Margo's Got Money Troubles, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

MARGO'S GOT MONEY TROUBLES - KAUSI 1

Luoja: David E. Kelley

Näyttelijät: Elle Fanning, Nick Offerman, Michelle Pfeiffer, Thaddea Graham, Greg Kinnear, Michael Angarano, Nicole Kidman, Sasha Diamond, Marcia Gay Harden, Rico Nasty, Lindsey Normington, Laura San Giacomo, Caitlin McGee, Marisela Zumbado ja Annalise Basso

Genre: komedia, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 37 minuuttia - 48 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Margo's Got Money Troubles perustuu Rufi Thorpen samannimiseen kirjaan vuodelta 2024. Jo ennen kirjan julkaisua Nicole Kidman, Elle Fanning ja David E. Kelley alkoivat työstämään sen pohjalta adaptaatiota, saatuaan käsiinsä raakaversion tekstistä. Apple TV hankki projektin itselleen ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025. Nyt Margo's Got Money Troublesin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu ja itse odotin sarjan katsomista positiivisin mielin. Thorpen kirja ei ollut tuttu, mutta pidän Fanningista paljon näyttelijänä ja sarjan idea vaikutti mielenkiintoiselta. Katsoinkin uudet jaksot pian niiden ilmestyttyä.

Margo Millet päätyy sänkyyn professorinsa Markin kanssa, minkä seurauksena Margo tulee raskaaksi. Kun Mark ei halua olla missään tekemisissä Margon ja lapsen kanssa, Margo keksii nopean tavan tehdä helppoa rahaa: OnlyFansin.

Elle Fanning näyttelee Margo Milletiä, parikymppistä opiskelijaa, joka ihastuu kirjallisuuden professoriinsa Mark Gableen (Michael Angarano). Kun Mark osoittaa kiinnostusta Margosta, he ajautuvat harrastamaan seksiä ja kauhukseen Margo huomaa pian odottavansa lasta. Margo on mainio päähenkilö, jolle on kirjoitettu onnistunut kehityskaari läpi tuotantokauden. Aluksi Margo säikähtää raskauttaan, mutta päättää lopulta pitää lapsen. Mutta kun naimisissa oleva Mark uhkailee Margon pois elämästään, täytyy hänen keksiä erilainen tapa elättää vauva. Margon päätöksiä ja tekoja ei aina välttämättä hyväksy, mutta katsojana haluaa silti nähdä, kuinka hän saa laadittua tien, jota pitkin kulkemalla selviäisi elämästä. Fanning näyttää taas kerran lahjansa näyttelijänä ja oivallinen on myös Angarano lipevänä professorina.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Margon äiti Shyanne (Michelle Pfeiffer) ja hänen uusi miehensä Kenny (Greg Kinnear), Margon isä, entinen painija Jinx (Nick Offerman), Margon kämppäkaveri Susie (Thaddea Graham), sekä asianajaja Linda Sawkins (Nicole Kidman). Sivunäyttelijät ja heidän hahmonsa ovat hyviä. Shyanne ja Jinx eivät todellakaan ole mitään Vuoden vanhemmat -palkinnon ehdokkaita. Shyanne hädin tuskin pystyy pitämään Margon vauvaa sylissään, kun taas Jinxiä vaivaavat vanhat päihdeongelmat. Pfeiffer ja Offerman ovat kuitenkin loistavat rooleissaan, onnistuen tuomaan erilaisia kiinnostavia vivahteita hahmoihinsa.

Kuten jo tekijätiimistä saatoin odottaa, Margo's Got Money Troubles osoittautui erittäin hyväksi uutuussarjaksi, joka yhdistelee komediaa ja draamaa onnistuneesti. Samalla se myös käsittelee onnistuneesti usein tabuna pidettyä, mutta nykypäivänä huomattavasti avoimemmin puhuttua aihetta, eli seksityöläisiä. OnlyFans - jonne ihmiset voivat itse tehdä pornograafista sisältöä ja saavat ihmiset tarttumaan heidän tilauksiinsa, joidenkin sisällöntuottajien tienatessa jopa miljoonia kuvillaan ja videoillaan - mullisti aikuisviihteen, eikä siis ihme, että paljon pinnalla ollutta sivustoa on nyt otettu kohteeksi myös fiktiivisten ohjelmien puolella. Sarja pohtii paljon sitä stigmaa, mikä näitä OnlyFans-sisällöntuottajia kohtaan kohdistuu, vaikka samalla valtavat määrät ihmisiä ovat valmiita maksamaan mojovia summia tilauksista.

On sekä mielenkiintoista, että toisinaan hyvin hupaisaa seurata Margon yritystä pitää elämäänsä kasassa. OnlyFans tuo paljon nopeammin ja enemmän rahaa tilille kuin nainen osasi odottaa, mutta sivustolle kuvaaminen tuo omat vaikeutensa Margon arkeen. Erityisen vahvoilla sarja on Margon perhedraaman kanssa. Suhde äitiin kaipaa korjausta, eikä asiaa auta yhtäkkiä vieroituksesta kotioven taakse koputtelemaan saapuva isä. Kaikkea tätä sarja pyörittelee niin viihdyttävästi kuin ajatuksia herättävästi. Kahdeksan vähän yli puolituntista jaksoa menevät nopeasti ja jo tekeillä olevaa kakkoskautta jää odottamaan positiivisin mielin.

Myös teknisesti Margo's Got Money Troublesin avauskausi on oivallinen. Sarja on taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot ja puvustajat ja maskeeraajat pääsevät leikittelemään reippaasti, kun Margo luo oman OnlyFans-persoonansa, avaruusoliohahmo HungryGhostin. Äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ja Nathan Micayn säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla. Robynin esittämä Blow My Mind on mainio valinta sarjan alkutekstibiisiksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Margo's Got Money Troubles, Yhdysvallat, 2026-, A24, Apple Original Films, Blossom Films, David E. Kelley Productions, Lewellen Pictures, TFC Productions

Little Miss Sunshine (2006) - elokuva-arvostelu

LITTLE MISS SUNSHINE

Ohjaus: Jonathan Dayton ja Valerie Faris

Näyttelijät: Greg Kinnear, Toni Collette, Abigail Breslin, Steve Carell, Paul Dano, Alan Arkin, Bryan Cranston, Beth Grant, Julio Oscar Mechoso, Dean Norris ja Matt Winston

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

Little Miss Sunshine on muun muassa Toni Colletten, Steve Carellin ja Alan Arkinin tähdittämä draamakomedia. Michael Arndt keksi elokuvan idean ja työsti siitä ensimmäisen käsikirjoituksen jo vuonna 2000, aikeenaan alun perin ohjata leffan itse pikkubudjetilla. Hän kuitenkin esitteli tekstiään tuottajakaksikko Ron Yerxalle ja Albert Bergerille, jotka innostuivat ja pestasivat ensikertalaisohjaajat Jonathan Daytonin ja Valerie Farisin. Yhdessä he tarjosivat tekstiä eri studioille ja vasta Focus Features suostui tarttumaan projektiin. Studiolla oli kuitenkin omat vaatimuksensa tarinan suhteen, joista Arndt ei pitänyt ja mies potkittiin pihalle leffasta. Kuitenkin kun studion sisällä tapahtui henkilöstömuutoksia, Arndt pyydettiin takaisin hoitamaan homma loppuun. Esituotannon venyessä Focus Features meinasi luopua leffasta vuonna 2004, mutta tuottaja Marc Turtletaub sai puhuttua studion ympäri, maksaessaan itse suuren summan budjetista. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin kesäkuussa 2005 ja lopulta Little Miss Sunshine sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 20. tammikuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai neljä Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva ja paras naissivuosa), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen ja miessivuosan palkinnot, kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras komediaelokuva ja naispääosa), sekä kuusi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus ja naissivuosa), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen ja miessivuosan palkinnot. Itse näin Little Miss Sunshinen vasta noin kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin elokuvasta. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Perhe matkustaa halki Yhdysvaltojen viedäkseen Olive-tytön esiintymään lasten kauneuskilpailu Miss Päivänsäteessä.

Greg Kinnear ja Toni Collette näyttelevät pariskuntaa Richard ja Sheryl Hooveria, Paul Dano ja Abigail Breslin esittävät heidän lapsiaan Dwaynea ja Olivea, Alan Arkin nähdään Richardin isänä ja Steve Carell näyttelee Sherylin veljeä Frankia. Yhdessä he muodostavat aika heikosti toimivan perheen, jonka täytyy kuitenkin ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä yhteistyötä, mikäli he aikovat saada Olive-tytön toteuttamaan unelmansa ja voittamaan Miss Päivänsäde -lapsimissikisat Kaliforniassa. Homma on helpommin sanottu kuin tehty. Richard-isä on motivaatiopuhuja, joka uskoo ihmisten jakautuvan yksinkertaisesti voittajiin ja häviäjiin, ja yrittääkin saada omaa uraansa käyntiin. Pahemman luokan teinimurjotusta läpikäyvä Dwayne-poika on vannonut hiljaisuusvalan siihen asti, että hänen vanhempansa antavat hänelle luvan hakeutua armeijan lentäjäksi. Isoisä on varsinainen törkyturpa, joka kuitenkin tsemppaa Olivea tämän haaveissa. Masentunut Frank-eno taas on juuri päässyt sairaalasta, yritettyään itsemurhaa. Sheryl-äiti yrittää pitää pakkaa kasassa. Nämä hahmot ovat oikkuineen aivan mahtavia, muodostaen niin lystikkään kuin aika traagisenkin poppoon. Näyttelijäkaarti on täysin elementissään. Kinnear ja Collette vakuuttavat vanhempina, Dano on kuin kotonaan alakuloisena teininä, Arkin ansaitsi parhaan miessivuosan Oscar- ja BAFTA-palkintonsa ja yleensä hassuttelurooleja tekevä Carell yllättää itsetuhoisuuden kanssa kamppailevana miehenä. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin nuori Abigail Breslin, joka sädehtii sellaista valovoimaa, että hänen hymynsä tarttuu väkisinkin muihin hahmoihin ja katsojaan. Ei ole ihme, että tuolloin vain kymmenvuotias Breslin sai parhaan naissivuosan Oscar-ehdokkuuden.

Little Miss Sunshine on edelleen mahtava draamakomedia, joka on myös aikamoinen hyvän mielen leffa, vaikka seassa onkin aikamoista tragediaa ja synkkien aiheiden, kuten itsemurhan käsittelyä. Elokuva tanssahtelee taiturimaisesti lystikkään ja alakuloisen välimaastossa, tarjoten hyvin omalaatuisen ilmapiirin, joka vie häkellyttävästi mukanaan. Samoin myös leffan tarina, perheen automatka New Mexicosta Kaliforniaan lapsimissikisan takia, vie täysin mukanaan ja tunnin ja kolmen vartin kesto tuntuu kulkevan kuin hujauksessa.

Tämän matkan varrelle mahtuu monenmoista tilannetta ja kommellusta. On mukava seurata, kuinka tämä kömpelösti toistensa kanssa toimeen tuleva perhe alkaa pikkuhiljaa löytämään yhteistä säveltä. Erilaisia takaiskuja on luvassa monenmoisia, mutta juuri nämä töyssyt matkalla lähentävät hahmoja. Heidän väliset keskustelut ovat hienosti kirjoitettuja ja esitettyjä. Niiden myötä hahmot kehittyvät ja kasvavat onnistuneesti. Kaikki johtaa hillittömän hauskaan finaaliin Miss Päivänsäde -kisoissa, joka samanaikaisesti myös kritisoi näiden pippaloiden järjettömyyttä, irvokkuutta ja jopa suoranaista oksettavuutta, kun vanhemmat vievät lapsiaan näytille meikattuina ja puettuina kuin nuoret aikuiset. Hooverit ovat onneksi motiiveinaan toista maata. Kovienkin ulkokuorien alla sykkii suuret sydämet ja niin sykkii myös itse elokuvassa. Tämä on niitä leffoja, jotka oikeasti sykähdyttävät kertomuksellaan ja teemoillaan ja joiden päätteeksi kokee olevansa hieman muuttunut ihmisenä.

Elokuvan ohjaajakaksikko Jonathan Dayton ja Valerie Faris pitävät mahtavaa ilmapiiriä hienosti yllä läpi leffan ja saavat näyttelijöistä kaiken irti. Michael Arndtin käsikirjoitus on todella vahva niin hahmojensa kuin dialoginsa puolesta. Little Miss Sunshine on myös hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja perheen matkustusvälineenä toimiva keltavalkoinen Volkswagen Kombi -pikkubussi on ansainnut paikkansa indie-elokuvahistorian kenties ikonisimpana autona. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja DeVotchKa'n musiikit säestävät menoa mainiosti. Yhtye työsti musiikit omien kappaleidensa pohjalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Little Miss Sunshine, 2006, Searchlight Pictures, Big Beach, Bona Fide Productions, Deep River Productions, Third Gear Productions, Major Studio Partners

Arvostelu: Robots (2005)

ROBOTS

Ohjaus: Chris Wedge

Pääosissa: Ewan McGregor, Robin Williams, Halle Berry, Greg Kinnear, Mel Brooks, Jim Broadbent, Amanda Bynes, Drew Carey, Jennifer Coolidge, Harland Williams, Stanley Tucci, Dianne Wiest, Paul Giamatti ja Chris Wedge

Genre: animaatio, komedia, seikkailu, scifi

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 7

Robots on Blue Sky Studiosin animaatioelokuva. 1990-luvun lopulla ohjaaja Chris Wedge ja kirjailija William Joyce suunnittelivat elokuvasovitusta Joycen joulukirjasta Santa Calls (1993), mutta kun projekti ei edennyt, kaksikko päätti tehdä animaatioleffan roboteista. Kaksikko esitteli ideansa 20th Century Foxin animaatiopuolta johtaneelle Chris Meledandrille, joka ei erityisemmin innostunut, mutta näytti silti idealle vihreää valoa. Kun Wedgen ohjaama Ice Age - jäätikön sankarit (Ice Age - 2002) osoittautui jättihitiksi, robottileffan työstäminen lähti tosissaan käyntiin. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animointiprosessi alkoi. Lopulta Robots sai maailmanensi-iltansa 6. maaliskuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai kädenlämpöisen vastaanoton kriitikoilta. Itse joko kävin katsomassa leffan teatterissa, kun se saapui Suomeen tai näin sen vasta myöhemmin vuokralta. Lapsena katsoin elokuvan useampaankin otteeseen, mutta aikuisiällä olen katsonut sen vain kerran, osana vuoden 2020 24 tunnin elokuvamaraton -haastetta. Kun huomasin Robotsin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan taas uudestaan ja samalla arvostella sen.

Keksijäksi pyrkivä nuori robotti Rodney Copperbottom matkaa isoon Robotticityyn, tavatakseen idolinsa Bigweldin, vain huomatakseen, että kaupungin on ottanut valtaansa häikäilemätön Ratchet, joka pyrkii hankkiutumaan eroon ruosteisista ja varaosilla pärjäävistä roboteista.

Robotsin päähenkilö on Rodney Copperbottom (äänenä Ewan McGregor), nuori ja sinisilmäinen robotti, jonka unelmana on olla uusi suurkeksijä. Niinpä hän päättääkin pakata kimpsunsa ja kampsunsa ja matkata pienestä Niittivaarasta suureen Robotticityyn toteuttamaan haaveitaan ja päätyy siinä samalla seikkailuun, jossa vaakalaudalla on kaikkien robottien kohtalo. Rodney on pidettävä päähahmo, jonka matkalle lähtee positiivisin mielin mukaan. Kun Rodney huomaa, millaisessa jamassa Robotticity on, hän päättää tehdä sen, minkä hän parhaiten osaa: korjata asiat.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Rodneyn vanhemmat Herb (Stanley Tucci) ja Lydia (Dianne Wiest), Rodneyn keksijäidoli Bigweld (Mel Brooks), tämän bisneksen ja samalla Robotticityn vallan napannut Phineas T. Ratchet (Greg Kinnear) ja hänen katala äitinsä Madame Gasket (Jim Broadbent), Ratchetille työskentelevä Cappy (Halle Berry), sekä hölösuinen höhläbotti Fender (Robin Williams), hänen siskonsa Piper (Amanda Bynes) ja heidän tätinsä Fanny (Jennifer Coolidge). Ratchet on kelpo antagonisti ja hänen karmiva äitinsä on vielä sitäkin parempi uhka varaosien kanssa toimeentuleville roboteille. Lapsille Fender nousee taatusti suosikiksi, mutta aikuisille tämän häsläävän pönttöpään koheltaminen voi olla varsin raskasta seurattavaa. Robin Williamsille on tuskin edes annettu käsikirjoitusta, vaan hänet on todennäköisemmin vain pistetty äänityskoppiin ja sormet ristissä toivottu, että lopputuloksena olisi samanlaista komediakultaa kuin Aladdinin (1992) Lampunhenkenä. 

Robots on harmillisen epätasainen paketti, josta löytyy paljon toimivia asioita, mutta myös asioita, jotka estävät elokuvaa nousemaan täyteen potentiaaliinsa. Siinä on selvät juttunsa lapsikatsojille, mutta myös selvät juttunsa aikuisille katsojille. Yleensä pidän parhaina animaatioina juuri niitä, jotka onnistuvat viihdyttämään koko perhettä, mutta Robots tuntuu siltä, että se yrittää vuoronperään viihdyttää toista ikäryhmää, jättäen samalla toisen tylsistymään siinä vieressä. Etenkin komediansa puolesta elokuva hyppii joko todella lapsellisen sekoilun ja pieruhuumorin ja sitten taas aikuisille suunnattujen härskien vitsien välillä. Joko siis aikuinen pyörittelee silmiään tai saa päänsärkyä pitkistä mekastusosioista tai sitten joutuu vastaamaan jälkikasvulleen, miksi jokin repliikki oli niin pirun hauska.

Elokuvan tarina on kuitenkin oivallinen, erityisesti paperilla. On kiinnostavaa seurata Rodneyn matkaa tapaamaan idoliaan, etenkin kun tämä robottien maailma on niin mielikuvituksellisesti luotu. Toki Robotticityn julkinen liikenne lähennä hämmentää, mutta pääasiassa maailma on vekkulisti ja oivaltavasti suunniteltu. Aikuisille taas on luvassa hyvää heijastuspintaa ja etenkin näin vuoden 2025 Suomessa tuntuu turhankin tutulta, että vallassa olevat pyrkivät hankkiutumaan eroon huono-osaisista, joilla ei ole varaa heidän vaatimaan elämäntyyliin. Ratchet ja hänen äitinsä mieluummin heivaavat mielestään huonommat robotit romuttamolle kuin antavat näiden "pilata" katukuvaa. Valitettavasti tekijät eivät tuntuneet tietävän, kuinka viedä kertomusta tyydyttävästi päätökseen, jolloin koheltamisen kierrosnupit väännetään kaakkoon ja tietty leffa vielä päättyy suureen tanssinumeroon.

Visuaalisesti Robots näyttää edelleen yllättävänkin hyvältä, vaikka viimeisten 20 vuoden aikana animaatiopuolella on koettu aikamoisia harppauksia. Erilaiset hupsun näköiset robotit liikkuvat sulavasti ja robottien maailma on luotu todella yksityiskohtaisesti, oli kyse sitten upeista taustoista tai ihan vain siitä erosta, onko robotin pinta kiiltävä vai ruosteinen. Leffa on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailma äityy toisinaan aikamoiseksi rymistelyksi, oli kyse sitten äänitehosteista tai John Powellin pauhaavasta musiikista. Rauhallisempina hetkinä Powell kuitenkin tunnelmoi oikein menevästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Robots, 2005, Twentieth Century Fox Animation, Blue Sky Studios

Arvostelu: Uutisankkuri 2: Legendan paluu (Anchorman 2: The Legend Continues - 2013)

UUTISANKKURI 2: LEGENDAN PALUU

ANCHORMAN 2: THE LEGEND CONTINUES

Ohjaus: Adam McKay

Pääosissa: Will Ferrell, Steve Carell, Paul Rudd, David Koechner, Christina Applegate, Meagan Good, James Marsden, Dylan Baker, Judah Nelson, Greg Kinnear, Fred Willard, Kristen Wiig, Josh Lawson, Chris Parnell, Wilbur Fitzgerald, Harrison Ford, Drake, Sacha Baron Cohen, Marion Cotillard, Jim Carrey, Will Smith, Tina Fey, Amy Poehler, Kanye West, Liam Neeson, John C. Reilly, Kirsten Dunst ja Vince Vaughn 

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 12

Will Ferrellin tähdittämä komediaelokuva Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda (Anchorman: The Legend of Ron Burgundy - 2004) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Ferrell ja ohjaaja-käsikirjoittaja Adam McKay ryhtyivät pian kynäilemään toista elokuvaa, mutta Paramount Pictures torjui idean - jopa senkin jälkeen, kun näyttelijäkaarti suostui leikkaamaan palkkiotaan pienentääkseen leffan budjettia. Alkuvuodesta 2012 Paramountilla kuitenkin tultiin toisiin ajatuksiin ja yhtiö pyysi McKayta ja Ferrelliä työstämään jatko-osan. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2013 ja lopulta Uutisankkuri 2: Legendan paluu sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva sai positiivisin vastaanoton kriitikoilta, minkä lisäksi se oli edeltäjäänsä isompi hitti lippuluukuilla. Itse katsoin kummatkin Uutisankkuri-leffat vasta myöhemmin. Pidin ensimmäisestä elokuvasta paljon, mutta jatko-osa jätti minut aika kylmäksi. Kun huomasin Uutisankkuri: Ron Burgundyn legendan täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sen. Pitäessäni yhä alkuperäisestä osasta, päätin antaa jatko-osalle uuden mahdollisuuden.

Ron Burgundyllä ei pyyhi lujaa. Hän on menettänyt työpaikkansa epäasiallisen käytöksen takia ja parisuhde Veronican kanssa on kaatunut. Ron saa kuitenkin uuden tilaisuuden, kun GNN-kanava pyytää häntä ja hänen tiimiään uudenlaiseen kanavakonseptiin, joka pyörittää uutisia joka päivä kellon ympäri.

Will Ferrell palaa rooliinsa uutisankkuri Ron Burgundyksi, joka uskoo olevansa alan paras tekijä. Ronista löytyy kuitenkin yksi jos toinenkin vika, joiden takia hän on menettänyt uuden työpaikkansa New Yorkissa, sekä vaimonsa Veronican (Christina Applegate). Itsesäälissä rypeminen saa riittää, kun Ron saa huikean työtarjouksen toimia uudenlaisen uutiskanavan ankkurina. Ferrell on tälläkin kertaa roolissaan varsin epätasainen. Parhaimmillaan hän on todella lystikäs, huonoimmillaan hän on... noh, huono. Asiaa ei auta, ettei narsistinen, misogynistinen ja muutenkin kusipäinen Ron ole hahmona järin tykättävä.

     Paluun tekee myös Ronin uskollinen uutistiimi, kentällä työskentelevä journalisti Brian Fantana (Paul Rudd), urheilureportteri Champ Kind (David Koechner) ja säätiedottaja Brick Tamland (Steve Carell). Uudella GNN-kanavalla työskentelevät muun muassa päättäväinen johtaja Linda (Meagan Good), Freddie (Dylan Baker), ylimielinen uutisankkuri Jack Lime (James Marsden) ja kummallinen Chani (Kristen Wiig), johon Brick iskee välittömästi silmänsä. Mukana ovat myös esimerkiksi Harrison Ford Ronille potkut antavana kanavapomona, Judah Nelson Ronin ja Veronican lapsena Walterina ja Greg Kinnear Veronican uutena poikaystävänä. Sivunäyttelijät ovat monin paikoin Ferrelliä parempia. Tutusta tiimistä Rudd jää harmillisen vähälle huomiolle, mutta Carell pääsee hänenkin edestä vauhtiin. Täysin tollo Brick nousi suosituksi hahmoksi ykkösosassa, mikä on selvästi huomattu, sillä Carellin on vapaasti annettu toteuttaa itseään jatko-osassa.

Kuten muistin, Uutisankkuri 2: Legendan paluu ei ole läheskään yhtä hyvä, hauska tai oivaltava elokuva kuin alkuperäinen Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda. Ei se kuitenkaan ollut niin heikko tapaus kuin millaiseksi sen aiemmin mielsin. Elokuvassa on kieltämättä hetkensä ja parhaimmillaan se tarjoaa mojovat naurut. Idiootin Brickin sekoiluja ja möläytyksiä on usein hulvatonta seurata ja kuunnella ja uutislähetyksistä löytyy myös lystikkäitä juttuja. Etenkin vastikään edesmenneen O. J. Simpsonin takaa-ajoa parodioiva kohtaus huvittaa. Vastapainona näille hauskoille jutuille on kuitenkin useita heikkoja hetkiä. Esimerkiksi Brickin kohdalla kiusallisuudesta saadaan irti hyvää huumoria, mutta Ronin kohdalla nämä kiusallisuudet ovat lähinnä vain todella vaivaannuttavia. Useita vitsejä myös venytetään aivan liian pitkiksi ja kerran jos toisenkin toivoin, että leffa osaisi kulkea reippaammin eteenpäin.

Yksi elokuvan isoimmista ongelmista onkin sen kesto. Alkuperäinen leffa oltiin älytty pitää napakassa puolentoista tunnin mitassa, mutta jatko-osan kesto lähentelee jo kahta tuntia. Elokuvasta on olemassa myös pidennetty versio, johon heivattiin teatteriversiosta leikkaushuoneen lattialle jääneet pätkät, mutta mielestäni jo tämä teatteriversio sisältää monia turhia juttuja, joita ilman elokuva toimisi paremmin. Vielä ensimmäinen tunti pitää hyvin mukanaan, mutta toisen tunnin aikana väsähdys alkaa iskeä. Pakollinen dramaattisempi puoli ennen loppuhuipennusta käy suorastaan puuduttavaksi pakkopullaksi. Onneksi ihan lopussa meno taas paranee hieman, kun finaalista on tehty totaalisen absurdi ja se on pullollaan toinen toistaan kovempia cameoita. Meno on vastaavaa kuin ensimmäisen osan lopetuksessa, mutta nupit on tosiaan väännetty kohti kaakkoa.

Uutisankkuri 2: Legendan paluu saattaa olla ohjaaja Adam McKayn heikoin elokuva, mutta mies näyttää silti ajoittain taitojaan komedian saralla. Hänen olisi pitänyt reippaammin ymmärtää, mitä irrallisia sketsejä tiputtaa pois leffasta ja tehdä kokonaisuudesta tiiviimpi paketti. Hänen ja Ferrellin käsikirjoitus on idealtaan hyvä, mutta toteutukseltaan hieman ontuva. Vaikka leffaa katsoessa herääkin fiilis, ettei näitä uutistyyppejä tarvitsisi tämän jälkeen enää nähdä, täytyy sanoa, että kyllä minua hieman kiinnostaisi McKayn kertoma kolmoselokuvan idea Ron Burgundystä ja kumppaneista tekemässä reportaasia Irakin sodassa. Leffa on kelvollisesti kuvattu ja valaistu. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimi pääsevät leikittelemään 1970- ja 1980-lukujen taitteen tyyleillä. Erikoistehosteet ovat hupaisan kökköjä, eivätkä Andrew Feltensteinin ja John Naun säveltämät musiikit juuri säväytä lainkaan.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Anchorman 2: The Legend Continues, 2013, Paramount Pictures, Apatow Productions, Gary Sanchez Productions, Digital Image Associates, DreamWorks

Arvostelu: Olimme sotilaita (We Were Soldiers - 2002)

OLIMME SOTILAITA

WE WERE SOLDIERS

Ohjaus: Randall Wallace
Pääosissa: Mel Gibson, Madeleine Stowe, Sam Elliott, Greg Kinnear, Chris Klein, Clark Gregg, Jon Hamm, Barry Pepper, Keri Russell, Mark McCracken, Edwin Morrow, Ryan Hurst, Blake Heron, Desmond Harrington, Brian Tee ja Đơn Dương
Genre: sota
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 16

We Were Soldiers, eli suomalaisittain Olimme sotilaita perustuu Yhdysvaltojen armeijan everstiluutnantti Hal Mooren kirjaan We Were Soldiers Once... and Young vuodelta 1992, joka kertoo Mooren kokemuksista 14. marraskuuta 1965 käydystä la Drangin laakson taistelusta Vietnamin sodassa. Elokuvantekijä Randall Wallace luki kirjan ja innostui sen kääntämisestä elokuvaksi. Wallace tarttui erityisesti Mooren kommenttiin, että kaikissa Hollywood-elokuvissa tapahtuman kuvaus oli väärin ja Wallace päätti vihdoin tehdä kunniaa Mooren kokemille tapahtumille. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2001 ja lopulta Olimme sotilaita sai maailmanensi-iltansa 25. helmikuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva menestyi kelvollisesti, mutta sai hieman ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Itse en ollut ennen nähnyt Olimme sotilaita, mutta olin tiennyt siitä jo pidemmän aikaa. Kun huomasin filmin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa elokuvan juhlavuoden kunniaksi.

Marraskuussa 1965 Yhdysvaltojen everstiluutnantti Hal Moore saa tehtäväkseen viedä kouluttamansa sotilaat Vietnamiin taisteluun, kun paikalliseen amerikkalaiseen tukikohtaan on hyökätty. La Drangin laaksossa 400 amerikkalaissotilasta joutuvat kohtaamaan kymmenkertaisen määrän vietnamilaisia.

Elokuvan pääroolissa amerikkalaissotilaita komentavana ja leffan pohjana toimivan kirjan kirjoittaneena everstiluutnantti Hal Moorena nähdään Mel Gibson, jonka ohjaaja Wallace halusi mukaan, kaksikon tehtyä yhteistyötä Oscar-voittajafilmi Braveheart - taipumattomassa (Braveheart - 1995). Gibson sopii tietty erittäin hyvin osaansa urhoollisena ja auktoriteettisena jenkkisotilaana, kuten häneltä voikin odottaa. Syvyyttä hahmoon tuodaan hänen perheensä kautta (vaimoa näyttelee Madeleine Stowe, joka saa muutaman oman kohtauksensa), jolloin Mooren haluaa selviytyvän taistelusta. Toki se, että elokuva perustuu hänen kirjaansa, paljastaa jo jotain...

     Hal Mooren komennuksessa Vietnamiin lähtevät mm. pilotit Snakeshit (Greg Kinnear) ja Too Tall (Mark McCracken), ylivääpeli Plumley (Sam Elliott), sotilaat Geoghegan (American Pie -komedioista, 1999-2020, tuttu Chris Klein), Metsker (myöhemmin Marvelin elokuvauniversumissa, 2008-, agentti Coulsonia näytellyt Clark Gregg), Dillon (myöhemmin Mad Men -sarjasta, 2007-2015, tunnetuksi noussut Jon Hamm), Savage (Ryan Hurst), Bungum (edesmennyt Blake Heron) ja Jimmy (Brian Tee), sekä toimittaja Joe Galloway (Barry Pepper). Osaa sotilaista saadaan syvennettyä edes hieman, joskin tiettyjen hahmojen paljastaessa omaavansa perheen, katsoja voi tehdä jo johtopäätöksiä tulevasta. Näyttelijät hoitavat hommansa pätevästi. Karismaattinen Elliott on tietty mahtava nuorille sotilaille alati kettuilevana ylivääpelinä.

Olimme sotilaita -elokuvasta tuskin muodostuu koskaan mitään sotaelokuvien klassikkoa ja se tulee aina jäämään muiden Vietnamin sodasta kertovien filmien, kuten Ilmestyskirja. Nytin (Apocalypse Now - 1978), Platoon - nuorien sotilaiden (Platoon - 1986) ja Full Metal Jacketin (1987) varjoon, mutta on se silti pätevä ja mainio teos. Kyseessä ei ole niin tiukka ja tiivistunnelmainen jännitysnäytelmä kuin mitä materiaalista voisi saada aikaiseksi, mutta jo tällaisenaan toteutus toimii. Elokuva rakentaa toimivasti tunnelmaa kohti itse la Dragin laakson taistelua ja ensimmäisellä puoliskollaan se esittelee sujuvasti sotilasporukkaansa. Vaikka hahmoista ei hirveästi irtoa, ovat heidän suhteensa toisiinsa onnistuneesti luodut ja katsoja haluaisi kaikkien pääsevän reissulta elävänä takaisin. Turha toivohan se on.

Itse taistelu on suurimmaksi osaksi todella näyttävästi toteutettu, oli kyse sitten yksittäisistä pienemmistä hetkistä tai järjettömän suurista räjähdyksistä, joissa tehostetiimi on päässyt todella paukuttelemaan. Parasta on seurata pientä, keskelle viidakkoa jumiin jäävää joukkoa, joka yrittää tehdä parhaansa jäädäkseen eloon vihollisten ympäröimänä. Vaikuttavin kohtaus taitaa kuitenkin olla sellainen, jossa ei nähdä taistelua lainkaan. Ensimmäisen taistelupäivän jälkeisenä aamuna sotilaiden vaimoille saavutaan kertomaan suru-uutiset kaatuneista, mikä johtaa liikuttavaan näyttelijätyöhön. Tästä huolimatta leffalla on välillä paha tapa lipsahtaa melodraaman puolelle ja muutamat voimakkaiksi tarkoitetut hetket ovat toteutukseltaan lähinnä imeliä. Suru-uutiskohtauksenkin meinaa pilata väliin leikattu Yhdysvaltojen lippu. Se selvästi korostaa urheiden sotilaiden arvoa, mutta jokin siinä silti silittää vastakarvaan.

Randall Wallace oli tätä ennen ohjannut vain yhden elokuvan, vuoden 1998 Rautanaamion (The Man in the Iron Mask) ja paikoitellen tietyn kokemattomuuden huomaa. Wallace tekee monin tavoin todella hyvää työtä, muttei täysin onnistu herkkyydessä ja hoitaa jenkkihabituksen nolosti. Elokuva on kuvattu tyylikkäästi ja leikattu kasaan oivallisesti. Lavasteet ovat hienot, sotilaiden asut onnistuneet ja raa'at maskeeraukset välillä vakuuttavan kuvottavia. Yhtä selvästi digitaalista helikopterikuvaa lukuun ottamatta erikoistehosteet toimivat edelleen. Sotaelokuvaa tietty vain vahvistaa hyvä äänimaailma ja kaikenlaisten aseiden pauhu ja huuto tekevät osasta kohtauksia intensiivisiä. Nick Glennie-Smithin säveltämät musiikit ovat osittain hyvät, mutta toisaalta ne myös lisäävät sitä melodramaattista henkeä.

Yhteenveto: Olimme sotilaita on hyvä sotaelokuva, joka ei kuitenkaan ihan saavuta potentiaaliaan. Taistelukohtaukset ovat näyttäviä ja ne pitävät onnistuneesti mukanaan, vaikka se todellinen tiivis tunnelma jää uupumaan. Efektitiimi pistää parastaan sotakuvausten aikana ja räjähteitä on käytetty niin, että Michael Baykin olisi ylpeä. Silti isoimman vaikutuksen tekee kohtaus, jossa kuolleiden sotilaiden omaisille saavutaan kertomaan suru-uutisia. Paikoitellen filmi äityy turhan kiusalliseksi amerikkalaispaatokseksi ja toisinaan taas sen draamapuoli tuntuu siirappiselta, mutta silti elokuva toimii mainiosti. Mel Gibson istuu täydellisesti päärooliin ja muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan mallikkaasti. Olimme sotilaita ei jää samalla lailla mieleen kuin monet muut sotaelokuvat, mutta kyllä sen ainakin kertaalleen katsoo täysin sujuvasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
We Were Soldiers, 2002, Icon Entertainment International, Motion Picture Production GmbH & Co. Erste KG, StudioCanal, Wheelhouse Entertainment