Näyttelijät: Alan Ritchson, Stephan James, Keiynan Lonsdale, Blake Richardson, Alex King, Justin Wang, James Beaufort, Dennis Quaid, Esai Morales, Daniel Webber, Joshua Diaz, Jacob Hohua ja Jai Courtney
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16
War Machine on Alan Ritchsonin tähdittämä scifitoimintaelokuva. Elokuvan teko käynnistyi vuonna 2021, kun Lionsgate palkkasi Patrick Hughesin ohjaamaan ja käsikirjoittamaan leffan. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024, mutta elokuvateatterijulkaisun sijaan Lionsgate päätti myydä elokuvan levitysoikeudet Netflixille. Nyt War Machine on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse kiinnostuin näkemään elokuvan heti, kun ensi kertaa bongasin palvelun mainostavan sen ilmestymistä. Katsoinkin War Machinen pari päivää sen julkaisun jälkeen.
Yhdysvaltojen armeijan Ranger-yksikön taisteluharjoitukset saavat aikamoisen käänteen, kun kokelaat kohtaavat avaruudesta laskeutuneen valtavan tuhorobotin.
War Machinen keulakuvana toimii Amazon Prime Videon Reacher-sarjasta (2022-) parhaiten tunnettu Alan Ritchson, joka näyttelee Ranger-kokelasta nimel... tai siis numerolta 81. 81 on traumatisoitunut sotaveteraani, joka ei pysty jättämään maanpuolustusta taakseen ja palattuaan Afganistanista komennukselta, hän hakee Yhdysvaltojen armeijan 75th Ranger Regimentiin, päästäkseen etunenässä suorittamaan tärkeitä tehtäviä. 81 on kelpo hahmo, etenkin raastavien muistojensa takia ja Ritchson istuu erittäin passelisti ja uskottavasti rooliinsa. Hänessä on tiettyä karskiutta, mutta hän taitaa myös hetket, joissa 81 laskee henkisiä suojamuurejaan hieman.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Dennis Quaid sotilasmestari Sheridanina ja Esai Morales ylivääpeli Torresina, sekä Stephan James, Blake Richardson, James Beaufort, Alex King, Keiynan Lonsdale ja Justin Wang 81:n kanssa harjoitustehtävään lähtevinä 7:nä, 15:a, 23:a, 44:nä, 60:nä ja 111:a. Mitä turhia antaa näille tyypeille nimiä, koska tuskin katsoja kuitenkaan muistaa niitä. Numerot helpottavat asiaa, sillä ne koristavat hahmojensa käsivarsia kirkkailla väreillä. Hahmoina nämä kokelaat jäävät aika yksiulotteisiksi, mutta heistä löytyy tarpeeksi erilaisia persoonia, jotta jokainen tuo omat vivahteensa joukkoon. Näyttelijät suoriutuvat menevästi rooleistaan, etenkin Quaid, josta löytyy karismaa tiukan sotilasmestarin osaan.
War Machine osoittautui hyväksi scifiä ja jännitystä yhdisteleväksi toimintaelokuvaksi. Elokuvan alku pyöritään pääasiassa Ranger-koulutuskeskuksessa, missä jenkkihabitus aiheuttaa lähinnä huvitusta machopullistelussaan. Samalla uutislähetyksissä annetaan vähän vihiä tulevasta, kun taustalla televisiossa näkyy pätkiä Maata hurjaa vauhtia lähestyvästä "asteroidista". Näille Ranger-kokelaille asteroidin todellinen laita osoittautuu kivuliaalla tavalla, kun jättimäinen kone, jota he luulevat aluksi osaksi loppukoettaan, alkaakin pistämään kokelaita palasiksi tykeillään.
Kun harjoitus muuttuu epätoivoiseksi pakomatkaksi, War Machinesta kuoriutuu varsin viihdyttävä leffa, jota olisi katsonut mielellään isolta kankaalta teatterissa, popcornia mussuttaen. Elokuva yllättää positiivisesti sillä, että kun mähinä alkaa, ei se olekaan mitään koko perheelle suunnattua räiskintää, vaan tämä "sotakone" ampuu kokelaita niin, että päät räjähtelevät, raajat sinkoilevat ja suolet leviävät pitkin metsää. Erityisen haastavan tilanteesta tekee se, että koska kokelaat olivat harjoituksissa, ei heillä ole arsenaalissaan kuin paukkupanoksia ja ylivertainen vastus pitäisi pystyä päihittämään jotenkin muuten. Toisaalta tämä kaikki on sopivan raikasta, mutta toisaalta leffasta tulee usein väkisinkin mieleen Predator - saalistaja(Predator - 1987), jossa myös sotilaat kamppailivat metsässä avaruudesta tulleen vihollisen kanssa. Vasta latteassa loppuhuipennuksessa nämä Predator-lainailut alkoivat jo ärsyttää. Tämä, sekä alussa ja lopussa nähtävä jenkkiarmeijan propagandamainostus latistavat muuten tehokasta viihdepakettia.
Elokuvan on ohjannut Patrick Hughes, jonka aiempiin töihin kuuluvat muun muassa The Expendables 3 (2014) ja Hitman's Wife's Bodyguard (2021). Jep jep. War Machine onkin todennäköisesti miehen paras leffa, vaikka hän olisikin voinut hillitä Predator-fanitustaan ja hillitä kornia "America, fuck yeah" -asennetta. Teknisesti War Machine on pääasiassa pätevä ja suuren osan ajasta kokelaita jahtaava sotakone on näyttävä ilmestys. Vain eräässä autokohtauksessa taustakankaan käyttö ja efektit näyttävät aika tökeröiltä. Leffa on myös hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeeraukset varsin rujoja. Äänimaailma rymistelee onnistuneesti menemään ja Dmitri Golovkon säveltämät musiikit tuovat kelpo lisänsä tiiviiseen tunnelmaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
War Machine, Yhdysvallat, Australia, 2026, Emu Creek Pictures, Hidden Pictures, Huge Films, Lionsgate, Range Media Partners, Screen Australia, VicScreen
Pääosissa: Demi Moore, Margaret Qualley, Dennis Quaid, Gore Abrams, Oscar Lesage, Hugo Diego Garcia ja Robin Greer
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 16
The Substance on Demi Mooren tähdittämä kauhuelokuva. Coralie Fargeat sai idean elokuvaan ja ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Hän sai Working Title Films -yhtiön innostumaan tekstistään ja tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2022 ja The Substance sai maailmanensi-iltansa toukokuussa 2024 Cannesin elokuvajuhlilla, missä se voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin ja itse odotin sitä erittäin positiivisena. Leffan traileri näytti mukavan häiriintyneeltä ja olin pitänyt Fargeatin esikoiselokuvasta Revengestä (2017). Kävin uteliain mielin katsomassa The Substancen sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.
Ikääntyvä televisiotähti saa käsiinsä ainetta, jolla hän voi luoda itsestään uuden ja nuoremman version. Vähitellen hänelle kuitenkin selviää, että tällä "substanssilla" on erittäin ikäviä sivuvaikutuksia.
Demi Moore näyttelee Elisabeth Sparklea, josta tuli nuorena television jumppaohjelman suurtähti. Vuosien vieriessä hänen suosionsa on kuitenkin hiipunut ja nykyään hän on pelkkä entinen kuuluisuus, joka haaveilee vanhoista hyvistä ajoista ja stressaa sitä, että hänet ollaan korvaamassa uudella, paljon nuoremmalla henkilöllä. Elisabethille tarjoutuukin aikamoinen tilaisuus, kun hän saa haltuunsa erikoista ainetta, "substanssia", jolla hän voi luoda itsestään nuoremman version, Suen, jota taas näyttelee Margaret Qualley. Lääkkeen kanssa tulee kuitenkin selvät säännöt, joita ei saa missään nimessä rikkoa ja joihin kuuluu se, että Elisabethin ja Suen pitää tasan viikon välein vaihtaa paikkoja. Mutta piankos Sue alkaa nauttia äkkiä kasvavasta kuuluisuudestaan ja Elisabeth taas tulee tälle versiolle kateelliseksi, eikä viikko kerrallaan eläminen enää riitä. Moore ja Qualley ovat molemmat aivan mahtavassa vedossa. Viime vuosina elokuva-alalla aika taustalle jäänyt Moore tulkitsee erinomaisesti nuoruuttaan kaipaavaa entistä tähteä, kun taas kovaa nousua tekevä Qualley on nappivalinta innokkaaksi Sueksi, joka tietty huumantuu heti kuuluisuudesta.
Elokuvassa nähdään myös Dennis Quaid Elisabethin ja myöhemmin myös Suen ohjelman tuottajana Harveynä. Quaid on huippuvedossa eksentrisen niljakkaana bisnesmiehenä, joka aiheuttaa katsojassa epämiellyttävää tunnetta ensiesiintymisestään lähtien. Alun perin rooliin oli pestattu Ray Liotta, mutta mies menehtyi juuri ennen kuvausten alkua, minkä takia Quaid hyppäsi mukaan lyhyellä varoitusajalla. The Substance onkin omistettu Liottan muistolle.
Vuoden 2024 elokuvatarjonta ei ole pahemmin onnistunut säväyttämään sen jälkeen, kun alkuvuodesta Suomen teattereihin saapuivat mattimyöhäiset, joiden maailmanensi-illat tapahtuivat jo viime vuoden puolella. Mutta huh huh, The Substance on ehdottomasti kuluneen vuoden säväyttävimpiä uutuuksia ja jota ei voi kuin suositella... jos siis katsojan vatsa kestää. Kyseessä on nimittäin sen luokan body horror -elämys, että alan pioneeri David Cronenberg olisi todennäköisesti erittäin iloinen ja ylpeä näkemästään. Ruudulle pusketaan yhä vain epämiellyttävämpiä, lopulta jopa suorastaan kuvottavia näkyjä, kun Elisabethin/Suen "substanssin" käyttö lähtee käsistä, millä alkaa olla vaikutuksia heidän vartaloihinsa. Loppupäässä kuvasto on jo niin häiriintynyttä ja veristä, että ihmettelen, ettei leffa saanut Suomessa K18-ikärajaleimaa.
Sen lisäksi, että elokuva tarjoaa aikamoisen puistattavia näkyjä, minkä lisäksi ilmapiiri kasvaa kaiken aikaa epämukavammaksi ja intensiivisemmäksi, elokuva on myös erinomainen satiiri sairaalloisista kauneusihanteista ja niiden pakkomielteisestä tavoittelusta, sekä showbisneksen ikävästä puolesta, missä vanhat tähdet korvataan tylysti uusien, nuorempien ja kauniimpien yksilöiden tieltä. Kaiken maailman kasvonkohotukset, huulitäytteet, tekorinnat sun muut kasvattavat kaiken aikaa suosiotaan ja The Substance on oivaltavan vinksahtanut kuvaus siitä, mihin pisteeseen meno voisi pahimmillaan mennä. Teemat ovat vahvoja ja hyvin käsiteltyjä, ja tarina on muutenkin niin väkevästi laadittu ja koukuttava, että lähes kahden ja puolen tunnin kesto menee yllättävänkin vauhdilla.
Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Coralie Fargeat, jonka debyyttileffa Revenge oli jo oikein mainio, mutta joka on vielä paremmassa vauhdissa The Substancen kanssa. Fargeatin käsikirjoitus on oivaltava ja hän yhdistelee yököttävää kuvastoa, nokkelaa satiiria ja ilahduttavan synkkää huumoria onnistuneesti. Fargeatilla on myös silmää hienoille visuaalisuuksille. Elokuva on näyttävästi kuvattu ja vekkuli yksityiskohta on, että leffan kolme tärkeintä hahmoa, Elisabeth, Sue ja Harvey kuvataan eri tavoin, eri linssein ja eri värein. Elisabethin maailma on ankea, Suen taas hehkeä ja värikäs. Harvey sen sijaan kuvataan kaiken aikaa epämiellyttävän läheltä ja suuren osan ajasta Quaid on pistettu tuijottamaan suoraan kameraan, eli syvälle katsojan sieluun. Lavastus on oivallista ja asuin ja maskeerauksin toteutetut, sekä tietokonetehosteilla ehostetut body horror -hetket ovat ensiluokkaista jälkeä. Kaiken kruunaa Raffertien tarttuvasti, mutta samalla myös tunkeilevasti jumputtava musiikki.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.9.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Substance, 2024, Working Title Films, Blacksmith
Pääosissa: Will Ferrell, Jamie Foxx, Isla Fisher, Randall Park, Will Forte, Brett Gelman, Rob Riggle, Greta Lee, Sofia Vergara, Josh Gad, Jimmy Tatro, Dan Perrault, Harvey Guillén, Jack De Sanz ja Dennis Quaid
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12
Strays, eli suomalaisittain Suuri kusetus on Will Ferrellin ja Jamie Foxxin tähdittämä komediaelokuva. Dan Perrault kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ideansa pohjalta ja Universal Pictures hankki tekstin käsiinsä vuonna 2021. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Suuri kusetus on saapumassa elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin, että teattereihin olisi tulossa aikuisille suunnattu räävitön komediaelokuvia puhuvista koirista. Koin leffan trailerin hauskana ja harmittelinkin, kun elokuvan alkuperäinen kesäkuinen ensi-ilta viivästyi kahdella kuukaudella. Kävin positiivisin mielin katsomassa Suuren kusetuksen sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.
Reggie-koira rakastaa omistajaansa Dougia sydämensä kyllyydestä. Doug taas ei voi sietää Reggietä ja yrittää toistuvasti hankkiutua koirasta eroon. Eräänä päivänä Doug ajaa usean tunnin matkan kaupunkiin ja jättää Reggien sinne. Kun Reggie kohtaa muita hylättyjä koiria, hän ymmärtää vihdoin, ettei hänen kiintymyksensä Dougiin ole molemminpuolista ja päättää kostaa omistajalleen.
Elokuvan keskiössä on Will Ferrellin ääninäyttelemä koira Reggie, aika hönö tapaus, joka ei tajua, että hänen rakas omistajansa Doug (Will Forte) vihaa koiraansa. Kun Reggielle vihdoin valkenee, mitä Doug on hänestä mieltä, hän päättää kostaa miehelle tuntuvasti. Ferrellin ääni istuu hauvalle oivallisesti ja hän on varsin hupaisa roolissaan. Suloinen ja sympaattinen Reggie voittaa toki välittömästi katsojan puolelleen ja katsojana haluaakin nähdä koiran saavan kostonsa. Forte taas toimii mainiosti Reggien mulkvistina omistajana, joka yrittää epätoivoisesti päästä rakistaan eroon.
Reggie ei joudu kostoreissulle yksin, vaan hän saa kaverikseen kulkukoira Bugin (äänenä Jamie Foxx), terapiakoira Hunterin (Randall Park) ja perheensä hankittua uuden koiranpennun, hylätyksi itsensä kokeman Maggien (Isla Fisher). Muutkin koirat toimivat mainiosti ja tuovat oivat omat persoonansa peliin mukaan. Bug on rääväsuu, Hunter on hiljaisempi tapaus ja Maggien vainu toimii paremmin kuin poliisikoirien. Koiranelikon matkaa ryhtyy seuraamaan varsin mielellään, kun he kohtaavat monenlaista tyyppiä, niin ihmisten kuin eläinten muodoissa. Sivuosissa nähdään ja kuullaan muun muassa Brett Gelman, Rob Riggle, Sofia Vergara, Josh Gad ja käsikirjoittaja Dan Perrault itse.
En tiedä, lupailiko traileri hauskempaa elokuvaa, vai odotinko rivoja puhuvista koirista kertovalta elokuvalta liikoja, mutta koin Suuren kusetuksen harmilliseksi pettymykseksi. Se on ihan kiva hömppä, mitä voi suositella katsottavaksi kaveriporukalla, jolloin se on luultavasti hauskimmillaan, mutta vekkulissa premississä olisi mielestäni ollut aineksia parempaankin. Elokuvan traileri oli hulvaton ja harmillisesti parhaat vitsit löytyivätkin jo siitä. Tämä ei toki ole ongelma heille, jotka eivät ole traileria nähneet, mutta itse olen nähnyt sen useita kertoja ja kun katsoin vihdoin itse elokuvan, vitsit olivat menettäneet jo tehonsa. Osa ongelmasta on, että traileriin napakasti leikatut vitsit esitetään hieman hitaammin itse filmissä ja moni potentiaalisesti hauska kohtaus kärsiikin tästä komediallisen ajoituksen tökkimisestä. Jotkut vitseistä jäävät lähinnä idean tasolla hyviksi, kun taas osa vitseistä ampuu täysin maalitaulun ohi. Söpöjen koirien törkyturpaisuus jaksaa naurattaa aluksi, mutta siitäkin katoaa särmä, kun esimerkiksi Bugin lähes jokainen lause sisältää kirosanan.
Leffan tarina kantaa tarpeeksi hyvin läpi puolentoista tunnin keston, joskin ajoittain elokuva käy hämmentävän pitkäveteiseksi. Koirien matka pitää sisällään monenlaisia koettelemuksia, joista osa viihdyttää onnistuneesti ja osaa kohtauksista katsoo lähinnä toivoen, että elokuva osaisi jo siirtyä eteenpäin. Loppuhuipennus on onneksi odotuksen arvoinen, mutta silti leffasta jää uupumaan jotain. Se on kyllä tarpeeksi ronski (jopa niin ronski, että leffan saama K12-ikäraja tuntuu turhan alhaiselta), mutta ronskius ei ihan siirry aidosti hauskaksi komediaksi.
Elokuvan ohjaajana toimii ensimmäistä isompaa leffaansa tekevä Josh Greenbaum, joka suoriutuu tontistaan pääasiassa menevästi - erityisesti kun huomioi, että monissa kohtauksissa kameran edessä pyörivät vain koulutetut koirat. Koiria ja heidän kouluttajiaan täytyykin kehua, sillä jossain kohtaa katsoja voi huomata uskovansa, että hauvat oikeasti puhuvat ja suunnittelevat kostoa. Greenbaumin komediantaju on kuitenkin vielä vähän hakusessa ja Suuresta kusetuksesta olisi luultavasti saatu parempi osaavammalla ohjaajalla. Dan Perraultin käsikirjoitus on ihan lystikäs, vaikka se luottaa liikaa muualta lainattuihin vitseihin, sekä koirille ominaisen toiminnan huomioimiseen, joka on ajatuksen tasolla hupaisaa, mutta toteutukseltaan aika latteaa. Suuri kusetus on kelvollisesti kuvattu, mutta leikkauksessa sitä olisi voinut tiivistää vielä hieman lisää. Koirien suut ovat mainio erikoistehoste, mutta jotkut muut efekteistä näyttävät halvoilta, etenkin finaalissa. Äänimaailma on toimivasti rakennettu, vaikkei Dara Taylorin musiikki nousekaan koskaan esille.
Yhteenveto:Suuri kusetus on ihan kivaa komediahömppää, joka ei kuitenkaan yllä vekkulissa premississään täyteen potentiaaliinsa. Tarina on oikein menevä ja nappaa tarpeeksi hyvin mukaansa. Koirille on keksitty monenlaista kommellusta, jotka viihdyttävät kuitenkin vaihtelevasti. Osa kohtauksista huvittaa onnistuneesti, kun taas jotkut kohtaukset jopa pitkästyttävät. Myös komedian taso vaihtelee läpi leffan. Parhaat vitsit löytyivät jo trailerista ja loput tarjoavat lähinnä hymähdyksiä, jos sitäkään. Rivoja puhuvien hauvojen hauskuus hiipuu oudonkin nopeasti. Koiria ja näiden kouluttajia täytyy silti kehua ja ääninäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti. Suuri kusetus jäi itselleni harmilliseksi pettymykseksi, eikä se ollut läheskään niin lystikäs leffa kuin toivoin. On se silti menevää kertakäyttöviihdettä, josta tosiaan saa parhaiten irti kaveriporukalla katsottuna. Vanhemmille täytyy kuitenkin huomiona todeta, että vaikka elokuvan ikäraja on vain K12, eli voisit viedä jopa 9-vuotiaan katsomaan Suurta kusetusta, ei se jatkuvan kiroilunsa, huumejuttujensa ja erilaisten seksikohtaustensa takia ole soveliasta katseltavaa vielä ihan niin nuorille.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ohjaus: Peter Farrelly, Will Graham, Steve Carr, Griffin Dunne, Steven Brill, James Duffy, Jonathan van Tulleken, Elizabeth Banks, Brett Ratner, Rusty Cundieff ja James Gunn
Pääosissa: Dennis Quaid, Greg Kinnear, Kate Winslet, Hugh Jackman, Naomi Watts, Liev Schreiber, Jeremy Allen White, Anna Faris, Chris Pratt, Kieran Culkin, Emma Stone, Richard Gere, Kate Bosworth, Aasif Mandvi, Justin Long, Jason Sudeikis, Uma Thurman, Bobby Cannavale, Kristen Bell, John Hodgman, Leslie Bibb, Chloë Grace Moretz, Christopher Mintz-Plasse, Jimmy Bennett, Patrick Warburton, Common, Seth MacFarlane, Seann William Scott, Johnny Knoxville, Gerard Butler, Halle Berry, Stephen Merchant, Terrence Howard, Elizabeth Banks ja Josh Duhamel
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia - The Thread (UK Version): 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16
Movie 43 on monien mielestä yksi kaikkien aikojen huonoimmista elokuvista. Leffa lähti liikkeelle Charles B. Wesslerin ideasta tehdä mahdollisimman räävitön ja ronski komedia. Hän palkkasi useita käsikirjoittajia ja ohjaajia työstämään erilaisia sketsikohtauksia ja yritti myydä ideaansa studioille, mutta kerta toisensa perään hänet torjuttiin. Kuitenkin kun hän esitteli Relativity Medialle Peter Farrellyn ohjaaman sketsin, jota tähdittivät Titanicista(1997) tuttu Kate Winslet ja X-Men -elokuvien (2000-) Wolverinena tunnettu Hugh Jackman, studio suostui tarttumaan projektiin. Projekti paisui yhä vain isommaksi ja lopulta sitä oli työstämässä jopa kolmetoista ohjaajaa ja yhdeksäntoista käsikirjoittajaa, jotka saivat silloin tällöin keploteltua näyttelijöitä mukaan sketsi-ideoihinsa. Elokuvaa kuvattiin jopa neljän vuoden ajan, kunnes lopulta Movie 43 sai maailmanensi-iltansa 1. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se sai täyslyttäyksen kriitikoilta, eikä se kerännyt paljoa kehuja katsojiltakaan. Leffa sai kuusi Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin naispääosa ja näyttelijäkaarti), joista se voitti huonoimman elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen palkinnot. Nykyään elokuvaa pidetään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista. Itse katsoin Movie 43:n pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä erittäin kummallisena tekeleenä. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen jopa kolmatta kertaa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Movie 43 kertoo Charlie Wessleristä (Dennis Quaid), käsikirjoittajasta, joka saapuu Hollywoodiin esittelemään studiolle järjettömiä elokuvaideoitaan, joissa mm. käydään treffeillä kiveskaulaisen miehen kanssa, pidetään vankina leprechaunia, pyydetään poikaystävältä outoa rakkaudentunnustusta, esitellään uudenlainen musiikkisoitin ja pidetään nuorelle kiusallista kotiopetusta. Elokuva sisältää yksitoista lyhyttä sketsiä, sekä mainostauonkin, jotka muuttuvat yhä vain hävyttömämmiksi. Katsojana ei oikein voi muuta kuin tuijottaa suu auki ruudulla tapahtuvaa, samalla kun päässä kuuluu kerta toisensa perään: "Mitä vittua?!"
Elokuvaa katsoessa ei voi olla pohtimatta, että kuinka ihmeessä mikään studio suostui tekemään sen ja miten ihmeessä tekijät saivat kasaansa näyttelijäkaartin, josta niin moni komedialeffa olisi kateellinen? Kate Winslet, Hugh Jackman, Naomi Watts, Liev Schreiber, Anna Faris, Chris Pratt, Emma Stone, Richard Gere, Justin Long, Jason Sudeikis, Uma Thurman, Bobby Cannavale, Kristen Bell, Chloë Grace Moretz, Christopher Mintz-Plasse, Patrick Warburton, Seth MacFarlane, Seann William Scott, Johnny Knoxville, Gerard Butler, Halle Berry, Stephen Merchant, Terrence Howard, Elizabeth Banks ja Josh Duhamel - näin nimetäkseni muutaman. Seassa on ihan Oscar-voittajia ja muutenkin arvostettuja näyttelijöitä. Miten tekijät saivat heidät kaikki leffaan - ja vieläpä vain 800 dollarin päiväpalkalla!
Kuten alussa kerroin, elokuvaa kuvattiin jopa neljän vuoden ajan. Itse sketsien kuvaukset kestivät tosin vain parisen päivää kerrallaan ja suuri osa tuosta neljästä vuodesta menikin siihen, kun tekijät yrittävät taivutella ja muutenkin keplotella isoja Hollywood-tähtiä mukaan leffaan. Jotkut suostuivat sopimussyistä tai palvelusta vastaan. Toiset innostuivat mahdollisuudesta näytellä elokuvassa isojen tähtien kanssa. Osa koki oman sketsinsä aidosti hauskaksi ja hyppäsi innolla projektiin mukaan. Joitakin taas väsytettiin siihen asti, että he lopulta suostuivat - kunhan leffa kuvattaisiin heidän omassa kodissa. Näyttelijät saivat tietää elokuvasta vain oman sketsinsä, eikä heillä ollut mitään käsitystä, millainen lopullisesta leffasta tulisi. Yksikään näyttelijöistä ei tehnyt mitään elokuvan mainostamiseksi, eikä kovinkaan moni luultavasti muistele filmiä hyvällä tai halua liittää sitä omaan filmografiaansa.
Movie 43 on aikamoista soopaa. Kuraa. Paskaa. Mutta se on niin itsetietoisen rehellisesti juuri sitä itseään, että minun on vaikea luokitella sitä huonoimpien elokuvien joukkoon, jotka olen elämäni aikana nähnyt. Elokuva on tarkoituksellisesti tehty suoranaiseksi roskaksi ja tekijät luultavasti pohtivatkin, että kuinkakohan hyvät mahdollisuudet heillä on, kun Razzieita jaetaan. Itse koen Movie 43:n niin surkeaksi, että se on jopa lystikäs. Minun on pakko myöntää, että elokuvan mauton törkyläppä sai minut nauramaan kolmannellakin katselukerralla. Tekijät eivät yhtään häpeile mitään, vaan painelevat menemään niin räävittömästi, että tavallaan jopa ihailen heitä. Movie 43 meneekin kirjoissani siihen "guilty pleasure" -osastoon, että minua vähän hävettää, että viihdyn elokuvan parissa.
Koen myös, että elokuvalla on jotain ihan fiksuakin sanottavanaan. Leffan voi tulkita satiirina Hollywoodin menosta, kärjistäen sitä, kuinka jenkkikomedioista halutaan tehdä koko ajan vain ronskimpia ja hävyttömämpiä. Aivan kuin elokuva juurikin tuomitsisi, että aika lailla tällaista skeidaa Hollywood tuuttaa ulos. Leffassa pohditaan, kuinka tällaiset kökköideat pääsevät läpi tuotantoon asti. Ehkä kaiken ala-arvoisen moskan keskellä Movie 43 onkin jopa nokkela teos? Ehkä elokuva olikin edellä aikaansa ja joskus sen "hienous" vielä ymmärretään? Tai sitten ei. Kenties useampi katselukerta onkin tuhonnut aivosolujani niin, että olen alkanut epätoivoisesti uskoa leffassa olevan edes jotain kehumisen arvoista, jotta voin puolustella viihtyvyyttäni sen parissa.
En kuitenkaan koe, että kaikki Movie 43:n sketsit olisivat erityisen hauskoja. Avaussketsi Kate Winsletistä ja pallikaulaisesta Hugh Jackmanista sokkotreffeillä on niin typerä, että sille on vaikea olla tirskumatta. Sketsi entisen näyttelijäpariskunta Naomi Wattsin ja Liev Schreiberin esittämistä vanhemmista, jotka pitävät mahdollisimman autenttista kotiopetusta kiusaajien ja nolauksien kera on aidosti ihan lystikäs. Toisen entisen näyttelijäparin, Chris Prattin ja Anna Farisin kakkasekoilu on niin ala-arvoista huumoria, että hävettää, että koen sen huvittavaksi. Sketsi, jossa Jason Sudeikis ja Justin Long esittävät Batmania ja Robinia, jotka ovat sokkotreffeillä mm. Lois Lanen (Uma Thurman) ja Supergirlin (Kristen Bell) kanssa, on aluksi ihan hassu, mutta liian pitkä, menettäen tehoaan minuutti minuutilta.
Tämä on yleisestikin Movie 43:n ongelma. Sen vitsi ei jaksa kantaa loppuun asti. Halle Berryn ja Stephen Merchantin tähdittämä sketsi totuus vai tehtävä -leikistä, joka kärjistyy nopeasti aikamoiseksi sekoiluksi, viihdyttää ihan passelisti, mutta lopputekstien aikana nähtävä Josh Duhamelin ja Elizabeth Banksin tähdittämä sketsi pariskunnasta ja Duhamelin hahmon mustasukkaisesta animaatiokissasta saa tuumimaan, että eikö tämä nyt osannutkaan loppua vielä? Sketsin ohjasi ja käsikirjoitti Guardians of the Galaxy -elokuvista (2014-) tuttu James Gunn, joka on jälkikäteen tuominnut leffan ja kertonut, ettei ole vieläkään katsonut edes omaa sketsiään valmiina. Väliin mahtuu muitakin heikompia tapauksia, kuten Kieran Culkinin ja Emma Stonen tähdittämä sketsi riitaisista existä, jotka kohtaavat ruokakaupassa.
Elokuva on teknisiltä puoliltaan ihan toimiva, joskin kun eri tyypit ovat olleet työstämässä eri osioita elokuvasta, tuotantojen taso ailahtelee hieman pitkin leffaa. Kuvaus on kelvollista, samoin leikkaus. Lavasteet toimivat hyvin, asut ovat mainiot (Batmanin ja Robinin lyhytpätkän kohdalla tarkoituksellisen käppäiset) ja maskeeraukset äityvät pahimmillaan aika hurjiksi ja varmasti loukkaaviksi. Erikoistehosteet ovat varsin kehnot ja äänimaailma kuulostaa paikoin siltä kuin kaikki olisi varastettu jostain serverin kansiosta musiikkeja myöten.
Movie 43:sta on olemassa muutamissa maissa, kuten Isossa-Britanniassa hieman erilainen versio, jossa kökköjä lyhytelokuvia ei yhdistä elokuva-alalle pyrkivä käsikirjoittaja, vaan juonikuvio Calvinista (Mark L. Young) ja J.J.:stä (Adam Cagley), jotka etsivät Movie 43:a, maailmanlaajuisesti kiellettyä elokuvaa. Elokuvasta on kiinnostunut muutama muukin taho, joka aiheuttaa hahmoille ongelmia. Suomessa elokuvasta löytyy vain alkuperäisversio käsikirjoittajakuvion kanssa, joten en osaa sanoa, kumpi toimii paremmin. Idean tasolla suosin kuitenkin alkuperäisversiota, kokiessani sen sisältävän edes jonkinlaista syvempää viestiä Hollywoodin meiningistä totaalisen itsetietoisen perseilyn sijaan.
Yhteenveto:Movie 43 on täysin itsetietoista roskaa, löysää sitä itseään, joka kuitenkin viihdyttää ajoittain kiusallisenkin paljon. Elokuvan sketsit ovat toinen toistaan typerämpiä ja hävyttömämpiä ja katsoja voi tuntea tyhmenevänsä niitä tuijottaessa. On vaikea sanoa, onko tekijöiden työ totaali emämunaus, sillä juuri tällaista kuravelliä he selvästi ryhtyivätkin työstämään. Toisaalta on pakko ihailla heidän sinnikkyyttään, että he saivat keploteltua monet tunnetut näyttelijät projektiinsa, mutta samalla heidän työnsä tuntuu myös tuomittavalta. Sketsien taso heittelee läpi leffan ja niissä on jatkuvana ongelmana liian pitkä kesto. Ne ovat aivan varmasti loukkaavia, äärimmäisen lapsellisia ja usein todella kökköjä. Mutta siinä myös piilee leffan outo viehättävyys. Välillä myös tuntuu siltä, että elokuvalla on fiksuakin sanottavaa Hollywoodin koneistosta ja leffan voi katsoa kärjistettynä satiirina studiopomoista, komediaelokuvista ja itsestään liikoja luulevista elokuvantekijöistä. Katsoi Movie 43:a miltä kantilta tahansa, on kyseessä täysin omalaatuinen elokuvatapauksensa. Leffan luojaa ei varmaan edes haittaa elokuvan nykyinen status yhtenä kaikkien aikojen surkeimmista tekeleistä. Itse en sitä sellaiseksi luokittele, vaan olen mielestäni nähnyt roppakaupalla huonompia elokuvia. Siis onhan tämä paskaa, mutta ihan viihdyttävää paskaa ja niinpä en vieläkään osaa antaa Movie 43:lle minkäänlaista arvosanaa. Tällä on hyvä käynnistää tämä vuosi. Hyvää uutta vuotta kaikille ja tästä onkin suunta sitten ainoastaan ylöspäin!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Movie 43, 2013, Relativity Media, Virgin Produced, GreeneStreet Films, Wessler Entertainment, Witness Protection Films
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Dennis Quaid, Jaboukie Young-White, Gabrielle Union, Lucy Liu, Karan Soni, Alan Tudyk, Adelina Anthony, Abraham Benrubi, Jonathan Melo, Nik Dodani ja Francesca Reale
Genre: animaatio, seikkailu, scifi
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7
Strange World, eli suomalaisittain Ihmeellinen maailma on Walt Disney -yhtiön uusi animaatioelokuva. 1900-luvun alun pulp-lehdistä innostuneet Don Hall ja Qui Nguyen ryhtyivät työstämään seikkailutarinaa, josta yhtiö kiinnostui ja tekoprosessi käynnistyi. Näyttelijät äänittivät repliikkinsä, samalla kun animointi alkoi. Nyt Ihmeellinen maailma on saapunut elokuvateattereihin vailla oikein minkäännäköistä mainostusta ja näyttäisikin jo nyt siltä, että kyseessä on yksi Disneyn isoimmista taloudellisista flopeista vuosiin. Itse pidän studion animaatioista, etenkin kun ne ovat uusia ja alkuperäisiä ideoita, eivätkä jatko-osia tai uudelleenkierrätyksiä studion vanhemmista projekteista. Kävinkin kiinnostuneena katsomassa Ihmeellisen maailman sen ensi-iltaviikonloppuna, tietämättä oikeastaan yhtään mitään sen tarinasta.
Claden perhe elää Avaloniassa, jota ympäröivät korkeat ja vaaralliset vuoret, joita kukaan ei ole onnistunut ylittämään. Energiaa tuottavaa pando-kasvia viljelevän Searcher Claden isä, seikkailija Jaeger Clade katosi 25 vuotta sitten, lähtiessään kokeilemaan onneaan vuorten kanssa. Kun pandot vaikuttaisivat tekevän kuolemaa, Searcher ja hänen perheensä lähtevät kasvin alkulähteille selvittämään parannuskeinoa ja törmäävät kuolleeksi luultuun Jaegeriin.
Ihmeellinen maailma kertoo Claden perheestä, kolmesta sukupolvesta katsottuna. On Jaeger Clade (äänenä Dennis Quaid), ylpeä ja vahva seikkailijasielu, joka janoaa tietoa siitä, mitä Avaloniaa kauttaaltaan ympäröivien vuorten takaa löytyy. Hänen poikansa Searcher Clade (Jake Gyllenhaal) ei halunnut seurata isänsä jalanjäljissä, vaan päätti jäädä Avaloniaan ja keskittyä viljelemään löytämäänsä ihmekasvia, pandoa, joka tuottaa kaupungille energiaa. Aikuistuessaan Searcher meni naimisiin Meridianin (Gabrielle Union) kanssa ja pariskunta sai lapsen, Ethan Claden (Jaboukie Young-White), joka elokuvassa teini-ikäisenä pohtii omaa paikkaansa tässä maailmassa. Seuratako isänsä vai isoisänsä menoa? Jäädäkö Avaloniaan vai selvittääkö, mitä vuorten toisella puolella on? Mies-Cladet ovat toimivasti rakennettuja hahmoja, joilla on jokaisella omat vahvuutensa ja heikkoutensa, eivätkä kolmen sukupolven perheenjäsenet tule yhteisymmärrykseen siitä, minne kenenkin sydän heitä vie. Erityisen kiinnostava onkin välistä löytyvä Searcher, joka halusi irtautua isästään ja luoda oman tulevaisuutensa omien kiinnostuksenkohteidensa kautta, mutta joka ei kuitenkaan tunnu hyväksyvän poikaansa, joka pyrkii samaan. Ethanin kautta taas esitellään Disney-animaatiohistorian ensimmäinen homopäähenkilö. Poika on nimittäin ihastunut avalonialaispoikaan, Diazoon (Jonathan Melo). Searcherin vaimo ja Ethanin äiti Meridian jää sen sijaan hieman paitsioon. Hahmosta on päätetty rakentaa nykypäivään sopivampi voimakas nainen, joka pärjää seikkailun tiimellyksessä yhtä hyvin kuin miehetkin ja vaikka on hienoa nähdä myös tällaista edustusta, valitettavasti Meridian tuntuu jäävän samalla aika yksiulotteiseksi tapaukseksi.
Muita hahmoja elokuvassa ovat Avalonian seikkailullinen presidentti Callisto (Lucy Liu), jota tuntuu vaivaavan hieman sama kuin perheenäitiä, eli hahmo on voimakas naistapaus, mikä myös jää hahmon lähes ainoaksi luonteenpiirteeksi, minkä lisäksi mukana on tietty Disneyn tapaan perinteinen eläin, eli perheen Legenda-koira ja matkan varrella seikkailuun tarttuva sininen mikä-lie Splät, joka nousee helposti monen katsojan suosikiksi iästä riippumatta.
Kuten alussa kerroin, Disneyllä näyttäisi nyt olevan käsissään yksi pahimmista taloudellisista takaiskuista vuosiin. Syitä Ihmeellisen maailman floppaamiseen on monia. Yhtiö on uskaltanut vihdoin nostaa uuden elokuvansa keskiöön seksuaalivähemmistöä edustavan hahmon, mutta uskallusta vesittää selvä perääntyminen, kun leffaa on tuotu markkinoille. Aiemmin kesällä yhtiön levittämä Pixar-elokuva Lightyear(2022) herätti suurta kohua sosiaalisessa mediassa pienessä roolissa olleen lesbopariskunnan takia, jonka vuoksi monet konservatiiviset vanhemmat ilmoittivat kovaan ääneen, etteivät vie lapsiaan teattereihin. Muun muassa tämä johti siihen, ettei Lightyear oikein pärjännyt teatterikierroksella ja tienasi hädin tuskin budjettinsa takaisin. Tästä säikähtänyt Disney taisi päättää tuoda homohahmoa isompaan rooliin nostavan uutuusanimaationsa huomattavasti vähemmin äänin teattereihin, jotta uudelta someriehaantumiselta vältyttäisiin. Lähes olematon markkinointi on kuitenkin johtanut siihen, ettei lähes kukaan tunnu edes tietävän koko filmin olemassa olosta. Niin tai näin, Ihmeellisen maailman taloudelliset tappiot tulevat varmasti lisäämään bensiiniä "go woke, go broke" -joukon liekkeihin ja voi valitettavasti käydä niin, että seksuaalivähemmistöjen toivoma ja viime aikoina lisääntyvä edustus tulee ottamaan takapakkia tulevaisuudessa.
Elokuvan rahallista ahdinkoa ei myöskään auta se, ettei kyseessä ole mikään kovinkaan erityinen tai edes järin mieleenpainuva teos. Ihmeellinen maailma vain on. Se viihdyttää ihan passelisti, mutta sen olemassa olon luultavasti unohtaa nopeasti, sillä minkäänlaista säväyttävää se ei sisällä - ei edes ennennäkemättömästä edustuksesta huolimatta. 1900-luvun alkupään pulp-lehtien seikkailutarinoista ja mm. Jules Vernen klassikkokirjasta Matka maan keskipisteeseen (Voyage au centre de la Terre - 1864) ja monsterifilmistä King Kong (1933) ammentava Ihmeellinen maailma on hyvin potentiaalinen seikkailu koko perheen leffahetkeen. Siitä löytyy kuitenkin selvät vahvuutensa kuin myös heikkoutensa. Vahvuuksiin mahtuu oivallisesti rakennettu perhedraama Cladejen välille, ajoittain mukaansatempaavat kohtaukset, jotka ovat varmasti sopivan jännittäviä perheen pienemmille, ihan vekkulimaiset mölliäiset, joita matkalla kohdataan, sekä toimivan kekseliäs kannanotto ilmastonmuutokseen - joka on tosin omiaan sulkemaan lisää tiettyjä ihmisiä yleisöstä.
Vaikka kyseessä onkin omalla tavallaan ihan mainio seikkailuraina, josta ei vauhtia ja vaaratilanteita puutu, jotain kaiken keskellä kuitenkin uupuu. Lopputulos tuntuu hyvinekin puolineen jotenkin oudon laskelmoidulta, aivan kuin joku olisi pistänyt tekoälyn katsomaan koko Disneyn tuotannon läpi ja sitten kirjoittamaan oman tulkintansa, mitä Disney-leffan kuuluu pitää sisällään. Tämä laskelmoiva henki johtaa siihen, että tunnepuolella elokuva jää harmillisen etäiseksi. Vaikka perhedraama on oivasti työstetty, eivät konfliktit tarjoa sellaisia tunnetiloja katsojassa kuin tekijät olisivat varmasti odottaneet. Huumoriosasto jää myös aika latteaksi, eikä leffa onnistu naurattamaan paria täsmävitsiä lukuun ottamatta. Leffaa vaivaa lisäksi käsikirjoituksen turha monimutkaisuus kuin myös sen liiallinen yksinkertaisuus. Homma avautuu vähän turhan vaikeasti, mutta elokuvan edetessä mukaan heitetyt konfliktit ja vastoinkäymiset ratkotaan liian helposti.
Visuaaliselta puolelta ei kuitenkaan moitittavaa löydy, joskin kohtauksien väliset pyyhkivät leikkaukset tuovat lähinnä mieleen PowerPoint -esityksen. Ihmeellinen maailma on upeasti ja yksityiskohtaisesti animoitu. Elokuvan värikäs ja kekseliäs maailma lumoaa puolelleen silloin, kun Qui Nquyenin käsikirjoitus ei siihen kykene. Hahmot ovat veikeän näköisiä ja heidän tutkimansa Avalonian uumenista löytyvä maailma tarjoaa toinen toistaan näyttävämmin tehtyä ihmeteltävää. Hyviä visuaalisuuksia on tukemassa oivallisesti rakennettu äänimaisema. Ääniefektien lisäksi säveltäjä Henry Jackman tunnelmoi seikkailullisesti musiikeillaan, tehostaen joitakin kohtauksia toimivasti.
Yhteenveto: Ihmeellinen maailma on kelvollinen, mutta aika unohdettava animaatioelokuva. Sen visuaalinen anti on varsin komeaa, Claden perheen välinen draama on hyvin kirjoitettua, teemat ilmastonmuutoksesta ovat ihan oivaltavia ja elokuva tarjoaa vihdoin seksuaalivähemmistöedustusta ison Disney-animaation keulilla. Elokuvan tarina ja ohjaus kuitenkin ontuvat, eikä seikkailu nappaa mukaansa toivotulla tavalla. Kaikki tuntuu oudon laskelmoidulta ja tunnepuoli jää kummallisen etäiseksi. Toisaalta homma on liian monimutkikas, toisaalta taas liian simppeli ja osa konflikteista ratkotaan turhan helposti. Huumoriosasto ei vakuuta, mutta sininen olio Splät ja koira Legenda naurattavat luultavasti perheen pienempiä. Lapsikatsojille myös luulisi jännityspuolenkin toimivan mainiosti. Animaattoreiden työ on näyttävää ja elokuvaa on miellyttävää katsella sen mielikuvituksellisen ja yksityiskohtaisen jäljen ansiosta. Ihmeellinen maailma ei ole ihmeellinen elokuva, mutta se on silti ihan kelpo raina koko perheen yhteiseen leffahetkeen. Kokonaisuutena se on ailahteleva ja ristiriitainen, mutta sen tietyt ansiot nostavat sen tarpeeksi plussan puolelle. Tuskinpa elokuvaa kuitenkaan muistaa enää vähän ajan jälkeen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.11.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Strange World, 2022, Walt Disney Studios, Walt Disney Animation Studios
Ohjaus: Roland Emmerich Pääosissa: Ed Skrein, Patrick Wilson, Luke Evans, Woody Harrelson, Dennis Quaid, Mandy Moore, Aaron Eckhart, Keean Johnson, Luke Kleintank, Nick Jonas, Etsushi Toyokawa, Darren Criss, Brennan Brown ja Alexander Ludwig Genre: sota, draama Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia Ikäraja: 12
Midway on Roland Emmerichin ohjaama sotaelokuva, mikä perustuu tositapahtumiin Midwayn taistelusta Yhdysvaltojen ja keisarillisen Japanin välillä vuonna 1942, toisen maailmansodan aikaan. Taistelusta oli jo vuonna 1976 tehty sotaelokuva Midwayn taistelu (Midway), mikä oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä. Uuden elokuvan teosta ilmoitettiin vuonna 2017, Emmerichin kiinnostuttua Midwayn tarinasta. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja nyt Midway saapuu teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin. Innostuin, kun sain tietää, että elokuvan lehdistönäytös järjestetään Finnkinon isossa Isense-salissa ja kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Midwayn.
Joulukuussa 1941 keisarillinen Japani hyökkää Yhdysvaltojen laivastotukikohtaan Pearl Harborissa. Tämä aloittaa Yhdysvaltojen ja Japanin välisen sodankäynnin toisen maailmansodan aikaan. Ratkaiseva taistelu on kuitenkin vasta tulossa...
Midway pitää sisällään ison näyttelijäkaartin ja elokuva keskittyy useaankin eri hahmoon. Kaikista isoimmin esiin taitaa kuitenkin nousta Ed Skreinin näyttelemä hurjapäälentäjä Dick Best (kyllä, se on hänen nimensä). En ole aiemmin Skreinistä erityisemmin piitannut, mutta tässä hän sopii yllättävänkin toimivasti rooliinsa. Dick Best lähtee usein sooloilemaan lentäessään ja yrittää taisteluissa vähän liiankin vaarallisia temppuja, aivan kuin ei ottaisi tilanteita tarpeeksi vakavasti, mutta hänestä löytyy kuitenkin kunnioitusta ylempiään kohtaan ja vahvaa vimmaa puolustaa maataan.
Lisäksi elokuvassa nähdään mm. Keean Johnson Dickin tykkimies Murrayna, Mandy Moore Dickin vaimona Anne Bestinä, Patrick Wilson komentajakapteeni Laytonina, Dennis Quaid USS Enterprise -ilmatukialuksen amiraali Halseyna, Luke Evans amiraali McCluskyna, Aaron Eckhart amiraali Doolittlena, Woody Harrelson uutena komentajana Nimitzinä, Nick Jonas lentoapumekaanikko Brunona, Brennan Brown koodinmurtaja Rocherfortina, sekä lisäksi Etsushi Toyokawa Japanin laivaston komentaja Yamamotona. Näyttelijät tekevät kaikki erittäin oivallista työtä; Quaidista, Eckhartista ja Harrelsonista löytyy oikeaa arvokkuutta komentajahahmojen rooliin ja muutenkin äijänäyttelijät istuvat hyvin rooleihinsa taistelussa. Hahmot (tai siis nämä tosielämän henkilöt) itsessään eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta jokainen ajaa asiansa viedessään mielenkiintoista tositarinaa eteenpäin.
Midway pitää sisällään todella näyttäviä taistelukohtauksia. Lentokoneet kiertelevät ilmassa, väistellen merellä seilaavien laivojen ja alusten tykitystä, samalla kun lentokoneet yrittävät pudottaa vastapuolen lentokoneita ja tuhota näiden laivoja. Katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itse koneen sisällä, vaihdellen lentäjän ja ampujan välillä, ja paikoitellen tämä luo mainion jännittävää tunnetta. Kuvat, joissa näytetään lentäjän näkökulmaa, tämän syöksyessä hyökkäykseen ja vastustajien hoksatessa koneen ja tykittäessä kohti kameraa, ovat upeita. Sotakohtauksiin on panostettu hienosti ja varsinkin laajat kuvat, joissa näkyy räjähdyksien savusta tummeneva taivas, siellä kiertelevät lentokoneet, sekä meressä lilluvat laivat, joiden tykit ampuvat hullun lailla, imaisevat katsojan tapahtumiin mukaan. Ohjaaja Roland Emmerichillä on aina ollut silmää vahvalle visuaaliselle ilmeelle ja hän tietää, mitä tehdä taistelukohtauksissa.
Paikoitellen kuitenkin tuntuu, ettei Emmerich tiedä, milloin kannattaisi lopettaa. Parissa kohtaa taistot alkavat toistamaan itseään, kun ympäristökään ei oikein vaihdu ja jokainen taistelu kestää todella pitkään. Etenkin suuren loppuhuipennuksen aikana on muutamia pätkiä, mitkä olisi voinut jättää näyttämättä. Ähky alkaa vähitellen iskemään ja vaikkei siihen asti päästä, on katsoja enemmän kuin täynnä poistuessaan teatterista. Lisäksi Emmerichillä on ongelmana se, että hän osaa kyllä tehdä viihdettä, mutta todelliseen sotaan perustuvaan elokuvaan liika viihteellisyys ei välttämättä sovi. Tällä tarkoitan, että hän ei kohtele taisteluita niin kuin ne olisivat oikeasti tapahtuneet. Niistä puuttuu tietty hirvittävyys ja pelko. Kun Midwayta vertaa esimerkiksi pari vuotta sitten ilmestyneeseen Dunkirkiin(2017), ei tämä elokuva pääse lähellekään sen teoksen intensiivistä tunnelmaa. Dunkirkissä pelko ja epätoivo olivat vahvasti läsnä, ja filmi piti tiukasti katsojastaan kiinni, mutta Midway ei onnistu lainkaan tällaisessa. Lisäksi jos vertaa Dunkirkiin, jäävät Midwayn taistelutkin sen leffan jalkoihin. Dunkirkissä lentotaistoissa oli käytetty aitoja koneita ja pienoismalleja, mikä toi mukaan vahvaa todellisen tunnetta. Midwayn taistoista taas välillä huokuu digitaalisuus. Tehosteet eivät paikoitellen vastaa vuoden 2019 yleistä tasoa, vaan ne näyttävät jo muutaman vuoden vanhoilta.
Taisteluiden välissä käytävät draama- ja puhekohtaukset eivät myöskään vakuuta. Emmerich ei todellakaan ole parhaimmillaan, kun näyttelijöistä pitäisi saada irti aitoja ja voimakkaita tunteita, vaan leffa käy parissa kohtaa hieman melodramaattisen puolella. Kuten hieman itseään toistavien taistojen kohdalla, myös draamapuolta olisi voinut tiivistää. Sotaelokuvat ovat yleensä pitkiä kestoltaan - usein selvästi yli kaksituntisia, mutta kun Emmerich haluaa lähinnä viihdyttää, olisi hän voinut tehdä sen hieman napakammin ja lyhyemmässä ajassa. Sentään Emmerich ei lähde liikaa heiluttamaan Yhdysvaltojen lippua ja ylistämään jenkkisotilaiden voimaa, vaan lopussa elokuva on omistettu sekä taiston yhdysvaltalaisille että japanilaisille uhreille.
Vaikka tehosteiden taso heittelee pitkin elokuvaa (esimerkiksi Pearl Harborin taistelun tulipalot eivät näytä lainkaan aidoilta), Midway näyttää kyllä suurimmaksi osaksi hyvältä. Se on erinomaisesti kuvattu, minkä lisäksi ajankuva on hienosti luotu taitavien lavastajien ja puvustajien kautta. Jos tekijät olisivat hyödyntäneet enemmän pienoismalleja ja oikeita koneita taisteluissa digitehosteiden sijaan, filmin visuaalisuus pääsisi vielä paremmin voiton puolelle. Äänimaailma on fantastisesti rakennettu. Tykkien tulitus, lentokoneiden äänet, ilmatukialusta vasten iskevät aallot ja räjähdykset ovat kaikki voimakkaita, mitä vain tukee säveltäjäduo Thomas Wanderin ja Harold Kloserin oivallinen musiikki
Yhteenveto:Midway on mainio sotaelokuva, mikä sisältää useita näyttäviä taistelukohtauksia. Ohjaaja Roland Emmerichillä on tunnetusti silmää upeille visuaalisuuksille ja myös tässä hän tarjoaa paljon tyylikästä menoa. Emmerich ei kuitenkaan aina tiedä, milloin lopettaa ajoissa ja kun sotakohtaukset ovat vieläpä hyvin samanlaisia tyyliltään, voi leffa käydä pitkäveteiseksi. Emmerich myös käsittelee toimintaa viihteen kautta, eikä niinkään tosielämän taistoina. Draamapuoli taas muuttuu välillä hieman yliampuvaksi. Näyttelijät suoriutuvat erittäin hyvin rooleistaan - yllättäen myös Ed Skrein sopii oivallisesti osaansa. Vaikka filmi on visuaalisesti monin tavoin vaikuttava, on mukana tiettyä digitaalisuutta, mikä häiritsee paikoitellen. Elokuvassa on omat heikkoutensa ja vahvuutensa, joista syntyy kokonaisuutena kelpo sotateos. Ei siitä genrensä klassikkoa tule, mutta onhan se hienoa, että jotkut vaivautuvat yhä tekemään filmatisointeja historiallisista taisteluista. Jos siis sotaelokuvat kiehtovat, kannattaa Midway käydä katsomassa. Lisäksi, jos ette pitäneet Michael Bayn Pearl Harborista (2001), pääsette tässä näkemään kyseisen taistelun uudestaan ja voitte pohtia, kumpi toteutti taiston paremmin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Midway, 2019, Centropolis Entertainment, RuYi Media, Starlight Culture Entertainment Group, Street Entertainment, The Mark Gordon Company
Ohjaus: Stephen Sommers Pääosissa: Channing Tatum, Marlon Wayans, Sienna Miller, Rachel Nichols, Ray Park, Saïd Taghmaoui, Christopher Eccleston, Byung-hun Lee, Adewale Akinnuoye-Agbaje, Dennis Quaid, Joseph Gordon-Levitt, Arnold Vosloo, Jonathan Pryce ja Brendan Fraser Genre: toiminta, seikkailu, scifi, komedia Kesto: 1 tunti 58 minuuttia Ikäraja: 12
G.I. Joe: The Rise of Cobra perustuu Hasbron 1960-luvulla alkaneeseen "G.I. Joe" -lelusarjaan ja sen pohjalta tehtyihin sarjakuviin ja animaatiosarjoihin. Lelujen elokuvaoikeudet päätyivät 1990-luvulla Threshold Entertainment -yhtiön käsiin, mutta kun yhtiö päättikin keskittyä Mortal Kombat -leffoihin (1995-1997), G.I. Joe -filmiä ei tapahtunutkaan. Vuonna 2003 tuottaja Lorenzo di Bonaventura kiinnostui elokuvan teosta ja alkoi työstämään sitä yhdessä Hasbron kanssa. Tekijät kokivat kuitenkin vaikeuksia, sillä maailma muuttui Irakin sodan myötä, eikä ollut enää varmaa, voiko tällaista armeijakeskeistä toimintaelokuvaa julkaista. 2007 Muumion (The Mummy - 1999) ohjaaja Stephen Sommers saatiin mukaan projektiin ja leffan teko alkoi tosissaan edistymään. Kuvaukset alkoivat vihdoin helmikuussa 2008 ja lopulta G.I. Joe: The Rise of Cobra sai maailmanensi-iltansa 27. heinäkuuta - tasan kymmenen vuotta sitten. Elokuva oli hitti lippuluukuilla, muttei voittanut faneja tai kriitikoita puolelleen. Leffa oli jopa ehdolla kuudesta Razzie-palkinnosta (huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, adaptaatio, miessivuosa ja naissivuosa, minkä elokuva "voitti") ja elokuvan päätähti Channing Tatum tunnusti myöhemmin haastattelussa, että hän inhosi leffan tekoa ja että hänen kolmen elokuvan sopimuksensa Paramount-yhtiön kanssa pakotti hänet tekemään leffan. Itse kyllä pidin G.I. Joe: The Rise of Cobrasta, kun kävin katsomassa sen isäni kanssa teattereissa kesällä 2009... mikä saattoi tosin johtua siitä, että olin silloin 11-vuotias. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo kahdeksan vuotta. Olen välillä pohtinut elokuvan uudelleenkatselua ja kun huomasin leffan täyttävän 10 vuotta, päätin kokeilla, kuinka hyvin filmi toimisi tällä kertaa. Ei hyvin.
Sotilaskaverukset Duke ja Ripcord päätyvät mukaan salaiseen G.I. Joe -tiimiin, joka yrittää pysäyttää vaarallisia nano-ohjuksia havittelevan Cobra-järjestön.
Armeijan ystäviä Dukea ja Ripcordia näyttelevät Channing Tatum ja Marlon Wayans. Kuten kerroin, Tatum koki, että hänet painostettiin mukaan elokuvaan, mutta hänen uransa ollessa vasta aluillaan, hän ei vielä uskaltanut näyttää tätä roolityössään ja toisaalta hyvä niin. Ei Tatum kovin kummoinen ole roolissa, mutta hän ainakin hyppää kunnolla mukaan ja yrittää parhaansa läpi leffan. Komedioista, kuten Kulman kundit eivät ole uhka yhteiskunnalle kuumana kesäpäivänä South Centralissa (Don't Be a Menace to South Central While Drinking Your Juice in the Hood - 1996), Scary Movie (2000) ja White Chicks - agentit minimekoissa (White Chicks - 2004) tuttu Marlon Wayans on erikoinen valinta sotilaan ja toimintasankarin rooliin, vaikka hänestä onkin tehty elokuvan vitsiniekka. Wayans sai roolityöstään huonoimman miessivuosan Razzie-palkinnon, muttei hän omasta mielestäni erityisen huono ole roolissaan. On veikeä nähdä hänet juoksemassa innokkaasti huipputeknologisten pyssyjen kanssa jointin sijaan. G.I. Joe -tiimiin kuuluvat porukan johtaja kenraali Hawk (Dennis Quaid), älykäs ja hyvä taistelija Scarlett (Rachel Nichols), hakkeri Breaker (Saïd Taghmaoui), suurikokoinen ja vahva Heavy (Adewale Akinnuoye-Agbaje), sekä ehdoton suosikkini, mustiin pukeutuva ninja Snake Eyes (Ray Park). Miekkaansa heilutteleva ja tyylikkäitä stuntteja tekevä mykkä Snake Eyes oli aivan mahtava 10 vuotta sitten, kun näin leffan ensimmäistä kertaa ja oli hauska huomata, kuinka hahmo tuotti yhä samanlaista lapsenomaista riemua. Hänelle ja parille muulle G.I. Joen tiimiläisistä on onnistuttu kirjoittamaan jonkinlaista taustatarinaa, mutta hahmot jäävät silti aika yksiulotteisiksi. Kenraali Hawk vain antaa ohjeita, Heavy on pelkästään uhkaavan lihaksikas ja Breaker on nero. Scarlett nostetaan usein toimivasti esille, mutta naisena hän joutuu valitettavasti myös olemaan jonkun miessankarin ihastuksen kohde. Näyttelijät ovat kelvollisia rooleissaan, mutta yksikään ei erityisemmin vakuuta taidoillaan. Tarinan pahiksia ovat Cobra-järjestön ilkikuriset jäsenet. Porukkaa johtaa asetehtailija herra McCullen (Christopher Eccleston), joka lähinnä seisoo tyylikäs puku päällään ja komentaa tympeästi ohjeita. Paronitar (huonoimman naissivuosan Razzien roolista voittanut Sienna Miller) on vakooja, joka taitaa monenlaiset taistelutyylit. Storm Shadow (Byung-hun Lee) on Snake Eyesin tavoin ninja ja muiden ammuskellessa toisiaan laseraseilla sun muilla, nämä kaksi ottavat miehestä mittaa miekoin. Zartan (Arnold Vosloo) taas on naamioitumisen mestari. Mukana on myös salaperäinen, erikoisia kokeiluja tekevä paha tiedemies, joka valmistaa Cobralle voittamatonta armeijaa. Isoja roistohahmoja on siis yllättävänkin paljon elokuvassa. Paronitar, Storm Shadow ja tiedemies ovat heistä kiinnostavimmat, kun taas herra McCullen on täysin unohdettava. Pahisten näyttelijöiden kohdalla taso hyppii enemmän kuin G.I. Joen tiimiläisten esittäjien kanssa. Eccleston on kehno osassaan ja Milleriltä löytyy selkeät heikommat hetkensä. Elokuvassa nähdään myös Jonathan Pryce Yhdysvaltain presidenttinä, sekä ohjaaja Stephen Sommersin Muumio-leffoista tuttu Brendan Fraser pienessä roolissa G.I. Joe-kersantti Stonena.
Jostain kumman syystä G.I. Joe: The Rise of Cobra toimi paremmin kymmenen vuotta sitten, kun olin 11... Silloin leffa oli todella "siisti" ja "kova", mutta nyt katsottuna se on aika surkuhupaisa tapaus. Ei tämä mikään läpimätä leffa sentään ole, muttei tämä todellakaan hyvä ole. Tai siis, pohjalla, kaiken keskellä vaikuttaisi olevan kelpo toimintapläjäys, mutta keskinkertaisten tekijöiden vuoksi elokuvan potentiaali valuu hukkaan. Leffa tekee kömpelöä työtä esitellessään G.I. Joe -tiimin maailmaa ja avatessaan Cobra-järjestön motiiveja. Lähes kaikki tärkeät henkilödraamaa sisältävät hetket on leikattu pois, jotta kahteen tuntiin on saatu tungettua mahdollisimman paljon toimintaa. Ja toimintaa kyllä riittää. Elokuva ei tunnu muuta olevankaan kuin jatkuvaa taistoa ja mäiskettä kohtaus toisensa perään. Jopa kaikki hahmoja hieman syventävät hetket tuntuvat tapahtuvan aina jonkinlaisen kamppailun aikana. Ja silloin kun ei taistella, rytmitys muuttuu lähes pikakelaukseksi, jotta hahmot saadaan siirrettyä seuraavaan toimintakohtaukseen. Lapsena tämä oli tietty aivan mahtavaa, mutta nyt elokuva oli paikoitellen jopa hengästyttävä vauhdikkuudessaan. Jos jotain hyvää G.I. Joe: The Rise of Cobrasta pitäisi löytää, niin ainakin voisi sanoa, ettei aika käy pitkäksi sen parissa.
Jatkuvassa toiminnassa on myös se ongelma, ettei katsojana jaksa välittää oikeastaan kenestäkään. Taisteluista ei löydy jännitettä, vaan lähinnä katsoja vain tuijottaa, kun miekat osuvat yhteen, paikat räjähtävät ja hahmot lentävät outojen paineaalto-aseiden voimasta. Ainoastaan Pariisin isoon toimintakohtaukseen on saatu jännitystä, kun Joet yrittävät saada Cobran jäsenet kiinni, ennen kuin he ehtivät käyttämään uusia tuhoaseitaan (mikä kieltämättä johtaa näyttävään tilanteeseen, joka onnistui tekemään vaikutuksen vielä tänäkin päivänä). Tavallaan on osuvaa, että elokuvalla tuntuu olevan hirveä kiire, sillä sankareillakin on kiire saada tuhoaseet pois roistojen käsistä. Oikeissa käsissä tätä kiirettä hyödynnettäisiin oivallisesti ja lopputuloksena olisi mitä mukaansatempaavin vuoristoratakyyti. Kömpelöissä käsissä elokuvan kyyti on harmillisen takelteleva ja täynnä todella typeriä hetkiä. Elokuvassa käytetyt takaumat ovat lähes ainoa tapa syventää hahmoja ja siksi onkin surkuhupaisaa, että takaumat ovat aika myötähäpeällisesti toteutettuja. Loppupäässä filmi myös unohtaa täysin kertoa omaa seikkailuaan ja muuttuu lähinnä jatko-osan pohjustamiseksi. Kokonaisuudessaan G.I. Joe: The Rise of Cobra jätti aika ristiriitaiset tunteet itselleni. Toisaalta oli hauska katsoa leffa pitkästä aikaa ja paikoitellen se onnistui viihdyttämään toiminnallaan ja hölmöydellään, mutta samalla sen hengästyttävä vauhti sai minut pohtimaan, alanko tulla jo vanhaksi. Se on ainakin selvää, etten enää kuulu elokuvan kohdeikäryhmään.
Vaikka Stephen Sommers onnistuu parhaimmillaan luomaan menevää viihdettä, ei hän kummoinen ohjaaja ole. Tässä hän ei selkeästi ole halunnut tehdä muuta kuin menevää viihdettä ja kaikki "ylimääräinen" on tungettu sivuun. Tai sitten tämä johtuu Stuart Beattien, David Elliottin ja Paul Lovettin käsikirjoituksesta, jossa monet yleensä tärkeinä pidetyt asiat pistetään syrjään, jotta saadaan mahdollisimman monta toimintakohtausta kahden tunnin leffaan. Kolmikon teksti on usein todella kömpelöä, hahmojen repliikit ovat kehnoja ja yhden hahmon kehitys tapahtuu hölmön äkkinäisesti. G.I. Joe: The Rise of Cobra on sentään kelvollisesti kuvattu ja mukaan mahtuu niin näyttäviä kuin heikompiakin otoksia. Lavasteet ovat myös tyylikkäät ja puvustustiimi on tehnyt oivaa työtä sankareiden ja vihollisten asujen kanssa. Maskeeraajat pääsevät myös näyttämään taitojaan parissa kohtaa. Elokuvan efektit eivät valitettavasti ole kestäneet aikaa hyvin. Etenkin lentoalukset näyttävät todella digitaalisilta, minkä lisäksi joissain kohdissa on päivänselvää, että näyttelijät seisovat taustakankaan edessä. Mukana on joitain hyviäkin tehosteita, mutta pääasiassa leffa näyttää yllättävänkin heikolta ollakseen vain 10 vuotta vanha. Äänimaailma on sentään mainiosti luotu aina ääniefekteistä Alan Silvestrin säveltämiin musiikkeihin.
Yhteenveto: G.I. Joe: The Rise of Cobra on ihan viihdyttävä pläjäys, mutta mitään muuta se ei onnistu tarjoamaan. Tarina kiirehtii hullua vauhtia eteenpäin, kun tekijät yrittävät tunkea mahdollisimman monta toimintakohtausta kahden tunnin elokuvaan. Hahmot jäävät kuitenkin niin yksiulotteisiksi, ettei kenenkään puolesta jaksa jännittää, eikä Pariisia lukuunottamatta yhdelläkään toimintakohtauksella ole todellista koukkua. Hahmojen syventäminen takaumien kautta on todella kömpelösti toteutettu, minkä lisäksi näyttelijät eivät ole kovinkaan hyviä rooleissaan. Paikoitellen leffan yliampuvuus käy typeryyden puolella, eikä siltä kannata odottaa mitään vähänkään syvällistä. Tehosteidensa puolesta elokuva on kärsinyt yllättävänkin paljon vuosien varrella ja joissain kohdissa leffa näyttää enemmän siltä kuin se olisi ilmestynyt vuonna 1999 eikä 2009. On hassua ajatella, että samana vuonna ilmestyi visuaalisesti tuhatkertaisesti huikeampi Avatar (2009). G.I. Joe: The Rise of Cobra sopii tasan tarkkaan vain kohdeyleisölleen, eli ala-asteikäisille, jotka haluavat nähdä pelkkää isoa mäiskettä, eivätkä välitä niinkään tarinasta tai hahmoista. Loppupäässä leffa tosiaan muuttuu lähinnä jatko-osan pohjustamiseksi ja jatkoa saatiinkin vuonna 2013, kun G.I. Joe: Kosto (G.I. Joe: Retaliation) sai ensi-iltansa. Kai senkin voisi vilkaista pitkästä aikaa uudelleen...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
G.I. Joe: The Rise of Cobra, 2009, Paramount Pictures, Spyglass Entertainment, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Digital Image Associates
Ohjaus: Roland Emmerich Pääosissa: Dennis Quaid, Jake Gyllenhaal, Emmy Rossum, Arjay Smith, Austin Nichols, Dash Mihok, Jay O. Sanders, Sela Ward ja Ian Holm Genre: katastrofielokuva, jännitys Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia Ikäraja: 12 Näin The Day After Tomorrow'n ensimmäisen kerran ala-asteen ensimmäisten vuosien aikana serkkupuolieni kanssa ja innostuin elokuvasta todella paljon. Siihen aikaan lähes kaikki tehosteleffat toimivat minulle, eikä tämäkään ollut poikkeus. Elokuva oli hitti ilmestyessään ja se pyörii nykyäänkin televisiossa säännöllisin väliajoin. Olen nähnyt elokuvan useaan otteeseen - jopa kerran yläasteella maantiedon tunnilla, jolloin opettaja kiinnitti kaiken aikaa huomiota tarinan epäkohtiin. Yhdessä kohtaa jopa omistin elokuvan DVD:llä. Nyt kun lumet ja kylmyydet ovat saapuneet taas Suomeen (mitä ei tarvitsisi mielestäni tapahtua enää, sillä joulu meni jo), mieleeni tuli juurikin The Day After Tomorrow ja koin välittömästi tarvetta katsoa elokuvan uudestaan. Sen minä myös tein. Ilmastonmuutoksen aiheuttaessa hurrikaaneja, hyökyaaltoja ja lumimyrskyjä, ilmastotieteilijä Jack Hall lähtee pelastamaan Sam-poikaansa, joka on jäänyt vangiksi myskyjen keskelle New Yorkiin. Dennis Quaid näyttelee ilmastotieteilijä Jack Hallia, joka on tehnyt kaavan useita tuhansia vuosia sitten syntyneestä jääkaudesta ja yrittää saada ihmiset tajuamaan, että ilmastonmuutos on alkanut vaikuttamaan Maahan erittäin vakavasti. Mutta koska ihmiset ovat ihmisiä, harvat suostuvat kuuntelemaan häntä ja sitten onkin jo liian myöhäistä. Jack on mielenkiintoinen hahmo ja Quaid on erittäin hyvä roolissaan.
Samia näyttelee Jake Gyllenhaal, joka on myös mainio roolissaan. Sam on todella fiksu ja tietääkin paljon asioita, mikä koituu hyödylliseksi katastrofien iskiessä. Sam on matkannut New Yorkiin tiedekilpailuun ja pärjääkin siellä hyvin. Sam pelkää lentämistä, eikä hän selkeästi pidä esillä olemisesta, mutta tietäessään, miten tilanteesta voi selviytyä, hänen täytyy neuvoa ihmisiä. Samin kilpailutiimiin kuuluvat Emmy Rossumin näyttelemä Laura, johon Sam on ihastunut ja Arjay Smithin esittämä Brian, jolla on ihan hauskoja juttuja. Kummatkin ovat fiksuja kuten Sam ja kumpikin pääsee hyödyntämään älykkyyttään edes jollain tapaa. Kolmikon mukana on Austin Nicholsin esittämä J.D., joka kuuluu vastusjoukkueeseen. Näyttelijät suoriutuvat toimivasti rooleistaan. Elokuvassa nähdään myös Jason (Dash Mihok) ja Frank (Jay O. Sanders), jotka ovat Jackin työkavereita, sekä Samin äiti Lucy (Sela Ward), joka on lääkäri ja jolle on luotu hieman sivutarinaa. Ian "Bilbo Reppuli" Holm esittää professori Rapsonia, joka on kiinnostunut Jackin kaavoista ja tekee itsekin löytöjä, joilla uudet katastrofit voisi jollain tapaa ennustaa. Yksi parhaista hahmoista on koditon Luther (Glenn Plummer) Buddha-koiransa kanssa, joka tuo elokuvaan hieman huumoria
Jäätikkö alkaa sulamaan, jolloin Pohjois-Atlantin virran lämpötilat menevät sekaisin. Linnut lentävät suurina parvina pakoon ja eläintarhojen eläimet villiintyvät. Intiassa sataa lunta ja Tokiossa tennispallon kokoisia jäärakeita. Los Angelesissa riehuu tornadoja, jotka repivät kaupungista muutakin kuin Hollywood-kyltin. New Yorkiin iskee jättimäinen hyökyaalto ja pohjoiseen pallonpuoliskoon iskee niin paha myrsky, että kaikki jäätyy. Jopa Suomessa tapahtuu tällä kertaa jotain! Leffan alussa katastrofikohdat ovat pienempiä ja ne kasvavat läpi elokuvan. Parhaat osuudet koko elokuvassa ovat selvästi Los Angelesin tornadot ja etenkin New Yorkin hyökyaalto, jonka iskeminen on leffan paras kohtaus. Myös jännitys kasvaa samalla elokuvan aikana, vaikka loppupuoli ei olekaan enää ihan niin jännittävä. Jälleen nähdään, kuinka uhkaavissa tilanteissa ihmisten on vain pakko jäädä tuijottamaan. Jos elokuva tapahtuisi nykypäivänä, ihmisillä olisi varmaan myös puhelimet kädessä ja he kuvaisivat kaiken.
Jotkut ovat kritisoineet, että elokuvasta huokuu liikaa huudahdus "Lopettakaa ilmastonmuutos tai muuten!" mutta omasta mielestäni kyseessä on hyvä leffa. Vaikka tapahtumat eivät voisikaan tuolla lailla tapahtua, niin siinä on silti hieman uskottavuutta ja tietenkin viihdyttävyyttä. Lapsena tämä oli tietysti kunnon "hei vau!" -kokemus ja vaikka sen jälkeen onkin nähnyt paljon vaikuttavampia tehostesekoiluja, toimii tämäkin mainiosti. Siinä on hyvä tunnelma läpi elokuvan ja paikkojen tuhoutumista jaksaisi katsoa elokuvassa enemmänkin. Pidän siitä, että tapahtumat ovat ihmisten ja saastuttamisen syytä, eikä tuho johdu vaikkapa meteoriitista, joka iskee avaruudesta. Hahmojen kohtalot ovat kiinnostavat ja heidän tarinansa hyvä, jolloin laatu nousee hieman lisää. Huonojen hahmojen kanssa leffaa ei voisi pelastaa pelkällä tehostemekastuksella.
Elokuvan on ohjannut Roland Emmerich, joka selvästi tykkää tuholeffojen tekemisestä. Tätä ennen hän on ohjannut esimerkiksi Independence Day - maailmojen sodan (Independence Day - 1996) ja Godzillan (1998), joten hän kyllä osaa tehdä kaupunkien sortumisista ja ihmismassojen kuolemista tyylikästä viihdettä... jollain kierolla tapaa. Hän on myös ollut tuottamassa ja käsikirjoittamassa elokuvaa. Visuaalisesti elokuva on näyttävä, vaikka osa tehosteista näyttää aikansa eläneiltä. New Yorkiin iskevä suuri vesimassa on todella hienon näköinen, mutta esimerkiksi digisudet näyttävät hölmöiltä. Äänitehosteita on hyödynnetty erinomaisesti katastrofikohtauksissa. Elokuva on kuvattu ja leikattu sujuvasti. Musiikista vastaa Harald Kloser, jonka sävellykset toimivat hyvin elokuvassa.
Yhteenveto:The Day After Tomorrow on mainio katastrofileffa, jonka katsoo mielellään useasti uudestaan. Siitä löytyy jännitystä ja hieman huumoriakin, vaikka aika vakavasta pätkästä on kyse. Jännitys luodaan toimivasti pikkuhiljaa. Näyttelijät ovat hyviä rooleissaan. Katastrofikohtaukset ovat parasta elokuvassa - etenkin New Yorkin hyökyaalto. Ohjaaja Roland Emmerich kyllä tietää, miten voi tehdä viihdyttävän tehosteleffan ja vaikka efektit eivät täysin näytäkään enää hyviltä, ne ovat silti toimivat. Suosittelen The Day After Tomorrowia tehosteleffoista pitäville ja niille, jotka jostain syystä nauttivat katastrofielokuvista (kuten minä).
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Day After Tomorrow, 2004, Twentieth Century Fox Film Corporation, Centropolis Entertainment, Lions Gate Films, Mark Gordon Productions, Mel's Cite fu Cinema
