Näyttelijät: Pierre Coffin, Trey Parker, Allison Janney, Christoph Waltz, Jesse Eisenberg, Jeff Bridges, Zoey Deutch, Bobby Moynihan, Phil LaMarr ja George Lucas
Genre: animaatio, komedia, fantasia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7
Animaatioelokuva Itse ilkimys(Despicable Me - 2010) oli jättihitti, jolle päätettiin tehdä useampi jatko-osa. Niiden lisäksi fanisuosikeiksi nousseet keltaiset otukset saivat oman elokuvansa Kätyrit(Minions - 2015), joka menestyi paremmin kuin yksikään aiempi osa franchisesta. Kätyrit: Grun tarina(Minions: The Rise of Gru - 2022) oli myös jättihitti, joten kolmannen elokuvan suunnittelu käynnistyi lähes heti. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Kätyrit & Monsterit on saapunut teattereihin. Itse olen mieltänyt suuren osan näistä elokuvista aika keskinkertaisiksi, enkä siis ollut järin innoissani jo kolmannesta Kätyrit-leffasta. Kävin silti katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä, sekä syömässä KFC:n Kätyrit-aterian.
Etsiessään itselleen isointa ja pahinta pomoa, kätyrit päätyvät Hollywoodiin, missä heistä tulee elokuvatähtiä.
Kätyrit & Monsterit ei seuraa kahdesta edellisestä elokuvasta tuttujen kätyrien, Stuartin, Bobin ja Kevinin seikkailuja, vaan leffan keskiössä on kätyrikaksikko James ja Henry. James on taiteilijasielu, joka haluaa kertoa tarinoitaan ja innostuukin Hollywoodin tarjoamista mahdollisuuksista. Henry sen sijaan on hieman hölmömpi kaveri, joka seuraa Jamesia kuitenkin uskollisesti. Kätyreistä nousevat esille myös tympeä Dick ja kuuro Ed. James ja Henry ovat kaikessa tolloudessaan sympaattiset kaverukset, joiden haluaa nähdä tavoittavan unelmansa. Kaikkien kätyrien äänenä toimii tietty koko idean isä ja elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Pierre Coffin.
Muita hahmoja leffassa ovat elokuvaohjaaja Max (Christoph Waltz), joka bongaa kätyrit, Hollywood-tuottajaveljekset Frank (Jeff Bridges) ja Elwood (myös Bridges), museokierrosta vetävä Olivia (Allison Janney), robotti - tai robotiksi pukeutunut ihminen - Dort (Jesse Eisenberg), sekä naisten oikeuksien puolesta marssiva Debbie (Zoey Deutch). Sivuhahmot ovat kelvollisia, joskin maailman valloitusta suunnitteleva Dort ja suffragetti Debbie tuntuvat aika irrallisilta, erityisesti heidän romanssinsa.
Kätyrit & Monsterit osoittautui kenties koko Itse ilkimys -franchisen erikoisimmaksi elokuvaksi. Leffa käynnistyy erittäin hauskasti, kätyrien yrittäessä läpi historian löytää itselleen sitä ultimaattisinta pahaa, jota seurata ja palvella. Mutta koska kätyrit ovat kätyreitä, onnistuvat he kerta toisensa perään tyriä koko homman. Leffa uskaltaa näyttää aika synkkiäkin juttuja, kuten pään katkeamista ja pahiksen räjähtämistä palasiksi, tarjoten tämän kaiken varsin vinksahtaneella huumorintajulla. Pidin myös paljon siitä, kun kätyrit päätyvät Hollywoodiin ja ruudulle vieritetään parodioita ikonisista klassikoista, kuten Citizen Kanesta (1941) ja Casablancasta(1942), sekä suuria elokuvalegendoja Charlie Chaplinista George Lucasiin (Lucas jopa ääninäyttelee elokuvassa itseään). Se, saavatko lapset näistä viittauksista yhtään mitään irti, onkin sitten eri asia.
Elokuva kuitenkin mielestäni heikkenee edetessään. Lystikäs Hollywood-matka muuttuu hieman sekasotkuksi, kun mukaan ympätään Dortia, josta ei oikein tiedä, onko hän ihan oikea avaruuden muukalainen, joka on saapunut valtaamaan Maan, vai joku hörhö robottiasussa ja Debbietä, jonka marssit naisten oikeuksien puolesta ovat toki tärkeä asia, mutta tuntuvat irralliselta muun menon keskellä. Kun ne nimenmukaiset monsterit vihdoin tulevat kuvioihin, oma intoni leffaa kohtaan laski, mutta sitten taas yleisön lapset vaikuttivat kokevan suurta riemua näkemästään. Olen tyytyväinen, että kestoa leffalla on vain puolitoista tuntia, koska lähes tauoton äänekäs koheltaminen alkoi taas vääjäämättä käymään hermoille.
Animaatiojäljeltään Kätyrit & Monsterit on mainio. Itse kätyrit ovat tietty tuttuja vekkuleita itseään, mutta heihin on saatu sopivasti erilaisia persoonia, sekä hieman erilaisia tyylejä, jotta nämä keltaiset veijarit erottaa toisistaan. Taustat ovat pullollaan yksityiskohtia, etenkin Hollywoodiin sijoittuvissa kohtauksissa, jotka saavat taatusti monet leffahullut hykertelemään innosta. Elokuva on myös oivallisen värikäs, joskin ajoittain sen räikeä turbotykitys pistää silmät pyörälle. Äänimaailma äityy toisinaan turhan kaoottiseksi, mutta John Powellin säveltämät musiikit toimivat kelvollisesti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Näyttelijät: Bruce Willis, Garry Shandling, Steve Carell, Allison Janney, Wanda Sykes, Thomas Haden Church, William Shatner, Avril Lavigne, Eugene Levy, Catherine O'Hara, Shane Baumel, Sami Kirkpatrick, Madison Davenport, Omid Djalili ja Nick Nolte
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: 7
Over the Hedge, eli suomalaisittain Yli aidan perustuu Michael Fryn ja T. Lewisin samannimiseen sarjakuvaan, jota julkaistiin vuodesta 1995 alkaen. Alun perin elokuvasovitusta ryhtyi työstämään Fox Animation Studios, studiopomo Chris Meledandrin tykästyttyä sarjakuvaan ja hankittua sen elokuvaoikeudet. Yhtiön Titan A.E. -animaatioelokuvan (2000) oltua jättimäinen floppi, yhtiö jouduttiin lopettamaan ja Fryn ja Lewisin sarjakuvan elokuvaoikeudet kaupattiin eteenpäin. Oikeuksiin tarttui DreamWorks-yhtiö, joka aloitti leffan teon. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Yli aidan sai maailmanensi-iltansa 22. huhtikuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta ja katsojilta positiivista palautetta, minkä lisäksi se menestyi hyvin lippuluukuilla. Itse en yhtään osaa sanoa, näinkö Yli aidan ensi kertaa jo teatterissa, vai vasta myöhemmin vuokralta. Pidin elokuvasta kuitenkin lapsena paljon ja olen nähnyt sen muutamankin kerran uudestaan, joskin edellisestä katselusta on kulunut jo ainakin vuosikymmen. Kun huomasin Yli aidan -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin pitkästä aikaa katsoa elokuvan ja samalla arvostella sen.
Juonitteleva pesukarhu RJ huiputtaa joukon eläimiä auttamaan häntä varastamaan ruokaa lähiöstä, maksaakseen velkansa hurjalle karhulle.
Päärooliin pesukarhu RJ:ksi kaavailtiin aluksi Bill Murrayta ja sitten rooliin oli ehditty jo hetkellisesti kiinnittää Jim Carrey, mutta lopulta hahmoa päätyi ääninäyttelemään Die Hard -elokuvista (1988-2013) tuttu Bruce Willis. RJ on viekas ja juonitteleva tyyppi, joka ajaa vain omaa etuaan ja on hyvä puhumaan itsensä ulos erilaisista pinteistä. Hän päätyy elämänsä pahimpaan pinteeseen, kun hän hetken mielijohteesta yrittää varastaa talviunia nukkuvan Vincent-karhun (Nick Nolte) ruokavaraston, vain tuhotakseen sen vahingossa. Jottei RJ joudu itse Vincentin kitaan, hän saa viikon aikaa kerätä ruoat takaisin. RJ on vekkuli päähahmo, vaikka toimiikin ison osan ajasta kyseenalaisesti ja Vincent on onnistunut uhka, etenkin Nolten vaikuttavan äänen ansiosta.
Avukseen ruoan keräykseen RJ huiputtaa metsästä löytämänsä eläinperheen, johon kuuluvat joukkoa johtava ja ylivarovainen kilpikonna Verne (Garry Shandling), ylivilkas orava Hammy (Steve Carell), temperamenttinen haisunäätä Stella (Wanda Sykes), pelokas opossumi Ozzie (William Shatner) ja tämän tytär Heather (Avril Lavigne), sekä lempeät piikkisikavanhemmat Lou (Eugene Levy) ja Penny (Catherine O'Hara) ja heidän innokkaat lapsensa Spike (Shane Baumel), Bucky (Sami Kirkpatrick) ja Quillo (Madison Davenport). Ihmishahmojakin leffasta löytyy pari, tuoreen lähiön tiukka asukasyhdistyksen puheenjohtaja Gladys Sharp (Allison Janney), sekä eksentrinen tuholaistorjuja Dwayne LaFontant (Thomas Haden Church). Hahmokattaus on läpikotaisin täynnä hupaisia persoonia, joista eri katsojat voivat löytää omat suosikkinsa. Lapsena toki energiaa pursuava Hammy oli lempparini, joskin näin aikuisiällä huomasin tykästyväni kaikkea epäilevään Verneen.
Vaikka Yli aidan tuottikin teatterikierroksellaan lähes 350 miljoonaa dollaria ja se sai positiivista palautetta niin katsojilta kuin kriitikoilta, DreamWorks -yhtiö näki tuloksen silti pienoisena pettymyksenä ja perui suunnitelmansa jatko-osasta. Samalla elokuva tuntuu jääneen vuosien varrella unholaan, eikä moni mainitse sitä ensimmäisten joukossa, kun ryhdytään listaamaan DreamWorksin parhaita animaatioita. Vaikken olekaan katsonut Yli aidan -elokuvaa yli kymmeneen vuoteen ja vaikkei elokuva lukeudukaan sinne yhtiön huipputeoksiin Shrekin(2001), Kung Fu Pandan (2008) ja Näin koulutat lohikäärmeesi(How to Train Your Dragon - 2010) seuraan, pidän leffasta edelleen. Toisaalta taas yhtiön mielestä leffan heikko menestys johti siihen, ettei hommaa pilattu tarpeettomilla jatko-osilla ja Yli aidan onkin selvästi parempi kuin osa Shrekin ja Kung Fu Pandan jatko-osista.
Yli aidan sisältää hupaisan premissin ja on hauskaa seurata, kuinka RJ yrittää saada huiputettua hyväuskoiset eläimet auttamaan häntä, jotta hän ei päädy karhun kitaan. Nämä hahmot ovat niin mainioita, että heidän parissa viihtyy mukavasti ja luvassa onkin runsaasti hauskoja tilanteita. Tuohon aikaan en muista nähneeni lastenleffoissa tarinoita ryöstäjistä ja leffasta löytyykin viittauksia esimerkiksi pankkiryöstöelokuviin, kun RJ:n johdolla eläimet suunnittelevat tapaa tyhjentää lähiön jääkaapit. Mutta koska kyseessä on lastenleffa, elokuva jaksaa osoittaa, ettei rikos kannata ja aluksi itsekeskeinen RJ:kin alkaa tietty lämmetä uusille eläintovereilleen. Dwayne-tuholaistorjuja ja Vincent-karhu taas tarjoavat eri lailla vaaratilanteita hahmoille. Siinä, missä Dwayne on yliampuvuudessaan aika koominen, Vincent taas voi helposti aiheuttaa painajaisia perheen pienimmille siinä missä RJ:llekin.
Visuaalisesti Yli aidan on kestänyt hyvin aikaa, vaikka leffa ei toki näytä yhtä vaikuttavalta kuin nykypäivän animaatiot, teknologian kehityttyä roimasti viimeisten 20 vuoden aikana. Eläinhahmot ovat myös ulkoisesti hupaisia ja liikkuvat sulavasti, samalla kun niin metsä kuin sen myyttisen aidan toiselta puolelta löytyvä lähiöalue näyttävät hyviltä. Ongelmana ovat oikeastaan ihmishahmot, jotka onneksi ovat tosiaan pienemmässä roolissa. Värien käyttö on myös miellyttävää pitkin leffan. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Rupert Gregson-Williamsin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.2.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Over the Hedge, Yhdysvallat, 2006, DreamWorks Animation
Näyttelijät: Kristen Wiig, Ricky Martin, Allison Janney, Josh Lucas, Leslie Bibb, Amber Chardae Robinson, Laura Dern, Kaia Gerber, Carol Burnett ja Jordan Bridges
Genre: komedia, draama
Jaksomäärä: 10
Jakson kesto: 51 minuuttia - 1 tunti - Yhteiskesto: noin 9 tuntia 29 minuuttia
Ikäraja: 12
Juliet McDanielin Mr. & Mrs. American Pie -kirjaan (2018) perustuva komediasarja Palm Royale nousi suosituksi, kun se ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV:ssä maaliskuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja nyt Palm Royalen toinen kausi on esitetty loppuun. Itse pidin sarjan avauskaudesta yllättävänkin paljon ja olen odottanut jatkoa positiivisin mielin. Ryhdyinkin katsomaan Palm Royalen kakkoskautta pian sen alkamisen jälkeen.
Palm Beachilla kuohuu katastrofaalisten juhlien jälkeen, Maryn yritettyä ampua presidentti Nixonin. Maxine ja kumppanit päätyvät salaisuuksien jäljille, jotka uhkaavat horjuuttaa koko Palm Royalen tasapainon lopullisesti.
Palm Royalen tutut hahmot tekevät paluun. Kristen Wiigin näyttelemä Maxine Dellacorte onnistui ujuttamaan itsensä osaksi Palm Beachin hienostorouvien eksklusiivista klubia, mutta hänen järjestämänsä juhlat osoittautuivat fiaskoksi, kun Mary (Julia Duffy) yritti ampua erityisvieraan, presidentti Richard Nixonin. Juonittelu ja stressi johtivat siihen, että Maxine on nyt Sunny Tidesin mielisairaalassa toipumassa kaikesta. Wiig on edelleen hyvässä vedossa roolissaan, joskin Maxine muuttuu tällä kaudella hitusen ärsyttävämmäksi, eikä hänen juonittelunsa ole yhtä nokkelaa.
Muista tutuista myös Maxinen mies Douglas (Josh Lucas) ja tämän salarakas Mitzi (Kaia Gerber), Douglasin täti Norma (Carol Burnett) ja tästä huolehtiva Robert Diaz (Ricky Martin), hippi Linda Shaw (Laura Dern), hienostorouvien johtaja Evelyn Rollins (Allison Janney), tätä uskollisesti seuraava Dinah Donahue (Leslie Bibb), sekä FBI-agentiksi paljastunut Virginia (Amber Chardae Robinson) ovat menossa mukana. Osan hahmoista salaisuudet ovat paljastuneet ja osa piilottelee edelleen jotain. Sivunäyttelijöistä parhaiten suoriutuu toistamiseen Janney, joka pitää yhä tasonsa arvonsa tuntevana Evelyninä. Monet muista näyttelijöistä taas ampuvat tällä kaudella yli, minkä lisäksi monet hahmot muuttuvat karikatyyreiksi itsestään.
Palm Royalen avauskausi oli mielestäni ilahduttava yllätys. Oli erittäin viihdyttävää ja mielenkiintoista seurata Maxinen ovelaa keplottelua osaksi seurapiirin kermaa. Hahmot olivat onnistuneesti kirjoitettuja ja heidän todelliset tunteensa toisiaan kohtaan tarjosivat hyvää herkkua. Selkäänpuukotukset oman edun tavoittelemiseksi pitivät koukussa läpi kymmenen jakson. Onkin suuri sääli todeta, että kakkoskaudesta ei voi sanoa samaa. Jos en näkisi samoja tuttuja nimiä listalla, voisin vaikka vannoa, että käsikirjoitustiimi olisi pistetty vaihtoon, sillä niin paljon löysempää teksti tällä kertaa on. Palm Royalen kakkoskausi rönsyilee sinne sun tänne, kadottaen punaisen langan vähän väliä ja tehden lopputuloksesta jopa raskaan seurattavan.
Kakkoskaudelta löytyy hetkensä ja ihan kiinnostavat lyhyemmät kuvionsa, mutta pääasiassa olin häkeltynyt siitä, millaista hektistä päättöminä kanoina ympäriinsä juoksemista kausi onkaan. Sekaan heitetään ties mitä mysteerejä, salamurhayrityksiä, oman kuoleman lavastamisia, salaisia agentteja, vielä salaisempia agentteja ja muuta. Kaikkea on hirveän paljon enemmän, mutta samalla kausi tuntuu tarjoavan vähemmän. Ja siinä, missä tarina ontuu, komediapuoli kompuroi vaivaannuttavasti. Ykköskausi oli erittäin lystikäs, kakkoskausi taas muistuttaa aivan liian pitkäksi venytettyä Saturday Night Live -sketsiä. On suuri sääli, että Palm Royalen taso tipahti näin roimasti. Innostukseni mahdollista kolmatta kautta kuoli kokonaan, enkä edes pistäisi vastaan, vaikka sarja lopetettaisiin tähän. Sarjan fanien onneksi kakkoskausi vie tarinasta niin paljon päätökseensä, että periaatteessa Maxinen ja muiden kertomus voitaisiinkin jättää tähän.
Sentään teknisiltä ansioiltaan Palm Royale pitää yhä kutinsa, joskin kaudella käytetyt tietokonetehosteet ja taustakankaan käyttö pistävät ikävästi silmään. Toinen tuotantokausi on osaavasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat jälleen hienot ja puvustus erittäin tyylikästä. Erilaisilla maisemanvaihdoksilla näistä vastaavat tiimit pääsevät esittelemään taitojaan entistä enemmän. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Jeff Toynen säveltämät musiikit säestävät menoa mainiosti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Palm Royale, Yhdysvallat, Kanada, 2024-, Apple Studios, Boat Rocker Studios, Jaywalker Pictures, Mat Men, Platform One Media, Transportation Resources, Wyolah Films
Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Olivia Colman, Andy Samberg, Kate McKinnon, Delaney Quinn, Ollie Robinson, Ncuti Gatwa, Sunita Mani, Zoë Chao, Hala Finley, Wells Rappaport, Jamie Demetriou ja Allison Janney
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12
The Roses perustuu Warren Adlerin kirjaan The War of the Roses vuodelta 1981. Kirjan pohjalta oli jo aiemmin tehty elokuva Ruusujen sota (The War of the Roses) vuonna 1989. Keväällä 2024 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta oli tekeillä uusi adaptaatio. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden kesäkuussa ja nyt The Roses saapuu elokuvateattereihin. Itselleni Adlerin kirja ja aiempi filmatisointi eivät olleet tuttuja tapauksia, mutta pidin trailerista ja päänäyttelijöistä ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa The Rosesin sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.
Arkkitehti Theo ja kokki Ivy rakastuvat ensisilmäyksellä. Kuitenkin kymmenen vuoden jälkeen, kun Theo menettää työnsä suuren luokan mokan takia ja Ivyn ravintolasta taas muodostuu suurmenestys, pariskunnan välille syntyy katkeruus, joka eskaloituu pahemman luokan aviosodaksi.
Päärooleissa Rosen pariskuntana Theona ja Ivynä nähdään Benedict Cumberbatch ja Olivia Colman, jotka istuvat rooleihinsa täydellisesti. Theo on päämääräinen arkkitehti, jolla on palava intohimo rakennusten suunnitteluun, kun taas Ivy on hieman ujompi kokki, joka ei ole juuri edes kehdannut sanoa ääneen haaveitaan oman ravintolansa avaamisesta. Kun sitten eräänä myrskyisenä yönä Theon suunnittelema museo luhistuu, kun taas Ivyn pikkurafla muodostuu yleisömenestykseksi, heidän elämänsä muuttuvat kertaheitolla, eikä se tee hyvää avioparin väleille. Cumberbatchin ja Colmanin väliltä löytyy hyvää kemiaa, mutta sitäkin paremmassa vedossa he ovat, kun Roset alkavat saada ryppyjä rakkauteen, mikä vain eskaloituu eskaloitumistaan kuin lumipallo vierimässä mäkeä alas ja pian he riitelevätkin oikeastaan aivan kaikesta - jopa silloin kun he onnistuvat olemaan jostain asiasta samaa mieltä.
Elokuvassa nähdään myös Ollie Robinson ja Delaney Quinn Rosejan lapsina Royna ja Hattiena, Andy Samberg ja Kate McKinnon Rosejen ystäväpariskuntana Barryna ja Amyna, Ncuti Gatwa ja Sunita Mani Ivyn ravintolassa työskentelevinä Jeffreynä ja Janena, Zoë Chao Theon arkkitehtiystävänä Sallyna, sekä Allison Janney avioeroasianajajana. Sivunäyttelijätkin tekevät pääasiassa oivaa työtä, joskin mielestäni Kate McKinnon ei vieläkään ole niin hauska kuin hän selvästi luulee olevansa. Yleensä villisti heittäytyvältä Sambergilta on kiva nähdä pidättyväisempi roolityö.
En ole tosiaan alkuperäistä kirjaa lukenut tai nähnyt edellistä elokuvasovitusta, mutta olin jopa yllättynyt, kuinka paljon pidinkään tästä vuoden 2025 The Rosesista. Kyseessä on erittäin hauska synkähkö komedia avioparin syöksykierteestä ilmiriitaan. Leffa käyttää hyvän tovin rakentaakseen ensin Theon ja Ivyn suhdetta, jolloin kun heidän elämissään tapahtuu suuri käännekohta, on sitäkin ikävämpää nähdä, kuinka negatiivisiksi heidän tunteensa toisiaan kohtaan muuttuvat. Aluksi kyse on vain kateudesta, mikä muuttuu salakavalasti katkeruudeksi ja sitten halveksunnaksi. Kaikki toisessa ihmisessä ärsyttää, mutta selväksi käy, että pohjimmiltaan hahmoja ärsyttävät he itse. Theo on pettynyt itseensä, mutta purkaa epäonnistumisensa tunnetta vaimoonsa. Ivyn menestys taas johtaa siihen, että hän etääntyy lapsistaan ja kun hänestä tuntuu, että hän on epäonnistunut äitinä, hän purkaa tämän mieheensä.
Vaikka paperilla tämä voi kuulostaa aika murskaavalta draamalta, tekijät onnistuvat tuomaan tämän kaiken esiin todella hauskan huumorin kautta. Theo ja Ivy ovat heti kättelyssä sanavalmiita hahmoja ja tämä sanavalmius tulee tarpeeseen, kun heidän täytyy lopulta kohtauksesta toiseen keksiä toisistaan yhä vain häijympiä solvauksia. Leffan dialogi onkin parhaimmillaan hulvatonta ja mukana on muutenkin useita todella lystikkäitä hetkiä. Eräs illalliskohtaus on erityisen hauska. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että pidin myös paljon siitä, kuinka tavallaan runollisesti elokuva päättyy.
Elokuvan on ohjannut Jay Roach, joka tunnetaan parhaiten Austin Powers -trilogian (1997-2002) tekijänä. Roach pitää lystikästä ilmapiiriä hyvin yllä ja saa pääkaksikon irrottelemaan mainiosti. The Roses on myös teknisesti pätevä teos, joskin parit tietokonetehosteet ovat silmiinpistävät digitaalisuudessaan. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu, lavasteet ovat hienot, puvustus toimivaa ja äänityöskentelykin onnistunutta Theodore Shapiron leikkisien musiikkien kera.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Roses, 2025, Adler Entertainment Trust, Garden Studios, South of the River Pictures, SunnyMarch
Pääosissa: John David Washington, Madeleine Yuna Voyles, Allison Janney, Gemma Chan, Ken Watanabe, Robbie Tann, Sturgill Simpson, Ralph Ineson, Marc Menchaca, Veronica Ngo ja Amar Chadha-Patel
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 12
The Creator on Godzillan(2014) jaRogue One: A Star Wars Storyn (2016) ohjaajan, Gareth Edwardsin uusi scifielokuva. Leffan teko käynnistyi vuonna 2019, kun New Regency -yhtiö pestasi Edwardsin kirjoittamaan ja ohjaamaan täysin uuden scifiteoksen, joka kulki aluksi työnimellä "True Love". Kuvaukset käynnistyivät Thaimaassa tammikuussa 2022 ja tekijöiden täytyi olla luovia tekoprosessin aikana, saadakseen aikaan näyttävän scifieepoksen vain hieman yli 80 miljoonan dollarin budjetilla. Kamera ostettiin kaupasta, luonnonvaloa käytettiin mahdollisimman paljon ja futuristiset maisemat lisättiin mukaan vasta jälkikäteen tietokoneella, oikeissa maisemissa kuvattujen kohtausten päälle. Nyt The Creator saa ensi-iltansa ja itse odotin elokuvaa innoissani. Jatko-osien, esiosien, lisäosien, uudelleenfilmatisointien sun muiden vallattua Hollywoodin, koin äärimmäisen virkistäväksi, että tulossa olisi edes yksi alkuperäisideaan perustuva scifielokuva. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa The Creatorin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa. Pääsin myös osallistumaan Disneyn järjestämään lehdistötilaisuuteen, jossa haastateltavana oli ohjaaja Edwards. Siitä voit lukea lisää tästä.
Vuonna 2070 ihmiskunta on sodassa tekoälyä vastaan. Kersantti Joshua Taylor saa tehtäväkseen matkata Uuteen Aasiaan ja etsiä sieltä tekoälyn kehittelemän uuden ylivertaisen aseen. Joshuan löydös saa miehen kuitenkin kyseenalaistamaan kaiken, mitä hän on sodasta ajatellut.
Muutaman vuoden takaisesta toisesta scifitoimintaelokuvasta, Tenetistä(2020) tuttu John David Washington nähdään myös The Creatorin pääroolissa, Yhdysvaltojen kersanttina, Joshua Taylorina. Joshuaa vaivaavat menneisyyden traumat, hänen vaimonsa Mayan (Gemma Chan) kuoltua, jotka ovat jo valmiiksi asettaneet hänet väliinputoajaksi ihmisten ja tekoälyn luomien robottien, simulanttien välisessä taistelussa. Hänet saadaan kuitenkin houkuteltua uuteen tehtävään, mikä mullistaa aivan kaiken. Washington osoittaa jälleen taitonsa ison luokan leffan keulakuvana. Hänestä löytyy uskottavuutta toimintakohtauksiin, mutta hän osaa myös tuoda sydäntä hahmoonsa ja kaivaa tästä esille useampia puolia. Nämä puolet nousevat pintaan erityisesti, kun Joshua löytää tekoälyn huippuaseeksi puhutun luomuksen, robottitytön Alfa-O:n, jota esittää ensikertalainen Madeleine Yuna Voyles. Tulokas pärjää mainiosti Washingtonin rinnalla ja yhdessä he muodostavat toimivan kaksikon, jonka matkaa sodan täyttämässä futuristisessa maailmassa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Allison Janney ja Ralph Ineson Joshuan tehtävälleen lähettävinä eversti Howellina ja kenraali Andrewsina, Marc Menchaca Howellia seuraavana McBridenä, Ken Watanabe simulanttijoukkoa johtavana Harunina, sekä Amar Chadha-Patel simulanttipoliiseina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, etenkin Watanabe simulanttikomentajana.
Hollywoodin laiskistuttua pelkkien jatko-, esi- ja lisäosien, sekä uudelleenfilmatisointien ja vanhojen leffasarjojen uudelleenkäynnistysten tulvaan, uudet ideat ovat tuntuneet olevan täysin lopussa. Siksi onkin äärimmäisen piristävää katsoa jotain The Creatorin kaltaista, joka valaa toivoa, ettei Yhdysvaltojen leffatehdas olisikaan täysin menetetty tapaus. Toki The Creatorista löytyy tuttuja juttuja monista aiemmista produktioista ja jo trailereita katsoessa kertomus erityistä ja jahdattua lasta jonkinlaisessa futuristisessa ympäristössä kuljettavasta miehestä toi herkästi mieleen esimerkiksi videopeliin perustuvan The Last of Us -sarjan (2023-), sekä huippusuositunStar Wars-sarja The Mandalorianin (2019-). Tunnistettavat piirteet ovat välttämätön paha Hollywoodissa, missä uudet ideat otetaan vastaan vain, jos niitä voi verrata aiempiin rahasampoihin, mutta niidenkin kanssa The Creator seisoo tukevasti omilla jaloillaan. On myös ilo katsoa ison luokan tehoste-elokuvaa, joka keskittyy kertomaan tarinaansa ja kehittämään hahmojaan, sen sijaan, että se yrittäisi pohjustaa mahdollisia jatko-osia tai kokonaista elokuvauniversumia.
Tämä vähän päälle parituntinen scifitoimintaeepos vie täysin mennessään kaikki lajityypin ystävät. Sen futuristinen maailma on kiehtovasti luotu, sekä hurjan ajankohtainen. Vaikka ihmiskuntaa vastaan sotivia tekoälyrobotteja on nähty elokuvissa usein, muistettavimmin Terminator-elokuvissa (1984-2019), aihe ei ole koskaan ollut yhtä ajankohtainen kuin nyt. Aihe on ajankohtainen myös Hollywoodissa, jossa käsikirjoittajat ja näyttelijät lakkoilevat osittain juurikin tekoälyn takia, jonka pelätään korvaavan kirjoittajat ja näyttelijät. The Creatorissakin suuret kyltit mainostavat, että voit käydä skannaamassa ulkonäkösi, jota käytettäisiin simulanttien valmistukseen.
Vahvan kertomuksensa ja ajankohtaisten aihepiiriensä ohessa The Creator on myös todella tehokas viihdepaketti. Tylsää hetkeä ei sekaan mahdu, vaan kaiken aikaa menoaan kasvatteleva tieteisseikkailu pitää tiukasti mukanaan läpi kestonsa. Elokuva on rytmitetty onnistuneesti sisältämään tasaisin väliajoin hahmoja ja heidän välejään syventäviä hetkiä, sekä komeita toimintakohtauksia. Etenkin ennen loppuhuipennusta nähtävä taistelu on todella jännittävää seurattavaa, että myös visuaalisesti erittäin näyttävää katsottavaa. Jos tällaista voi saada aikaiseksi vain hieman päälle 80 miljoonalla dollarilla, niin millä ilveellä muut Hollywoodin tehosteleffat voivat perustella 200-300 miljoonan dollarin megabudjettinsa? The Creator nimittäin näyttää paljon paremmalta kuin suuri osa tämän vuoden muista tehoste-elokuvista. Kenties merkittävä tekijä onkin, että leffaa on tehty tarina ja hahmot, eikä tehosteet edellä. Kun sekaan vielä ripotellaan onnistuneen liikuttavia hetkiä, hieman hyvää huumoria, sekä traagista rakkaustarinaa, on kyseessä yksi vuoden sykähdyttävimmistä elokuvaelämyksistä, jota vaivaavat hieman vain juonenkäänteiden ennalta-arvattavuudet.
Gareth Edwards ei ole aiemmin pahemmin säväyttänyt minua elokuvantekijänä. Hänen esikoisleffansa Monsters (2010) jätti minut kylmäksi, Godzilla oli turhauttava kaikessa godzillattomuudessaan ja Rogue One jäi tunnetusti tuotanto-ongelmien kouriin, eikä Tony Gilroyn finaaliin saattelemasta lopputuloksesta voi oikeastaan edes puhua Edwardsin elokuvana. The Creatorilla Edwards pääsi vihdoin tekemään minuun vaikutuksen. Hänen ohjauksensa on vahvaa, mutta myös hänen, yhdessä Chris Weitzin kanssa rustattu käsikirjoituksensa on mainio. Lisäksi häneltä löytyy silmää tyylikkäille visuaalisuuksille. The Creator on komeasti kuvattu. Eri Aasian maiden kauniit maisemat pääsevät oikeuksiinsa ja jälkikäteen päälle lisätyt futuristiset maisemat luovat jylhän, joskin hieman karmivankin kuvauksen mahdollisesta tulevaisuudesta. Lavasteet ja asut ovat hienot ja kuten jo tulikin sanottua, tietokonetehosteet ovat vaikuttavat, oli kyse sitten simulanttien konemaisista takaraivoista tai taivaalla kulkevasta Nomad-aluksesta ja sen aiheuttamasta tuhosta. Äänitehosteet vahvistavat menoa ja Hans Zimmerin säveltämät musiikit sopivat tietty kuin nenä päähän tällaiseen ison luokan scififilmiin.
Yhteenveto: The Creator on mahtava scifitoimintaeepos, joka valaa toivoa, että laiskaksi muuttunut Hollywoodkin saattaa vielä tulevaisuudessa tarjota jotain vaikuttavaa. Vaikka elokuvan tarinassa on tuttuja juttuja ja tietyt käänteet ovat helposti arvattavissa ennakkoon, tarina vie väkevästi mukanaan. Tulevaisuuden kuva on huolellisesti ja kiehtovasti rakennettu, ja tähän ihmiskunnan ja tekoälyn väliseen konfliktiin uppoutuu täysillä. Elokuva rakentaa onnistuneesti hahmojaan ja maailmaansa, ripotellen sekaan toinen toistaan komeampia ja jännittävämpiä toimintakohtauksia. Leffasta löytyy myös hieman hyvää huumoria, sekä loppua kohti myös tunteikkuutta. Visuaaliselta ilmeeltään The Creator on todella säväyttävä, oli kyse sitten jylhiä maisemia ihailevasta kuvauksesta tai erinomaisista erikoistehosteita. On käsittämätöntä, että elokuva näyttää näin paljon paremmalta kuin monet muut Hollywoodin megatuotannoista, vaikka sen budjetti on huomattavasti pienempi kuin niiden. Näyttelijäkaarti vakuuttaa ja Gareth Edwards tekee hyvää työtä niin ohjaajana kuin kirjoittajana. The Creator kuuluu jokaisen scifitoimintaa fanittavien pakkokatselulistalle. Jos elokuva kiinnostaa edes vähän, suosittelen käymään katsomassa sen elokuvateatterissa, näyttääksesi Hollywoodille, että yleisöllä on vielä kysyntää uusille tarinoille vanhojen tuttujen franchise-teosten lomassa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.9.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Creator, 2023, 20th Century Studios, New Regency Productions, Entertainment One
Ohjaus: Tate Taylor Pääosissa: Viola Davis, Emma Stone, Octavia Spencer, Bryce Dallas Howard, Jessica Chastain, Allison Janney, Ahna O'Reilly, Sissy Spacek, Chris Lowell ja David Oyelowo Genre: draama Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia Ikäraja: 7
"You is kind. You is smart. You is important."
The Help, eli suomalaisittain Piiat perustuu Kathryn Stockettin samannimiseen kirjaan vuodelta 2009. Jo ennen kirjan ilmestymistä Tate Taylor hankki sen elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia DreamWorksin ja 1492-yhtiön avulla. Kuvaukset lähtivät käyntiin heinäkuussa 2010 ja lopulta Piiat sai maailmanensi-iltansa 9. elokuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai mm. neljä Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva ja paras naispääosa), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, naispääosa ja laulu), joista se voitti jälleen parhaan naissivuosan palkinnon. Itse näin Piiat pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun se näytettiin meille koulussa historian tunnilla. Pidin elokuvasta todella paljon ja olenkin nähnyt sen pari kertaa uudestaan. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin tietty katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Vuonna 1963 Jacksonissa, Mississippissä nuori Skeeter päättää tehdä kirjan mustien piikojen elämistä ja kohtelusta rasistisessa valtiossa.
Nuorta Eugenia "Skeeter" Phelania näyttelee Emma Stone, joka oli tässä kohtaa uraansa vasta nousemassa tunnetuksi tähdeksi ja osoittaa jälleen kerran, miksi hän on nykyään niin arvostettu. Stone on todella hyvä hahmona, joka on alkanut hoksaamaan kotikaupunkinsa rasistisuuden ja päättää yrittää tehdä asialle jotain. Hän kokeekin kirjan olevan paras ratkaisu, sillä siten saisi piikojen äänet kuuluviin anonyymisti. Stone pursuaa energiaa ja tekee erityisen hyvää työtä silloin, kun hänen hahmonsa ymmärtää yhä vain paremmin, millaista piikojen elämä todellisuudessa on.
Elokuvan todelliset tähdet ovat kuitenkin kahta tarinan tärkeintä piikaa, Aibileenia ja Minnyä näyttelevät Viola Davis ja Octavia Spencer, jotka ovat molemmat mielettömän hyviä. Spencer jopa voitti niin Oscarin kuin BAFTA:n ja Golden Globen roolisuorituksellaan! Hahmot ovat todella mielenkiintoisia tapauksia ja persoonia, niin yksin kuin yhdessä. Kummankin juonikuvioita seuraa tarkkaan ja on sekä surullista että paikoitellen myös hauskaa, kun he yhdessä ollessaan kertovat päivistään. Spencerin näyttelemä Minny on huomattavasti äkkipikaisempi kuin Davisin rauhallinen ja sympaattinen Aibileen. Lisäksi filmissä nähdään myös mm. Bryce Dallas Howard omaa rasistista joukkoaan johtavana neiti Hillynä, jonka perheelle Minny työskentelee, Ahna O'Reilly neiti Elizabethina, jonka lasta Aibileen hoitaa, Allison Janney Skeeterin äitinä, sekä Jessica Chastain Celia Footena, joka haluaisi kovasti kuulua neiti Hillyn porukkaan, mutta jota neiti Hilly ja muut kohtelevat ikävästi. Näyttelijäsuoritukset ovat läpikotaisin mahtavia. Dallas Howard oikein herkuttelee iljettävällä hahmollaan, kun taas Janney onnistuu naurattamaan sarkastisella luonteellaan, vaikka hänenkin hahmoltaan löytyy ärsyttävät hetkensä. Nykyään huomattavasti tunnetumpi Chastain katoaa täysin blondattujen hiusten ja hömelön luonteen taakse. Minulta kesti aika kauan, että hoksasin Chastainin näyttelevän Celiaa.
Upeat näyttelijäsuoritukset ovat vain yksi osa Piiat-elokuvan hienoutta. Kyseessä on todella monisävyinen teos, mikä tarjoaa valtavan tunneskaalan katsojalleen. Elokuva onnistuu koskettamaan syvästi ja siitä löytyy useampikin aidosti liikuttava hetki. Piikojen elämä saa niin surulliseksi kuin vihaiseksi. Tuohon aikaan monet Yhdysvaltojen eteläosavaltiot käyttivät mustia yhä hyväkseen kuin orjia ja nämä olivat vain lain silmissä vapaita. Läpi elokuvan nähdäänkin raivostuttavia tilanteita, joissa juuri neiti Hillyn ryhmä keskustelee muka-hienostuneesti hirveistä asioista ruokapöydässä. He esittävät olevansa hyviä ja reiluja mustia kohtaan, mutta tekevät silti häijyn selväksi, kuinka paljon alempiarvoisina he mustia pitävät. Ja yleensä nämä keskustelut käydään tietty, kun joku piioista on kuuloetäisyydellä. Mustien lisäksi he onnistuvat myös painamaan kenkänsä alle ne valkoiset, jotka haluaisivat parantaa mustien asemaa. Aivan mahtavaa onkin, kun joku piioista pääsee vihdoin näpäyttämään takaisin. Etenkin yksi piirakkaan liittyvä kohtaus on erittäin palkitseva kaiken jälkeen.
Karuista puolista huolimatta elokuvassa on jotain hyvin kaunistakin. Kaikki koskettavuus ei johdu vain traagisista tilanteista. Aibileenin ja Elizabethin tyttären Mae Mobleyn (Emma ja Eleanor Henry) välit muistuttavat enemmän äidin ja tyttären kuin piian ja hoidettavan lapsen suhdetta. Elizabethin laiminlyödessä tytärtään, on ihanaa, kun Aibileen saapuu lohduttamaan. Tunnelma on muutenkin taidokkaasti rakennettu. Vaikka elokuva onkin pääasiassa draamapainotteinen, mukaan mahtuu yllättävässäkin määrin huumoria. Vaikka rasistiset jutut lähinnä suututtavat, ovat jotkut valkoisten teot jopa naurettavia kaikessa typeryydessään. Hienojen näyttelijöiden, tunnelman ja iskevän kertomuksen takia elokuvaan todella uppoutuu ja sen lähes kahden ja puolen tunnin kesto menee nopeasti. Vain parissa kohtaa sitä olisi voitu typistää hieman. Sitten taas leffa voisi vähän vielä enemmän keskittyä itse piikoihin sen sijaan, että se näyttää niin paljon heidän rasistisia työnantajiaan.
Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Tate Taylor, jonka työstä näkyy kiehtomus Kathryn Stockettin kirjaa kohtaan. Hän luo tunnelmaa hienosti ja onnistuu mainiosti myös käsikirjoituksen kanssa. Piiat on tekniseltä toteutukseltaankin oivallisesti tehty. Elokuva on hyvin kuvattu ja ajankuva on erinomaisesti toteutettu upeiden lavasteiden ja asujen kautta. Äänitehosteet ovat mainiosti luodut ja säveltäjä Thomas Newman tunnelmoi lumoavasti musiikkiensa kanssa.
Yhteenveto:Piiat on hieno ja liikuttava elokuva, joka onnistuu monisävyisesti kertomaan aiheestaan ja hahmoistaan. Filmi osaa olla niin herkkä ja ikävä kuin myös hauska ja hyväntuulinen. Piikojen kohtelu suututtaa, jolloin virne leviääkin kasvoille, kun piiat onnistuvat näpäyttämään takaisin. Kauniita hetkiä on myös luvassa ja erityisesti Aibileenin ja Mae Mobleyn välisessä äiti-tytärmäisessä suhteessa on jotain todella suloista. Elokuva onnistuu vakuuttavasti tasapainottelemaan useiden juonikuvioiden kanssa, yhdistäen kaikki tarinat ja hahmot saumattomasti toisiinsa. Hahmot ovat toinen toistaan kiinnostavampia tyyppejä (niin hyvässä kuin pahassa) ja heidän näyttelijänsä ovat läpikotaisin loistavia. Stone, Davis, Spencer, Howard, Janney ja Chastain ovat kaikki nappivalintoja osiinsa ja jo heidän lahjojensa ansiosta filmiä seuraa mielellään. Tähän kun lisää vielä päälle mielenkiintoisen aiheen, onnistuneen toteutuksen sen pohjalta, voimakastunteisen ohjauksen ja upeasti luodun ajankuvan, on Piiat vaikuttava elokuva, joka kannattaisi edes kerran elämässään katsoa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Help, 2011, DreamWorks, Reliance Entertainment, Participant, 1492 Pictures, Harbinger Pictures, Imagenation Abu Dhabi FZ
Ohjaus: Cory Finley Pääosissa: Hugh Jackman, Allison Janney, Geraldine Viswanathan, Ray Romano, Alex Wolff, Annaleigh Ashford, Jimmy Tatro, Stefen Spinella ja Rafael Casal Genre: draama, rikos, komedia Kesto: 1 tunti 48 minuuttia Ikäraja: 16
Bad Education pohjautuu New York -lehden artikkeliin The Bad Superintendent, mikä kertoo Yhdysvaltojen historian suurimmasta kouluhuijauksesta 2000-luvun alussa. Käsikirjoittaja Mike Makowsky oli itse ollut kyseisen koulun oppilas tapahtuman aikoihin ja hän olikin vuosia miettinyt tositarinan kääntämistä elokuvan muotoon. Makowsky ostikin artikkelin elokuvaoikeudet ja sai useat tuottajat kiinnostumaan ideastaan. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2018 ja Bad Education sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla viime syyskuussa. Siellä HBO Films hankki elokuvan levitysoikeudet ja nyt leffa on saapunut Suomeen katseltavaksi HBO-suoratoistopalvelun kautta. Itse kiinnostuin elokuvasta sen päätähtien vuoksi, ilman että tiesin yhtään, mistä leffa edes kertoi. Katsoinkin Bad Educationin pari viikkoa sen jälkeen, kun se oli julkaistu HBO:hon.
Vuonna 2002 Roslynin high schoolissa Long Islandilla on menossa yksi parhaista vuosista aikoihin. Tälle on kuitenkin tulossa ikävä muutos, kun paljastuu, että joku on huijannut koulun budjetista itselleen rahaa satoja tuhansia dollareita jo monta vuotta.
Hugh Jackman näyttelee Roslynin tarkastajaa, tohtori Frank Tassonea, joka on koko high schoolin pidetyin henkilö. Frank muistaa kaikkien oppilaiden nimet, tavoitteet ja vahvuudet (jopa vanhojen oppilaiden, jotka ovat valmistuneet vuosia aiemmin), kannustaa jokaista suurella energialla ja häneltä löytyy aina aikaa auttaa oppilaita näiden pulmissa. Jackman suorastaan loistaa jatkuvasti hymyilevänä ja tsemppaavana tarkastajana, ja hoitaa homman yhä vain paremmin, mitä pidemmälle elokuva kulkee ja kun ikäviä asioita alkaa paljastumaan koulussa.
Allison Janney taas esittää Frankin avustajaa, Pamela Gluckinia, joka on todella erilainen kuin Frank. Pamela puhuu töksäytellen oppilaille, eikä ihan hirveästi edes vaikuta välittävän heistä. Kaikessa tympeydessään Janney onnistuu kuitenkin jälleen kerran tarjoamaan erittäin hyvän roolisuorituksen ja hän toimii mainiona vastakohtana Frankin persoonalle. Elokuvassa nähdään myös mm. Ray Romano rehtori Spicerina, Geraldine Viswanathan koulun lehteen kirjoittavana Rachelina, sekä Alex Wolff lehteä pyörittävänä Nickinä. Romano on aina täydellinen valinta mukavan hepun rooliin ja häntä toivoisi näkevän elokuvissa enemmänkin. Viswanathan sopii hyvin koulussa tapahtuvien hämärähommien tutkijaksi, joka on yhdistelmä muutamasta todellisesta oppilaasta.
Bad Educationilla kestää jonkin aikaa lähteä kunnolla käyntiin. Elokuva käyttää oman aikansa esitelläkseen hahmojaan ja saa katsojan näkemään heidät tietyssä valossa. Kun huijaus paljastuu ensimmäisen kerran, leffa nappaa samantien tiukemmin mukaansa. On erittäin mielenkiintoista seurata, mistä huijauksessa onkaan kyse, ketkä siihen liittyvät ja mihin kaikki johtaa. Kun alkupäässä koulun henkilökunta saa tietää, että koulun rahoja on kadonnut suuria määriä, onnistuu tekijä puhumaan asian niin, että asian paljastuksessa koko koulu joutuisi ongelmiin. Henkilökunnan päättäessä pysyä hiljaa, on useammankin hahmon moraali koetuksella kuin vain alkuperäisen huijarin. Huijausta onnistutaankin kiemurtamaan yhä vain syvemmälle filmin aikana ja samalla katsoja koukuttuu entisestään.
Mielenkiintoisen tarinan ja hyvien näyttelijäsuoritusten lisäksi yksi elokuvan vahvuuksista on ohjaaja Cory Finley. Hän ottaa hyvin veijarimaisen asenteen tarinan kertomiseen. Hän tuo tiettyä jännitettä oikeisiin kohtiin ja osaa näyttää, kuinka vakava ja raskas juttu on kyseessä, mutta silti hän pyörittää pakettia tietyllä pilkkeellä silmäkulmassa. Mukaan on saatu monia huvittavia juttuja esimerkiksi tapauksen absurdien osuuksien vuoksi. Tunnelma on kaikin puolin todella oivallisesti rakennettu. Ohjauksen lisäksi tunnelmaa määrittää taidokkaasti Michael Abelsin erittäin napakka ja luova musiikkien käyttö. Elokuva myös viestii osuvasti siitä, kuinka helppoa voi olla luoda itselleen tietty imago ja olla todellisuudessa täysin muuta. Sitä tekevät kaikenikäiset ja tässä high schoolissa imagoaan etsivät niin oppilaat kuin henkilökunnan jäsenet.
Bad Education on myös teknisesti onnistunut elokuva. Kuvaus on taidokasta ja erityisesti pidin leffan hieman vanhanaikaisesta ulkonäöstä pienesti rätisevän ja poksuvan filmikuvan kanssa. Vielä parempaa on elokuvan leikkaus hieman hitaasta alusta huolimatta. Musiikin tahtiin kohtaukset kulkevat sulavasti ja yhdistyvät hienosti toisiinsa. Koulun lavasteet ovat onnistuneet ja Jackmanin maskeeraukset veikeät. Mike Makowskyn työstämä käsikirjoitus pitää hyvin otteessaan ja on kiehtovaa, että elokuvan käsikirjoittaja on itse ollut paikalla, kun siinä kuvatut asiat ovat tapahtuneet.
Yhteenveto:Bad Education on erittäin mainio ja veikeä kuvaus aikamoisesta huijauksesta. Elokuva lähtee hitaasti käyntiin, mutta kun huijaus ensimmäisen kerran käy ilmi, leffa nappaa heti mukaansa ja pitää oivallisesti otteessaan loppuun saakka. Tapaus muuttuu yhä vain mielenkiintoisemmaksi, mitä pidemmälle siinä päästään ja mitä enemmän koko homma kiemurtelee monimutkikkaammaksi. Koko jutun absurdiuden vuoksi elokuva sisältää paljon hyvää huumoria. Leffassa on jotain todella veijarimaista ja se nostaakin usein virneen katsojan kasvoille. Ohjaaja Cory Finley tekeekin hyvää työtä rakentaessaan leffan henkeä. Näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan. Allison Janney on loistava tympeänä Pamelana ja Hugh Jackman tekee yhden uransa parhaista suorituksista tarkastaja Frank Tassonena. Teknisestikin elokuva on onnistunut. Jos huushollistanne löytyy HBO, suosittelen erittäin lämpimästi Bad Educationin katsomista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bad Education, 2019, HBO Films, Automatik Entertainment, Sight Unseen Pictures, Slater Hall Pictures
Ohjaus: Jay Roach Pääosissa: Charlize Theron, Margot Robbie, Nicole Kidman, John Lithgow, Kate McKinnon, Rob Delaney, Liv Hewson, Brigette Lundy-Paine, Connie Britton, Allison Janney, Mark Duplass ja Malcolm McDowell Genre: draama Kesto: 1 tunti 49 minuuttia Ikäraja: 7
Bombshell - hiljaisuuden rikkojat perustuu tositapahtumiin muutaman vuoden takaa, Fox Newsin naistyöntekijöiden paljastaessa yhtiön johtajan Roger Ailesin ahdistelleen heitä seksuaalisesti vuosia. Toukokuussa 2017 Ailesin kuoleman jälkeen Annapurna Pictures ilmoitti työstävänsä elokuvaa tapahtumista. Työryhmää alettiin kasaamaan ja Charles Randolph alkoi kirjoittamaan käsikirjoitusta. Annapurna Pictures kuitenkin jättäytyi projektista budjetin kasvaessa, jolloin mukaan tulivat Bron Studios ja Lionsgate. Leffaa alettiin kuvaamaan lokakuussa 2018 työnimellä "Fair and Balanced" ja nyt uudelleennimetty Bombshell - hiljaisuuden rikkojat saa ensi-iltansa Suomessa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä ja meninkin odottavaisin mielin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa.
Fox Newsin johtaja Roger Ailes on vuosia ahdistellut yhtiön naistyöntekijöitä, uhaten potkuilla ja maineen pilaamisella, jos naiset kertovat asiasta, ja lupaillen paremmista tuloista ja tähteydestä, jos nämä suostuvat hänen uhreikseen. Kun yksi uutisreporttereista päättää vihdoin nostaa asian esille julkisuuteen, kaikki muuttuu Fox Newsilla pysyvästi...
Elokuvan päärooleissa nähdään Charlize Theron, Nicole Kidman ja Margot Robbie, jotka näyttelevät Fox Newsin työntekijöitä. Theron esittää uutistoimittaja Megyn Kellyä, joka on tarkka sanoissaan ja tykkää näpäytellä suorassa lähetyksessä. Kidman taas näyttelee reportteri Gretchen Carlsonia, jolla on ollut menestyksekäs ura yhtiöllä, mutta joka alkaa miettiä, onko Ailesin tapa kohdella naisia menestyksen jatkamisen arvoista. Margot Robbie esittää elokuvaa varten luotua hahmoa, Fox Newsin uutta työntekijää Kaylaa, johon on yhdistetty yhtiön naisten kokemuksia Ailesin kanssa. Kaikki kolme näyttelijää suoriutuvat rooleistaan upeasti. Robbie pistää parastaan traagisissa hetkissä, kun taas Theron ja Kidman ovat maskeerattu näyttämään täysin esikuviltaan. Theron on jopa onnistunut omaksumaan oikean Kellyn tavan puhua uutislähetyksissä.
Hienoa työtä tekee myös John Lithgow, joka luikertelee inhottavan Roger Ailesin rooliin. Yleensä sympaattisia hahmoja esittävä Lithgow on yllättävänkin ällöttävä ja ahdistava Fox Newsin johtajana, jonka katse todella tunkee naisten vaatteiden läpi. Katsoja kokee usein puistatusta hahmon ollessa läsnä. Ailes oli todella epämiellyttävä tapaus ja Lithgow tuo sen esille fantastisesti. Elokuvassa nähdään myös mm. Allison Janney Ailesin asianajajana, Rob Delaney, Liv Hewson ja Brigette Lundy-Paine Megan Kellyn avustajina, Kate McKinnon Kaylan työkaverina, sekä Malcolm McDowell Fox Newsin omistaja Rupert Murdochina. On ilo nähdä Kellopeliappelsiinista(A Clockwork Orange - 1971) tuttu McDowell pitkästä aikaa näyttelemässä, minkä lisäksi on myös erittäin suuri ilo huomata, että yleensä äärimmäisen rasittava ja jopa raivostuttava koomikonyritys McKinnon osaa hillitä itsensä ja näytellä, jos niin haluaa! Janney on erittäin mainio, kuten aina, mutta hän jää harmillisen pieneen osaan.
Me Too -kampanjan noustessa esiin muutama vuosi sitten, oli selvää, että tästä yhteiskunnallisesti merkittävästä ja kulttuuria muovaavasta keskustelusta tehtäisiin jossain kohtaa elokuvia. Bombshell - hiljaisuuden rikkojat on varmasti vain ensimmäinen monista ja jos taso pysyy tällaisena, niin antaa tulla vain lisää! Kyseessä on erittäin mainio teos erittäin tärkeästä aiheesta, mikä aika lailla kaikkien pitäisi katsoa. Filmi sisältää paljon tunnetta ja on varmaa, että monille, jotka ovat itse kokeneet ahdistelua, tunteet tulevat olemaan voimakkaita. Etenkin yhdessä kohtaa kyynelhanat saattavat aueta herkästi. Leffa onnistuu välittämään naisten kokeman ahdistuksen, vaikka itse ahdistelukohtauksia siinä on lopulta yllättävänkin vähän. Sitäkin enemmän näytetään, kuinka seksististä ja tökeröä toimintaa Fox Newsilla on ollut - ja valitettavasti on edelleen. Naiset eivät saa käyttää housuja, vaan vain lyhyitä hameita. Katsojalukujen nostamiseksi vaihdetaan laajakuvaan, jotta saadaan läpinäkyvän pöydän takaa näkyvät paljaat jalat esiin. Jos tähän ei suostu, ei ole asiaa töihin seuraavana päivänä. Elokuva esittelee läpi kestonsa yhä vain enemmän vääryyksiä ja sitä katsoessa on vaikea olla tuntematta suurta kiukkua kasvamassa sisällä.
Elokuvan tarina on jo itsessään mielenkiintoinen ja kun vielä tietää, että se on suurimmaksi osaksi tositarina, on se vieläkin kiehtovampi. Bombshell - hiljaisuuden rikkojat nappaa nopeasti mukaansa ja pitää oivallisesti otteessaan loppuun saakka. Sen rytmitys on napakkaa, eikä aika käy pitkäksi. Paikoitellen katsojana toivoisi, että elokuva pysähtyisi syventämään jotain hetkeä, hahmoa tai juonikuviota pidemmäksi aikaa. Jotkut asiat hoidetaan pois alta kiirehtien ja niiden merkittävyys hieman katoaa, eikä näin pitäisi käydä. Pääasiassa elokuva kuitenkin tasapainottelee taidokkaasti kolmen päähenkilönsä juonikuvioiden välillä.
Asia, mistä Bombshell - hiljaisuuden rikkojat saa (ja onkin jo saanut) suurta kritiikkiä, on se, että elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja ovat molemmat miehiä. Onhan tämä kieltämättä kumma, kun leffa kertoo naisten kokemasta ahdistelusta ja onkin suuri mahdollisuus, että elokuva olisi vieläkin iskevämpi, jos siinä toimisi naistiimi puikoissa. Jay Roach ja Charles Randolph tekevät kuitenkin oivaa työtä ja kun Charlize Theron on toiminut tuottajana, olen varma, että hänellä on ollut sanavaltaa tehdä muutoksia, kun jompikumpi tai molemmat ovat olleet tekemässä jotain töksähtävästi. Elokuva on teknisestikin hyvin toteutettu. Kameratyöskentelystä löytyy televisiolähetyksille ja -ohjelmille tyypillisiä zoomailuja, minkä lisäksi leffassa on muutenkin hienovaraista, mutta veikeää visuaalista kikkailua. Lavasteet ja asut ovat onnistuneet, kuten on myös äänimaailma. Theodore Shapiron säveltämät musiikit luovat lisätunnelmaa tehokkaasti.
Yhteenveto:Bombshell - hiljaisuuden rikkojat on erittäin mainio teos tärkeästä aiheesta ja varmasti vain yksi monista tulevista Me Too -kampanjaan liittyvistä elokuvista. Leffa nappaa heti mukaansa mielenkiintoisen aiheensa vuoksi, minkä lisäksi se onnistuu hyvin nopeastikin pistää katsojan tuntemaan voimakkaitakin tuntemuksia. Tietty raivo alkaa kiehua sisällä, kun John Lithgow ällöttelee oikein antaumuksella Roger Ailesin roolissa ja kun naistyöntekijöistä alkaa yhä paremmin nähdä, mitä se tekee heidän psyykkeelleen. Ahdistus välittyy katsomoon asti, mutta leffa voisi mennä vieläkin pidemmälle epämiellyttävän tunteensa kanssa. Vaikka elokuvan rytmitys on mukavan reipas, voisi se välillä hiljentää vauhtia ja syventää tiettyjä asioita paremmin. Visuaalista kikkailua on yllättävänkin veikeästi mukana. Charlize Theron, Nicole Kidman ja Margot Robbie ovat kaikki todella hyviä rooleissaan - Theron ja Robbie ovat jopa erinomaisia. On kyllä hieman kumma, että ohjaajana ja käsikirjoittajana toimivat miehet ja toivonkin, että kun samanlaisesta tositarinasta tehdään seuraavan kerran elokuva, olisi kameran takana merkittävimmissä rooleissa huomattavasti enemmän naisia. Se todella on varmaa, että näitä tositarinoita tullaan filmatisoimaan, mutta tuskinpa tuottaja Harvey Weinsteinista onnistutaan vielä hetkeen vääntämään elokuvaa, sillä harmillisesti hänellä on yhä paljon vaikutusvaltaa elokuvamaailmassa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bombshell, 2019, Lionsgate, Annapurna Pictures, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Denver and Delilah Productions, Lighthouse Management & Media
Ohjaus: Greg Tiernan ja Conrad Vernon Pääosissa: Charlize Theron, Oscar Isaac, Chloë Grace Moretz, Finn Wolfhard, Nick Kroll, Conrad Vernon, Allison Janney, Elsie Fisher, Snoop Dogg, Bette Midler, Martin Short, Catherine O'Hara ja Pom Klementieff Genre: animaatio, komedia, jännitys Kesto: 1 tunti 26 minuuttia Ikäraja: 7
The Addams Family, eli suomalaisittain Perhe Addams perustuu Charles Addamsin sarjakuviin, mitkä hän aloitti vuonna 1938. Sarjakuvat nousivat nopeasti suosioon ja niiden pohjalta tehtiin televisiosarja The Addams Family, mikä pyöri vuodesta 1964 vuoteen 1966. Sarjakuvista tehtiin myös animaatiosarjat The Addams Family (1973), The Addams Family: The Animated Series (1992-1993), sekä näytelty sarja The New Addams Family (1998-1999). Vuonna 1991 ilmestyi elokuva The Addams Family - Perhe Addams (The Addams Family) ja vuonna 1993 se sai jatko-osan Addams Family II (Addams Family Values). Saban-yhtiö yritti aloittaa uutta sarjaa tekemällä leffan Addams Family - Sukukokous (Addams Family Reunion - 1998), mutta se haukuttiin lyttyyn, eikä sarjaa tehty. Vuosien varrella perhe on esiintynyt myös Scooby-Doossa (1972-1973) ja heistä yritettiin tehdä musikaalisarja The Addams Family Fun-House, mutta se ei kuitenkaan edennyt pilottijaksoa pidemmälle. Vuonna 2010 Universal- ja Illumination-yhtiöt hankkivat sarjakuvien elokuvaoikeudet ja alkoivat suunnittelemaan nukkeanimaatioleffaa, jonka ohjaajana toimisi Tim Burton. Kuitenkin 2013 Metro-Goldwyn-Mayer sai oikeudet ja ryhtyi tekemään omaa animaatioelokuvaansa. Pitkän suunnittelun jälkeen animointiprosessi alkoi ja nyt uusi Perhe Addams -elokuva saa ensi-iltansa. Itselleni Addamsin perhe ei ole entuudestaan muuten tuttu kuin että tiedän, että siitä on tehty lukuisia sovituksia. Meninkin positiivisin mielin katsomaan tätä uutta elokuvaa ja selvittämään, mistä oikein on kyse...
Kaikenlaista kammottavaa rakastava Addamsin perhe hoksaa, että heidän sumuisen vuorensa juurelle on rakennettu kaupunki. Kaupunki on mukana tosi-TV -ohjelmassa, jonka juontaja Margaux Needler yrittää saada kaupungin taloja myytyä ohhelman kautta. Margaux kuitenkin uskoo, että Addamsin perheen synkkä ja karmiva kartano pelottaisi mahdolliset ostajat, joten hän päättää tehdä kartanoon muutoksia vaikka väkisin.
Addamsin perheeseen kuuluvat vanhemmat Morticia (äänenä Charlize Theron) ja Gomez (äänenä Oscar Isaac), sekä heidän lapsensa Wednesday (Chloë Grace Moretz) ja Pugsley (Finn Wolfhard). Hahmoissa on hauskaa, kuinka he ihastuvat kaikkeen pelottavaan, kuten aavetaloihin ja spritismiin, mitä muut pitäisivät vain kauhistuttavana. On huvittavaa, kun hahmot näkevät jotain hirveää ja sanovatkin sitä hirveäksi, mutta pelkästään kehuvalla tavalla. Harmillisesti yksilöinä hahmot ovat aika tylsiä, lukuunottamatta Wednesday-tytärtä, jolla on teini-ikään kuuluva kapinavaihe päällä. Tässä tapauksessa se tosin tarkoittaa, että Wednesday alkaa pukeutumaan kuin kaikki ns. "normaalit", mikä ärsyttää eritoten hänen äitiään. Pugsley-pojalla on suuri into räjähdyksiin, mutta hän jää silti aika mitäänsanomattomaksi. Vanhemmat pyörivät kaiken aikaa mukana, mutta etenkin isä Gomez on lopulta tylsä tapaus. Perheen kanssa kartanossa asustelevat totta kai hovimestari Lurch (ohjaaja Conrad Vernon), irtokäsi Thing, leijona Kitty, mustekala Socrates, lihansyöjäkasvi Cleopatra ja elävä puu Ichabod.
Tarinan antagonisti on omaa televisio-ohjelmaansa pyörittävä Margaux Needler (Allison Janney), joka haluaa kaiken olevan iloista, samanlaista ja teennäistä - vähän niin kuin hän itse, mistä hahmot osuvasti huomauttelevatkin pitkin leffaa. Margaux toimii vertauskuvana erilaisuutta vastustaville ihmisille ja paikoitellen hänen vuorosanansa ovatkin kuin internetin kommenttipalstoilta poimittuja typeryyksiä, mikä saa lähinnä nolostumaan, kuinka myötähäpeällistä joidenkin käytös voikaan olla. Muita hahmoja filmissä ovat mm. Gomezin todella ärsyttävä veli Fester (Nick Kroll), Gomezin ja Festerin äiti (Bette Midler), Mortician kuolleet vanhemmat (Catherine O'Hara ja Martin Short), It-serkku (Snoop Dogg), sekä Margauxin tavis-tytär Parker (Elsie Fisher), jonka kanssa Wednesday ystävystyy. Ääninäyttelijät ovat rooleissaan pääasiassa mainioita (Janney loistaa teennäisenä Margauxina, mutta Kroll raivostuttaa typeränä Fester-setänä), miksi onkin harmi, etteivät heidän hahmonsa ole kovin kummoisia. Voi olla, että sarjakuvia lukeneet tai televisiosarjoja ja elokuvia katsoneet Addamsin perheen fanit ovat vain riemuissaan, nähdessään tutut hahmot jälleen, eikä heitä haittaa, kuinka kömpelösti tämä kyseinen elokuva heitä käsittelee, mutta uusille tulokkaille leffa ei paljoa tarjoa.
Perhe Addams voi hyvinkin olla mitä parhainta viihdettä lapsille, jotka ovat alkaneet kiinnostumaan jostain hieman pelottavammasta, mutta eivät ole todellakaan vielä valmiita katsomaan oikeita kauhuleffoja. Jos Sonyn Hotel Transylvania -animaatiot (2012-2018) ovat iskeneet, voi tämäkin toimia erittäin hyvin. Elokuva esittää kaikki "karmivat" asiansa komedian kautta, jotta lapsi ei varmasti pelkäisi, eikä se yritäkään koetella lapsikatsojan rajoja, kuten vaikkapa Corpse Bride (2005) tai Coraline ja toinen todellisuus(Coraline - 2009). Leffa sisältää paljon huumoria ja monet sen pöhköilyistä ilahduttavat perheen pienimpiä. Lisäksi mukana on oivallista sanomaa erilaisuuden hyväksymisestä, mikä on tärkeää niin lapsille kuin aikuisillekin. Elokuva kritisoi vahvasti kaikenlaisia rasisteja ja muita älykääpiöitä, jotka meuhkaavat niin internetissä kuin luonnossakin.
Itse pidin siitä, että leffa haluaa painottaa hyvää sanomaa ja siitä, kuinka Addamsin perheelle karmivat asiat ovat täysin normaaleja. Heidän elämänsä on hyvinkin erilaista ja on hauska nähdä erilaisia pieniä yksityiskohtia, joilla sitä esitetään. Hovimestari Lurch ei esimerkiksi imuroi, vaan levittää pölyä ympäri kartanoa. Lettien sijaan Wednesdaylla onkin hiuksista muotoillut hirttosilmukat. Valitettavasti muuten en pitänyt Perhe Addamsista. Vaikka mukana on huvittavia hetkiä, on huumori suurimmaksi osaksi kehnoa; jotkut vitseistä ovat jopa todella ala-arvoisen surkeita. Perheenjäsenet eivät tosiaan ole kiinnostavia, eivätkä siten heidän juonikuvionsakaan ole. Wednesdayn kapinavaihe on hauska idea, mutta sen sijaan Pugsleyn valmistautuminen jonkinlaiseen aikuistumisriittiin, mihin liittyy sapeli ja kai tanssiminen (filmi ei vaivaudu selittämään, mitä siinä tarkalleen tehdään) on todella tylsä juonikuvio. Päätarina Margauxin TV-ohjelmasta on myös tylsä, sekä ennen kaikkea hätäisesti ja laiskasti kerrottu. Elokuva ei koskaan nappaa mukaansa ja vaikka se kulkee nopeasti eteenpäin, aika käy paikoitellen pitkäveteiseksi. Lopetus vasta kehno onkin.
Perhe Addamsin animointikaan ei vakuuta. Vaikka mukana on joitain yksityiskohtia, ovat taustat usein todella pelkistettyjä ja jopa viimeistelemättömiä. Filmi näyttää siltä, millaista jälkeä Pixar sai aikaan 20 vuotta sitten animaatioissaan. Paikoitellen animointi on niinkin heikkoa nykypäivän muihin animaatioteoksiin verrattuna, että voisi luulla Perhe Addamsin olevan suoraan televisioesitystä varten tehty, joka saikin viime hetkellä teatterilevityksen. Hahmot ovat fanien onneksi hyvin pitkälti samannäköiset kuin Addamsin sarjakuvissa. Filmin visuaalinen ilme tuo vahvasti mieleen Tim Burtonin tyylin niin hahmojen ulkonäössä kuin synkkyyden ja värikkyyden vastakkainasettelussa. Elokuva olisikin visuaalisesti varmasti paljon kiehtovampi, jos alkuperäiset suunnitelmat olisivat käyneet toteen ja Burton olisi ohjannut elokuvan. Leffa olisi myös luultavasti paremmin tahditettu ja käsikirjoituskin olisi laadukkaampi. Nykyiset ohjaajat Conrad Vernon ja Greg Tiernan eivät saa rakennettua kunnon tunnelmaa, eivätkä he selvästi usko lapsikatsojiensa keskittymiskykyyn tarpeeksi. Äänimaailma on sentään oivallisesti rakennettu ja Mychael ja Jeff Dannan säveltämät musiikit ovat usein toimivat. 1960-luvun The Addams Family -sarjan veikeä tunnuslaulu kuullaan pariinkin otteeseen, mikä varmasti ilahduttaa faneja.
Yhteenveto:Perhe Addams on harmillisen laimea animaatioelokuva, mikä saattaa hahmojen fanien lisäksi ilahduttaa lapsia, mutta ei tarjoa muille lähes mitään. Tarina ei ole kovin kiinnostava, eivätkä vitsit oikeastaan naurata, vaan lähinnä vain hävettävät. Elokuvalla on kauhea kiire ja siihen on tungettu liikaa kaikenlaista mukaan, kuten täysin yhdentekevä sivujuoni Pugsley-pojan aikuistumisriitistä, mutta silti filmi onnistuu olemaan tylsä. Hahmot jäävät aika mitäänsanomattomiksi, jos he eivät ole entuudestaan tuttuja ja ainoastaan kapinoiva Wednesday-tyttö herätti mielenkiintoni. Leffa ei ole edes animoitu kovin hyvin ja etenkin taustat näyttävät usein viimeistelemättömiltä. Vuonna 2019 voisi odottaa laadukkaampaa jälkeä ison studion animaatioleffalta. Sentään mukana on hyvää sanomaa erilaisuuden hyväksymisestä, mikä on tärkeä opeteltava niin lapselle kuin monelle aikuisellekin, jotka ovat unohtaneet käytöstapansa. On kiva, että lapsille on tehty viihdettä näin halloweenin aikaan ja jos haluatte käydä katsomassa muksunne kanssa jotain vähän "karmivampaa", voi Perhe Addams toimia. Hahmojen fanit voivat myös vilkaista elokuvan, mutta muita suosittelen vain skippaamaan tämän laiskan tekeleen. Elokuvalle on jo nyt ilmoitettu jatko-osa, jonka on tarkoitus ilmestyä vuonna 2021. Tämän jälkeen odotukseni jatkoa kohtaan ovat todella alhaiset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Addams Family, 2019, Metro-Goldwyn-Mayer, BRON Studios, BermanBaun, BronCreative, Cinesite Animation, Creative Wealth Media Finance, Nitrogen Studios Canada
