Neropatin päiväkirja: Isoveli isottelee (Diary of a Wimpy Kid: Rodrick Rules - 2022) - elokuva-arvostelu

NEROPATIN PÄIVÄKIRJA: ISOVELI ISOTTELEE

DIARY OF A WIMPY KID: RODRICK RULES

Ohjaus: Luke Cormican

Näyttelijät: Brady Noon, Hunter Dillon, Ethan William Childress, Chris Diamantopoulos, Erica Cerra, Gracen Newton, Veena Sood, Ed Asner, Nathan Arenas, Jimmy Tatro, Vincent Tong, Albert Tsai ja Hudson Yang

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 14 minuuttia

Ikäraja: 6

Jeff Kinneyn samannimiseen lastenkirjaan perustuva animaatioelokuva Neropatin päiväkirja (Diary of a Wimpy Kid) sai hyvät katsojaluvut, kun se julkaistiin Disney+ -palvelussa joulukuussa 2021, joten jatkoa oli luvassa. Jo ennen ensimmäisen elokuvan julkaisua Disney oli aloittanut jatko-osan työstämisen. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Neropatin päiväkirja: Isoveli isottelee julkaistiin joulukuussa 2022. Tämäkään leffa ei saanut erityisen positiivista palautetta kriitikoilta, mutta katsojaluvut olivat jälleen hyvät. Itse en ollut aiemmin katsonut ainuttakaan Neropatin päiväkirja -leffaa, en näitä uusia animaatioita, enkä vanhoja näyteltyjä versioita, mutta luin lapsena Kinneyn kirjoja. Nyt kun on tulossa jälleen uusi Neropatin päiväkirja -elokuva, Diary of a Wimpy Kid: The Getaway (2026), päätin sitä odotellessa katsoa aiemmat animaatiot ja arvostella ne. Ensimmäinen leffa oli ihan kiva ja eräänä päivä päätin vihdoin pistää Isoveli isottelee -jatko-osan pyörimään.

Kun vanhemmat lähtevät viikonlopuksi juhlimaan hääpäiväänsä, Greg Heffley jää isoveljensä Rodrickin kanssa kahdestaan kotiin. Voivatko veljekset löytää yhteisen sävelen, vai onko luvassa jälleen Gregin nöyryyttämistä?

Neropatin päiväkirjan tutut hahmot tekevät paluun, lähtien tietty päiväkirjaansa pitävästä neropatista, Greg Heffleystä (Brady Noon), yläkoululaisesta pojasta. Gregiä ärsyttää, kun muiden ikätoverien isoveljet ovat kannustavia ja opettavat isojen poikien juttuja, mutta hänen isoveljensä Rodrick (Hunter Dillon) pitää Gregiä vain ärsyttävänä rääpäleenä. Onkin veljesten kauhu kuulla, että heidän vanhempansa (Chris Diamantopoulos ja Erica Cerra) lähtevät viikonlopuksi juhlimaan hääpäiväänsä, jättäen Gregin ja Rodrickin kahdestaan kotiin. Veljesten välinen konflikti on menevästi rakennettu. Joka kerta kun Greg luulee, että Rodrick alkaa vihdoin välittää hänestä, käykin selväksi, että luvassa on jälleen jokin isoveljen metkuista.

     Menossa mukana on myös Gregin paras ystävä Rowley (Ethan William Childress) ja Gregin pikkuveli Manny (Gracen Newton), joiden lisäksi elokuva esittelee veljesten isoisän (Ed Asner). Rowley on oma sympaattinen hönö itsensä. Poikaa käy välillä sääliksi, kun Greg vetää häntä mukaan tempauksiinsa, eikä anna Rowleyn olla sellainen kuin on, pitäessään häntä nolona.

Ensimmäisen Neropatin päiväkirja -animaation tapaan myös Isoveli isottelee on ihan kiva lastenleffa. Siinä, missä viimeksi keskityttiin Gregin haasteisiin aloittaa yläkoulu, tällä kertaa keskitytään Gregin ja hänen viimeksi todella vähäiselle huomiolle jääneen isoveljensä hankaliin väleihin. Kertomus on passelin erilainen ja kuten jo totesin, veljesten välinen konflikti on menevästi rakennettu. Gregin ja Rodrickin viikonloppu saa yllättäviä käänteitä ja haasteita, jotka vaativat lopulta yhteistyötä vaikka sitten hammasta purren.

Noin tunnin ja vartin mitta on juuri sopiva elokuvalle. Lyhyeen kestoon mahtuu monenmoista meininkiä kiusallisesta vierailusta vanhainkodissa koulun kykykilpailuun, jossa Rodrick esiintyy rock-yhtyeensä Löded Diperin kanssa, kun taas Greg on juuri ja juuri suostunut toimimaan Rowleyn apurina tämän taikuriesityksessä. Kaiken tämän keskellä Gregin ja Rodrickin ailahteleva, mutta loppua kohti ymmärtävämmäksi muuttuva veljeys on leffan sydän. Se auttaa silloin, kun leffa taantuu väsähtäneeksi koheltamiseksi tai omaan makuuni turhan lapselliseksi.

Visuaalisesti Neropatin päiväkirja: Isoveli isottelee jatkaa edellisosan linjoilla. Animaattorit mukailevat kirjoista tuttua tyyliä, tuoden karikatyyrimaiset hahmot sujuvasti kolmiulotteiseen maailmaan. Hahmot ovat todella yksinkertaisen näköisiä ja leffasta on turha etsiä samalla tavalla yksityiskohtia kuin Disneyn varsinaisista teattereihin saapuvista animaatioista, mutta ulkoisesti elokuva ajaa silti passelisti asiansa. Värien käyttökin on miellyttävää ja äänimaailma on sujuvasti rakennettu John Paesanon säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Diary of a Wimpy Kid: Rodrick Rules, Yhdysvallat, Kanada, 2022, 20th Century Studios, Twentieth Century Animation, Walt Disney Pictures

Haukka, kausi 1 (The Hawk - 2026) - sarja-arvostelu

HAUKKA - KAUSI 1

THE HAWK

Luojat: Will Ferrell, Harper Steele ja Chris Henchy

Näyttelijät: Will Ferrell, Fortune Feimster, Jimmy Tatro, Molly Shannon, Chris Parnell, Katelyn Tarver, Luke Wilson, David Hornsby, Gabriel Hogan, Aida Osman ja Keith David

Genre: komedia, urheilu

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 28 minuuttia - 37 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 16

The Hawk, eli suomalaisittain Haukka on Will Ferrellin, Harper Steelen ja Chris Henchyn luoma komediasarja. Kolmikko ilmoitti sarjan teosta vuonna 2023, jolloin se kulki aluksi työnimellä "Golf". Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2025 ja nyt Haukka on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin sarjasta, kun luin Ferrellin tähdittävän golfin maailmaan sijoittuvaa komediasarjaa. Ryhdyinkin katsomaan Haukkaa heti sarjan julkaisupäivänä.

Entinen golflahjakkuus Lonnie "Haukka" Hawkins päättää tehdä kunnon paluun ja saavuttaa golfaajien tavoitteleman Grand Slamin, voittamalla lajin tärkeimmät turnaukset putkeen.

Will Ferrell ei tietenkään toimi pelkkänä sarjan luojana, vaan hän toki myös näyttelee sen päähenkilöä, Lonnie Hawkinsia, joka tunnetaan lempinimellä "Haukka". Lonnie oli aikoinaan todellinen golfin mestari, mutta juuri kun hän oli saavuttamassa kaikkien golfaajien unelman, Grand Slamin, eli voittamassa lajin neljä merkittävintä kilpailua putkeen, hän mokasi juuri ratkaisevalla hetkellä. Nyt Lonnie yrittää pitää maineestaan kiinni, mutta häntä pidetään lähinnä golfin häpeäpilkkuna. Ferrell on roolissaan juuri niin Ferrell kuin voi etukäteen kuvitella. Hän vetää tuttua "ylikasvaneen miesvauvan" roolia, mitä häneltä on usein totuttu näkemään. Hän heittäytyy kyllä täysillä roolinsa vietäväksi, mutta hauskan sijaan hän on pääasiassa vaivaannuttava. Hän ei myöskään onnistu tekemään Lonniesta erityisen tykättävää luuseria, jota haluaisi kannustaa uuteen nousuun, vaan Lonnie on lähinnä ärsyttävä narsisti.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Lonnien ex-vaimo Stacy (Molly Shannon) ja hänen uusi miehensä Radford (David Hornsby), Lonnien ja Stacyn poika Lance (Jimmy Tatro) ja hänen tyttöystävänsä Natalie (Katelyn Tarver), Lonnien mailapoika Old Henry (Keith David), Lonnien pitkäaikainen kilpailija Golden Fisk (Luke Wilson), Lonnieta vihaava PGA-golfkiertueen johtaja Anton (Chris Parnell), sekä hämärän taustan omaava Sam (Fortune Feimster), joka tarttuu Lonnien matkaan. Sivuhahmot ovat joko tylsähköjä tai rasittavia. Näyttelijät yrittävät parhaansa, mutta joutuvat selvästi tyytymään pysyttelemään Ferrellin varjossa.

Haukassa olisi ainesta kelvolliseen, vajaan parin tunnin mittaiseen komediaelokuvaan, mutta harmillisesti kymmenestä puolen tunnin mittaisesta jaksosta koostuvana sarjatuotantokautena se tuntuu turhan venytetyltä. Ongelma todennäköisesti korjaantuisi jo sillä, että itse "Haukka", eli Lonnie olisi pidettävämpi päähenkilö ja jos Ferrell olisi parempi roolissaan. Nyt miehen katkeraa kitinää ja lapsellista käytöstä on lähinnä turhauttavaa katsella ja suurimman osan ajasta hauskoiksi tarkoitetut tilanteet aiheuttivat vain kiusallista hiljaisuutta minun kotisohvallani. Jo avausjakson kaamea tanssinumero sai minut melkein lopettamaan katselun. Ferrellin vannoutuneimmille faneille sarja todennäköisesti toimii, mutta omasta mielestäni Haukka oli vain aika heikko tapaus.

Sen lisäksi, että Lonnie yrittää tehdä uutta nousua ja saavuttaa vihdoin Grand Slamin, todistaen epäilijänsä vääriksi, kaudella on muitakin juonikuvioita, jotka liittyvät parin hahmon kytköksiin rikollisten kanssa. Yhden hahmon kohdalla tämä tuntui lähinnä sarjan venyttämiseltä, mutta toisen kohdalla kuviolla on selvä vaikutuksensa Lonnien kehityskaareen. Kaikki tämä ei kuitenkaan juuri kiinnosta, naurata tai edes viihdytä. Siinä, missä monen muun komediasarjan kohdalla puolituntisia jaksoja ahmii mielellään useamman putkeen, Haukan kohdalla jo pari jaksoa peräkkäin oli liikaa. Jos Haukkaa ei päätetä tehdä enempää, minua ei ainakaan harmita. Kun haluan katsoa hyvää komediasarjaa golfista, käännyn suosiolla Apple TV:n lystikkään Stickin (2025-) puoleen.

Tuotantokauden ohjaajat (muun muassa uudesta Halloween-trilogiasta vastannut David Gordon Green) eivät saa kunnon potkua mukaan, eikä Harper Steelen ja Chris Henchyn johtama käsikirjoitustiimi keksi järin hauskoja tilanteita tai keskusteluja. Voisin hyvin myös kuvitella, että Ferrell on todennäköisesti improvisoinut suuren osan repliikeistään. Teknisesti Haukka on sentään menevä. Sarja on osaavasti kuvattu, lavastettu, puvustettu ja maskeerattu ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu, vaikkei The Octopus Projectin musiikeista jää mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Hawk, Yhdysvallat, 2026-, Gloria Sanchez Productions, T-Street

Super Troopers 2 (2018) - elokuva-arvostelu

SUPER TROOPERS 2

Ohjaus: Jay Chandrasekhar

Näyttelijät: Jay Chandrasekhar, Paul Soter, Steve Lemme, Erik Stolhanske, Kevin Heffernan, Brian Cox, Rob Lowe, Emmanuelle Chriqui, Tyler Labine, Will Sasso, Hayes MacArthur, Marisa Coughlan, Lynda Carter, Paul Walter Hauser, Seann William Scott, Damon Wayans Jr., Jim Gaffigan, Clifton Collins Jr., Jimmy Tatro ja Fred Savage

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Broken Lizard -komediaryhmän Super Troopers - aina valmiina! -elokuva (Super Troopers - 2001) oli kriitikoiden nuivasta vastaanotosta pienimuotoinen hitti, josta muodostui vuosien saatossa kulttiklassikko, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Aluksi ryhmä suunnitteli työstävänsä esiosan nimeltä "Super Troopers '76", joka olisi kertonut hahmojen isistä, mutta sitten suunnitelmat vaihtuivat jatko-osaan, jossa hahmot olisivat peitetehtävissä metsureina. Käsikirjoitus muovautui vielä useaan otteeseen vuosien varrella. Ongelmaksi muodostui kuitenkin rahoitus ja lopulta Broken Lizard turvautui joukkorahoitukseen Indiegogo-sivun kautta, missä fanit pystyivät tekemään lahjoituksia ja edut vaihtelivat lahjoituksen suuruuden mukaan leffalipusta pieneen rooliin elokuvassa. Tekijät onnistuivat keräämään lähes viisi miljoonaa dollaria, minkä päälle he saivat muualta vielä kahdeksan miljoonaa, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2016. Lopulta Super Troopers 2 sai ensi-iltansa huhtikuussa 2018. Tämäkään leffa ei saanut kriitikoilta kehuja, mutta se oli taloudellisesti pieni menestys. Itse en ollut kuullutkaan aiemmin Super Troopers -leffoista, mutta nyt kun sarja on saamassa jo kolmannen osansa, Super Trooper 3:n (2026), päätin vilkaista mistä onkaan kyse. Pidin ensimmäistä leffaa ihan hupaisana, mutta aloitin jatko-osan hieman skeptisenä, epäillen että lähes 20 vuotta myöhemmin tehty jatko-osa toimisi.

Kun käy ilmi, että pieni osa Kanadasta kuuluukin Yhdysvalloille, alueelle tarvitaan tilapäisiä lainvalvojia. Pestin saavat vuosia sitten potkut saaneet O'Hagenin johtamat liikkuvat poliisit.

Broken Lizardin jäsenet, eli Jay Chandrasekhar, Steve Lemme, Paul Soter, Erik Stolhanske ja Kevin Heffernan palaavat tuttuihin rooleihinsa Thornyksi, Maciksi, Fosteriksi, Rabbitiksi ja Farvaksi, jotka saivat vuosia sitten potkut työstään liikkuvan poliisin lainvalvojina. Hahmot ovat päätyneet eri poluille, mutta pitävät yhä tiiviisti yhteyttä toisiinsa - jopa Farvaan, josta kukaan ei tykkää. Kun aiemmin Kanadaan kuulunut alue todetaankin osaksi Yhdysvaltoja, viisikko saa pestin alueen tilapäisinä poliiseina. Chandrasekhar, Lemme, Soter, Stolhanske ja Heffernan palaavat selvästi riemuissaan rooleihinsa ja heistä löytyy yhä yhtä paljon energiaa kuin lähes kaksi vuosikymmentä aiemmin, ensimmäistä leffaa tehdessään. Hahmot ovat samat vanhat tutut, niin positiivisine kuin negatiivisinekin puolineen.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Brian Cox kapteeni John O'Hagenina, Marisa Coughlan Fosterin tyttöystävänä, poliisi Ursula Hansenina ja Lynda Carter Vermontin kuvernöörinä Jessmanina, kun taas uusina tuttavuuksina jatko-osa esittelee Yhdysvalloille siirtyneen alueen kaupungin pormestari Guy Le Francin (Rob Lowe), Kanadan ja Yhdysvaltojen väleihin keskittyvän Genevieve Auboisin (Emmanuelle Chriqui), sekä kanadalaiset ratsupoliisit Bellefuillen (Tyler Labine), Archambaultin (Will Sasso) ja Podienin (Hayes MacArthur), joiden suhtautuminen aluemuutokseen on hyvin vaihteleva. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, etenkin Cox alaisilleen silmiä pyörittelevänä, mutta toisinaan heidän temppuihinsa mukaan lähtevänä O'Hagenina.

Vuosia alkuperäisen elokuvan ilmestymisen jälkeen tehdyt komediajatko-osat eivät yleisesti nauti järin mairittelevasta maineesta. Elokuvat, kuten Nuija ja tosinuija kaks (Dumb and Dumber To - 2014), Zoolander 2 (2016) ja Paha pukki 2 (Bad Santa 2 - 2016) tuottivat monille pitkään odottaneille faneille pettymyksen, eivätkä ne omastakaan mielestäni millään yllä alkuperäisten genreklassikoidensa tasolle. Super Trooper - aina valmiina! oli mielestäni ihan hupaisa, muttei silti mielestäni mikään erityisen loistava tai hulvaton tapaus. Yllätyksekseni taisin jopa pitää jatko-osasta hitusen enemmän. Ainakin nauroin tämän elokuvan parissa useammin. Elokuva on täynnä hulvattomia tilanteita, joista moni aiheuttaa aikamoista myötähäpeää juuri oikealla tavalla.

Kuten monet muutkin komediajatko-osat, myös Super Troopers 2 rakentuu samanlaisten ideoiden varaan kuin edeltäjänsä. On päähahmojen ja toisen poliisiryhmän välistä kahnausta, on maantiellä tehtyjä kepposia ja onpa myös romanttinen sivujuonikuvio yhden päähenkilön ja uuden naishahmon välillä. Mielestäni tällä kertaa nämä tutut jutut hoidettiin piirun verran paremmin, minkä lisäksi pidin myös leffan isommasta Yhdysvaltojen ja Kanadan välisestä konfliktista. Molemmat maat pitävät itseään parempana ja leffa heittääkin hyvää vitsiä molempien kustannuksella. Mukaan hivuttautuva tarina löydetyistä huumekätköistä tuntuu hauskan hassuttelun keskellä siltä pakolliselta pahalta ja leffan tylsimmältä aspektilta, mutta ajaa se asiansa. Nyt jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, voiko jälleen lähes kymmenen vuoden jälkeen tehty kolmososa toimia, vai onko luvassa pelkkä laiska rahastus...

Edellisosan tapaan Thornyä näyttelevä Jay Chandrasekhar on ohjannut Super Troopers 2:n, pitäen lystikästä ilmapiiriä hyvin yllä. Käsikirjoituksesta vastaa tietty itse pääviisikko ja he ovat keksineet monenlaisia hauskoja skenaarioita. Myös teknisesti leffa toimii. Se on osaavasti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on oivallista ja äänimaailmakin sujuvasti rakennettu, vaikkei Eagles of Death Metal -yhtyeen musiikeista jääkään juuri mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Super Troopers 2, Yhdysvallat, 2018, Broken Lizard Industries, Votiv Films, Cataland Films, Heretical Reason Productions, Needle's Eye Productions, Tall Pines Entertainment

Mike & Nick & Nick & Alice (2026) - elokuva-arvostelu

MIKE & NICK & NICK & ALICE

Ohjaus: BenDavid Grabinski

Näyttelijät: Vince Vaughn, James Marsden, Eiza González, Keith David, Jimmy Tatro, Emily Hampshire, Arturo Castro, Ben Schwartz, Stephen Root ja Dolph Lundgren

Genre: komedia, toiminta, scifi

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

Mike & Nick & Nick & Alice on Vince Vaughnin ja James Marsdenin tähdittämä uusi scifiä ja gangstereita yhdistävä komediaelokuva. BenDavid Grabinski työsti elokuvan käsikirjoituksen ja sai 20th Century Studiosin tarttumaan projektiin vuonna 2023. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja nyt Mike & Nick & Nick & Alice on julkaistu Disney+ -palvelussa. Itse kiinnostuin elokuvasta ensiksi sen erikoisen nimen takia ja kiinnostustani lisäsi leffan näyttelijäkaarti. Katsoinkin uteliaana Mike & Nick & Nick & Alicen heti sen julkaisuviikonloppuna.

Rikollisjengistä pois yrittävän Miken ilta muuttuu hämmentäväksi, kun hänen pomonsa Nick pestaa Miken sieppaamaan... Nickin? Tulevaisuuden Nick on nimittäin aikamatkannut menneisyyteen, estääkseen sieppauksen myötä Miken kuoleman.

Kuten elokuvan nimi jo viittaa, sen keskiössä on neljä hahmoa: James Marsdenin näyttelemä Mike, Vince Vaughnin näyttelemä Nick, Vince Vaughnin näyttelemä Nick ja Eiza Gonzálezin näyttelemä Alice. Nick ja Mike ovat työskennelleet vuosikaudet yhdessä gangstereina, mutta Mike piilottelee suurta salaisuutta. Hänellä ja Nickin vaimolla Alicella on nimittäin salasuhde. Ja jos tässä kolmiodraamassa ei olisi jo tarpeeksi, meno muuttuu oudoksi, kun tulevaisuuden Nick saapuu aikakoneella menneisyyteen ja pyytää Mikea sieppaamaan menneisyyden Nickin, pelastaakseen Miken hengen. Marsden on oiva valinta rooliinsa rikolliselta polulta pois haikailevaksi Mikeksi ja González ajaa asiansa tämän salarakkaana, joka jää hahmona tosin aika ohkaiseksi. Marsdenin ja Gonzálezin väliltä löytyy myös passelisti kemiaa. Vaughn on kuitenkin yllättävän poissaoleva kumpanakin Nickinä, aivan kuin hän olisi vain käynyt nappaamassa helpot rahat. Kahden Nickin toteutus on varsin pätevä ja heidän väliset kanssakäymiset ovat luontevasti toteutetut, vaikkei Vaughn ole tietenkään todellisuudessa voinut olla tuplana kameran edessä. Toista Nickiä on esittänyt sijaisnäyttelijä ja tämä on jälkikäteen korvattu erikseen kuvatulla Vaughnilla.

     Elokuvassa nähdään myös Keith David koko rikollisorganisaation johtajana Sosana, Jimmy Tatro vastikään vankilasta vapautuneena Jimmy Boyna, Emily Hampshire poliisi Samina, sekä Ben Schwartz aikakoneen keksijänä Symonina. David ja Tatro ovat lystikkäät iäkkäänä gangsterina ja tämän suojattina.

Elokuvaksi, joka sisältää kylmäverisiä gangstereita, vaarallisia salasuhteita, uhkarohkeita petturuuksia, sekä jopa aikamatkustusta ja kannibaalipalkkamurhaajia, Mike & Nick & Nick & Alice on jopa omituisen vaisu leffa. Paperilla elokuva vaikuttaa erittäin lystikkäältä rikoskomedialta scifimausteineen, mutta lopputulos jää harmillisen puolitiehen. Elokuva ei missään kohtaa lähde niin lennokkaasti liikkeelle kuin voisi toivoa, vaikka sekaan mahtuukin erilaisia käänteitä, selkäänpuukotuksia ja räiskyviä toimintakohtauksia. Tietty puolivillainen ote vaivaa leffaa läpi keston ja olisin halunnut tykätä rainasta paljon enemmän.

Ei Mike & Nick & Nick & Alice mikään kehno tapaus ole, mutta kaikessa keskinkertaisuudessaan se jää kauas potentiaalistaan. Erityisen ponnetonta on elokuvan huumoriosasto. Komedia tarjoaa joitain yksittäisiä hymähdyksiä, mutta omalla kohdallani nekin syntyivät lähinnä Sosan ja dorkan Jimmy Boyn kanssakäymisistä tai Jimmy Boyn ja kenties vielä dorkemman Tomppeli-Tonyn (Arturo Castro) välisistä keskusteluista. Se tärkein, eli Miken ja Nickin välinen vitsailu jätti minut lähes täysin kylmäksi, sillä Marsdenilta ja Vaughnilta uupuu se tietty kemia, mitä tällainen kaverikomedia kaipaa. Kenties huvittavinta lopulta on, kuinka hahmot tuntuvat todella nopeasti olevan sinut sen kanssa, että aikakone on keksitty. Sen enempää ajassa matkustamiseen liittyvää logiikkaa ei kuitenkaan kannata jäädä pohtimaan, sillä siinä kohtaa BenDavid Grabinskin käsikirjoitus romahtaa kuin korttitalo.

Grabinski ei ollut itselleni entuudestaan tuttu nimi, mutta eipä hän tällä leffalla juuri vakuuttanut kyvyistään käsikirjoittajana tai ohjaajana. Grabinski on keksinyt veikeän ja tuoreen idean, mutta siitä pyöritelty lopullinen leffa tuotti minulle pettymyksen. Teknisestikin Mike & Nick & Nick & Alice jätti ajoittain toivomisen varaa. Se on pääasiassa hyvin kuvattu, mutta sekaan on ujutettu todella tökerön näköisesti nykiviä hidastuksia, mikä ei ollut mielestäni yhtään niin toimiva tehokeino kuin tekijät taisivat ajatella. Lavasteet, puvustus ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma on osaavasti rakennettu, vaikka Joseph Trapanesen säveltämät musiikit jäävätkin aika yhdentekeväksi taustahälinäksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mike & Nick & Nick & Alice, Yhdysvallat, 2026, 20th Century Studios, Mad Chance

Scream 7 (2026) - elokuva-arvostelu

SCREAM 7

Ohjaus: Kevin Williamson

Näyttelijät: Neve Campbell, Isabel May, Joel McHale, Sam Rechner, Celeste O'Connor, Asa Germann, Courteney Cox, Mason Gooding, Jasmin Savoy Brown, Anna Camp, Mark Consuelos, Mckenna Grace, Jimmy Tatro, Michelle Randolph, Ethan Embry ja Matthew Lillard

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva Scream (1996) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten sen ympärille muodostui kokonainen franchise, johon kuului niin jatko-osia kuin samanniminen televisiosarja (2015-2019). Vuonna 2022 elokuvasarja herätettiin takaisin eloon elokuvalla Scream, joka menestyi niin hyvin, että jatko-osa Scream VI ilmestyi heti seuraavana vuonna, eli maaliskuussa 2023. Seitsemännen osan teko käynnistyi saman tien, kun kuudes osoittautui menestykseksi. Ohjaajakaksikko Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett päätyivät kuitenkin tekemään vampyyrileffa Abigailin (2024), jolloin heidän tilalle valittiin Christopher Landon. Kun vuoden 2022 Screamia ja Scream VI:a tähdittänyt Melissa Barrera sai potkut kritisoituaan Israelin tekoja Gazassa, myös toinen tähti Jenna Ortega ja Landon jättivät elokuvan. Uudeksi ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi palkattiin alkuperäisen Screamin käsikirjoittaja Kevin Williamson ja alkuperäisiä osia tähdittänyt Neve Campbell saatiin ylipuhuttua takaisin sarjaan, Campbellin jäätyä pois Scream VI:sta, koska hänelle ei maksettu tarpeeksi. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin tammikuussa 2025 ja nyt Scream 7 saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin vuoden 2022 Screamia kelpo lisäyksenä sarjaan, mutta kuudes leffa jäi mielestäni aika keskinkertaiseksi. Odotukseni seitsemättä osaa katosivat, kun Barrera ja Ortega poistuivat kuvioista, eivätkä elokuvan trailerit juuri voittaneet minua puolelleen. Kävin silti katsomassa Scream 7:n sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Sidney Prescott yrittää keskittyä rauhalliseen perhe-elämään, kun jälleen joku Ghostfaceksi naamioitunut alkaa murhata ihmisiä hänen ympärillään.

Jäätyään pois Scream VI:sta epäonnistuneiden palkkaneuvottelujen seurauksena, Neve Campbell palaa jälleen rooliinsa Sidney Prescottiksi, joka on jo viisi kertaa selviytynyt Ghostfaceksi naamioituneiden hyyppien kynsistä. Ja jos Sidney luuli, että hänet on vihdoin jätetty rauhaan, niin turha toivo, sillä jälleen alkaa ihmisiä löytyä raa'asti murhattuina. Vuoden 2022 Screamissa Campbell tyytyi lähinnä sivurooliin ja hoiti hommansa käsittämättömän innottomasti. Tästä syystä minulle ei edes tullut ikävä häntä kuudetta osaa katsoessani ja jännitin, että noinkohan Campbell hoitaa hommansa tälläkin kertaa yhtä puisesti. Jos Scream 7:stä voi kuitenkin jotain positiivista sanoa, niin Campbell on oikeasti hyvässä vedossa ikonisimmassa roolissaan. Asiaa on todennäköisesti auttanut raportoitu seitsemän miljoonan dollarin palkkio.

     Elokuvassa nähdään myös Joel McHale Sidneyn poliisimiehenä Markina ja Isabel May heidän tyttärenään Tatumina, Sam Rechner Tatumin poikaystävänä Beninä, Mckenna Grace ja Celeste O'Connor Tatumin ystävinä Hannahina ja Chloena, Asa Germann Woodsboro-murhista intoilevana Lucasina, sekä tottakai Courteney Cox televisiopersoona Gale Weathersina. Lisäksi parista aiemmasta osasta tutut Jasmin Savoy Brownin ja Mason Goodingin esittämät sisarukset Mindy ja Chad käyvät kääntymässä, näyttäen, että sentään parin aiemman osan tapahtumia ei ole pyyhitty pois aikajanalta niiden päätähtien poistumisen myötä. Sivunäyttelijät ajavat asiansa, joskin tällä kertaa Cox on se, jota ei juuri vaikuta kiinnostavan olla mukana. Aivan kuin hänkin olisi tuuminut, että hänen hahmonsa olisi pitänyt kuolla kutososassa.

Scream 7 taitaa olla mielestäni sarjan heikoin osa tähän mennessä. On kiva nähdä, että Neve Campbell palaa vihdoin innolla Sidneyn rooliin, mutta hänen ympärilleen kasattu elokuva onkin sitten valitettavan ponneton kompromissiratkaisu Barreran potkuista lumipalloefektinä syntyneiden suunnitelmanmuutosten seurauksena. Elokuvasarjan vannoutuneimpia faneja saman vanhan innoton kierrättäminen tuskin haittaa, mutta itse tuumin jo ennen puoltaväliä, että ehkä olisi parempi, jos Scream vaipuisi jälleen horrokseen hetkeksi. Koska eiväthän nämä leffasarjat siis ikinä oikeasti lopu kokonaan. Mutta ehkä kymmenisen vuoden tauko tekisi hyvää.

Guy Busickin ja Kevin Williamsonin käsikirjoitus menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin, oli kyse sitten vain tapettaviksi tarkoitetuista teinihahmoista tai Ghostface-naamion alta paljastuvan tyypin motiivista. Pari ihan jännittävää kohtausta ja kekseliästä tappoa on saatu aikaiseksi, joskin yksi kuolema on naurettavassa yliampuvuudessaan enemmän Scary Movie -osastoa. Tavallaan Scream alkaakin jo tuntua parodialta itsestään, vaikka homma hoidetaan haudanvakavasti. Siinä, missä alkuperäinen kauhuklassikko leikitteli kekseliäästi lajityypin kliseillä ja toi raikkautta tuolloin kulahtaneeseen slashergenreen, Scream 7 on pelkkä vaisu varjo siitä, mitä sarja aikoinaan edusti. Elokuvasarja on viimeistään nyt vajonnut yhdeksi niistä tusinaslashereista, joista se aikoinaan teki pilkkaa. Mukaan on taas yritetty mahduttaa metatietoista kommentaaria, mutta se jää yhtä puolitiehen kuin melkein kaikki muukin leffassa.

Scream 7 on myös osoitus siitä, että aina ei riitä se, että vanhat konkarit tuodaan takaisin myös kameran takana. Kevin Williamsonin työ ohjaajana jättää toivomisen varaa etenkin kauhuosastolla, joka luottaa pelkästään kovaäänisiin pelotteluihin. Paremmin Williamson hoitaa Campbellin ja Mayn välisen vaikean äiti-tytär-suhteen, joskin käsikirjoituspuolella tämäkin jää ohkaiseksi. Sentään Scream 7 on tyylikkäästi kuvattu ja valaistu. Pimeyden keskeltä taustalla esiin hivuttautuva Ghostface-maski on aina yhtä kuumottava näky. Lavasteet ovat hienot ja puvustus oivaa, mutta parit digiefektit pistävät silmään ikävästi. Marco Beltrami vastaa tämänkin Screamin musiikeista, mutta paria vanhaa melodiaa lukuun ottamatta mies ei ole saanut mitään uutta ja kiinnostavaa aikaiseksi. 

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scream 7, Yhdysvallat, 2026, Paramount Pictures, Outerbanks Entertainment, Project X Entertainment, Québec Production Services Tax Credit, Radio Silence Productions, Spyglass Media Group

Arvostelu: Suuri kusetus (Strays - 2023)

SUURI KUSETUS

STRAYS

Ohjaus: Josh Greenbaum

Pääosissa: Will Ferrell, Jamie Foxx, Isla Fisher, Randall Park, Will Forte, Brett Gelman, Rob Riggle, Greta Lee, Sofia Vergara, Josh Gad, Jimmy Tatro, Dan Perrault, Harvey Guillén, Jack De Sanz ja Dennis Quaid

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 12

Strays, eli suomalaisittain Suuri kusetus on Will Ferrellin ja Jamie Foxxin tähdittämä komediaelokuva. Dan Perrault kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ideansa pohjalta ja Universal Pictures hankki tekstin käsiinsä vuonna 2021. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Suuri kusetus on saapumassa elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin, että teattereihin olisi tulossa aikuisille suunnattu räävitön komediaelokuvia puhuvista koirista. Koin leffan trailerin hauskana ja harmittelinkin, kun elokuvan alkuperäinen kesäkuinen ensi-ilta viivästyi kahdella kuukaudella. Kävin positiivisin mielin katsomassa Suuren kusetuksen sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Reggie-koira rakastaa omistajaansa Dougia sydämensä kyllyydestä. Doug taas ei voi sietää Reggietä ja yrittää toistuvasti hankkiutua koirasta eroon. Eräänä päivänä Doug ajaa usean tunnin matkan kaupunkiin ja jättää Reggien sinne. Kun Reggie kohtaa muita hylättyjä koiria, hän ymmärtää vihdoin, ettei hänen kiintymyksensä Dougiin ole molemminpuolista ja päättää kostaa omistajalleen.

Elokuvan keskiössä on Will Ferrellin ääninäyttelemä koira Reggie, aika hönö tapaus, joka ei tajua, että hänen rakas omistajansa Doug (Will Forte) vihaa koiraansa. Kun Reggielle vihdoin valkenee, mitä Doug on hänestä mieltä, hän päättää kostaa miehelle tuntuvasti. Ferrellin ääni istuu hauvalle oivallisesti ja hän on varsin hupaisa roolissaan. Suloinen ja sympaattinen Reggie voittaa toki välittömästi katsojan puolelleen ja katsojana haluaakin nähdä koiran saavan kostonsa. Forte taas toimii mainiosti Reggien mulkvistina omistajana, joka yrittää epätoivoisesti päästä rakistaan eroon.

     Reggie ei joudu kostoreissulle yksin, vaan hän saa kaverikseen kulkukoira Bugin (äänenä Jamie Foxx), terapiakoira Hunterin (Randall Park) ja perheensä hankittua uuden koiranpennun, hylätyksi itsensä kokeman Maggien (Isla Fisher). Muutkin koirat toimivat mainiosti ja tuovat oivat omat persoonansa peliin mukaan. Bug on rääväsuu, Hunter on hiljaisempi tapaus ja Maggien vainu toimii paremmin kuin poliisikoirien. Koiranelikon matkaa ryhtyy seuraamaan varsin mielellään, kun he kohtaavat monenlaista tyyppiä, niin ihmisten kuin eläinten muodoissa. Sivuosissa nähdään ja kuullaan muun muassa Brett Gelman, Rob Riggle, Sofia Vergara, Josh Gad ja käsikirjoittaja Dan Perrault itse.

En tiedä, lupailiko traileri hauskempaa elokuvaa, vai odotinko rivoja puhuvista koirista kertovalta elokuvalta liikoja, mutta koin Suuren kusetuksen harmilliseksi pettymykseksi. Se on ihan kiva hömppä, mitä voi suositella katsottavaksi kaveriporukalla, jolloin se on luultavasti hauskimmillaan, mutta vekkulissa premississä olisi mielestäni ollut aineksia parempaankin. Elokuvan traileri oli hulvaton ja harmillisesti parhaat vitsit löytyivätkin jo siitä. Tämä ei toki ole ongelma heille, jotka eivät ole traileria nähneet, mutta itse olen nähnyt sen useita kertoja ja kun katsoin vihdoin itse elokuvan, vitsit olivat menettäneet jo tehonsa. Osa ongelmasta on, että traileriin napakasti leikatut vitsit esitetään hieman hitaammin itse filmissä ja moni potentiaalisesti hauska kohtaus kärsiikin tästä komediallisen ajoituksen tökkimisestä. Jotkut vitseistä jäävät lähinnä idean tasolla hyviksi, kun taas osa vitseistä ampuu täysin maalitaulun ohi. Söpöjen koirien törkyturpaisuus jaksaa naurattaa aluksi, mutta siitäkin katoaa särmä, kun esimerkiksi Bugin lähes jokainen lause sisältää kirosanan.

Leffan tarina kantaa tarpeeksi hyvin läpi puolentoista tunnin keston, joskin ajoittain elokuva käy hämmentävän pitkäveteiseksi. Koirien matka pitää sisällään monenlaisia koettelemuksia, joista osa viihdyttää onnistuneesti ja osaa kohtauksista katsoo lähinnä toivoen, että elokuva osaisi jo siirtyä eteenpäin. Loppuhuipennus on onneksi odotuksen arvoinen, mutta silti leffasta jää uupumaan jotain. Se on kyllä tarpeeksi ronski (jopa niin ronski, että leffan saama K12-ikäraja tuntuu turhan alhaiselta), mutta ronskius ei ihan siirry aidosti hauskaksi komediaksi.

Elokuvan ohjaajana toimii ensimmäistä isompaa leffaansa tekevä Josh Greenbaum, joka suoriutuu tontistaan pääasiassa menevästi - erityisesti kun huomioi, että monissa kohtauksissa kameran edessä pyörivät vain koulutetut koirat. Koiria ja heidän kouluttajiaan täytyykin kehua, sillä jossain kohtaa katsoja voi huomata uskovansa, että hauvat oikeasti puhuvat ja suunnittelevat kostoa. Greenbaumin komediantaju on kuitenkin vielä vähän hakusessa ja Suuresta kusetuksesta olisi luultavasti saatu parempi osaavammalla ohjaajalla. Dan Perraultin käsikirjoitus on ihan lystikäs, vaikka se luottaa liikaa muualta lainattuihin vitseihin, sekä koirille ominaisen toiminnan huomioimiseen, joka on ajatuksen tasolla hupaisaa, mutta toteutukseltaan aika latteaa. Suuri kusetus on kelvollisesti kuvattu, mutta leikkauksessa sitä olisi voinut tiivistää vielä hieman lisää. Koirien suut ovat mainio erikoistehoste, mutta jotkut muut efekteistä näyttävät halvoilta, etenkin finaalissa. Äänimaailma on toimivasti rakennettu, vaikkei Dara Taylorin musiikki nousekaan koskaan esille.

Yhteenveto: Suuri kusetus on ihan kivaa komediahömppää, joka ei kuitenkaan yllä vekkulissa premississään täyteen potentiaaliinsa. Tarina on oikein menevä ja nappaa tarpeeksi hyvin mukaansa. Koirille on keksitty monenlaista kommellusta, jotka viihdyttävät kuitenkin vaihtelevasti. Osa kohtauksista huvittaa onnistuneesti, kun taas jotkut kohtaukset jopa pitkästyttävät. Myös komedian taso vaihtelee läpi leffan. Parhaat vitsit löytyivät jo trailerista ja loput tarjoavat lähinnä hymähdyksiä, jos sitäkään. Rivoja puhuvien hauvojen hauskuus hiipuu oudonkin nopeasti. Koiria ja näiden kouluttajia täytyy silti kehua ja ääninäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti. Suuri kusetus jäi itselleni harmilliseksi pettymykseksi, eikä se ollut läheskään niin lystikäs leffa kuin toivoin. On se silti menevää kertakäyttöviihdettä, josta tosiaan saa parhaiten irti kaveriporukalla katsottuna. Vanhemmille täytyy kuitenkin huomiona todeta, että vaikka elokuvan ikäraja on vain K12, eli voisit viedä jopa 9-vuotiaan katsomaan Suurta kusetusta, ei se jatkuvan kiroilunsa, huumejuttujensa ja erilaisten seksikohtaustensa takia ole soveliasta katseltavaa vielä ihan niin nuorille.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Strays, 2023, Universal Pictures, Lord Miller, Gloria Sanchez Productions, Picturestart, Rabbit Hole Productions (II), Universal Animation Studios

Arvostelu: Bad Education (2019)

BAD EDUCATION

Ohjaus: Cory Finley
Pääosissa: Hugh Jackman, Allison Janney, Geraldine Viswanathan, Ray Romano, Alex Wolff, Annaleigh Ashford, Jimmy Tatro, Stefen Spinella ja Rafael Casal
Genre: draama, rikos, komedia
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16

Bad Education pohjautuu New York -lehden artikkeliin The Bad Superintendent, mikä kertoo Yhdysvaltojen historian suurimmasta kouluhuijauksesta 2000-luvun alussa. Käsikirjoittaja Mike Makowsky oli itse ollut kyseisen koulun oppilas tapahtuman aikoihin ja hän olikin vuosia miettinyt tositarinan kääntämistä elokuvan muotoon. Makowsky ostikin artikkelin elokuvaoikeudet ja sai useat tuottajat kiinnostumaan ideastaan. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2018 ja Bad Education sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla viime syyskuussa. Siellä HBO Films hankki elokuvan levitysoikeudet ja nyt leffa on saapunut Suomeen katseltavaksi HBO-suoratoistopalvelun kautta. Itse kiinnostuin elokuvasta sen päätähtien vuoksi, ilman että tiesin yhtään, mistä leffa edes kertoi. Katsoinkin Bad Educationin pari viikkoa sen jälkeen, kun se oli julkaistu HBO:hon.

Vuonna 2002 Roslynin high schoolissa Long Islandilla on menossa yksi parhaista vuosista aikoihin. Tälle on kuitenkin tulossa ikävä muutos, kun paljastuu, että joku on huijannut koulun budjetista itselleen rahaa satoja tuhansia dollareita jo monta vuotta.

Hugh Jackman näyttelee Roslynin tarkastajaa, tohtori Frank Tassonea, joka on koko high schoolin pidetyin henkilö. Frank muistaa kaikkien oppilaiden nimet, tavoitteet ja vahvuudet (jopa vanhojen oppilaiden, jotka ovat valmistuneet vuosia aiemmin), kannustaa jokaista suurella energialla ja häneltä löytyy aina aikaa auttaa oppilaita näiden pulmissa. Jackman suorastaan loistaa jatkuvasti hymyilevänä ja tsemppaavana tarkastajana, ja hoitaa homman yhä vain paremmin, mitä pidemmälle elokuva kulkee ja kun ikäviä asioita alkaa paljastumaan koulussa.

Allison Janney taas esittää Frankin avustajaa, Pamela Gluckinia, joka on todella erilainen kuin Frank. Pamela puhuu töksäytellen oppilaille, eikä ihan hirveästi edes vaikuta välittävän heistä. Kaikessa tympeydessään Janney onnistuu kuitenkin jälleen kerran tarjoamaan erittäin hyvän roolisuorituksen ja hän toimii mainiona vastakohtana Frankin persoonalle.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Ray Romano rehtori Spicerina, Geraldine Viswanathan koulun lehteen kirjoittavana Rachelina, sekä Alex Wolff lehteä pyörittävänä Nickinä. Romano on aina täydellinen valinta mukavan hepun rooliin ja häntä toivoisi näkevän elokuvissa enemmänkin. Viswanathan sopii hyvin koulussa tapahtuvien hämärähommien tutkijaksi, joka on yhdistelmä muutamasta todellisesta oppilaasta.

Bad Educationilla kestää jonkin aikaa lähteä kunnolla käyntiin. Elokuva käyttää oman aikansa esitelläkseen hahmojaan ja saa katsojan näkemään heidät tietyssä valossa. Kun huijaus paljastuu ensimmäisen kerran, leffa nappaa samantien tiukemmin mukaansa. On erittäin mielenkiintoista seurata, mistä huijauksessa onkaan kyse, ketkä siihen liittyvät ja mihin kaikki johtaa. Kun alkupäässä koulun henkilökunta saa tietää, että koulun rahoja on kadonnut suuria määriä, onnistuu tekijä puhumaan asian niin, että asian paljastuksessa koko koulu joutuisi ongelmiin. Henkilökunnan päättäessä pysyä hiljaa, on useammankin hahmon moraali koetuksella kuin vain alkuperäisen huijarin. Huijausta onnistutaankin kiemurtamaan yhä vain syvemmälle filmin aikana ja samalla katsoja koukuttuu entisestään.

Mielenkiintoisen tarinan ja hyvien näyttelijäsuoritusten lisäksi yksi elokuvan vahvuuksista on ohjaaja Cory Finley. Hän ottaa hyvin veijarimaisen asenteen tarinan kertomiseen. Hän tuo tiettyä jännitettä oikeisiin kohtiin ja osaa näyttää, kuinka vakava ja raskas juttu on kyseessä, mutta silti hän pyörittää pakettia tietyllä pilkkeellä silmäkulmassa. Mukaan on saatu monia huvittavia juttuja esimerkiksi tapauksen absurdien osuuksien vuoksi. Tunnelma on kaikin puolin todella oivallisesti rakennettu. Ohjauksen lisäksi tunnelmaa määrittää taidokkaasti Michael Abelsin erittäin napakka ja luova musiikkien käyttö. Elokuva myös viestii osuvasti siitä, kuinka helppoa voi olla luoda itselleen tietty imago ja olla todellisuudessa täysin muuta. Sitä tekevät kaikenikäiset ja tässä high schoolissa imagoaan etsivät niin oppilaat kuin henkilökunnan jäsenet.

Bad Education on myös teknisesti onnistunut elokuva. Kuvaus on taidokasta ja erityisesti pidin leffan hieman vanhanaikaisesta ulkonäöstä pienesti rätisevän ja poksuvan filmikuvan kanssa. Vielä parempaa on elokuvan leikkaus hieman hitaasta alusta huolimatta. Musiikin tahtiin kohtaukset kulkevat sulavasti ja yhdistyvät hienosti toisiinsa. Koulun lavasteet ovat onnistuneet ja Jackmanin maskeeraukset veikeät. Mike Makowskyn työstämä käsikirjoitus pitää hyvin otteessaan ja on kiehtovaa, että elokuvan käsikirjoittaja on itse ollut paikalla, kun siinä kuvatut asiat ovat tapahtuneet.

Yhteenveto: Bad Education on erittäin mainio ja veikeä kuvaus aikamoisesta huijauksesta. Elokuva lähtee hitaasti käyntiin, mutta kun huijaus ensimmäisen kerran käy ilmi, leffa nappaa heti mukaansa ja pitää oivallisesti otteessaan loppuun saakka. Tapaus muuttuu yhä vain mielenkiintoisemmaksi, mitä pidemmälle siinä päästään ja mitä enemmän koko homma kiemurtelee monimutkikkaammaksi. Koko jutun absurdiuden vuoksi elokuva sisältää paljon hyvää huumoria. Leffassa on jotain todella veijarimaista ja se nostaakin usein virneen katsojan kasvoille. Ohjaaja Cory Finley tekeekin hyvää työtä rakentaessaan leffan henkeä. Näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan. Allison Janney on loistava tympeänä Pamelana ja Hugh Jackman tekee yhden uransa parhaista suorituksista tarkastaja Frank Tassonena. Teknisestikin elokuva on onnistunut. Jos huushollistanne löytyy HBO, suosittelen erittäin lämpimästi Bad Educationin katsomista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bad Education, 2019, HBO Films, Automatik Entertainment, Sight Unseen Pictures, Slater Hall Pictures

Arvostelu: Kimppakyytikytät (Stuber - 2019)

KIMPPAKYYTIKYTÄT

STUBER

Ohjaus: Michael Dowse
Pääosissa: Kumail Nanjiani, Dave Bautista, Betty Gilpin, Natalie Morales, Jimmy Tatro, Iko Uwais, Mira Sorvino, Scott Lawrence ja Karen Gillan
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 16

Stuber, eli erikoisesti suomennettu Kimppakyytikytät on Kumail Nanjianin ja Dave Bautistan tähdittämä toimintakomedia. Tarinan keksi käsikirjoittaja Tripper Clancy, jolta 20th Century Fox -yhtiö osti idean vuonna 2016 ja alkoi työstämään filmiä. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2018 ja elokuva sai ensiesityksensä South by Southwest -tapahtumassa aiemmin tänä vuonna. Nyt Kimppakyytikytät on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin keväällä. Sen idea vaikutti ihan hauskalta, joten päätin mennä katsomaan elokuvan. En odottanut filmiltä paljoa, mutta toivoin, että se onnistuisi tarjoamaan edes muutamat hyvät naurut.

Uber-kuski Stun ajatukset rauhallisesta illasta voivat unohtua, kun hän päätyy yllättäen kyyditsemään vaarallisia huumediilereitä jahtaavaa poliisia, Vic Manningia.

Ei ole varmaan vaikea arvata, kumpi Kumail Nanjianista ja Dave Bautistasta esittää Uber-kuski Stuta ja kumpi poliisi Viciä. Poliisi Vicistä on haluttu tehdä mahdollisimman äijien äijä, lihaksikas ja kivikasvoinen ukko ja siihenhän Bautista sopii kuin valettu. Viciä eivät turhat lässytykset kiinnosta, vaan hän vain painelee menemään ja kohtaa vaaran ilman häivähdystäkään pelosta. Nanjianin näyttelemä Stu on tietty hänen täysi vastakohtansa. Stu pelkää ties mitä, värähtää pelkästä sattumisen ajatuksesta ja hän on paljon avoimempi tunteille ja niiden osoittamiselle. Elokuvassa tuodaankin hahmojen kautta vahvasti esiin viestiä toksisesta maskuliinisuudesta ja kuinka pöljiä roolimalleja vanhat toimintaäijät olivat 1900-luvun lopun nuorille. Vic edustaa juuri näitä isokokoisia korstoja ja Stu taas yrittää päivittää häntä 2000-luvulle. Viesti olisi muuten toimiva, jos samalla Vic ei yrittäisi tehdä Stusta kaltaistaan äijää, sillä tunteikkaat miehet eivät hänen mukaansa saa mitään aikaiseksi. Leffa siis kompastelee tässä omaan nilkkaansa, mutta sentään Nanjianilta ja Bautistalta löytyy oivaa kemiaa, ja heidän välisiä sanailujaan on veikeä seurata.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Vicin jahtaama Teijo (Iko Uwais), Vicin tytär Nicole (Natalie Morales), Stun ihastuksenkohde Becca (Betty Gilpin), Stun toisen työn ärsyttävä pomo Richie (Jimmy Tatro), Vicin pomo McHenry (Mira Sorvino) ja poliisi Morris (Karen Gillan). Gillan ja Uwais jäävät harmillisen alikäytetyiksi - etenkin Uwais, joka nähdään lähinnä vain leffan alussa ja lopussa. Koska Vic ei tunteista välitä, ovat hänen välinsä tyttäreensä tietty rikki, mistä pyritään repimään draamaa. Stu taas ei kehtaa kertoa tunteistaan Beccalle, joten molempien kohdalla pitää näyttää, kuinka nämä suhtautuvat elämiensä tärkeimpiin naisiin.

Kimppakyytikytät osoittautui olevan juuri sitä, mitä odotinkin: muutamat naurut tarjoava kertakäyttökomedia. Ei se kummoinen ole, eikä sitä luultavasti muista enää viikon päästä, mutta kyllähän sen parissa tarpeeksi viihtyi. Leffa imaisee ihan kivasti mukaansa, etenkin kun Vic päätyy Stun kyytiin. Toisistaan erilaiset parivaljakot on jo vuosia hoksattu mitä parhaimmiksi tiimeiksi ja tässä kuljetaan tuttua reittiä, missä hahmot eivät voi aluksi sietää toisiaan, kunnes kokevat henkisen matkan leffan aikana ja pikkuhiljaa lämpenevät toisilleen. Kuten jo totesin, matkaan sisältyvät viestit ja teemat eivät ihan osu maaliinsa, vaan jäävät erikoiseen ristiriitaan, mutta onhan se hyvä, että tekijät edes yrittävät sanoa jotain elokuvallaan. Jos Stun miehistyminen jätettäisiin pois, olisi mahtavaa, että leffa lyö luun kurkkuun Schwarzeneggerin ja Stallonen tykityspätkiä fanittaville katsojille, sillä se on omalla tavallaan ihan oikeassa. Itse kyllä katson mielelläni molempien toimintaikoneiden teoksia, mutta pidin silti siitä, kuinka Vicin kautta näiden näyttelijöiden rooleille kettuillaan. Tokihan sanoman voisi tuoda esiin hienovaraisemminkin ja vähemmällä siirapilla, mutta toisaalta Vicin pointtina on olla esimerkki paksukalloisista äijistä, joten ehkä sitä viestiä täytyy oikein tosissaan takoa.

Kun kyseessä on kesällä ilmestyvä toimintakomedia, monia ei välttämättä kiinnosta, mitä leffalla on sanottavanaan, vaan onnistuuko elokuva niissä parissa asiassa, mitä katsojat siltä hakevat: onko siinä hyvää toimintaa ja onko se hauska? Erityisen hauska Kimppakyytikytät ei ole, vaikka hörähdin pariin otteeseen ääneen. Jokaista kelpo vitsiä varten on muutama kehno läppä ja pääasiassa filmi saa hymähtelemään. Toimintaan taas kuuluu parissa kohtaa yllättävänkin rajua menoa. Parhaimmat vitsit itse asiassa syntyvät toimintakohtausten aikana tapahtuvasta kohelluksesta - lähinnä Stun puuhista taistelujen aikana. Toimintakohtauksissa kuitenkin häiritsee niiden heiluva kameratyöskentely ja silppuleikkaus, mikä vie niistä paljon tehoa. Teijoa esittävä The Raid -leffoista (2011-2014) tuttu Uwais päästetään parissa kohtaa valloilleen, mutta hänen hullut hyppypotkunsa eivät pääse oikeuksiinsa kuvauksen ja leikkauksen vuoksi.

Elokuvan on ohjannut Michael Dowse, joka on selvästi kopioinut mahdollisimman tarkkaan kaikkia kaverikyttäkomedioita ja luo tarpeeksi kelvollisesti menevää tunnelmaa mukaan. Vielä enemmän kopiointia on tehnyt käsikirjoittaja Tripper Clancy, joka on heittänyt sekaan niin paljon kliseitä kuin on mahdollista. Elokuvan alkupäässä yritetään vitsailla toimintaleffojen kliseiden kustannuksella, mutta lopulta leffa tietty sortuu käyttämään niitä kliseitä ja pilkka kolahtaa omaan nilkkaan. Toimintakohtausten heiluvaa kameratyöskentelyä lukuunottamatta Kimppakyytikytät on sujuvasti kuvattu ja leikkauksessa on karsittu turhat pois, jotta jäljelle jää tiivis paketti. Muutamat näkyvät erikoistehosteet toimivat, minkä lisäksi äänimaailma on rakennettu hyvin. Joseph Trapanesen säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä leffan henkeen.

Yhteenveto: Kimppakyytikytät on ihan menevä kesähömppäkomedia, jonka kuitenkin unohtaa pian sen näkemisen jälkeen. Leffa kierrättää paljon kliseitä kaverikyttäleffoista, mutta yrittää tuoda mukaan jotain uutta viestillä toksisesta maskuliinisuudesta. Vaikka viesti on osuva, ei elokuva osaa viedä sitä perille, vaan alkaa hieman taistelemaan sitä vastaan loppupäässä. Huumoripuoli onnistuu pariin otteeseen naurattamaan, mutta mukaan mahtuu paljon kehnoja vitsejä. Toiminta taas on ihan viihdyttävää, mutta siinä häiritsee kömpelö tekninen toteutus. Elokuvaa jaksaa kuitenkin katsoa Dave Bautistan ja Kumail Nanjianin vuoksi. Kaksikolta löytyy hyvää kemiaa ja vaikka heidän hahmonsa ovat isoja kliseitä, ovat he toimivia kliseitä. Jos kaipaat viihdyttävää kertakäyttökomediaa, minkä parissa viilentyä leffateatterissa hellepäivänä, voi Kimppakyytikytät toimia hyvin. Leffassa on kuitenkin selkeät ongelmansa ja niiden takia annan tälle Uber-kyydille vain:

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Stuber, 2019, Twentieth Century Fox

Arvostelu: Pikkujalka (Smallfoot - 2018)

PIKKUJALKA

SMALLFOOT

Ohjaus: Karey Kirkpatrick
Pääosissa: Channing Tatum, James Corden, Zendaya, Common, LeBron James, Gina Rodriguez, Ely Henry, Danny DeVito, Jimmy Tatro ja Yara Shahidi
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, musikaali
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 7

Pikkujalka on Warner Bros. -yhtiön uusi animaatioelokuva. Käsikirjoittajat Glenn Ficarra ja John Requa saivat idean siihen tutkiessaan isojalan ja lumimiehen mytologiaa. He veivät ideansa Warnerille, mikä kiinnostui siitä ja alkoi työstämään leffaa. Kesällä 2016 projekti lähti tosissaan käyntiin, kun Karey Kirkpatrick valittiin ohjaajaksi ja lopulta Pikkujalka sai ensi-iltansa tämän vuoden lokakuussa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä, sillä idea vaikutti erittäin hauskalta. Odotukseni kuitenkin laskivat, kun aloin nähdä mainoksia filmistä, mitkä eivät näyttäneet kovin laadukkailta. Luin siitä myös hyvin ristiriitaisia arvioita, joissa jotkut kehuivat leffaa ja toiset taas lyttäsivät sen. Meninkin aika varautunein mielin katsomaan Pikkujalan, kun se oli jo pyörinyt pari viikkoa teattereissa.

Korkealla vuoren huipulla asustaa lumimiesten, eli jetien yhteiskunta. Jetit asustavat rauhassa ja onnellisina, kunnes eräänä päivänä jeti nimeltä Migo kohtaa kauhistuttavan olennon, mitä jetit ovat luulleet pelkäksi myytiksi: ihmisen.

Elokuvan päähenkilö Migo (äänenä Channing Tatum) on nuori lumimies, jolla on suuret unelmat periä isänsä (Danny DeVito) ammatti aamugongin hakkaajana, sekä täysi luotto jetiyhteiskunnan johtoon. Vasta urbaanilegendaksi luullun ihmisen eli pikkujalan kohtaaminen saa Migon kyseenalaistamaan ikivanhat lakitekstit, joissa pikkujalkojen olemassaolo kielletään ja kun hänet tämän takia potkitaan pihalle jetikommuunista, hänen täytyy todistaa ihmisten olemassaolo muille kaltaisilleen. Hahmolle kirjoitettu tarina on kiinnostava, mutta harmillisesti samaa ei oikeastaan voi sanoa itse hahmosta. Migo on päähenkilöksi yllättävän tylsä tapaus, joka ei koskaan tee kummoista vaikutusta. Tatum kuitenkin sopii osaansa ja Migon äänestä paistaa Tatumin innokkuus leffaa kohtaan.
     Paljon Migoa mielenkiintoisempi hahmo on nimikkohahmo pikkujalka, eli itseään täynnä oleva TV-persoona Percy (James Corden), joka yrittää kaikkensa nostaakseen ohjelmansa katsojalukuja. Aluksi hieman turhamaisena ääliönä nähtävä Percy on oudolla tavalla pidettävämpi hahmo kuin Migo ja on paljon kiinnostavampaa seurata, kuinka Percy alkaa oppia elämän oikeasti tärkeistä asioista.
     Migon lisäksi muita jetihahmoja ovat jetiyhteiskuntaa johtava Kivenhaltija (Common), tämän ihmisistä kiinnostunut tytär Meechee (Zendaya) ja hieman pöljä poika Thorp (Jimmy Tatro), sekä jokseenkin erikoinen kolmikko Gwangi (LeBron James), Kolka (Gina Rodriguez) ja Fleem (Ely Henry). Thorpin hauskoista jutuista huolimatta sivuhahmot ovat unohdettavia ja Fleemin tapauksessa jopa aika ärsyttäviä. Kivenhaltijasta arvaa heti, että hänellä on jotain hämärää meneillään. Migon ja Meecheen välille yritetään tietysti kehitellä jonkin sortin ihastusta, mutta tämä on kömpelösti toteutettu. Myös Percy-ihmiselle on yritetty luoda romanssintynkää hänen assistenttinsa Brendan (Yara Shahidi) kautta, mikä on vielä kömpelömpi yritys.

Kuten arvelinkin, Pikkujalka ei todellakaan ole mikään maata järisyttävä kokemus, mutta oli se hieman parempi kuin odotin. Omalla tavallaan se on hyvin geneerinen lastenleffa, mutta siitä löytyy kuitenkin asioita, joista vanhemmatkin voivat nauttia, mitä arvostan aina perhe-elokuvissa. Lapsille on luvassa hassua koheltamista höpsön näköisten hahmojen kanssa ja vauhdikasta seikkailua, mutta aikuiset löytävät leffasta yhteiskunnallisiakin viestejä. Kuten jo nopeasti sanoin, jetiyhteiskunta uskoo sokeasti siihen, mitä heidän johtajansa sanoo, eikä kyseenalaista oudoimpiakaan lakeja, joita pyhiin kiviin on kirjoitettu. Kaikkea uutta pidetään vaarallisena ja Kivenhaltija haluaa pitäytyä siinä, minkä on todennut tutuksi ja turvalliseksi (puhumattakaan helposta). Elokuva viestii ennakkoluulojen ylittämisestä ja rajojen rikkomisesta. Maailma ei edisty junnaamalla paikoillaan, vaan kokeilemalla rohkeasti uusia asioita. Tämä syvällisempi puoli tuo leffaan paljon lisää ja sitä ilman kyseessä olisi aika keskinkertainen ja unohdettava tekele. Nyt elokuvan muistaa siis hieman kauemmin kuin yhden päivän ajan. Syvällisyys nostaa Pikkujalan hieman monia muita ei-Disneyn tai -Pixarin tekemiä animaatioita korkeammalle, vaikkakaan Warner Bros. -yhtiön Lego elokuvan (The LEGO Movie - 2014) tasolle ei ylletä millään. Onhan tämä paljon laadukkaampi kuin esimerkiksi kesällä ilmestynyt Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla (Hotel Transylvania 3: Summer Vacation - 2018), mutta mistään parhaan animaatioelokuvan Oscar-pystistä tekijöiden on turha haaveilla.

Sen lisäksi, että pidin filmin syvällisemmistä teemoista, on myös pakko sanoa, että elokuvan idea on erittäin mainio. On nokkela keksintö kääntää ihmisten ja lumimiesten asemat päälaelleen, vaikkakin tämän olisi voinut hoitaa paremmin ja selkeästi kiinnostavampien hahmojen kanssa. Pakkohan se on myöntää, että leffa saa hekottelemaan ja hymähtelemään useaan otteeseen, oli kyse sitten Migon kohelluksesta, hänen ensi kertaa päätyessään ihmiskylään tai hauskoista vitseistä, mitkä saattavat mennä lapsilta ohi. Rääkyvä vuohi oli jopa hulvaton lisäys. Sen sijaan asia, mistä en pitänyt lainkaan, on, että Pikkujalka on väkisin päätetty muuttaa musikaaliksi (mikä ei tosin tule yllätyksenä, kun katsoo laulajista koostuvaa näyttelijäkaartia). Syvällisemmät aiheet tekevät elokuvasta jo ajankohtaisen, sitä ei tarvitse painottaa tunkemalla mukaan modernia pop- tai rap-musiikkia, mikä ei vain istu leffaan. Ja mikä pahinta, nämä laulut ovat sieltä tylsemmästä ja unohdettavasta päästä, eikä todellakaan mitään radiohittejä. Aikuisille elokuva yrittää tarjota myös tällä osa-alueella jotain, mutta uudelleensanoitettu Queen-hitti "Under Pressure" saa välittömästi toivomaan, että se olisi jo ohi. Joitakin muita laulut eivät tietenkään tule häiritsemään. Näytöksessä, missä näin Pikkujalan, parin penkin päässä itsestäni vasemmalla istui kaksi nuorta naista, jotka alkoivat tanssimaan laulujen aikana, mikä oli tietty jokseenkin häiritsevää (ei tosin läheskään yhtä ärsyttävää kuin se, että toinen heistä otti kymmenen minuutin välein puhelimensa esiin tarkistaakseen Snapchatinsa). Samalla tosin ajattelin, että onhan se kiva, että tämä toimii heille.

Samalla tavoin kuin elokuva ei ole sisällöltään yhtä laadukas teos kuin Disneyn tai etenkään Pixarin animaatioleffat, se ei ole myöskään visuaalisesti samalla tasolla. Jeteihin on kyllä selvästi panostettu ja heidän turkkiensa yksittäiset karvat erottuvat hienosti, mutta jostain syystä filmi ei ole visuaalisesti kovin näyttävä. Tämä saattaa johtua siitä, että värimaailma luottaa paljon valkoiseen ja siniseen, mikä ei ole erityisen kiinnostavaa. Valkoinen lumimies valkoisessa lumessa on aika tylsä näky. Ihmisten kylä tuo onneksi hieman väriä mukaan, mutta eipä siellä paljoa vietetä aikaa. Pikkujalan ohjaaja Karey Kirkpatrick on aiemmin ohjannut animaation Yli aidan (Over the Hedge - 2006), mikä ei sekään ole kovin ihmeellinen teos. Kirkpatrick taitaa visuaalisen hauskuuttamisen, mutta hän ja käsikirjoittaja Clare Sera olisivat voineet miettiä uudestaan, kannattaako lähinnä kestoa pidentäviä lauluja tunkea mukaan. Äänimaailma on oivallisesti luotu ja Heitor Pereiran säveltämät musiikit sopivat mukaan hyvin.

Yhteenveto: Pikkujalka on kelpo animaatiofilmi, mistä löytyy jotain sekä lapsille että aikuisille. Perheen pienemmille on tarjolla vauhdikasta seikkailua hassunnäköisten hahmojen kera ja aikuiset voivat huomata syvällisempää puolta, kun leffa viestii yhteiskunnallisista asioista. Vitsejä on luvassa kaikenikäisille ja elokuva onnistuu viihdyttämään lähes koko kestonsa ajan. Tunnelmaa lyttäävät lähinnä täysin tarpeettomat musikaaliosiot, joiden laulut eivät istu elokuvaan lainkaan ja jotka ovat totaalisen unohdettavia. Lähes yhtä unohdettavia ovat tarinan hahmot, joista vain Percy jää mieleen ylimielisen persoonansa takia. Jetit Migo ja Meechee ovat aika tylsiä tapauksia, eikä heidän juttunsa oikein kiinnosta. Tavallaan leffa on oivallisesti animoitu, sillä jeteihin on panostettu tuomalla esiin heidän turkkinsa jokainen karva, mutta värimaailmaltaan elokuva on hieman tylsää seurattavaa. Loppujen lopuksi Pikkujalka on siis helposti kerran katsottava ja ihan yhtä helposti unohdettava animaatio, minkä parissa koko perhe voi viihtyä puolentoista tunnin keston ajan. Ei tämän takia tarvitse kuitenkaan teattereihin asti raahautua, vaan filmin voi ihan hyvin katsoa omalta kotisohvalta, kun siihen tulee mahdollisuus. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Smallfoot, 2018, Warner Bros. Pictures, Warner Bros. Animation, Warner Animation Group, Zaftig Films