöiden selitystä siitä, kuinka filmiä pitäisi tulkita, jätti se minut yhä uusintakatselulla hämmentyneeksi ja sanattomaksi. Kyseessä todella on teos, jota pitää sulatella jonkin aikaa ja joka tuskin aukeaa täysin heti ensikatselulla. Lopputekstien alkaessa tunteet voivat olla erittäin ristiriitaiset ja monimutkikkaat. Tästä syystä moni katsoja luultavasti tuomitsee sen nopeasti, mutta samalla moni muu ihastuu näkemäänsä täysin ja käyttää seuraavat päivät keskustellen elokuvasta muiden kanssaintoilijoiden kera. Itse pidin Enemystä nyt huomattavasti enemmän toisella katselulla.

Ihan vain pinnallisesti katsottunakin kyseessä on koukuttava, jännittävä ja vain puolentoista tunnin kestossaan varsin napakka trilleri, jonka mysteeriä on kiehtovaa ryhtyä selvittämään. Elokuvan aikana katsoja ehtiikin pohtia monenlaisia vaihtoehtoja sille, mistä tässä kummallisessa skenaariossa on oikein kyse? Onko homma ihan yksinkertaisesti niin, että maassa nyt vain asuu kaksi täysin samalta näyttävää miestä? Ovatko miehet todellisuudessa identtiset, syntymässä toisiltaan erotetut veljekset? Onko toinen miehistä toisen klooni? Onko toinen miehistä sittenkin pelkkää kuvitelmaa? Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä villimpiä ideoita katsoja voi saada päähänsä. Vaikka elokuva kulkeekin aika hitaasti eteenpäin, tämä kiehtova mysteeri saa leffan kulumaan vauhdilla.

Enemyä ei kuitenkaan voi katsoa vain pinnallisesti, jotta voi olla tyytyväinen näkemäänsä, sillä jos ei kiinnitä huomiota moniin pikkujuttuihin, ei elokuvan mysteeri koskaan ratkea katsojan mielessä. Leffa on täynnä pieniä yksityiskohtia niin visuaalisista puolista yksittäisiin repliikkeihin, jotka auttavat hoksaamaan elokuvan merkitystä. Filmi on myös pullollaan symboliikkaa, alkaen varmasti monia kauhistuttavista otuksista, hämähäkeistä. Enemy ei todellakaan ole unelmaleffa araknofobiaa poteville, sillä yllättäviä hämähäkkihetkiä on useampi ja ne tekevät jo valmiiksi todella painostavasta elokuvasta vielä ahdistavampaa katseltavaa. Elokuva ei ole millään lailla helppoa seurattavaa, mutta kun se vihdoin avautuu, katsojaa odottaa todella palkitseva tunne.

Denis Villeneuven ohjaus on erinomaisen vangitsevaa ja hän saa luotua samanaikaisesti mukaansatempaavan, että epämiellyttävän ilmapiirin filmiinsä. Hän myös saa tarjottua yhden 2000-luvun parhaista äkkisäikäytyksistä ja vieläpä ilman kovaa äänitehostetta - kauhutekijät, ottakaa oppia! Javier Gullónin käsikirjoitus on hienon monisävyinen, eikä päästä katsojaa helpolla. Enemy on myös tekniseltä puoleltaan onnistunut. Se on tyylikkäästi kuvattu ja otoksia vahvistaa voimakkaasti tyylitelty kellertävä värimaailma. Valaisu on kelvollista, joskin jatkuvasti elokuvaa katsoessa ihmettelin, että eikö kukaan filmin hahmoista osaa pistää kattovaloa päälle? Leikkaus on taidokasta, lavasteet oivalliset, asut mainiot ja hämähäkkiefektit karmivan hienot. Äänimaailma on hyvin rakennettu Daniel Bensin ja Saunder Jurriaansin säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Enemy on hieno ja moniulotteinen jännäri, jonka ymmärtäminen täysin saattaa vaatia useammankin katselukerran. Jake Gyllenhaal tekee loistosuorituksen tuplaroolissa opettaja Adam Bellinä ja näyttelijä Anthony Clairena. Katsoja hyppää heti Adamin matkaan, kun tämä yrittää selvittää, miksi miehet näyttävät niin samanlaisilta? Elokuvan varrella mieleen juolahtaa yksi jos toinenkin villi teoria todellisuudesta. Puolentoista tunnin leffa pitää tiukasti mukanaan, vaikka saisikin jatkuvasti hämilleen kummallisuudellaan ja symboliikallaan. Ahdistava ilmapiiri valtaa katsojan ja araknofobiasta kärsiville leffan useat hämähäkkikohtaukset aiheuttavat takuulla voimakkaita puistatuksia. Kaikki johtaa fantastiseen loppukohtaukseen, joka saa katsojan sydämen jättämään yhden jos toisenkin lyönnin välistä ja tuijottamaan sitten lopputekstejä pöllämystyneenä, että mitähän kummaa tulikaan juuri nähtyä? Denis Villeneuven ohjaus on väkevää, Javier Gullónin käsikirjoitus on kiehtova ja visuaalisesti filmi on tyylikäs. Enemyä on vaikea suositella sen vaikean luonteensa takia, mutta jos tykkäät hitaasti avautuvista elokuvista, joita pitää todella pohtia, tämä teos toimii takuulla. Kymmenvuotisjuhla on hyvä syy katsoa Enemy vihdoin, jos se on jäänyt näkemättä tai vaikkapa antaa sille uusi mahdollisuus, jos se ei aiemmin oikein iskenyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Enemy, 2013, Pathé, Entertainment One, Rhombus Media, Roxbury Media, Roxbury, micro_scope, Mecanismo Films, Téléfilm Canada, Instituto de la Cinematografia, Corus Entertainment, Televisión Española, SODEC, Ontario Media Development Corporation

Arvostelu: Vangitut (Prisoners - 2013)

VANGITUT

PRISONERS

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Hugh Jackman, Jake Gyllenhaal, Maria Bello, Viola Davis, Terrence Howard, Paul Dano, Dylan Minnette, Wayne Duvall, Melissa Leo, Zoë Soul, David Dastmalchian, Erin Gerasimovich, Kyla-Drew Simmons ja Len Cariou

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 33 minuuttia

Ikäraja: 16

Prisoners, eli suomalaisittain Vangitut on Hugh Jackmanin ja Jake Gyllenhaalin tähdittämä trilleri. Elokuva lähti liikkeelle Aaron Guzikowskin kirjoittamasta novellista, jonka pohjalta hän ryhtyi rakentamaan täyspitkää elokuvan käsikirjoitusta. Antoine Fuquan oli aluksi tarkoitus ohjata elokuva ja sitten Bryan Singerin, kunnes Denis Villeneuve palkattiin hommaan. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2013 ja lopulta Vangitut sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 30. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta kuvauksesta. Itse katsoin Vangitut vasta vuotta tai paria myöhemmin vuokralta ja pidin sitä erittäin hyvänä jännärinä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Kun Keller Doverin nuori tytär ystävineen siepataan, eikä poliisi tunnu tekevän tarpeeksi heidän löytämiseksi, Keller päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja löytää lapsensa hinnalla millä hyvänsä.

Hugh Jackman näyttelee Keller Doveria, perheenisää, jonka pieni tytär Anna (Erin Gerasimovich) siepataan. Jackman tarjoaa elokuvassa yhden uransa upeimmista roolisuorituksista, tulkiten todella vaikuttavasti hahmonsa yhä vain suuremmaksi kasvavaa epätoivoa. Jo X-Men -elokuvissa (2000-) Jackman esitteli kykyjään raivota kameran edessä ja Vangituissa hän vie tämän uudelle tasolle. Jackman uhkuu karismaa ja vimmaa, erityisesti kun Keller päättää hoitaa etsintäoperaation itse. Katsojana hyppää heti Kellerin mukaan etsintäretkelle, haluten yhtä tarmokkaasti löytää niin Annan kuin syyllisen. Keller-isän ja Anna-tyttären lisäksi Doverin perheeseen kuuluvat Grace-äiti (Maria Bello) ja Ralph-poika (Dylan Minnette). Bello ja Minnette ovat myös hyviä osissaan, tuoden esille muita tapoja käsitellä tällaisen kauhuskenaarion tuottamia tuskaisia tunteita.

     Elokuvassa nähdään myös Viola Davis ja Terrence Howard Doverien naapuripariskuntana Nancyna ja Franklinina, joiden Joy-tytär (Kyla-Draw Simmons) siepataan yhdessä Annan kanssa, Jake Gyllenhaal tapausta tutkimaan ryhtyvänä etsivä Lokina, sekä mm. Wayne Duvall poliisipäällikkö O'Malleyna, Paul Dano sekavana Alexina, Melissa Leo hänen tätinään Hollyna, Len Cariou pappi Dunnina ja David Dastmalchian kummallisena Bobina. Läpikotaisin näyttelijät tekevät huikeaa työtä. Davis ja Howard tuovat esille surun eri tavalla kuin Jackman ja Bello. Gyllenhaal on kovassa vedossa etsivänä, joka nousee toiseksi päähenkilöksi Kellerin rinnalle. Dano on huikean hyvä vähäsanaisena nuorukaisena, jonka älykkyysosamäärä on jäänyt 10-vuotiaan tasolle.

Jo ensimmäisellä katselukerralla pidin Vangituista todella paljon, mutta nyt toisella katselulla olin täysin mykistynyt sen upeudesta. Minulta ei löydy mitään negatiivista sanottavaa tästä suorastaan mestarillisesti rakennetusta trilleristä, joka hyppää heti itse asiaan ja pitää tiukassa otteessaan läpi kahden ja puolen tunnin kestonsa. Tämä yksi jokaisen vanhemman pahimmista painajaisista on äärimmäisen painostava, usein jopa piinaava jännäri, jonka katselu ei ole aina miellyttävää puuhaa. Silmiä ei kuitenkaan saa irti ruudusta ja katsoja on itse kuin vangittu tapahtumaketjuun. On aivan pakko saada tietää, löytyvätkö tytöt, ovatko he yhä elossa ja kuka heidät sieppasi? Millainen sairas ihminen tekisi jotain tällaista?

Ohjaaja Denis Villeneuven rakentama tunnelma on läpikotaisin fantastinen. Hän ei suostu päästämään katsojaansa helpolla, vaan upottaa tämän aika lailla heti ahdistuksen syvään päätyyn ja vääntää nuppeja yhä isommin kohti kaakkoa leffan edetessä. Tyttäriään etsivien ja kaipaavien vanhempien epätoivo on käsinkosketeltavan todentuntuista, vetäen katsojan täysin hiljaiseksi. On psykologisesti todella kiehtovaa seurata, kuinka eri hahmot käsittelevät tätä katoamista eri tavoin, kuinka tämä tragedia alkaa rikkoa perheitä ja ennen kaikkea, kuinka pitkälle nämä hahmot ovat valmiita menemään saadakseen rakkaansa takaisin. Erityisesti Kellerin toimet alkavat vähitellen muuttumaan kyseenalaisiksi, mutta samalla katsoja pysyy hänen puolellaan.

Erinomainen on myös Aaron Guzikowskin työstämä käsikirjoitus. Vaikka teksti onkin huomattavasti simppelimpi kuin Villeneuven samana vuonna ilmestyneessä Enemy-elokuvassa (2013), jossa esiintyy myös Gyllenhaal, on se omalla tavallaan aikamoinen labyrintti. Sokkeloa ratkoessaan niin hahmojen kuin katsojien pitää kiinnittää huomiota pieniin yksityiskohtiin, jotta totuus tulee ilmi. Erilaiset mutkat matkassa vain lisäävät jännitystä. Tarina seuraa niin Kellerin omatoimisia etsintöjä kuin Lokin virallisia tutkintoja ja vaikka kummatkin kulkevat kohti samaa päämäärää, ovat heidän ideologiansa ja metodinsa niin erilaiset, että he vain vaikeuttavat toistensa työtä. Kaikki johtaa niin tiivistunnelmaiseen finaaliin, että pitkästä aikaa huomasin siirtyneeni lähemmäs televisiota, ollessani niin tiukasti mukana tapahtumissa. Vaikka olin nähnyt Vangitut jo aiemmin, olin unohtanut loppuratkaisun, joten siltä osin tuntui kuin olisin katsonut elokuvaa ensi kertaa.

Vangitut on myös teknisesti huikea. Se on erittäin näyttävästi kuvattu - mitä muuta voikaan odottaa alansa parhaalta, Roger Deakinsilta? Elokuva on täynnä todella tyylikkäitä otoksia, mutta suosikkini ovat erittäin ahdistavat kuvat eräästä hahmosta, joka on vangittuna pienessä kopissa ja hänestä nähdään vain osa kasvoista pienestä reiästä tulevan valon avulla. Jälkitöissä näistä otoksista on tehty varsin ilottomia värimäärittelyllä. Tiettyä ilottomuutta vain lisää elokuvassa tapahtuva jatkuva sade. Lavasteet, asut ja varsinkin maskeeraukset ovat mainiot. Äänimaailma on hienosti rakennettu niin efektejä kuin edesmenneen Jóhann Jóhannssonin säveltämiä tunnelmallisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Vangitut on mestarillinen trilleri, joka suorastaan vangitsee katsojan mukaansa. Jokaisen vanhemman kenties pahimmasta painajaisesta kertova jännäri tiukentaa kaiken aikaa otettaan, tapahtumaketjun eskaloituessa kohti piinaavaa finaaliaan. Kaksi ja puoli tuntia kulkevat kuin siivillä, sillä niin koukuttavasta kertomuksesta on kyse. On todella kiinnostavaa seurata, kuinka eri ihmiset reagoivat tilanteeseen erilaisin tavoin ja kuinka eri keinoin ja moraalein Keller ja etsivä Loki suorittavat tutkintojaan omilla tahoillaan. Palapeli avautuu hiljalleen ja niin hahmot kuin katsojakin janoavat totuutta. Ohjaaja Denis Villeneuve rakentaa epätoivoista ja ahdistavaa ilmapiiriä erinomaisesti ja käsikirjoittaja Aaron Guzikowski pyörittelee pakettia taidokkaasti. Teknisiltä ansioiltaan filmi on vaikuttava Roger Deakinsin kuvausta myöten. Näyttelijäkaarti on mahtavassa vedossa ja päätähtien Hugh Jackmanin ja Jake Gyllenhaalin lisäksi myös Paul Dano tarjoaa hurjan roolisuorituksen. Kaiken kaikkiaan Vangitut on aika lailla täydellinen jännityselokuva, joka onnistuu todella pureutumaan katsojan ihon alle. Sen jälkeen ei voi hetkeen muuta kuin tuijottaa tyhjyyteen ja pohtia katsomaansa, samalla kun yrittää toipua sisällä vellovasta ahdistuksesta. Elokuva on epämiellyttävyydestään huolimatta pakko nähdä uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Prisoners, 2013, Alcon Entertainment, 8:38 Productions, Madhouse Entertainment

Arvostelu: Ihmeellinen maailma (Strange World - 2022)

IHMEELLINEN MAAILMA

STRANGE WORLD

Ohjaus: Don Hall

Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Dennis Quaid, Jaboukie Young-White, Gabrielle Union, Lucy Liu, Karan Soni, Alan Tudyk, Adelina Anthony, Abraham Benrubi, Jonathan Melo, Nik Dodani ja Francesca Reale

Genre: animaatio, seikkailu, scifi

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 7

Strange World, eli suomalaisittain Ihmeellinen maailma on Walt Disney -yhtiön uusi animaatioelokuva. 1900-luvun alun pulp-lehdistä innostuneet Don Hall ja Qui Nguyen ryhtyivät työstämään seikkailutarinaa, josta yhtiö kiinnostui ja tekoprosessi käynnistyi. Näyttelijät äänittivät repliikkinsä, samalla kun animointi alkoi. Nyt Ihmeellinen maailma on saapunut elokuvateattereihin vailla oikein minkäännäköistä mainostusta ja näyttäisikin jo nyt siltä, että kyseessä on yksi Disneyn isoimmista taloudellisista flopeista vuosiin. Itse pidän studion animaatioista, etenkin kun ne ovat uusia ja alkuperäisiä ideoita, eivätkä jatko-osia tai uudelleenkierrätyksiä studion vanhemmista projekteista. Kävinkin kiinnostuneena katsomassa Ihmeellisen maailman sen ensi-iltaviikonloppuna, tietämättä oikeastaan yhtään mitään sen tarinasta.

Claden perhe elää Avaloniassa, jota ympäröivät korkeat ja vaaralliset vuoret, joita kukaan ei ole onnistunut ylittämään. Energiaa tuottavaa pando-kasvia viljelevän Searcher Claden isä, seikkailija Jaeger Clade katosi 25 vuotta sitten, lähtiessään kokeilemaan onneaan vuorten kanssa. Kun pandot vaikuttaisivat tekevän kuolemaa, Searcher ja hänen perheensä lähtevät kasvin alkulähteille selvittämään parannuskeinoa ja törmäävät kuolleeksi luultuun Jaegeriin.

Ihmeellinen maailma kertoo Claden perheestä, kolmesta sukupolvesta katsottuna. On Jaeger Clade (äänenä Dennis Quaid), ylpeä ja vahva seikkailijasielu, joka janoaa tietoa siitä, mitä Avaloniaa kauttaaltaan ympäröivien vuorten takaa löytyy. Hänen poikansa Searcher Clade (Jake Gyllenhaal) ei halunnut seurata isänsä jalanjäljissä, vaan päätti jäädä Avaloniaan ja keskittyä viljelemään löytämäänsä ihmekasvia, pandoa, joka tuottaa kaupungille energiaa. Aikuistuessaan Searcher meni naimisiin Meridianin (Gabrielle Union) kanssa ja pariskunta sai lapsen, Ethan Claden (Jaboukie Young-White), joka elokuvassa teini-ikäisenä pohtii omaa paikkaansa tässä maailmassa. Seuratako isänsä vai isoisänsä menoa? Jäädäkö Avaloniaan vai selvittääkö, mitä vuorten toisella puolella on? Mies-Cladet ovat toimivasti rakennettuja hahmoja, joilla on jokaisella omat vahvuutensa ja heikkoutensa, eivätkä kolmen sukupolven perheenjäsenet tule yhteisymmärrykseen siitä, minne kenenkin sydän heitä vie. Erityisen kiinnostava onkin välistä löytyvä Searcher, joka halusi irtautua isästään ja luoda oman tulevaisuutensa omien kiinnostuksenkohteidensa kautta, mutta joka ei kuitenkaan tunnu hyväksyvän poikaansa, joka pyrkii samaan. Ethanin kautta taas esitellään Disney-animaatiohistorian ensimmäinen homopäähenkilö. Poika on nimittäin ihastunut avalonialaispoikaan, Diazoon (Jonathan Melo). Searcherin vaimo ja Ethanin äiti Meridian jää sen sijaan hieman paitsioon. Hahmosta on päätetty rakentaa nykypäivään sopivampi voimakas nainen, joka pärjää seikkailun tiimellyksessä yhtä hyvin kuin miehetkin ja vaikka on hienoa nähdä myös tällaista edustusta, valitettavasti Meridian tuntuu jäävän samalla aika yksiulotteiseksi tapaukseksi.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Avalonian seikkailullinen presidentti Callisto (Lucy Liu), jota tuntuu vaivaavan hieman sama kuin perheenäitiä, eli hahmo on voimakas naistapaus, mikä myös jää hahmon lähes ainoaksi luonteenpiirteeksi, minkä lisäksi mukana on tietty Disneyn tapaan perinteinen eläin, eli perheen Legenda-koira ja matkan varrella seikkailuun tarttuva sininen mikä-lie Splät, joka nousee helposti monen katsojan suosikiksi iästä riippumatta.

Kuten alussa kerroin, Disneyllä näyttäisi nyt olevan käsissään yksi pahimmista taloudellisista takaiskuista vuosiin. Syitä Ihmeellisen maailman floppaamiseen on monia. Yhtiö on uskaltanut vihdoin nostaa uuden elokuvansa keskiöön seksuaalivähemmistöä edustavan hahmon, mutta uskallusta vesittää selvä perääntyminen, kun leffaa on tuotu markkinoille. Aiemmin kesällä yhtiön levittämä Pixar-elokuva Lightyear (2022) herätti suurta kohua sosiaalisessa mediassa pienessä roolissa olleen lesbopariskunnan takia, jonka vuoksi monet konservatiiviset vanhemmat ilmoittivat kovaan ääneen, etteivät vie lapsiaan teattereihin. Muun muassa tämä johti siihen, ettei Lightyear oikein pärjännyt teatterikierroksella ja tienasi hädin tuskin budjettinsa takaisin. Tästä säikähtänyt Disney taisi päättää tuoda homohahmoa isompaan rooliin nostavan uutuusanimaationsa huomattavasti vähemmin äänin teattereihin, jotta uudelta someriehaantumiselta vältyttäisiin. Lähes olematon markkinointi on kuitenkin johtanut siihen, ettei lähes kukaan tunnu edes tietävän koko filmin olemassa olosta. Niin tai näin, Ihmeellisen maailman taloudelliset tappiot tulevat varmasti lisäämään bensiiniä "go woke, go broke" -joukon liekkeihin ja voi valitettavasti käydä niin, että seksuaalivähemmistöjen toivoma ja viime aikoina lisääntyvä edustus tulee ottamaan takapakkia tulevaisuudessa.

Elokuvan rahallista ahdinkoa ei myöskään auta se, ettei kyseessä ole mikään kovinkaan erityinen tai edes järin mieleenpainuva teos. Ihmeellinen maailma vain on. Se viihdyttää ihan passelisti, mutta sen olemassa olon luultavasti unohtaa nopeasti, sillä minkäänlaista säväyttävää se ei sisällä - ei edes ennennäkemättömästä edustuksesta huolimatta. 1900-luvun alkupään pulp-lehtien seikkailutarinoista ja mm. Jules Vernen klassikkokirjasta Matka maan keskipisteeseen (Voyage au centre de la Terre - 1864) ja monsterifilmistä King Kong (1933) ammentava Ihmeellinen maailma on hyvin potentiaalinen seikkailu koko perheen leffahetkeen. Siitä löytyy kuitenkin selvät vahvuutensa kuin myös heikkoutensa. Vahvuuksiin mahtuu oivallisesti rakennettu perhedraama Cladejen välille, ajoittain mukaansatempaavat kohtaukset, jotka ovat varmasti sopivan jännittäviä perheen pienemmille, ihan vekkulimaiset mölliäiset, joita matkalla kohdataan, sekä toimivan kekseliäs kannanotto ilmastonmuutokseen - joka on tosin omiaan sulkemaan lisää tiettyjä ihmisiä yleisöstä.

Vaikka kyseessä onkin omalla tavallaan ihan mainio seikkailuraina, josta ei vauhtia ja vaaratilanteita puutu, jotain kaiken keskellä kuitenkin uupuu. Lopputulos tuntuu hyvinekin puolineen jotenkin oudon laskelmoidulta, aivan kuin joku olisi pistänyt tekoälyn katsomaan koko Disneyn tuotannon läpi ja sitten kirjoittamaan oman tulkintansa, mitä Disney-leffan kuuluu pitää sisällään. Tämä laskelmoiva henki johtaa siihen, että tunnepuolella elokuva jää harmillisen etäiseksi. Vaikka perhedraama on oivasti työstetty, eivät konfliktit tarjoa sellaisia tunnetiloja katsojassa kuin tekijät olisivat varmasti odottaneet. Huumoriosasto jää myös aika latteaksi, eikä leffa onnistu naurattamaan paria täsmävitsiä lukuun ottamatta. Leffaa vaivaa lisäksi käsikirjoituksen turha monimutkaisuus kuin myös sen liiallinen yksinkertaisuus. Homma avautuu vähän turhan vaikeasti, mutta elokuvan edetessä mukaan heitetyt konfliktit ja vastoinkäymiset ratkotaan liian helposti.

Visuaaliselta puolelta ei kuitenkaan moitittavaa löydy, joskin kohtauksien väliset pyyhkivät leikkaukset tuovat lähinnä mieleen PowerPoint -esityksen. Ihmeellinen maailma on upeasti ja yksityiskohtaisesti animoitu. Elokuvan värikäs ja kekseliäs maailma lumoaa puolelleen silloin, kun Qui Nquyenin käsikirjoitus ei siihen kykene. Hahmot ovat veikeän näköisiä ja heidän tutkimansa Avalonian uumenista löytyvä maailma tarjoaa toinen toistaan näyttävämmin tehtyä ihmeteltävää. Hyviä visuaalisuuksia on tukemassa oivallisesti rakennettu äänimaisema. Ääniefektien lisäksi säveltäjä Henry Jackman tunnelmoi seikkailullisesti musiikeillaan, tehostaen joitakin kohtauksia toimivasti.

Yhteenveto: Ihmeellinen maailma on kelvollinen, mutta aika unohdettava animaatioelokuva. Sen visuaalinen anti on varsin komeaa, Claden perheen välinen draama on hyvin kirjoitettua, teemat ilmastonmuutoksesta ovat ihan oivaltavia ja elokuva tarjoaa vihdoin seksuaalivähemmistöedustusta ison Disney-animaation keulilla. Elokuvan tarina ja ohjaus kuitenkin ontuvat, eikä seikkailu nappaa mukaansa toivotulla tavalla. Kaikki tuntuu oudon laskelmoidulta ja tunnepuoli jää kummallisen etäiseksi. Toisaalta homma on liian monimutkikas, toisaalta taas liian simppeli ja osa konflikteista ratkotaan turhan helposti. Huumoriosasto ei vakuuta, mutta sininen olio Splät ja koira Legenda naurattavat luultavasti perheen pienempiä. Lapsikatsojille myös luulisi jännityspuolenkin toimivan mainiosti. Animaattoreiden työ on näyttävää ja elokuvaa on miellyttävää katsella sen mielikuvituksellisen ja yksityiskohtaisen jäljen ansiosta. Ihmeellinen maailma ei ole ihmeellinen elokuva, mutta se on silti ihan kelpo raina koko perheen yhteiseen leffahetkeen. Kokonaisuutena se on ailahteleva ja ristiriitainen, mutta sen tietyt ansiot nostavat sen tarpeeksi plussan puolelle. Tuskinpa elokuvaa kuitenkaan muistaa enää vähän ajan jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Strange World, 2022, Walt Disney Studios, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Ambulance (2022)

AMBULANCE

Ohjaus: Michael Bay

Pääosissa: Yahya Abdul-Mateen II, Jake Gyllenhaal, Eiza González, Garret Dillahunt, Jackson White, Keir O'Donnell, Olivia Stambouliah, Moses Ingram, Cedric Sanders, Colin Woodell, A Martinez, Jesse Garcia, Wale Folarin ja Devan Chandler Long

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

Ambulance on uudelleenfilmatisointi tanskalaisesta toimintaelokuvasta Ambulancen vuodelta 2005. Michael Bayta pyydettiin ohjaamaan amerikkalaisversio leffasta, mutta aluksi hän kieltäytyi ja pestin sai Phillip Noyce, joka taas korvattiin myöhemmin Navot Papushadolla ja Aharon Keshalesilla. Kuitenkin kun koronapandemia esti Bayta kuvaamasta suunnittelemansa toimintaleffan "Black Five", hän puhui Universal Picturesille, joka tarjosi uutta mahdollisuutta ohjata Ambulancen. Bay suostui ja Papushado ja Keshales saivat kenkää projektista. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2021 ja nyt Ambulance on ilmestynyt elokuvateattereihin. Itse en pahemmin jaksanut innostua, kun kuulin Baylta olevan tulossa uusi toimintarymistely. Päätin silti toki antaa leffalle mahdollisuuden ja kävinkin katsomassa Ambulancen sen ensi-iltaviikonloppuna IMAX-salissa Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa, samana päivänä kun kävimme katsomassa kauhu-uutuuden X (2022).

Rahaa vaimonsa leikkaukseen tarvitseva Will Sharp päättää lähteä mukaan veljensä Dannyn pankkiryöstökeikalle. Kun suunnitelmat menevät pieleen, veljekset ottavat pakoautokseen ambulanssin, panttivankeinaan ensihoitaja ja ammuttu poliisi.

Yahya Abdul-Mateen II näyttelee Will Sharpia, jonka vaimo (Moses Ingram) on vakavasti sairas. Will ei saa vakuutusta korvaamaan vaimonsa tarvitsemaa leikkausta, mutta hän tarvitsee rahaa nopeasti ja paljon. Niinpä hän kääntyy veljensä, Jake Gyllenhaalin esittämän Dannyn puoleen, jolla on rikollista taustaa. Dannylla onkin kätevästi juuri sinä päivänä tiedossa pankkiryöstö, johon Will lähtee mukaan kuskiksi. Abdul-Mateen II ja Gyllenhaal tekevät ihan kelvollista työtä rooleissaan, mutta kumpikaan ei säväytä kuten yleensä. Gyllenhaal ampuu paikoitellen pahasti yli hahmonsa sekopäisyydellä, kun taas joskus hän hoitaa hommansa hassun maltillisesti. Abdul-Mateen II:n ongelmaksi taas koituu se, että ryöstön alettua hänelle jää tehtäväksi lähinnä ajaa autoa. Kaikki mielenkiintoinen tapahtuu hänen ympärillään, vaikka juuri hänen rahantarpeensa käynnistää koko tarinan.

     Elokuvassa nähdään myös Eiza González ensihoitaja Camina ja Colin Woodell tämän työparina Scottina, Garret Dillahunt ylikomisario Monroena, Jackson White ja Cedric Sanders poliisipari Zachina ja Markina, Keir O'Donnell FBI-agentti Clarkina, Olivia Stambouliah nuorena tekniikkavelho Dhazghiginä, sekä A Martinez, Jesse Garcia, Wale Folarin ja Devan Chandler Long veljeksiä ryöstössä auttavina rikollisina. Sivunäyttelijöistä erityisesti González vakuuttaa tiukkahermoisena ensihoitajana, joka joutuu panttivangiksi veljesten siepatessa ambulanssin pakoautokseen. Dillahuntista löytyy myös karismaa osaansa pitkää poliisiuraa tehneenä ylikomisariona.

Ambulance on juuri niin Michael Bayn elokuva kuin siltä voi odottaa. Ohjaajan tavaramerkit löytyvät aika lailla kaikki jenkkihabituksesta ja ylipitkästä kestosta suuriin räjähdyksiin, teknologialla kikkailuun, voimakkaaseen kontrastiin värimäärittelyssä ja omiin leffoihinsa viittaamiseen. Hahmot käyvät keskusteluja, kuten "mitä Sean Connery sanoikaan elokuvassa The Rock - paluu helvettiin (The Rock - 1996)" ja "noustaan autosta coolisti niin kuin leffassa Pahat pojat (Bad Boys - 1995)". Oikeastaan vain vähäpukeiset naiset puuttuvat, eivätkä autot muutu taisteluroboteiksi. Ohjaajan fanit voivat siis olla riemuissaan uutuusleffasta, eikä Bayn elokuviin kyllästyneiden kannata tuhlata aikaansa tähän teokseen.

Omasta mielestäni Ambulance on paikoitellen ihan viihdyttävä toimintarymistely, josta löytyy kuitenkin huomattavia epäkohtia ja vikoja, jotka estävät sitä nousemasta aidosti mainioksi takaa-ajojännäriksi. Kahden tunnin ja vartin kestossaan kyseessä on aivan liian pitkä leffa, joka käy välillä jopa hieman pitkäveteiseksi, kun kohtaus toisensa perään tuntuu ihan samalta. Elokuvasta saisi ainakin vartin saksittua pois, jotta lopputulos olisi tiiviimpi paketti. Siten viihdyttävyys ja jännite pysyisivät paremmin yllä läpi leffan. Mukana on muutama selvän irrallinen kohtaus, jotka olisi voinut tiputtaa pois ja säästää vaikka pidennettyyn versioon Blu-raylle. Parhaimmillaan takaa-ajo onnistuu olemaan mukaansatempaavaa seurattavaa.

Elokuvan yritykset olla hauska eivät pahemmin jaksa naurattaa, joskin eräs laulukohtaus huvitti aidosti koko yleisöä. Sen sijaan itseäni nauratti elokuvan tahaton koomisuus, mikä syntyy niin hölmöistä ratkaisuista kuin leffan teknisestä kikkailusta. Ambulancen kuvauksessa hyödynnetään lennokkeja enemmän kuin olen aiemmin nähnyt elokuvissa. Vaikka mukana onkin muutamia todella tyylikkäitä ja uskomattomasti ajoitettuja lennokkiotoksia, joissa kamera kiitää autojen välissä ja yllä, sekaan mahtuu joitain koomisen näköisiä kierteitä, joilla ei tunnu olevan mitään pointtia. Kuvaus on muutenkin todella epätasaista pitkin leffaa. Kamera heiluu minkä kerkeää, menee liian lähelle ihmisten kasvoja ja pyörii turhan villisti kohteiden ympärillä. Asiaa ei auta elokuvan turboleikkaus, missä toimintakohtausten aikana (eli lähes koko ajan) kuvat saavat kestää vain suunnilleen sekunnin. Välillä editointi on niin typerryttävää, että on vaikea sanoa, mitä valkokankaalla edes tapahtuu. Ketä hahmot nyt ampuvat? Missä tässä nyt oikein ajetaan?

Baylla on kyllä silmää näyttävälle tuholle, mutta hänellä tuntuu vuosi vuodelta olevan isompia vaikeuksia pitää paketteja kasassa ohjauksellaan. Ambulance keulii paikoitellen väärillä hetkillä turhan lujaa, mistä voi syyttää myös Chris Fedakin käsikirjoitusta. Joko Fedak tai Bay eivät tunnu millään osaavan päättää, kumpi veljeksistä on leffan keskiössä. Lavasteiltaan, asuiltaan ja maskeerauksiltaan homma toimii ja äänimaailma rymistelee varsin mukavasti. Lorne Balfe on tainnut kuunnella Tenetin (2020) musiikkeja elokuvan sävellyksiä tehdessään, sillä niin samanlaista jumputusta on livahtanut mukaan.

Yhteenveto: Ambulance on heikko, joskin paikoitellen ihan viihdyttävä toimintarymistely. Kestoa leffalla on aivan liikaa ja kahden tunnin ja vartin mitassa filmi ehtii käydä välillä pitkäveteiseksi - vaikka ruudulla onkin menoa ja meininkiä kaiken aikaa. Tiiviimmällä kestolla seasta ei löytyisi liikaa samanlaisten kikkojen turhaa toistoa ja jännite pysyisi kasassa eheämmin. Toimintakohtaukset ovat monesti leikattu liian silpuksi, mitä ei auta heiluva kuvaus ja paikoitellen aika koomisesti kieputtelevat lennokkiotokset. Huumoripuoli on lähinnä kiusallista ja naurut syntyvät lähinnä tahattoman hauskoista hetkistä. Yahya Abdul-Mateen II ja Jake Gyllenhaal tekevät tavallista heikompaa työtä, mutta Eiza González suoriutuu hommastaan varsin passelisti. Autoiksi muuttuvia robotteja lukuun ottamatta Michael Bay tuo leffaan aika lailla kaikki tavaramerkkinsä ja ohjaajaa yhä fanittaville Ambulance tarjoaa varmasti suurta hupia. Itse koin leffan kuitenkin mitäänsanomattomana ja aika kömpelösti kasaan kyhättynä. Elokuvasta löytyy hyvät hetkensä, mutta ne eivät riitä pelastamaan kokonaisuutta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ambulance, 2022, Universal Pictures, Bay Films, Endeavor Content, New Republic Pictures, Project X Entertainment