Arvostelu: 12 Years a Slave (2013)

12 YEARS A SLAVE

Ohjaus: Steve McQueen

Pääosissa: Chiwetel Ejiofor, Benedict Cumberbatch, Paul Dano, Michael Fassbender, Lupita Nyong'o, Adepero Oduye, Sarah Paulson, Alfre Woodard, Brad Pitt, Garret Dillahunt, Scoot McNairy, Taran Killiam, Chris Chalk, Paul Giamatti, Christopher Berry, Michael K. Williams, Bryan Batt ja Bill Camp

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 16

12 Years a Slave perustuu Solomon Northupin omaelämäkertaan Twelve Years a Slave vuodelta 1853. Ohjaaja Steve McQueen ja käsikirjoittaja John Ridley ryhtyivät ideoimaan elokuvaa orjuudesta, mutta projekti ei tuntunut etenevän, kunnes McQueenin puoliso Bianca Stigter esitteli miehelleen Northupin kirjan. McQueen oli täysin häkeltynyt kirjaa lukiessaan ja päätti saman tien hankkia sen elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2012 ja lopulta 12 Years a Slave sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 30. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai muun muassa yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa, lavastus, puvustus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, naissivuosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot, seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan palkinnon, sekä yksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, leikkaus, musiikki ja nouseva tähti), joista se voitti parhaan elokuvan ja miespääosan palkinnot. Itse katsoin 12 Years a Slaven pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin leffasta. Kun huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1841 vapaa afroamerikkalainen viulisti Solomon Northup huumataan ja myydään orjaksi.

Pääroolissa orjaksi vangittuna Solomon Northupina nähdään Chiwetel Ejiofor, joka sai roolityöstään parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet, sekä BAFTA-palkinnon. Ejiofor on roolissaan erinomainen, tulkiten hienosti Solomonin epätoivoa, kun hänet houkutellaan uuden työn varjolla pois perheensä luota, huumataan ja myydään orjana. Jopa hänen nimensä viedään ja kaikki kutsuvat häntä Plattiksi. Solomon ei pysty mitenkään todistaa olevansa vapaa mies ja vaikka pystyisikin, häntä tuskin kuunneltaisiin. Katsoja on tietty heti Solomonin puolella, haluten nähdä hänen vapautuvan vankeudestaan.

     Ejioforin lisäksi elokuva pitää sisällään muutenkin vaikuttavan näyttelijäkaartin. Scoot McNairy ja Taran Killam näyttelevät Brownia ja Hamiltonia, jotka sieppaavat Solomonin, Paul Giamatti esittää orjakauppias Freemania ja Benedict Cumberbatch Solomonin ostavaa William Fordia. Paul Dano nähdään plantaasin orjapiiskurina Tibeatsina, Michael Fassbender toisena plantaasinomistajana Edwin Eppsinä ja Sarah Paulson tämän vaimona Maryna. Alfre Woodard näyttelee vapaata afroamerikkalaisnaista Shaw'ta, tuottajanakin toimivan Brad Pittin esittäessä Solomonin vapauteen ainoana uskovaa Samuelia. Muita Solomonin tapaamia orjia näyttelevät mm. Michael K. Williams, Chris Chalk, Adepero Oduye ja Lupita Nyong'o, joka tekee 12 Years a Slavessa ensimmäisen elokuvaroolinsa ja voitti ansaitusti parhaan naissivuosan Oscar-palkinnon. Näyttelijät ovat läpikotaisin fantastisia. Cumberbatch ja Fassbender tekevät hyvää työtä todella erilaisina orjaomistajina. Nyong'o saapuu mukaan vasta myöhemmässä vaiheessa, mutta tekee loppuleffan ajan niin hyvää työtä, ettei ihme, että tulokkaan työ huomioitiin heti palkintogaaloissa.

Pidin 12 Years a Slavesta jo ensimmäisellä katselukerralla, mutta nyt uusintakatselulla pidin siitä vielä enemmän. Kyseessä on hieno ja voimakas kuvaus tositarinasta aikakaudelta, jolloin jotkut ihmiset saivat laillisesti olla hirviöitä. Kuten jo nimestä "kaksitoista vuotta orjana" voi päätellä, tämä leffa ei todellakaan ole helppoa katseltavaa. Se työntyy visusti ihon alle ja aiheuttaa epämiellyttävää oloa ja suurta ahdistusta. Tapahtumat ovat kuin kauhuelokuvasta ja välillä on vaikea uskoa, että tällainen kamaluus oli joskus arkipäivää. Elokuvasta löytyy useita hetkiä, jotka on tarkoituksella venytetty pidemmiksi lisäämään inhottavaa ilmapiiriä. Esimerkiksi todella pitkällä kuvalla toteutettu ruoskimiskohtaus aiheuttaa tunnemyllerryksen. Leffa onnistuu kuitenkin taidokkaasti välttämään kurjuuksilla mässäilyyn sortumisen.

Tarina pitää hyvin mukanaan läpi kahden tunnin ja vartin keston. Itse asiassa koin lopulta, että olisin voinut katsoa elokuvan vielä pidempänä - kertoohan se nimensä mukaisesti kahdentoista vuoden tapahtumat. Noin puolessa välissä leffa tekee pientä oikomista, Solomonin siirtyessä Cumberbatchin esittämän Fordin omistuksesta Fassbenderin näyttelemän Eppsin haltuun ja esimerkiksi tähän olisi saanut vaikkapa kymmenisen minuuttia lisää. Jos jotain valitettavaa leffasta löytyy, niin juurikin se, ettei tunnu siltä, että tapahtumat kattavat yli vuosikymmenen. Muuten elokuva on vaikuttava ja sellaisia teoksia, mitkä jokaisen kuuluisi nähdä edes kerran elämässään. Tätä historiaa ei sovi unohtaa, jottei sitä koskaan toistettaisi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Steve McQueen. Siis ei se muun muassa Suuresta pakoretkestä (The Great Escape - 1963), Bullittista (1968) ja Papillonista (1973) tuttu näyttelijälegenda Steve McQueen, vaan Fassbenderin kanssa aiemmin Hungerin (2008) ja Shamen (2011) tehnyt ohjaaja. McQueen rakentaa tunnelmaa erittäin tehokkaasti ja pitää katsojaa otteessaan, yhdessä John Ridleyn vahvan käsikirjoituksen kanssa. McQueen ei halua päästää katsojaa helpolla ja hyvä niin. Häneltä löytyy myös silmää hienoille visuaalisuuksille. 12 Years a Slave on upeasti kuvattu teos ja maisemaotokset ovat usein jopa kauniita. Pitkillä kuvilla toteutetut kohtaukset ovat toinen toistaan parempia. Lavasteet ja asut tuovat hienosti 1840-lukua takaisin eloon ja maskeeraukset ovat toisinaan inhottavia ruoskaniskujen aiheuttamien arpien takia. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Hans Zimmer tunnelmoi oivallisesti musiikeillaan, joskin jatkuvasti monet hänen sävelmänsä kuulostavat kierrätyksiltä herran aiemmista töistä.

Yhteenveto: 12 Years a Slave on hieno elokuva ja rankka kuvaus kaamealta aikakaudelta. On hirvittävää seurata, kun vapaa Solomon Northup siepataan ja myydään orjana, ja kuinka miehen fiilikset vaihtelevat sinnikkyydestä epätoivoon. Elokuva ei todellakaan ole helppoa seurattavaa, eikä ohjaaja Steve McQueen halua päästää katsojaa helpolla. Kurjuudella mässäilyyn ei sorruta, mutta esimerkiksi pitkä ruoskintakohtaus aiheuttaa katsojassa suorastaan yökötystä. Näyttelijät ovat läpikotaisin erinomaisia. Chiwetel Ejiofor vakuuttaa pääroolissa, mutta aikamoisia tähtiä sisältävässä elokuvassa kenties jopa parasta työtä tekee yllättäen ensikertalainen Lupita Nyong'o, joka kyllä ansaitsi palkintonsa. Visuaalisesti filmi on upea niin kuvausta kuin tarkkaan tehtyjä lavasteita myöten. Elokuvan pieneksi kompastuskiveksi koituu sen ajoittain hieman hätiköivä kerronta, etenkin kun Solomonia siirretään orjanomistajalta toiselle. Vaikkei elokuva olekaan helppoa katsottavaa, mielestäni se voisi olla ainakin vartin pidempi. Jo tällaisenaankin 12 Years a Slave on kaikessa inhottavuudessaankin hieno filmi, mikä jokaisen kuuluisi katsoa edes kerran elämässään. Se on muistutus hirvittävältä aikakaudelta, jota ei missään nimessä sovi unohtaa, jottei vastaavia kauheuksia enää toistettaisi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

12 Years a Slave, 2013, New Regency Productions, Summit Entertainment, Fox Searchlight Pictures, River Road Entertainment, Plan B Entertainment, Film 4

Arvostelu: Looper (2012)

LOOPER

Ohjaus: Rian Johnson
Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Bruce Willis, Emily Blunt, Noah Segan, Jeff Daniels, Pierce Gagnon, Piper Perabo, Summer Qing, Garret Dillahunt ja Paul Dano
Genre: scifi, toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 16

Looper on Rian Johnsonin ohjaama ja käsikirjoittama scifielokuva. Johnson sai ideansa 2000-luvun alkupäässä ja alkoi puhua siitä tuottajaystävälleen Ram Bergmanille. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2019 ja lopulta Looper sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 6. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Kriitikot kehuivat elokuvaa ja se oli myös taloudellinen menestys. Itse näin leffan vasta vuotta myöhemmin, luokkakaverini kehuttua sitä minulle useaan otteeseen. Pidin elokuvasta ja olen nähnyt sen parikin kertaa uudestaan. Viime kerrasta on tosin tainnut vierähtää jo kuusi tai seitsemänkin vuotta. Kun huomasin Looperin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 2044 Joe-nimisen looppaajan hommana on tappaa tulevaisuudesta aikakoneella lähetetyt kohteet ja hankkiutua ruumiista eroon. Eräänä päivänä hänen tappokohde onkin hän itse, 30 vuotta vanhempana ja Joen täytyy tehdä päätös, tappaako hän vanhan itsensä vai päästääkö tämän karkuun ja joutuu itsekin jahdatuksi?

Joseph Gordon-Levitt näyttelee Joeta, nuorta looppaajaa, jonka työ on tappaa tulevaisuudesta hänen aikaansa lähetettyjä kohteita. Joe on erinomainen työssään ja tehnyt kovaa tiliä keikoillaan. Mutta miten käy, kun hänelle lähetetty kohde onkin hän itse? Tulevaisuuden iäkästä Joeta esittää Bruce Willis, kenties viimeisessä roolissaan, jota seuratessa tuntuu jopa siltä, että Willis on ollut kiinnostunut siitä, mitä tekee. 2000-luvulla Willisistä taisi hiipua kaikki into näyttelemistä kohtaan, eikä ihme, että hän vajosi tekemään täyttä tusinaskeidaa, joka ei saa edes leffateatterilevitystä. Looperissa taisi selvästi olla jotain erityistä Willisinkin mielestä, sillä hän on täysillä mukana - ja niin on myös Gordon-Levitt, joka on yritetty maskeerata näyttämään nuorelta Willisiltä. Jos on nähnyt Willisin filmejä yli 30 vuoden takaa, voi sanoa, että ei Gordon-Levitt maskienkaan kera näytä samalta, mutta eipä hän toisaalta näytä yhtään itseltään. Leffan parin ensimmäisen kohtauksen aikana sitä saattaa pohtia, että näyttääpä Gordon-Levitt elokuvassa kummalliselta ja kun hän on ensi kertaa samassa kohtauksessa Willisin kanssa, katsojana yrittää löytää yhtäläisyyksiä heidän kasvoistaan, mutta muuten filmi vie niin hyvin mukanaan, ettei tähän enää tartu. Gordon-Levitt ja Willis onnistuvat esittämään Joeta taidokkaan yhteneväisesti, jolloin tuntuu siltä, että he ovat sama henkilö 30 vuoden ikäerolla.

     Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Jeff Daniels looppaajien pomona Abena, Noah Segan ja Paul Dano looppaajakollegoina Kid Bluena ja Sethinä, sekä Emily Blunt maatilalla asuvana Sarana ja Pierce Gagnon hänen poikanaan Cidinä. Nuijasta ja tosinuijasta (Dumb and Dumber - 1994) tuttu Daniels sopii yllättävänkin hyvin tylyn rikollispomon rooliin ja Blunt on tuttuun tapaansa karismaattinen omassa osassaan. Segan ja Dano ovat myös oivallisia ja lapsinäyttelijä Gagnon tekee yllättävänkin hyvää työtä vaativan hahmonsa kanssa.

Yhä kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen Looper tuntuu äärimmäisen raikkaalta aikamatkustuselokuvalta omassa lajityypissään. Lukuun ottamatta vanhan Joen siirtymistä tulevaisuudesta menneisyyteen, leffassa ei kuitenkaan kovinkaan paljoa matkusteta ajassa. Elokuva hyödyntääkin tätä konseptia eri keinoin - pääasiassa suorastaan nerokkaasti! Koska Willisin esittämä Joe on vanha versio Gordon-Levittin esittämästä Joesta, nuoren Joen teoilla on vaikutusta vanhaan Joeen. Mitä kauemmin vanha Joe viettää aikaa nuoren Joen ajassa, sitä enemmän nuoren Joen elämä lähtee kulkemaan eri suuntaan kuin vanhan Joen elämä nuorena. Tällä on vaikutusta vanhaan Joeen mielen tasolla, sillä vanhalla Joella on omat muistonsa elämästään, mitä nuori Joe ei ole vielä kokenut. Mutta jos nuori Joe lähtee kulkemaan eri suuntaan, vanhan Joen muistot alkavat hiipua sitä mukaa, mitä epätodennäköisemmäksi käy, että nuoren Joen elämä tulee kulkemaan samalla lailla kuin vanhan kulki. Samalla myös fyysiset asiat vaikuttavat. Takaa-ajon aikana nuoren Joen korva saa osumaa ja se vuotaa loppuleffan ajan verta. Jos katsoo tarkkaan, tämän osuman jälkeen vanhan Joen korvasta on lähtenyt pieniä palasia, mutta hänen haavansa ovat jo arpeutuneet, sillä vanhan Joen vinkkelistä hänellä on ollut tämä haava jo kymmeniä vuosia. Nerokasta!

Rian Johnsonin käsikirjoituksen hienoudet eivät lopu vain siihen, kuinka tätä aikamatkustusta hyödynnetään filmissä. Ylipäätään tarina on vahvasti rakennettu, minkä pohjalta Johnsonin ohjauskin pääsee loistamaan. Looper on todella koukuttava elokuva, jonka jatkuva takaa-ajo pitää jännitettä hyvin yllä läpi leffan. Takaumia (tai siis visioita mahdollisesta tulevaisuudesta) hyödynnetään erinomaisesti ja välillä Johnson tekee todella luovia ratkaisuja siinä, kuinka hän siirtyy kohtauksesta toiseen ja kuinka hän näyttää asioita tai jättää näyttämättä. Elokuvasta löytyy oivaa pohdiskelua mm. siitä, voiko ihminen olla kykeneväinen tappamaan vanhemman itsensä, kuten myös siitä, onko tämän kaiken tarkoitus olla ikuisesti kehää kiertävä looppi, vai voiko sen murtaa ja muovata tulevaisuuden täysin? Kaikki johtaa todella väkevään loppuhuipennukseen, mikä vie filmin kunnialla finaaliin.

Teknisiltä ansioiltaankin Looper on onnistunut teos. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja mukana on joitain todella erityisiä kameratyöskentelyitä. Esimerkiksi yhdessä kohtaa eräs hahmo putoaa korkealta ja kamera putoaa hänen mukanaan, kääntyen samalla ilmassa. Kuvausta vain tukee mainio valaisu. Lavasteet ovat oivalliset ja pidän erityisesti siitä, kuinka maltillinen filmin kuvaus vuodesta 2044 lopulta on. Lähinnä silmiin pistävät autot tökeröiden piuhojensa kera. Gordon-Levittin maskeeraukset eivät tosiaan saa häntä näyttämään Bruce Willisiltä nuorena, mutta on hienoa, että tekijät lähtivät yrittämään jotain käytännön metodein. Jos elokuva olisi ilmestynyt muutamia vuosia myöhemmin, Disneyn aloitettua kokeilemaan vanhempien näyttelijöiden digitaalisella nuorennuksella, voi olla, että olisimme joutuneet katsomaan todella häiritsevää digi-Willisiä maskeeratun Gordon-Levittin sijaan. Efektejä Looperissa hyödynnetään hyvinä tehokeinoina ja vain pari taustakankaan käyttöä viestivät pienestä budjetista. Äänitehosteet toimivat myös ja ohjaaja Rianin serkun Nathan Johnsonin säveltämät musiikit lisäävät tunnelmaa.

Yhteenveto: Looper on mahtava scifijännäri, joka pitää tiukasti koukussaan niin toimivan tarinansa kuin syvemmän pohdiskelunsa kanssa. Aikamatkustusta hyödynnetään todella veikeästi, jopa suorastaan nerokkaasti. On hienoa, kuinka nuoren Joen teot muovaavat vanhassa Joessa niin hänen muistojaan kuin ulkonäköään. Samalla tästä löytyy hyvää pohdintaa, voisiko ihminen tehdä mitään tulevaisuuden itselleen? Onko aika pelkkä ennalta määrätty kierre, vai voiko asioita muovata tahtonsa mukaan? Pohdiskelujen päälle leffa tarjoaa tiivistunnelmaisen ja mukaansatempaavan takaa-ajotarinan, jossa pääsee vähän väliä jännittämään jommankumman Joen puolesta. Rian Johnson hoitaa työnsä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana lahjakkaasti. Näyttelijät suoriutuvat oivallisesti osistaan ja tekninenkin puoli elokuvasta on onnistunut. Kaikin puolin Looper on loistokas tieteiselokuva, jonka katsomista suositellen lämpimästi, erityisesti näin kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Looper, 2012, TriStar Pictures, FilmDistrict, Endgame Entertainment, DMG Entertainment, FilmNation Entertainment, Ram Bergman Productions

Arvostelu: Suon villi laulu (Where the Crawdads Sing - 2022)

SUON VILLI LAULU

WHERE THE CRAWDADS SING

Ohjaus: Olivia Newman

Pääosissa: Daisy Edgar-Jones, Jojo Regina, Taylor John Smith, Harris Dickinson, Sterling Macer Jr., Michael Hyatt, David Strathairn, Luke David Blumm, Garret Dillahunt, Blue Clarke, Ahna O'Reilly, Bill Kelly, Logan Marcae ja Will Bundon

Genre: draama, rikos

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Where the Crawdads Sing, eli suomalaisittain Suon villi laulu perustuu Delia Owensin samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Hello Sunshine ja 3000 Pictures hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyivät työstämään siitä filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2021 ja nyt Suon villi laulu on ilmestynyt Suomenkin elokuvateattereihin. Itse en ollut kuullutkaan kirjasta, ennen kuin näin elokuvan trailerin alkukesästä. Kävin ihan kiinnostunein mielin katsomassa Suon villin laulun sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1969 pohjoiscarolinalaisen pikkukaupungin lähistöltä rämeeltä löytyy kuollut nuori mies. Paikallisten murhaepäilyt kohdistuvat rämeellä asuvaan Catherine Clarkiin. Onko kummallinen erakkonuori väärinymmärretty tapaus, vai onko "rämetyttö" kylmäsydäminen tappaja?

Daisy Edgar-Jones näyttelee Catherine Clarkia, jota hänen perheenjäseneensä kutsuivat Kyaksi ja jota kaupunkilaiset haukkuvat rämetytöksi. Kya ei kasvanut kovin kaksisissa oloissa, hänen alkoholisti-isänsä (Garret Dillahunt) ollessa väkivaltainen ja hänen äitinsä (Ahna O'Reilly) lähdettyä, kun Kya oli vasta lapsi (lapsi-Kyaa esittää mainio Jojo Regina). Edgar-Jones tulkitsee taidokkaasti nuorta erakkonaista, joka on elänyt koko elämänsä täysin poikkeuksellisesti, eikä siksi tule pahemmin toimeen muiden kanssa. Kya on hahmona oivallinen ja on kiinnostavaa nähdä takaumien kautta hänen elämäänsä ajalta ennen kuin hän joutuu suoranaisen noitavainon kohteeksi, kaikkien ollessa varmoja, että hän on Chase Andrewsin (Harris Dickinson) kuoleman takana.

     Elokuvassa nähdään myös David Strathairn Kyan asianajajana Miltonina, Taylor John Smith Kyan ainoana lapsuudenystävänä Tatena, Sterling Macer Jr. ja Michael Hyatt kauppaa pyörittävinä Jumpin'ina ja Mabelina ja Bill Kelly sheriffi Jacksonina. Sivunäyttelijät suoriutuvat ihan hyvin osistaan. Strathairnin rauhallisesta roolityöstä löytyy eniten karismaa. Macer Jr. ja Hyatt ovat sympaattiset pikkukaupan omistajina. Smith on paikoitellen hieman puinen Tatena, mutta ajaa asiansa. Erityismaininnan ansaitsee Dillahunt onnistuneen karmivana isänä, josta ei ikinä osaa arvata, kuinka hän käyttäytyy ja reagoi.

Suon villi laulu osoittautui aika keskinkertaiseksi nuortenrainaksi, josta löytyy hieman murhamysteeriä sekoitettuna turhankin tutuntuntuiseen kolmiorakkausdraamaan. Murhatutkimus jää elokuvan ensimmäisen puoliskon aikana aika aliravituksi ja siihen palaillaan turhan harvakseltaan, filmin keskittyessä lähinnä avaamaan Kyan taustoja. On toki mielenkiintoista seurata Kyan karua lapsuutta ja tytön sinnikkyyttä, kun hän menettää kaikki läheisensä ympäriltään, mutta sitten tuntuu aina vähän hassulta, kun leffa palaakin vuoden -69 murhatutkimukseen. Turhan hitaasti etenevän leffan toisella puoliskolla katsoja alkaa olla malttamaton halutessaan selvittää, oliko Kya murhan takana, oliko kyseessä sittenkin pelkkä onnettomuus, vai yrittääkö joku lavastaa Kyan syylliseksi?

Elokuvan kolmiodraama on sen heikompaa päätyä, joskin se puree elokuvan osa-alueista luultavasti parhaiten kohdeyleisöön. Nuoremmalle katsojakunnalle monet jutut voivat iskeä, kun taas hieman vanhemmille oikeussalidraama tuntuu luultavasti pikkuisen käppäiseltä. Leffassa yritetään lainailla monista paremmista teoksista, mutta hieman takkuillen. Filmi onkin kokonaisuutena aika epätasainen. Välillä se onnistuu nappaamaan ihan tehokkaasti mukaansa seuraamaan Kyan tarinaa ja toisinaan voi huomata haaveilevansa pikakelausnappulasta. Muutaman minuutin yli kahden tunnin kesto tuntuu etenkin puolen välin paikkeilla liialliselta. Lopulta isoin ongelmani on sen finaali. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että elokuvalla tuntuu olevan vahva viesti ihmisten ennakkoluuloista ja -asenteista erilaisia kohtaan, mutta tämä viesti vesittyy, kun elokuva yrittää shokkiarvoisella käänteellä vedellä mattoa katsojan jalkojen alta.

Elokuvan on ohjannut Olivia Newman, joka on Suon villiä laulua ennen tehnyt vain yhden täyspitkän filmin, Netflixissä julkaistun First Matchin (2018). Newman yrittää rakentaa ilmapiiriä turhaan pidemmän kaavan kautta, kun hän voisi pitää menon napakampana ja siten iskevämpänä. Nyt leikkauksesta löytyy liikaa ylimääräistä tyhjäkäyntiä. Elokuva on kuitenkin mainiosti kuvattu ja yleensä inhottavana ajateltu räme on saatu näyttämään jopa kauniilta. Lavasteet ovat hienot ja asut oivallisesti toteutetut. Rämeen keskellä asuvaksi ja muista eristyksissä eläväksi Kya on meikattu turhankin siistiksi. Äänimaailma on taitavasti rakennettu ja Mychael Dannan säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan pätevästi taustalla.

Yhteenveto: Suon villi laulu on aika keskinkertainen ja raskassoutuinen kasvutarina, josta löytyy niin kliseistä kolmiodraamaa kuin hieman pökkelöä oikeussalidraamaa. Elokuva onnistuu vain aika ajoin nappaamaan mukaansa vähän kömpelösti rakennettuun tarinaansa, joka ei saavuta tunnepuolella paljoa. Kyan varttumista on kiinnostavaa seurata, mutta murhatutkimus jää vain ajatuksen tasolla mielenkiintoiseksi. Kahden tunnin kestoon mahtuu liikaa tyhjäkäyntiä ja aika käy pitkäksi erityisesti puolessa välissä filmiä. Elokuva myös kompastelee teemoihinsa, sen yrittäessä sanoa jotain merkittävää ja sitten tehdessä viime metreillä u-käännöksen shokkiarvon vuoksi. Näyttelijät suoriutuvat kuitenkin hyvin osistaan. Daisy Edgar-Jones vaikuttaa lupaavalta tulokkaalta ja konkari David Strathairn suoriutuu porukasta parhaiten asianajajan osassa. Visuaalisesti elokuva on hienoa katseltavaa, mutta yllättävän kauniiksikin saatu räme ei jaksa innostaa kauaa. Suon villi laulu iskee luultavasti hyvin romantiikalla höystettyjä, nuorille suunnattuja jännäreitä ahmiville, mutta muuten kyseessä on keskinkertainen ja nopeasti unohdettava raina, jota tuskin katson enää toiste. Sain lehdistönäytöksestä mukaani Delia Owensin alkuperäiskirjan, mutta eipä filmi herättänyt mielenkiintoa lukea, josko homma toimisi paremmin tekstinä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Where the Crawdads Sing, 2022, 3000 Pictures, Hello Sunshine

Arvostelu: Ambulance (2022)

AMBULANCE

Ohjaus: Michael Bay

Pääosissa: Yahya Abdul-Mateen II, Jake Gyllenhaal, Eiza González, Garret Dillahunt, Jackson White, Keir O'Donnell, Olivia Stambouliah, Moses Ingram, Cedric Sanders, Colin Woodell, A Martinez, Jesse Garcia, Wale Folarin ja Devan Chandler Long

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

Ambulance on uudelleenfilmatisointi tanskalaisesta toimintaelokuvasta Ambulancen vuodelta 2005. Michael Bayta pyydettiin ohjaamaan amerikkalaisversio leffasta, mutta aluksi hän kieltäytyi ja pestin sai Phillip Noyce, joka taas korvattiin myöhemmin Navot Papushadolla ja Aharon Keshalesilla. Kuitenkin kun koronapandemia esti Bayta kuvaamasta suunnittelemansa toimintaleffan "Black Five", hän puhui Universal Picturesille, joka tarjosi uutta mahdollisuutta ohjata Ambulancen. Bay suostui ja Papushado ja Keshales saivat kenkää projektista. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2021 ja nyt Ambulance on ilmestynyt elokuvateattereihin. Itse en pahemmin jaksanut innostua, kun kuulin Baylta olevan tulossa uusi toimintarymistely. Päätin silti toki antaa leffalle mahdollisuuden ja kävinkin katsomassa Ambulancen sen ensi-iltaviikonloppuna IMAX-salissa Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa, samana päivänä kun kävimme katsomassa kauhu-uutuuden X (2022).

Rahaa vaimonsa leikkaukseen tarvitseva Will Sharp päättää lähteä mukaan veljensä Dannyn pankkiryöstökeikalle. Kun suunnitelmat menevät pieleen, veljekset ottavat pakoautokseen ambulanssin, panttivankeinaan ensihoitaja ja ammuttu poliisi.

Yahya Abdul-Mateen II näyttelee Will Sharpia, jonka vaimo (Moses Ingram) on vakavasti sairas. Will ei saa vakuutusta korvaamaan vaimonsa tarvitsemaa leikkausta, mutta hän tarvitsee rahaa nopeasti ja paljon. Niinpä hän kääntyy veljensä, Jake Gyllenhaalin esittämän Dannyn puoleen, jolla on rikollista taustaa. Dannylla onkin kätevästi juuri sinä päivänä tiedossa pankkiryöstö, johon Will lähtee mukaan kuskiksi. Abdul-Mateen II ja Gyllenhaal tekevät ihan kelvollista työtä rooleissaan, mutta kumpikaan ei säväytä kuten yleensä. Gyllenhaal ampuu paikoitellen pahasti yli hahmonsa sekopäisyydellä, kun taas joskus hän hoitaa hommansa hassun maltillisesti. Abdul-Mateen II:n ongelmaksi taas koituu se, että ryöstön alettua hänelle jää tehtäväksi lähinnä ajaa autoa. Kaikki mielenkiintoinen tapahtuu hänen ympärillään, vaikka juuri hänen rahantarpeensa käynnistää koko tarinan.

     Elokuvassa nähdään myös Eiza González ensihoitaja Camina ja Colin Woodell tämän työparina Scottina, Garret Dillahunt ylikomisario Monroena, Jackson White ja Cedric Sanders poliisipari Zachina ja Markina, Keir O'Donnell FBI-agentti Clarkina, Olivia Stambouliah nuorena tekniikkavelho Dhazghiginä, sekä A Martinez, Jesse Garcia, Wale Folarin ja Devan Chandler Long veljeksiä ryöstössä auttavina rikollisina. Sivunäyttelijöistä erityisesti González vakuuttaa tiukkahermoisena ensihoitajana, joka joutuu panttivangiksi veljesten siepatessa ambulanssin pakoautokseen. Dillahuntista löytyy myös karismaa osaansa pitkää poliisiuraa tehneenä ylikomisariona.

Ambulance on juuri niin Michael Bayn elokuva kuin siltä voi odottaa. Ohjaajan tavaramerkit löytyvät aika lailla kaikki jenkkihabituksesta ja ylipitkästä kestosta suuriin räjähdyksiin, teknologialla kikkailuun, voimakkaaseen kontrastiin värimäärittelyssä ja omiin leffoihinsa viittaamiseen. Hahmot käyvät keskusteluja, kuten "mitä Sean Connery sanoikaan elokuvassa The Rock - paluu helvettiin (The Rock - 1996)" ja "noustaan autosta coolisti niin kuin leffassa Pahat pojat (Bad Boys - 1995)". Oikeastaan vain vähäpukeiset naiset puuttuvat, eivätkä autot muutu taisteluroboteiksi. Ohjaajan fanit voivat siis olla riemuissaan uutuusleffasta, eikä Bayn elokuviin kyllästyneiden kannata tuhlata aikaansa tähän teokseen.

Omasta mielestäni Ambulance on paikoitellen ihan viihdyttävä toimintarymistely, josta löytyy kuitenkin huomattavia epäkohtia ja vikoja, jotka estävät sitä nousemasta aidosti mainioksi takaa-ajojännäriksi. Kahden tunnin ja vartin kestossaan kyseessä on aivan liian pitkä leffa, joka käy välillä jopa hieman pitkäveteiseksi, kun kohtaus toisensa perään tuntuu ihan samalta. Elokuvasta saisi ainakin vartin saksittua pois, jotta lopputulos olisi tiiviimpi paketti. Siten viihdyttävyys ja jännite pysyisivät paremmin yllä läpi leffan. Mukana on muutama selvän irrallinen kohtaus, jotka olisi voinut tiputtaa pois ja säästää vaikka pidennettyyn versioon Blu-raylle. Parhaimmillaan takaa-ajo onnistuu olemaan mukaansatempaavaa seurattavaa.

Elokuvan yritykset olla hauska eivät pahemmin jaksa naurattaa, joskin eräs laulukohtaus huvitti aidosti koko yleisöä. Sen sijaan itseäni nauratti elokuvan tahaton koomisuus, mikä syntyy niin hölmöistä ratkaisuista kuin leffan teknisestä kikkailusta. Ambulancen kuvauksessa hyödynnetään lennokkeja enemmän kuin olen aiemmin nähnyt elokuvissa. Vaikka mukana onkin muutamia todella tyylikkäitä ja uskomattomasti ajoitettuja lennokkiotoksia, joissa kamera kiitää autojen välissä ja yllä, sekaan mahtuu joitain koomisen näköisiä kierteitä, joilla ei tunnu olevan mitään pointtia. Kuvaus on muutenkin todella epätasaista pitkin leffaa. Kamera heiluu minkä kerkeää, menee liian lähelle ihmisten kasvoja ja pyörii turhan villisti kohteiden ympärillä. Asiaa ei auta elokuvan turboleikkaus, missä toimintakohtausten aikana (eli lähes koko ajan) kuvat saavat kestää vain suunnilleen sekunnin. Välillä editointi on niin typerryttävää, että on vaikea sanoa, mitä valkokankaalla edes tapahtuu. Ketä hahmot nyt ampuvat? Missä tässä nyt oikein ajetaan?

Baylla on kyllä silmää näyttävälle tuholle, mutta hänellä tuntuu vuosi vuodelta olevan isompia vaikeuksia pitää paketteja kasassa ohjauksellaan. Ambulance keulii paikoitellen väärillä hetkillä turhan lujaa, mistä voi syyttää myös Chris Fedakin käsikirjoitusta. Joko Fedak tai Bay eivät tunnu millään osaavan päättää, kumpi veljeksistä on leffan keskiössä. Lavasteiltaan, asuiltaan ja maskeerauksiltaan homma toimii ja äänimaailma rymistelee varsin mukavasti. Lorne Balfe on tainnut kuunnella Tenetin (2020) musiikkeja elokuvan sävellyksiä tehdessään, sillä niin samanlaista jumputusta on livahtanut mukaan.

Yhteenveto: Ambulance on heikko, joskin paikoitellen ihan viihdyttävä toimintarymistely. Kestoa leffalla on aivan liikaa ja kahden tunnin ja vartin mitassa filmi ehtii käydä välillä pitkäveteiseksi - vaikka ruudulla onkin menoa ja meininkiä kaiken aikaa. Tiiviimmällä kestolla seasta ei löytyisi liikaa samanlaisten kikkojen turhaa toistoa ja jännite pysyisi kasassa eheämmin. Toimintakohtaukset ovat monesti leikattu liian silpuksi, mitä ei auta heiluva kuvaus ja paikoitellen aika koomisesti kieputtelevat lennokkiotokset. Huumoripuoli on lähinnä kiusallista ja naurut syntyvät lähinnä tahattoman hauskoista hetkistä. Yahya Abdul-Mateen II ja Jake Gyllenhaal tekevät tavallista heikompaa työtä, mutta Eiza González suoriutuu hommastaan varsin passelisti. Autoiksi muuttuvia robotteja lukuun ottamatta Michael Bay tuo leffaan aika lailla kaikki tavaramerkkinsä ja ohjaajaa yhä fanittaville Ambulance tarjoaa varmasti suurta hupia. Itse koin leffan kuitenkin mitäänsanomattomana ja aika kömpelösti kasaan kyhättynä. Elokuvasta löytyy hyvät hetkensä, mutta ne eivät riitä pelastamaan kokonaisuutta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ambulance, 2022, Universal Pictures, Bay Films, Endeavor Content, New Republic Pictures, Project X Entertainment

Arvostelu: Army of the Dead (2021)

ARMY OF THE DEAD

Ohjaus: Zack Snyder

Pääosissa: Dave Bautista, Ella Purnell, Ana de la Reguera, Omari Hardwick, Nora Arnezeder, Matthias Schweighöfer, Garret Dillahunt, Tig Notaro, Raúl Castillo, Theo Rossi, Hiroyuki Sanada, Huma Qureshi, Samantha Win, Richard Cetrone ja Athena Perample

Genre: rikos, kauhu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Army of the Dead on Zack Snyderin ohjaama uusi zombielokuva Netflixille. Snyder suunnitteli elokuvan idean jo pari vuotta esikoisleffansa, Kuolleiden aamunkoitto -uudelleenfilmatisoinnin (Dawn of the Dead - 2004) jälkeen. Universal Studiosin ja Warner Bros. Entertainmentin oli tarkoitus tehdä elokuva yhteistuotannolla ja Matthijs van Heijningen Jr:n oli määrä toimia ohjaajana. Projekti päätyi kuitenkin noin vuosikymmeneksi tuotantohelvettiin, kunnes Netflix osti filmin itselleen ja Snyder päätti itse ohjata sen. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2019 ja nyt Army of the Dead on julkaistu Netflixissä. Itse en erityisemmin odottanut elokuvan näkemistä, sillä en kummemmin välittänyt Snyderin Kuolleiden aamunkoitosta, kun näin sen kymmenisen vuotta sitten, enkä myöskään pitänyt elokuvan trailerista, joka sai leffan vaikuttamaan täysin idioottimaiselta. Kuitenkin kun leffaa alettiin kehumaan, sen saatua ensi-iltansa Yhdysvalloissa viikko sitten, päätin antaa elokuvalle reilun mahdollisuuden ja katsoinkin Army of the Deadin heti, kun se oli julkaistu Netflixissä.

Las Vegasin muututtua eristetyksi zombien valtakunnaksi, uhkarohkea ryhmä livahtaa muurien läpi kaupunkiin ryöstämään kymmeniä miljoonia dollareita kasinolta, ennen kuin Las Vegas räjäytetään ydinpommilla. Las Vegasissa ryhmä saa kuitenkin huomata, että tyhmiksi luullut zombit ovatkin kehittyneet...

Rahan perässä Las Vegasin zombiepidemian kohtaamaan lähtevään porukkaan kuuluvat ex-sotilas Scott Ward (Dave Bautista), hänen tyttärensä Kate (Ella Purnell), sahalla zombeja pilkkova Vanderohe (Omari Hardwick), mekaanikko Maria (Ana de la Reguera), pankkiholveihin murtautumiseen erikoistunut Dieter (Matthias Schweighöfer), Las Vegasiin usein livahtava Lily (Nora Arnezeder), kasinon vanha turvamies Martin (Garret Dillahunt), helikopterilentäjä Peters (Tig Notaro), somejulkimo Mikey Guzman (Raúl Castillo) ja hänen parinsa Chambers (Samatha Win), sekä Las Vegasin muureja vartioiva Cummings (Theo Rossi), eli aikamoinen määrä ihmisiä, joista arvaa heti monen olevan mukana lähinnä päätyäkseen elävienkuolleiden ruokalistalle. Hahmoista ainoat kiinnostavat ovat Bautistan ja Purnellin esittämä isä ja tytär, joiden välinen suhde on pahasti hajalla Las Vegasin zombiepidemian puhkeamisen myötä. Muillekin hahmoille yritetään kehitellä jonkinlaisia piirteitä tai konflikteja toistensa kanssa, mutta aika kömpelösti. Useasti leffa pääsi osoittamaan, kuinka vähän se saakaan välittämään näistä pahvisista hahmoista ja heidän ryöstöretkestään. Näyttelijät suoriutuvat hommastaan kelvollisesti, mutta Bautistaa lukuunottamatta yksikään ei toden teolla pääse vakuuttamaan.

Army of the Dead on onneksi parempi kuin elokuvan ensimmäinen traileri antoi mielestäni ymmärtää. Trailerissa ei tehty kunnolla selväksi, että zombit on saatu eristettyä Las Vegasiin muurien taakse, joten se jätti minut lähinnä ihmettelemään, että miksi ihmeessä zombimaailmanlopun aikana tapahtuisi tämän luokan ryöstö? Koko planeettaa uhkaavan zombimaailmanlopun aikana rahalle tuskin olisi enää kellään käyttöä, joten näin idean lähinnä hölmönä. Kuitenkin itse filmissä uhkarohkea ryöstöoperaatio perustellaan tarpeeksi järkevästi, jotta katsoja ymmärtää, miksi tämä tiimi lähtee kaikista vaarallisimpaan paikkaan miljoonien takia. Konsepti on veikeä, yhdistellessään zombikauhuilua pankkiryöstöön (tai tässä tapauksessa kasinon ryöstöön), mutta valitettavasti itse elokuva ei ole kovin ihmeellinen. Se on parempi kuin odotin, mutta odotukseni olivat hyvin matalat, joten jopa keskinkertainenkin raina tuntui positiiviselta yllätykseltä.

Elokuvan ongelmiksi koituvat sen tylsät hahmot, ailahteleva tunnelma, sekä ennen kaikkea leffan pituus. Army of the Deadilla on kestoa kaksi ja puoli tuntia ja siinä on ainakin se puoli tuntia liikaa. Jos hahmoista saataisiin aidosti kiinnostavia ja filmi pitäisi reipasta tahtia yllä, se voisi perustella pitkän kestonsa, mutta tällaisenaan leffa kaipaisi rohkeampaa tiivistämistä. Elokuva lähtee sähäkästi liikkeelle ja tarjoaa todella näyttävän ensimmäisen vartin, joka lupailee toimivaa zombimättöä, mutta sitten elokuva tuntuu jämähtävän junnaamaan paikoilleen lähes kolmeksi vartiksi, ennen kuin päästään vihdoin oikeasti Las Vegasiin. Sieltäkin löytyy omat laahaavat hetkensä, mutta kiinnostus palautuu, kun ruudun täyttävät vihdoin ruumiit ja veri. Paikoitellen jopa ihmettelin, että leffan ikäraja on "vain" K16, sillä niin rajun veriseksi meno välillä yltyy.

Viihdyttävää zombimättöä kaipaavat saavat kyllä haluamansa, mutta elokuvasta löytyy turhan paljon sitä ylimääräistä täytettä ja tilpehööriä sen ympäriltä. Jos jostain pidin todella paljon, niin Las Vegasiin muodostuneesta zombikulttuurista. Kaupungista löytyy yhden jos toisenlaisia eläviäkuolleita aina laahustavista idiooteista vauhdikkaisiin neroihin ja näitä kaikkia komentaviin alfoihin, jotka ovat kehittyneet huomattavasti fiksummiksi. Tämä zombien välille muodostunut dynamiikka on filmin parempaa antia ja siihen olisi voinut syventyä vielä paremmin. Zombien kuningas ja kuningatar tuntuvat paremmilta hahmoilta kuin suuri osa elävistä ja katsoja saattaa huomata kannustavansa heitä ryöstäjien sijaan. Nämähän ovat vain poloisia, nälkäisiä zombeja, joilla ei ole ruokaa, sillä epidemia onnistuttiin eristämään yhteen kaupunkiin. Ja siitä puheenollen... vaikka mukana onkin ihmisiä syöviä zombeja, koin koko leffan epärealistisimmaksi asiaksi, että Yhdysvallat olisivat saaneet täydellisesti eristettyä zombit yhteen ainoaan kaupunkiin, eikä virus olisi lähtenyt leviämään. Jostain syystä viimeisen puolentoista vuoden tapahtumat tosielämässä saavat tarttumaan tällaiseen hölmöyteen...

Leffalla tuntuu kuitenkin olevan vaikeuksia päättää, onko se hölmöä zombiviihdettä, vai yritetäänkö siinä tehdä vakavaa ihmisdraamaa. Elokuvan henki on hieman epätasainen ja tuntuu siltä, ettei ohjaaja Zack Snyder täysin tiennyt, millaisen filmistään haluaa. Army of the Dead pitää sisällään hyvin snydermaisia juttuja niin hyvässä kuin pahassa. Snyderilla on vuosia ollut vaikeuksia pitää leffansa lyhyinä, eikä tämä ole poikkeus. Lisäkestoa tuo mukaan melodramaattiset hidastusten käytöt. Kuitenkin Snyderin heikommissakin elokuvissa hänen onnistumisiinsa kuuluu, että sentään elokuvat näyttävät todella hyviltä kuvauksensa puolesta. Army of the Dead on kuitenkin todiste siitä, että vaikka Snyderilla onkin silmää näyttäville visuaalisuuksille, on parempi, jos joku muu kuvaa hänen elokuvansa. Snyder on nimittäin itse myös kuvannut filmin ja valitettavasti täytyy sanoa, että kameratyöskentely ei ole kaksista. Tarkennuksen käyttö on erittäin kömpelöä ja liian rajaavaa, tehden monista kuvista tylsiä. Usein suuri osa kuvasta on sumeaa mössöä, mitä vain pahentaa leffan ankean harmaa värimaailma. Vain yhdessä kohtaa elokuva tarjoaa kunnon väriloistetta, kun zombeja ammutaan pelikoneiden keskellä, mutta muuten filmi on visuaalisesti pienoinen pettymys.

Visuaalisesta puolesta kehut kuitenkin ansaitsee lavastajat, puvustajat, maskeeraajat ja erikoistehostetiimi. Lavasteilla ja efekteillä rakennettu ränsistynyt Las Vegas on näyttävä ilmestys. Zombien maskeeraukset ovat hienosti toteutetut ja jo niillä saadaan näkymään, minkä arvoisia kukin eläväkuollut on omassa kulttuurissaan. Paikoitellen tehosteista näkyy digitaalisuus, mutta esimerkiksi leffan zombieläimet toimivat erittäin passelisti. Äänitehosteet ovat hyvin rakennetut aseiden tulituksista zombiörinöihin. Tom Holkenborgin säveltämät musiikit eivät kuitenkaan pääse tekemään vaikutusta, sillä leffassa kuullaan niin paljon vanhempia kappaleita, kuten hyvin ennalta-arvattavasti käytetyt Viva Las Vegas ja Zombie, harmillisesti tosin cover-versioina.

Yhteenveto: Army of the Dead on keskinkertainen ja ennen kaikkea ylipitkä zombiraina, joka ei oikein osaa päättää, onko se hölmöä viihdettä, vai vakavasti otettavaa selviytymisdraamaa. Elokuvan henki on todella ailahteleva, eivätkä humoristisemmat hetket istu mukaan muuten ankeasti synkistelevässä Snyder-visiossa. Snyder ei valitettavasti taaskaan osaa tehdä elokuvastaan oikean pituista, vaan venyttää ohutta tarinaa äärimmilleen kahden ja puolen tunnin kestolla. Jatkuvasti voi huomata tuumivansa, että tästä ja tuosta olisi voinut napsaista sekunteja ja jopa minuutteja pois. Kesto ei välttämättä haittaisi, jos ryöstöretkelle lähtevät hahmot olisivat kiinnostavampia. Kun zombit pääsevät herkuttelemaan tunkeilijoilla, käy selväksi, kuinka vähän kenenkään kohtalo jaksaa kiinnostaa. Itse zombit ovat onneksi filmin parasta antia ja on kiehtovaa, kuinka leffa luo elävillekuolleille omaa kulttuuriaan. Zombimässäilyssä ei verta säästellä ja elokuva äityy paikoitellen todella roisiksi. Myös tekniseltä puoleltaan leffa on ailahteleva. Lavasteilla ja efekteillä on loihdittu hieno tuhoutunut Las Vegas, mutta sitten taas Snyderin kuvaus on paikoitellen aika kehnoa. Tarkennuksen kömpelö hyödyntäminen häiritsi itseäni vähän väliä. Pariin tuntiin tiivistettynä, tunnelmallisesti selkeämmällä linjalla ja paremmilla hahmoilla Army of the Dead voisi olla aidosti hyvä zombielokuva. Jo tällaisena se tarjoaa muutamat hyvät juttunsa, mutta pääasiassa se jää aika keskinkertaiseksi tekeleeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Army of the Dead, 2021, The Stone Quarry, Netflix