Arvostelu: Drive-Away Dolls (2024)

DRIVE-AWAY DOLLS

Ohjaus: Ethan Coen

Pääosissa: Margaret Qualley, Geraldine Viswanathan, Beanie Feldstein, Colman Domingo, Joey Slotnick, C. J. Wilson, Bill Camp, Pedro Pascal, Matt Damon ja Miley Cyrus

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 24 minuuttia

Ikäraja: 16

Drive-Away Dolls on Ethan Coenin uusi elokuva. Coen ja hänen vaimonsa Tricia Cooke keksivät leffan idean jo 2000-luvun alussa ja ryhtyivät työstämään sitä työnimellä "Drive-Away Dykes". Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia Allison Anders ja vuosien varrella päärooleihin kiinnitettiin muun muassa Selma Blair, Holly Hunter, Christina Applegate ja Chloë Sevigny, mutta tuotannon venyessä he yksi kerrallaan jättivät projektin. Anderskin lopulta jätti ohjaajan homman ja Coen päätti itse ohjata elokuvan. Uusien näyttelijöiden kanssa kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja nyt Drive-Away Dolls on saapunut elokuvateattereihin, julkaisun viivästyttyä puolella vuodella viime kesän Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia. Itselleni Drive-Away Dolls oli yksi alkuvuoden eniten odottamistani leffoista sen ohjaajan ja näyttelijäkaartin takia. Odotukseni laskivat, kun elokuvan saama vastaanotto maailmalla osoittautui nuivaksi, mutta kävin silti katsomassa Drive-Away Dollsin heti sen ensi-iltapäivänä.

Kaksi lesbonaista matkaavat kohti Tallahasseeta vuokra-autolla, tietämättä auton sisältävän rikollisten havitteleman salkun.

Andie MacDowellin tytär Margaret Qualley ja Miracle Workers -komediasarjasta (2019-2023) tuttu Geraldine Viswanathan nähdään elokuvan päärooleissa Jamiena ja Marianina, lesboystävinä, jotka päätyvät automatkalle Tallahasseehen, tapaamaan Marianin tätiä, sen jälkeen kun Jamien tyttöystävä Sukie (Beanie Feldstein) jätti Jamien pettämisen takia. Jamie on varsinainen vapaa sielu, joka on jatkuvasti etsimässä uutta sänkykumppania, kun taas Marian on huomattavasti tiukempi tapaus, joka ei uskalla irrotella juuri lainkaan. Qualley istuu täydellisesti revitteleväksi Jamieksi, mutta Viswanathan jää hieman tylsäksi omassa osassaan, eikä hän saa tehtyä jäykästä Marianista juuri missään kohtaa hauskaa. Paperilla idea rennosta ja jäykkiksestä kaverista toimii ja vastaavaa on nähty vuosien varrella useasti, mutta Qualleyn ja Viswanathanin väliltä ei juuri kemiaa löydy.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Colman Domingo rikollispomona ja Joey Slotnick ja C. J. Wilson tämän kätyreinä, jotka jahtaavat Jamieta ja Mariania heidän vuokra-autostaan löytyvän salkun takia, Bill Camp drive-away-autopalvelua pyörittävänä Curliena, sekä pikkurooleissa myös Pedro Pascal, Matt Damon ja Miley Cyrus laukun sisältöön liittyvinä tyyppeinä. Yleensä mainio Domingo jää harmillisen vaisuksi pahiksena, eivätkä Slotnick ja Wilson ole läheskään yhtä hupaisia kuin vaikkapa Coenin veljesten Fargo-elokuvan (1996) roistoduo. Muut sivunäyttelijät ajavat asiansa, mutta leffaa ei todellakaan kannata lähteä katsomaan vaikka nimenomaan Pascalin takia.

Drive-Away Dollsista ei kannata ylipäätään odottaa yhtä vahvaa teosta kuin vaikkapa Fargosta. Tai melkeinpä mistään muustakaan Coenin veljeksiin liittyvistä elokuvista. Leffa jää Coen-mittarilla valitettavasti häntäpäähän ja lopputuloksena on ainakin itselleni yksi tämän vuoden isoimmista pettymyksistä tähän mennessä. Lähtökohdat elokuvassa ovat mainiot, mutta niistä on saatu aikaiseksi todella epätasainen paketti, joka tuntuu kestoaan huomattavasti pidemmältä. Leffalla ei ole kestoa edes puoltatoista tuntia, mutta epätasaisuus pitää huolen siitä, että kokemus tuntuu ainakin parituntiselta.

Ottaen huomioon, että ohjaaja Ethan Coen ja leikkaajanakin toimiva vaimo Tricia Cooke aloittivat Drive-Away Dollsin kehittelyn jo parikymmentä vuotta sitten, on hämmentävää, kuinka alikehitetyksi ja kädenlämpöiseksi leffa jää. Se ei ole erityisen hauska, vaikka yritystä löytyy - välillä jopa liiaksikin asti. Monet hetket ovat enemmän kiusallisia kuin koomisia ja vitsit tarjoavat korkeintaan hymähdyksiä. Huumori painottuu lähinnä seksin ympärille, joka toimiikin Jamien motiivina aika lailla kaikelle. Vaikka dialogi onkin ajoittain aika hävytöntä ja ruudulle pistetään silloin tällöin alastomia vartaloita, leffa ei tunnu lopulta aidosti ronskilta, lähinnä vain yliyritteliäältä. Varsinainen pettymys on kuitenkin havitellun salkun sisältö. Sisällöllä yritetään hieman sanoa jotain, mutta tämäkin tuntuu lopulta keskeneräiseltä satiirilta ja pikemminkin shokkiarvon kalastelulta. Väsähtänyt meno tarttuu pikkuhiljaa katsojaan ja huomasin lopulta haukottelevani useammin kuin nauravani.

Teknisiltä aspekteiltaankin Drive-Away Dolls on epätasainen elokuva. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta hieman kömpelösti leikattu kasaan. Hupsut siirtymät kohtausten välillä herättävät mielikuvia PowerPoint-esityksestä ja elokuva tuntuu ajoittain enemmän yhteen nivotuilta pätkiltä eheän kokonaisuuden sijaan. Värikkäät huumetrippimäiset pätkät päivien välillä ovat myös kumma tehokeino. Lavasteet ja asut ovat oivat ja äänimaailmakin pääasiassa hyvin rakennettu, vaikka välillä äänityksestä voikin kuulla taustakohinan. Carter Burwellin säveltämät musiikit eivät juuri erotu edukseen tai jää mitenkään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Drive-Away Dolls, 2024, Working Title Films, Focus Features

Arvostelu: Inside Llewyn Davis (2013)

INSIDE LLEWYN DAVIS

Ohjaus: Joel Coen ja Ethan Coen

Pääosissa: Oscar Isaac, Carey Mulligan, Justin Timberlake, Stark Sands, Adam Driver, Ethan Phillips, Robin Bartlett, Jeanine Serralles, John Goodman, Garrett Hedlund, F. Murray Abraham ja Max Casella

Genre: draama, musiikki

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Inside Llewyn Davis on Coenin veljesten elokuva, joka sai inspiraationsa folklaulaja Dave Van Ronkista. Joel ja Ethan Coen kehittelivät filmin ideaa pidemmän aikaa, kunnes alkoivat tosissaan kirjoittamaan sille käsikirjoitusta. Kuvaukset käynnistyivät alkukeväästä 2012 ja lopulta Inside Llewyn Davis sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 19. toukokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut erityisen iso menestys, mutta se sai paljon kehuja kriitikoilta, voitti Cannesissa Grand Prix -palkinnon ja oli ehdolla muun muassa kahdesta Oscar-palkinnosta (paras kuvaus ja äänitys), kolmesta Golden Globe -palkinnosta (paras musikaali- tai komediaelokuva, miespääosa ja laulu) ja kolmesta BAFTA-palkinnosta (paras käsikirjoitus, kuvaus ja ääni). Itse en ollut nähnyt Inside Llewyn Davisia aiemmin, enkä tiennyt siitä muuta kuin sen, että muusikkopäähenkilö kulkisi oranssin kissan kanssa. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin vilkaista, mistä onkaan kyse ja arvostella elokuvan sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Vuonna 1961 folklaulaja Llewyn Davis kamppailee uransa, ihmissuhteidensa ja rahatilanteensa kanssa, matkustellessaan kitara yhdessä kädessä ja kaverinsa kissa toisessa.

Oscar Isaac näyttelee Llewyn Davisia, epäonnista folklaulajaa ja kitaristia, joka elää kaikenlaisten sotkujen keskellä. Hänen uransa ei tunnu etenevän minnekään, hänellä ei ole omaa asuntoa, vaan hän joutuu punkkaamaan tuttujensa luona, joista moni ei vaikuta paljoa pitävän Llewynistä. Vaikka muut katsovatkin hahmoa nenänvarttaan pitkin, Llewyn saa nopeasti katsojan sympatiat puolelleen. Kuten elokuvan nimi kertoo, katsoja päästetään hahmon mielenmaiseman sisälle, näkemään, mitä muut eivät näe. Hahmo muuttuukin helposti samaistuttavaksi, jos kokee tai on kokenut alakuloisuutta ja masennusta. Isaac on tietty erinomainen roolissaan, tulkiten monisävyistä hahmoaan hienosti ja tehden upeaa työtä myös laulajana ja kitaristina.

     Elokuvassa nähdään myös Carey Mulligan Llewynille vihaisena Jeanina ja Justin Timberlake tämän laulajamiehenä Jiminä, Ethan Phillips ja Robin Bartlett Gorfeinin pariskuntana, jonka oranssi kissa päätyy vahingossa Llewynin mukaan, Jeanine Serralles Llewynin siskona Joynä, Adam Driver muusikko Al Codynä, F. Murray Abraham klubia pyörittävänä Bud Grossmanina, sekä Coenin veljesten luottonäyttelijä John Goodman jazzmuusikko Rolandina. Sivunäyttelijätkin onnistuvat rooleissaan erilaisina tyyppeinä, joita Llewyn kohtaa matkojensa varrella.

Inside Llewyn Davis osoittautui erittäin mainioksi musiikkidraamaksi, josta löytyy kiehtovasti enemmän, kun sitä ryhtyy lopputekstien alettua pohtimaan lisää. Esimerkiksi aluksi ihan vain suloinen ja ärsyttävästi jatkuvasti karkaileva oranssi kissa muuttuukin nopeasti symboliksi, edustamaan filmin erilaisia teemoja esimerkiksi unelmista ja vapaudesta. Kissa myös kuvastaa Llewyn Davisia itseään ja tämän hieman kummallisen kaksikon matkaa ryhtyykin seuraamaan mielellään. Inside Llewyn Davis pitää sisällään hyvin tavanomaisia Coenin veljesten elokuvien juttuja, kuten päähenkilön matkan, jolla hän kohtaa erilaisia ihmisiä ja päätyy mukaan erilaisiin tilanteisiin. Kyseessä on kuitenkin huomattavasti rauhallisempi teos kuin monet Coenien muista filmeistä. Vaikka kyseessä onkin todella hyvä leffa, ei Inside Llewyn Davis silti saavuta veljesten parhaimpien elokuvien, kuten Fargon (1996), The Big Lebowskin (1998) ja Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou? - 2000) tasoa.

Coenien moniin muihin elokuviin verrattuna Inside Llewyn Davis on varsin alakuloinen elokuva, jota ei ole tehty kieli poskessa ja hassutellen. Elokuvan vähäinen huumori onkin huomattavasti hienovaraisempaa, eikä sen olekaan tarkoitus herättää katsojassa suuria naurunpurskahduksia, vaan enemmänkin nostaa yksittäisiä hymyjä katsojan huulille ja tuottaa satunnaisia positiivisia hymähdyksiä. Hauskinta seurattavaa on Llewynin, Jimin ja Alin laulutuokio, jonka aikana kuultava Please Mr. Kennedy -kappale on yllättävänkin vekkulimainen rallatus. Alakuloisuudesta huolimatta seassa on siis silloin tällöin hyvän mielen elokuvan aineksia ja toiveikkuutta.

Coenien ohjaus on tutun hallittua, josta voi nauttia niin pintapuolisesti kuin syvällisemminkin. Veljesten veijarimaisempien leffojen ystäville Inside Llewyn Davis voi kuitenkin tuntua paikoitellen turhan raskassoutuiselta teokselta. Coenien käsikirjoituskin on mainio ja pidän todella paljon, että koirien hallitseman elokuvabisneksen keskeltä löytyy filmejä, joissa kissa nostetaan merkittävään asemaan elokuvassa. Kyseessä on myös taidokkaasti kuvattu ja leikattu elokuva. Visuaalisesti kiehtovaa on elokuvan todella haalistettu värimaailma. Inside Llewyn Davis ei ole ihan mustavalkoinen, mutta se on varsin harmaa, korostaen, millaiseksi maailma muuttuu useille masentuneille. Äänimaailma on myös oivallisesti rakennettu ja leffan aikana kuultavat kappaleet ovat läpikotaisin hyviä.

Yhteenveto: Inside Llewyn Davis on erittäin mainio draamaelokuva ja oiva kuvaus masennuksesta. Elokuva sisältää Coenin veljesten monia tuttuja piirteitä, mutta se ei ole läheskään yhtä kepeä ja lupsakka kuin monet heidän muista teoksistaan. Leffasta löytyy muutamia hupaisia tilanteita ja Llewyn ja oranssi kissa muodostavat hassun kaksikon. Hahmojen matkaa ryhtyy seuraamaan mielellään, sen ollessa täynnä monenlaisia kohtaamisia ja mainioita lauluja. Oscar Isaac on vakuuttava pääroolissa ja muutkin näyttelijät tekevät oivaa työtä. Tekniseltä puoleltaankin elokuva on onnistunut alakuloista värimaailmaa myöten. Hahmoihin syventyvien draamaleffojen ja folkmusiikin ystäville Inside Llewyn Davisia on helppo suositella lämpimästi. Se ei nouse ihan samanlaisiin korkeuksiin kuin monet Coenien muista filmeistä, mutta se on silti todella hyvä tapaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Inside Llewyn Davis, 2013, CBS Films, StudioCanal, Anton, Mike Zoss Productions, Scott Rudin Productions

Arvostelu: Kova kuin kivi (True Grit - 2010)

KOVA KUIN KIVI

TRUE GRIT

Ohjaus: Ethan Coen ja Joel Coen
Pääosissa: Hailee Steinfeld, Jeff Bridges, Matt Damon, Josh Brolin, Barry Pepper, Dakin Matthews ja Domhnall Gleeson
Genre: western
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16

True Grit, eli suomalaisittain Kova kuin kivi perustuu Charles Portisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1968. Portisin kirjasta oli jo vuonna 1969 tehty John Waynen tähdittämä elokuva Kova kuin kivi (True Grit). Coenin veljekset olivat kiinnostuneet Portisin kirjasta ja pitivät kovasti Waynen leffasta. He alkoivatkin suunnittelemaan uutta elokuvaa kirjan pohjalta, haluten tehdä kirjalle uskollisemman filmatisoinnin kuin Wayne. Päähenkilöksi leffaan tarvittiin hyvinkin nuori tyttö, jonka pitäisi olla kova ja päättäväinen. Coenin veljekset pelkäsivät, ettei rooliin löytyisi sopivaa ehdokasta, kunnes 15 tuhannen hakijan joukosta he bongasivat 13-vuotiaan Hailee Steinfeldin, joka teki heihin suuren vaikutuksen. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2010 ja lopulta Kova kuin kivi sai maailmanensi-iltansa 14. joulukuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli yllättävänkin suuri hitti lippuluukuilla, minkä lisäksi kriitikot ylistivät sitä. Se sai jopa kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus, kuvaus ja Hailee Steinfeldkin onnistui saamaan ehdokkuuden naissivuosasta, yhtenä nuorimpana ehdokkaana ikinä), muttei valitettavasti voittanut niistä ainuttakaan. Filmi onnistui kuitenkin nappaamaan mm. parhaan kuvauksen BAFTA-pystin kahdeksasta ehdokkuudestaan. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Kovaa kuin kiveä, enkä edes Waynen aiempaa filmatisointia. Kun huomasin leffan täyttävän 10 vuotta, päätin vihdoin, että minun olisi aika katsoa ja arvostella se juhlan kunniaksi.

Villissä lännessä nuori ja päättäväinen Mattie-tyttö palkkaa sheriffi Rooster Cogburnin etsimään Mattien isän murhaajan, Tom Chaneyn.

Ei ole mikään ihme, että Hailee Steinfeld onnistui saamaan Oscar-ehdokkuuden roolisuorituksestaan. Elokuvaa tehdessään vasta 14-vuotias Steinfeld näyttää roolissaan niin hurjan määrän sisua, päämääräisyyttä, uhmakkuutta, vahvuutta ja energiaa - puhumattakaan siitä, kuinka hienosti hän omii länkkärimongerruksen puheessaan - että hänen vierellään karskit äijätkin näyttävät heiveröisiltä. Steinfeld näyttelee päähenkilö Mattieta, joka on joutunut todistamaan isänsä kuoleman ja jahtaakin nyt murhaajaa suurella vimmalla. Katsoja ihailee hahmoa alusta alkaen ja on heti valmis lähtemään kostoretkelle mukaan. Mattie on moniulotteinen tapaus ja ehdottomasti yksi parhaista naishahmoista, jonka olen yleensä miesvoittoisessa western-genressä nähnyt.

Mattien palkkaamana sheriffi Cogburnina taas nähdään Jeff Bridges, joka on myös erinomainen roolissaan. Bridgeskin sai Oscar-ehdokkuuden näyttelijätyöstään ja hänkin täysin ymmärrettävästi. Cogburn on veikeä juopottelija, joka kulkee omia polkujaan ja hämmästelee, kun alaikäinen tyttö saapuu palkkaamaan hänet ja käskyttämään häntä. Bridges hoitaa homman hienosti ja hahmon yliampuvillakin hetkillä hänellä on täysi hallinta työstään. Mattie ja Cogburn ovat erinomainen kaksikko ja on mukava nähdä, kuinka matkan varrella he alkavat oppia toisiltaan asioita.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Josh Brolin murhaaja Tom Chaneyna, Matt Damon tätä jahtaavana texas ranger LaBoeufina, sekä Barry Pepper lainsuojaton Ned Pepperinä. Damon on hupaisa normistaan poikkeavassa roolissa, mutta jää kuitenkin Steinfeldin ja Bridgesin jalkoihin. Brolin sopii todella hyvin pääpahikseksi, vaikka Pepper onkin lopulta häntä häijympi roiston roolissa.

Steinfeldin lahjakkuuden ja hänen hahmonsa mielenkiintoisen päämäärän ansiosta Kova kuin kivi nappaa heti ensiminuuteilla mukaansa. Coenin ohjaajaveljekset rakentavat tunnelmaa taidokkaasti, tuoden mukaan tiettyä lumoavuutta, mikä taas tekee elokuvasta erikoisen kauniin paikoitellen. Tähän myös vaikuttaa vahvasti Roger Deakinsin mestarillinen kuvaus, millä hän esittelee upeita villin lännen maisemia. Kyseessä on niitä elokuvia, jotka todella imaisevat katsojan mukaansa ruudun läpi seikkailemaan maailmassaan. Kostoretken aikana Mattie ja Cogburn kohtaavat tietty erilaisia mielenkiintoisia henkilöitä ja hetkiä, puhumattakaan vaaratilanteesta. Leffasta löytyy oivallisen jännittäviä kohtauksia, joissa tunnelma tiivistyy hitaasti ja ovelasti. Kun revolverit vedetään esille ja tulitaistelu alkaa, on se nopeaa ja sähäkkää. Elokuva rakentuu niitä kohti hitaasti ja tietää, missä kohdissa revitellä. Pääasiassa Kova kuin kivi on kuitenkin aika maltillinen Coenin veljesten elokuvaksi.

Coenien tyyliin sopivaa huumoria on kyllä mukana ja nauruja revitään esimerkiksi synkän hilpeästä hirttokohtauksesta. Hahmojen välinen dialogi on mahtavasti kirjoitettua ja se on osasyy siihen, miksi filmiin uppoutuu niin vahvasti. Sillä tuodaan esille paljon puhujista, vaikka he eivät kertoisikaan itsestään mitään. Mattien väitellessä raha-asioista käy selväksi, kuinka tarkka ja sanavalmis hän onkaan. On myös hupaisaa seurata, kun Cogburn ja LaBoeuf kisailevat tarkkuudestaan ampumisessa. Coenit onnistuvat tekemään pienistä asioista hyvinkin tehokkaita. He myös tekevät elokuvasta tavallista länkkäriä koskettavamman. Matkan päässä katsoja hoksaa, kuinka paljon onkaan alkanut välittämään Mattiesta ja Cogburnista, sekä heidän välilleen hitaasti muodostuvasta ystävyydestä.

Tekniseltä toteutukseltaan Kova kuin kivi on todella vaikuttava teos. Kun kuvaajana toimii Deakins, alan todellinen mestari, ei voi muuta odottaakaan kuin huikean näyttävää visuaalista ilmettä. Mukana on laajoja kuvia karuista maisemista, joista Deakins onnistuu kuitenkin maalailemaan kauniita. Kuvasommittelu ja kuvien valaisu on esimerkillistä ja kaikkea tätä tukee väkevä leikkaus. Vain yhdessä, puuhun kiipeämiseen liittyvässä kohtauksessa nähdään kumma hyppy editoinnissa. Lavasteet ovat erittäin tyylikkäästi toteutetut, etenkin elokuvan alkupään kaupungissa. Asutkin ovat onnistuneet kaikin puolin. Äänimaailma on iskevä luonnon äänien, aseiden laukausten ja hevosten askellusten kautta. Säveltäjä Carter Burwell lisää elokuvan kauneutta ja lumoavuutta herkillä musiikeillaan.

Yhteenveto: Kova kuin kivi on hieno western-elokuva. Coenin ohjaajaveljekset tekevät tavallista rauhallisempaa työtä, mutta sisällyttävät tietyt Coen-jutut silti mukana. Dialogi on erinomaista ja nokkelaa, mukana on synkkää ja absurdia huumoria, sekä teknistä vaikuttavuutta. Roger Deakinsin kuvaus on upeaa vaikuttavista laajoista maisemakuvista tiukkoihin lähikuviin hahmoista. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja heidän matkaansa uppoutuu täysillä, etenkin kun heidän näyttelijänsä ovat näin mahtavia. Jeff Bridges, Matt Damon, Josh Brolin ja Barry Pepper ovat kaikki todella hyviä, mutta loppujen lopuksi nuori Hailee Steinfeld jättää heidät kaikki varjoonsa häikäisevän vakuuttavalla roolisuorituksellaan. Steinfeld oli kyllä täydellinen löytö rooliin. Oli kyse sitten keskusteluista, maisemien katselusta tai sähäköistä revolveritaisteluista, kaikki elokuvassa pitää tiukasti mukanaan. Lännenelokuvat on genre, mikä on tehnyt jo pitkään kuolemaa Hollywoodissa. Onneksi on Coenin veljesten kaltaisia lahjakkuuksia, jotka yhä arvostavat westernien hienoutta ja yrittävät pitää lajityyppiä elossa vaikka väkisin. Täytyypä jossain kohtaa katsoa myös John Waynen alkuperäinen Kova kuin kivi -filmatisointi!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
True Grit, 2010, Paramount Pictures, Skydance Media, Scott Rudin Productions, Mike Zoss Productions

Arvostelu: The Ballad of Buster Scruggs (2018)

THE BALLAD OF BUSTER SCRUGGS

Ohjaus: Joel Coen ja Ethan Coen
Pääosissa: Tim Blake Nelson, James Franco, Harry Melling, Liam Neeson, Tom Waits, Zoe Kazan, Bill Heck, Grainger Hines, Tyne Daly, Jonjo O'Neill, Brendan Gleeson, Saul Rubinek, Chelcie Ross, Willie Watson, Stephen Root, Ralph Ineson ja Jefferson Mays
Genre: western, draama, komedia, toiminta, musikaali
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16

The Ballad of Buster Scruggs on Coenin veljesten uusi elokuva. Leffa lähti liikkeelle veljesten kirjoittamista villin lännen tarinoista, joita he olivat työstäneet yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Elokuvan nimikkohahmo Buster Scruggsia näyttelevä Tim Blake Nelson luki tarinansa jo 2002, mutta vasta 14 vuotta myöhemmin hän sai selville, että leffa päätyisi vihdoin toteutukseen. Vuoden 2017 aikana Coenit haalivat näyttelijöitä filmiinsä ja kuvasivat elokuvaa vähän kerrallaan. Kuvauksia koettelivat useat haasteet hankalan sään ja oikean aikakauden luomisen vuoksi, mutta lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja se sai ensi-iltansa loppukesästä 2018 Venetsian elokuvajuhlilla, minkä jälkeen se julkaistiin suoratoistopalvelu Netflixiin. Venetsiassa leffa voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon ja filmiä on muutenkin kehuttu paljon. Itse kiinnostuin The Ballad of Buster Scruggsista heti, kun kuulin siitä - onhan kyseessä Coenin veljesten teos. Kiinnostustani lisäsi lukemani kehut ja katsoinkin elokuvan Netflixistä joulukuun alussa.

The Ballad of Buster Scruggs koostuu kuudesta villiin länteen sijoittuvasta lyhyttarinasta ja jokainen niistä onneksi poikkeaa toisistaan. Kokonaisuutena elokuva on siis yhdistelmä, eikä pelkästään länkkäriä, vaan myös hulvatonta komediaa, väkivaltaista toimintaa, lohdutonta ja toiveikasta draamaa, hempeää romantiikkaa ja yllättäen jopa veikeää musikaalia. Elokuvan avaustarina, eli juurikin "Buster Scruggsin balladi" on musikaalikomedia ja aivan huikea sellainen. Neljättä seinää rikkova Buster Scruggsin tarina on aivan tajuttoman hyvä ja mitä parhain aloitus elokuvalle. Se imaisee heti mukaansa ja jatkaa katsojan yllättämistä koko kestonsa läpi. Siinä nähdään mitä absurdeimpia asioita, mustinta huumoria ja nokkelinta dialogia, sekä yllättävänkin verisiä ammuskelukohtauksia. Tim Blake Nelson on aivan huikea nimikkoroolissa Buster Scruggsina. Hänen rento otteensa ja hymyilevä luonteensa tekevät avaustarinasta todella piristävän kokemuksen ja tarinan ainoa ongelma onkin, että se loppuu. Buster Scruggsin seikkailuja olisi voinut katsoa koko elokuvan ajan.

Myös toinen tarina, "Algodonesin lähellä" jatkaa absurdin humoristista linjaa, mutta synkentää henkeä. James Franco näyttelee cowboyta, joka päättää ryöstää pankin, mikä taas johtaa hyvin periskummalliseen tapahtumasarjaan. Tarina nappaa heti mukaansa ja tarjoaa jälleen brutaalia menoa toimintakohtauksessaan. Franco on tuttuun tapaansa oikein mainio ja onnistuu tekemään paljon hyvin vähällä. Tämäkin tarina sisältää ovelia hetkiä, jolloin ei voi muuta kuin ihailla Coenin veljesten kekseliäisyyttä ja tämänkin tarinan ainoa ongelma on, että se päättyy niin lyhyeen.

Kolmas tarina, "Leiväntuoja" on onneksi pidempi ja se vaihtaa elokuvan genren haikeaan indiedraamaan. Liam Neeson näyttelee impressaaria, joka kuljettaa kädetöntä ja jalatonta taiteilijasielua, professori Harrisonia (roolissa Harry Potter -elokuvista, 2001-2011, tuttu Harry "Dudley" Melling) esiintymään pikkukylissä. Kyseessä on yllättävänkin riipaiseva kertomus, mikä osoittaa Coenin veljesten tarinankerronnallisen lahjakkuuden. Repliikit koostuvat pääasiassa professori Harrisonin esityksistä, joissa Melling todella näyttää olevansa muutakin kuin Pottereista tuttu kiusaajaserkku. Mellingin tapa puhua on vaikuttava ja hän saa paljon aikaiseksi pelkillä ilmeillään, kun raajoja ei ole. Myös Liam Neeson pistää parastaan ja kaksikon välit tuodaan erinomaisesti esille. "Leiväntuoja" on paljon taiteellisemmin tehty kuin kaksi aiempaa tarinaa, mutta se tuntuu silti täysin luontevalta jatkumolta Coenien lännensaagalle.

Neljäs tarina, "Kultakanjoni" säilyttää draamapuolen, mutta lisää mukaan pientä huumoria. Tom Waitsin näyttelemä kullankaivaja saapuu rauhalliseen, kauniiseen laaksoon Onni-aasinsa kanssa ja aloittaa kullan etsimisen. Siinä, missä "Leiväntuoja" tuntui traagiselta draamalta, on "Kultakanjoni" paljon toiveikkaampi tarina ja katsoja huomaa välittömästi kannustavansa vanhaa kullankaivajaa. Hahmon päättäväisyys ja tarmokkuus on inspiroivaa, ja hänen ja jossain päin laaksoa sijaitsevan kultasuonen välille syntyy erikoisella tavalla kaunis suhde. Kyseessä on selvästi kaikin puolin elokuvan kaunein tarina ja se sisältää herkkiä hetkiä, sekä todella nättejä luontokuvia. Waits on aivan mahtava kullankaivajana. Hän tuntuu kuuluvan rooliin täydellisesti ja katsojana tulee sellainen olo kuin katsoisi dokumenttia todellisesta kullankaivajasta.

Kahden ensimmäisen tarinan ajan nauroin ja viihdyin äärimmäisen paljon, kun taas kahden seuraavan tarinan ajan ihailin Coenin veljesten taituruutta. Kuinka he ovatkaan onnistuneet yhdistämään nämä tarinat toisiinsa näin upeasti ja kuinka jokainen tarinoista olisi kiinnostava ihan omanakin elokuvanaan. Buster Scruggsin tarinan jälkeen ajattelin jo, että elokuva tulisi löytymään vuoden parhaimpien leffojen listalta ja "Kultakanjonin" päätyttyä ajattelin, että kyseessä todella on yksi hienoimmista teoksista vuodelta 2018. Valitettavasti iloitsin liian aikaisin, sillä viides tarina "Ärsytetty tyttö" ei ole lähelläkään edellisten tarinoiden tasoa. Oregoniin matkustavasta Alice Longabaughista (Zoe Kazan) kertova tarina on elokuvan pisin (tarina vie noin kolmanneksen elokuvan kestosta) ja samalla myös heikoin. Siitä ei löydy samaa nokkeluutta, koomisuutta, kauneutta, kiehtovuutta tai mestarillisuutta kuin aiemmista kertomuksista. Mukana on kyllä yksi vauhdikas ja raju ammuskelu, mutta sekään ei ole yhtä koukuttava kuin aiemmissa tarinoissa. Tämä tuo kyllä romantiikkaa mukaan, mutta itse välitin paljon enemmän kullankaivajan ja kultasuonen suhteesta kuin tästä. Näyttelijätkään eivät tee tässä kummoisia suorituksia. Kazan joko ali- tai ylinäyttelee ja Bill Heck on hieman pökkelö hänestä kiinnostuneena cowboyna. Omana elokuvanaan "Ärsytetty tyttö" voisi olla kelpo westernpätkä, mutta yhdistettynä neljään aiempaan tarinaan se oikein huokuu keskinkertaisuutta.

Onneksi loppua kohti The Ballad of Buster Scruggs nostaa jälleen tasoaan... mutta vain hieman. Viimeinen tarina "Maalliset jäännökset" kertoo viidestä erilaisesta matkalaisesta (Jonjo O'Neillin ja Brendan Gleesonin esittämät palkkionmetsästäjät, Tyne Dalyn näyttelemä hieno rouva, Saul Rubinekin esittämä erikoinen ranskalaismies ja Chelcie Rossin viinalta haiseva metsästäjä), jotka suuntaavat kohti samaa kaupunkia. Tarina palauttaa mukaan ovelan dialogin ja kiinnostavat hahmot, mutta samalla kertomus kärsii liiankin ilmiselvästä kaksoismerkityksestä. Toki tarina vie elokuvan selkeän teeman loppuun, muttei tunnu kaikkein parhaalta päätökseltä. Näyttelijät ovat erittäin mainioita rooleissaan ja kertomuksesta löytyy hauskoja hetkiä, mutta samalla jää kaipaamaan sitä fantastista tunnetta, minkä neljä ensimmäistä tarinaa tarjosivat. Kenties tarinoita olisikin voinut olla vain viisi. "Ärsytetty tyttö" sopisi mukaan paremmin, jos se olisi ainakin vartin lyhyempi ja nähtäisiin jo aiemmin leffassa, jolloin tason notkahdus loppupäässä ei olisi näin selvä.

Coenin veljekset ovat suurimmaksi osaksi tehneet mahtavaa työtä elokuvan parissa. He ovat todella panostaneet tarinoihinsa - jopa "Ärsytetystä tytöstä" löytyy taidokasta ohjausta ja hienosti luotua ajan henkeä - ja elokuvasta paistaa veljesten rakkaus lännenelokuvia kohtaan. Veljekset ovat saaneet mukaan todella nokkelia repliikkejä ja tilanteita, joista muutamille tekisi mieli jopa antaa pienet aplodit. Teknisesti jokainen tarina on loistokkaasti toteutettu. The Ballad of Buster Scruggs on huikean upeasti kuvattu. Mukana on iso määrä näyttäviä maisemakuvia, joista toiset ovat ikävän karuja, kun taas toiset koskettavan kauniita. Suosikkikuvani on kuitenkin Buster Scruggsin kitaran sisältä otettu kuva, millaista en usko koskaan ennen nähneeni. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat ensiluokkaista työtä ja todella luovat oikeaa ajankuvaa. Professori Harrisonin raajattomuus on vaikuttavasti ja uskottavasti toteutettu. Äänimaailma on läpi leffan hienosti rakennettu aina aseiden laukeamisista nariseviin puulattioihin ja hevosten hirnahduksista rauhalliseen tuuleen. Säveltäjä Carter Burwell on tehnyt oikein mainiota työtä musiikkien parissa ja saanut aikaiseksi veikeitä lauluja Buster Scruggsin hoilotettavaksi.

Yhteenveto: The Ballad of Buster Scruggs alkaa aivan mahtavasti, mutta vajoaa loppupäässä hieman keskikertaisempaan suuntaan. Pari viimeistä lännenkertomusta eivät ole lähelläkään neljän ensimmäisen tasoa ja mikä ikävintä, kaikista tylsin tarina on myös leffan pisin. Viimeinen tarina on pieni parannus siihen verrattuna, mutta jää silti kauas elokuvan alkupään hienoudesta. Nimikkotarina "Buster Scruggsin balladi" on täyden viiden tähden lyhytleffa kaikessa nokkeluudessaan, hulvattomuudessaan ja väkivaltaisuudessaan. Peräkkäin nähtävät "Leiväntuoja" ja "Kultakanjoni" ovat molemmat erinomaista draamaa eri tavoin, ensimmäisen ollessa riipaisevan karu ja toisen ollessa koskettavan kaunis. Kauneutta leffasta löytyy muutenkin eri tavoin, oli kyse sitten tarinallisesta sisällöstä tai upeasta kuvauksesta yhdistettyinä huikeisiin maisemiin ja näyttäviin lavasteisiin. Coenin veljekset osaavat kyllä asiansa ohjaajina ja käsikirjoittajina, mutta he olisivat voineet joko tiivistää tai poistaa kokonaan "Ärsytetyn tytön". Silti täytyy nostaa hattua siitä, mitä he ovat saaneet aikaiseksi leffan kanssa. Tietyistä vioistaan huolimatta The Ballad of Buster Scruggs on erittäin mainio lännensaaga, mikä kannattaa vilkaista, jos fanitatte Coenin veljeksiä tai kaipaatte uusia westernfilmejä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Ballad of Buster Scruggs, 2018, Netflix, Annapurna Pictures, Annapurna Television, Mike Zoss Productions

Arvostelu: Hail, Caesar! (2016)

HAIL, CAESAR! (2016)

Ohjaus: Joel Coen ja Ethan Coen
Pääosissa: Josh Brolin, George Clooney, Alden Ehrenreich, Ralph Fiennes, Scarlett Johansson, Tilda Swinton, Channing Tatum, Jonah Hill ja Michael Gambon
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 7

Coenin veljesten tuotanto ei ole minulle kovin tuttu. Vuosia sitten näin komedian O Brother, Where Art Thou? (2000) ja tänä vuonna katsoin kulttielokuvan The Big Lebowski (1998) ja Oscar-voittajan No Country for Old Men (2007). "Hail, Caesar! on vuoden suurin elokuva." sanotaan elokuvassa Hail, Caesar!. Mutta onko Hail, Caesar! sitten myös vuoden 2016 suurin elokuva?

Hollywoodissa sattuu ja tapahtuu. Länkkärinäyttelijä laitetaan ensimmäistä kertaa draamarooliin, mikä ei sovi kyseisen elokuvan ohjaajalle yhtään. Näyttelijätär on saamassa aviottoman lapsen ja hänelle pitäisi löytää mies. Ärsyttävät toimittajasiskokset utelevat salaisuuksien perässä. Kaikkien näiden ongelmien lisäksi Eddie Mannixin on löydettävä kidnapattu näyttelijä, josta vaaditaan lunnaita.

Möreällä äänellä murahteleva Josh Brolin vetää perinteiseen tapaansa Eddie Mannixina. Brolinin hahmo ei ole kovin erikoinen, joten hän ei pääse esille muistettavana.
     George Clooney ei ole koskaan vakuuttanut minua. Ensikosketukseni näyttelijään oli elokuvassa Batman & Robin (1997), jossa hänen suorituksensa oli kauhea. Mielipide näyttelijästä ei ole paljoa muuttunut, eikä Clooney pystynyt minua vakuuttamaan tässäkään elokuvassa. Clooney esittää elokuvassa kidnapattua näyttelijää, Baird Whitlockia.
     Minulle tuntematon naama Alden Ehrenreich vetää hyvän suorituksen Hobie Doylena, länkkäreistä draamaan päätyneenä näyttelijänä. Ehrenreichiä olisi kiva nähdä tulevaisuudessa, sillä hänen kohtauksensa olivat erittäin toimivia ja hän esitti hahmoaan hauskasti.
     Legendaarinen Ralph Fiennes esittää ohjaaja Laurence Laurentzia ja on tuttuun tyyliinsä aivan mahtava. Harmi, että Fiennesin rooli jää pieneksi.
     Scarlett Johanssonin näyttelijätärhahmo DeeAnna Moran on hyvin perinteinen diivahahmo ja Johansson sopii osaan. Moranin hahmolla on myös hauska tapa puhua ja häntä olisi voinut kuunnella enemmänkin. Juonen kannalta taas tuntuu, että Johanssonin hahmon mukanaololla ei ole paljoa merkitystä ja hänet olisi voinut jättää pois, mutta onpahan elokuva hieman pidempi.
     Tilda Swinton esittää toimittajasiskoksia Thora ja Thessaly Thackeria, jotka ovat aluksi hauskoja, mutta itse henkilökohtaisesti kyllästyin ja ärsyynnyin hahmoihin nopeasti.
     Channing Tatum vetää elokuvassa hauskan tanssi/lauluosion, mutta muuten hänen osansa jää pieneksi, kuten myös usein samoissa elokuvissa hänen kanssaan esiintyneen Jonah Hillin, joka ei tee elokuvassa lähes mitään.
     Elokuvassa on myös monia muita tuttuja naamoja ja kertojaäänenä toimii Michael Gambon.

Hail, Caesar! on hyvin tyylitelty elokuva. Ajankuvaa on ylikorostettu, mikä tuo mukaan tunnelmaa. Coenin veljesten tyyli on vahvasti mukana elokuvan kerronnassa, sillä katsojana huomaa, että jokin leffassa häiritsee. Joitakin asioita tapahtuu, koska niin nyt vaan sattuu tapahtumaan - esimerkiksi yhdessä ravintolakohtauksessa kaksi hahmoa ryhtyy laulamaan, ilman järkevää selitystä, mikä ei toiminut yhtään. The Big Lebowskin tapaan hahmot eivät koe oikeastaan minkäänlaista muutosta elokuvan aikana. Tavallaan sen ymmärtää, sillä Hail, Caesar! ei käsittele kovin pitkää ajanjaksoa. Kertojaääni on hyvä lisä, mutta välillä ei oikein tiedä, onko kyseessä kertojaääni elokuvalle Hail, Caesar! vai elokuvassa tehdylle elokuvalle nimeltä Hail, Caesar!.

Elokuvan parasta antia on dialogi. Repliikit ovat selkeästi tarkkaan mietittyjä, sillä ne toimivat täydellisesti. Aivan parhaita kohtia ovat, kun Fiennesin Laurentz-hahmo yrittää ohjata Hobie Doylea ja kun eri uskontojen edustajat puhuvat pöydän ääressä Jeesuksen merkityksestä, samalla kun Mannix yrittää saada selville, onko Jeesuksen hahmo kuvattu oikein käsikirjoituksessa. Samankaltaista dialogia ja sellaisia kohtauksia tulee harvoin vastaan, joten ainakin niiden takia elokuva kannattaa nähdä. Mukana on myös paljon muitakin hyviä dialogipätkiä ja siinä tehdään hyvin pilaa elokuvien tekemisestä.

Elokuva on kuvattu taidokkaasti. Siinä on muutamia outoja leikkauksia, mutta muuten päällekäin kulkevat tapahtumat on saatu onnistuneesti kasaan, vaikka ne eivät välttämättä kunnolla edes liity toisiinsa.

Yksi iso ongelmani sekä Hail Caesar!:in, että No Country For Old Menin kanssa on, että kumpikin loppuu kuin seinään. Kumpikin herätti lopuksi ensimmäisenä tunteen "Tässäkö tämä nyt sitten oli?", mikä ei ole tietenkään kovin hyvä merkki elokuvalle.

Yhteenveto: Hail, Caesar! on hauska ja hyvin kirjoitettu, mutta jotenkin hieman tarpeeton elokuva. En osaa sanoa, onko sillä uudelleenkatsottavuus-arvoa, enkä tiedä, aionko katsoa sitä edes parin seuraavan vuoden aikana uudestaan. Palkintogaaloissa se luultavasti huomioidaan, mutta omalla kohdalla elokuva ei täysin toiminut. Siinä on paljon hyvää heikossa paketissa. Kannattaako se käydä katsomassa? En sanoisi, että se olisi teatterikäymisen arvoinen teos, mutta kyllä se kannattaa jossain kohtaa vilkaista. Jos Coenin veljesten muut elokuvat toimivat, niin sitten mene ihmeessä katsomaan myös Hail, Caesar!. Voisin lähiaikoina tutustua tarkemmin Coenin veljesten muuhun tuotantoon, kuten elokuviin Fargo (1996), Burn After Reading (2008) ja True Grit (2010).

Kirjoittanut: Joonatan, 16.3.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Hail, Caesar! 2016, Working Title Films