Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paul Dano. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paul Dano. Näytä kaikki tekstit

tiistai 20. tammikuuta 2026

Little Miss Sunshine (2006) - elokuva-arvostelu

LITTLE MISS SUNSHINE



Ohjaus: Jonathan Dayton ja Valerie Faris
Näyttelijät: Greg Kinnear, Toni Collette, Abigail Breslin, Steve Carell, Paul Dano, Alan Arkin, Bryan Cranston, Beth Grant, Julio Oscar Mechoso, Dean Norris ja Matt Winston
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 12

Little Miss Sunshine on muun muassa Toni Colletten, Steve Carellin ja Alan Arkinin tähdittämä draamakomedia. Michael Arndt keksi elokuvan idean ja työsti siitä ensimmäisen käsikirjoituksen jo vuonna 2000, aikeenaan alun perin ohjata leffan itse pikkubudjetilla. Hän kuitenkin esitteli tekstiään tuottajakaksikko Ron Yerxalle ja Albert Bergerille, jotka innostuivat ja pestasivat ensikertalaisohjaajat Jonathan Daytonin ja Valerie Farisin. Yhdessä he tarjosivat tekstiä eri studioille ja vasta Focus Features suostui tarttumaan projektiin. Studiolla oli kuitenkin omat vaatimuksensa tarinan suhteen, joista Arndt ei pitänyt ja mies potkittiin pihalle leffasta. Kuitenkin kun studion sisällä tapahtui henkilöstömuutoksia, Arndt pyydettiin takaisin hoitamaan homma loppuun. Esituotannon venyessä Focus Features meinasi luopua leffasta vuonna 2004, mutta tuottaja Marc Turtletaub sai puhuttua studion ympäri, maksaessaan itse suuren summan budjetista. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin kesäkuussa 2005 ja lopulta Little Miss Sunshine sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 20. tammikuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai neljä Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva ja paras naissivuosa), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen ja miessivuosan palkinnot, kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras komediaelokuva ja naispääosa), sekä kuusi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus ja naissivuosa), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen ja miessivuosan palkinnot. Itse näin Little Miss Sunshinen vasta noin kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin elokuvasta. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Perhe matkustaa halki Yhdysvaltojen viedäkseen Olive-tytön esiintymään lasten kauneuskilpailu Miss Päivänsäteessä.




Greg Kinnear ja Toni Collette näyttelevät pariskuntaa Richard ja Sheryl Hooveria, Paul Dano ja Abigail Breslin esittävät heidän lapsiaan Dwaynea ja Olivea, Alan Arkin nähdään Richardin isänä ja Steve Carell näyttelee Sherylin veljeä Frankia. Yhdessä he muodostavat aika heikosti toimivan perheen, jonka täytyy kuitenkin ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä yhteistyötä, mikäli he aikovat saada Olive-tytön toteuttamaan unelmansa ja voittamaan Miss Päivänsäde -lapsimissikisat Kaliforniassa. Homma on helpommin sanottu kuin tehty. Richard-isä on motivaatiopuhuja, joka uskoo ihmisten jakautuvan yksinkertaisesti voittajiin ja häviäjiin, ja yrittääkin saada omaa uraansa käyntiin. Pahemman luokan teinimurjotusta läpikäyvä Dwayne-poika on vannonut hiljaisuusvalan siihen asti, että hänen vanhempansa antavat hänelle luvan hakeutua armeijan lentäjäksi. Isoisä on varsinainen törkyturpa, joka kuitenkin tsemppaa Olivea tämän haaveissa. Masentunut Frank-eno taas on juuri päässyt sairaalasta, yritettyään itsemurhaa. Sheryl-äiti yrittää pitää pakkaa kasassa. Nämä hahmot ovat oikkuineen aivan mahtavia, muodostaen niin lystikkään kuin aika traagisenkin poppoon. Näyttelijäkaarti on täysin elementissään. Kinnear ja Collette vakuuttavat vanhempina, Dano on kuin kotonaan alakuloisena teininä, Arkin ansaitsi parhaan miessivuosan Oscar- ja BAFTA-palkintonsa ja yleensä hassuttelurooleja tekevä Carell yllättää itsetuhoisuuden kanssa kamppailevana miehenä. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin nuori Abigail Breslin, joka sädehtii sellaista valovoimaa, että hänen hymynsä tarttuu väkisinkin muihin hahmoihin ja katsojaan. Ei ole ihme, että tuolloin vain kymmenvuotias Breslin sai parhaan naissivuosan Oscar-ehdokkuuden.




Little Miss Sunshine on edelleen mahtava draamakomedia, joka on myös aikamoinen hyvän mielen leffa, vaikka seassa onkin aikamoista tragediaa ja synkkien aiheiden, kuten itsemurhan käsittelyä. Elokuva tanssahtelee taiturimaisesti lystikkään ja alakuloisen välimaastossa, tarjoten hyvin omalaatuisen ilmapiirin, joka vie häkellyttävästi mukanaan. Samoin myös leffan tarina, perheen automatka New Mexicosta Kaliforniaan lapsimissikisan takia, vie täysin mukanaan ja tunnin ja kolmen vartin kesto tuntuu kulkevan kuin hujauksessa.

Tämän matkan varrelle mahtuu monenmoista tilannetta ja kommellusta. On mukava seurata, kuinka tämä kömpelösti toistensa kanssa toimeen tuleva perhe alkaa pikkuhiljaa löytämään yhteistä säveltä. Erilaisia takaiskuja on luvassa monenmoisia, mutta juuri nämä töyssyt matkalla lähentävät hahmoja. Heidän väliset keskustelut ovat hienosti kirjoitettuja ja esitettyjä. Niiden myötä hahmot kehittyvät ja kasvavat onnistuneesti. Kaikki johtaa hillittömän hauskaan finaaliin Miss Päivänsäde -kisoissa, joka samanaikaisesti myös kritisoi näiden pippaloiden järjettömyyttä, irvokkuutta ja jopa suoranaista oksettavuutta, kun vanhemmat vievät lapsiaan näytille meikattuina ja puettuina kuin nuoret aikuiset. Hooverit ovat onneksi motiiveinaan toista maata. Kovienkin ulkokuorien alla sykkii suuret sydämet ja niin sykkii myös itse elokuvassa. Tämä on niitä leffoja, jotka oikeasti sykähdyttävät kertomuksellaan ja teemoillaan ja joiden päätteeksi kokee olevansa hieman muuttunut ihmisenä.




Elokuvan ohjaajakaksikko Jonathan Dayton ja Valerie Faris pitävät mahtavaa ilmapiiriä hienosti yllä läpi leffan ja saavat näyttelijöistä kaiken irti. Michael Arndtin käsikirjoitus on todella vahva niin hahmojensa kuin dialoginsa puolesta. Little Miss Sunshine on myös hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja perheen matkustusvälineenä toimiva keltavalkoinen Volkswagen Kombi -pikkubussi on ansainnut paikkansa indie-elokuvahistorian kenties ikonisimpana autona. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja DeVotchKa'n musiikit säestävät menoa mainiosti. Yhtye työsti musiikit omien kappaleidensa pohjalta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Little Miss Sunshine, 2006, Searchlight Pictures, Big Beach, Bona Fide Productions, Deep River Productions, Third Gear Productions, Major Studio Partners


sunnuntai 10. maaliskuuta 2024

Arvostelu: Spaceman (2024)

SPACEMAN



Ohjaus: Johan Renck
Pääosissa: Adam Sandler, Paul Dano, Carey Mulligan, Kunal Nayyar ja Isabella Rossellini
Genre: scifi, draama
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Spaceman perustuu Jaroslav Kalfařin kirjaan Spaceman of Bohemia vuodelta 2017. Vuonna 2020 Netflix ilmoitti hankkineensa kirjan elokuvaoikeudet ja työstävänsä sen pohjalta filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021 ja nyt Spaceman on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Adam Sandlerin tähdittävän vakavaa scifielokuvaa ja kun katsoin elokuvan trailerin, siitä muodostui yksi eniten odottamistani leffoista tältä keväältä. Katsoinkin Spacemanin Netflixistä heti sen julkaisupäivänä.

Mysteerisen avaruuspilven ilmestyttyä aurinkokuntaamme, tšekkiläinen astronautti Jakub Procházka lähetetään vuoden mittaiselle avaruusmatkalle tutkimaan kummaa ilmiötä. Matkallaan yhä vain yksinäisemmäksi muuttuva Jakub saa yllättävän kanssamatkustajan, kun hän törmää jättimäiseen, puhuvaan avaruushämähäkkiin.




Adam Sandler jakaa näyttelijänä mielipiteitä todella voimakkaasti. Jotkut fanittavat miestä ja hänen leffojaan, toiset taas eivät voi sietää hänen esiintymistään ja komedioitaan. Minulle Sandler on aina ollut todella epätasainen tapaus. Pidän joistakin hänen elokuvistaan ja toiset taas ovat mielestäni lähinnä kehnoja. Sandler on kuitenkin osoittanut draaman saralla osaavansa oikeasti näytellä ja esimerkiksi muutamaa vuotta sitten Netflixissä julkaistussa elokuvassa Hiomattomat timantit (Uncut Gems - 2019) Sandler teki aidosti vakuuttavaa työtä. Olinkin siis erittäin kiinnostunut näkemään häneltä lisää draamarooleja ja halusinkin selvittää, mihin hän pystyisi vakavamielisessä scifielokuvassa. Sandler näyttelee tšekkiläistä astronauttia, Jakub Procházkaa, joka saa tehtäväkseen tutkia mysteeristä pilveä avaruudessa. Vähitellen Jakubista ja tämän motiiveista paljastuu uusia puolia, jolloin Sandler pääsee esittelemään piileviä lahjojaan. Sandler tulkitsee hienosti yksinäistä, uniongelmaista ja masentunutta miestä, jolla on monimutkikas suhde kotona Maassa odottavaan vaimoonsa Lenkaan (pahasti alikäytetty Carey Mulligan).
     Elokuvassa nähdään myös Isabella Rossellini Jakubin komentajana Tumana ja Rillit huurussa -komediasarjasta (The Big Bang Theory - 2007-2019) tuttu Kunal Nayyar teknikko Peterinä, minkä lisäksi Paul Dano kuullaan Hanušina, Jakubin aluksesta löytyvänä salamatkustajana, joka on kaikkien araknofobiasta kärsivien katsojien kauhuksi jättimäinen hämähäkki. Rossellini ja Nayyar ajavat asiansa rooleissaan, mutta Danon ääni on täydellisen rauhoittava, lähes suorastaan hypnoottinen avaruushämähäkkinä, jota Jakub aluksi pelkää, mutta josta paljastuukin varsin sympaattinen ja filosofinen kanssamatkustaja.




Spaceman ei todellakaan tule olemaan kaikkien katsojien mieleen. Jos Sandlerin mukanaolon takia oletit kyseessä olevan komedia, edessä on aikamoinen shokki, kun luvassa onkin hidas ja pohdiskeleva draama. Jos taas podet pahaa hämähäkkikammoa, kohtaukset Hanušin kanssa voivat tuntua ylitsepääsemättömän inhottavilta. Araknofobinen tyttöystäväni kiemurteli vieressäni läpi leffan, sillä jättihämähäkki on ruudulla lähes puolet elokuvan vajaan parin tunnin kestosta. Jos taas tykkäät rauhallisesta, omalla painollaan etenevästä ja enemmän filosofisiin pohdintoihin kuin toimintaan painottuvasta scifistä, eikä sinua häiritse valtava hämähäkkiolento, Spaceman voi olla juuri sinun kuppisi teetä.

Itse pidin elokuvasta paljon, vaikka ei se mikään järisyttävä napakymppi olekaan. Lenka-vaimoon liittyvät osiot ovat leffan heikompaa antia, eikä Jakubin ja Lenkan välille onnistuta rakentamaan kovin uskottavaa suhdetta. Leffa ei myöskään pureudu ihan niin syvälle eksistentiaalisiin pohdintoihinsa kuin voisi toivoa. Muuten Spaceman on mielestäni erittäin mainio ja pidin erityisesti leffan ilmapiiristä. Moni katsoja mieltää leffan luultavasti pitkästyttäväksi, mutta itselleni kokemus oli ajoittain lähes hypnoottinen. Se on yllättävänkin kaunis kuvaus varsin masentavista aiheista, kuten yksinäisyydestä. Tunnelma on erityisesti alkupäässä hyvinkin epämiellyttävä, suorastaan ahdistava. Katsojana voi tuntea kuin olisi Jakubin tilalla avaruusaluksessa, kaukana kaikesta ja kaikista. Kun Hanuš ilmestyy kuvioihin, ovat kohtaukset aluksi kuin kauhuleffasta, mutta vähitellen Jakubin ja hämähäkin välille muodostuva yhteys alkaa lämmittää ja luomaan toivoa muuten aika ankeaan leffaan. Läpi elokuvan katsojana ei voi myöskään olla pohtimatta, onko Hanuš edes todellinen, vai pelkkää Jakubin mielikuvituksen tuotetta, pitkän yksinäisyyden ja unettomuuden takia? Niin tai näin, en olisi ikinä voinut kuvitella olevani näin herkistynyt Adam Sandlerin ja tietokoneella luodun avaruushämähäkin ystävyydestä.




Spacemanin ohjauksesta vastaa ruotsalainen Johan Renck, entinen laulaja, joka ohjasi muutamaa vuotta sitten yhden kaikkien aikojen parhaista minisarjoista, Chernobylin (2019). Tässä elokuvassa Renck ei tarjoa samanlaista täydellistä täysosumaa, mutta mies onnistuu silti pätevästi. Erityisesti hänen tapansa rakentaa tunnelmaa on väkevää. Colby Dayn käsikirjoitus on pääasiassa oivallinen, joskin se olisi voinut syventyä vakuuttavammin Jakubin ja Lenkan suhteeseen. Teknisiltä puoliltaan Spaceman on myös mainio. Se on tyylikkäästi kuvattu ja leijaileva kameratyöskentely vahvistaa tunnetta siitä kuin leffa olisi kuvattu painovoimattomassa tilassa. Avaruusaluksen lavasteet ovat hienot ja Hanuš on yllättävänkin näyttävästi luotu. Sen sijaan ulkopuolella aluksesta ja kohteena toimivasta Chopran avaruuspilvestä huokuu digitaalisuus. Äänimaailma on hyvin rakennettu Max Richterin haikeita musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Spaceman, 2024, Free Association, Stillking Films, Tango Entertainment


perjantai 13. lokakuuta 2023

Arvostelu: Dumb Money (2023)

DUMB MONEY



Ohjaus: Craig Gillespie
Pääosissa: Paul Dano, Shailene Woodley, Seth Rogen, Pete Davidson, America Ferrera, Anthony Ramos, Myha'la Herrold, Talia Ryder, Larry Owens, Vincent D'Onofrio, Nick Offerman, Sebastian Stan, Clancy Brown, Kate Burton, Dane DeHaan, Rushi Kota ja Olivia Thirlby
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: S

Dumb Money perustuu Ben Mezrichin kirjaan The Antisocial Network: The GameStop Short Squeeze and the Ragtag Group of Amateur Traders That Brought Wall Street to Its Knees vuodelta 2021, joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin samaisen vuoden GameStopin osakekurssin noususta. Jo ennen kirjan julkaisua Metro-Goldwyn-Mayer hankki Mezrichin kirjan elokuvaoikeudet, mutta luopui projektista syksyllä 2022. Black Bear Pictures nappasi elokuvan itselleen ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa. Nyt Dumb Money -nimen saanut leffa saapuu teattereihin ja itse olin kiinnostunut elokuvasta sen näyttelijäkaartin ja hupaisalta vaikuttaneen trailerin perusteella. Kävinkin katsomassa Dumb Moneyn positiivisin odotuksin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Koronaviruspandemian aikana Reddit-käyttäjä Keith Gill kannustaa seuraajiaan sijoittamaan GameStopin osakkeisiin ja saa luotua ilmiön, joka pistää Wall Streetin rahapamppujen polvet tutisemaan.




Paul Dano nähdään elokuvan pääroolissa Reddit-käyttäjänä ja tubettajana Keith "Roaring Kitty" Gillinä, jonka tarkkaavaisuus GameStopin osakepotentiaalista sai Wall Streetin sudetkin varpailleen siitä, mihin tavallinen mattimeikäläinenkin voi pystyä rahamaailmassa. Jo pitkään muovautumiskykyään niin sympaattisilla kuin psykoottisilla rooleillaan esitellyt Dano näyttää jälleen lahjansa, saadessaan katsojan välittömästi Keithin puolelle. Dano tuo hyvin esille hahmonsa monet puolet, kun Keithin osaketempaus ottaa enemmän tuulta siipiensä alle kuin hän olisi osannut odottaa.
     Danon kanssa Dumb Moneyta tähdittää erittäin varteenotettava poppoo. Shailene Woodley esittää Keithin vaimoa Carolinea, Pete Davidson taas Keithin lipevää veljeä Keviniä ja Clancy Burton ja Kate Burton heidän vanhempiaan. Seth Rogen, Vincent D'Onofrio ja Nick Offerman näyttelevät ökyrikkaita Gabe Plotkinia, Steve Cohenia ja Kenneth C. Griffiniä, jotka alkavat nopeasti tuntea lompakoissaan Keithin aloittaman liikkeen, Sebastian Stan esittää tavallisten kansalaisten osakeasioissa auttavan Robinhood-yrityksen toimitusjohtajaa Vlad Teneviä, sekä America Ferrera, Larry Owens, Anthony Ramos, Myha'la Herrold ja Talia Rider nähdään Keithiä seuraavina sairaanhoitajina, GameStop-työntekijänä ja opiskelijaparina, jotka ryhtyvät sijoittamaan GameStopiin siinä toivossa, että saisivat erilaisia laskuja, velkoja ja muita maksettua. Näyttelijäkaarti tekee läpikotaisin hyvää työtä ja etenkin Rogen ja Ferrera vakuuttavat sivurooleissaan.




Pörssimarkkinat, osakejutut ja muu Wall Streetiin liittyvä kuulostaa täysin heprealta varmasti monelle, niin myös minulle. Siitä huolimatta Dumb Moneyhyn on erittäin helppo hypätä mukaan ja elokuva toimii vahvasti, kertoohan elokuva tositarinaa ihan tavallisista mattimeikäläisistä, jotka onnistuivat pitkään höynäyttämään joitain Yhdysvaltojen varakkaimmista ihmisistä ja keräämään sievoisia summia omiin taskuihinsa - sekö jos mikä on tyydyttävä tunne. Elokuva selventää tarpeeksi hyvin käsittelemiään käsitteitä, kuten shorttausta, jotta kuka tahansa voisi pysyä kärryillä. Kiinnostavaa tapausta kuvataan myös onnistuneesti monista eri vinkkeleistä, millä vahvistetaan tapahtuneen merkittävyyttä talousmaailmassa. Oikeastaan elokuvan isoimmaksi viaksi koituu se, että GameStopin itsensä puolta tässä kaikessa kuvataan todella minimaalisesti. Mukana on Anthony Ramosin ja Dane DeHaanin hahmot, jotka työskentelevät eräässä GameStop-liikkeessä, mutta olisi ollut kiinnostavaa nähdä, kuinka yrityksen johdossa suhtaudutaan tähän kummaan osakeilmiöön.

Tunnin ja kolmen vartin kestossa elokuva on sopivan napakka paketti. Tahti on pääasiassa tehokkaan reipas ja hahmojen välillä hypitään toimivasti läpi keston. Vaikka osa repliikeistä menisikin merkityksiltään ohi, katsojana jämähtää silti jännittämään, kuinka tässä kaikessa lopulta käy. Tilanteesta revitään niin oivaa draamaa kuin hilpeää huumoriakin. Lopputulema on katkeransuloinen; turhauttava, mutta silti jollain lailla tyydyttävä. Mitäpä ökyrikkaat eivät tekisi maallisella mammonallaan suojatakseen omaa takamustaan, mutta sitten taas toisaalta Dumb Moneyn tapaus on osoitus siitä, millainen valta köyhälläkin massalla voi olla.




Elokuvan on ohjannut Craig Gillespie, jonka aiempiin töihin kuuluvat erittäin mainiot I, Tonya (2017) ja Cruella (2021). Gillespie pitää laajaa pakettia toimivasti kasassa ja saa näyttelijät irrottelemaan hyvin. Lauren Schuker Blumin ja Rebecca Angelon teksti on tasokas, joskin minua kiinnostaisi tietää, mistä muodostui kaksikon päätös jättää GameStopin johto kokonaan pois tarinasta. Dumb Money on myös kuvattu ja leikattu oivallisesti. Lavasteet ja asut toimivat. Ihmisten käyttämät maskit muistuttelevat kaiken aikaa koronasta, mikä vain vahvistaa ymmärrystä, kuinka vähän aikaa tästä GameStop-tapauksesta olikaan. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu, joskin Will Batesin musiikit jäävät täysin eri artistien ja yhtyeiden kappaleiden varjoon, joita soitetaan läpi leffan aina Cardi B:n WAPista The White Stripesin Seven Nation Armyyn.

Yhteenveto: Dumb Money on erittäin mainio draamakomedia tositapahtumasta, joka viihdyttää mukavasti, vaikkei ymmärtäisi osakejutuista juuri tuon taivaallista. Kun vain ymmärtää köyhien onnistuvan pistämään rikkaiden polvet tutisemaan ja tienaamaan näiden kustannuksella rahaa mojovia summia, pörssiummikkokin myhäilee tyytyväisenä. Tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee reippaasti ja vekkulia tapausta kuvataan toimivasti monesta eri näkökulmasta. On vain outoa, ettei itse GameStopin johto ole lähes millään lailla esillä kaiken keskellä. Draama on toimivaa ja huumori hupaisaa. Paul Danon johdolla näyttelijäkaarti tekee mainiota työtä. Craig Gillespien ohjaus toimii ja teknisiltäkin puolilta leffa on pätevästi tehty. Dumb Money tuskin aiheensa puolesta houkuttelee massoja teattereihin, mutta jos tapaus kiinnostaa ja tykkäät katsoa altavastaajatarinoita, joissa vähävaraiset pistävät ökyrikkaat jännittämään rahojensa puolesta, suosittelen katsomaan elokuvan, kun se osuu kätevästi kohdalle.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dumb Money, 2023, Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, Stage 6 Films, Black Bear Pictures, Ryder Picture Company


keskiviikko 30. elokuuta 2023

Arvostelu: Vangitut (Prisoners - 2013)

VANGITUT

PRISONERS



Ohjaus: Denis Villeneuve
Pääosissa: Hugh Jackman, Jake Gyllenhaal, Maria Bello, Viola Davis, Terrence Howard, Paul Dano, Dylan Minnette, Wayne Duvall, Melissa Leo, Zoë Soul, David Dastmalchian, Erin Gerasimovich, Kyla-Drew Simmons ja Len Cariou
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 16

Prisoners, eli suomalaisittain Vangitut on Hugh Jackmanin ja Jake Gyllenhaalin tähdittämä trilleri. Elokuva lähti liikkeelle Aaron Guzikowskin kirjoittamasta novellista, jonka pohjalta hän ryhtyi rakentamaan täyspitkää elokuvan käsikirjoitusta. Antoine Fuquan oli aluksi tarkoitus ohjata elokuva ja sitten Bryan Singerin, kunnes Denis Villeneuve palkattiin hommaan. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2013 ja lopulta Vangitut sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 30. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta kuvauksesta. Itse katsoin Vangitut vasta vuotta tai paria myöhemmin vuokralta ja pidin sitä erittäin hyvänä jännärinä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Kun Keller Doverin nuori tytär ystävineen siepataan, eikä poliisi tunnu tekevän tarpeeksi heidän löytämiseksi, Keller päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja löytää lapsensa hinnalla millä hyvänsä.




Hugh Jackman näyttelee Keller Doveria, perheenisää, jonka pieni tytär Anna (Erin Gerasimovich) siepataan. Jackman tarjoaa elokuvassa yhden uransa upeimmista roolisuorituksista, tulkiten todella vaikuttavasti hahmonsa yhä vain suuremmaksi kasvavaa epätoivoa. Jo X-Men -elokuvissa (2000-) Jackman esitteli kykyjään raivota kameran edessä ja Vangituissa hän vie tämän uudelle tasolle. Jackman uhkuu karismaa ja vimmaa, erityisesti kun Keller päättää hoitaa etsintäoperaation itse. Katsojana hyppää heti Kellerin mukaan etsintäretkelle, haluten yhtä tarmokkaasti löytää niin Annan kuin syyllisen. Keller-isän ja Anna-tyttären lisäksi Doverin perheeseen kuuluvat Grace-äiti (Maria Bello) ja Ralph-poika (Dylan Minnette). Bello ja Minnette ovat myös hyviä osissaan, tuoden esille muita tapoja käsitellä tällaisen kauhuskenaarion tuottamia tuskaisia tunteita.
     Elokuvassa nähdään myös Viola Davis ja Terrence Howard Doverien naapuripariskuntana Nancyna ja Franklinina, joiden Joy-tytär (Kyla-Draw Simmons) siepataan yhdessä Annan kanssa, Jake Gyllenhaal tapausta tutkimaan ryhtyvänä etsivä Lokina, sekä mm. Wayne Duvall poliisipäällikkö O'Malleyna, Paul Dano sekavana Alexina, Melissa Leo hänen tätinään Hollyna, Len Cariou pappi Dunnina ja David Dastmalchian kummallisena Bobina. Läpikotaisin näyttelijät tekevät huikeaa työtä. Davis ja Howard tuovat esille surun eri tavalla kuin Jackman ja Bello. Gyllenhaal on kovassa vedossa etsivänä, joka nousee toiseksi päähenkilöksi Kellerin rinnalle. Dano on huikean hyvä vähäsanaisena nuorukaisena, jonka älykkyysosamäärä on jäänyt 10-vuotiaan tasolle.




Jo ensimmäisellä katselukerralla pidin Vangituista todella paljon, mutta nyt toisella katselulla olin täysin mykistynyt sen upeudesta. Minulta ei löydy mitään negatiivista sanottavaa tästä suorastaan mestarillisesti rakennetusta trilleristä, joka hyppää heti itse asiaan ja pitää tiukassa otteessaan läpi kahden ja puolen tunnin kestonsa. Tämä yksi jokaisen vanhemman pahimmista painajaisista on äärimmäisen painostava, usein jopa piinaava jännäri, jonka katselu ei ole aina miellyttävää puuhaa. Silmiä ei kuitenkaan saa irti ruudusta ja katsoja on itse kuin vangittu tapahtumaketjuun. On aivan pakko saada tietää, löytyvätkö tytöt, ovatko he yhä elossa ja kuka heidät sieppasi? Millainen sairas ihminen tekisi jotain tällaista?

Ohjaaja Denis Villeneuven rakentama tunnelma on läpikotaisin fantastinen. Hän ei suostu päästämään katsojaansa helpolla, vaan upottaa tämän aika lailla heti ahdistuksen syvään päätyyn ja vääntää nuppeja yhä isommin kohti kaakkoa leffan edetessä. Tyttäriään etsivien ja kaipaavien vanhempien epätoivo on käsinkosketeltavan todentuntuista, vetäen katsojan täysin hiljaiseksi. On psykologisesti todella kiehtovaa seurata, kuinka eri hahmot käsittelevät tätä katoamista eri tavoin, kuinka tämä tragedia alkaa rikkoa perheitä ja ennen kaikkea, kuinka pitkälle nämä hahmot ovat valmiita menemään saadakseen rakkaansa takaisin. Erityisesti Kellerin toimet alkavat vähitellen muuttumaan kyseenalaisiksi, mutta samalla katsoja pysyy hänen puolellaan.




Erinomainen on myös Aaron Guzikowskin työstämä käsikirjoitus. Vaikka teksti onkin huomattavasti simppelimpi kuin Villeneuven samana vuonna ilmestyneessä Enemy-elokuvassa (2013), jossa esiintyy myös Gyllenhaal, on se omalla tavallaan aikamoinen labyrintti. Sokkeloa ratkoessaan niin hahmojen kuin katsojien pitää kiinnittää huomiota pieniin yksityiskohtiin, jotta totuus tulee ilmi. Erilaiset mutkat matkassa vain lisäävät jännitystä. Tarina seuraa niin Kellerin omatoimisia etsintöjä kuin Lokin virallisia tutkintoja ja vaikka kummatkin kulkevat kohti samaa päämäärää, ovat heidän ideologiansa ja metodinsa niin erilaiset, että he vain vaikeuttavat toistensa työtä. Kaikki johtaa niin tiivistunnelmaiseen finaaliin, että pitkästä aikaa huomasin siirtyneeni lähemmäs televisiota, ollessani niin tiukasti mukana tapahtumissa. Vaikka olin nähnyt Vangitut jo aiemmin, olin unohtanut loppuratkaisun, joten siltä osin tuntui kuin olisin katsonut elokuvaa ensi kertaa.

Vangitut on myös teknisesti huikea. Se on erittäin näyttävästi kuvattu - mitä muuta voikaan odottaa alansa parhaalta, Roger Deakinsilta? Elokuva on täynnä todella tyylikkäitä otoksia, mutta suosikkini ovat erittäin ahdistavat kuvat eräästä hahmosta, joka on vangittuna pienessä kopissa ja hänestä nähdään vain osa kasvoista pienestä reiästä tulevan valon avulla. Jälkitöissä näistä otoksista on tehty varsin ilottomia värimäärittelyllä. Tiettyä ilottomuutta vain lisää elokuvassa tapahtuva jatkuva sade. Lavasteet, asut ja varsinkin maskeeraukset ovat mainiot. Äänimaailma on hienosti rakennettu niin efektejä kuin edesmenneen Jóhann Jóhannssonin säveltämiä tunnelmallisia musiikkeja myöten.




Yhteenveto: Vangitut on mestarillinen trilleri, joka suorastaan vangitsee katsojan mukaansa. Jokaisen vanhemman kenties pahimmasta painajaisesta kertova jännäri tiukentaa kaiken aikaa otettaan, tapahtumaketjun eskaloituessa kohti piinaavaa finaaliaan. Kaksi ja puoli tuntia kulkevat kuin siivillä, sillä niin koukuttavasta kertomuksesta on kyse. On todella kiinnostavaa seurata, kuinka eri ihmiset reagoivat tilanteeseen erilaisin tavoin ja kuinka eri keinoin ja moraalein Keller ja etsivä Loki suorittavat tutkintojaan omilla tahoillaan. Palapeli avautuu hiljalleen ja niin hahmot kuin katsojakin janoavat totuutta. Ohjaaja Denis Villeneuve rakentaa epätoivoista ja ahdistavaa ilmapiiriä erinomaisesti ja käsikirjoittaja Aaron Guzikowski pyörittelee pakettia taidokkaasti. Teknisiltä ansioiltaan filmi on vaikuttava Roger Deakinsin kuvausta myöten. Näyttelijäkaarti on mahtavassa vedossa ja päätähtien Hugh Jackmanin ja Jake Gyllenhaalin lisäksi myös Paul Dano tarjoaa hurjan roolisuorituksen. Kaiken kaikkiaan Vangitut on aika lailla täydellinen jännityselokuva, joka onnistuu todella pureutumaan katsojan ihon alle. Sen jälkeen ei voi hetkeen muuta kuin tuijottaa tyhjyyteen ja pohtia katsomaansa, samalla kun yrittää toipua sisällä vellovasta ahdistuksesta. Elokuva on epämiellyttävyydestään huolimatta pakko nähdä uudestaan.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Prisoners, 2013, Alcon Entertainment, 8:38 Productions, Madhouse Entertainment


Arvostelu: 12 Years a Slave (2013)

12 YEARS A SLAVE



Ohjaus: Steve McQueen
Pääosissa: Chiwetel Ejiofor, Benedict Cumberbatch, Paul Dano, Michael Fassbender, Lupita Nyong'o, Adepero Oduye, Sarah Paulson, Alfre Woodard, Brad Pitt, Garret Dillahunt, Scoot McNairy, Taran Killiam, Chris Chalk, Paul Giamatti, Christopher Berry, Michael K. Williams, Bryan Batt ja Bill Camp
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 16

12 Years a Slave perustuu Solomon Northupin omaelämäkertaan Twelve Years a Slave vuodelta 1853. Ohjaaja Steve McQueen ja käsikirjoittaja John Ridley ryhtyivät ideoimaan elokuvaa orjuudesta, mutta projekti ei tuntunut etenevän, kunnes McQueenin puoliso Bianca Stigter esitteli miehelleen Northupin kirjan. McQueen oli täysin häkeltynyt kirjaa lukiessaan ja päätti saman tien hankkia sen elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2012 ja lopulta 12 Years a Slave sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 30. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai muun muassa yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa, lavastus, puvustus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, naissivuosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot, seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan palkinnon, sekä yksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, leikkaus, musiikki ja nouseva tähti), joista se voitti parhaan elokuvan ja miespääosan palkinnot. Itse katsoin 12 Years a Slaven pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin leffasta. Kun huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1841 vapaa afroamerikkalainen viulisti Solomon Northup huumataan ja myydään orjaksi.




Pääroolissa orjaksi vangittuna Solomon Northupina nähdään Chiwetel Ejiofor, joka sai roolityöstään parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet, sekä BAFTA-palkinnon. Ejiofor on roolissaan erinomainen, tulkiten hienosti Solomonin epätoivoa, kun hänet houkutellaan uuden työn varjolla pois perheensä luota, huumataan ja myydään orjana. Jopa hänen nimensä viedään ja kaikki kutsuvat häntä Plattiksi. Solomon ei pysty mitenkään todistaa olevansa vapaa mies ja vaikka pystyisikin, häntä tuskin kuunneltaisiin. Katsoja on tietty heti Solomonin puolella, haluten nähdä hänen vapautuvan vankeudestaan.
     Ejioforin lisäksi elokuva pitää sisällään muutenkin vaikuttavan näyttelijäkaartin. Scoot McNairy ja Taran Killam näyttelevät Brownia ja Hamiltonia, jotka sieppaavat Solomonin, Paul Giamatti esittää orjakauppias Freemania ja Benedict Cumberbatch Solomonin ostavaa William Fordia. Paul Dano nähdään plantaasin orjapiiskurina Tibeatsina, Michael Fassbender toisena plantaasinomistajana Edwin Eppsinä ja Sarah Paulson tämän vaimona Maryna. Alfre Woodard näyttelee vapaata afroamerikkalaisnaista Shaw'ta, tuottajanakin toimivan Brad Pittin esittäessä Solomonin vapauteen ainoana uskovaa Samuelia. Muita Solomonin tapaamia orjia näyttelevät mm. Michael K. Williams, Chris Chalk, Adepero Oduye ja Lupita Nyong'o, joka tekee 12 Years a Slavessa ensimmäisen elokuvaroolinsa ja voitti ansaitusti parhaan naissivuosan Oscar-palkinnon. Näyttelijät ovat läpikotaisin fantastisia. Cumberbatch ja Fassbender tekevät hyvää työtä todella erilaisina orjaomistajina. Nyong'o saapuu mukaan vasta myöhemmässä vaiheessa, mutta tekee loppuleffan ajan niin hyvää työtä, ettei ihme, että tulokkaan työ huomioitiin heti palkintogaaloissa.




Pidin 12 Years a Slavesta jo ensimmäisellä katselukerralla, mutta nyt uusintakatselulla pidin siitä vielä enemmän. Kyseessä on hieno ja voimakas kuvaus tositarinasta aikakaudelta, jolloin jotkut ihmiset saivat laillisesti olla hirviöitä. Kuten jo nimestä "kaksitoista vuotta orjana" voi päätellä, tämä leffa ei todellakaan ole helppoa katseltavaa. Se työntyy visusti ihon alle ja aiheuttaa epämiellyttävää oloa ja suurta ahdistusta. Tapahtumat ovat kuin kauhuelokuvasta ja välillä on vaikea uskoa, että tällainen kamaluus oli joskus arkipäivää. Elokuvasta löytyy useita hetkiä, jotka on tarkoituksella venytetty pidemmiksi lisäämään inhottavaa ilmapiiriä. Esimerkiksi todella pitkällä kuvalla toteutettu ruoskimiskohtaus aiheuttaa tunnemyllerryksen. Leffa onnistuu kuitenkin taidokkaasti välttämään kurjuuksilla mässäilyyn sortumisen.

Tarina pitää hyvin mukanaan läpi kahden tunnin ja vartin keston. Itse asiassa koin lopulta, että olisin voinut katsoa elokuvan vielä pidempänä - kertoohan se nimensä mukaisesti kahdentoista vuoden tapahtumat. Noin puolessa välissä leffa tekee pientä oikomista, Solomonin siirtyessä Cumberbatchin esittämän Fordin omistuksesta Fassbenderin näyttelemän Eppsin haltuun ja esimerkiksi tähän olisi saanut vaikkapa kymmenisen minuuttia lisää. Jos jotain valitettavaa leffasta löytyy, niin juurikin se, ettei tunnu siltä, että tapahtumat kattavat yli vuosikymmenen. Muuten elokuva on vaikuttava ja sellaisia teoksia, mitkä jokaisen kuuluisi nähdä edes kerran elämässään. Tätä historiaa ei sovi unohtaa, jottei sitä koskaan toistettaisi.




Elokuvan ohjauksesta vastaa Steve McQueen. Siis ei se muun muassa Suuresta pakoretkestä (The Great Escape - 1963), Bullittista (1968) ja Papillonista (1973) tuttu näyttelijälegenda Steve McQueen, vaan Fassbenderin kanssa aiemmin Hungerin (2008) ja Shamen (2011) tehnyt ohjaaja. McQueen rakentaa tunnelmaa erittäin tehokkaasti ja pitää katsojaa otteessaan, yhdessä John Ridleyn vahvan käsikirjoituksen kanssa. McQueen ei halua päästää katsojaa helpolla ja hyvä niin. Häneltä löytyy myös silmää hienoille visuaalisuuksille. 12 Years a Slave on upeasti kuvattu teos ja maisemaotokset ovat usein jopa kauniita. Pitkillä kuvilla toteutetut kohtaukset ovat toinen toistaan parempia. Lavasteet ja asut tuovat hienosti 1840-lukua takaisin eloon ja maskeeraukset ovat toisinaan inhottavia ruoskaniskujen aiheuttamien arpien takia. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Hans Zimmer tunnelmoi oivallisesti musiikeillaan, joskin jatkuvasti monet hänen sävelmänsä kuulostavat kierrätyksiltä herran aiemmista töistä.

Yhteenveto: 12 Years a Slave on hieno elokuva ja rankka kuvaus kaamealta aikakaudelta. On hirvittävää seurata, kun vapaa Solomon Northup siepataan ja myydään orjana, ja kuinka miehen fiilikset vaihtelevat sinnikkyydestä epätoivoon. Elokuva ei todellakaan ole helppoa seurattavaa, eikä ohjaaja Steve McQueen halua päästää katsojaa helpolla. Kurjuudella mässäilyyn ei sorruta, mutta esimerkiksi pitkä ruoskintakohtaus aiheuttaa katsojassa suorastaan yökötystä. Näyttelijät ovat läpikotaisin erinomaisia. Chiwetel Ejiofor vakuuttaa pääroolissa, mutta aikamoisia tähtiä sisältävässä elokuvassa kenties jopa parasta työtä tekee yllättäen ensikertalainen Lupita Nyong'o, joka kyllä ansaitsi palkintonsa. Visuaalisesti filmi on upea niin kuvausta kuin tarkkaan tehtyjä lavasteita myöten. Elokuvan pieneksi kompastuskiveksi koituu sen ajoittain hieman hätiköivä kerronta, etenkin kun Solomonia siirretään orjanomistajalta toiselle. Vaikkei elokuva olekaan helppoa katsottavaa, mielestäni se voisi olla ainakin vartin pidempi. Jo tällaisenaankin 12 Years a Slave on kaikessa inhottavuudessaankin hieno filmi, mikä jokaisen kuuluisi katsoa edes kerran elämässään. Se on muistutus hirvittävältä aikakaudelta, jota ei missään nimessä sovi unohtaa, jottei vastaavia kauheuksia enää toistettaisi.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.7.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
12 Years a Slave, 2013, New Regency Productions, Summit Entertainment, Fox Searchlight Pictures, River Road Entertainment, Plan B Entertainment, Film 4


sunnuntai 12. helmikuuta 2023

Arvostelu: The Fabelmans (2022)

THE FABELMANS



Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Gabriel LaBelle, Michelle Williams, Paul Dano, Seth Rogen, Keeley Karsten, Julia Butters, Sophia Kopera, Mateo Zoryon Francis-DeFord, Robin Bartlett, Jeannie Berlin, Judd Hirsch, Sam Rechner, Oakes Fegley, Chloe East, Isabelle Kusman ja David Lynch
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia
Ikäraja: 12

The Fabelmans on ohjaaja Steven Spielbergin uusi elokuva, joka pohjautuu löyhästi Spielbergin omaan nuoruuteen ja elokuvauran alkuun. Jo 1990-luvun lopulla Spielberg suunnitteli "I'll Be Home" -nimellä kulkevaa elokuvaa elämästään, yhdessä siskonsa Annen kanssa. Työstäessään Münchenia (Munich - 2005) käsikirjoittaja Tony Kusherin kanssa, Spielberg kertoi elämästään ja Kusher kannusti Spielbergiä tekemään aiheesta filmin. Hän kuitenkin epäröi, pelätessään vanhempiensa reaktiota leffalle, joka kertoisi intiimisti vaikeasta perhesuhteesta. Kun Spielbergin vanhemmat menehtyivät ja koronasulut alkoivat vuonna 2020, Spielberg ja Kusher alkoivat yhdessä käsikirjoittamaan leffaa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2021 ja nyt The Fabelmans saapuu myös Suomen elokuvateattereihin. Koska Spielberg on yksi ehdottomista suosikkiohjaajistani, innostuin heti, kun kuulin hänen työstävän uutta elokuvaa, joka vieläpä perustuisi hänen omaan nuoruuteensa. Meninkin siis positiivisin mielin katsomaan The Fabelmansia sen lehdistönäytökseen noin puolitoista kuukautta ennen ensi-iltaa.

Kun Mitzi ja Burt Fabelman vievät poikansa Sammyn ensimmäistä kertaa elokuvateatteriin tammikuisena iltana vuonna 1952, pojan maailma mullistuu ja pian elokuvista ja niiden teosta muodostuu Sammylle kaikki kaikessa.




Pääroolissa elokuviin ihastuvana Steven Spiel... ei kun siis Sammy Fabelmanina nähdään lapsena Mateo Zoryon Francis-DeFord ja teini-ikäisenä erittäin lupaava tulokas Gabriel LaBelle, jolla voi olla potentiaalinen ura edessään. Niin LaBelle kuin vielä nuorempi Francis-DeFord tulkitsevat täydellisesti roolihahmonsa ihastumista liikkuvaan kuvaan ja yhä vain suurempaa paloa selvittää elokuvien salat ja tehdä niitä itse. Moni katsoja voi varmasti tunnistaa itsensä, kun pieni Sammy näkee ensimmäistä kertaa filmin pyörähtävän käyntiin valkokankaalle heijastettuna ja suurisilmäisen pojan suu loksahtaa auki ihmetyksestä. Itsekin koin sillä hetkellä olevani vajaa parisen kymmentä vuotta nuorempi, aivan kuin elokuvat olisivat minulle täysin uusi juttu. Sammyn matkaa pienestä intoilijasta ihan oikeasti jalkaansa Hollywoodin studioiden ovien väliin tökkiväksi nuorukaiseksi on koukuttavaa seurata.
     Sammyn vanhempina, Mitzi ja Burt Fabelmanina nähdään Michelle Williams ja Paul Dano, jotka ovat myös mahtavia rooleissaan. Williams sai sekä Oscar-, että Golden Globe -ehdokkuudet suorituksellaan ja täysin ansaitusti, sillä niin mainio Williams on monisävyisen äidin osassa. Mitzi-äiti on irrottelevampi taiteilijasielu, joka ymmärtää ja kannustaa poikansa uutta elokuvaintoa. Burt-isä taas on jämäkämpi käytännön mies ja vasta aluillaan olevassa tietokonebisneksessä työskentelevä herra näkee leffat vain turhakkeena ja toivoo Sammyn pian luopuvan tästä "harrastuksestaan". Elokuvassa nähdään lisäksi myös mm. Keeley Karsten, Julia Butters ja Sophia Kopera pariskunnan tyttärinä Nataliena, Reggienä ja Lisana, sekä Seth Rogen yllättävänkin vakuuttavassa draamaroolissa Burtin kaverina Bennienä.




Kuten ounastelinkin, The Fabelmans oli aivan kuin minulle tehty elokuva. Kaksi- ja puolituntinen filmi kaipaisi pientä tiivistämistä, mutta muuten kyseessä on loistoleffa, joka puhutteli minua todella vahvasti. Se on ihana ja taianomainen rakkauskirje elokuville, joka muistuttaa, miksi rakastan tätä taiteenlajia niin palavasti. Lähtien heti avauskohtauksesta, jossa Sammy katsoo elokuvaa lumoutuneena ensimmäistä kertaa elämässään ja joka tuo helposti mieleen ihastuttavan italialaisklassikon Cinema Paradiso (Nuovo Cinema Paradiso - 1988), The Fabelmans huokuu palavaa rakkautta kaikkea elokuviin liitännäistä kohtaan. Elokuvaharrastajat eivät siis saa jättää tätä väliin. Minua onkin harmittanut, että filmi on osoittautunut maailmalla isoksi taloudelliseksi flopiksi. Toki rahat kiikutetaan teattereihin mieluiten niitä isoja blockbustereita varten, jotka näyttävät siisteimmiltä isoilla valkokankailla, eikä tällaisiin pienemmän luokan draamoihin, joita voi sujuvasti katsoa kotisohvalta, mutta kannustan erittäin lämpimästi käyttämään rahanne Spielbergiin. Hänhän kun periaatteessa synnytti koko blockbuster-konseptin.

Sen lisäksi, että on suorastaan maagista seurata Sammyn ihastumista elokuviin ja hänen yhä vain onnistuneempia yrityksiä tehdä niitä itse, The Fabelmans tarjoaa myös vahvaa perhedraamaa. Spielberg oli tosiaan epäröivä elokuvan teon suhteen, sillä hän tiesi, ettei voisi esittää perhettään täysin mairittelevassa valossa. Hän on kuitenkin onnistunut kuvaamaan hyvin ylä- ja alamäet, eikä esitä mitään mustavalkoisesti. Konfliktit ovat eheitä ja vaikeita puolia rakennellaan tehokkaasti, mutta myös onnelliset jutut ovat mukana ja elokuvan aikana pääsee nauramaankin. Perheen ulkopuoleltakin syntyy vaikeuksia, juutalaisperheen muuttaessa antisemitistiseen ympäristöön isän uuden työn perässä. Asioita käsitellään taidokkaasti usein pelkän väkevän kuvakerronnan kautta ja tuntuu siltä, että Sammyn varttuessa myös elokuva itsessään kypsenee aikuisemmaksi.




On varmaan turha edes sanoa, että The Fabelmans tuntuu Spielbergin henkilökohtaisimmalta työltä. Spielberg onkin kertonut herkistyneensä vähän väliä kyyneliin leffaa tehdessään. Herkistymistä voi tapahtua myös katsomon puolella, sillä niin vahvasti filmi vie mennessään. Spielbergin tunnelmallinen ohjaus ja yhdessä Tony Kusherin kanssa myös käsikirjoitus ovat erinomaiset. Mukana on paljon väkevää dialogia, mutta myös onnistuneita sanattomia tilanteita, joissa ohjaaja luottaa näyttelijöidensä kykyyn viestiä pelkillä katseillaankin. Spielberg välttää tyylikkäästi liiallisiin omakehuihin sortumisen, vaikka Sammy kuvataankin nuorena ja lahjakkaana visionäärin alkuna. Vaikka Sammyn tekemät lyhytelokuvat kavereiden kanssa perustuvatkin täysin Spielbergin omiin nuoruudentöihin, ei maestro täytä elokuvaa päälle-liimatuilla viittauksilla omaan legendaariseen filmografiaansa.

Kyseessä on tietty myös teknisesti taiturimaisesti kasattu teos. The Fabelmans kaipaisi hieman tiivistämistä leikkauspuolella, mutta samalla on hienoa, kuinka elokuva kulkee omalla rauhallisella painollaan eteenpäin, eikä pikakelaa tekijälleen tärkeitä juttuja pois. Elokuva on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja mukana on useita näyttäviä otoksia. Kuva, jossa lapsi-Sammy käyttää käsiään valkokankaan korvikkeena, on aivan fantastinen. Oivalla lavastuksella ja puvustuksella 1950- ja 1960-luvut herätetään upeasti henkiin. Erikoistehosteissa luotetaan kekseliäisiin käytännön efekteihin ja äänimaailma on osaavasti kasattu. Musiikeista vastaa totta kai Spielbergin luottosäveltäjä John Williams, joka tunnelmoi kauniisti melodioillaan.




Yhteenveto: The Fabelmans on mahtava rakkauskirje elokuvataiteelle ja Steven Spielbergin uran henkilökohtaisimmalta tuntuva teos. Kaksi- ja puolituntinen elokuva kaipaisi hieman tiivistämistä, mutta pääasiassa filmi vie täysin mennessään lumoavista ensiminuuteistaan lähtien. Minkä tahansa ikäinen katsoja voi kokea olevansa jälleen pieni lapsi, joka rakastuu elokuviin uudelleen ensimmäistä kertaa. On mukaansatempaavaa seurata Sammyn kehittymistä yhä vain varteenotettavammaksi elokuvantekijäksi. Fabelmanien perheen välinen draama on väkevästi rakennettua, mutta sekaan mahtuu myös ilahduttavat ja hauskatkin hetkensä. Spielberg on saanut aikaan jotain todella intiimiltä ja herkältä tuntuvaa ja elokuvaa katsoessa niin ohjaaja kuin katsojakin joutuvat pidättelemään kyyneliä. Hän luottaa tehokkaasti kuvakerrontaan ja sanattomaan viestintään. Niin Spielbergin ohjaus kuin hänen käsikirjoituksensa ovat taiturimaiset. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan hieno. The Fabelmans on suoranaista pakkokatsottavaa kaikille leffaharrastajille ja elokuvia rakastaville, sekä niitä tekeville ja niiden teosta haaveileville. Minuun filmi iski lujaa ja aionkin käydä katsomassa sen uudestaan, kun se saapuu kunnon teatterikierrokselle. Tähän mennessä elokuva onnistui voittamaan parhaan draamaelokuvan Golden Globen, enkä pistäisi pahakseni, vaikka myös parhaan elokuvan Oscar-pysti menisi samaan osoitteeseen.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Fabelmans, 2022, Universal Pictures, Amblin Entertainment, Amblin Partners, Reliance Entertainment


tiistai 6. syyskuuta 2022

Arvostelu: Looper (2012)

LOOPER



Ohjaus: Rian Johnson
Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Bruce Willis, Emily Blunt, Noah Segan, Jeff Daniels, Pierce Gagnon, Piper Perabo, Summer Qing, Garret Dillahunt ja Paul Dano
Genre: scifi, toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 16

Looper on Rian Johnsonin ohjaama ja käsikirjoittama scifielokuva. Johnson sai ideansa 2000-luvun alkupäässä ja alkoi puhua siitä tuottajaystävälleen Ram Bergmanille. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2019 ja lopulta Looper sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 6. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Kriitikot kehuivat elokuvaa ja se oli myös taloudellinen menestys. Itse näin leffan vasta vuotta myöhemmin, luokkakaverini kehuttua sitä minulle useaan otteeseen. Pidin elokuvasta ja olen nähnyt sen parikin kertaa uudestaan. Viime kerrasta on tosin tainnut vierähtää jo kuusi tai seitsemänkin vuotta. Kun huomasin Looperin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 2044 Joe-nimisen looppaajan hommana on tappaa tulevaisuudesta aikakoneella lähetetyt kohteet ja hankkiutua ruumiista eroon. Eräänä päivänä hänen tappokohde onkin hän itse, 30 vuotta vanhempana ja Joen täytyy tehdä päätös, tappaako hän vanhan itsensä vai päästääkö tämän karkuun ja joutuu itsekin jahdatuksi?




Joseph Gordon-Levitt näyttelee Joeta, nuorta looppaajaa, jonka työ on tappaa tulevaisuudesta hänen aikaansa lähetettyjä kohteita. Joe on erinomainen työssään ja tehnyt kovaa tiliä keikoillaan. Mutta miten käy, kun hänelle lähetetty kohde onkin hän itse? Tulevaisuuden iäkästä Joeta esittää Bruce Willis, kenties viimeisessä roolissaan, jota seuratessa tuntuu jopa siltä, että Willis on ollut kiinnostunut siitä, mitä tekee. 2000-luvulla Willisistä taisi hiipua kaikki into näyttelemistä kohtaan, eikä ihme, että hän vajosi tekemään täyttä tusinaskeidaa, joka ei saa edes leffateatterilevitystä. Looperissa taisi selvästi olla jotain erityistä Willisinkin mielestä, sillä hän on täysillä mukana - ja niin on myös Gordon-Levitt, joka on yritetty maskeerata näyttämään nuorelta Willisiltä. Jos on nähnyt Willisin filmejä yli 30 vuoden takaa, voi sanoa, että ei Gordon-Levitt maskienkaan kera näytä samalta, mutta eipä hän toisaalta näytä yhtään itseltään. Leffan parin ensimmäisen kohtauksen aikana sitä saattaa pohtia, että näyttääpä Gordon-Levitt elokuvassa kummalliselta ja kun hän on ensi kertaa samassa kohtauksessa Willisin kanssa, katsojana yrittää löytää yhtäläisyyksiä heidän kasvoistaan, mutta muuten filmi vie niin hyvin mukanaan, ettei tähän enää tartu. Gordon-Levitt ja Willis onnistuvat esittämään Joeta taidokkaan yhteneväisesti, jolloin tuntuu siltä, että he ovat sama henkilö 30 vuoden ikäerolla.
     Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Jeff Daniels looppaajien pomona Abena, Noah Segan ja Paul Dano looppaajakollegoina Kid Bluena ja Sethinä, sekä Emily Blunt maatilalla asuvana Sarana ja Pierce Gagnon hänen poikanaan Cidinä. Nuijasta ja tosinuijasta (Dumb and Dumber - 1994) tuttu Daniels sopii yllättävänkin hyvin tylyn rikollispomon rooliin ja Blunt on tuttuun tapaansa karismaattinen omassa osassaan. Segan ja Dano ovat myös oivallisia ja lapsinäyttelijä Gagnon tekee yllättävänkin hyvää työtä vaativan hahmonsa kanssa.




Yhä kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen Looper tuntuu äärimmäisen raikkaalta aikamatkustuselokuvalta omassa lajityypissään. Lukuun ottamatta vanhan Joen siirtymistä tulevaisuudesta menneisyyteen, leffassa ei kuitenkaan kovinkaan paljoa matkusteta ajassa. Elokuva hyödyntääkin tätä konseptia eri keinoin - pääasiassa suorastaan nerokkaasti! Koska Willisin esittämä Joe on vanha versio Gordon-Levittin esittämästä Joesta, nuoren Joen teoilla on vaikutusta vanhaan Joeen. Mitä kauemmin vanha Joe viettää aikaa nuoren Joen ajassa, sitä enemmän nuoren Joen elämä lähtee kulkemaan eri suuntaan kuin vanhan Joen elämä nuorena. Tällä on vaikutusta vanhaan Joeen mielen tasolla, sillä vanhalla Joella on omat muistonsa elämästään, mitä nuori Joe ei ole vielä kokenut. Mutta jos nuori Joe lähtee kulkemaan eri suuntaan, vanhan Joen muistot alkavat hiipua sitä mukaa, mitä epätodennäköisemmäksi käy, että nuoren Joen elämä tulee kulkemaan samalla lailla kuin vanhan kulki. Samalla myös fyysiset asiat vaikuttavat. Takaa-ajon aikana nuoren Joen korva saa osumaa ja se vuotaa loppuleffan ajan verta. Jos katsoo tarkkaan, tämän osuman jälkeen vanhan Joen korvasta on lähtenyt pieniä palasia, mutta hänen haavansa ovat jo arpeutuneet, sillä vanhan Joen vinkkelistä hänellä on ollut tämä haava jo kymmeniä vuosia. Nerokasta!

Rian Johnsonin käsikirjoituksen hienoudet eivät lopu vain siihen, kuinka tätä aikamatkustusta hyödynnetään filmissä. Ylipäätään tarina on vahvasti rakennettu, minkä pohjalta Johnsonin ohjauskin pääsee loistamaan. Looper on todella koukuttava elokuva, jonka jatkuva takaa-ajo pitää jännitettä hyvin yllä läpi leffan. Takaumia (tai siis visioita mahdollisesta tulevaisuudesta) hyödynnetään erinomaisesti ja välillä Johnson tekee todella luovia ratkaisuja siinä, kuinka hän siirtyy kohtauksesta toiseen ja kuinka hän näyttää asioita tai jättää näyttämättä. Elokuvasta löytyy oivaa pohdiskelua mm. siitä, voiko ihminen olla kykeneväinen tappamaan vanhemman itsensä, kuten myös siitä, onko tämän kaiken tarkoitus olla ikuisesti kehää kiertävä looppi, vai voiko sen murtaa ja muovata tulevaisuuden täysin? Kaikki johtaa todella väkevään loppuhuipennukseen, mikä vie filmin kunnialla finaaliin.




Teknisiltä ansioiltaankin Looper on onnistunut teos. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja mukana on joitain todella erityisiä kameratyöskentelyitä. Esimerkiksi yhdessä kohtaa eräs hahmo putoaa korkealta ja kamera putoaa hänen mukanaan, kääntyen samalla ilmassa. Kuvausta vain tukee mainio valaisu. Lavasteet ovat oivalliset ja pidän erityisesti siitä, kuinka maltillinen filmin kuvaus vuodesta 2044 lopulta on. Lähinnä silmiin pistävät autot tökeröiden piuhojensa kera. Gordon-Levittin maskeeraukset eivät tosiaan saa häntä näyttämään Bruce Willisiltä nuorena, mutta on hienoa, että tekijät lähtivät yrittämään jotain käytännön metodein. Jos elokuva olisi ilmestynyt muutamia vuosia myöhemmin, Disneyn aloitettua kokeilemaan vanhempien näyttelijöiden digitaalisella nuorennuksella, voi olla, että olisimme joutuneet katsomaan todella häiritsevää digi-Willisiä maskeeratun Gordon-Levittin sijaan. Efektejä Looperissa hyödynnetään hyvinä tehokeinoina ja vain pari taustakankaan käyttöä viestivät pienestä budjetista. Äänitehosteet toimivat myös ja ohjaaja Rianin serkun Nathan Johnsonin säveltämät musiikit lisäävät tunnelmaa.

Yhteenveto: Looper on mahtava scifijännäri, joka pitää tiukasti koukussaan niin toimivan tarinansa kuin syvemmän pohdiskelunsa kanssa. Aikamatkustusta hyödynnetään todella veikeästi, jopa suorastaan nerokkaasti. On hienoa, kuinka nuoren Joen teot muovaavat vanhassa Joessa niin hänen muistojaan kuin ulkonäköään. Samalla tästä löytyy hyvää pohdintaa, voisiko ihminen tehdä mitään tulevaisuuden itselleen? Onko aika pelkkä ennalta määrätty kierre, vai voiko asioita muovata tahtonsa mukaan? Pohdiskelujen päälle leffa tarjoaa tiivistunnelmaisen ja mukaansatempaavan takaa-ajotarinan, jossa pääsee vähän väliä jännittämään jommankumman Joen puolesta. Rian Johnson hoitaa työnsä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana lahjakkaasti. Näyttelijät suoriutuvat oivallisesti osistaan ja tekninenkin puoli elokuvasta on onnistunut. Kaikin puolin Looper on loistokas tieteiselokuva, jonka katsomista suositellen lämpimästi, erityisesti näin kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Looper, 2012, TriStar Pictures, FilmDistrict, Endgame Entertainment, DMG Entertainment, FilmNation Entertainment, Ram Bergman Productions


maanantai 28. helmikuuta 2022

Arvostelu: The Batman (2022)

THE BATMAN



Ohjaus: Matt Reeves
Pääosissa: Robert Pattinson, Zoë Kravitz, Jeffrey Wright, Paul Dano, Colin Farrell, Andy Serkis, John Turturro, Peter Sarsgaard, Jayme Lawson ja Alex Ferns
Genre: jännitys, toiminta
Kesto: 2 tuntia 55 minuuttia
Ikäraja: 16

The Batman perustuu DC Comicsin sarjakuvahahmoon Batmaniin, joka teki ensiesiintymisensä maaliskuussa 1939. Vuosien varrella hahmo on noussut yhdeksi maailman suosituimmaksi popkulttuurin edustajaksi ja Batman on nähty televisiosarjoissa, animaatioissa ja elokuvissa mm. Adam Westin, Michael Keatonin, Kevin Conroyn ja Christian Balen esittämänä. Vuonna 2013 Ben Affleck valittiin Batmaniksi esiintymään elokuvissa Batman v Superman: Dawn of Justice (2016), Suicide Squad (2016) ja Justice League (2017/2021). Samalla Affleck alkoi työstämään omaa sooloelokuvaansa hahmona, aikeenaan myös ohjata elokuva. Vuonna 2017 Affleck kuitenkin ilmoitti, ettei ohjaisi leffaa, vaan ainoastaan tähdittäisi sitä. Matt Reeves valittiin ohjaajaksi ja vaikka hän piti Affleckin ja kumppaneiden työstämästä käsikirjoituksesta, hänellä oli oma visionsa nuoresta Batmanista, jonka ympärille hän ryhtyi kirjoittamaan tekstiään. Vuonna 2018 Affleck lähti vieroitukseen alkoholiongelmansa vuoksi, jolloin ilmoitettiin, että Reevesin elokuvassa nähtäisiin uusi näyttelijä Batmanin roolissa, eikä elokuva tulisi liittymään meneillä olevaan DC:n elokuvauniversumiin. Batmaniksi valittiin Twilight-elokuvista (2008-2012) tuttu Robert Pattinson, mikä aiheutti raivoa fanien keskuudessa ja jopa internetvetoomuksia Pattinsonin erottamiseksi. Siitä huolimatta kuvaukset käynnistyivät Pattinsonin kanssa tammikuussa 2020, mutta ne jouduttiin keskeyttämään pari kuukautta myöhemmin alkaneen koronaviruspandemian takia. Kesällä 2020 kuvauksia päästiin jatkamaan hetkellisesti, mutta pian Pattinson sai koronatartunnan. Syksyllä Pattinson palasi kuvauksiin ja elokuva saatiin tehtyä valmiiksi. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesällä 2021, mutta viivästysten takia sen ensi-ilta siirrettiin ensin syksylle ja lopulta tämän vuoden maaliskuulle. Nyt The Batman saapuu vihdoin ja viimein elokuvateattereihin ja itse olin todella innoissani... joskin olin aluksi skeptinen. Minua harmitti, että Affleckilta evättiin mahdollisuus näytellä hahmoa soololeffassa, enkä lämmennyt Pattinsonin valitsemiselle. Kuitenkin elokuvan ensimmäinen traileri vakuutti minut täysin puolelleen ja siitä asti olen odottanut leffaa yhä vain innokkaammin. Olinkin todella jännittynyt mennessäni katsomaan The Batmanin sen lehdistönäytökseen IMAX-salissa noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kun sarjamurhaaja ottaa kohteekseen Gotham Cityn poliittisesti merkittäviä henkilöitä, toista vuotta kaupungin suojelijana toimivan Batmanin täytyy ratkoa rikospaikoille jätetyt arvoitukset pysäyttääkseen mielipuolen.




Robert Pattinsonin roolittaminen miljardööri Bruce Waynen, eli naamiokostaja Batmanin rooliin silitti monia faneja pahasti vastakarvaan. Twilight-leffoista tuttua Pattinsonia pidettiin välittömästi elokuvan epäonnistumisen merkkinä ja kun erottamista koskevia nettivetoomuksia ei kuunneltu, moni fani jopa ilmoitti boikoitavansa leffaa näyttelijän takia. Tunnustan olleeni todella epäileväinen, kun luin roolituksesta ja pelänneeni pahinta, mutta parin viime vuoden aikana olen ehtinyt lämmetä idealle ja nyt kun olen oikeasti nähnyt Pattinsonin Batmanina, voin huojennuksekseni todeta, että hän on nappivalinta rooliin. Pattinson tulkitsee erinomaisesti viittasankaria, joka on hakannut rikollisia Gothamin yössä vasta vähän päälle vuoden ajan. Hän on yhä nuori ja aloittelija, mutta sitäkin sinnikkäämpi ja vimmaisempi hommassaan. Tämä Batman on niinkin hurahtanut lepakkoleikkeihin, että Pattinsonia hädin tuskin nähdään ihan vain Bruce Waynena, koska hahmo ei halua olla Bruce Wayne. Vaikka Batman on vuosien saatossa nähty monen näyttelijän tulkitsemana monessa eri projektissa, on hienoa, että hahmosta voidaan yhä saada aikaiseksi hyvin erilainen ja virkistävä versio, jota ainakin itse haluaisin nähdä äärimmäisen mielelläni lisää.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Brucen uskollinen hovimestari Alfred Pennyworth (Andy Serkis), joka saa harmillisen vähän ruutuaikaa, komisario James Gordon (Jeffrey Wright), joka on Gothamin poliiseista ainoa, joka uskoo Batmaniin, pikkurikollinen Selina Kyle eli Kissanainen (Zoë Kravitz), joka herättää Batmanissa monenlaista kiinnostusta, rikollispomo Carmine Falcone (John Turturro), joka yhdessä Pingviinin (arpiselta Robert De Nirolta näyttävä Colin Farrell) kanssa johtaa Gothamin huumebisneksiä, sekä kaupungin johdon polvilleen pistävä mysteerimies Arvuuttaja (Paul Dano), joka ryhtyy hyytävään leikkiin Batmanin kanssa. Läpikotaisin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan taidokkaasti. Dano on suorastaan karmiva psykopaattina, jonka katalat suunnitelmat pistävät Batmanin kyvyt todelliseen koetukseen. Pelottavaa Arvuuttajassa on, että tällainen tyyppi voisi olla ihan oikeastikin olemassa.




Jos menee katsomaan The Batmania, odottaen toiminnantäyteistä supersankariseikkailua, tulee luultavasti pettymään ja pahasti. The Batman on täysin erilainen kuin muut supersankarielokuvat - niinkin erilainen, että sitä on vaikea kutsua sellaiseksi. Kyseessä on enemmänkin David Fincherin Seitsemän-trillerin (Se7en - 1995) jalanjäljissä kulkeva synkkä murhaajajahti, joka miellyttää luultavasti enemmän aikuisyleisöä kuin nuorempia katsojia - vähän niin kuin muutaman vuoden takainen Joker (2019). Toimintaa on kyllä seassa ja Batman hakkaa rikollisia sairaalakuntoon useaan otteeseen, mutta pääasiassa leffa on enemmänkin rauhassa eteenpäin liikkuva rikosdraama, jossa päähenkilö nyt sattuu pukeutumaan lepakoksi.

Itse olin heti ensiminuuteista täysin myyty ja mykistynyt näkemästäni. The Batman imaisi minut välittömästi mukaansa tummasävyiseen, sateiseen ja likaiseen kuvaukseen korruptoituneesta kaupungista, jota yksi oman käden oikeutta harjoittava naamiomies yrittää saada puhdistettua. Filmi nostattaa jännitteen välittömästi korkealle, eikä suostu päästämään katsojaa irti painostavasta otteestaan, ennen kuin lopputekstit lähtevät rullaamaan. Ja vielä senkin jälkeen elokuva jää pyörimään mielessä vielä pitkäksi aikaa. Ennakkoon pelkäämäni kolmen tunnin kesto meni yllättävänkin nopeasti. Esimerkiksi viimevuotinen, puolet lyhyempi sarjisleffa Venom: Let There Be Carnage (2021) tuntui pitkäveteisemmältä kuin tämä erinomaisesti rakennettu rikostarina.




Kuten olette varmaan huomanneet, olen käyttänyt elokuvasta ilmaisuja "rikosdraama" ja "rikostarina", sillä The Batman todella on enemmän noir-tyylinen rikostrilleri kuin perinteinen sarjakuvafilmatisointi. Sen sijaan, että filmissä taisteltaisiin jotain maailmanvalloitustoiveissa olevaa superpahista vastaan, elokuva kertoo sekopäisen, mutta samalla pelottavan nerokkaan sarjamurhaajan metsästämisestä. Ja siitä päästäänkin nimikkohahmoon liittyvään puoleen, joka on jäänyt aiemmissa elokuvasovituksissa todella vähälle huomiolle. Batman on sarjakuvissa usein tituleerattu maailman parhaaksi etsiväksi ja juuri sitä hän on tässä leffassa: etsivä. Komisario Gordonin kanssa Batman muodostaa mainion kaksikon ja heidän kohtauksiaan rikospaikoilla on vangitsevaa seurata.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Matt Reeves, joka on tunnettu esimerkiksi katastrofileffa Cloverfieldin (2008) ja Apinoiden planeetan vallankumouksen (Dawn of the Planet of the Apes - 2014) ja Sodan apinoiden planeetasta (War for the Planet of the Apes - 2017) tekijänä. Reevesillä on ollut vahva visio siitä, kuinka hän haluaa tuoda yön ritarin valkokankaille ja hänen työstä uhkuu intohimo projektia kohtaan. Reevesin rakentama tunnelma on todella upea ja hän pitää jännitettä taiturimaisesti yllä läpi pitkän keston. Lisäksi Reevesin ja Peter Craigin työstämä käsikirjoitus on erittäin laadukas. Seasta löytyy oikeastaan vain muutama tönkkö ja turha repliikki, jotka olisi voinut karsia pois - erityisesti kun elokuva onnistuu muuten käyttämään esimerkillisen hienosti sanatonta viestintää hahmojen katseiden kautta. En muistakaan, milloin jossain leffassa olisi viimeksi hyödynnetty näin hyvin hahmojen katseita. Se, miten Batman katsoo muita ja miten muut katsovat häntä, on vaikuttava tehokeino.




The Batman on myös teknisiltä ansioiltaan vaikuttava teos. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja filmin synkkyydessä on ahdistavuudenkin keskellä jotain aika kaunista. Valaisua ja värejä (ja värittömyyttä) käytetään taidokkaasti. Leikkaus on onnistunutta niin, ettei elokuva tunnu lähes kolmetuntiselta. Elokuva saa edetä rauhassa, mutta koukuttavuus ei pääse herpaantumaan. Lavasteet ovat hienot ja asut mainiot, vaikka etukäteen olinkin epäileväinen Batmanin ja Arvuuttajan toteutuksista. Maskeeraukset ovat myös hyvin hoidetut, joskin ihmettelen päätöstä saada Colin Farrell näyttämään arpiselta Robert De Nirolta. Efektit ovat oivalliset, joskin huomattavasti pienimuotoisemmat kuin nykypäivän sarjakuvaelokuvissa yleensä. Äänimaailma on myös onnistuneesti rakennettu Michael Giacchinon lumoavasti tunnelmia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The Batman on erinomainen ja poikkeuksellinen sarjakuvafilmatisointi, joka tuntuu enemmän rikosjännäriltä kuin supersankarielokuvalta. Toimintaa on seassa ja tappelut ovat varsin tylyjä, mutta pääasiassa elokuva keskittyy sarjamurhaajan hitaan piinaavaan jahtaamiseen, kaupungin korruption paljastamiseen ja päähenkilön omien ongelmien ratkomiseen. Robert Pattinson voittaa nopeasti puolelleen Batmanin roolissa, tarjoten uudenlaisen tulkinnan hahmosta. Batmanin etsiväpuoleen on panostettu enemmän ja rikospaikkatutkinnat Gordonin kanssa ovat koukuttavaa katseltavaa. Muukin näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä. Paul Danon Arvuuttaja on hyytävä pahis, erityisesti kun tällainen sekopää voi olla ihan oikeastikin olemassa. Elokuvan liki kolmetuntinen kesto menee yllättävän vauhdilla. Matt Reevesin ohjaus ja käsikirjoitus ovat erittäin vahvoja ja Reeves onnistuu pitämään katsojaa tiukasti otteessaan. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on vaikuttava. The Batman ei välttämättä innosta nuorta yleisöä, jotka kaipaavat supersankarielokuvilta lähinnä näyttävää toimintaspektaakkelia. Aikuiseen makuun filmi voi kuitenkin kolahtaa todella isosti. Jatko-osa on jo suunnitteilla ja odotan sitä suurella innolla. En kuitenkaan ole erityisen kiinnostunut Gothamin poliisivoimista ja Farrellin Pingviinistä kertovista televisiosarjoista, joita HBO Maxiin parhaillaan työstetään...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Batman, 2022, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, 6th & Idaho Productions