Arvostelu: The Lone Ranger (2013)

THE LONE RANGER

Ohjaus: Gore Verbinski

Pääosissa: Armie Hammer, Johnny Depp, William Fichtner, Tom Wilkinson, Ruth Wilson, Helena Bonham Carter, James Badge Dale, Barry Pepper, Bryant Prince, Mason Cook, Harry Treadaway, Leon Rippy, Joaquín Cosio ja Stephen Root

Genre: western, toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 12

The Lone Ranger perustuu Yksinäiseen ratsastajaan, vuonna 1933 radiokuunnelmiin luotuun sankariin, joka esiintyi myös suositussa televisiosarjassa The Lone Ranger vuodesta 1949 vuoteen 1957. Hahmosta oli vuosien varrella tehty jo muutama muu elokuvasovitus, kuten sarjaelokuva The Lone Ranger (1938), The Lone Ranger and the Lost City of Gold (1958) ja The Legend of the Lone Ranger (1981). 2000-luvun alussa Columbia Pictures ryhtyi suunnittelemaan uutta filmatisointia hahmosta. Elokuva kuitenkin jäi suunnitteluvaiheeseen ja vuonna 2007 hahmon elokuvaoikeudet päätyivät Entertainment Rightsille, jotka veivät filmi-idean tuottaja Jerry Bruckheimerille ja Walt Disney Picturesille. Ted Elliott ja Terry Rossio työstivät elokuvan käsikirjoituksen ja Gore Verbinski pestattiin ohjaajaksi. Budjettiongelmien takia Disney kuitenkin viivästytti tuotantoa ja kuvaukset käynnistyivät vasta maaliskuussa 2012, kun Verbinski, Bruckheimer ja päänäyttelijät Armie Hammer ja Johnny Depp suostuivat pienentämään palkkiotaan. Lopulta The Lone Ranger sai maailmanensi-iltansa 22. kesäkuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, jolle kriitikot eivät lämmenneet. Itse katsoin elokuvan vasta myöhemmin, kun se saapui vuokralle ja pidin näkemästäni. Olen katsonut leffan kertaalleen uudestaan, mutta siitä on jo aikaa. Nyt kun The Lone Ranger täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudelleen ja arvostella sen.

Vuonna 1869 Colbyssä, Texasissa lainsuojaton Butch Cavendish jättää asianajaja John Reidin aavikolle kuolemaan. Komanssi-intiaani Tonto löytää Johnin ja koulii tästä naamioituneen sankarin, Yksinäisen ratsastajan, joka lähtee Butchin perään.

Harvemmin näkee suurelokuvan päätähtinä näyttelijäkaksikkoa, jota studio ei varmasti palkkaisi rooleihin enää, jos elokuva olisi tehty kymmenen vuotta myöhemmin. Oudon kannibaalikohun keskelle ajautunut Armie Hammer nähdään nimikkoroolissa Yksinäisenä ratsastajana, eli asianajaja John Reidinä, kun taas suhdeväkivaltaselkkaukseen päätynyt Johnny Depp esittää komanssi-intiaani Tontoa. Vaikka Depp osoittikin oikeudessa häneen kohdistuneet syytökset palturiksi, häntä tuskin silti nähtäisiin enää tänä päivänä Amerikan alkuperäiskansalaisena - vaikka Depp onkin sanonut, että hänen suvustaan löytyy ehtaa intiaaniverta isoisoäidin puolelta. Mutta kohuista viis, kuinka Hammer ja Depp suoriutuvat rooleistaan? Hammer istuu ihan passelisti vässykän asianajajan osaan, josta alkaa vähitellen kehkeytyä legendaarinen naamiosankari. Häneltä ei kuitenkaan löydy todellista karismaa kannatella filmiä ja hän jääkin jatkuvasti Deppin varjoon. Deppille taas jäi merirosvokapteeni Jack Sparrow -vaihde päälle Pirates of the Caribbean -elokuvista (2003-2017), hänen näytellessä Tontoa liki identtisellä tavalla eleitä ja ilmeitä myöten. Hammerin tulkintaan taas on otettu vivahteita Will Turner -hahmosta samaisesta merirosvosarjasta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat lainsuojaton Butch Cavendish (William Fichtner), Johnin veli, Texas Ranger Dan Reid (James Badge Dale) ja hänen vaimonsa Rebecca (Ruth Wilson) ja lapsensa Danny (Bryant Prince), rautatiepohatta Latham Cole (Tom Wilkinson), bordellia pyörittävä Red (Helena Bonham Carter), sekä ratsuväkikapteeni Jay Fuller (Barry Pepper). Sivunäyttelijät hoitavat hommansa passelisti - paikoitellen jopa paremmin kuin päätähdet. Fichtner on oivallisen häijy roistoksi ja Wilkinsonista löytyy arvokkuutta bisnesmieheksi. Carter jää harmillisesti sivuun ja Wilsonin hommaksi jää lähinnä toimia avuttomana neitona hädässä.

Johnny Deppin roolisuoritus ei ole ainoa asia, mistä The Lone Rangeria katsoessa tulee herkästi mieleen Pirates of the Caribbeanit. Mukana on hyvin samantyylisiä ja -henkisiä hetkiä ja toimintakohtauksia, jotka paisuvat usein absurdeihin mittoihin siinä, kuinka paljon päähahmoja riepotellaan ja kuinka vähin naarmuin he selviytyvät. Yhtäläisyyksien syytä ei tarvitsee kauaa etsiä, sillä The Lone Rangerin puikoissa pyörii aika lailla sama porukka kuin ensimmäisissä Pirates of the Caribbean -elokuvissa. Kummatkin ohjasi Gore Verbinski, tuotti Jerry Bruckheimer, käsikirjoitti Ted Elliott ja Terry Rossio ja kummankin musiikeista vastasi Hans Zimmer. Tiimi ei onnistu toistamaan merirosvoseikkailujen viehätystä villissä lännessä, eikä leffa ole niin hupaisa kuin voisi toivoa, mutta ovat he silti kyhänneet kasaan varsin viihdyttävän western-seikkailun.

Elokuva lähtee käyntiin vauhdikkaalla junakohtauksella, joka jo osoittaa, millaista jopa hullunkurista menoa on luvassa. Vaikka elokuva pakottaa katsojan unohtamaan fysiikan lait, ei käy kieltäminen, etteikö Verbinski osaisi tehdä mukaansatempaavia ja näyttäviä toimintakohtauksia. Jokainen näistä kohtauksista on viimeisen päälle suunniteltu ja toteutettu. Verbinski jonglööraa tyylikkäästi useiden palikoiden kanssa, jotka vaikuttavat kekseliäästi toisiinsa ja luovat veikeää dominopalikkaefektiä, mikä johtaa yhä vain päättömämpiin tilanteisiin. The Lone Rangerin vauhdikasta menoa tuijottaessa onkin hyvä ahtaa popcornia napaan ja hörähdellä mahdottomille jutuille, sekä ihastella Verbinskin luovuutta (vaikka Verbinski tiedostaen lainaa paljon merirosvofilmeistään). Mahdottomuudetkin voi kuitenkin katsoa sormien läpi, kun miettii, että tapahtumien sepustajana toimii Tonto, joka ei höpsähtäneisyydessään ole mitä luotettavin tarinankertoja.

Tarinallisesti The Lone Ranger on kuitenkin hieman kömpelö paketti. Ted Elliott ja Terry Rossio ovat yhdessä Justin Haythen kanssa rakentaneet muuten suoraviivaisen länkkäriviihteen uumeniin turhankin monimutkikkaan tarinan. On komanssien reviirikiistaa, muiden lavastamista hirmutekoihin, rautatiekomplikaatioita ja sitten valtava hopeasuoni, mihin itse kukin haluaa päästä käsiksi. Loppupäässä nämä kaikki kuviot nivoutuvat kivasti yhteen, mutta silti tuntuu siltä, että elokuvassa on liikaa meneillään. Romanttinen puolikin on ahdettu mukaan ja se jos mikä onkin vaivaannuttava. Leffaa olisi voinut myös tiivistää, sillä kahden ja puolen tunnin kestossa The Lone Ranger tuntuu tarpeettoman massiiviselta ja pieni ähky ehtii iskeä finaalin aikana. Siinä, missä erityisesti ensimmäinen Pirates of the Caribbean -elokuva Mustan helmen kirous (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) on erinomaisesti rakennettu ja rytmitetty seikkailufilmi, joka tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä, The Lone Rangerin aikana katsoja ehtii muutamaankin otteeseen vilkaista, kauanko leffaa on vielä jäljellä. Yhdessä kohtaa voi herkästi luulla päässeensä jo lopputaisteluun asti, mutta kääk! Elokuva kestääkin vielä kolme varttia!

Teknisiltä ansioiltaan kyseessä on vahva paketti, vaikka leikkauksessa leffaa olisikin voinut tiivistää vähintään vartilla. Komeita maisemaotoksia tuijottaa ihaillen ja filmi on muutenkin tyylikkäästi kuvattu. Valaisua hyödynnetään oivallisesti ja lavasteet ovat upeat. Asut ja maskeeraukset ovat hienosti työstetyt. Parit digiräjähdykset ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta muuten tehosteet ovat edelleen näyttävät. Äänitehosteet rymistelevät mainiosti ja Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat tietysti oivalliset. Zimmer hyödyntää toki mahtavaa Gioachino Rossinin sävellystä, William Tell Overturea, joka toimi alkuperäisessä The Lone Rangerissa tunnusmusiikkina. Klassinen rallatus jääkin soimaan päähän vielä pitkäksi aikaa leffan päätyttyä.

Yhteenveto: The Lone Ranger on aivan liian pitkä, mutta silti plussan puolelle jäävä ja ihan viihdyttävä länkkäriseikkailu. Tarina on hieman kömpelösti pistetty kasaan ja ahdettu täyteen liikaa materiaalia, jolla suoraviivaisesta western-kostokertomuksesta pyöritellään aikamoinen soppa. Meno on kuitenkin tarpeeksi mukaansatempaavaa, jotta elokuva jaksaa viihdyttää pitkin kestonsa - joskin loppupäässä ähky alkaa iskeä, kun leffa on jo pistänyt kaikkensa peliin ennen massiivista finaalia. Toimintakohtaukset ovat todella vekkulisti rakennettuja, täynnä absurdeja ja mahdottomia hetkiä, joiden mielikuvituksellisuus ja luovuus ovat lystikästä seurattavaa. Samanaikaiset tapahtumat vaikuttavat toisiinsa ja meininki kasvaa yhä vain hullunkurisemmaksi, mutta silti tyylikkään hallituksi. Armie Hammer on ihan toimiva pääroolissa, vaikka häneltä uupuukin kunnon karismaa. Johnny Depp kopioi liikaa roolisuorituksestaan Pirates of the Caribbeaneissa Tontona. Muut näyttelijät suoriutuvat osistaan passelisti. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja sen puitteet ovat näyttävät. Hans Zimmerin musiikit säestävät menoa toimivasti ja Gioachino Rossinin säveltämä William Tell Overture jämähtää rallattamaan päähän vielä pitkäksi aikaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lone Ranger, 2013, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Blind Wink Productions, Infinitum Nihil, Classic Media, Silver Bullet Productions

Arvostelu: Olimme sotilaita (We Were Soldiers - 2002)

OLIMME SOTILAITA

WE WERE SOLDIERS

Ohjaus: Randall Wallace
Pääosissa: Mel Gibson, Madeleine Stowe, Sam Elliott, Greg Kinnear, Chris Klein, Clark Gregg, Jon Hamm, Barry Pepper, Keri Russell, Mark McCracken, Edwin Morrow, Ryan Hurst, Blake Heron, Desmond Harrington, Brian Tee ja Đơn Dương
Genre: sota
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 16

We Were Soldiers, eli suomalaisittain Olimme sotilaita perustuu Yhdysvaltojen armeijan everstiluutnantti Hal Mooren kirjaan We Were Soldiers Once... and Young vuodelta 1992, joka kertoo Mooren kokemuksista 14. marraskuuta 1965 käydystä la Drangin laakson taistelusta Vietnamin sodassa. Elokuvantekijä Randall Wallace luki kirjan ja innostui sen kääntämisestä elokuvaksi. Wallace tarttui erityisesti Mooren kommenttiin, että kaikissa Hollywood-elokuvissa tapahtuman kuvaus oli väärin ja Wallace päätti vihdoin tehdä kunniaa Mooren kokemille tapahtumille. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2001 ja lopulta Olimme sotilaita sai maailmanensi-iltansa 25. helmikuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva menestyi kelvollisesti, mutta sai hieman ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Itse en ollut ennen nähnyt Olimme sotilaita, mutta olin tiennyt siitä jo pidemmän aikaa. Kun huomasin filmin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa elokuvan juhlavuoden kunniaksi.

Marraskuussa 1965 Yhdysvaltojen everstiluutnantti Hal Moore saa tehtäväkseen viedä kouluttamansa sotilaat Vietnamiin taisteluun, kun paikalliseen amerikkalaiseen tukikohtaan on hyökätty. La Drangin laaksossa 400 amerikkalaissotilasta joutuvat kohtaamaan kymmenkertaisen määrän vietnamilaisia.

Elokuvan pääroolissa amerikkalaissotilaita komentavana ja leffan pohjana toimivan kirjan kirjoittaneena everstiluutnantti Hal Moorena nähdään Mel Gibson, jonka ohjaaja Wallace halusi mukaan, kaksikon tehtyä yhteistyötä Oscar-voittajafilmi Braveheart - taipumattomassa (Braveheart - 1995). Gibson sopii tietty erittäin hyvin osaansa urhoollisena ja auktoriteettisena jenkkisotilaana, kuten häneltä voikin odottaa. Syvyyttä hahmoon tuodaan hänen perheensä kautta (vaimoa näyttelee Madeleine Stowe, joka saa muutaman oman kohtauksensa), jolloin Mooren haluaa selviytyvän taistelusta. Toki se, että elokuva perustuu hänen kirjaansa, paljastaa jo jotain...

     Hal Mooren komennuksessa Vietnamiin lähtevät mm. pilotit Snakeshit (Greg Kinnear) ja Too Tall (Mark McCracken), ylivääpeli Plumley (Sam Elliott), sotilaat Geoghegan (American Pie -komedioista, 1999-2020, tuttu Chris Klein), Metsker (myöhemmin Marvelin elokuvauniversumissa, 2008-, agentti Coulsonia näytellyt Clark Gregg), Dillon (myöhemmin Mad Men -sarjasta, 2007-2015, tunnetuksi noussut Jon Hamm), Savage (Ryan Hurst), Bungum (edesmennyt Blake Heron) ja Jimmy (Brian Tee), sekä toimittaja Joe Galloway (Barry Pepper). Osaa sotilaista saadaan syvennettyä edes hieman, joskin tiettyjen hahmojen paljastaessa omaavansa perheen, katsoja voi tehdä jo johtopäätöksiä tulevasta. Näyttelijät hoitavat hommansa pätevästi. Karismaattinen Elliott on tietty mahtava nuorille sotilaille alati kettuilevana ylivääpelinä.

Olimme sotilaita -elokuvasta tuskin muodostuu koskaan mitään sotaelokuvien klassikkoa ja se tulee aina jäämään muiden Vietnamin sodasta kertovien filmien, kuten Ilmestyskirja. Nytin (Apocalypse Now - 1978), Platoon - nuorien sotilaiden (Platoon - 1986) ja Full Metal Jacketin (1987) varjoon, mutta on se silti pätevä ja mainio teos. Kyseessä ei ole niin tiukka ja tiivistunnelmainen jännitysnäytelmä kuin mitä materiaalista voisi saada aikaiseksi, mutta jo tällaisenaan toteutus toimii. Elokuva rakentaa toimivasti tunnelmaa kohti itse la Dragin laakson taistelua ja ensimmäisellä puoliskollaan se esittelee sujuvasti sotilasporukkaansa. Vaikka hahmoista ei hirveästi irtoa, ovat heidän suhteensa toisiinsa onnistuneesti luodut ja katsoja haluaisi kaikkien pääsevän reissulta elävänä takaisin. Turha toivohan se on.

Itse taistelu on suurimmaksi osaksi todella näyttävästi toteutettu, oli kyse sitten yksittäisistä pienemmistä hetkistä tai järjettömän suurista räjähdyksistä, joissa tehostetiimi on päässyt todella paukuttelemaan. Parasta on seurata pientä, keskelle viidakkoa jumiin jäävää joukkoa, joka yrittää tehdä parhaansa jäädäkseen eloon vihollisten ympäröimänä. Vaikuttavin kohtaus taitaa kuitenkin olla sellainen, jossa ei nähdä taistelua lainkaan. Ensimmäisen taistelupäivän jälkeisenä aamuna sotilaiden vaimoille saavutaan kertomaan suru-uutiset kaatuneista, mikä johtaa liikuttavaan näyttelijätyöhön. Tästä huolimatta leffalla on välillä paha tapa lipsahtaa melodraaman puolelle ja muutamat voimakkaiksi tarkoitetut hetket ovat toteutukseltaan lähinnä imeliä. Suru-uutiskohtauksenkin meinaa pilata väliin leikattu Yhdysvaltojen lippu. Se selvästi korostaa urheiden sotilaiden arvoa, mutta jokin siinä silti silittää vastakarvaan.

Randall Wallace oli tätä ennen ohjannut vain yhden elokuvan, vuoden 1998 Rautanaamion (The Man in the Iron Mask) ja paikoitellen tietyn kokemattomuuden huomaa. Wallace tekee monin tavoin todella hyvää työtä, muttei täysin onnistu herkkyydessä ja hoitaa jenkkihabituksen nolosti. Elokuva on kuvattu tyylikkäästi ja leikattu kasaan oivallisesti. Lavasteet ovat hienot, sotilaiden asut onnistuneet ja raa'at maskeeraukset välillä vakuuttavan kuvottavia. Yhtä selvästi digitaalista helikopterikuvaa lukuun ottamatta erikoistehosteet toimivat edelleen. Sotaelokuvaa tietty vain vahvistaa hyvä äänimaailma ja kaikenlaisten aseiden pauhu ja huuto tekevät osasta kohtauksia intensiivisiä. Nick Glennie-Smithin säveltämät musiikit ovat osittain hyvät, mutta toisaalta ne myös lisäävät sitä melodramaattista henkeä.

Yhteenveto: Olimme sotilaita on hyvä sotaelokuva, joka ei kuitenkaan ihan saavuta potentiaaliaan. Taistelukohtaukset ovat näyttäviä ja ne pitävät onnistuneesti mukanaan, vaikka se todellinen tiivis tunnelma jää uupumaan. Efektitiimi pistää parastaan sotakuvausten aikana ja räjähteitä on käytetty niin, että Michael Baykin olisi ylpeä. Silti isoimman vaikutuksen tekee kohtaus, jossa kuolleiden sotilaiden omaisille saavutaan kertomaan suru-uutisia. Paikoitellen filmi äityy turhan kiusalliseksi amerikkalaispaatokseksi ja toisinaan taas sen draamapuoli tuntuu siirappiselta, mutta silti elokuva toimii mainiosti. Mel Gibson istuu täydellisesti päärooliin ja muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan mallikkaasti. Olimme sotilaita ei jää samalla lailla mieleen kuin monet muut sotaelokuvat, mutta kyllä sen ainakin kertaalleen katsoo täysin sujuvasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
We Were Soldiers, 2002, Icon Entertainment International, Motion Picture Production GmbH & Co. Erste KG, StudioCanal, Wheelhouse Entertainment

Arvostelu: Kova kuin kivi (True Grit - 2010)

KOVA KUIN KIVI

TRUE GRIT

Ohjaus: Ethan Coen ja Joel Coen
Pääosissa: Hailee Steinfeld, Jeff Bridges, Matt Damon, Josh Brolin, Barry Pepper, Dakin Matthews ja Domhnall Gleeson
Genre: western
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16

True Grit, eli suomalaisittain Kova kuin kivi perustuu Charles Portisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1968. Portisin kirjasta oli jo vuonna 1969 tehty John Waynen tähdittämä elokuva Kova kuin kivi (True Grit). Coenin veljekset olivat kiinnostuneet Portisin kirjasta ja pitivät kovasti Waynen leffasta. He alkoivatkin suunnittelemaan uutta elokuvaa kirjan pohjalta, haluten tehdä kirjalle uskollisemman filmatisoinnin kuin Wayne. Päähenkilöksi leffaan tarvittiin hyvinkin nuori tyttö, jonka pitäisi olla kova ja päättäväinen. Coenin veljekset pelkäsivät, ettei rooliin löytyisi sopivaa ehdokasta, kunnes 15 tuhannen hakijan joukosta he bongasivat 13-vuotiaan Hailee Steinfeldin, joka teki heihin suuren vaikutuksen. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2010 ja lopulta Kova kuin kivi sai maailmanensi-iltansa 14. joulukuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli yllättävänkin suuri hitti lippuluukuilla, minkä lisäksi kriitikot ylistivät sitä. Se sai jopa kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus, kuvaus ja Hailee Steinfeldkin onnistui saamaan ehdokkuuden naissivuosasta, yhtenä nuorimpana ehdokkaana ikinä), muttei valitettavasti voittanut niistä ainuttakaan. Filmi onnistui kuitenkin nappaamaan mm. parhaan kuvauksen BAFTA-pystin kahdeksasta ehdokkuudestaan. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Kovaa kuin kiveä, enkä edes Waynen aiempaa filmatisointia. Kun huomasin leffan täyttävän 10 vuotta, päätin vihdoin, että minun olisi aika katsoa ja arvostella se juhlan kunniaksi.

Villissä lännessä nuori ja päättäväinen Mattie-tyttö palkkaa sheriffi Rooster Cogburnin etsimään Mattien isän murhaajan, Tom Chaneyn.

Ei ole mikään ihme, että Hailee Steinfeld onnistui saamaan Oscar-ehdokkuuden roolisuorituksestaan. Elokuvaa tehdessään vasta 14-vuotias Steinfeld näyttää roolissaan niin hurjan määrän sisua, päämääräisyyttä, uhmakkuutta, vahvuutta ja energiaa - puhumattakaan siitä, kuinka hienosti hän omii länkkärimongerruksen puheessaan - että hänen vierellään karskit äijätkin näyttävät heiveröisiltä. Steinfeld näyttelee päähenkilö Mattieta, joka on joutunut todistamaan isänsä kuoleman ja jahtaakin nyt murhaajaa suurella vimmalla. Katsoja ihailee hahmoa alusta alkaen ja on heti valmis lähtemään kostoretkelle mukaan. Mattie on moniulotteinen tapaus ja ehdottomasti yksi parhaista naishahmoista, jonka olen yleensä miesvoittoisessa western-genressä nähnyt.

Mattien palkkaamana sheriffi Cogburnina taas nähdään Jeff Bridges, joka on myös erinomainen roolissaan. Bridgeskin sai Oscar-ehdokkuuden näyttelijätyöstään ja hänkin täysin ymmärrettävästi. Cogburn on veikeä juopottelija, joka kulkee omia polkujaan ja hämmästelee, kun alaikäinen tyttö saapuu palkkaamaan hänet ja käskyttämään häntä. Bridges hoitaa homman hienosti ja hahmon yliampuvillakin hetkillä hänellä on täysi hallinta työstään. Mattie ja Cogburn ovat erinomainen kaksikko ja on mukava nähdä, kuinka matkan varrella he alkavat oppia toisiltaan asioita.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Josh Brolin murhaaja Tom Chaneyna, Matt Damon tätä jahtaavana texas ranger LaBoeufina, sekä Barry Pepper lainsuojaton Ned Pepperinä. Damon on hupaisa normistaan poikkeavassa roolissa, mutta jää kuitenkin Steinfeldin ja Bridgesin jalkoihin. Brolin sopii todella hyvin pääpahikseksi, vaikka Pepper onkin lopulta häntä häijympi roiston roolissa.

Steinfeldin lahjakkuuden ja hänen hahmonsa mielenkiintoisen päämäärän ansiosta Kova kuin kivi nappaa heti ensiminuuteilla mukaansa. Coenin ohjaajaveljekset rakentavat tunnelmaa taidokkaasti, tuoden mukaan tiettyä lumoavuutta, mikä taas tekee elokuvasta erikoisen kauniin paikoitellen. Tähän myös vaikuttaa vahvasti Roger Deakinsin mestarillinen kuvaus, millä hän esittelee upeita villin lännen maisemia. Kyseessä on niitä elokuvia, jotka todella imaisevat katsojan mukaansa ruudun läpi seikkailemaan maailmassaan. Kostoretken aikana Mattie ja Cogburn kohtaavat tietty erilaisia mielenkiintoisia henkilöitä ja hetkiä, puhumattakaan vaaratilanteesta. Leffasta löytyy oivallisen jännittäviä kohtauksia, joissa tunnelma tiivistyy hitaasti ja ovelasti. Kun revolverit vedetään esille ja tulitaistelu alkaa, on se nopeaa ja sähäkkää. Elokuva rakentuu niitä kohti hitaasti ja tietää, missä kohdissa revitellä. Pääasiassa Kova kuin kivi on kuitenkin aika maltillinen Coenin veljesten elokuvaksi.

Coenien tyyliin sopivaa huumoria on kyllä mukana ja nauruja revitään esimerkiksi synkän hilpeästä hirttokohtauksesta. Hahmojen välinen dialogi on mahtavasti kirjoitettua ja se on osasyy siihen, miksi filmiin uppoutuu niin vahvasti. Sillä tuodaan esille paljon puhujista, vaikka he eivät kertoisikaan itsestään mitään. Mattien väitellessä raha-asioista käy selväksi, kuinka tarkka ja sanavalmis hän onkaan. On myös hupaisaa seurata, kun Cogburn ja LaBoeuf kisailevat tarkkuudestaan ampumisessa. Coenit onnistuvat tekemään pienistä asioista hyvinkin tehokkaita. He myös tekevät elokuvasta tavallista länkkäriä koskettavamman. Matkan päässä katsoja hoksaa, kuinka paljon onkaan alkanut välittämään Mattiesta ja Cogburnista, sekä heidän välilleen hitaasti muodostuvasta ystävyydestä.

Tekniseltä toteutukseltaan Kova kuin kivi on todella vaikuttava teos. Kun kuvaajana toimii Deakins, alan todellinen mestari, ei voi muuta odottaakaan kuin huikean näyttävää visuaalista ilmettä. Mukana on laajoja kuvia karuista maisemista, joista Deakins onnistuu kuitenkin maalailemaan kauniita. Kuvasommittelu ja kuvien valaisu on esimerkillistä ja kaikkea tätä tukee väkevä leikkaus. Vain yhdessä, puuhun kiipeämiseen liittyvässä kohtauksessa nähdään kumma hyppy editoinnissa. Lavasteet ovat erittäin tyylikkäästi toteutetut, etenkin elokuvan alkupään kaupungissa. Asutkin ovat onnistuneet kaikin puolin. Äänimaailma on iskevä luonnon äänien, aseiden laukausten ja hevosten askellusten kautta. Säveltäjä Carter Burwell lisää elokuvan kauneutta ja lumoavuutta herkillä musiikeillaan.

Yhteenveto: Kova kuin kivi on hieno western-elokuva. Coenin ohjaajaveljekset tekevät tavallista rauhallisempaa työtä, mutta sisällyttävät tietyt Coen-jutut silti mukana. Dialogi on erinomaista ja nokkelaa, mukana on synkkää ja absurdia huumoria, sekä teknistä vaikuttavuutta. Roger Deakinsin kuvaus on upeaa vaikuttavista laajoista maisemakuvista tiukkoihin lähikuviin hahmoista. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja heidän matkaansa uppoutuu täysillä, etenkin kun heidän näyttelijänsä ovat näin mahtavia. Jeff Bridges, Matt Damon, Josh Brolin ja Barry Pepper ovat kaikki todella hyviä, mutta loppujen lopuksi nuori Hailee Steinfeld jättää heidät kaikki varjoonsa häikäisevän vakuuttavalla roolisuorituksellaan. Steinfeld oli kyllä täydellinen löytö rooliin. Oli kyse sitten keskusteluista, maisemien katselusta tai sähäköistä revolveritaisteluista, kaikki elokuvassa pitää tiukasti mukanaan. Lännenelokuvat on genre, mikä on tehnyt jo pitkään kuolemaa Hollywoodissa. Onneksi on Coenin veljesten kaltaisia lahjakkuuksia, jotka yhä arvostavat westernien hienoutta ja yrittävät pitää lajityyppiä elossa vaikka väkisin. Täytyypä jossain kohtaa katsoa myös John Waynen alkuperäinen Kova kuin kivi -filmatisointi!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
True Grit, 2010, Paramount Pictures, Skydance Media, Scott Rudin Productions, Mike Zoss Productions

Arvostelu: Taistelukenttä Maa (Battlefield Earth - 2000)

TAISTELUKENTTÄ MAA

BATTLEFIELD EARTH

Ohjaus: Roger Christian
Pääosissa: Barry Pepper, John Travolta, Forest Whitaker, Kim Coates, Sabine Karsenti, Michael MacRae, Shaun Austin-Olsen ja Christian Tessier
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 16

Battlefield Earth, eli suomalaisittain Taistelukenttä Maa pohjautuu skientologian perustajan, L. Ron Hubbardin kirjaan Battlefield Earth: A Saga of the Year 3000 vuodelta 1982. Heti kirjansa kirjoittamisen jälkeen Hubbard alkoi työstämään sitä käsikirjoituksen muotoon ja alkoi kaupittelemaan sitä Hollywoodille. Kirjan elokuvaoikeudet osti Salem Productions of Los Angeles -yhtiö ja alkoi suunnittelu kahdesta filmistä. Projekti ei kuitenkaan lähtenyt käyntiin ja Hubbard menehtyi vuonna 1986. Varasuunnitelmana Hubbard oli lähettänyt kopion kirjasta skientologiaan kuuluvalle näyttelijälle, John Travoltalle, joka alkoi työstämään leffaa, noustuaan takaisin suosioon Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta -leffan (Pulp Fiction - 1994) myötä. Monet studiot eivät kuitenkaan suostuneet tekemään filmiä, sillä he eivät halunneet hypätä skientologiaan mukaan. Vuonna 1998 leffan suostui kuitenkin tekemään yhtiö nimeltä Franchise Pictures, joka päätti erikoistua filmeihin, mitkä isot studiot olivat torjuneet. Lopulta kuvaukset saatiin aloitettua kesällä 1999 ja Taistelukenttä Maa sai maailmanensi-iltansa 10. toukokuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin valtava floppi ja se tuotti vain alle puolet leffan budjetista. Lisäksi se sai murska-arvostelut ja se oli ehdolla kahdeksasta Razzie-palkinnosta, joista se voitti seitsemän (huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa ja parivaljakko). Lisäksi leffa on myöhemmin voittanut Razzie-palkinnon vuosikymmenen surkeimpana leffana ja nykypäivänä Taistelukenttä Maa tunnetaankin yhdenä kaikkien aikojen huonoimpana elokuvana. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt tätä leffaa, mutta olin kyllä kuullut tästä paljon. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Vuonna 3000 Maapallon ovat valloittaneet kultaa himoitsevat psyklo-avaruusolennot ja henkiin jääneet ihmiset ovat piiloutuneet metsiin ja luoliin. Nuori Jonnie-ihminen päättää kuitenkin uhmata heimonsa sääntöjä ja lähtee tutkimaan maailmaa, joutuen heti psyklojen jahdattavaksi.

Taistelukenttä Maan päähenkilö on Barry Pepperin näyttelemä Jonnie Goodboy. Ihan oikeasti. Jonnie Goodboy. Lähes luolamiehen tasolla oleva ihminen nimeltä Jonnie Goodboy. Vuonna 3000. Nimestään huolimatta Jonnie on aikamoinen paha poika, sillä hän uhmaa ihmisheimonsa sääntöjä ja lähtee heimon luolasta tutkimaan maailmaa, jotta tämä "huima seikkailu" voisi alkaa. Sääntöjen uhmaaminen onkin Jonnien tavaramerkki, sillä hän pistää jatkuvasti vastaan kaikelle. Samalla hän yrittää nousta suureksi sankariksi ja pelastaa ihmiskunnan rippeet kauheilta psykloilta, mutta loppujen lopuksi hän on vain ärsyttävä älämölöttäjä. Pepper on aivan kammottavan surkea roolissaan ja tekee Jonnien matkasta jo yksinään vaikeaa seurattavaa. Pepper ylinäyttelee minkä kerkeää ja hän saa katsojan nopeasti inhoamaan hahmoaan.

Alunperin Jonnien roolissa oli tarkoitus esiintyä leffan todellinen päätähti John Travolta, mutta siinä vaiheessa kun leffaa päästiin vihdoin tekemään, hän koki olevansa liian vanha rooliin ja teki itsestään tarinan pahiksen, psyklo-turvallisuuspäällikkö Terlin. Leffasta huokuukin, kuinka Travoltalla on ollut näppinsä kaikessa pelissä, sillä kun Terl esitellään parinkymmenen minuutin jälkeen, Travolta pitää huolen, että hän on vähintään yhtä paljon esillä kuin Pepper, ellei jopa enemmän. Ja jos Pepper on roolissaan surkea, niin yhtä lailla on Travoltakin. Molemmat ylinäyttelevät, mutta siinä, missä Pepper muuttuu naurettavan puolelle liiallisessa vihaisuudessaan, Travolta oikein kunnolla heittäytyy roolinsa vietäväksi ja tekee kaikista eleistään liian mahtipontisia. Etenkin kun Terlin täytyy nauraa, Travolta vääntää nupit kaakkoon ja höröttää sellaista tekonaurua, ettei vastaavaa ole välttämättä koskaan kuultu elokuvissa. Terl ei ole erityisen uhkaava roisto, vaan hän on enemmänkin aikamoinen mulkvisti. Tähän kuitenkin annetaan ihan looginen selitys, jotta hahmo saisi katsojan sympatiat puolelleen, mutta jälleen roolisuoritus tekee hahmon pelkästä näkemisestä vaikean prosessin. Lisäksi Terl on lähinnä totaalinen idiootti, jonka ilkikuriset suunnitelmat pistävät kyseenalaistamaan hänen älykkyytensä.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Kim Coates, Sabine Karsenti ja Christian Tessler ihmisinä, jotka Jonnie Goodboy matkallaan kohtaa, Michael MacRae psyklo-ylhäisyys Zetenä, Shaun Austin-Olsen planeettajohtaja Numphina, sekä poloinen Forest Whitaker Terlin tyhmänä avustajana Kerinä. Voi Whitaker, minkä ihmeen takia suostuit tähän leffaan? Olet tällaisen yläpuolella! Paitsi että valitettavasti tässä leffassa sinäkin olet aika kehno... Kaikki leffan näyttelijät ovat huonoja rooleissaan ja jokaista on näköjään ohjattu vetämään homma yli, sillä kukaan ei hoida rooliaan maltillisesti.

Ei ole mikään ihme, että Taistelukenttä Maata pidetään yhtenä kaikkien aikojen surkeimpana teoksena - tämä todella on yksi huonoimmista leffoista, minkä olen koskaan nähnyt! En edes tiedä, mistä lähtisin purkamaan tämän roskan huonoutta, sillä kaikki tässä on aivan hirveää! Tai no, musiikit jumputtavat paikoitellen ihan toimivasti taustalla, mutta muuten tässä leffassa on kaikki pielessä. Aloitetaan vaikkapa siitä, mistä melkein kaikki leffatkin alkavat: käsikirjoituksesta. Se on paska. J. D. Shapiron ja Corey Mandellin työstämä teksti on aivan kammottavan huono monellakin tapaa. Kaksikon kirjoittamat typerät repliikit eivät ole ainoa huono puoli, vaan he ovat kirjoittaneet hahmot ja tarinan surkeasti. Jonnie Goodboy on mitä laimein stereotypia fantasia- ja scifiseikkailujen päähenkilöstä, joka alkaa nollasta ja kasvaa leffan aikana suureksi sankariksi. Terlille yritetään rakentaa pohjaa, mutta Travolta pilaa senkin vähän ja hahmo on todella rasittava. Ja nämä kaksi sitten edustavat lajiensa parhaimmistoa.

Shapiro ja Mandell ovat itse asiassa tehneet surkeaa työtä myös näiden lajien, eli ihmisten ja psyklojen kirjoittamisessa. Ihmiset esitellään lähes luolamiesten tasolle taantuneina tyyppeinä, jotka ovat vuosisatojen saatossa unohtaneet teknologian olemassaolon... kunnes tarina vaatii, että ihmiset osaavatkin vaikka ja mitä, jolloin he kehittyvät villi-ihmisistä tavallisiksi ihmisiksi oudon pikaisesti. Joo, tiedän, että psyklot pistävät Jonnie Goodboyn koneeseen, millä he syöttävät hänelle tietoa lentoalusten ohjaamisesta sun muusta, mutta entäpä muut ihmiset? Ja tämä vain näyttää, kuinka urpoja psyklot ovat, kun he päättävät kouluttaa vastustajansa. Psyklot taas esitellään universumin vaarallisimpana lajina, joka on tunnettu häijyydestään ja nerokkuudestaan... mutta jatkuvasti leffa vain osoittaa, millaisia idiootteja ne ovat. Yhdessä kohtaa Terl kertoo, kuinka psyklot päihittivät koko ihmiskunnan vain alle kymmenessä minuuttissa, mutta kun lopputaistelussa katsoo näiden toheloiden toimia, voisi kuvitella, että ihmiskunnan päihittämisessä kesti vuosikymmeniä. Lisäksi psyklojen kohdalla tapahtuu epäloogisuutta myös maskeerauksen kanssa. John Travolta ja Forest Whitaker näyttävät pääasiassa itseltään (tosin todella epämuodostuneiden takaraivojen kera), mutta muut psyklot ovatkin hieman epämuodostuneita ja monista niistä tulee mieleen Star Trekin (1966-) klingonit.

Psyklojen tyhmyydestä on pakko heittää lisäesimerkkinä todella typerä kohtaus, missä Terl tuumii, että ihmiset ovat kuin koiria ja koska koirat tottelevat, jos saavat herkun, saman pitäisi toimia ihmistenkin kanssa. Niinpä hän lähettää muutaman ihmisen keskelle ei-mitään ja heidän vaatteisiin piilotettujen kameroiden kautta Terl seuraa, minkä ihmiset valitsevat suosikkiruoakseen, eli millä herkulla psyklot saavat ylivoiman? Muutaman päivän etsimisen jälkeen ihmiset löytävät erämaasta pari rottaa ja syövät ne, jotta eivät nääntyisi nälkään ja tästähän Terl riemastuu ja hehkuttaa, kuinka keksi, mitä ruokaa ihmiset rakastavat. Jos Taistelukenttä Maa olisi komedia tai parodia, tämän voisi katsoa vitsin kautta, mutta tämä on täysin vakavissaan tehty filmi, minkä ei ole tarkoitus naurattaa katsojaansa. Valitettavasti leffa ei myöskään kuuluu niihin hirvityksiin, mitkä ovat niin käsittämättömän kehnoja, että ne muuttuvat viihdyttävän hilpeiksi. Leffa on lähinnä tylsä, sillä sen tarina ei koskaan nappaa mukaansa ja sitä vain pitkitetään tällaisilla urpoilla kohtauksilla.

Tällaiset kohtaukset ja monet epäloogisuudet saavat katsojan nopeasti kyseenalaistamaan leffan kirjoitusprosessin. Kirjoittiko toinen näistä kahdesta leffan alkupään ja toinen lopun? Miten he saivat aikaiseksi näin sekavan paketin ja miten kukaan ei huomauttanut outouksista ennen kuin kamera pistettiin pyörimään? Toisaalta kun näkee, millaista jälkeä leffan muut tekijät ovat saaneet aikaiseksi, tämä ihmettely loppuu nopeaan. Ohjaaja Roger Christiania ei ole selvästi haitannut näyttelijöiden kamala ylinäyttely, eikä hän ole varmaan koskaan kuullut, miltä aito nauru kuulostaa. Hän ei myöskään saa aitoja tunteita mukaan, vaan tunteikkaiksi tarkoitut hetket ovat tietty joko ylidramaattisia tai latteita. Lisäksi joko hän tai studio innostui hieman liikaa vuotta aiemmin ilmestyneestä The Matrixista (1999), sillä vähäiset toimintakohtaukset kopioivat kyseistä scifitoiminnan mestariteosta häpeilemättä. Tässä ei kuitenkaan ole osattu tehdä hidastuksiakaan oikein, vaan ne on kuvattu väärällä kuvanopeudella, jolloin hidastukset ovat todella tökeröitä - aivan kuin niiden ei olisi alunperin ollut tarkoitus olla hidastuksia.

Elokuvantekijät ovat myös tainneet huomata, että Tähtien sota (Star Wars - 1977-) oli taas noussut suureen suosioon vuotta aiemmin ilmestyneen Tähtien sota: Episodi I - Pimeän uhkan (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) vuoksi (vaikka leffa saikin aikamoisen lyttäyksen faneilta ja kriitikoilta, se oli iso hitti rahallisesti). Tähtien sodat ovat tunnettuja leikkaustyylistään, missä seuraavan kohtauksen ensimmäinen kuva "liukuu" edellisen kohtauksen viimeisen kuvan päälle. Taistelukenttä Maassa on kokeiltu samaa, mutta niin, että uuden kuvan ilmestyminen näyttää siltä kuin vanha kuva siirrettäisiin verhoina tieltä pois. Lähes jokaikisestä kohtauksesta siirrytään seuraavaan täysin samalla tyylillä. Vaikka Tähtien sodassakin tämä leikkaustyyli on hömelö, sentään siinä siirtymät vaihtuivat jatkuvasti. Tämä leffa ei osaa edes varastaa kelvollisesti!

Taistelukenttä Maa on muutenkin kömpelösti leikattu. Kohtaukset päättyvät töksähtäen ja kuvasta toiseen siirtyminen on välillä heittelevää. Leikkaus ei kuitenkaan ole huonointa elokuvan teknisessä toteutuksessa. Efektit ovat surkeita, eivätkä ne ole vanhentuneet lainkaan hyvin. Psyklojen lentoalukset eivät näytä metallisilta, vaan niiden pinta on täysin digitaalinen. Monet maisemat ovat myös erittäin epäaidot ja monissa kohdissa taustakankaan käyttö on selvää. Jopa niinkin simppeli asia kuin lasersäde on saatu näyttämään keskeneräiseltä. Filmi ei muutenkaan näytä millään tavalla hyvältä. Sen värimaailma on käsittämättömän ruma. Joko kuva on keltaisen ruskea tai sininen. Poikkeuksena muutamat metsäkuvat, jotka ovat vihreitä. Hyi. Lisäksi Taistelukenttä Maa sisältää kenties huonointa kuvausta, mitä olen missään leffassa nähnyt. Lähes. Joka. Ikinen. Vitun. Kuva. On. Vinossa. Kuka hemmetti päätti, että elokuva näyttää hyvältä, jos kamera pistetään koko ajan vinoon? Ei se ole tyylikästä, vaan se näyttää vain siltä kuin yksi kamerajalustan jaloista olisi rikki, eikä uutta ole ostettu tilalle. Jos leffan katsomisen jälkeen sattuu niskaan, se johtuu luultavasti siitä, että yritit käännellä päätäsi läpi elokuvan, jotta hahmot olisivat suorassa. Kuvia ei ole välillä edes sommiteltu hyvin, vaan hahmot saattavat näkyä yhdessä kulmassa ruutua ja heidän päänsä leikkaantuu osittain pois.

Mitäköhän tästä haisevasta läjästä sitä itseään voisi vielä sanoa... olen kirjoittanut jo pitkän tekstin ja tuntuu yhä siltä, etten ole vieläkään onnistunut avaamaan, miksi Taistelukenttä Maa on niin hirvittävän surkea tekele. Se ainakin täytyy vielä todeta, että leffaksi, jonka nimi on näinkin mahtipontinen, tässä on yllättävän vähän taisteluja. Vaikka hahmot olisivatkin näin huonoja ja ärsyttäviä, tekninen toteutus näin osaamatonta, näyttelijät näin kehnoja ja käsikirjoitus näin kamala, voisi leffa olla viihdyttävä, jos se sisältäisi oikeasti taisteluita, mitkä tuntuisivat siltä kuin kaksi lajia sotisivat oman lajinsa selviytymisestä. Koko leffassa on oikeastaan vain yksi taisto ja se on lopputaistelu, mikä sisältää niitä törkeitä lainauksia The Matrixista ja hirveitä efektejä. Ja se on todella laimea taistelu. Elokuvan nimen pitäisi olla "Laimeuskenttä Maa".

Yhteenveto: Taistelukenttä Maa on yksi surkeimmista elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt. Valitettavasti se ei edes ole niitä roskakasoja, jotka viihdyttävät huonoudellaan, vaan kaikessa pitkästyttävyydessään elokuva on vain todella tympäännyttävä. Joitain musiikkeja lukuunottamatta leffasta on äärimmäisen vaikea löytää mitään hyvää sanottavaa. Barry Pepper ylinäyttelee minkä kerkeää Jonnie Goodboyna ja John Travolta on raivostuttavan huono pääpahis Terlinä. Mukana pyörivää Forest Whitaker -reppanaa lähinnä säälii. Tarina ei koskaan nappaa mukaansa, eikä siinä paikoitellen ole edes järkeä. Psyklo-oliot tekevät jatkuvasti mitä typerimpiä juttuja. Valitettavasti mukana ei edes ole viihdyttäviä toimintakohtauksia, vaan tökerö The Matrix -kopiointi vain tekee elokuvasta entistä huonomman. Samaa tekevät Tähtien sodasta ryöstetyt leikkaukset. Leikkauksen lisäksi tekninen toteutus on muutenkin surkea. Kyseessä on yksi huonoiten kuvatuista elokuvista koskaan kaameiden kuvasommittelujensa ja jatkuvasti vinossa olevan kameran vuoksi. Katselukokemusta vain vaikeuttaa ruma värimaailma ja kököt efektit. Käsikirjoitus on roskaa ja ohjaus täysin amatöörimäistä. Taistelukenttä Maa on aivan järkyttävän paska scifiraina, mitä ei voi suositella muille kuin Travoltan vannoutuneimmille faneille, ainoastaan scifileffoista pitäville ja surkeiden elokuvien ystäville. Elokuvalle suunniteltiin jatkoa ja toisen osan oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2003, mutta leffan huono menestys ja Franchise Picturesin ajautuminen konkurssiin estivät nämä suunnitelmat. Onneksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Battlefield Earth, 2000, Warner Bros., Morgan Creek Entertainment, Franchise Pictures, JTP Films, Battlefield Productions, Mel's Cite du Cinema

Arvostelu: Crawl (2019)

CRAWL

Ohjaus: Alexandre Aja
Pääosissa: Kaya Scodelario, Barry Pepper, Ross Anderson ja Anson Boon
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia
Ikäraja: 16

Crawl on Alexandre Ajan ohjaama uusi kauhuelokuva. Leffan käsikirjoittivat Rasmussenin veljekset ja idea lähti tosielämän tapauksista, joissa alligaattorit ovat päätyneet keskelle kaupunkia myrkyä paetessaan. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2018 ja juuri kuvausten aikana Pohjois- ja Etelä-Carolinan osavaltioihin iski hurrikaani, minkä vuoksi ihmiset alkoivat bongailla alligaattoreita naapurustossaan. Nyt Crawl on saanut ensi-iltansa Suomessa ja minun täytyy myöntää, että olin melkein paniikissa, kun menin katsomaan tätä leffaa. Olen aiemmin arvosteluissani puhunut kammostani haikaloja kohtaan, mutta oikeastaan kammo koskee kaikkia veden alla vaanivia petoja ja siksi mietinkin, voinko edes mennä katsomaan tätä elokuvaa. Lopulta päätin kuitenkin kohdata pelkoni silmästä silmään ja uskaltauduin katsomaan Crawlin... taaimmaiselta penkkiriviltä, jotta valkokangas ja alligaattorit olisivat mahdollisimman kaukana minusta...

Floridaan on iskemässä viidennen asteen hurrikaani. Haley Keller ei saa yhteyttä isäänsä, jonka kaupunki on jäämässä myrkyn kouriin ja lähtee etsimään tätä. Haley löytää isänsä hänen talonsa kellarista, mutta sieltä löytyy myös epämiellyttäviä vieraita, verenhimoisia alligaattoreita.

Labyrintti-trilogiasta (The Maze Runner - 2014-2018) tuttu Kaya Scodelario näyttelee Haleyta, huippu-uimaria, jonka taidoille tulee kyllä löytymään käyttöä leffan aikana. Haley on hieman epävarma, mutta tarpeen tullen päättäväinen nuori nainen ja onkin jännittävää seurata, kuinka hän yrittää keksiä keinon päästä turvaan kellarista. Olen aiemmin pitänyt Scodelariota kelpo näyttelijänalkuna, mutta vasta tässä hän tuntuu todistavan kykynsä. Scodelariosta paistaa vimma löytää pakotie ja epätoivo ja kauhu, kun alligaattorit alkavat lähestyä.
     Haleyn isää, Dave Kelleriä taas näyttelee Barry Pepper. Haleyn ja Daven välit ovat vuosien varrella huonontuneet ja leffaan luodaankin lisädraamaa sillä, kun he yrittävät pelastautumisen lisäksi bondata jälleen isänä ja tyttärenä. Pepper on oikein mainio rikkinäisenä isähahmona, jonka täytyy kerätä rohkeutensa suojellakseen tytärtään. Pepper ja Scodelario toimivat erinomaisesti perheenä ja katsojana jännittääkin heidän puolestaan läpi leffan.

Crawlissa nimittäin saa jännittää läpi leffan. Elokuvassa vain nopeasti esitellään Haley, ennen kuin hän jo lähtee etsimään isäänsä. Kuluu varmaankin vain vartti, kun tapahtumat viedään Daven talon kellariin ja alligaattorit huomauttavat olemassaolollaan. Loppuleffa onkin tiivistunnelmaista kauhuilua ja erittäin tehokasta sellaista. Filmi rakentaa jännitystä fantastisesti monilla eri tavoilla. Pääkaksikkoa eivät uhkaa vain alligaattorit, jotka murisevat pimeydessä, kunnes hyökkäävät valtavat kidat avonaisina. Alligaattorien leuat ovat äärimmäisen vahvat ja niiden refleksit ovat todella nopeita, joten säpsäyttäviä tilanteita on kyllä luvassa. Elokuva ei kuitenkaan onneksi syyllisty laiskaan äkkisäikäyttelyyn, vaan leffaan on onnistuttu luomaan tiukka jännite, mikä ei hellitä ennen kuin lopputekstit alkavat. Pääkaksikolle ei anneta hengähdystaukoja, eikä niitä voi siksi antaa katsojallekaan.

Mutta kuten jo totesin, eivät alligaattorit ole ainoa uhka. Floridaan iskevä hurrikaani käy koko ajan voimakkaammaksi ja vesi vain jatkaa nousuaan. Vaikka Haley ja Dave pääsisivät kellarissa ahtautumaan koloon, minne alligaattorit eivät mahdu, vesi kyllä virtaa sinne. Kaksikon täytyy siis keksiä pakokeino nopeasti, sillä vaikka alligaattorit eivät nappaisi heitä, he hukkuvat kellarissa. Kello käy kaiken aikaa ja erilaiset vaarat pitävät jännitystason korkealla. Itse tosiaan pelkään veden alla vaanivia petoja, enkä muutenkaan pidä vedessä olemisesta, joten itselleni Crawl oli erittäin tehokas paketti. Koin suurta epämiellyttävyyden tunnetta joka kerta, kun hahmot olivat veden varassa ja sitähän tapahtuu tietty yhä vain enemmän, mitä pidemmälle tarina kulkee. Ahtaanpaikankammoisillekaan katselukokemus ei tule olemaan helppo.

Elokuvan ohjaajan Alexandra Ajan aiempiin töihin kuuluu mm. Piranha 3D (2010), mikä kertoi myös veden alla vaanivista pedoista. Se oli kuitenkin huomattavasti humoristisemmalla mielellä tehty, eikä läheskään yhtä hyvä filmi kuin Crawl. Aja luo hienosti tunnelmaa, mitä vahvistavat Max Arujin ja Steffen Thumin säveltämät musiikit. Michael ja Shawn Rasmussenin työstämä käsikirjoitus on tiivis paketti, mikä tietää tasan tarkkaan, mihin keskittyä. Siinä ja napakassa leikkauksessa on karsittu kaikki turha pois. Elokuva on myös taidokkaasti kuvattu ja kellarin lavasteet ovat inhottavan mutaiset ja ahdistavat. Maskeeraustiimi on tehnyt vaikuttavaa työtä alligaattoreiden puremien kanssa ja efektitiimi taas on pistänyt parastaan loihtiessaan digigaattorit ruudulle. Myrsky ja alligaattorit ovat upeat (ja tietty karmivat) ilmestykset. Äänimaailma on todella hyvin rakennettu aina murinoita, talon narinaa ja uhkaavaa myrskyn pauhua myöten.

Yhteenveto: Crawl on erittäin tehokas ja tiivistunnelmainen kauhuleffa. Elokuva menee nopeasti suoraan asiaan, eikä tuo mukaan mitään ylimääräistä, vaan keskittyy täysillä pääkaksikon koettelemuksiin ja selviytymisyrityksiin. Jännitettä rakennetaan mahtavasti eri tavoin sekä alligaattoreiden, että nousevan veden kautta. Tuollaisessa tilanteessa itse varmaan vain lamaantuisin pelosta ja lähinnä pohtisin, kumpi olisi mukavampi tapa kuolla - alligaattorin kidassa vai kellariin hukkuessa? Elokuva ei tarjoa hengähdyshetkiä hahmoille eikä katsojalle, vaan pitää jännityksen korkealla lopputeksteihin saakka. Ohjaaja Alexandra Aja on tehnyt todella hyvää työtä tunnelman kanssa ja Rasmussenin veljesten käsikirjoitus on tiukka, mitä vahvistaa tarkka leikkaus. Kaya Scodelario ja Barry Pepper ovat nappivalinnat päärooleihin ja katsoja kannustaa heitä pakenemaan upeasti luoduilta alligaattoreilta ja vaikuttavalta myrskyltä. Suosittelen Crawlia oikein lämpimästi creature feature -kauhuleffoista innostuville. Sen parissa on hyvä viilentyä helteisenä kesäpäivänä... tosin sillä mahdollisella haittavaikutuksella, ettei tämän jälkeen huvita enää mennä uimaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Crawl, 2019, Paramount Pictures, Raimi Productions