Näyttelijät: Chris Pratt, Charlie Day, Anya Taylor-Joy, Keegan-Michael Key, Jack Black, Benny Safdie, Donald Glover, Brie Larson, Issa Rae, Luis Guzmán, Kevin Michael Richardson ja Glen Powell
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 7
Nintendon Mario-videopelifranchiseen perustuva animaatioelokuva The Super Mario Bros. Movie (2023) oli taloudellinen jättihitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakon päätyttyä tutut tekijät kävivät jälleen hommiin. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, samalla kun animaattorit aloittivat oman prosessinsa. Nyt The Super Mario Galaxy Movie saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffaa positiivisin mielin, tykättyäni ensimmäisestä leffasta. Olinkin ilahtunut, kun pääsin näkemään elokuvan päivää ennakkoon sen lehdistönäytöksessä IMAX-salissa.
Putkimiesveljekset Mario ja Luigi päätyvät kosmiseen seikkailuun, kun isänsä kutistamisesta suuttunut Bowser Jr. vannoo kostoa.
Mario (Chris Pratt) ja Luigi (Charlie Day) onnistuivat ensimmäisessä elokuvassa päihittämään pahan Bowserin (Jack Black) ja pelastamaan prinsessa Peachin (Anya Taylor-Joy) hallitseman Sienivaltakunnan ja nyt putkimiesveljeksiä juhlitaankin suurina sankareina. Juhlien ja rauhan aika ei kuitenkaan kestä loputtomiin, kun uusi uhka heittää tutut hahmot taas seikkailun pyörteisiin. Mario, Luigi, Peach ja tutuista hahmoista myös paluun tekevä Toad (Keegan-Michael Key) ovat edelleen lystikkäitä hahmoja, joiden matkaan lähtee aina mielellään. On myös kiva nähdä Mario ja Luigi yhdessä, ensimmäisen The Super Mario Bros. Movien pidettyä veljekset erossa toisistaan suuren osan kestostaan.
Edellisestä elokuvasta tuttujen hahmojen lisäksi The Super Mario Galaxy Movie esittelee liudan uusia hahmoja leffasarjaan, kuten Super Mario Galaxy -videopelissäkin (2007) ensiesiintymisensä tehneen prinsessa Rosalinan (Brie Larson), Bowserin kostoa janoavan pojan Bowser Jr:n (Benny Safdie), sekä oman suosikkini, vihreän dinosaurus Yoshin (Donald Glover). Jos jokin minua harmitti edellisessä leffassa, niin se, ettei mukana ollut Yoshia, jolla itse pelaan Mario-pelejä aina kun on mahdollista. Minulle tuottikin suurta riemua nähdä Yoshi moottoripyörän selässä leffassa, koska kyseessä on meikäläisen Mario Kart -bravuuri. Vielä enemmän iloitsin siitä, ettei Yoshi jäänyt miksikään muutaman kohtauksen hahmoksi, vaan dinosaurus on aktiivisesti menossa mukana. Myös Rosalina ja Bowser Jr. ovat mainiot lisäykset, etenkin jälkimmäinen maagisen pensselinsä kanssa.
Yoshin lisäämisestä huolimatta The Super Mario Galaxy Movie ei mielestäni ihan yltänyt ilahduttavan hyvän The Super Mario Bros. Movien tasolle. Kyseessä on silti oikein menevä videopelileffa, joka toimii takuulla erittäin hyvin lapsille, mutta jonka uskoisin viihdyttävän myös aikuisia Mario-faneja. Vauhdikas ja värikäs seikkailu tarjoaa kosolti hupia perheen pienemmille katsojille, mutta itse koin parissa kohtaa jatkuvan sinne tänne säntäilyn jopa hieman väsyttäväksi, eikä lähinnä koheltamiseen perustunut huumori täysin iskenyt. Muutamia hymähdyksiä minulta pääsi, mutta muistelisin nauraneeni edellisen elokuvan aikana huomattavasti enemmän ääneen.
Tarinallisesti tai teemallisesti The Super Mario Galaxy Movie ei myöskään huimaa päätä, mutta ne nyt eivät ole koskaan olleet Mariossa pointtina. Riittää vain, että on jokin motiivi lähteä seikkailemaan ja loppuleffan hahmot päätyvätkin erilaisiin vaaroihin. Galaktinen matka vie Marion ja muut erilaisiin mielikuvituksellisiin maailmoihin, jotka tarjoavat pelien faneille jälleen aikamoista herkkua. Isoin riemu näistä leffoista taitaakin syntyä siitä, kuinka häpeilemättä ne syleilevät lähdemateriaaliaan kaikkine pöhköinekin puolineen. Varsinkin toimintakohtauksissa hyödynnetyt erilaiset voimat nostavat hymyn huulille ja loppuhuipennus on saatu ovelasti rakennettua vanhan koulukunnan tasohyppelypeliksi.
Visuaalisesti The Super Mario Galaxy Movie on totta kai aikamoista silmäkarkkia. Hahmot näyttävät ilahduttavasti kuin peleistä repäistyiltä ja liikkuvat erittäin sulavasti. Nämä maailmat ovat uskomattoman hienosti luotuja ja niin pullollaan yksityiskohtia, että parin isomman joukkokohtauksen aikana faneille riittää uutta bongailtavaa muutamaksikin katselukerraksi. Leffa on myös ihastuttavan värikäs. Äänimaailma on kanssa osaavasti rakennettu ja Brian Tylerin säveltämät musiikit hyödyntävät jälleen veikeällä tavalla peleistä tuttuja melodioita. Ontuvuuksineenkin pidin The Super Mario Galaxy Moviesta ja odotan ilomielin, mitä leffasarja seuraavaksi tarjoaa. Kenties koko elokuvan täydeltä Luigi's Mansionia tai Mario Kartia. Tai jos eri hahmojen oikeudet saataisiin sumplittua, olisi aivan mahtavaa päästä näkemään leffa Super Smash Bros. -pelin (1999) pohjalta!
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.3.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Super Mario Galaxy Movie, Yhdysvallat, Japani, 2026, Universal Pictures, Nintendo, Illumination Entertainment
Näyttelijät: Chris Pratt, Rebecca Ferguson, Kali Reis, Kylie Rogers, Annabelle Wallis, Chris Sullivan, Kenneth Choi, Rafi Gavron ja Jeff Pierre
Genre: scifi, trilleri
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 12
Mercy on Chris Prattin tähdittämä scifitrilleri. Marco Van Belle työsti elokuvan käsikirjoituksen ja Timur Bekmambetov hyppäsi projektiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja nyt Mercy saapuu elokuvateattereihin. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä uteliaana. Sen juonikuvaus on kuulostanut kiinnostavalta, mutten ole ollut erityisen luottavainen tekijätiimiin. Näillä fiiliksillä kävin katsomassa Mercyn sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.
Vuonna 2029 Yhdysvaltojen oikeudenkäynnit tapahtuvat tekoälyn kautta. Kun etsivä Chris Ravenia syytetään vaimonsa murhasta, hänellä on puolitoista tuntia aikaa vakuuttaa tekoälytuomari syyttömyydestään tai hänet teloitetaan.
Chris Pratt näyttelee Los Angelesin poliisivoimiin kuuluvaa etsivää Chris Ravenia, joka joutuu itse oikeuden eteen, kun häntä syytetään vaimonsa Nicolen (Annabelle Wallis) murhaamisesta. Chris itse ei muista päivän aiemmista tapahtumista juuri mitään, mutta hän on silti varma, ettei hän olisi edes pahimmissa raivoissaan voinut vahingossakaan tappaa rakastaan. Pratt istuu rooliinsa passelisti. Usein vitsiniekkaa esittävä Pratt pääsee enemmän synkistelemään, kun hän esittää niin surevaa kuin epätoivoista miestä, puolitoistatuntisen oikeudenkäynnin kellon tikittäessä eteenpäin.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Kylie Rogers Chrisin tyttärenä Brittinä, Kali Reis Chrisin työparina Jaqina, sekä Rebecca Ferguson Yhdysvaltojen uuden Armo-oikeudenkäyntijärjestelmän tekoälytuomari Maddoxina. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa passelisti, Fergusonin ollessa Prattin jälkeen elokuvan näkyvin osapuoli. Toisinaan Ferguson ei ihan onnistu vakuuttamaan, että hän esittäisi tekoälyn luomaa virtuaali-ihmistä, tietäen kuinka tekoälyt oikeasti keskustelevat ihmisten kanssa. Mutta sitten taas Mercy sijoittuu kolmen vuoden päähän tulevaisuuteen, joten eihän sitä tiedä, kuinka ihmisen kaltaisesti tekoälyt kommunikoivat vuonna 2029 tosielämässäkin.
Mercy osoittautui hieman ristiriitaiseksi katselukokemukseksi, josta löytyy selvät kehuttavat puolet kuin myös juttuja, jotka eivät ihan toimineet kohdallani. Elokuvan kiinnostavinta antia on sen ajatus tulevaisuudesta, missä oikeudenkäyntikin jätettäisiin tekoälyn harteille. "Syytön kunnes toisin todistetaan" -konsepti on kääntynyt päälaelleen muotoon "syyllinen kunnes toisin todistetaan" ja Maddoxin eteen päätyvillä syytetyillä on vain puolitoista tuntia aikaa todistaa syyttömyytensä tai muuten he kuolevat. Jos leffa olisi tehty vuonna 2006, olisi se tuntunut ihan höpöhöpö-scifiltä, mutta näin vuonna 2026 se maalailee pelottavan mahdollista kuvaa tulevaisuuden maailmasta. Tekoälyn virkaa pohdiskellaankin mielenkiintoisesti. Se näyttäytyy leffan aikana niin hyödyllisenä työkaluna kuin myös viallisena ja vaarallisenakin järjestelmänä.
On myös pakko nostaa hattua, kuinka sujuvasti leffa yhdistelee scifiä, oikeussalidraamaa, murhatutkimusta ja ohjaaja Timur Bekmambetovin suosikkitaiteenmuotoa, screenlifea. Mercy esitetään osittain erilaisten ruutujen, kuten puhelinkameroiden, tietokonenäyttöjen ja valvontakamerakuvien kautta. Yhdistelmä toimii yllättävänkin hyvin - huomattavasti paremmin kuin Bekmambetovin tuottamassa viimevuotisessa fiaskossa, ylipitkässä Amazon-mainos Maailmojen sodassa(War of the Worlds - 2025). Tällä toteutustavallakin pohdiskellaan tekoälyä. Todistaakseen syyttömyytensä Chris saa oikeussalissa pääsyn kaikkialle todistaakseen syyttömyytensä, jopa ihmisten puhelimiin ja firmojen tietojärjestelmiin. Tämä auttaa Chrisiä hänen pyrkimyksissään, mutta esittää samalla huolta tekoälyn mahdollisuuksista valvoa kaikkia ja kaikkea koko ajan. Myös hallitusten ylitarkka valvonta saa osakseen kritiikkiä.
Mutta siinä, missä elokuva onnistuu konsepteissaan ja teemoissaan, se kompuroi tarinassaan. Itse murhatutkimus ei lopulta ole järin kiinnostava tai jännittävä, etenkin kun sen käänteet ovat lopulta erittäin ennalta-arvattavia. Leffan lopetus on myös täynnä korneja ja väkinäisiä repliikkejä ihmisten ja tekoälyn yhteistyön merkityksestä, joka tuntuu vesittävän hieman aiempia vahvuuksia. Mercy olikin siis mielestäni kiinnostavampi genrekokeiluna kuin kertomuksena. Mielenkiinnolla odotan näkeväni, tuleeko leffa olemaan edellä aikaansa, vai jäävätkö sen maalailemat uhkakuvat pelkiksi uhkakuviksi.
Teknisesti Mercy on ihan hyvin tehty. Leffa on kelvollisesti kuvattu ja ruutujen seuraamisella ehtii usein unohtaa, että lähes koko elokuva tapahtuu vain kolkossa oikeussalissa, missä ei ole juuri muuta kuin Chris Pratt sidottuna tuoliin. Puvustus on oivallista ja maskeeraukset toimivat. Käytännön tehosteet näyttävät hyviltä, mutta muutamat selvät difiefektit pistävät silmään keskeneräisen ja halvan näköisinä. Äänityöskentely on menevää ja Ramin Djawadin säveltämät musiikit ovat elokuvan parempaa antia, yrittäen luoda jännittävää ilmapiiriä silloin, kun Bekmambetovin ohjaus takeltelee.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.1.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Millie Bobby Brown, Chris Pratt, Anthony Mackie, Alan Tudyk, Stanley Tucci, Ke Huy Quan, Giancarlo Esposito, Woody Norman, Woody Harrelson, Jason Alexander, Colman Domingo, Hank Azaria, Jenny Slate, Brian Cox ja Martin Klebba
Genre: scifi, seikkailu, toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 12
The Electric State, eli suomalaisittain Liittymiä perustuu Simon Stålenhagin samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Jo vuotta ennen kirjan julkaisua Russon veljekset Anthony ja Joe hankkivat kirjan filmatisointioikeudet. Russojen oli tarkoitus vain tuottaa leffa ja Andy Muschiettin ohjata, mutta lopulta Russot ottivat myös ohjauksen haltuunsa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja alun perin Universal Picturesin oli tarkoitus levittää elokuva teattereihin, mutta lopulta elokuva päätyi Netflixille. Nyt Liittymiä on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse odotin leffan näkemistä uteliaana, joskin maailmalta kantautuneet negatiiviset palautteet ovat laskeneet odotuksiani. Katsoin elokuvan silti heti sen julkaisupäivänä.
1990-luvun alussa ihmisten ja robottien välille syttyi sota, mikä päättyi ihmisten voittoon ja hävinneet robotit sysättiin muurien taakse autiomaahan. Nuori Michelle-tyttö päätyy seikkailuun, kun hän törmää robottiin, joka kertoo, että Michellen pari vuotta aiemmin kuollut pikkuveli onkin yhä elossa ja että tätä pidetään vankina.
Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu Millie Bobby Brown näyttelee Michelle Greeneä, teinityttöä, joka menetti vanhempansa ja pikkuveljensä Christopherin (Woody Norman) auto-onnettomuudessa, mikä on tehnyt Michellestä katkeran ongelmanuoren, jota on heitelty adoptioperheestä toiseen. Michelle ajautuu kuitenkin seikkailuun, kun hänen luokseen saapuu Alan Tudykin ääninäyttelemä Cosmo-robotti, joka kertoo, että Christopher olisi yhä hengissä. Brown on tuttuun tapaansa ihan kiva roolissaan, joskin hän ei mitenkään erityisesti säväytä.
Elokuvassa nähdään myös Chris Pratt laitonta tavaraa kaupittelevana Keatsina, joka päätyy Michellen avuksi, Stanley Tucci robottivastaista Sentre-yhtiötä johtavana Ethan Skatena, Giancarlo Esposito tämän hämärähommia toimittavana Bradburynä, sekä Ke Huy Quan tohtori Amherstinä, minkä lisäksi leffan useita robottihahmoja ääninäyttelevät muun muassa Anthony Mackie, Woody Harrelson, Brian Cox, Hank Azaria, Colman Domingo ja Jenny Slate. Pratt on oma tuttu itsensä, vetäen vanhaa Jurassic World- ja Guardians of the Galaxy -habitustaan aika laiskalla tavalla. Yleensä mainio Tucci näyttää vain käyneen hakemassa helpot rahat, panostamatta lopputulokseen sen kummemmin ja nyt jo kyllästymiseen asti pahisrooleja esittävä Esposito hoitaa tonttinsa Bradburynä niin puolivillaisesti, että sitä alkaa todella toivoa, että mies älyttäisiin jo vaihtelun vuoksi palkata sankariksi.
Liittymiä on ehditty parjata vähän siellä sun täällä alkuvuoden huonoimmaksi elokuvaksi, mutta itse en suhtautunut näkemääni noin nuivasti. Siis onhan kyseessä harmillisen heikko leffa, mutta sen sijaan, että elokuvan näkeminen olisi erityisemmin vituttanut, leffa mielestäni vain... noh, oli. Liittymiä-elokuvan suurin synti on se, kuinka totaalisen yhdentekevä ja unohdettava se on. Paperilla kertomus seikkailusta ihmisten ja robottien sodan jälkeisessä maailmassa kuulostaa kiehtovalta, mutta toteutus on yllättävänkin vaisu ja ajoittain jopa pitkäveteinen. Liittymiä ei oikein missään kohtaa nappaa mukaansa, tarjoa juuri minkäänlaista seikkailun fiilistä tai herätä oikein muitakaan tunteita. Vitsit eivät naurata, toimintakohtaukset eivät jännitä tai innosta ja loppupään sisarustunteilu jättää valitettavan kylmäksi. Yritykset sanoa jotain ihmisten suhteista koneisiin jäävät puolitiehen ja kun vastaavaa aihetta on käsitelty viime vuosina runsaasti elokuvien ja sarjojen puolella, ei Liittymiä tuo keskusteluun mukaan mitään uutta tai mielenkiintoista. Parin vuoden takaisessa The Creatorissa (2023) oli hieman samaa ja se oli huomattavasti väkevämpi ja vaikuttavampi elokuva. Eikä se myöskään maksanut älytöntä 320 miljoonaa dollaria, mikä Liittymiä-leffaan on isketty.
Elokuvassa harmittaa lähinnä sen hukattu mahdollisuus ja se, että uusien scifitarinoiden haluaisi nähdä onnistuvan paremmin. Missäköhän on sitten menty metsään? Niin kameran takana kuin sen edessä häärää osaavia tyyppejä. Esimerkiksi Stanley Tucci, Giancarlo Esposito, Brian Cox ja Colman Domingo ovat erittäin lahjakkaita näyttelijöitä ja ohjaajakaksikko Anthony ja Joe Russo, sekä käsikirjoitusduo Christopher Markus ja Stephen McFeely ovat nelistään saaneet aikaiseksi Marvelin elokuvauniversumin parhaita leffoja, kuten Captain America: The Winter Soldierin(2014) ja Avengers: Endgamen (2019). Liittymiä-elokuvassa ei kuitenkaan tunnu olevan juuri minkäänlaista paloa tai mielikuvituksellisuutta, mikä tekee leffasta vain valitettavan lattean.
Jo mainitsemani 320 miljoonan dollarin budjetti saa kyllä kohottelemaan kulmia läpi elokuvan. Mihin ihmeeseen kaikki tuo raha on muka palanut? Näyttelijöiden palkkoihin? Toki elokuva on täynnä tietokonetehostein luotuja robotteja, mutta niin ovat myös Transformers-leffat ja niistäkin kallein, Transformers: Viimeinen ritari(Transformers: The Last Knight - 2017) oli tehty yli sata miljoonaa halvemmalla. Kummallisinta onkin se, että Liittymiä-leffan efektit eivät edes näytä erityisen hyviltä. Roboteista paistaa digitaalisuus ja maisematkin ovat usein niin epäaidon näköisiä, että leffa on taidettu kuvata ihan vain studiossa taustakankaiden edessä. Myös erilaiset räjähdykset ja taistelujen aikana ilmassa leijaileva tomu näyttävät lähinnä pikseleiltä ja koodinpätkiltä, eivätkä miltään aidolta. Sentään elokuva on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat kelvolliset, puvut oivallisia ja äänimaailma rymistelee menevästi. Koko leffan parasta antia taitavat olla Alan Silvestrin säveltämät musiikit.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Electric State, 2025, AGBO, Anthem & Song, Double Dream, Skybound Entertainment
Pääosissa: Chris Pratt, Samuel L. Jackson, Harvey Guillén, Hannah Waddingham, Nicholas Hoult, Ving Rhames, Cecily Strong, Brett Goldstein, Bowen Yang ja Snoop Dogg
Genre: animaatio, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7
The Garfield Movie, eli suomalaisittain Karvinen perustuu Jim Davisin samannimiseen sarjakuvakissaan, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1976. Sarjakuvien pohjalta oli jo tehty piirroslyhäreitä, animaatiosarjat Karvinen (Garfield and Friends - 1988-1994), Karvinen (The Garfield Show - 2009-2016) ja Garfield Originals (2019-2020), näytellyt elokuvat Karvinen(Garfield: The Movie - 2004) ja Karvinen 2(Garfield: A Tail of Two Kitties - 2006), sekä suoraan videolla julkaistut animaatioelokuvat Karvinen herää todellisuuteen (Garfield Gets Real - 2007), Karvisen riemujuhla (Garfield's Fun Fest - 2008) ja Super-Karvinen (Garfield's Pet Force - 2009). Vuonna 2016 Alcon Entertainment sai Karvisen adaptaatio-oikeudet käsiinsä ja ryhtyi työstämään uutta animaatioelokuvaa sarjakuvien pohjalta. Nyt uusi Karvinen-elokuva on saapumassa teattereihin ja itse odotin leffaa varautunein mielin. Pidän siitä, kuinka visuaalisesti leffa mukailee hyvin Davisin sarjakuvia, mutta trailerit jättivät minut kylmäksi muun menonsa puolesta. Kävin kuitenkin uteliain mielin katsomassa Karvisen sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.
Laiskan ahmattikissa Karvisen leppoisa elämä mullistuu, kun hänen isänsä Viki saapuu yllättäen kuvioihin. Viki on häijylle Jinksu-kissalle velkaa yli tuhat litraa maitoa ja sellaisen määrän kähveltäminen kerralla onnistuu vain huippuvartioidulta Laktoosifarmilta.
Viime vuonna Chris Pratt herätti närää monissa, ääninäyteltyään Mariota The Super Mario Bros. Moviessa (2023) ja nyt hän on suututtanut uuden fanikunnan, esittäessään tällä kertaa Karvista uutuusanimaatiossa. Pratt ajaa asian tarpeeksi kelvollisesti, mutta hän ei todellakaan ole parin vuosikymmenen takaisissa näytellyissä elokuvissa Karvisen äänenä toimineen Bill Murrayn veroinen. Hahmona Karvinen on pääasiassa se vanha tuttu laiskanpulskea oranssi kissa, joka tykkää tuijottaa televisiota ja syödä... ja sitten syödä vielä lisää. Kauhukseen katti kuitenkin ajautuu seikkailuun, joka vie hänet kauas kotisohvan ja jääkaapin ääreltä.
Myös tutut hahmot, Karvisen omistaja Esko (Nicholas Hoult) ja koira Osku (Harvey Guillén) ovat menossa mukana. Osku pääsee seikkailuun mukaan, kun taas Esko jää lähinnä kotiin hätääntymään lemmikkiensä äkillisestä katoamisesta. Uusina hahmoina elokuvassa tavataan Karvisen isä Viki (Samuel L. Jackson), katala kissa Jinksu (Hannah Waddingham) ja tämän kätyrit Roland (Brett Goldstein) ja Nolan (Bowen Yang), maitotuotetehdas Laktoosifarmin maskottihärkä Otto (Ving Rhames), sekä paikan tarkka vahti Marjo Malinen (Cecily Strong). Uudet hahmot toimivat menevästi ja Vikin kautta mukaan tuodaan hieman syvyyttä. Jinksu jää aika tylsäksi pahikseksi ja vähemmän yllättäen kiinnostavampia ovat hänen eksentriset kätyrinsä.
Uusi Karvinen-elokuva oli aika lailla juuri sitä, mitä etukäteen pelkäsin. Se on visuaalisesti kivannäköinen, mutta muuten sisällöltään jopa aika turhauttava kokemus. Elokuva on selvästi tehty vain perheen pienemmille katsojille, joiden voisi kuvitella viihtyvän passelisti leffan parissa. Samalla tosin pohdin, että eikö tekijöillä ole yhtään luottoa lapsikatsojia kohtaan, vai eikö nykypäivän lapsilla muka oikeasti ole keskittymiskykyä, jos ruudulla ei ole koko ajan jotain menoa ja meininkiä, hupsua toilailuja, hassuja ääniefektejä ja muuta? Vanhemmille lapsille ja aikuisille uusi Karvinen ei tarjoa juuri mitään. Oikeastaan aikuisen silmin sitä katsoessa lähinnä vain masentuu, kun huomaa vähän yli puolitoistatuntisen äänekkään väripommiryöpytyksen väsyttävän näin paljon.
Elokuvasta löytyy parit hyvät hetkensä, jotka oikeastaan kaikki liittyvät trailereissa nähtyihin takaumiin, joissa kerrotaan, kuinka ylisöpö pentu-Karvinen ensi kertaa tapasi Eskon. Karvisen ja Vikin huonosta isä-poika-suhteesta yritetään repiä irti hieman herkkää draamaa, mutta tämä meinaa hukkua kaiken koheltamisen alle. Sitä uusi Karvinen nimittäin pääasiassa on: koheltamista. Vauhtia kyllä riittää, mutta samalla elokuvaa vaivaa tietty väkinäisyys ja laiskuus. Vaikka kesto on suhteellisen lyhyt, leffaa katsoessa voi herkästi käydä aika pitkäksi. Elokuva ei ole edes hauska, vaan erityisesti sen huumoriosasto on vaivaannuttavan laiskaa ja muista lastenleffoista kierrätettyä. Vielä vaivaannuttavampaa ovat pakolliset tuotemainokset, lähtien Eskon käyttämistä Sonyn kuulokkeista. Noh, kukapa minä olen tätä lopulta moittimaan. Tärkeintähän on, että niillä lapsilla on tämän parissa kivaa. Ken tietää, ehkä parinkymmenen vuoden päästä nykyhetken muksut tekevät tästä Karvisesta nostalgiapärinöissään jonkin asteen klassikon... ja haukkuvat sitten tuoreimman filmatisoinnin kissasta lyttyyn.
Visuaalisesti Karvinen on kuitenkin ihan miellyttävä kokemus. Se on animoitu taidokkaasti ja hahmot näyttävät siltä kuin vanhat sarjakuvat olisivat heränneet henkiin värikkäinä ja kolmiulotteisina. Suurimmaksi osaksi värien käyttö onkin oivallista. Muiden hahmojen takaumissa taas leikitellään kekseliäästi erilaisilla animaatiotyyleillä. Äänimaailma on sen sijaan rakennettu jopa hieman ärsyttäväksi, jostain äänikirjastosta napattujen, miljoona kertaa muissa jutuissa kuultujen ääniefektiensä kanssa. John Debneyn säveltämät musiikit pitävät pirteää ilmapiiriä yllä ja onpa mukaan jostain syystä mahdutettu musiikkia paristakin eri Tom Cruisen tähdittämästä elokuvasarjasta. Koska kuten Cruise, myös Karvinen tekee omat stunttinsa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.5.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Garfield Movie, 2024, Columbia Pictures, Alcon Entertainment, Double Negative, One Cool Group, Paws, Prime Focus, Stars Collective Films Entertainment Group, Wayfarer Studios
Pääosissa: Joaquin Phoenix, Scarlett Johansson, Amy Adams, Rooney Mara, Chris Pratt, Olivia Wilde, Matt Letscher, Luka Jones, Kristen Wiig, Bill Hader, Brian Cox, Portia Doubleday ja Spike Jonze
Genre: draama, romantiikka, scifi
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12
Her on Jackass-elokuvien (2002-2022) parissa työskennelleen Spike Jonzen ohjaama ja käsikirjoittama romanttinen tieteiselokuva. 2000-luvun alussa Jonze löysi verkkosivun, jossa voi viestitellä tekoälyn kanssa, mikä alkoi kiehtoa Jonzea syvästi. Hän kirjoitti tarinan tekoälyn kanssa keskustelevasta miehestä ja sai Annapurna Picturesin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2012 ja alun perin tekoälyn äänenä toimi Samantha Morton, mutta jälkituotannossa Jonze koki, ettei hänen äänensä sittenkään sopinut filmiin ja Morton korvattiin Scarlett Johanssonilla. Her sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 12. lokakuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, jota kriitikot ylistivät. Leffa sai viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, lavastus, musiikki ja laulu), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnon ja kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras musikaali- tai komediaelokuva ja paras miespääosa), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Itse katsoin Herin pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen vuokralta ja pidin leffaa ihan kelvollisena. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Lähitulevaisuudessa vastikään eronnut Theodore Twombly hankkii uuden käyttöjärjestelmän, jonka mukana tulee tekoälyllä varustettu assistentti. Theodoren ja Samanthaksi nimetyn assistentin välille muodostuu syvä yhteys ja pian Theodore huomaa rakastuneensa tekoälyyn.
Joaquin Phoenix nähdään elokuvan pääroolissa Theodore Twomblynä. Theodore on vastikään eronnut vaimostaan (Phoenixin tosielämän vaimo Rooney Mara), muttei ole valmis päästämään tästä irti ja allekirjoittamaan eropapereita. Erosta musertunut Theodore on todella yksinäinen, etsien seuraa eri tavoin. Seura löytyykin täysin yllättäen, kun hän ottaa käyttöönsä uuden käyttöjärjestelmän, jonka tekoälyyn Samanthaan (äänenä Scarlett Johansson) Theodore vähitellen rakastuu. Phoenix on suorastaan erinomainen roolissa, tulkiten hahmonsa monimutkikkaita tuntemuksia vaikuttavasti. Hän tekee Theodoresta todella pidettävän ja myös hyvin samaistuttavan ihmisen. Moni on varmasti joskus kokenut vastaavaa yksinäisyyttä ja lohduttomuutta, kuten myös sitä erityistä onnea, kun löytää jonkun, jonka kanssa muodostuu heti vahva yhteys. Eikä pidä vähätellä Johanssonin roolisuoritusta Samantha-tekoälyn ääninäyttelijänä. Johansson on täydellinen valinta ja hän saa paljon aikaiseksi pelkällä äänellään.
Elokuvassa nähdään myös Amy Adams Theodoren ystävänä Amyna ja Matt Letscher tämän miehenä Charlesina, Chris Pratt Theodoren pomona Paulina, sekä pienissä rooleissa Olivia Wilde Theodoren sokkotreffikumppanina ja Kristen Wiig, Bill Hader, Brian Cox ja elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Spike Jonze äänirooleissa todellisina ihmisinä ja tekoälyinä. Myös sivunäyttelijät hoitavat hommansa mainiosti. Nykyään Marvel-leffoista (2008-) ja Jurassic World -elokuvista (2015-2022) tuttua Prattia on hauska nähdä erilaisessa roolissa, ennen kuin hänestä tuli todellinen Hollywood-stara.
Uusintakatselulla Her onnistui iskemään minuun huomattavasti syvemmin kuin joitain vuosia sitten, katsoessani sitä ensi kertaa. Tähän vaikuttaa varmasti, kuinka paljon minulle on kertynyt erilaisia kokemuksia viime vuosien varrella, mikä sai minut uppoutumaan tähän erikoiseen rakkaustarinaan täysin. Kyseessä on todella syvällinen, erittäin ajankohtainen ja suoraan sanottuna kaunis teos. Ilmestyessään Her tuntui enemmän scifiltä kuin nykyään. Harvoin elokuvien kuvaukset lähitulevaisuudesta osuvat näin oikeaan. Vuonna 2013 Samanthan kaltainen tekoälyassistentti kuulosti pelkältä utopialta, mutta nyt kaiken maailman Sirin ja Alexan sun muiden kanssa leffa voisi melkeinpä olla kuvaus todellisesta rakkaudesta ihmisen ja koneen välillä. Monille virtuaalikohtaamiset ovat helpompia ja tärkeämpiä kuin paikan päällä tapaamiset muiden kanssa. Vuonna 2013 ihmiset eivät olleet samalla lailla takertuneita älypuhelimiinsa, kuten jo pari vuotta myöhemmin. On hassua, kuinka vielä kymmenen vuotta sitten elokuvan kuvat ihmisistä kävelemässä kaduilla älyluurit kourassaan ja langattomat kuulokkeet korvissaan menivät läpi tieteisfiktiona, kun nyt se on arkipäivää.
Sen lisäksi, että elokuvan lähitulevaisuudenkuvaus on yllättävänkin hyvin käynyt toteen, Her on muutenkin erittäin oivaltava teos. Sen pohdinnat ihmisyydestä ja siihen liittyvistä tunteista, kaipuusta, rakkaudesta, yksinäisyydestä, halusta, ilosta ja surusta ovat todella hienosti tuotu esille. Mitä se tarkoittaa, kun kone alkaa kokea näitä tunteita? Tämä epätavallinen rakkaus vie täysin mukanaan ja sen uskoo nopeasti todeksi - jo sen takia, että Phoenixilla ja Johanssonilla on enemmän kemiaa kuin monilla muilla romanttisten elokuvien pareilla, vaikka Johansson on mukana vain ääninäyttelijänä. Leffan tunnelma on haikea ja alakuloinen, mutta samalla siinä on jotain erittäin ilomielistä ja kaunista. Elokuva osaa olla myös hauska. Theodoren ja Samanthan väliset keskustelut ovat usein lystikkäitä. Dialogi onkin todella hyvin kirjoitettua.
Spike Jonze on työskennellyt kaikissa Jackass-elokuvissa, mutta sen lisäksi hän on tehnyt myös muun muassa erikoisen Being John Malkovichin (1999) ja satuelokuvan Hassut hurjat hirviöt (Where the Wild Things Are (2009). Her oli ensimmäinen elokuva, jonka Jonze niin käsikirjoitti kuin ohjasi, mikä lähti Jonzen omasta ideasta. Filmi tuntuukin todella henkilökohtaiselta ohjaajalle, aivan kuin hän olisi vuodattanut kaikkensa tekstiin. Vahvan ohjauksen ja käsikirjoituksen lisäksi Her on myös taidokkaasti kuvattu ja leikattu. Elokuvan värimaailma ja valaistus ovat paikoitellen unenomaiset ja lumoavat. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet oivaa työtä ja äänimaailma on mainiosti rakennettu, joskin Arcade Firen hiljaiset musiikit eivät oikein koskaan erotu edukseen.
Yhteenveto:Her on upea rakkausdraama, joka tuntui vielä kymmenen vuotta sitten ilmestymisensä aikaan lähinnä tieteisfiktiolta, mutta joka tuntuu nyt varsin ajankohtaiselta ja jopa mahdolliselta. Harvoin elokuva onnistuu ennustamaan tulevaisuutta näin taidokkaasti ja leffaa katsoessa joutuukin jopa välillä ihan pysähtymään ja kummastelemaan, että nämä meille nykyään täysin arkipäiväisiltä tuntuvat näyt olivat vielä vuonna 2013 mielikuvitusta. Tähän erikoiseen rakkaustarinaan uppoutuu täysin, etenkin kun elokuva käsittelee samaistuttavia teemojaan näin ansiokkaasti. Joaquin Phoenix on huippuvedossa pääroolissa ja Scarlett Johansson tekee ällistyttävää työtä, etenkin kun miettii, että kyseessä on pelkkä äänirooli. Siitäkin huolimatta Phoenixin ja Johanssonin väliltä löytyy vahvempaa kemiaa kuin monien muiden romanttisten elokuvien näyttelijöiltä. Spike Jonzen ohjaus on oivallista ja käsikirjoitus vielä sitäkin vahvempi. Theodorelle ja Samantha-tekoälylle kirjoitetut keskustelut ovat toinen toistaan kiinnostavampia, hauskempia ja herkempiä. Kun filmi on vielä visuaalisesti komea, on Her yksi ilmestymisvuotensa vahvimmista elokuvatapauksista, jota suosittelen kaikille tavallisesta poikkeavien rakkausdraamojen perään haikaileville.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.6.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Chris Pratt, Dave Bautista, Karen Gillan, Pom Klementieff, Zoe Saldaña, Bradley Cooper, Vin Diesel, Sean Gunn, Chukwudi Iwuji, Will Poulter, Elizabeth Debicki, Maria Bakalova, Sylvester Stallone, Linda Cardellini, Asim Chaudry, Mikaela Hoover ja Nathan Fillion
Genre: scifi, toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 12
Guardians of the Galaxy Vol. 3 on Marvelin elokuvauniversumin 32. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin. Hahmot tekivät elokuvadebyyttinsä vuonna 2014 ilmestyneessä yllätyshittileffassa Guardians of the Galaxy. Sen jälkeen hahmot ovat esiintyneet niin jatko-osassa Guardians of the Galaxy Vol. 2 (2017) kuin myös muiden Marvel-hahmojen kanssa elokuvissa Avengers: Infinity War (2018), Avengers: Endgame (2019) ja Thor: Love and Thunder (2022). Kolmannen elokuvan teko käynnistyi pian toisen ilmestyttyä, mutta vuonna 2018 ohjaaja James Gunn sai potkut projektista vanhojen twiittiensä takia. Kuitenkin kun fanit ja elokuvasarjan näyttelijät vaativat Gunnin paluuta, Disney ja Marvel tulivat toisiin aatoksiin ja pestasivat Gunnin takaisin. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2021, joiden aikana tekijätiimi työsti Disney+ -palveluun jouluteemaisen erityislyhytelokuvan The Guardians of the Galaxy Holiday Special (2022). Nyt muutamien mutkien kautta Guardians of the Galaxy Vol. 3 saa ensi-iltansa ja itse odotin elokuvaa hyvillä mielin, pidettyäni kahdesta aiemmasta elokuvasta. Kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.
Galaksin vartijat suojelevat toisiaan, kun Rocketin menneisyyteen liittyvä paha tiedemies High Evolutionary haluaa luomuksensa takaisin.
Yhdeksän vuotta sitten esitellyt Galaksin vartijat, Peter "Star-Lord" Quill (Chris Pratt), Drax (Dave Bautista), Rocket (Bradley Cooper), Groot (Vin Diesel), Nebula (Karen Gillan), Mantis (Pom Klementieff), Kraglin (Sean Gunn) ja viimevuotisessa jouluspesiaalissa nähty Cosmo-koira (Maria Bakalova) tekevät paluun. Myös Gamora (Zoe Saldaña) on menossa mukana, mutta kyseessä ei ole aiemmista Guardians of the Galaxy -elokuvista tuttu Gamora, sillä tämä kuoli Avengers: Infinity Warissa. Kyseessä on Avengers: Endgamessa aikamatkustuksen kautta tulevaisuuteen saapunut Gamora, joka ei ollut vielä tutustunut Peteriin ja kumppaneihin. Tällä on suuret vaikutuksensa Peteriin, joka surkuttelee edelleen rakkaansa kuolemaa. Drax ja Mantis pysyvät poppoon hassuttelijoina, Groot näyttäisi viihtyneen kuntosalilla, Kraglin harjoittelee vihellyksen kautta toimivan nuolen lennättelyä ja yllättäen aluksi pahiksena esitelty Nebula yrittää pitää porukkaa kasassa. Tällä kertaa vartijoiden vetonaulana toimii kuitenkin Rocket, jonka traagisesta ja traumaattisesta menneisyydestä on aiemmin vain hieman vihjailtu, mutta johon syvennytään nyt oikein tosissaan. Näyttelijät jatkavat mainiosti rooleissaan, osan tehdessä parasta työtään näinä hahmoina.
Vastaansa Galaksin vartijat saavat tällä kertaa Chukwudi Iwujin näyttelemän High Evolutionaryn, joka on tehnyt erilaisia kamalia eläinkokeiluja muun muassa juurikin Rocketille, tämän oltua vasta pentu ja joka nyt haluaa luomuksensa takaisin. Iwudi on onnistuneen häijy roolissaan, herkutellen sadistisella ja monitahoisella hahmollaan. Kätyrinä High Evolutionarylla toimii kakkosleffan lopuksi vihjailtu Adam Warlock (Will Poulter), joka tekee pitkään odotetun elokuvadebyyttinsä. Harmillisesti hahmo tuottaa kuitenkin ison pettymyksen ja arvaan jo nyt, että moni fani vetää herneen nenään siitä, kuinka Adam elokuvassa esitetään.
Adam Warlockin kiusallisesta tulkinnasta huolimatta uskoisin Guardians of the Galaxy Vol. 3:n iskevän hyvin kaikkiin, jotka pitivät kahdesta edellisestä osasta. Se on varsinainen tunteiden vuoristorata-ajelu, joka tarjoaa niin hauskaa huumoria, viihdyttäviä toimintakohtauksia, jännitettä sankareiden puolesta kuin myös joitain Marvelin elokuvauniversumin synkimmistä ja sydäntä särkevimmistä hetkistä. Tunnustan herkistyneeni lähes kyyneliin asti muutamankin kerran elokuvan aikana, mikä oli hieno tunne, sillä muutamat edelliset Marvel-leffat jäivät aika pintapuoleiseksi tunnesaralla. Alahuuli alkaa väkisin väpättämään Rocketin menneisyyteen paneutuvissa takaumissa, jotka ovatkin elokuvan parasta antia. Elokuva ei näissä kohtauksissa pelkää synkentyä oikein tosissaan ja vääntää veistä haavassa.
Vaikka kyseessä on erittäin mainio scifiseikkailu, Guardians of the Galaxy Vol. 3:sta löytyy omat heikkoutensa, mitkä estävät sitä yltämästä täyteen potentiaaliinsa. Pienellä viilauksella leffasta kuoriutuisi helposti loistava. Elokuva kompuroi hieman rakenteeseensa, rytmitykseensä ja genreleikittelyynsä. Ajoittain elokuva kiirehtii, toisinaan se taas laahaa. Ja vaikka Rocketin kohtaukset ovat elokuvan parhaita, ujutetaan ne välillä hieman kummallisiin kohtiin, etenkin kun niissä tunnelma muuttuu todella radikaalisti. Lisäksi loppupää elokuvasta kaipaisi hieman rohkeampia vetoja. Silti tällaisenaankin filmi on todella hyvä ja ennen kaikkea väkevä finaali Galaksin vartijoiden trilogialle. Erityisesti pidän elokuvan tietystä intiimiydestä. Vaikka hahmot seikkailevatkin jälleen mitä hullunkurisimmissa maisemissa galaksin eri kolkissa, ei kyse ole tällä kertaa galaksin pelastamisesta, vaan Galaksin vartijoiden pitää pelastaa toisensa.
On hienoa, että tökeröiden potkujensa jälkeen ohjaaja-käsikirjoittaja James Gunn suostui palaamaan Marvel-maailmaan ja tekemään tämän elokuvan. Olisi vaikea kuvitella kenenkään muun tekevän tätä kuin hänet. Vaikka ajoittain Gunnin teksti vaatisi hienosäätöä, eikä hän aina onnistu hyppimään tunnetilasta toiseen, hän hoitaa homman silti taitavasti. Häntä ei selvästi ole kiinnostanut liittää elokuvaa osaksi isompaa elokuvauniversumia, vaan hän on halunnut viedä aloittamansa tarinan päätökseen. Muutamia hieman keskeneräisiltä näyttäviä erikoistehosteita lukuun ottamatta Guardians of the Galaxy Vol. 3 on teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Pääasiassa efektit ovat näyttävät ja kuvaus tyylikästä. Lavasteet ovat hienot ja asuin ja maskeerauksin toteutetut avaruuden olennot upeita. Äänitehosteet rymistelevät onnistuneesti, mutta musiikkipuoli jättää hieman toivomisen varaa. John Murphyn sävellykset eivät koskaan erotu edukseen, sillä leffa on ahdettu täyteen eri artistien ja yhtyeiden kappaleita. Kahdessa edellisosassakin käytettiin paljon olemassa olleita biisejä, mutta huomattavasti tyylitajuisemmin kuin tässä, eivätkä ne vieneet huomiota kokonaan pois Tyler Batesin melodioista. Kolmosleffasta löytyy kuitenkin muutama täsmälaulu, kuten Radioheadin Creep, Rainbow'n Since You Been Gone ja Beastie Boysin No Sleep Till Brooklyn.
Yhteenveto:Guardians of the Galaxy Vol. 3 on erittäin mainio scifiseikkailu ja huipennus trilogialle, josta olisi pienellä hienosäädöllä saanut aikaiseksi loistoleffan. Elokuva kompuroi hieman rytmitysongelmiin, tarinankerronnallisiin kömpelyyksiin ja tunnetilasta toiseen turhankin radikaalisti hyppimiseen, minkä lisäksi loppuhuipennus kaipaisi hieman rohkeampia ratkaisuja. Adam Warlock tulee takuulla jakamaan mielipiteitä. Muuten elokuva on todella viihdyttävä tapaus, jonka parissa saa niin nauraa, jännittää kuin itkeäkin. Rocketin menneisyyteen syventyvät kohtaukset ovat yllättävänkin synkkiä ja sydäntä särkeviä, nousten kevyesti elokuvan huippuhetkiksi kaikessa traagisuudessaan. Visuaalisesti elokuva on pääasiassa onnistunut, mutta musiikkipuoli jättää hieman toivomisen varaa, oli kyse sitten kummallisesti sekaan heitetyistä kappalevalinnoista tai John Murphyn täysin mitäänsanomattomaksi jääneistä sävellyksistä. Näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan. James Gunnin ohjaus ja käsikirjoitus kaipaisivat pientä hiomista, mutta lopputulos toimii tällaisenaan. Jos siis pidit kahdesta edellisestä Guardians of the Galaxysta, kannattaa käydä katsomassa trilogian päätösosa.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Guardians of the Galaxy Vol. 3, 2023, Marvel Studios, Marvel Entertainment, Troll Court Entertainment
Pääosissa: Chris Pratt, Anya Taylor-Joy, Chris Pratt, Jack Black, Keegan-Michael Key, Seth Rogen, Fred Armisen, Kevin Michael Richardson, Khary Payton, Sebastian Maniscalo ja Charles Martinet
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7
The Super Mario Bros. Movie perustuu Nintendon Mario-videopelisarjaan ja Mario-hahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuoden 1981 pelissä Donkey Kong. Pelin pohjalta oli vuonna 1993 tehty näytelty elokuvasovitus Super Mario Bros., joka kuitenkin sai täystyrmäyksen niin kriitikoilta kuin pelisarjan faneilta. Sony Pictures yritti hankkia pelin elokuvaoikeuksia 2000-luvulla usean vuoden ajan, mutta edellisen filmatisoinnin epäonnistumisen jälkeen Nintendo ei ollut suostuvainen uuteen yritykseen. Kuitenkin kun Marion luoja Shigeru Miyamoto tapasi 2010-luvun puolessa välissä Universal Picturesin omistaman Illumination-animaatioyrityksen perustajan Chris Meledandri, Miyamoto koki, että tämä yhtiö voisi onnistua uudessa Mario-elokuvassa. Leffan teko lähti liikkeelle ja nyt The Super Mario Bros. Movie saapuu elokuvateattereihin. Itse olen pelannut Mario-pelejä vain muutaman kerran elämässäni ja nähnyt aiemman, aika kehnon elokuvasovituksen. Odotin kuitenkin positiivisin mielin uutta filmatisointia, kokien projektin istuvan parhaiten juuri animaatioelokuvan muotoon. Leffan trailerit nostattivat odotuksiani ja meninkin toiveikkaana katsomaan The Super Mario Bros. Movieta sen lehdistönäytökseen Finnkino Tennispalatsin upeassa ISENSE-salissa päivää ennen ensi-iltaa.
Putkimies Mario lähtee seikkailulle Sienimaailmaan, pelastaakseen veljensä Luigin häijyn jättikilpikonna Bowserin kynsistä. Avukseen Mario saa Sienimaailman prinsessa Peachin, innokkaan sienen Toadin ja leveilevän gorillan Donkey Kongin.
30 vuoden jälkeen Mario ja kumppanit nähdään jälleen valkokankailla, tällä kertaa animaatiomuodossa. Itse Mariona kuullaan Marvelin Guardians of the Galaxy -elokuvista (2014-2023) tuttu Chris Pratt, joka on aiheuttanut paljon närää siitä lähtien, kun hänen mukanaolostaan ilmoitettiin, oli kyse sitten hänen äänestään tai uskonnollisista näkemyksistään. Lukuun ottamatta elokuvan alkua, Pratt käyttää Mariona omaa ääntään, eikä peleistä tuttua korkeaa ääntä (jonka Pratt on useasti todistanut osaavansa). Itse lämpenin nopeasti sille, että Pratt kuulostaa itseltään ja mielestäni hän sopi rooliin oikein passelisti. Hahmona Mario on tietty erittäin pidettävä heppu, jonka kanssa lähtee seikkailemaan mielellään, kun Marion veli, pelokas Luigi (äänenä Charlie Day) siepataan. Videopeleissä Mariota ja Luigia esittänyt Charles Martinet kuullaan elokuvan Brooklyn-kohtauksissa toisena italialaisamerikkalaisena viiksivalluna.
Päädyttyään putkiston kautta Brooklynistä Sienimaailmaan, Mario kohtaa monet videopeleistä tutut hahmot. Sienimaailman prinsessa Peach (Anya Taylor-Joy) ei tällä kertaa suostu avuttoman neidon osaan, vaan on aktiivisesti menossa mukana. Sieni Toad (Keegan-Michael Key) on sympaattinen ja gorilla Donkey Kong (Seth Rogen röhönauruineen) on veikeä pullistelija. Mukana ovat myös Donkey Kongin isä, Viidakkomaailman kuningas Cranky Kong (Fred Armisen), Koopa-taikuri Kamek (Kevin Michael Richardson), sekä pingviinien kuningas (Khary Payton). Show'n kuitenkin varastaa täysin Jack Black, joka kuullaan pahan jättikilpikonna Bowserin roolissa. Bowser on aivan mahtava tapaus ja Black irrottelee aivan mahtavasti hahmon äänenä. Hahmo on toimivan häijy, mutta samalla hänestä löytyy jotain herkkää ja sydämellistä, puhumattakaan hauskasta.
Ai että, kun on kiva päästä sanomaan, että The Super Mario Bros. Movie toimii todella hyvin - elokuva saattoi jopa nousta listoillani kaikkien aikojen parhaiden videopeleihin perustuvien leffojen kärkeen! Kyseessä on erittäin lystikäs, mukaansatempaava ja valloittavan viihdyttävä animaatioseikkailu, josta voivat nauttia niin lapset kuin aikuiset Mario-fanit. Puolentoista tunnin elokuvasta ei tylsää hetkeä löydy, vaan se imaisee täysillä mukaansa - vähän kuten Marion löytämä mysteerinen putki Brooklynin viemäriverkostossa. Elokuva tarjoaa toinen toistaan riemastuttavampia kohtauksia ja toimintajaksoja, jotka ovat pullollaan videopeleistä tuttuja juttuja. Lyhyestä kestostaan huolimatta leffaan on saatu mahdutettua 8-bittisiä tasohyppelyjä mukailevia hetkiä, Kart-kaahailua sateenkaarisillalla ja onpa elokuvaan myös otettu hieman kauhuviboja Luigi's Mansion -pelistä (2001).
Erityisiä syvällisyyksiä The Super Mario Bros. Moviesta on kuitenkin turha kaivella. Tarina on erittäin simppeli, mutta eipä sen edes tarvitse olla monimutkikas. Kun muistaa lähdemateriaalin, kertomus veljeään uusien kavereidensa kanssa pelastavasta Mariosta on täysin passeli. Sen sijaan tarinankerronta on ajoittain hieman kömpelöä ja siinä on tietty huonotkin puolensa, kun puoleentoista tuntiin yritetään puskea otteita kaikesta mahdollisesta Mario-liitännäisestä pelistä. Elokuvasta ei löydy paljoa hengähdysaikaa, vaan se painaa menemään aikamoisella vauhdilla. Pääasiassa nopeatempoisuus ei häirinnyt itseäni, mutta seasta löytyy pari kohtaa, joiden aikana toivoisi, että tekijät rauhoittuisivat hieman. Etenkin kohtaus, jossa Mario kohtaa prinsessa Peachin, on aika hutiloiden tehty.
Elokuvasta oikein huokuu tekijöiden rakkaus lähdemateriaaliaan kohtaan. Aaron Horvathin ja Michael Jelenicin ohjaus on ilahduttavaa ja he saavat aikaiseksi paljon hauskoja hetkiä. Vaikka Matthew Fogelin käsikirjoitus ja Eric Osmondin leikkaus kaipaisivat pientä hengitystilaa, paketti toimii yllättävänkin hyvin. Visuaalisesti The Super Mario Bros. Movie on puhdasta silmäkarkkia.Animaattorit tekevät ällistyttävää työtä, siirtäessään videopeleistä tuttuja hahmoja ja maisemia elokuvamuotoon. Hahmot pysyvät peleille uskollisen näköisinä ja eri tapahtumapaikat värikkäästä Sienimaailmasta synkkään Dark Landsiin ovat todella näyttävät. Värien, valojen ja varjojen käyttö on erinomaista. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja se on täynnä peleistä tuttuja tehosteita. Säveltäjä Brian Tyler hyödyntää onnistuneesti videopeleistä tuttuja Koji Kondon jo ikonisiksi miellettäviä melodioita. Jostain syystä elokuvaan on myös väkisin tungettu kappaleita eri yhtyeiltä ja artisteilta, kuten AC/DC:n Thunderstruck ja Bonnie Tylerin Holding Out for a Hero, jotka eivät istu mukaan lainkaan, vaan rikkovat elokuvan immersiota joka kerta, kun uusi hittibiisi pistetään soimaan.
Yhteenveto:The Super Mario Bros. Movie on valloittavan viihdyttävä koko perheen animaatioseikkailu, sekä kenties kaikkien aikojen paras videopelielokuva. Leffa kärsii hieman rytmitysongelmista ja parit kohtaukset kaipaisivat lisää aikaa kypsytellä ja hengittää, minkä lisäksi elokuvaan väkisin tungetut kappalevalinnat kummastuttavat. Mitään syvällisyyksiä leffasta ei löydy, eikä tarina ole kovin monimutkikas. Mutta eipä edes toisaalta tarvitsekaan. Kyseessä on riemastuttava ja mukaansatempaava elokuva, joka pitää täysillä mukanaan läpi kestonsa ja jättää janoamaan jatkoa. Elokuva naurattaa makeasti, tarjoaa toinen toistaan mainiompia toimintakohtauksia ja saa pelisarjan kaikenikäiset fanit vinkaisemaan innosta kerta toisensa perään. Lapsille Luigi's Mansion -kohtaukset voivat olla jopa pelottavia. Visuaalisesti elokuva on suoraan sanottuna upea ja ikonisia pelimusiikkeja hyödynnetään mahtavasti. Chris Pratt toimii yllättävänkin hyvin Mariona, vaikkei pääasiassa käytäkään hahmolle tuttua ääntä. Näyttelijöistä parhaan suorituksen tarjoaa Jack Black pahana Bowserina. Eli siis kaikki kiinnostuneet let's-a-go elokuvateatteriin katsomaan The Super Mario Bros. Movieta! Uskon vahvasti leffan menestykseen ja olen täysin valmis ottamaan vastaan jatko-osan, kun sellainen tehdään.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.4.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Super Mario Bros. Movie, 2023, Universal Pictures, Nintendo, Illumination Entertainment
Ohjaus: Peter Farrelly, Will Graham, Steve Carr, Griffin Dunne, Steven Brill, James Duffy, Jonathan van Tulleken, Elizabeth Banks, Brett Ratner, Rusty Cundieff ja James Gunn
Pääosissa: Dennis Quaid, Greg Kinnear, Kate Winslet, Hugh Jackman, Naomi Watts, Liev Schreiber, Jeremy Allen White, Anna Faris, Chris Pratt, Kieran Culkin, Emma Stone, Richard Gere, Kate Bosworth, Aasif Mandvi, Justin Long, Jason Sudeikis, Uma Thurman, Bobby Cannavale, Kristen Bell, John Hodgman, Leslie Bibb, Chloë Grace Moretz, Christopher Mintz-Plasse, Jimmy Bennett, Patrick Warburton, Common, Seth MacFarlane, Seann William Scott, Johnny Knoxville, Gerard Butler, Halle Berry, Stephen Merchant, Terrence Howard, Elizabeth Banks ja Josh Duhamel
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia - The Thread (UK Version): 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16
Movie 43 on monien mielestä yksi kaikkien aikojen huonoimmista elokuvista. Leffa lähti liikkeelle Charles B. Wesslerin ideasta tehdä mahdollisimman räävitön ja ronski komedia. Hän palkkasi useita käsikirjoittajia ja ohjaajia työstämään erilaisia sketsikohtauksia ja yritti myydä ideaansa studioille, mutta kerta toisensa perään hänet torjuttiin. Kuitenkin kun hän esitteli Relativity Medialle Peter Farrellyn ohjaaman sketsin, jota tähdittivät Titanicista(1997) tuttu Kate Winslet ja X-Men -elokuvien (2000-) Wolverinena tunnettu Hugh Jackman, studio suostui tarttumaan projektiin. Projekti paisui yhä vain isommaksi ja lopulta sitä oli työstämässä jopa kolmetoista ohjaajaa ja yhdeksäntoista käsikirjoittajaa, jotka saivat silloin tällöin keploteltua näyttelijöitä mukaan sketsi-ideoihinsa. Elokuvaa kuvattiin jopa neljän vuoden ajan, kunnes lopulta Movie 43 sai maailmanensi-iltansa 1. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se sai täyslyttäyksen kriitikoilta, eikä se kerännyt paljoa kehuja katsojiltakaan. Leffa sai kuusi Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin naispääosa ja näyttelijäkaarti), joista se voitti huonoimman elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen palkinnot. Nykyään elokuvaa pidetään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista. Itse katsoin Movie 43:n pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä erittäin kummallisena tekeleenä. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen jopa kolmatta kertaa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Movie 43 kertoo Charlie Wessleristä (Dennis Quaid), käsikirjoittajasta, joka saapuu Hollywoodiin esittelemään studiolle järjettömiä elokuvaideoitaan, joissa mm. käydään treffeillä kiveskaulaisen miehen kanssa, pidetään vankina leprechaunia, pyydetään poikaystävältä outoa rakkaudentunnustusta, esitellään uudenlainen musiikkisoitin ja pidetään nuorelle kiusallista kotiopetusta. Elokuva sisältää yksitoista lyhyttä sketsiä, sekä mainostauonkin, jotka muuttuvat yhä vain hävyttömämmiksi. Katsojana ei oikein voi muuta kuin tuijottaa suu auki ruudulla tapahtuvaa, samalla kun päässä kuuluu kerta toisensa perään: "Mitä vittua?!"
Elokuvaa katsoessa ei voi olla pohtimatta, että kuinka ihmeessä mikään studio suostui tekemään sen ja miten ihmeessä tekijät saivat kasaansa näyttelijäkaartin, josta niin moni komedialeffa olisi kateellinen? Kate Winslet, Hugh Jackman, Naomi Watts, Liev Schreiber, Anna Faris, Chris Pratt, Emma Stone, Richard Gere, Justin Long, Jason Sudeikis, Uma Thurman, Bobby Cannavale, Kristen Bell, Chloë Grace Moretz, Christopher Mintz-Plasse, Patrick Warburton, Seth MacFarlane, Seann William Scott, Johnny Knoxville, Gerard Butler, Halle Berry, Stephen Merchant, Terrence Howard, Elizabeth Banks ja Josh Duhamel - näin nimetäkseni muutaman. Seassa on ihan Oscar-voittajia ja muutenkin arvostettuja näyttelijöitä. Miten tekijät saivat heidät kaikki leffaan - ja vieläpä vain 800 dollarin päiväpalkalla!
Kuten alussa kerroin, elokuvaa kuvattiin jopa neljän vuoden ajan. Itse sketsien kuvaukset kestivät tosin vain parisen päivää kerrallaan ja suuri osa tuosta neljästä vuodesta menikin siihen, kun tekijät yrittävät taivutella ja muutenkin keplotella isoja Hollywood-tähtiä mukaan leffaan. Jotkut suostuivat sopimussyistä tai palvelusta vastaan. Toiset innostuivat mahdollisuudesta näytellä elokuvassa isojen tähtien kanssa. Osa koki oman sketsinsä aidosti hauskaksi ja hyppäsi innolla projektiin mukaan. Joitakin taas väsytettiin siihen asti, että he lopulta suostuivat - kunhan leffa kuvattaisiin heidän omassa kodissa. Näyttelijät saivat tietää elokuvasta vain oman sketsinsä, eikä heillä ollut mitään käsitystä, millainen lopullisesta leffasta tulisi. Yksikään näyttelijöistä ei tehnyt mitään elokuvan mainostamiseksi, eikä kovinkaan moni luultavasti muistele filmiä hyvällä tai halua liittää sitä omaan filmografiaansa.
Movie 43 on aikamoista soopaa. Kuraa. Paskaa. Mutta se on niin itsetietoisen rehellisesti juuri sitä itseään, että minun on vaikea luokitella sitä huonoimpien elokuvien joukkoon, jotka olen elämäni aikana nähnyt. Elokuva on tarkoituksellisesti tehty suoranaiseksi roskaksi ja tekijät luultavasti pohtivatkin, että kuinkakohan hyvät mahdollisuudet heillä on, kun Razzieita jaetaan. Itse koen Movie 43:n niin surkeaksi, että se on jopa lystikäs. Minun on pakko myöntää, että elokuvan mauton törkyläppä sai minut nauramaan kolmannellakin katselukerralla. Tekijät eivät yhtään häpeile mitään, vaan painelevat menemään niin räävittömästi, että tavallaan jopa ihailen heitä. Movie 43 meneekin kirjoissani siihen "guilty pleasure" -osastoon, että minua vähän hävettää, että viihdyn elokuvan parissa.
Koen myös, että elokuvalla on jotain ihan fiksuakin sanottavanaan. Leffan voi tulkita satiirina Hollywoodin menosta, kärjistäen sitä, kuinka jenkkikomedioista halutaan tehdä koko ajan vain ronskimpia ja hävyttömämpiä. Aivan kuin elokuva juurikin tuomitsisi, että aika lailla tällaista skeidaa Hollywood tuuttaa ulos. Leffassa pohditaan, kuinka tällaiset kökköideat pääsevät läpi tuotantoon asti. Ehkä kaiken ala-arvoisen moskan keskellä Movie 43 onkin jopa nokkela teos? Ehkä elokuva olikin edellä aikaansa ja joskus sen "hienous" vielä ymmärretään? Tai sitten ei. Kenties useampi katselukerta onkin tuhonnut aivosolujani niin, että olen alkanut epätoivoisesti uskoa leffassa olevan edes jotain kehumisen arvoista, jotta voin puolustella viihtyvyyttäni sen parissa.
En kuitenkaan koe, että kaikki Movie 43:n sketsit olisivat erityisen hauskoja. Avaussketsi Kate Winsletistä ja pallikaulaisesta Hugh Jackmanista sokkotreffeillä on niin typerä, että sille on vaikea olla tirskumatta. Sketsi entisen näyttelijäpariskunta Naomi Wattsin ja Liev Schreiberin esittämistä vanhemmista, jotka pitävät mahdollisimman autenttista kotiopetusta kiusaajien ja nolauksien kera on aidosti ihan lystikäs. Toisen entisen näyttelijäparin, Chris Prattin ja Anna Farisin kakkasekoilu on niin ala-arvoista huumoria, että hävettää, että koen sen huvittavaksi. Sketsi, jossa Jason Sudeikis ja Justin Long esittävät Batmania ja Robinia, jotka ovat sokkotreffeillä mm. Lois Lanen (Uma Thurman) ja Supergirlin (Kristen Bell) kanssa, on aluksi ihan hassu, mutta liian pitkä, menettäen tehoaan minuutti minuutilta.
Tämä on yleisestikin Movie 43:n ongelma. Sen vitsi ei jaksa kantaa loppuun asti. Halle Berryn ja Stephen Merchantin tähdittämä sketsi totuus vai tehtävä -leikistä, joka kärjistyy nopeasti aikamoiseksi sekoiluksi, viihdyttää ihan passelisti, mutta lopputekstien aikana nähtävä Josh Duhamelin ja Elizabeth Banksin tähdittämä sketsi pariskunnasta ja Duhamelin hahmon mustasukkaisesta animaatiokissasta saa tuumimaan, että eikö tämä nyt osannutkaan loppua vielä? Sketsin ohjasi ja käsikirjoitti Guardians of the Galaxy -elokuvista (2014-) tuttu James Gunn, joka on jälkikäteen tuominnut leffan ja kertonut, ettei ole vieläkään katsonut edes omaa sketsiään valmiina. Väliin mahtuu muitakin heikompia tapauksia, kuten Kieran Culkinin ja Emma Stonen tähdittämä sketsi riitaisista existä, jotka kohtaavat ruokakaupassa.
Elokuva on teknisiltä puoliltaan ihan toimiva, joskin kun eri tyypit ovat olleet työstämässä eri osioita elokuvasta, tuotantojen taso ailahtelee hieman pitkin leffaa. Kuvaus on kelvollista, samoin leikkaus. Lavasteet toimivat hyvin, asut ovat mainiot (Batmanin ja Robinin lyhytpätkän kohdalla tarkoituksellisen käppäiset) ja maskeeraukset äityvät pahimmillaan aika hurjiksi ja varmasti loukkaaviksi. Erikoistehosteet ovat varsin kehnot ja äänimaailma kuulostaa paikoin siltä kuin kaikki olisi varastettu jostain serverin kansiosta musiikkeja myöten.
Movie 43:sta on olemassa muutamissa maissa, kuten Isossa-Britanniassa hieman erilainen versio, jossa kökköjä lyhytelokuvia ei yhdistä elokuva-alalle pyrkivä käsikirjoittaja, vaan juonikuvio Calvinista (Mark L. Young) ja J.J.:stä (Adam Cagley), jotka etsivät Movie 43:a, maailmanlaajuisesti kiellettyä elokuvaa. Elokuvasta on kiinnostunut muutama muukin taho, joka aiheuttaa hahmoille ongelmia. Suomessa elokuvasta löytyy vain alkuperäisversio käsikirjoittajakuvion kanssa, joten en osaa sanoa, kumpi toimii paremmin. Idean tasolla suosin kuitenkin alkuperäisversiota, kokiessani sen sisältävän edes jonkinlaista syvempää viestiä Hollywoodin meiningistä totaalisen itsetietoisen perseilyn sijaan.
Yhteenveto:Movie 43 on täysin itsetietoista roskaa, löysää sitä itseään, joka kuitenkin viihdyttää ajoittain kiusallisenkin paljon. Elokuvan sketsit ovat toinen toistaan typerämpiä ja hävyttömämpiä ja katsoja voi tuntea tyhmenevänsä niitä tuijottaessa. On vaikea sanoa, onko tekijöiden työ totaali emämunaus, sillä juuri tällaista kuravelliä he selvästi ryhtyivätkin työstämään. Toisaalta on pakko ihailla heidän sinnikkyyttään, että he saivat keploteltua monet tunnetut näyttelijät projektiinsa, mutta samalla heidän työnsä tuntuu myös tuomittavalta. Sketsien taso heittelee läpi leffan ja niissä on jatkuvana ongelmana liian pitkä kesto. Ne ovat aivan varmasti loukkaavia, äärimmäisen lapsellisia ja usein todella kökköjä. Mutta siinä myös piilee leffan outo viehättävyys. Välillä myös tuntuu siltä, että elokuvalla on fiksuakin sanottavaa Hollywoodin koneistosta ja leffan voi katsoa kärjistettynä satiirina studiopomoista, komediaelokuvista ja itsestään liikoja luulevista elokuvantekijöistä. Katsoi Movie 43:a miltä kantilta tahansa, on kyseessä täysin omalaatuinen elokuvatapauksensa. Leffan luojaa ei varmaan edes haittaa elokuvan nykyinen status yhtenä kaikkien aikojen surkeimmista tekeleistä. Itse en sitä sellaiseksi luokittele, vaan olen mielestäni nähnyt roppakaupalla huonompia elokuvia. Siis onhan tämä paskaa, mutta ihan viihdyttävää paskaa ja niinpä en vieläkään osaa antaa Movie 43:lle minkäänlaista arvosanaa. Tällä on hyvä käynnistää tämä vuosi. Hyvää uutta vuotta kaikille ja tästä onkin suunta sitten ainoastaan ylöspäin!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Movie 43, 2013, Relativity Media, Virgin Produced, GreeneStreet Films, Wessler Entertainment, Witness Protection Films
Pääosissa: Chris Hemsworth, Natalie Portman, Taika Waititi, Tessa Thompson, Christian Bale, Chris Pratt, Dave Bautista, Pom Klementieff, Sean Gunn, Bradley Cooper, Vin Diesel, Jaimie Alexander, Russell Crowe, Kat Dennings ja Stellan Skarsgård
Genre: toiminta, seikkailu, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12
Thor: Love and Thunder on Marvelin elokuvauniversumin 29. elokuva ja se perustuu skandinaavisen mytologian ukkosenjumalaan pohjautuvaan Marvelin sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1962. Ensimmäisen oman elokuvansa, Thorin (2011) jälkeen hahmo on esiintynyt niin jatko-osissa Thor: The Dark World (2013) ja Thor: Ragnarok (2017), kuten myös yhdessä muiden supersankarien kanssa elokuvissa The Avengers (2012), Avengers: Age of Ultron (2015), Avengers: Infinity War (2018) ja Avengers: Endgame (2019). Thor: Ragnarokin osoittauduttua niin kriitikoiden kuin fanien kehumaksi hitiksi, tekijät ryhtyivät suunnittelemaan hahmon neljättä soololeffaa. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2021 tiukkojen koronarajoitusten alla ja alun perin elokuvan piti ilmestyä jo marraskuussa, mutta leffan ensi-iltaa on siirretty pariinkin otteeseen. Nyt Thor: Love and Thunder saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa ihan positiivisin mielin. Thor: Ragnarok oli mielestäni selvästi hahmon elokuvista paras ja toivoin onnistumisen toistuvan, samojen tekijöiden ollessa puikoissa. Kävin katsomassa Thor: Love and Thunderin lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen sen ensi-iltaa.
Guardians of the Galaxyn matkaan päätynyt Thor palaa Maahan, kun uusi paha voima, jumalten tappaja Gorr uhkaa hävittää kaikki jumalat universumista. Thor saa liittolaisikseen uskollisen kiviukko Korgin, uutta Asgårdia johtavan Valkyrien, sekä entisen tyttöystävänsä Jane Fosterin, joka omaa nyt Thorin voimat.
Chris Hemsworth palaa ukkosenjumala Thorin rooliin jo ties kuinka monennetta kertaa, esitettyään hahmoa elokuvien lisäksi myös parissa lyhytleffassa ja What If...? -animaatiosarjassa (2021-). Thor: Love and Thunder jatkaa hahmon tarinaa siitä, mihin Avengers: Endgamessa jäätiin. Itsensä takaisin lihaksikkaaksi kuntoillut Thor hengailee nyt Guardians of the Galaxy -tiimin, eli Peter Quillin (Chris Pratt), Draxin (Dave Bautista), Rocketin (Bradley Cooper), Grootin (Vin Diesel) ja Mantiksen (Pom Klementieff) kanssa. Hemsworth jatkaa roolissa Thor: Ragnarok -leffan kautta hyväksi todetulla hassutteluasenteella, kieli poskessa ja pilke silmäkulmassa, löytäen koomisuutta jumalhahmon sankaripatsastelusta. Näyttelijä on erittäin hyvässä vedossa, eikä onneksi näytä vielä tippaakaan kyllästymistä rooliin, vaikka on esittänyt Thoria jo yli vuosikymmenen ajan.
Elokuvassa nähdään myös muita vanhoja tuttuja, kuten ohjaaja Taika Waititin esittämä kivijätti Korg, joka pyörii Thorin mukana ja Tessa Thompsonin näyttelemä Valkyrie, joka johtaa uutta Asgårdia. Natalie Portman tekee paluun tohtori Jane Fosterin rooliin, loistettuaan poissaolollaan Thor: Ragnarokissa. Hänen myötä myös Kat Denningsin esittämä Darcy ja Stellan Skarsgårdin näyttelemä tieteilijä Selvig käyvät pistäytymässä. Waititi on yhä lystikäs Korgina ja Thompson suoriutuu jälleen mainiosti soturin osasta. Portman tekee aiempaa parempaa työtä Janena, päästen tällä kertaa toimintaan mukaan. Kuten mainoksissakin on jo paljastettu, Jane omaa nyt Thorin voimat ja käyttää aseenaan Thorin entistä vasaraa Mjölniriä.
Tällä kertaa hahmot saavat vastaansa jumalia vihaavan ja niitä tappavan Gorrin, jota näyttelee Christian Bale. Erinomaisen näyttelijän vuoksi minulla oli isot odotukset pahista kohtaan ja Gorr onnistui jopa ylittämään ne. Hahmolla on harmillisen vähän kohtauksia, mutta kenties hyvä niin, sillä kyseessä on hyytävän karmiva ilmestys, joka onnistuu herättämään aidon epämiellyttävää tunnetta olemuksellaan. Bale on täydellinen valinta rooliin, leikitellen häijyllä hahmollaan hyvin. Parasta kuitenkin on, että katsoja ymmärtää täysin Gorrin vihan jumalia kohtaan, eikä hahmo vajoa Marvelin unohdettavien roistojen valitettavan pitkälle listalle.
Thorin omat elokuvat eivät ole lähteneet samalla lailla lentoon kuin hänen Avengers-kavereidensa Iron Manin ja Captain American. Ensimmäinen Thor on mielestäni Marvelin elokuvauniversumin heikointa osastoa ja oikeastaan vasta Thor: Ragnarokissa, hahmon kolmannessa soololeffassa hahmosta alettiin oikeasti saada jotain irti. Haudanvakava pullistelu riisuttiin pois ja Thorista kuoriutui aidosti hauska vekkuli ja sama jatkuu nyt Thor: Love and Thunderissa. Tiedän kuuluvani tässä vähemmistöön, mutta sanoisin, että Love and Thunder on vielä Ragnarokia parempi leffa. Thor: Ragnarok on todella hauska elokuva, jossa hahmo uudistettiin onnistuneesti, mutta draamaosastoltaan ja pahiksensa puolesta se jäi aika latteaksi. Love and Thunderissa nämäkin puolet toimivat. Siinä, missä Odinin kuolema Ragnarokissa ei oikein onnistunut liikuttamaan suuntaan tai toiseen heikon dramaattisen toteutuksensa kanssa, tässä leffassa dramaattiset puolet ovat mainioita ja onnistuvat iskemään tunteisiin.
Ragnarokista tuttu hyvänmielinen huumori on vahvasti läsnä leffassa ja elokuvan aikana saakin nauraa vähän väliä niin aika nokkelillekin oivalluksille, kuten myös todella pöljille jutuille. Kaiken aikaa rääkyvät avaruusvuohet eivät onneksi missään kohtaa muutu ärsyttäviksi, vaan niiden päästämä meteli jaksaa naurattaa useammankin kerran jälkeen. Hahmojen välinen sanailu on hilpeää ja virne pysyy katsojan kasvoilla... kunnes Gorr saapuu kuvioihin. Mustavalkoinen pahishahmo (siis ulkonäöltään, ei sisällöltään) tuo mukaan ihan kauhuelementtejä. Kauhuvivahteita on tänä vuonna nähty Marvelin tuotannoissa Moon Knight -sarjassa (2022-) ja Doctor Strange in the Multiverse of Madness -leffassa (2022), mikä on hieno juttu. Toimintakohtaukset ovat oivallisia; erityisesti kaksintaistelut Thorin ja Gorrin välillä, jumaltentappajan tuntuessa oikeasti vaaralliselta.
Ei Thor: Love and Thunder ongelmaton leffa kuitenkaan ole. Sen viat muodostuvat lähinnä ensimmäisen puoliskon hieman kömpelöstä tarinankerronnasta. Varsinkin Janen muutos nais-Thoriksi on hätiköiden toteutettu ja olisi vaatinut enemmän aikaa. Kun hahmo on supervoimissaan, häntä hyödynnetään mainiosti ja yllättävinkin tavoin. Koska Ragnarokissa Thorin ja Janen ero hoidettiin parilla repliikillä ja olankohautuksella, tässä täytyy olla mukana takaumia, jotka hieman rikkovat tarinan soljuvuutta. Leffa kuitenkin löytää tehonsa edetessään ja muuttuu paremmaksi, mitä pidemmälle se pääsee.
Taika Waititi pitää ominaista lystikästä menoaan yllä, mutta uskaltaa tällä kertaa uiskennella huomattavasti synkemmissäkin vesissä. Hänen ja Jennifer Kaytin Robinsonin käsikirjoitus vaatisi kuitenkin hiomista paikoitellen. Vaikka on hauska nähdä Guardians of the Galaxy jälleen, hahmot todella tuntuvat siltä, että Waititi käyttää hahmoja vain, koska hänen on pakko, jotta isompi Marvel-tarina jatkuisi luontevasti Avengers: Endgamesta. Visuaalisesti Thor: Love and Thunder on todella näyttävä, vaikka parissa kohtaa Gorrin loihtimat varjohirviöt ovat niin pimeitä, ettei niistä oikein erota mitään. Leffa on Ragnarokin tapaan todella värikäs, mutta Gorrin ollessa kuvioissa kuvat muuttuvat jopa mustavalkoisiksi. Kuvaus on taidokasta, lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset ja erikoistehosteet hienot. Äänimaailma jyrisee tehokkaasti ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin. Musiikeista jää kuitenkin lähinnä mieleen parit Guns N' Rosesin kappaleet, joita leffassa soitetaan useasti. Bändille on taidettu maksaa hyvät rahat, kun muiden yhtyeiden biisejä ei taideta kuulla lainkaan.
Yhteenveto:Thor: Love and Thunder on erittäin mainio fantasia- ja scifipainotteinen supersankariseikkailu, josta löytyy paljon hauskaa huumoria kuten myös yllättävänkin oivallisia kauhuelementtejä. Ohjaaja-käsikirjoittaja-Korg Taika Waititi tykittelee menemään komediaosastolla tuttuun tapaansa ja saa katsojan nauramaan kerta toisensa perään. Waititi uskaltaa tällä kertaa kuitenkin synkentyä ja tarjoaa niin mainiota draamaa kuin myös karmivia juttuja. Jumaltentappaja Gorr on mahtava pahishahmo, jonka roolissa Christian Bale on fantastinen. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, mutta Bale varastaa show'n ollessaan ruudulla. Chris Hemsworth jatkaa mainiota linjaansa Thorina ja Natalie Portman suoriutuu oivallisesti supervoimaisen Janen osasta. Elokuvan tarinankerronta on alkupuoliskolla paikoitellen hieman takkuilevaa etenkin Janen kuvioiden osalta, mutta leffa soljuu sujuvammin, mitä pidemmälle se menee ja paranee edetessään. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on taidokkaasti toteutettu ja taistelut ovat tietty näyttävää katseltavaa. Thor: Love and Thunder toimii varmasti, jos piti Thor: Ragnarokin huumoriotteesta ja vielä varmemmin, jos kaipasi Ragnarokiin vahvempaa pahista ja tasokkaampaa draamaosastoa huumorin tasapainoksi.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.6.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Thor: Love and Thunder, 2022, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Fox Studios Australia
