Arvostelu: The Island (2005)

THE ISLAND

Ohjaus: Michael Bay

Pääosissa: Ewan McGregor, Scarlett Johansson, Sean Bean, Djimon Hounsou, Steve Buscemi, Ethan Phillips, Brian Stepanek, Michael Clarke Duncan, Kim Coates ja Glenn Morshower

Genre: scifi, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

The Island on Michael Bayn ohjaama scifitoimintaelokuva. Elokuva lähti liikkeelle Caspian Tredwell-Owenin ideasta, jonka pohjalta hän kynäili käsikirjoituksen ja ryhtyi kaupittelemaan sitä studioille. DreamWorks Pictures nappasi projektin itselleen ja palkkasi Alex Kurtzmanin ja Roberto Orcin viilaamaan tekstiä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2004 ja lopulta The Island sai maailmanensi-iltansa 11. heinäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen epäonnistuminen, josta kriitikot eivät pahemmin piitanneet. Itse kuitenkin pidin leffasta paljon, kun näin sen ensi kertaa jo lapsena, muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen. Olen katsonut elokuvan pariinkin otteeseen uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt jo ainakin vuosikymmen. Kun huomasin The Islandin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Vuonna 2019 suuri osa ihmiskunnasta on kuollut hirvittävän taudin takia. Eloonjääneet asuvat maanalaisessa laitoksessa ja haaveilevat pääsystä Saarelle, ainoaan paikkaan missä tartuntaa ei ole. Kaksi eloonjäänyttä saavat kuitenkin selville kaamean huijauksen ja päättävät paeta laitoksesta.

The Islandin päärooleissa nähdään Ewan McGregor ja Scarlett Johansson, jotka esittävät Lincoln Six Echoa ja Jordan Two Deltaa, kahta tartunnalta selviytynyttä, jotka elävät muiden eloonjääneiden kanssa laitoksessa ja haaveilevat pääsystä Saarelle. Mutta kun Lincolnille ja Jordanille selviää kauhistuttava totuus laitoksesta, he päättävät paeta. McGregor ja Johansson istuvat oivallisesti rooleihinsa ja heidän väliltä löytyy mainiota kemiaa. McGregor tulkitsee erittäin hyvin hahmonsa muuttuvia tunteita, kun totuudet hiljalleen paljastuvat Lincoln Six Echolle. Johansson jää roolissaan selvästi McGregorin varjoon ja vaikka näyttelijältä löytyy hyvät hetkensä, on Johansson ajoittain hieman puinen osassaan.

     Elokuvassa nähdään myös Sean Bean eloonjääneiden terapeuttina, tohtori Merrickinä, Djimon Hounsou karkuteille lähteneitä Lincolnia ja Jordania jahtaavana Laurentina, Ethan Phillips, Brian Stepanek ja Michael Clarke Duncan muina selviytyjinä Jones Three Echona, Gandu Three Echona ja Starkweather Two Deltana, sekä Steve Buscemi Lincolnin teknikkokaverina Macina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat oivallisesti osistaan. Bean on nappivalinta lempeäksi, mutta selvästi jotain salailevaksi tohtoriksi ja Hounsousta löytyy karismaa palkkasoturiksi, joka on kaiken aikaa pääkaksikon kintereillä.

Ennen kuin pistin The Islandin pitkästä aikaa pyörimään, jännitin, että mitä jos en enää pitäisikään elokuvasta? Ja mitä vielä. Kyseessähän on oikein mainio toimintaseikkailu, joka sisältää erittäin hyvän konseptin, sekä ehdottomasti yksi Michael Bayn paremmista teoksista. Elokuvan tulevaisuudenkuva (joka tosin on nyt vuonna 2025 meille jo menneisyyttä) on mielenkiintoinen ja laitos, jossa eloonjääneet asuvat, unelmoiden pääsystä paratiisimaiselle Saarelle, on kiehtova paikka. Kun Lincoln Six Echo eräänä päivänä harhailee väärään paikkaan ja saa selville jotain, mitä eloonjääneiden ei kuuluisi saada tietää, alkaa todella mukaansatempaava ajojahti, josta ei vauhdikasta toimintaa ja jännittäviä tilanteita puutu. Katsojan on parasta tietää elokuvasta mahdollisimman vähän ennakkoon, sillä sen paljastukset ja käänteet ovat oivallista seurattavaa.

Elokuva alustaa kertomustaan ja hahmojaan onnistuneesti, päästen silti nopeasti itse asiaan. Kahden tunnin ja vartin kesto kulkee pääasiassa nopeasti ja vasta loppupäässä hurjat takaa-ajot ja isommaksi paisuva toiminta alkaa aiheuttamaan pientä ähkyä. Moniin muihin Bay-rainoihin verrattuna The Island pysyy kuitenkin suhteellisen maltillisena, sekä passelin tiukkana. Siinä on myös tavallista enemmän pohdiskeltavaa katsojalle ja vaikka sen tietyt moraaliset dilemmat eivät olisikaan täysin uniikkeja tai mitään tajunnanräjäyttävää pureskeltavaa, on se tässäkin syvällisempää ja kiinnostavampaa kamaa kuin likimain kaikki muut ohjaajan teoksista.

Vaikka Caspian Tredwell-Owenin ideasta lähtenyt Alex Kurtzmanin ja Roberto Orcin työstämä käsikirjoitus onkin parempi kuin suuressa osassa Michael Bayn tuotantoa, ohjauksesta paistaa läpi, kuka puikoissa pyörii. The Islandista löytyy kaikki Bay-maneerit, oli kyse sitten värimäärittelyn voimakkaasta saturaatiosta, alhaalta kuvatuista dramaattisista hidastuksista, suurista räjähdyksistä tai tuotesijoittelusta (ainakin Xbox ja Ben & Jerry's ovat olleet sponsoroimassa leffaa). Bay kuitenkin osaa parhaimmillaan tehdä koukuttavaa toimintaviihdettä, sen hän osoittaa usean kerran. The Island on kameratyöskentelyltään ailahtelevaa ja välillä toivoisi, ettei kuvaus äityisi niin sähäkäksi, mitä ei auta nopeatempoinen leikkaus, jossa kuvat saavat kestää ehkä sekunnin ajan. Lavasteet ovat komeat, puvustus oivallista ja erikoistehosteet ovat kestäneet paremmin aikaa kuin jotkut viime vuosien toimintaspektaakkeleista. Äänimaailma rymistelee oivallisesti ja Steve Jablonsky kasvattelee tunnelmaa hyvin musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Island, 2005, Warner Bros., Dreamworks Pictures, Parkes/MacDonald Image Nation, Amblin Entertainment, K/O Paper Products

Arvostelu: Jurassic World Rebirth (2025)

JURASSIC WORLD REBIRTH

Ohjaus: Gareth Edwards

Pääosissa: Scarlett Johansson, Jonathan Bailey, Rupert Friend, Mahershala Ali, Manuel Garcia-Rulfo, Luna Blaise, David Iacono, Audrina Miranda, Bechir Sylvain, Ed Skrein ja Philippine Velge

Genre: seikkailu, jännitys, scifi

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 12

Michael Crichtonin kirjaan Dinosauruspuisto (Jurassic Park - 1990) perustuva elokuva Jurassic Park (1993) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joten jatkoa oli luvassa. Kadonnut maailma - Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park - 1997) oli vielä hitti, mutta Jurassic Park III (2001) ei menestynyt läheskään niin hyvin kuin edeltäjänsä, joten suunnitelmat neljännestä elokuvasta kariutuivat pitkäksi aikaa. Kuitenkin vuonna 2015 ilmestyi Jurassic World, joka oli taas suurhitti ja myös sen jatko-osat Jurassic World: Kaatunut valtakunta (Jurassic World: Fallen Kingdom - 2018) ja Jurassic World Dominion (2022) menestyivät hyvin lippuluukuilla. Siitä huolimatta, että näistä jälkimmäistä markkinoitiin elokuvasarjan huipennuksena, pian Dominionin ilmestymisen jälkeen paljastettiin, että uusi Jurassic World -elokuva oli tekeillä. Alkuperäisen Jurassic Parkin ohjaaja Steven Spielberg sai idean leffaan ja pyysi kyseisen elokuvan kirjoittanutta David Koeppia työstämään idean pohjalta käsikirjoituksen. Gareth Edwards pestattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024. Nyt Jurassic World Rebirth on saapunut elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffaa ristiriitaisissa merkeissä. Jo heti kättelyssä elokuva tuntui vain rahastukselta, kun se päätettiin tehdä niin nopeasti sen jälkeen, kun Dominionia mainostettiin sarjan päätökseksi. Lisäksi elokuvan juonikuvaus, sekä idea uusista hybrididinosauruksista jättivät minut kylmäksi. Kävinkin skeptisin mielin katsomassa Jurassic World Rebirthin sen ensi-iltapäivänä. 

Pieni ihmisryhmä matkaa kielletylle saarelle etsimään käsiinsä isoimmat yksilöt maalla, merellä ja ilmassa kulkevista dinosauruksista, kerätäkseen niiden DNA:ta, jolla uskotaan pystyvän parantamaan sydänsairaudet.

Jurassic World Rebirth seuraa kahta joukkoa, joista ensimmäinen matkaa dinosaurusten testaukseen tarkoitetulle saarelle keräämään DNA:ta, jossa on potentiaalia lääkkeeksi sydänsairauksiin. On lääkefirmaa edustava Martin Krebs (Rupert Friend), dinosaurusekspertti Henry Loomis (Jonathan Bailey), yksityisiä erityiskeikkoja suorittava Zora Bennett (Scarlett Johansson), laivan kapteeni Duncan Kincaid (Mahershala Ali), sekä tämän miehistöön kuuluvat Bobby (Ed Skrein), LeClerc (Bechir Sylvain) ja Nina (Philippine Velge). Toinen joukko taas on epäonninen perhe, joka on samaan aikaan seilaamassa ja kun meressä elävä mosasaurus hyökkää heidän kimppuunsa, he ajautuvat samalle dinosaarelle. Perheeseen kuuluvat Reuben-isä (Manuel Garcia-Rulfo), tämän tyttäret Isabella (Audrina Miranda) ja Teresa (Luna Blaise), sekä jälkimmäisen poikaystävä Xavier (David Iacono). Näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa pääasiassa passelisti, etenkin Bailey dinointoilijana. Hahmot ovat toimivan erilaisia persoonia toisistaan, joskin osa heistä jää turhankin tutuiksi arkkityypeiksi, kuten pelkkää rahaa ajatteleva Krebs, joka on toki valmis uhraamaan ihmisiä, mikäli se rikastuttaa häntä. Ajattelematon vätys Xavier on aluksi raivostuttava hahmo, jonka ei tarvitse montaa repliikkiä heittää, kun itse ainakin jo toivoin, että miehenalku joutuisi jonkun dinosauruksen ateriaksi. Yllättäen hahmolle kuitenkin lämpenee elokuvan edetessä ja tämä tuo lopulta ihan hyvää huumoria sekaan.

Jurassic World Rebirth oli onneksi hieman parempi elokuva kuin pelkäsin ja voittaa sarjan edellisosan, Jurassic World Dominionin jo ihan vain sillä, että pääpointtina ovat jälleen ne dinosaurukset, eivätkä jotkut esihistorialliset heinäsirkat. Ihan oikeasti, kenen mielestä se oli hyvä idea? Uutuuselokuva tuntuu jälleen hitusen raikkaalta, kun jonkin teemapuiston sijaan hahmot seikkailevat testisaarella samaan tapaan kuin Kadonnut maailma - Jurassic Parkissa. Syy tälle seikkailulle on kuitenkin suorastaan naurettava. Tutkijat uskovat, että lääke sydänsairauksiin tulee dinosaurusten DNA:sta, mutta koska nykypäivän ilmasto on dinoille haitallinen, nämä ovat joko kuolleet tai asustavat enää vain trooppisilla saarilla, joihin ei ihmisillä ole asiaa. Niinpä hahmojen täytyy matkata yhdelle näistä saarista ja saada DNA:ta kolmelta isoimmalta dinolta, jotka kulkevat maalla, merellä ja ilmassa. Paikoitellen juonikuvaus saa homman tuntumaan videopeliltä, mitä ei harmillisesti koskaan pääse pelaamaan.

Sen lisäksi, että juonikuvaus sai ainakin minut kohottelemaan kulmia huvittuneena, leffan oma täky, eli mainoksissakin esillä olleet dinomutantit saivat minut pyörittelemään päätäni. Onneksi enemmän jotain jättimäistä xenomorphia muistuttava D-Rex on mukana paljon vähemmän kuin odotin. Toki näillä mutanteilla yritetään jatkaa jo alkuperäisen kirjan sanomaa siitä, että kun ihminen yrittää leikkiä jumalaa, tämä yleensä kostautuu hirvittävin seurauksin, mutta sarjan jo seitsemännen elokuvan kohdalla sekaan voisi keksiä jotain uutta. Ian Malcolmin sanoja mukaillen, elokuvantekijät olivat liian innoissaan tekemässä elokuvaa, miettimättä että kannattaako sitä edes tehdä?

Kaikesta tästä negatiivisesta sanottavasta huolimatta Jurassic World Rebirth on ihan toimivaa kesän popcornviihdettä. Fanipalvelukset ovat päälleliimattuja, hahmojen kohtalot osaa sanoa aika lailla heti, kun he astelevat ruutuun ja pelaapa elokuva muutenkin korttinsa turhan turvallisesti. Seasta löytyy kuitenkin muutama todella mainio kohtaaminen dinosaurusten kanssa, kuten pitkä ja jännittävä osio merellä mosasaurusta jahdatessa ja hurja takaa-ajo, kun tyrannosaurus rex yrittää napata pelastuslautalla melovan perheen joenvarrelta. Jälkimmäinen kohtaus on muuten alkuperäisestä Dinosauruspuisto-kirjasta, mutta se jouduttiin jättämään pois ensimmäisestä Jurassic Park -elokuvasta, koska tuolloin sen toteuttaminen olisi ollut liian haastava ja tyyris. Kaiken kaikkiaan Jurassic World Rebirth on täysin harmiton seikkailu jälleen yhdellä dinosaarella (oikeasti kuinka monta näitä saaria voi olla?), jonka uskoisin miellyttävän sarjan vannoutuneimpia faneja. Jos taas et ole pitänyt näistä elokuvista Spielbergin ensimmäisen megahitin jälkeen, tämä tuskin voittaa sinua puolelleen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Gareth Edwards, joka sai pestin Spielbergin tykättyä hänen Godzilla-leffastaan (2014). Edwards luo mukavaa seikkailun tuntua ja hän saa jälleen katsojan ihailemaan näitä esihistoriallisia otuksia. Kauhumaisilla kohtauksilla hän olisi voinut irrotella rohkeammin. David Koeppin käsikirjoitus on erittäin hutera ja onkin selvää, että alkuperäinen elokuva toimi niin hyvin laadukkaan lähdemateriaalin ansiosta, puhumattakaan toki Spielbergin taiasta. Teknisiltä ansioiltaan Jurassic World Rebirth on pääasiassa pätevä. Kameratyöskentely on oivaa, lavasteet mainiot, puvustus kelvollista ja tietokonetehostein loihditut dinosaurukset näyttävät suurimmaksi osaksi ajasta hyvältä - lukuunottamatta sitä D-Rexiä, joka tosin on jo ulkonäöltään ruma mölliäinen. Äänimaailma on hyvin rakennettu kaikenlaisia karjahduksia myöten ja Alexandre Desplat tunnelmoi mukavasti musiikeillaan. John Williamsin mahtavat melodiat ovat toki mukana, joskin ajoittain hieman hassuihin paikkoihin ujutettuna.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jurassic World Rebirth, 2025, Universal Pictures, Amblin Entertainment, India Take One Productions, Latina Pictures, The Kennedy/Marshall Company

Arvostelu: Foinikialainen juoni (The Phoenician Scheme - 2025)

FOINIKIALAINEN JUONI

THE PHOENICIAN SCHEME

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Benicio del Toro, Mia Threapleton, Michael Cera, Rupert Friend, Riz Ahmed, Tom Hanks, Bryan Cranston, Mathieu Amalric, Richard Ayoade, Jeffrey Wright, Scarlett Johansson, Willem Dafoe, Benedict Cumberbatch, Hope Davis, Stephen Park, F. Murray Abraham ja Bill Murray

Genre: trilleri, komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

The Phoenician Scheme, eli suomalaisittain Foinikialainen juoni on Wes Andersonin uusi elokuva. Anderson kynäili elokuvan tarinan Roman Coppolan kanssa viimeistellessään scifileffaansa Asteroid Cityä (2023). Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja nyt Foinikialainen juoni on saapunut elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin, että Andersonilta on tulossa uusi elokuva. Mielsin trailerin hupaisaksi ja kävinkin katsomassa Foinikialaisen juonen heti ensi-iltapäivänä erittäin positiivisin odotuksin.

Vuonna 1950 yksi maailman rikkaimmista miehistä, Zsa-Zsa Korda on jatkuvien salamurhayritysten kohteena. Pelätessään, ettei hänellä ole enää kauaa elinaikaa jäljellä, hän päättää kouluttaa tyttärestään, nunna Lieslistä seuraajansa.

Benicio del Toro näyttelee Anatole "Zsa-Zsa" Kordaa, aseteollisuutta edistävää rikasta miestä, joka kohtaa niin usein salamurhayrityksiä eri tahoilta, että ne ovat hänelle jo arkipäivää. Vainoharhainen Zsa-Zsa olettaa kaikkien ympärillään yrittävän hänen tappamista, eikä hän juuri luota keneenkään. Näillä murhayrityksillä on kuitenkin myös toinen vaikutus ja mies on alkanut pelätä, että hänen loppunsa voi koittaa minä päivänä tahansa ja niinpä hänen bisneksensä tarvitsee jatkajan. Koettuaan kaikki poikansa pettymyksiksi, hän kääntyy ainoan tyttärensä, nunna Lieslin (Mia Threapleton) puoleen. Del Toro on hyvä valinta rikkaaksi liikemieheksi. Hänestä löytyy arvokkuutta ja karismaa, mutta myös tiettyä pilkettä silmäkulmasta, mitä Wes Andersonin elokuvien hahmot yleensä vaativat. Kate Winsletin tytär Threapleton on kanssa passeli omaan osaansa tyttäreksi.

     Show'n kuitenkin varastaa Michael Cera professori Bjørn Lundina, norjalaisena ötökkätieteilijänä, joka takertuu mukaan, kun Zsa-Zsa vie Liesliä bisnestapaamisiinsa. Cera on todella hupaisassa vedossa ja hänen hahmonsa on muutenkin leffan veikein. Del Toron, Threapletonin ja Ceran lisäksi leffassa nähdään paljon muitakin näyttelijöistä, joista monet ovat olleet mukana Andersonin töissä ennenkin. Benedict Cumberbatch näyttelee Zsa-Zsan veljeä Nubaria, Scarlett Johansson heidän serkkua Hildaa, Riz Ahmed Foinikian prinssi Faroukia, Tom Hanks ja Bryan Cranston bisnesmiesveljeksiä Lelandia ja Reagania, Mathieu Amalric yökerhon omistaja Marseille Bobia, Richard Ayoade vapaustaistelija Sergiota, Jeffrey Wright bisnesmies Martya, Bill Murray Jumalaa, F. Murray Abraham profeettaa, sekä Willem Dafoe lurjusta. Harmillisesti monet Andersonin vakiokasvot käyvät lähinnä vain kääntymässä, eivätkä Hanks, Dafoe, Murray sun muut pääse juuri ollenkaan oikeuksiinsa.

Foinikialainen juoni osoittautui itselleni valitettavasti aikamoiseksi pettymykseksi. Vielä elokuvan alku vaikutti erittäin lupaavalta, kun heti kättelyssä näemme yhden salamurhayrityksistä, joita Zsa-Zsa joutuu kokemaan. Tästä vaikuttaisi käynnistyvän mielenkiintoinen poliittinen trilleri Wes Andersonin omalaatuisella kosketuksella höystettynä, mutta lopputuloksena onkin miehen tavaramerkkejä aika laiskasti kierrättävä ja lopulta totaalisen yhdentekevä ja paikoin jopa aika pitkäveteinen raina, josta olisin halunnut pitää paljon enemmän. Michael Cera nostaa hymyn huulille roolityöllään ja Zsa-Zsan kohtaamat erilaiset ja välillä aika mielikuvitukselliset salamurhayritykset tarjoavat huvittuneita hymähdyksiä, mutta siihen se sitten oikeastaan jää.

Elokuvan päätarina Zsa-Zsan yrityksestä koulia tyttärestään seuraajansa ei nimittäin vetänyt minua missään kohtaa mukaansa. Hahmot käyvät tapaamassa yksi kerrallaan esimerkiksi Hanksin ja Cranstonin esittämiä veljeksiä ja Emelricin esittämää yökerhon omistajaa, mutta vaikka näissä kohtauksissa tapahtuu ajatuksen tasolla ihan vekkuleita juttuja, Andersonilta tuntuu olevan puhti kadoksissa. Foinikialainen juoni onkin lopulta niitä tuttujen kikkojen ponnetonta kierrättämistä, aivan kuin ohjaaja itsekin alkaisi jo hoksata, kuinka periaatteessa yhden niksin tekijä hän on. Toistuvista jutuistaan huolimatta Anderson kertoo yleensä mukaansatempaavia tarinoita täynnä hupaisia tyyppejä, outoja skenaarioita ja hauskaa kuivaa sanailua. Tässä kaikki jää puolitiehen ja lopputuloksena on aika keskinkertainen tekele, sekä selvästi heikoin elokuva, jonka olen Andersonilta nähnyt. Ei huono, mutta täysin unohdettavaa kertakäyttökamaa, vailla ohjaajalle ominaista viehätystä.

Teknisellä osastolla Foinikialainen juoni kierrättää kaikki tutut visuaaliset niksit. Kameratyöskentely on jälleen Andersonille tyypilliseen tapaan tarkkaan suunniteltua. Kuvasommittelussa kohde on joko täysin keskellä tai jollain sivulla, jättäen taustalle paljon tyhjää tai sitten tilaa lisävitsille. Leikkaus on paikoitellen tutun napakkaa, mutta samalla leffa tuntuu jotenkin viivyttelevän. Värityöskentely on miellyttävää, lavasteet ovat komeat, puvustus oivaa ja maskeeraukset ihan hilpeät. Pienoismalleja hyödyntävät efektit ovat hauskoja ja äänimaailma on osaavasti rakennettu Alexandre Desplatin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Phoenician Scheme, 2025, American Empirical Pictures, Indian Paintbrush, Focus Features, Studio Babelsberg

Arvostelu: Transformers One (2024)

TRANSFORMERS ONE

Ohjaus: Josh Cooley

Pääosissa: Chris Hemsworth, Brian Tyree Henry, Scarlett Johansson, Keegan-Michael Key, Jon Hamm, Laurence Fishburne, Steve Buscemi, Vanessa Liguori ja Isaac C. Singleton Jr.

Genre: animaatio, scifi, toiminta, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

Transformers One perustuu Hasbron Transformers-leluihin. Vuonna 2015 Paramount Pictures päätti ottaa kaiken irti Transformersista ja pestasi käsikirjoittajia työstämään erilaisia projekteja aiheesta. Andrew Barrer ja Gabriel Ferrari kynäilivät hahmojen syntytarinan, mistä studiolla innostuttiin. Käsikirjoitusta työstettiin useasti uudestaan, kunnes tuotanto pyörähti vihdoin liikkeelle. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi alkoi ja nyt Transformers One saapuu elokuvateattereihin. Minulta on mennyt hissuksiin maku Transformersiin, uusien elokuvien ollessa lähinnä heikkoja (poislukien mainio Bumblebee (2018)). En innostunut Transformers Onesta, kun sen ilmoitettiin olevan tosissaan tekeillä. Näyttelijäkaarti ei vakuuttanut minua yhtään, enkä pitänyt trailerista. Päätin silti käydä katsomassa Transformers Onen heti sen ensi-iltapäivänä, etenkin kun elokuvaa esitettiin ihan IMAX-salissa.

Cybertron-planeetalla nuoret mainaribotit Orion Pax ja D-16 saavat selville myyttisen Johtajuuden Matrixin olinpaikan ja päättävät etsiä sen, todistaakseen arvonsa johtajalleen Sentinel Primelle.

Ennen kuin hänestä tuli hyvien Autobotien johtaja Optimus Prime, hän oli Orion Pax (äänenä Chris Hemsworth) ja ennen kuin hänestä tuli pahojen Decepticonien johtaja Megatron, hän oli D-16 (Brian Tyree Henry). Ja ennen kuin he olivat pahimmat vihamiehet, Orion ja D-16 olivat parhaimmat ystävykset. Ja ennen kuin he olivat edes kulkuneuvoiksi muuttuvia transformereita, he olivat pelkkiä mainaribotteja, louhimassa transformereille elintärkeää energonia syvältä Cybertron-planeetan uumenista. Transformers Onen kuvaukset tutuista hahmoista ovat hyvin erilaiset kuin mihin on totuttu, elokuvan toimiessa yhdenlaisena alkutarinana Optimus Primelle ja Megatronille. Orion Pax on säännöistä piittaamaton oman tiensä kulkija ja D-16 lähinnä seuraa hänen perässään, samalla kun kiukku mainaribottien väärinkohtelua kohtaan kasvaa hänen mielessään. Hahmot toimivat pääasiassa passelisti, etenkin muuntautuessaan tutummiksi itsekseen, mutta minun täytyy sanoa, että minua häiritsi läpi leffan se, että Optimus Primen äänenä kuullaan Marvel-leffojen Thor. Minulla ei ole sinänsä mitään Hemsworthia vastaan, mutta tähän rooliin hän oli väärä valinta.

     Näyttelijäkaarti on mielestäni muutenkin kyseenalainen, vaikka toisaalta myös lahjakas. Scarlett Johansson esittää mainaribotti Elita-1:ä, Keegan-Michael Key hölösuu B-127:ää (eli Bumblebeetä), Jon Hamm transformerien johtajaa Sentinel Primeä, Laurence Fishburne iäkästä Alpha Trionia ja Steve Buscemi kaartijohtaja Starscreamia. Jos jokin elokuvan kuvauksista silitti minua pahasti vastakarvaan, niin nuori Bumblebee, joka on suorastaan ärsyttävä tyhmyytensä ja jatkuvan vitsailunsa kanssa.

Transformers One jäi muutenkin aika ristiriitaiseksi katselukokemukseksi, joka nousi juuri ja juuri plussan puolelle vasta loppupäässä, kun Orion Paxin ja D-16:n välillä kytevä konfliktinpoikanen alkaa kasvaa liekkiinsä, mikä muuttaa hahmot tutuiksi Optimus Primeksi ja Megatroniksi. Parhaiden ystävien kääntyminen toisiaan vastaan voimakkaiden poliittisten näkökantaerojen takia on onnistunut ja katsoja voi huomata ymmärtävänsä molempia puolia. Konfliktin alustus on kuitenkin hitusen kömpelöä ja elokuvan ensimmäinen tunti on muutenkin aika tönkkö. Meno petraantuu vähän, kun seikkailu Johtajuuden Matrixin löytämiseksi alkaa, mutta silti jokin tökkii. Tunnelma on ailahteleva, leffan tarjotessa lähes kaikki kohtaukset huumorin kautta. Eikä edes kovin hyvän huumorin. Vitsit aiheuttivat enemmän myötähäpeää kuin tarjosivat nauruja. Pari kertaa sentään hymähdin. Toimintakohtaukset eivät jännitä tippaakaan, mutta ovat ne ajoittain viihdyttävää seurattavaa, kun leffa näyttää siltä kuin lapsi hakkaisi suosikkilelujaan toisiaan vasten.

Kun aiempia Transformers-elokuvia on kritisoitu siitä, että ne keskittyvät liikaa tylsiin ihmishahmoihin, Transformers One voittaa takuulla monet puolelleen jo siinä, ettei ihmisiä nähdä yhtä ainutta, eikä Maata edes mainita. Elokuvan ehkä jopa kiinnostavinta antia onkin nähdä Cybertronin menoa ennen kuin Autobotien ja Decepticonien välille syttyi tuhoisa sota, joka koitui lopulta koko planeetan kohtaloksi. Tätä aspektia ja luokkayhteiskunnan kritisointia robottien avulla olisi voitua tutkia vielä enemmän. Jos elokuva saa jatkoa (mitä se toki kovasti viime minuuteillaan pohjustaa), toivon mahdollisen "Transformers Twon" esittelevän vielä enemmän transformerien kulttuuria ja Cybertronin menoa.

Visuaalisestikaan elokuva ei juuri säväyttänyt. Transformerien kotikaupunki Iacon City on yksityiskohtainen, mutta itse robotit näyttävät hitusen tylsiltä ja pelkistetyiltä, lähes viimeistelemättömiltä, aivan kuin elokuva olisi alun perin tarkoitettu halvemmalla tehtynä suoraan kotikatseluun. Erityisesti en piitannut siitä, että oikeastaan kaikkien robottien kasvot olivat kuin samasta muotista tehdyt, hopeiset ja ihmismäiset. Äänimaailma on sen sijaan oikein pätevästi rakennettu jatkuvia mekaanisia ääniä myöten ja Brian Tylerin säveltämät musiikit säestävät menoa mainiosti.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Transformers One, 2024, Paramount Animation, Hasbro Entertainment, New Republic Pictures, Bay Films, Di Bonaventura Pictures, Tom DeSanto/Don Murphy Productions

Arvostelu: Fly Me to the Moon (2024)

FLY ME TO THE MOON

Ohjaus: Greg Berlanti

Pääosissa: Scarlett Johansson, Channing Tatum, Anna Garcia, Ray Romano, Woody Harrelson, Jim Rash, Donald Elise Watkins, Noah Robbins, Nick Dillenburg, Colin Woodell, Christian Zuber, Gene Jones ja Joe Chrest

Genre: romantiikka, komedia

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 7

Fly Me to the Moon on Scarlett Johanssonin ja Channing Tatumin tähdittämä romanttinen komedia. Bill Kirstein ja Keenan Flynn kehittelivät elokuvan idean, mistä Apple Studios kiinnostui. Alun perin Chris Evansin oli tarkoitus näytellä miespääosaa ja Jason Batemanin ohjata elokuva, mutta suunnitelmat muuttuivat, jolloin Evans korvattiin Tatumilla ja Bateman Greg Berlantilla. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 työnimellä "Project Artemis" ja nyt Fly Me to the Moon on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta sen vekkulin premissin takia ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa Fly Me to the Moonin heti sen ensi-iltapäivänä.

1960-luku lähestyy loppuaan ja näyttäisi siltä, että presidentti Kennedyn lupaus siitä, että Yhdysvallat pääsee Kuuhun ensimmäisenä jää toteutumatta. Markkinointimestari Kelly Jones pestataan varmistamaan Kuulennon toteutuminen, tarkoitti se sitten rahoituksen keplottelua tai koko tapahtuman feikkaamista.

Fly Me to the Moonin pääosissa nähdään tosiaan Scarlett Johansson ja Channing Tatum. Johansson näyttelee Kelly Jonesia, varmaan kaikkien aikojen parasta markkinoijaa, joka pystyisi myymään vaikka hiekkaa aavikolla. Kun NASA:n imago on kärsinyt Kuulentoprojektin toistuvista takaiskuista, Kelly pestataan parantamaan imagoa ja varmistamaan Apollo 11 -lennon onnistuminen. Tatum taas esittää NASA:lla työskentelevää laukaisujohtaja Cole Davisia, joka haluaa hoitaa hommat oppikirjan mukaisesti, eikä todellakaan kaipaa paikalle ketään ylimääräistä hääräämään. Vaikka Kelly ja Cole tulevat täysin eri maailmoista, on varmaan sanomattakin selvää, että pikkuhiljaa hahmojen välit lämpenevät ja lempi alkaa leiskumaan. Johansson on loistovedossa räväkkäänä Kellynä, kun taas Tatum on lähinnä vain kelvollinen pökkelönä Colena. Ongelma syntyy siitä, ettei näyttelijöiden väliltä löydy lainkaan kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös Woody Harrelson Kellyn pestaavana Moena, Anna Garcia Kellyn assistenttina Rubynä, Ray Romano varalaukaisujohtaja Henrynä, Jim Rash eksentrisenä elokuvantekijä Lancena, sekä Nick Dillenburg, Colin Woodell ja Christian Zuber astronauttitrio Neil Armstrongina, Buzz Aldrinina ja Michael Collinsina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat tonteistaan menevästi, etenkin Harrelson, joka on varsin lystikäs valtion virkamiehenä, jolle Kuulennon onnistumista tärkeämpää on julkinen tieto siitä, että lento olisi onnistunut, vaikka se sitten tarkoittaisi Kuussa käymisen lavastamista studiossa.

Ei kestänyt kauaa kesän 1969 Apollo 11 -lennon jälkeen, kun alkoi jo kiertää ensimmäiset salaliittoteoriat siitä, että koko lento olisi lavastettu, eikä Kuussa olisikaan todellisuudessa käyty. Nämä teoriat eivät ole vaipuneet unholaan, vaan etenkin nyt sosiaalisen median aikana yhä vain useampi uskoo siihen, että NASA tekaisi koko homman studiossa. Nyt tämän salaliittoteorian pohjalta on tehty ihan veikeä elokuva, jossa vihjaillaan, että kenties sittenkin tällainen feikkaussuunnitelma oli olemassa varatoimenpiteenä, jos jokin olisi mennyt pieleen. Salaliittoteorian pohjalta olisi taatusti voinut saada aikaiseksi vielä vekkulimman leffan, mutta jo tällaisenaan Fly Me to the Moon ajaa asiansa kelvollisena tapauksena.

Elokuva on parhaimmillaan ja hauskimmillaan silloin, kun se keskittyy Kuulennon lavastamiseen, mutta harmillisesti tämä aspekti jää liikaa sivuun, sillä valokeilassa on Kellyn ja Colen rakkaustarina, joka näyttelijöiden kemiattomuuden lisäksi vielä kulkee niitä kaikista tylsimpiä ja kliseisimpiä latuja. Elokuvan kulun on turhankin helppo arvata etukäteen ja yllätysten sijaan katsoja lähinnä vain odottaa, että milloin hahmot päätyvät yhteen ja missä kohtaa Colelle selviää, että Kelly työstää salaa feikkausoperaatiota. Asiaa ei auta, että leffa on aivan liian pitkä. Kahden tunnin ja vartin kestossa olisi varmaan jopa lähemmäs puoli tuntia leikkaamisen varaa, jolloin lopputuloksesta olisi saanut napakamman ja vetävämmän. Nyt seasta löytyy turhaa vatvomista ja tyhjäkäyntiä. Potentiaaliin ei ylletä, vaan voisi jopa sanoa, että lennokkaan idean toteutus kulkee liikaa jalat maankamaralla.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Greg Berlanti, joka tunnetaan parhaiten television puolelta muun muassa sarjojen Arrow (2012-2020), The Flash (2014-2023) ja You (2018-) luojana. Elokuvien puolella hänen parasta antia on ollut romanttinen Minä, Simon (Love, Simon - 2018), jonka tasoa Berlanti ei tavoita Fly Me to the Moonissa. Leffa on kuitenkin hyvin kuvattu ja todella taitavasti lavastettu ja puvustettu. Erikoistehosteet jättävät tosin toivomisen varaa. Mukana on joitain komeita efektejä, mutta seassa on myös joitain vaivaannuttavan huonoja tietokonekikkailuja. Äänimaailma on hyvin rakennettu Daniel Pembertonin musiikkeja myöten ja kuullaanpa leffassa toki nimen mukaisesti klassikkobiisi Fly Me to the Moon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Fly Me to the Moon, 2024, Apple Studios, These Pictures

Arvostelu: Her (2013)

HER

Ohjaus: Spike Jonze

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Scarlett Johansson, Amy Adams, Rooney Mara, Chris Pratt, Olivia Wilde, Matt Letscher, Luka Jones, Kristen Wiig, Bill Hader, Brian Cox, Portia Doubleday ja Spike Jonze

Genre: draama, romantiikka, scifi

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Her on Jackass-elokuvien (2002-2022) parissa työskennelleen Spike Jonzen ohjaama ja käsikirjoittama romanttinen tieteiselokuva. 2000-luvun alussa Jonze löysi verkkosivun, jossa voi viestitellä tekoälyn kanssa, mikä alkoi kiehtoa Jonzea syvästi. Hän kirjoitti tarinan tekoälyn kanssa keskustelevasta miehestä ja sai Annapurna Picturesin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2012 ja alun perin tekoälyn äänenä toimi Samantha Morton, mutta jälkituotannossa Jonze koki, ettei hänen äänensä sittenkään sopinut filmiin ja Morton korvattiin Scarlett Johanssonilla. Her sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 12. lokakuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, jota kriitikot ylistivät. Leffa sai viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, lavastus, musiikki ja laulu), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnon ja kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras musikaali- tai komediaelokuva ja paras miespääosa), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Itse katsoin Herin pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen vuokralta ja pidin leffaa ihan kelvollisena. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Lähitulevaisuudessa vastikään eronnut Theodore Twombly hankkii uuden käyttöjärjestelmän, jonka mukana tulee tekoälyllä varustettu assistentti. Theodoren ja Samanthaksi nimetyn assistentin välille muodostuu syvä yhteys ja pian Theodore huomaa rakastuneensa tekoälyyn.

Joaquin Phoenix nähdään elokuvan pääroolissa Theodore Twomblynä. Theodore on vastikään eronnut vaimostaan (Phoenixin tosielämän vaimo Rooney Mara), muttei ole valmis päästämään tästä irti ja allekirjoittamaan eropapereita. Erosta musertunut Theodore on todella yksinäinen, etsien seuraa eri tavoin. Seura löytyykin täysin yllättäen, kun hän ottaa käyttöönsä uuden käyttöjärjestelmän, jonka tekoälyyn Samanthaan (äänenä Scarlett Johansson) Theodore vähitellen rakastuu. Phoenix on suorastaan erinomainen roolissa, tulkiten hahmonsa monimutkikkaita tuntemuksia vaikuttavasti. Hän tekee Theodoresta todella pidettävän ja myös hyvin samaistuttavan ihmisen. Moni on varmasti joskus kokenut vastaavaa yksinäisyyttä ja lohduttomuutta, kuten myös sitä erityistä onnea, kun löytää jonkun, jonka kanssa muodostuu heti vahva yhteys. Eikä pidä vähätellä Johanssonin roolisuoritusta Samantha-tekoälyn ääninäyttelijänä. Johansson on täydellinen valinta ja hän saa paljon aikaiseksi pelkällä äänellään.

     Elokuvassa nähdään myös Amy Adams Theodoren ystävänä Amyna ja Matt Letscher tämän miehenä Charlesina, Chris Pratt Theodoren pomona Paulina, sekä pienissä rooleissa Olivia Wilde Theodoren sokkotreffikumppanina ja Kristen Wiig, Bill Hader, Brian Cox ja elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Spike Jonze äänirooleissa todellisina ihmisinä ja tekoälyinä. Myös sivunäyttelijät hoitavat hommansa mainiosti. Nykyään Marvel-leffoista (2008-) ja Jurassic World -elokuvista (2015-2022) tuttua Prattia on hauska nähdä erilaisessa roolissa, ennen kuin hänestä tuli todellinen Hollywood-stara.

Uusintakatselulla Her onnistui iskemään minuun huomattavasti syvemmin kuin joitain vuosia sitten, katsoessani sitä ensi kertaa. Tähän vaikuttaa varmasti, kuinka paljon minulle on kertynyt erilaisia kokemuksia viime vuosien varrella, mikä sai minut uppoutumaan tähän erikoiseen rakkaustarinaan täysin. Kyseessä on todella syvällinen, erittäin ajankohtainen ja suoraan sanottuna kaunis teos. Ilmestyessään Her tuntui enemmän scifiltä kuin nykyään. Harvoin elokuvien kuvaukset lähitulevaisuudesta osuvat näin oikeaan. Vuonna 2013 Samanthan kaltainen tekoälyassistentti kuulosti pelkältä utopialta, mutta nyt kaiken maailman Sirin ja Alexan sun muiden kanssa leffa voisi melkeinpä olla kuvaus todellisesta rakkaudesta ihmisen ja koneen välillä. Monille virtuaalikohtaamiset ovat helpompia ja tärkeämpiä kuin paikan päällä tapaamiset muiden kanssa. Vuonna 2013 ihmiset eivät olleet samalla lailla takertuneita älypuhelimiinsa, kuten jo pari vuotta myöhemmin. On hassua, kuinka vielä kymmenen vuotta sitten elokuvan kuvat ihmisistä kävelemässä kaduilla älyluurit kourassaan ja langattomat kuulokkeet korvissaan menivät läpi tieteisfiktiona, kun nyt se on arkipäivää.

Sen lisäksi, että elokuvan lähitulevaisuudenkuvaus on yllättävänkin hyvin käynyt toteen, Her on muutenkin erittäin oivaltava teos. Sen pohdinnat ihmisyydestä ja siihen liittyvistä tunteista, kaipuusta, rakkaudesta, yksinäisyydestä, halusta, ilosta ja surusta ovat todella hienosti tuotu esille. Mitä se tarkoittaa, kun kone alkaa kokea näitä tunteita? Tämä epätavallinen rakkaus vie täysin mukanaan ja sen uskoo nopeasti todeksi - jo sen takia, että Phoenixilla ja Johanssonilla on enemmän kemiaa kuin monilla muilla romanttisten elokuvien pareilla, vaikka Johansson on mukana vain ääninäyttelijänä. Leffan tunnelma on haikea ja alakuloinen, mutta samalla siinä on jotain erittäin ilomielistä ja kaunista. Elokuva osaa olla myös hauska. Theodoren ja Samanthan väliset keskustelut ovat usein lystikkäitä. Dialogi onkin todella hyvin kirjoitettua.

Spike Jonze on työskennellyt kaikissa Jackass-elokuvissa, mutta sen lisäksi hän on tehnyt myös muun muassa erikoisen Being John Malkovichin (1999) ja satuelokuvan Hassut hurjat hirviöt (Where the Wild Things Are (2009). Her oli ensimmäinen elokuva, jonka Jonze niin käsikirjoitti kuin ohjasi, mikä lähti Jonzen omasta ideasta. Filmi tuntuukin todella henkilökohtaiselta ohjaajalle, aivan kuin hän olisi vuodattanut kaikkensa tekstiin. Vahvan ohjauksen ja käsikirjoituksen lisäksi Her on myös taidokkaasti kuvattu ja leikattu. Elokuvan värimaailma ja valaistus ovat paikoitellen unenomaiset ja lumoavat. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet oivaa työtä ja äänimaailma on mainiosti rakennettu, joskin Arcade Firen hiljaiset musiikit eivät oikein koskaan erotu edukseen.

Yhteenveto: Her on upea rakkausdraama, joka tuntui vielä kymmenen vuotta sitten ilmestymisensä aikaan lähinnä tieteisfiktiolta, mutta joka tuntuu nyt varsin ajankohtaiselta ja jopa mahdolliselta. Harvoin elokuva onnistuu ennustamaan tulevaisuutta näin taidokkaasti ja leffaa katsoessa joutuukin jopa välillä ihan pysähtymään ja kummastelemaan, että nämä meille nykyään täysin arkipäiväisiltä tuntuvat näyt olivat vielä vuonna 2013 mielikuvitusta. Tähän erikoiseen rakkaustarinaan uppoutuu täysin, etenkin kun elokuva käsittelee samaistuttavia teemojaan näin ansiokkaasti. Joaquin Phoenix on huippuvedossa pääroolissa ja Scarlett Johansson tekee ällistyttävää työtä, etenkin kun miettii, että kyseessä on pelkkä äänirooli. Siitäkin huolimatta Phoenixin ja Johanssonin väliltä löytyy vahvempaa kemiaa kuin monien muiden romanttisten elokuvien näyttelijöiltä. Spike Jonzen ohjaus on oivallista ja käsikirjoitus vielä sitäkin vahvempi. Theodorelle ja Samantha-tekoälylle kirjoitetut keskustelut ovat toinen toistaan kiinnostavampia, hauskempia ja herkempiä. Kun filmi on vielä visuaalisesti komea, on Her yksi ilmestymisvuotensa vahvimmista elokuvatapauksista, jota suosittelen kaikille tavallisesta poikkeavien rakkausdraamojen perään haikaileville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Her, 2013, Annapurna Pictures, Stage 6 Films

Arvostelu: Lost in Translation - 2003)

LOST IN TRANSLATION

Ohjaus: Sofia Coppola

Pääosissa: Bill Murray, Scarlett Johansson, Giovanni Ribisi, Anna Faris, Fumihiro Hayashi, Catherine Lambert ja Yutaka Tadokoro

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 12

Lost in Translation on Bill Murrayn ja Scarlett Johanssonin tähdittämä elokuva. Ohjaaja-käsikirjoittaja Sofia Coppola ihastui Japanin pääkaupunkiin Tokioon, vietettyään siellä pitkiä aikoja 1990-luvulla. Esitellessään Tokiossa esikoiselokuvaansa The Virgin Suicides (1999), Coppola sai idean uuteen filmiin, jota hän ryhtyi kirjoittamaan palattuaan Yhdysvaltoihin. Hän sai rahoituksen käsikirjoitukselleen ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2002. Lopulta Lost in Translation sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 29. elokuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli minimaaliseen budjettiinsa nähden jättihitti ja kriitikot ylistivät leffaa. Elokuva sai muun muassa neljä Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus ja miespääosa), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnon, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus ja naispääosa), joista se voitti parhaan komediaelokuvan, miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kahdeksan BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan, naispääosan ja leikkauksen palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Lost in Translationia, mutta olin toki tiennyt siitä jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Entinen elokuvatähti Bob Harris matkustaa Tokioon kuvaamaan viskimainosta. Vastavalmistunut Charlotte on Tokiossa valokuvaajamiehensä kanssa. Elämiinsä turhautuneet Bob ja Charlotte kohtaavat hotellin baarissa ja heidän välille muodostuu odottamaton yhteys.

Esimerkiksi Ghostbuster - haamujengistä (Ghostbusters - 1984) tunnettu koomikko Bill Murray näyttelee Bob Harrisia, entistä elokuvatähteä, joka tienaa nyt rahaa lähinnä esiintymällä mainoksissa. Coppola kirjoitti Bobin juurikin Murrayn näyttelemäksi ja taivuttelikin pitkään Murrayta mukaan leffaan. Murray todella on nappivalinta rooliin. Hän tulkitsee erinomaisesti hahmonsa monimutkikkaita tuntemuksia läpi leffan. Bob pohtii paikkaansa nykymaailmassa, missä häntä ei enää palkata isojen leffojen pääosiin. Avioliittokaan ei suju kummoisesti. Murray viestii paljon jo pelkillä silmillään, Bobin katsellessa usein ympärilleen ja kokien itsensä täysin ulkopuoliseksi. Koin hahmon osittain todella samaistuttavaksi ja säälin sitä, millaiseksi Bobin elämä on muuttunut, vaikka hänen taustojaan ei sen kummemmin näytetä.

     Nykyään Marvel-elokuvien Black Widow -sankarina tunnettu Scarlett Johansson taas esittää Charlottea, vastikään Yalen yliopistosta valmistunutta nuorta naista, joka on matkustanut Tokioon valokuvaajamiehensä (Giovanni Ribisi) kanssa. Siinä, missä John-mies hyppää heti kaupungin vilinän vietäväksi, Bobin tavoin myös Charlotte kokee voimakasta tunnetta siitä, ettei kuulu joukkoon. Eipä siis ihme, että kun hahmot kohtaavat, heidän välilleen muodostuu heti yhteys ymmärryksestä. Johanssonkin on loistava valinta omaan osaansa, esittäen hyvin hahmonsa turhautumista elämäntilanteeseensa. Ribisi ei paljoa pääse esille miehenä, mutta sen sijaan Scary Movie -parodioista (2000-2013) tuttu Anna Faris tekee hilpeän sivuroolin nousevana näyttelijätähti Kellynä.

Lost in Translation osoittautui kehujensa arvoiseksi teokseksi, jonka hieman melankoliseen ja erilaiseen... no, ei nyt ihan "rakkaustarinaan", mutta johonkin sen tyyppiseen uppoutuu täysillä mukaan. Olen itse kokenut oloni vähän väliä elämäni aikana ulkopuoliseksi, joten minun oli todella helppo ymmärtää ja samaistua Bobin ja Charlotten olotiloihin. Niinpä onkin hienoa, kun hahmot vihdoin tapaavat toisensa ja ensi kertaa löytävät jotain oikeasti erityistä Japanin matkojensa aikana. Homma ei kuitenkaan millään voi edetä todellisen romanssin puolelle niin hahmojen kuin katsojankin harmiksi, kummankin ollessa naimisissa toisen kanssa. Bobin ja Charlotten välinen yhteys on kaikessa epätavanomaisuudessaan todella kiehtova ja Murrayn ja Johanssonin väliltä löytyy yllättävänkin voimakasta kemiaa. Niinpä heidän kohtauksiaan on kaikessa haikeudessaankin ilo seurata.

Elokuva ei ole kuitenkaan vain surumielinen kuvaus kahdesta yksinäisestä ihmisestä, jotka eivät voi saada toisiaan. Lost in Translationista löytyy paljon hupiakin. Bobin viskimainosten kuvauskohtaukset ovat todella lystikästä seurattavaa. Ohjaaja (Yutada Tadokoro) antaa ohjeita japaninkielellä minkä kerkeää ja Bobin tulkki (Akiko Takeshita) kääntää tämän todella yksinkertaistettuna näyttelijälle (esimerkiksi tästä tulee leffan nimi), mikä saa Bobin täysin hämilleen. Hersyvän hauska on myös kohtaus, jossa jonkin sortin prostituoitu (Nao Asuka) saapuu Bobin huoneeseen ja ryhtyy käyttäytymään todella kummallisesti.

Leffaa voi katsoa myös oivaltavana kuvauksena materialismin ja hetkessä elämisen eroista. Bobin vaimo lähettää miehelle jatkuvasti kuvia kaapeista tai värivaihtoehtoja uudelle matolle, mistä Bob ei ole kiinnostunut lainkaan. Charlotte taas ei samaistu miehensä hössötykseen. Kumpikin kokee modernin Japanin kapitalismivouhotuksen ylitsevuotavana ja haluaa keskittyä enemmän yksinkertaisista jutuista löytyvään onneen. Vanhoja tapoja ja kulttuuria arvostava puoli Japanista lumoaa Charlottea enemmän. Samalla tavalla Bobin ja Charlotten yhteys iskee kumpaankin lujaa, sillä se tapahtuu juuri nyt, eikä se luultavasti ole pysyvä asia tulevaisuudessakin.

Sofia Coppola sai paljon kuraa niskaansa näyteltyään isänsä Francis Ford Coppolan elokuvassa Kummisetä osa III (The Godfather Part III - 1990). Lost in Translationissa Coppola osoittaa, että hän kyllä kuuluu leffojen pariin, mutta kenties mieluummin kameran taakse. Niin hänen ohjauksensa kuin käsikirjoituksensa ovat erittäin mainiot. Luultavasti lähes kaikki muut olisivat kohdelleet tarinaa eri tavalla, mutta Coppola työstää sen moniulotteisemmaksi ja omalla tavallaan kunnianhimoisen epäselväksikin. Hän saa päänäyttelijöistä kaiken irti ja usein heidän katseensa kertoo enemmän kuin heidän sanansa. Elokuva on myös taidokkaasti kuvattu. Toteutuksessa on paikoitellen jotain hieman satumaista ja unenomaista, mitä korostaa Kevin Shieldsin, Brian Reitzellin ja Roger Joseph Manning Jr:n musiikit. Leikkaus on sujuvaa, lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänimaailma on hyvin rakennettu.

Yhteenveto: Lost in Translation on hieno ja epätavanomainen "rakkauselokuva", jos sitä sellaiseksi voisi edes mieltää. Parisuhteissaankin yksinäisten ihmisten kohtaamista jämähtää seuraamaan kiinnostuneena, etenkin kun pääosanäyttelijöiden Bill Murrayn ja Scarlett Johanssonin väliltä löytyy hyvää kemiaa. Murray ja Johansson ovat nappivalinnat rooleihinsa ja tulkitsevat hahmojensa tuntemuksia taidokkaasti. Katsojana on helppo samaistua heidän fiilikseen, että he ovat läheistensäkin seurassa ulkopuolisia. Vaikka meno onkin haikeaa ja melankolista, elokuvasta löytyy paljon lystikkäitäkin hetkiä. Sofia Coppolan käsikirjoitus on todella vahva ja tavanomaisista rakkaustarinoista poikkeava, jolloin katsojan on vaikea sanoa, mihin homma johtaa. Se pitää myös sisällään mielenkiintoista syventymistä Japaniin, jossa perinteiset tavat ja moderni kapitalismi ovat hassussa ristiriidassa keskenään. Lisäksi Coppola esittelee lahjojaan ohjaajana. Lost in Translation on todella onnistunut filmi, jota suosittelen kaikille, jotka tykkäävät rakkaustarinoista, mutta eivät halua nähdä niiden kulkevan perinteisiä reittejä, sekä jokaiselle, joka on tuntenut olonsa yksinäiseksi jossain kohtaa elämänsä aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lost in Translation, 2003, Focus Features, Tohokushinsha Film Corporation, American Zoetrope, Elemental Films

Arvostelu: Asteroid City (2023)

ASTEROID CITY

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Jason Schwartzman, Jake Ryan, Scarlett Johansson, Grace Edwards, Jeffrey Wright, Tom Hanks, Tilda Swinton, Bryan Cranston, Edward Norton, Adrien Brody, Sophia Lillis, Liev Schreiber, Hope Davis, Stephen Park, Maya Hawke, Rupert Friend, Steve Carell, Matt Dillon, Willem Dafoe, Tony Revolori, Hong Chau, Margot Robbie ja Jeff Goldblum

Genre: komedia, scifi, draama, romantiikka

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

Asteroid City on Wes Andersonin uusi elokuva. Ohjaajan edelliselokuvan, The French Dispatchin (2021) ollessa jälkituotannossa, Anderson ryhtyi suunnittelemaan uutta leffaa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja nyt Asteroid City saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin välittömästi, kun kuulin Andersonin tekevän uutta elokuvaa - olenhan pitänyt kaikista aiemmista leffoista, jotka olen nähnyt häneltä. Kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Asteroid Cityn sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Näytelmä vuoden 1955 visiitistä pikkukaupunki Asteroid Cityyn, mihin liittyy tiedekilpailua, romantiikkaa ja UFO-havaintoja.

Asteroid City pitää sisällään tähän asti elokuvavuoden kovimman näyttelijäkaartin. Elokuvasta löytyy tietty aika lailla kaikki Andersonin leffoista tutut naamat, Jason Schwartzman, Tilda Swinton, Edward Norton, Adrien Brody, Willem Dafoe ja Jeff Goldblum. Bill Murray tosin joutui jättäytymään pois elokuvasta koronavirustartunnan takia, eikä yhtäkään Wilsonin veljeksistä nähdä. Lisäksi mukaan on saatu muitakin isoja nimiä, kuten Tom Hanks, Scarlett Johansson, Jeffrey Wright, Bryan Cranston, Steve Carell, Margot Robbie ja Liev Schreiber. Viime vuosina nosteessa olleet Stranger Things -sarjan (2016-) Maya Hawke, Se-elokuvien (It - 2017-2019) Sophia Lillis ja Andersonin The Grand Budapest Hotelista (2014) uransa käynnistänyt Tony Revolori ovat myös menossa mukana.

     Cranston esittää juontajaa televisio-ohjelmassa, joka kertoo Nortonin näyttelemästä näytelmäkäsikirjoittaja Conrad Earpista, joka työstää teatteriesitystä nimeltä "Asteroid City". Esityksen ohjaa Brodyn näyttelemä Schubert Green ja näyttelijöitä opettaa Dafoen esittämä Saltzburg. Tämän näytelmän hahmoja ovat muun muassa Asteroid City -kaupungin motellinjohtaja (Carell), valokuvaaja Augie Steenbeck (Schwartzman) ja hänen paikalliseen tiedekilpailuun osallistuva poika Woodrow (Jake Ryan), Woodrow'n isoisä (Hanks), kuuluisa näyttelijä Midge Campbell (Johansson), tiedekilpailua pyörittävä kenraali Gibson (Wright), tutkija Hickenlooper (Swinton), opettaja June (Hawke), sekä laulaja Montana (Rupert Friend). Andersonin tuttuun tyyliin näyttelijät esiintyvät puisesti. Heidän kivikasvoiltaan on vaikea lukea tunteita ja heidän liikkeensä ovat tarkkaan harkittuja ja hillittyjä. Näyttelijäkaarti puhaltaa omituisessa esiintymistavassa taitavasti yhteen hiileen.

Asteroid City on puhdasta Wes Andersonin eriskummallisen mielikuvituksen ja tyylittelyn tulvaa ja juhlaa. Ohjaajan faneille luvassa on aikamoista nannaa, mutta jos Andersonin aiemmat työt eivät ole millään lailla tuttuja, tiedossa saattaa olla jokseenkin vaivaannuttava tunti ja kolme varttia. Itse virnuilin läpi leffa varmaan todella typerän näköisesti, elokuvan kuljettaessa minut hassuun maailmaansa, jonka vain Wes Anderson taitaa. Ei elokuva nouse ohjaajan parhaimpiin teoksiin, mutta se on silti todella mainio ja vekkuli tapaus. Sen hahmot ovat kiinnostavia ja hupsuja, ja sen tarina on monessa kerroksessaan kiinnostava, vaikka aluksi se saattaakin pistää katsojan päätä pyörälle, kun kyseessä on jonkinlainen televisio-ohjelma näytelmää tekevästä porukasta ja se näytelmä on se elokuva, jota tulimme katsomaan. Anderson on selvästi katsonut Hämärän rajamailla -sarjaa (The Twilight Zone - 1959-1964) elokuvaa tehdessään. Myös koronaviruspandemia on toiminut Andersonin omien sanojensa mukaan yhtenä leffan inspiraation lähteenä.

Elokuva jaksaa viihdyttää läpi kestonsa, tarjoten yhä vain hupsumpia hetkiä. Andersonin huumorintaju on likimain yhtä omituinen kuin kaikki muukin hänen tavassaan tehdä elokuvia. Itse koin Asteroid Cityn todella lystikkääksi leffaksi. Se on täynnä nokkelaa sanailua ja sitäkin nokkelampia pikkuvitsejä, jotka saattavat jopa mennä ohi ensimmäisellä katselukerralla. Moni juttu on täysin pöljä ja absurdi, mutta kaikki toimii. Välillä sitä vain haluaisi pystyä jotenkin siirtymään Andersonin pään sisälle, se vaikuttaa todella kiehtovalta paikalta.

Visuaaliselta puoleltaan elokuva on tietty juuri niin wesandersonmainen kuin voikin odottaa. Kameratyöskentely on todella tarkkaan suunniteltu kuvasommittelun ja kameran liikkeiden puolesta. Pääasiassa symmetriaan pyrkivissä otoksissa kohteet ovat joko täysin keskellä tai radikaalisti sivulla. Asteroid Cityä esittelevä pitkä kamera-ajo on todella hieno. Kaupungin lavasteet ovat myös upeat ja puvustajatkin tekevät oivaa työtä hahmojen asujen kanssa. Väripaletti on viimeisen päälle mietitty. Valaisu on korostettua ja leikkaus napakkaa. Erikoistehosteet turvautuvat ihastuttaviin käytännön kikkoihin, pienoismalleihin ja stop motion -animaatioon. Asteroid City onkin varsinaista silmäkarkkia. Myös äänipuoli toimii tehosteita ja Andersonin luottosäveltäjä Alexandre Desplatin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Asteroid City on erittäin mainio ja vekkuli elokuva, joka takuulla ihastuttaa Wes Andersonin faneja. Kaikki ohjaaja-käsikirjoittajan tavaramerkit ovat tallella, eikä heppu lähde keksimään pyöräänsä uudestaan. Elokuva imaisee katsojansa Andersonin omituisen mielikuvituksen maailmaan ja itse myhäilin tyytyväisenä pitkin leffaa. Tarina on hassun monitasoinen ja hahmot veikeitä persoonia. Vuoden tähän asti kovin näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan mallikkaasti, tukien täysin Andersonille ominaista puupökkelötyyliä. Andersonin käsikirjoitus on täynnä pieniä nokkeluuksia ja kummallista huumoria, jonka vain hän taitaa. Tekninenkin puoli suorastaan huutaa Wes Andersonia symmetrisellä kuvastollaan, värileikittelyllään, leikkauksellaan ja hupsuilla tehosteillaan. Asteroid City on herkkua Andersonin faneille, mutta saattaa jättää muut kylmäksi. Elokuva ei muuten suinkaan jää Andersonin ainoaksi työksi tänä vuonna, vaan suoraan Netflixiin on myöhemmin syksyllä tulossa Roald Dahlin satuun perustuva The Wonderful Story of Henry Sugar, jossa nähdään muun muassa Benedict Cumberbatch, Ralph Fiennes, Dev Patel ja Ben Kingsley.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Asteroid City, 2023, Focus Features, Indian Paintbrush, American Empirical Pictures

Arvostelu: Don Jon (2013)

DON JON

Ohjaus: Joseph Gordon-Levitt

Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Scarlett Johansson, Julianne Moore, Tony Danza, Glenne Healdey, Brie Larson, Rob Brown, Jeremy Luke, Paul Ben-Victor, Anne Hathaway ja Channing Tatum

Genre: draama, komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Don Jon on Joseph Gordon-Levittin ohjaama, käsikirjoittama ja tähdittämä elokuva. Aiemmin pelkkiä lyhytelokuvia ohjannut Gordon-Levitt ryhtyi kirjoittamaan leffaa vuonna 2008 ja sai neuvoja kokeneilta ohjaajaystäviltään Rian Johnsonilta ja Christopher Nolanilta. Hän sai rahoituksen leffalleen ja näyttelijät ja työryhmän kasaan ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2012. Lopulta Don Jon sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 18. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta. Itse katsoin Don Jonin vasta pari vuotta myöhemmin ja pidin siitä, mutten ole katsonut sitä toistamiseen. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen uudelleen ja arvostella sen.

Jon Martello on niin kovassa suosiossa naisten keskuudessa, että hän on saanut lempinimen Don Jon. Vaikka naisia piisaa, Jon saa silti enemmän irti nettipornosta. Pystyykö Jon päästämään irti aikuisviihderiippuvuudestaan, kun hän kohtaa kauneimman koskaan näkemänsä naisen, Barbaran?

Joseph Gordon-Levittille ei riittänyt se, että hän ohjasi ja käsikirjoitti elokuvan, vaan hän myös näyttelee elokuvan nimikkohahmoa, "Don" Jon Martelloa. Mikäs tosin siinä, sillä Gordon-Levitt on selvästi tiennyt, mitä haluaa roolilta ja tekeekin erittäin hyvää työtä osassa. Jon on varsin tarkka heppu, jolle hänen omien sanojensa mukaan tärkeää elämässä ovat hänen kroppansa, kämppänsä, autonsa, perheensä, kirkkonsa, kaverinsa, naisensa ja ennen kaikkea pornonsa. Varsinaiseksi "fuck boyksi" Jonille ei tuota mitään vaikeuksia iskeä naisia klubeilta joka ilta, mutta silti hän saa eniten tyydytystä aikuisviihteen parissa, mistä on muodostunut hänelle varsinainen addiktio. Jon ei ole persoonana erityisen pidettävä, mutta silti hänestä löytyy monia samaistuttavia piirteitä. Hänen kertojaäänensä auttaa onnistuneesti katsojaa pääsemään hänen mielenmaisemansa sisälle ja läpi leffan on vaikea olla toteamatta, että Jonilla on aina silloin tällöin ihan pointtia siinä, mitä hän sanoo.

     Elokuvassa nähdään myös Tony Danza ja Glenne Healdey Jonin vanhempina ja Brie Larson Jonin siskona Monicana, Rob Brown ja Jeremy Luke Jonin kavereina Bobbyna ja Dannyna, Scarlett Johansson Jonin mielestä täyden kympin naisena, Barbarana, sekä Julianne Moore Jonin luokkatoverina Estherinä. Sivunäyttelijät tekevät myös mainiota työtä, joskin nykyään Captain Marvelina tunnettu ja Room-elokuvasta (2015) parhaan naispääosan Oscar-palkinnon voittanut Larson joutuu lähinnä tyytymään kännykkänsä takana tuhahtelevan teinin osaan. Danza ja Healdey ovat huippuvireessä Jonin vanhempina, joskin Danzan isähahmo on aikamoinen mulkvisti, eikä katsojan tarvitse paljoa arvailla, mistä Jon on ottanut mallia elämäntapoihinsa. Johansson ja Moore ovat mainiot Jonin kohtaamina hyvin erilaisina naisina.

Don Jon on hyvin omalaatuinen romanttinen komedia, jonka premissi pornoriippuvaisesta naistenmiehestä voi helposti kuulostaa luotaantyöntävältä, mutta joka onnistuu yllättämään monella tapaa, kun leffaan pääsee sisälle. Jonia ei kuvata minään ihannemiehenä, vaan enemmänkin kritiikkinä monien ylimielisten jätkien käytökselle ja hahmolle onkin kirjoitettu kehityskaarta leffan edetessä. Hahmo elää täysin pinnallista elämää, mutta elokuvan aikana hän alkaa löytämään syvyyksiä ja niinpä voikin olla, ettei pinnallisesti täydelliseltä vaikuttava Barbara välttämättä olekaan se ihannenainen. Don Jonin voi jopa luokitella satiiriksi, sen osoitellessa sormellaan mm. kuinka naisia seksualisoidaan aivan kaikkialla ja kuinka stereotyyppisesti miehet ja naiset uppoutuvat täysin erilaisten fantasioiden vietäväksi. Jon ei voi ymmärtää, miksi Barbara jaksaa käyttää aikaansa siirappisiin romanttisiin elokuviin, mutta suutahtaa, jos joku kritisoi hänen aikuisviihdekatseluaan. Myös kirkon toiminta lepsuissa synninpäästöissään, rahanahneudessaan ja kontrollissaan saa osakseen kritiikkiä.

Puolentoista tunnin kestossaan Don Jon ei paljoa ylimääräistä sisällä, vaan se on sähäkän nopeatempoinen teos, joka osaa kuitenkin rauhoittua oikeilla hetkillä. Se sisältää useita hauskoja hetkiä niin vuoropuheluidensa kuin tapahtumiensa puolesta. Jonin kertojaääni tarjoaa hilpeitä juttuja, minkä lisäksi hänen monologinsa läpi elokuvan on kiehtova psykologisen tutkiskelun vinkkelistä. Kyseessä on siis varsin monipuolinen teos, joka ei kuitenkaan varmasti iske kaikkiin. Leffan lähtökohdat voivat tosiaan jo olla luotaantyöntävät, eikä aluksi aika tympiviä ihmisiä välttämättä jaksa seurata. Voimakkaasti seksuaalisuuteen ja sen ilmaisuun liittyvä kertomus ei ole jokaisen kuppi teetä.

Joseph Gordon-Levitt on selvästi tarkkaillut aiempien ohjaajiensa puuhia, sillä hän saa esikoisohjauksensa tuntumaan kokeneen tekijän työltä. Gordon-Levitt on myös kirjoittanut oivaltavan tekstin, joka poikkeaa vahvasti tavanomaisista romanttisista komedioista - jopa vielä enemmän kuin hänen tähdittämänsä (500) Days of Summer (2009). Don Jon on myös mainiosti kuvattu ja taidokkaasti leikattu kasaan. Klubikohtauksissa leikitellään oivallisesti väreillä ja valoilla - joskin täytyy varoittaa, että nopeatempoisesti välkkyvistä valoista oireita saaville jo pelkkä elokuvan nimen ilmestyminen ruutuun voi tuottaa epämukavaa oloa. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu, joskin Nathan Johnsonin säveltämät musiikit eivät erityisemmin nouse esille.

Yhteenveto: Don Jon on erittäin mainio, oivaltava ja onnistuneen erilainen romanttinen komedia. Sen lähtökohdat aikuisviihderiippuvaisesta naistenmiehestä voi tuntua luotaantyöntävältä, mutta kun leffaan pääsee sisälle, sen syvemmät puolet alkavat vähitellen avautua. Pinnallinen päähenkilö alkaa osoittaa syvempää maailmankatsomusta ja Jonin kehityskaari onkin hyvin työstetty. Samalla elokuva on tehokas yhteiskuntasatiiri naisten seksualisoimisesta, miesten ja naisten fantasioiden eroista, sekä kirkonkin toiminnasta. Puolentoista tunnin filmi ei oikeastaan turhaa sisällä, vaan se kulkee sähäkästi eteenpäin. Joseph Gordon-Levitt esittelee lahjojaan niin kameran edessä kuin sen takana. Muutkin näyttelijät hoitavat tonttinsa hyvin ja teknisiltä ansioiltaan elokuva on laadukkaasti tehty. Don Jon ei ole aiheidensa puolesta ihan joka makuun sopiva leffa, mutta hieman räväkkäämpää, mutta samalla myös pohdiskelevampaa romanttista komediaa etsiville sitä voi suositella lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Don Jon, 2013, Voltage Pictures, hitRECord, HitRecord Films, Ram Bergman Productions