Arvostelu: John Carter (2012)

JOHN CARTER

Ohjaus: Andrew Stanton
Pääosissa: Taylor Kitsch, Lynn Collins, Willem Dafoe, Samantha Morton, Mark Strong, Dominic West, Ciarán Hinds, James Purefoy, Thomas Haden Church, Bryan Cranston, Daryl Sabara ja Jon Favreau
Genre: seikkailu, scifi, toiminta, fantasia
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

John Carter perustuu Tarzan-kirjailija Edgar Rice Burroughsin tieteiskirjaan Marsin sankari (A Princess of Mars, suomennettu myös nimellä "Marsin prinsessa") vuodelta 1912, joka aloitti Burroughsin suositun Mars-kirjasarjan. Jo vuonna 1931 Looney Tunesia (1930-1969) tekevä Bob Clampett ehdotti Burroughsille elokuvasovituksen tekoa. Burroughs innostui ja Clampett alkoi työstämään animaatiota kirjojen pohjalta. Hänen esittämänsä testivedokset eivät kuitenkaan herättäneet kiinnostusta, joten projekti pistettiin jäihin. 1980-luvulla leffan teko lähti uudelleen liikkeelle, kun Walt Disney Pictures osti kirjojen elokuvaoikeudet, kilpaillakseen suursuosittujen Tähtien sota -elokuvien (Star Wars - 1977-) kanssa. Ted Elliott ja Terry Rossio palkattiin kirjoittajiksi, ja ohjaajan ja päätähden paikoille haettiin John McTiernania ja Tom Cruisea. McTiernan oli kuitenkin sitä mieltä, että elokuva vaatisi teknologiaa, jota ei ollut vielä olemassa ja niinpä projekti pistettiin taas hyllylle. 1990- ja 2000-luvun taitteessa Paramount Pictures hankki elokuvaoikeudet itselleen, voitettuaan Columbia Picturesin, joka halusi myös oikeudet. Robert Rodriguez valittiin ohjaajaksi ja kuvauksien oli määrä alkaa vuonna 2005, mutta kun Rodriguez erosi Director's Guild of Americasta, tuotanto ajautui vaikeuksiin. Ohjausvastuu siirtyi Kerry Conranille ja sitten Jon Favreaulle, joka oli innoissaan tarttumassa projektiin. Silloin Paramount Pictures kuitenkin luopui kirjojen elokuvaoikeuksista, keskittyäkseen tekemään toista scifileffaa, Star Trekiä (2009), jolloin Favreau päätyi Marvel Studiosille työstämään Iron Mania (2008). Disney hankki elokuvaoikeudet takaisin, kun yhtiölle Pixarin kautta hittejä, kuten Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) ja WALL-E (2008) ohjannut Andrew Stanton esitteli studiolle ideansa Burroughsin kirjojen filmaamisesta. Disney taisi olla varma elokuvan suosiosta, sillä Stanton sai käyttöönsä pitkälti yli 250 miljoonaa dollaria, mikä teki elokuvasta siinä kohtaa yhden kalleimmista ikinä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2010 ja lopulta John Carteriksi nimetty elokuva sai maailmanensi-iltansa 22. helmikuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin suuri taloudellinen pettymys korkeaan budjettiinsa nähden, eikä se saanut kummoisia arvioita kriitikoilta. Itse kävin katsomassa John Carterin leffateatterissa isäni kanssa ja pidin sitä ihan kelvollisena scifiseikkailuna. En kuitenkaan ole katsonut sitä uudelleen, kunnes huomasin nyt, että se täyttää kymmenen vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätin pitkästä aikaa katsoa John Carterin ja arvostella sen.

Vuonna 1868 virginialainen kapteeni John Carter löytää luolasta laitteen, joka siirtää hänet Mars-planeetalle - tai kuten paikalliset paikkaa kutsuvat, "Barsoomiin". Barsoomissa John huomaa joutuneensa keskelle kahden kansan välistä sotaa, joka määrittää koko planeetan kohtalon.

Taylor Kitschillä on kyllä erikoinen ura. Vuonna 2012 hänet nostettiin tähdittämään kahta isoa scifi-toimintapläjäystä, John Carteria ja Battleshipia (2012), mutta kummankin flopattua tuntuvasti lippuluukuilla, sai Kitsch heittää hyvästit sille staran maineelle, jota hänelle 2010-luvun alussa kaavailtiin. Eipä Kitchistä olisi varmaan kovin kummoista tähteä tullut, vaikka leffat olisivatkin menestyneet. Hän on aika puinen näyttelijä, eikä hänessä oikein ole ainesta päärooliin. John Carterin osan hän hoitaa tarpeeksi menevästi, mutta vähän väliä katsoja saattaa huomata listaavansa päässään parempia vaihtoehtoja rooliin. Nopeasti mieleen välähtää Jake Gyllenhaal, jonka roolihahmo Disneyn pelileffa Prince of Persia: The Sands of Timessa (2010) näyttää lähes täysin samalta kuin John Carter Marsissa... tai siis Barsoomissa.

     Barsoomissa John Carter kohtaa mm. Helium-kansan prinsessa Dejah Thorisin (Lynn Collins, jonka ura hiipui vauhdikkaammin kuin Kitschin), tämän isän, eli heliumilaisten johtajan, paikallisella kielellä "jakkan" Tardosin (Ciarán Hinds), sekä uskollisen heliumilaissoturi Kantos Kanin (James Purefoy), Heliumia vastaan taistelevan Zodangan jakka Sab Thanin (Dominic West), tätä ohjailevan therni Matai Shangin (tuohon aikaan aina pahista näyttelevä Mark Strong), sekä vihreät, nelikätiset thark-olennot, joihin kuuluvat esimerkiksi jakka Tars Tarkas (Willem Dafoe), vihamielinen Tal Hajus (Thomas Haden Church) ja lempeä Sola (Samantha Morton). Paramountilla elokuvan ohjaajaksi kaavailtu Jon Favreau tekee pikkuroolin yhden tharkin äänenä, minkä lisäksi Breaking Bad -sarjan (2008-2013) tähti Bryan Cranston esittää Maassa eversti Powellia. Lukuun ottamatta tylsää pahishahmo Sab Thania ja häntä esittävää Westiä sivuhahmot toimivat hyvin. Collinsissa on enemmän karismaa kuin Kitschissä ja paikoitellen saattaa jopa toivoa, että Dejah olisi leffan päähenkilö. Onneksi hahmo ei täysin jää avuttoman neidon rooliin, vaan tämä voi taistella myös itse pelastuakseen.

Yllätyin, kuinka hyvin John Carter onnistui toimimaan vajaan kymmenen vuoden katselutauon jälkeen. Vielä alun tönkön Maa-osuuden aikana tuumin, että kenties elokuva onkin aika heikko tekele, joka ei toimi enää vanhemmalla iällä, mutta heti, kun John siirtyy Barsoomiin, leffa sai napattua mukaansa. Elokuva käyttää aikansa esitelläkseen Barsoomia ja kuinka eri kansat ja kulttuurit toimivat. Maailma on kiehtova ja sitä tutkisi mielellään vielä lisää. Johnille käy tietty aikamoinen kala-kuivalla-maalla-skenaario, kun hänet heitetään teknologisesti edistykselliseen maailmaan ja avaruusolioiden keskelle, mistö löydetään oivaa huumoria. Ei leffa erityisen hauska ole, mutta on siinä omat koomiset hetkensä, eikä leffa ota itseään liian vakavasti. Hyvä niin, sillä siten John Carter voi olla viihdyttävä scifi-fantasiaseikkailu. Niinkin viihdyttävä, että minua jäi jopa hieman harmittamaan, että hurjan pitkän tuotantohelvetin jälkeen elokuva floppasi tuntuvasti, eikä jatkosta tarvitse haaveillakaan. Asiaa ei yhtään auta se, kuinka selvästi leffa ryhtyy viime minuuteilla petaamaan jatkoa.

Vaikka elokuva onkin mainio viihdeseikkailu, on siinä asioita, jotka estävät sitä nousemasta täyteen potentiaaliinsa. Hieman pökkelön Kitschin lisäksi Westin esittämä pahiskaan ei tosiaan tee vaikutusta, jolloin näiden kahden vastakkainasettelu ei toimi niin hyvin kuin toivoisi. Kitschin pökkelyyden takia myös pakollinen romanttinen puoli jää aika puiseksi. Lisäksi leffassa on pieniä rytmitysongelmia, jolloin se välillä junnaa paikoillaan ja välillä taas loikkii turhankin reippaasti eteenpäin - vähän kuin John Carter itse, huomattuaan, että Barsoomin erilainen vetovoima tarjoaa hänelle yli-inhimilliset kyvyt. Kenties isoin heikkous on kuitenkin se, kuinka leffa yrittää tuoda itse kirjailija Edgar Rice Burroughsin mukaan tarinaan. Vioistaan huolimatta elokuva pitää hyvin mukanaan läpi kestonsa, tarjoten tasaisin väliajoin mainioita ja toisistaan oivan erilaisia toimintakohtauksia. On vauhdikasta takaa-ajoa ja taistelua monstereita vastaan gladiaattoriareenalla, mikä tuo kohtauksena vahvasti mieleen Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäyksen (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002). 

Vaikka ensi kertaa paikan päällä oikeiden näyttelijöiden kanssa kuvattavaa leffaa tekevä Andrew Stanton ei vakuuta läheskään yhtä vahvasti kuin animaatioidensa parissa, hän pitää silti seikkailuhengen yllä ja hänellä on ollut selvä visio, minkä takia ei ollut ihme, että Disney oli valmis luottamaan häneen isojen rahasummien kanssa. Harmi vain, ettei Stantonin työ ja osaaminen lopulta riittänyt ja John Carter otti turpiinsa lipputuloissa. Tekniseltä puolelta kyllä huomaa, että rahaa on palanut. Barsoom on näyttävästi luotu ja elokuvassa on paljon hienoja erikoistehosteita. Tietokoneanimoidut tharkit, sekä muut olennot ovat hienoja ilmestyksiä edelleen. Kuvaus on myös oivallista ja niin lavasteet kuin asut ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Visuaalisuuksia tukee toimiva äänimaailma ja säveltäjä Michael Giacchinon seikkailulliset musiikit.

Yhteenveto: John Carter on vioistaan huolimatta kelpo scifiseikkailuelokuva. Leffan alku Maassa ei ihan säväytä, tarinankerronnassa on rytmityksellisiä kömpelyyksiä, eivätkä päätähti Taylor Kitsch ja pahisroolissa esiintyvä Dominic West erityisemmin vakuuta työssään. Barsoomiin päästyään elokuva onnistuu kuitenkin nappaamaan mukaansa seikkailullisen henkensä, vauhdikkaiden toimintakohtaustensa ja taidokkaasti luodun maailmansa ansiosta. Suurimmaksi osaksi leffa viihdyttää varsin passelisti. Sivurooleissa olevat näyttelijät hoitavat hommansa oivallisesti ja teknisiltä ansioiltaan elokuva vakuuttaa edelleen. Andrew Stantonin siirtyminen animaatioista näyteltyjen elokuvien pariin ei sujunut yhtä hienosti kuin esimerkiksi hänen Pixar-kollegaltaan Brad Birdiltä vuotta aiemmin Mission: Impossible - Ghost Protocolin (2011) kanssa, mutta Stanton tekee silti hyvää työtä. Onkin sääli, ettei elokuva menestynyt toivotusti lippuluukuilla, sillä varsinkin nyt toisen katselukerran jälkeen näkisin mielelläni jatkoa. Kenties Disney näkeekin jossain kohtaa hommassa potentiaalia vaikka Disney+ -sarjaksi tai sitten myy oikeudet toiselle studiolle, joka aloittaa koko Barsoom-saagan alusta. Niin tai näin, en usko, että John Carter jää viimeiseksi filmatisoinniksi Burroughsin klassikkokirjojen pohjalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
John Carter, 2012, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Spider-Man: No Way Home (2021)

SPIDER-MAN: NO WAY HOME

Ohjaus: Jon Watts

Pääosissa: Tom Holland, Zendaya, Jacob Batalon, Benedict Cumberbatch, Marisa Tomei, Jon Favreau, Alfred Molina, Willem Dafoe, Jamie Foxx, J. K. Simmons, Thomas Haden Church, Tony Revolori, Angourie Rice ja Rhys Ifans

Genre: toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 12

Spider-Man: No Way Home on Marvelin elokuvauniversumin 27. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1962. Vuonna 2019 ilmestyneen Spider-Man: Far From Homen jälkeen Marvel Studios, Disney ja Sony ryhtyivät suunnittelemaan kolmatta Spider-Man -elokuvaa, mutta ongelmia syntyi, kun Disneyn ja Sonyn sopimus hahmon käytöstä raukesi. Disney pyysi enemmän rahaa uusien elokuvien lipputuloista, mihin hahmon elokuvaoikeudet omistava Sony ei suostunut ja päätti lähteä omille teilleen. Kuitenkin fanien sekä päätähti Tom Hollandin painostuksen ansiosta studiot päättivät neuvotella uudestaan ja pääsivät diiliin, joka sopi molemmille. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 ja nyt Spider-Man: No Way Home saapuu elokuvateattereihin. Suurena Spider-Man -fanina olin tietty todella innoissani ja innostustani ovat vain lisänneet monet hurjat huhut, sekä leffan trailerit. Olinkin lähestulkoon epäuskoinen, kun vihdoin istahdin katsomaan Spider-Man: No Way Homea sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Spider-Manin henkilöllisyys on paljastunut maailmalle ja nurkkaan ajettu Peter Parker kääntyy viimeisenä toivonaan Doctor Strangen puoleen, pyytäen tätä tekemään loitsun, mikä saisi kaikki unohtamaan, kuka Spider-Man on. Loitsun epäonnistuessa, Peter joutuu kohtaamaan täysin uusia vastuksia eri maailmoista... jotka taas vaikuttavat pitävän Spider-Mania arkkivihollisenaan.

Tom Holland nähdään jo kuudetta kertaa Peter Parkerin, eli Spider-Manin roolissa, esiinnyttyään Spider-Man: Homecomingin (2017) ja Spider-Man: Far From Homen lisäksi myös Marvelin elokuvissa Captain America: Civil War (2016), Avengers: Infinity War (2018) ja Avengers: Endgame (2019). Holland on onnistunut omimaan roolin täysin itselleen ja nyt hän tekee parasta ja monipuolisinta työtään ikonisena seittisinkona. Hän tulkitsee yllättävänkin hyvin Peterin monimutkikkaita tuntemuksia, kun hahmo ajetaan todella vaikeaan paikkaan. Far From Homen päätteeksi Mysterio (Jake Gyllenhaal) onnistui paljastamaan koko maailmalle Spider-Manin henkilöllisyyden ja Peteristä muovautuu valtava kohu mediassa - erityisesti mahtavan J. K. Simmonsin näyttelemän J. Jonah Jamesonin toimesta. Ai että J. Jonah Jameson, kuinka olinkaan sinua kaivannut.

     Elokuvassa nähdään myös Zendaya Peterin tyttöystävänä MJ:nä, Jacob Batalon Peterin parhaana kaverina Nedinä, Marisa Tomei Peterin tätinä Mayna, Jon Favreau Mayn kanssa tapailevana Happyna, sekä Benedict Cumberbatch Doctor Strangena, jonka puoleen Peter kääntyy, toiveenaan, että tämä voisi jotenkin loitsia ihmiset unohtamaan kuka Spider-Man on. Sivunäyttelijätkin tekevät varsin mainiota työtä, Zendayan ja Tomein tuodessa tiettyä rauhallisuutta, hellyyttä ja draamapuolta, kun Batalon ja Favreau hoitavat komediaosastoa. Cumberbatch on jälleen karismaattinen Doctor Strangena, muttei onneksi vie valokeilaa pääsankarilta.

Voi apua, en muistakaan, milloin viimeksi olisi ollut näin vaikea kirjoittaa arvostelua paljastamatta elokuvasta oikeastaan mitään. Ennen elokuvaa meille lehdistöyleisölle jopa näytettiin Hollandin, Zendayan ja Batalonin videotervehdys siitä, että muistetaanhan pitää mölyt mahassa ja aion toki kunnioittaa sitä. Joten mitenköhän lähtisi purkamaan elokuvaa, josta ei oikein voi sanoa mitään... Aloitetaan siitä, että pidin Spider-Man: No Way Homesta todella paljon. Se on aivan loistavaa supersankariviihdettä - varsinaista eskapismia, jonka aikana unohtaa tosielämän ongelmat täysin kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Martin Scorsese vertasi kerran (jos toisenkin) supersankarielokuvia huvipuistolaitteisiin ja vaikka hän sanoikin sen aika negatiiviseen sävyyn, en voi muuta kuin ylistää No Way Homea mitä innostavimpana ja hulppeimpana huvipuistokyytinä.

Elokuva on tunneskaalaltaan aikamoinen pläjäys ja sitä katsoessa voikin huomata käyneensä vähän kaikenlaisia tuntemuksia läpi ilosta suruun ja riemusta jännitykseen - fanina nämä tunteet kokee vielä moninkertaisina ja faneille tämä todella onkin tehty. Hyvä, etten itse tärissyt penkissäni läpi leffan. Filmi kulkee varsin ripeästi eteenpäin, ollen samalla äärimmäisen mukaansatempaava. Kahden ja puolen tunnin kesto on ohi nopeammin kuin haluaisi ja itse olisin mielelläni katsonut vaikka vartin lisää. Erityisesti muutamat kohtaukset olivat niin hyviä, että haluaisin nähdä niistä pidennetyt leikkaukset. Elokuvan alkupäässä ripeä tahditus tosin koituu pieneksi kompastuskiveksi. Peterin elämän syöksyessä pois raiteiltaan, homma hoidetaan jopa aika pikakelauksella. Muuten vauhti ei pahemmin haittaa ja kyllä leffa osaa tarpeen vaatiessa rauhoittuakin. Toimintaa ei leffasta puutu ja taistelut ovat toinen toistaan parempia. Loppuskaba on yksi Marvel-historian parhaista.

Jon Watts tuntuu vain parantavan tasoaan Spider-Man -elokuvien suhteen. Watts on nyt ohjannut Hollandin kaikki kolme Hämis-sooloseikkailua ja jokainen on mielestäni edeltäjäänsä parempi. Tämän leffan myötä Wattsille on tarjoutunut mahdollisuuksia toteuttaa varsinaisia fanipojan unelmia ja se näkyy lopputuloksessa. Elokuva on niin innolla ja rakkaudella tehty, että sama tunne tarttuu katsojaankin. No Way Home on myös mainiosti kuvattu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja maskeeraukset oivalliset. Puvustustiimi on päässyt suunnittelemaan jälleen uusia asuja Spider-Manille (joista pari voikin nähdä yllä olevista kuvista), jotta lelumyyntiä saisi kasvatettua erityisesti näin joulun alla. Erikoistehosteet ovat upeat, kuten megabudjetin Marvel-spektaakkelilta voikin odottaa ja niitä on tukemassa jyrisevä äänimaailma. Säveltäjänä toimii edellisten Spider-Manien tapaan Michael Giacchino, jonka tapa hyödyntää erilaisia melodioita nostaa parhaimmillaan ihon kananlihalle.

Yhteenveto: Spider-Man: No Way Home on mahtava supersankarielokuva, joka tarjoaa faneille paljon herkkua, vaikka joidenkin kohdalla ei välttämättä pettymyksiltä vältytä. Nopeatempoinen filmi nappaa heti ensiminuuteilla mukaansa ja vaikka alkupää onkin turhan kiirehtivä, vauhti toimii vahvasti, eikä tylsää hetkeä löydy. Oikeissa hetkissä leffa osaa onneksi rauhoittua hieman. Elokuva ei edes tunnu kahden ja puolen tunnin pituiselta ja sitä voisikin jäädä katsomaan pidemmäksi aikaa. Toimintaa on varsin riittävästi ja taistelukohtaukset ovat läpikotaisin innostavia ja jännittäviä. Dramaattisuus ja komedia kulkevat tyylikkäästi käsi kädessä ja kaikin puolin filmi tarjoaa aikamoisen tunnevyöryn. Tom Holland tekee tähän asti parasta työtään Spider-Manina, tehden hahmosta monipuolisemman kuin aiemmin. Kaikin puolin Spider-Man: No Way Home edustaa oman genrensä vahvinta osastoa ainakin tältä vuodelta, enkä malta odottaa sen näkemistä uudestaan... ja minähän olen siis menossa heti aamun ensimmäiseen IMAX-näytökseen katsomaan sen toistamiseen!

Lopputekstien aikana nähdään vielä kaksi kohtausta!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spider-Man: No Way Home, 2021, Columbia Pictures, Marvel Studios, Pascal Pictures

Arvostelu: Easy A (2010)

EASY A

Ohjaus: Will Gluck
Pääosissa: Emma Stone, Amanda Bynes, Aly Michalka, Penn Badgley, Dan Byrd, Patricia Clarkson, Stanley Tucci, Thomas Haden Church, Lisa Kudrow, Cam Gigandet, Bryce Clyde Jenkins, Fred Armisen ja Malcolm McDowell
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

Easy A pohjautuu löyhästi Nathaniel Hawthornen klassikkokirjaan Tulipunainen kirjain (The Scarlet Letter) vuodelta 1850. Käsikirjoittaja Bert V. Royal sai idean kirjoittaa uudenlaisen kertomuksen kirjan pohjalta, mikä sijoittuisi nykyaikaan. Royal työsti suurimman osan tekstistä vain muutamassa päivässä, mutta hänelle tuotti vaikeuksia viedä kertomus päätökseen. Alunperin filmistä oli tarkoitus tulla huomattavasti rosoisempi kiroilun sun muun kera, mutta kun elokuva pistettiin tuotantoon, siitä päätettiin tehdä kiltimpi esimerkiksi kielenkäytöltään. Kuvaukset alkoivat ja Easy A sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 11. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieneen budjettiinsa nähden suuri menestys ja kriitikotkin kehuivat leffaa. Itse näin Easy A:n vasta myöhemmin, kun se oli julkaistu vuokrattavaksi. Pidin elokuvasta ja olen nähnyt sen pariin otteeseen uudestaan. Nyt kun leffa täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla elokuvan jälleen kerran ja arvostelemalla sen.

High school -tyttö Olive valehtelee ystävälleen, että olisi menettänyt neitsyytensä. Uutinen leviää nopeasti läpi koulun ja Olivelle asetetaan lutkan maine. Oliven täytyykin keksiä, kuinka hoitaa tilanne tästä eteenpäin.

Nykyään Emma Stone tunnetaan mm. Gwen Stacyn roolista The Amazing Spider-Man -elokuvissa (2012-2014) ja Miana La La Landista (2016), mistä hän voitti parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Kuitenkin vielä vuonna 2010 Stone tiedettiin lähinnä Superbadin (2007) sivuosasta ja kauhukomedia Zombielandista (2009), eikä hän ollut erityisemmin todistanut lahjojaan. Easy A auttoi Stonen nousua tähteyteen, sillä tämä roolisuoritus toi Stonelle hänen ensimmäisen Golden Globe -ehdokkuutensa. Stone näyttelee elokuvassa tietysti Olive Panderghastia, high school -tyttöä, joka kertoo pienoisen valheen, mikä kääntää hänen elämänsä täysin mullinmallin. Tuttuun tyyliinsä Stone hoitaa kaiken niin täysillä kuin vain pystyy. Hän eläytyy yhä vain riehakkaammaksi muuttuvan Oliven osaan upeasti ja leikittelee jatkuvasti. Hahmo on hauskasti kirjoitettu ja katsojana on kaiken aikaa hänen puolellaan, vaikka välillä toivookin, että voisi vain puhua Olivelle järkeä, sillä hänen toimintansa vain aiheuttaa enemmän ja enemmän ongelmia hänelle itselleen.

Elokuvassa nähdään myös mm. Patricia Clarkson ja Stanley Tucci Oliven hulvattomina vanhempina ja Bryce Clyde Jenkins Oliven pikkuveljenä, Aly Michalka Oliven ystävänä Rhiana, Thomas Haden Church opettaja Griffithinä, Lisa Kudrow opinto-ohjaajana, Malcolm McDowell rehtorina, Amanda Bynes uskovaisena Mariannena, sekä Penn Badgley koulun maskottia esittävänä Toddina ja Dan Byrd Brandonina, joka on leimattu ja hyljeksitty koulussa homoutensa vuoksi. Näyttelijät ovat läpikotaisin hyviä, mutta vain mahtavat Clarkson ja Tucci onnistuvat ottamaan kohtaukset haltuunsa säkenöivän Stonen loistolta.

Easy A on tehty hyvin perinteikkäässä teinileffahengessä, mutta onneksi sen kliseisen ulkokuoren alta löytyy poikkeavuuksia ja painavaa asiaa, mitkä tekevät siitä edes jollain tavalla toimivan paketin lähes kaikenikäisille. Teineille filmi on erityisen tärkeä sen aiheensa vuoksi, eli seksin. Tai enemmänkin siihen suhtautumisen. Seksi aiheuttaa nuorissa monenlaisia paineita ja siihen suhtaudutaan koulussa todella erilaisin tavoin, mihin vaikuttaa mm. kasvatus kotona. Tätä leffassa pohdiskellaankin, kun hätäisen valheen seurauksena koko koulu alkaa pitämään Olivea lutkana, joka antaa itseään kaikille. Elokuva pyrkii näyttämään keskisormea kaikenlaisille typeryyksille, mitä seksiasioihin tuntuu edelleen kuuluvan nuorisopiireissä. On paljon olettamuksia, luuloja ja normeja, joista monet ovat täysin vanhahtaneita ja joita ei pitäisi enää noudattaa. Iso huomautus on tietty se, kuinka erilailla suhtaudutaan poikien neitsyyden menetykseen kuin tyttöjen. Kuinka poikien kohdalla se tekee miehen ja tyttöjen kohdalla huoran. Ja kuinka idioottimaista tällainen on.

Elokuva ei kuitenkaan saarnaa sanomiensa kanssa, vaan se kuljettaa niitä sujuvasti mukanaan sen perinteikkään teinihömppäkuoren alla. Katsoja huomaakin jossain kohtaa, että elokuva on salakavalasti saanut ihan ajattelemaan ja riippuen katsojasta se joko nostaa tai laskee leffan tasoa. Puhdasta komediaa on mukana paljon ja jotkut jutut saavat nauramaan oikein kunnolla. En tiedä miksi, mutta Oliven pikkuveljeen liittyvät adoptiovitsit tarjoavat minulle parhaat naurut. Kliseinen alamäkikin on luvassa, jolloin leffa yrittää vakavoitua. Draamapuoli ei kuitenkaan toimi läheskään yhtä hyvin kuin komedia. Elokuva kulkee reippaasti ja suurella energialla eteenpäin. Kestoa on vain puolitoista tuntia ja siinä ajassa kaikki ehditään kertoa ilman kiirehdintää. Pakollinen romanssi hieman tylsistyttää loppupäässä, mutta menee muun ohessa.

Easy A:n on ohjannut Will Gluck, joka sortuu kierrättämään samaa tyyliä lähes kaikista teinikomedioista. Jos hänen apunaan ei toimisi Bert V. Royalin nokkela käsikirjoitus hyvän pohdiskelun ja nasevan dialogin kera, ei elokuva erottuisi edukseen millään. Etenkin Olivelle kirjoitetut repliikit ovat erinomaisia ja Stone tarjoaa ne täysin sulavasti. Leffa on hyvin kuvattu ja leikkauskin on oivallista. Etenkin kohtauksissa, joissa sana lähtee kiertämään ympäri koulua, kuvaus ja leikkaus tukevat toisiaan hienosti. Lavastuksesta hauskan tekee se, etteivät tekijät oikeastaan lavastaneet lokaatioita, vaan hyödynsivät koulua ja asuntoja hyvin pitkälti sellaisinaan. Musiikkien sävellyksestä vastaa Brad Segal, mutta hänen työnsä ei koskaan nouse esiin, sillä elokuva painottuu niin vahvasti olemassa oleviin kappaleisiin, joista parhaiten mieleen jää useasti kuultava Natasha Bedingfieldin Pocketful of Sunshine.

Yhteenveto: Easy A on hauska, mainio ja jopa aika oivaltava teinikomedia. Samalla se on myös veikeä modernisointi Tulipunaisesta kirjaimesta. Elokuvalla on paljon sanottavanaan seksistä, sen tuomista paineista, ennakkoluuloista ja -odotuksista, sen käsittelemisestä ja siihen suhtautumisesta. Kouluissa nuorten tapa toimia ja puhua seksiin liittyen on yhä todella idioottimaista ja leffa näyttääkin, kuinka hölmöä käytös siihen elämänaikaan on. Elokuva on täynnä hilpeitä hetkiä ja nauraa saa usein. Pakollinen draamailukin on mukana ja vaikka se laskee leffan tasoa pakollisen romanssin tavoin, toimivat ne tarpeeksi hyvin osana kokonaisuutta. Tietyt teinikliseet ovat mukana ja osittain ne pystyy katsomaan läpi sormien. Bert V. Royalin käsikirjoitus on hilpeä tapahtumista dialogiin. Emma Stone loistaa pääroolissa, mutta mahtavia ovat myös Oliven vanhempia näyttelevät Patricia Clarkson ja Stanley Tucci. Easy A sopiikin hyvin esimerkiksi kaveriporukalla vietettävään leffailtaan. Vanhempien on ihan hyvä katsoa leffa muistutuksena siitä, kuinka kiusallista seksiin liittyvät jutut teininä ovatkaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Easy A, 2010, Screen Gems, Olive Bridge Entertainment

Arvostelu: The Peanut Butter Falcon (2019)

THE PEANUT BUTTER FALCON

Ohjaus: Tyler Nilson ja Michael Schwartz
Pääosissa: Zack Gottsagen, Shia LaBeouf, Dakota Johnson, John Hawkes, Yelawolf, Bruce Dern, Thomas Haden Church ja Jon Bernthal
Genre: seikkailu, komedia, draama
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12

The Peanut Butter Falcon on ohjaaja-käsikirjoittajien Tyler Nilsonin ja Michael Schwartzin esikoiselokuva. Nilson ja Schwartz olivat aiemmin tehneet lyhytfilmejä ja dokumentteja, mutta eivät vielä koko illan elokuvaa. Vuonna 2011 he tapasivat Downin syndroomaisen Zack Gottsagenin vammaisten näyttelyleirillä. Gottsagen vakuutti heidät lahjoillaan ja he alkoivatkin suunnittelemaan elokuvaa, missä Gottsagen voisi esittää pääosaa. Lopulta he saivatkin rahoituksen elokuvalle ja sen kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 2017. The Peanut Butter Falcon sai ensiesityksensä South by Southwest -elokuvafestivaalilla maaliskuussa 2019. Sen jälkeen filmiä on näytetty eri festivaaleilla ja tapahtumissa, kunnes se on hitaasti alkanut saamaan teatterilevitystä. Suomeen elokuvan oli tarkoitus saapua jo viime syyskuussa, mutta kun levittäjät luultavasti pelkäsivät, ettei pieni indiedraama keräisi hyvin katsojia, ensi-iltaa siirrettiin lokakuuhun ja sitten se vedettiin kokonaan pois tulevista julkaisuista. Kuitenkin nyt, kun The Peanut Butter Falcon on kerännyt ylistystä maailmalla ja alkanut voittamaan palkintoja, on sen esittämisestä taidettu tulla toisiin ajatuksiin, sillä se saa nyt vihdoin ja viimein ensi-iltansa Suomessa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin ja mitä pidemmälle sen julkaisua on siirretty, sitä enemmän olen halunnut nähdä leffan. Innostuinkin, kun huomasin, että elokuvalle oli jopa ilmoitettu lehdistönäytöksiä ja meninkin äärimmäisen positiivisin mielin katsomaan The Peanut Butter Falconin.

Downin syndroomainen nuorimies Zak haaveilee urasta showpainijana. Zak karkaakin laitoksesta ja matkallaan tapaa myös karkuteillä olevan Tylerin, joka ottaa Zakin suojelukseensa.

Kehitysvammaisia harvemmin näkee elokuvissa ja vielä harvemmin heitä näkee elokuvien päärooleissa. Tyler Nilson ja Michael Schwartz päättivät kuitenkin antaa Zack Gottsagenille mahdollisuuden loistaa pääosassa ja kaksikko teki mahtavan päätöksen. Gottsagen on huikean hyvä roolissaan! Hänestä huokuu into rooliaan kohtaan, sekä selkeä halu osoittaa lahjansa vakavasti otettavana näyttelijänä ennakkoluuloisille epäilijöille. Gottsagen tekee kaiken niin suurella antaumuksella, ettei voi muuta kuin ihailla. Hän tekee Zakista äärimmäisen sympaattisen ja hurmaavan hahmon, jonka puolella katsoja on välittömästi. Katsoja haluaa nähdä Zakin tavoittavan unelmansa ja leffan jälkeen haluaa myös nähdä, että Gottsagenille uskallettaisiin antaa lisää rooleja.

Karkuteillä olevana Tylerina nähdään taas Shia LaBeouf, joka vaikuttaisi olevan niin näyttelijänä kuin persoonanakin todella epätasainen. Paikoitellen LaBeouf tarjoaa hyviä rooleja ja osoittaa älykkyyttään. Toisinaan LaBeouf taas sekoilee sekä kameran edessä kuin siviilissäkin niin paljon, että häntä on vaikea pitää täysjärkisenä. LaBeoufin erilaiset tempaukset ja kännisekoilut mm. Helsinginkin yössä saavat pyörittelemään silmiä ja voivottelemaan, mitä hänelle on oikein tapahtunut? The Peanut Butter Falconissa LaBeouf tekee kuitenkin kenties parhaan suorituksensa, minkä olen häneltä nähnyt. LaBeouf osaa hillitä itsensä, vaikka hänkin hyppää rooliinsa täysillä. Tylerkin on erittäin pidettävä ja on hienoa, kuinka hän suhtautuu Zakiin. Siinä, missä moni muu näkee vammaisen - joko kiusallaan tai tarkoittamatta - Tyler näkee vain ihmisen muiden joukossa.
     Lisäksi leffassa esiintyvät myös mm. Fifty Shades -sarjan (2015-2018) maineesta pakoon pyrkivä Dakota Johnson hoitaja Eleanorina, John Hawkes ja Yelawolf Tyleria jahtaavina Duncanina ja Ratboyna, sekä Thomas Haden Church Zakin ihailun kohteena, showpainija The Salt Water Redneckinä. Kaikki näyttelijät ovat mainioita rooleissaan ja parin viime vuoden aikana on ollut ilo huomata, että Johnson osaa näytellä, kun ei joudu olemaan Fifty Shades -elokuvissa.

En yleensä käytä tätä adjektiivia arvosteluissani, mutta nyt on pakko: The Peanut Butter Falcon on ihana elokuva! Heti ensiminuuteista lähtien filmi onnistuu nostamaan leveän hymyn kasvoille ja täyttämään katsojan lämpimällä tunteella. Katsoja on samantien mukana Zakin matkassa ja kannustaa alusta alkaen häntä saavuttamaan unelmansa. Elokuvan tunnelma on erinomaisesti rakennettu ja Zakin seikkailu pitää tiukasti mukanaan. Matkan varrelle mahtuu paljon hauskoja tilanteita, sekä koskettavuuttakin. Katsoja tuntee sydämessään piston joka kerta, kun joku kutsuu Zakia "kehariksi". Elokuva itsessään sisältää hurjan määrän sydäntä ja jo siksi se on niin valloittava ja lumoava. Leffalla on kestoa vain puolitoista tuntia ja tätä seikkailua voisi jäädä katsomaan pidemmäksikin aikaa. Elokuva ei kuitenkaan koskaan kiirehdi, vaan se onnistuu kertomaan tarinansa hienolla rytmityksellä.

Yksi liikuttavimmista puolista elokuvassa on ehdottomasti Zakin ja Tylerin välille muodostuva ystävyys, joka tuntuu todella aidolta ja lämpimältä. Kun kaksikko rupeaa hassuttelemaan esimerkiksi vesimelonit päässään, tuntuu kuin olisi paikan päällä menossa mukana. Hahmojen kokemat tunteet välittyvät vahvasti katsojaan, jolloin katsoja tuntee tasan tarkkaan sen, mitä hahmotkin. Matkan aikana pääsee jännittämäänkin, kun Tylerin perässä olevat Duncan ja Ratboy osuvat paikalle. The Peanut Butter Falcon tarjoaa paljon vahvoja tunteita, mutta päällimmäisenä se on totaalinen hyvän mielen elokuva. Jollekin filmin hyvän olon hetket saattavat tuntua imeliltä tai turhan fantasiamaisilta, mutta omasta mielestäni ne juuri tekivät tästä ihanan elokuvan. Olen niin iloinen, että kaiken epävarmuuden jälkeen elokuva päätettiin julkaista Suomessakin ja olen vielä iloisempi, kun se todella osoittautui kuukausien odotuksen arvoiseksi teokseksi.

Ensi kertaa täyspitkää elokuvaa tekevät Tyler Nilson ja Michael Schwartz ovat kyllä saaneet aikaiseksi loistokkaan esikoisteoksen niin ohjauksen kuin käsikirjoituksenkin näkökulmasta. Kaksikko rakentaa tunnelmaa todella lahjakkaasti ja kirjoittaa päähenkilöistään erittäin pidettävät persoonat. Teknisestikin The Peanut Butter Falcon on taidokkaasti tehty. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on useita kauniita otoksia. Leikkaus on osuvaa läpi elokuvan. Kaikki ylimääräinen on jätetty pois, mutta kaikki tarvittava on hienosti mukana. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin on hyvin luotu äänitehosteista musiikkeihin.

Yhteenveto: The Peanut Butter Falcon on valloittavan ihana ja fantastinen elokuva! Se nappaa mukaansa välittömästi ja Zakin seikkailu pitää tiukasti mukanaan. Matkan varrella katsoja pääsee kokemaan kaikenlaisia tunteita ilosta suruun ja jännitykseen. Zakin ja Tylerin välille muodostuva ystävyys on aidosti koskettava ja hahmoista huomaa tosissaan välittävänsä. Zak on äärimmäisen sympaattinen ja Zack Gottsagen on upea löytö rooliin. Shia LaBeouf taas tekee kenties uransa parhaan roolisuorituksen Tylerina ja jopa Dakota Johnson vakuuttaa hoitaja Eleanorina. Vain puolentoista tunnin elokuvaksi The Peanut Butter Falcon on erinomaisesti rytmitetty, jolloin vaikka se kulkee reippaasti eteenpäin, ei se koskaan kiirehdi ja se osaa aina syventää oikeita asioita oikealla hetkellä. Kyseessä on mahtava teos, mitä suosittelen todella lämpimästi aivan kaikille!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Peanut Butter Falcon, 2019, Armory Films, 1993, Lucky Treehouse Films, Nut Bucket Films, Tvacom Film and Tv

Arvostelu: Hellboy (2019)

HELLBOY

Ohjaus: Neil Marshall
Pääosissa: David Harbour, Sasha Lane, Milla Jovovich, Ian McShane, Daniel Dae Kim, Stephen Graham, Alistair Petrie, Sophie Okonedo, Emma Tate, Brian Gleeson ja Thomas Haden Church
Genre: toiminta, fantasia
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 16

Hellboy perustuu Mike Mignolan luoman samannimisen hahmon sarjakuviin. Hahmo teki ensiesiintymisensä vuonna 1993 lehdessä "San Diego Comic Con Comics #2" ja on noussut vuosien varrella pieneen suosioon. Hahmon suosiota lisäsivät 2000-luvun alussa tehdyt elokuvat Hellboy (2004) ja Hellboy II: The Golden Army (2008). Ohjaaja Guillermo del Toron ja päätähti Ron Perlmanin oli tarkoitus palata tekemään vielä kolmas osa, mitä fanitkin odottivat innoissaan, mutta kolmannen elokuvan teko koituikin haasteeksi - lopulta jopa ylitsepääsemättömäksi haasteeksi. Vuosien säädön jälkeen studiopomot päättivät, että Del Toron ja Perlmanin teosten aika oli ohi ja alettiin työstämään uutta versiota hahmosta sarjakuvien pohjalta, mikä ei liittyisi mitenkään kahteen aiempaan elokuvaan. Leffaa lähdettiin tekemään nimellä "Hellboy: Rise of the Blood Queen" ja sen oli alunperin tarkoitus ilmestyä jo viime vuonna. Kuvaukset lähtivät käyntiin syksyllä 2017 ja nyt uusi Hellboy on saanut ensi-iltansa, ilman että kukaan tuntui haluavan sitä. Fanit, Del Toro ja Perlman, sekä minä itse halusimme nähdä kolmannen osan ja kaikille tuntui tulevan pettymyksenä, kun ilmoitettiin, että koko homma aloitettaisiin alusta. Ensi-illan lähestyessä olen kuitenkin yrittänyt saada mieleni avoimeksi ja antaa uudelle Hellboylle reilun mahdollisuuden. Tätä tosin vaikeutti kriitikoiden ja fanien täyslyttäys...

Paranormaaleja tapahtumia tutkiva ja monstereita metsästävä Hellboy saa tehtäväkseen pysäyttää paha verikuningatar, Nimue-noita, ennen kuin tämä levittää kuolettavan ruton ihmiskuntaan.

Tällä kertaa Hellboyna nähdään Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu David Harbour. Harbourin kiinnitys leffan pääosaan sai minut huokaisemaan alunperin helpotuksesta, sillä hän on erinomainen Stranger Thingsissä ja promokuvien perusteella hän kykenisi nappaamaan Hellboyn roolin itselleen kiitettävästi. No, vaikka Harbour näyttääkin tyylikkäältä Hellboyn maskeerauksissa ja hänestä löytyy asennetta kovan äijän rooliin, on hänen näyttelemistä tässä hyvin vaikea kehua. Harbour vetää homman pahasti yli aina kun on mahdollista ja välillä tuntuu kuin häneltä olisi kesken kuvausten loppunut usko kesken, muttei voinut enää kävellä ulos koko leffasta. Hellboy on hahmona myös aika ärsyttävä, valittaessaan koko ajan kaikesta, minkä lisäksi hän vaikuttaa paikoitellen vain todella tyhmältä. On myös sääli, ettei hahmo oikeastaan hyödynnä kivistä oikeaa kättään toimintakohtauksissa.

Tässä leffassa pirusankari ei seikkaile kalamies Abe Sapienin ja tulta taitavan Lizin kanssa, vaan Hellboy saa kavereikseen näkyjä kokevan Alicen (Sasha Lane), joka tarttuu matkaan hieman kömpelösti, sekä agentti Daimion (Daniel Dae Kim), joka ei pidä Hellboysta, eikä tarjoa katsojalle mitään aihetta pitää itsestään. Siinä missä Del Toron kahden Hellboy-leffan vahvuutena oli erinomainen pääkolmikko, josta katsojana alkoi nopeasti välittämään ja jonka kemiat osuivat täysillä yhteen, tässä leffassa tuo jää pelkäksi haaveeksi. Daimio on todella tylsä hahmo, joka vain roikkuu mukana ja Alice on paikoitellen aika rasittava. Kolmikon väliset sanailut ovat tönkköjä ja aiheuttavat lähinnä myötähäpeää. Dae Kim ja Lane ovat myös kehnoja rooleissaan, mikä ei auta asiaa.
     Tarinan pahiksena, verikuningatar Nimuena nähdään Resident Evil -pelileffoista (2002-2016) tuttu Milla Jovovich, joka taitaa nauttia aivot narikkaan -hirviöleffojen tekemisestä, sillä hän tuntuu esiintyvän sellaisissa usein. Tässä Jovovichin "näyttelijänlahjoista" on vaikea sanoa mitään, sillä hänelle annetaan loppujen lopuksi todella vähän tekemistä. Verikuningatar Nimue on mitä tylsin pahishahmo, jonka geneerisyyttä vain korostaa se, kun leffassa nähdään nopeasti paljon karmivammalta vaikuttava ja lapsia ahmiva Baba Jaga -mörkö (Emma Tate). Nimuella on apurinaan aivan käsittämättömän hirveä possumonsteri Gruagach (Stephen Graham), jonka surkea toteutus pistää jatkuvasti toivomaan, että leffa päättyisi pian.
     Elokuvassa nähdään myös Ian McShane Hellboyn ottoisänä, joka lähinnä vain haukkuu poikaansa, Alistair Petrie jättiläisiä metsästävän Osiris-klubin johtajana, sekä Sophie Okonedo näkyjä kokevana lady Hattonina. Yleensä mainio McShane on tainnut olla pelkän palkan perässä - niin laiskan roolityön hän tässä tarjoaa. Hellboyn ja hänen professori-isänsä välille ei onnistuta luomaan minkäänlaista uskottavaa suhdetta, vaan homma jää sieluttomaksi pintaraapaisuksi... kuten kaikki muukin leffassa.

Vaikka odotukseni uutta Hellboyta kohtaan eivät olleet korkeat, en olisi koskaan voinut kuvitella, kuinka paljon tulisin tätä teosta vihaamaan. Ja siis minä ihan oikeasti tarkoitan vihaamista. En edes muista, milloin olisin viimeksi poistunut elokuvateatterista näin raivoissani. En muista, mikä leffa olisi viimeksi tuntunut näin voimakkaasti henkilökohtaiselta loukkaukselta. Ja sitä tämä onkin, pyllistys ja iso keskisormi kaikkia elokuvaintoilijoita kohtaan. Uudessa Hellboyssa on nimittäin aika lailla kaikki pielessä. Ohjaus, käsikirjoitus, näytteleminen, leikkaus, tehosteet... tämä leffa epäonnistuu suurin piirtein ihan kaikessa! Etukäteen leffasta kohistiin paljon, että tämä olisi nyt oikein kunnon väkivaltainen ja raaka teos, mikä uskaltaisi mennä paikkoihin, jonne normaalit sarjakuvaleffat eivät. Ja onhan se totta, että tässä lentävät veri, suolenpätkät, irtoraajat ja irtopäät, minkä lisäksi ikäraja pidetään korkealla jatkuvalla kiroilulla, mutta tekijät taisivat samalla unohtaa sellaisen pienen jutun kuin käsikirjoitus. Sellainen on yleensä kätevä elokuvaa tehdessä.

Uusi Hellboy nimittäin tuntuu siltä kuin siihen olisi keksitty asioita sitä mukaan, kun sitä kuvattiin. Tätä ajatusta vahvistavat juonikuviot, mitkä eivät johda mihinkään ja isot juoniaukot, jotka saavat minut inhoamaan tätä leffaa, mitä enemmän niitä mietin. Elokuvan "tarina" (jos sitä sellaiseksi voi kutsua) myös poukkoilee sinne sun tänne kuin sillä olisi pahemman luokan keskittymishäiriö, jolloin sen kyytiin on mahdotonta kivuta. Leffan leikkaajat eivät ole varmaan kuulleetkaan sellaisesta jutusta kuin rytmitys ja tarina etenee todella tökeröä turbovauhtia. Filmistä on selvästi leikattu paljon kohtauksia pois ja tiivistystä on tapahtunut vääristä kohdista, jolloin siirtymät ovat usein kammottavan huonoja ja välillä ehtii herätä ihmetys "Mitä tuossa juuri tapahtui?" Leikkaajilla ei tunnu olevan minkäänlaista tyylitajua ja se johtaa lopputulokseen, mistä on vaikea uskoa, että tämä hyväksyttiin ja pistettiin teattereihin.

Vaikka tämä Hellboy ei noteeraa Guillermo del Toron kahta Hellboy-teosta millään tavalla, vaan on ihan oma juttunsa, tämä leffa selvästi luottaa siihen, että hahmo on entuudestaan tuttu. Sarjakuvien faneille tämä ei tietenkään ole mikään ongelma, mutta ne, jotka menevät katsomaan Hellboyta tietämättä homman lähtökohdista, tulevat luultavasti olemaan täysin pihalla suuren osan ajasta. Tätä yritetään jossain kohtaa paikkailla hätiköiden väsätyillä takaumilla, jotka ovat myös kömpelösti rytmitetty mukaan. Vaikken haluaisi kovin paljoa verrata Del Toron Hellboyta tähän uuteen, on aivan pakko sanoa, että Del Toro sentään teki tarkkaa työtä esitelläkseen tämän maailman ja avatessaan sitä läpi leffan lisää. Vähemmän yllättäen uusi Hellboy ei vaivaudu tekemään mitään sellaista. Se vähät välittää maailman rakentamisesta tai hahmojen syventämisestä, mikä aiheuttaa vain sen, että emotionaalisesti tähän on mahdotonta kytkeytyä. Mukaan väännetään väkisin typeriä konflikteja, jotta Hellboy saisi katsojan sympatiat puolelleen, mutta nämä hetket ovat niin surkuhupaisasti toteutettuja, että pyörittelin lähinnä silmiäni.

Uutta Hellboyta eivät selkeästi kiinnosta minkäänlaiset elokuvalliset ansiot, vaan se pyrkii vain olemaan mahdollisimman väkivaltainen, raju ja "badass". Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään aidosti brutaalilta tuntuva filmi, mikä olisi oikeasti tehty aikuiseen makuun, vaan väkivalta näyttää lähinnä 2000-luvun alun videopelien välivideoilta, mistä innostuvat vain esiteinit. Ihmisiä revitään mahdollisimman paljon riekaleiksi, mutta tämä ei tunnu miltään, kun hahmot ovat aivan liian selkeitä digiukkoja, eikä leffassa ole käytetty tekoverta varmaan pisaraakaan. Ennakkoon lupailtu gore tuottaa ison pettymyksen, kun kyseessä on pelkkää surkean näköistä CGI-mättöä, mikä käy vanhaksi jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. On suorastaan käsittämätöntä, kuinka tylsäksi ihmisten repiminen riekaleiksi voikaan käydä, kun leffalla ei ole kirjaimellisesti mitään muuta tarjottavanaan. Toimintakohtaukset ovat muutenkin tylsiä, sillä niistä ei löydy minkäänlaista jännitettä. Hellboy lävistetään useaan otteeseen keihäillä, eikä hän tunnu olevan lähes moksiskaan, joten on vaikea pelätä hänen puolestaan. Muiden puolesta ei edes jaksa pelätä, sillä muut hahmot ovat niin tylsiä. Maailman kohtalokaan ei herätä jännitystä, sillä verikuningatar ei koskaan tarjoa kunnon uhkaa. Toimintakohtauksien aikana leffa myös luulee olevansa paljon eeppisempi kuin se oikeasti onkaan, mikä vain lisää sen tarjoamaa suurta myötähäpeää.

Vielä lisäksi yksi uuden Hellboyn isoimmista ongelmista on sen tunnelma. Elokuva vaikuttaa vahvasti siltä, että tekijät halusivat alunperin tehdä synkän ja totisen leffan, mutta huonojen testiyleisöreaktioiden vuoksi sitä päätettiin keventää komedialla. Tämä on johtanut siihen, että välillä on hyvin vaikea sanoa, ottaako elokuva itsensä ihan liian vakavasti, vai heittääkö se koko homman vitsinä. Synkkyyden ja komedian välille ei onnistuta luomaan minkäänlaista tasapainoa, mitä ei auta yhtään se, että elokuvan vitsit ovat aivan raivostuttavan surkeita. Pari vitsiä onnistuivat tarjoamaan hymähdyksen, mutta lähinnä siksi, että ne taisivat olla tarkoituksellisestikin huonoja. Muuten vitsit vain laskivat leffan tasoa pikkuhiljaa, kunnes lopputaistelun aikana kahlattiin vyötäröä myöten pohjamudissa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Neil Marshall. Tai ohjauksesta ja ohjauksesta... eihän tällä tunnu olevan ohjattua suuntaa, mutta lopputeksteissä komeilee kuitenkin Marshallin nimi, joten sillä mennään. Marshall on aiemmin ohjannut semi-jännittävän kauhupätkän The Descent - loukussa (2005), minkä lisäksi hän ohjasi myös kaksi Game of Thrones -sarjan isoa taistelua. Tässä on vaikea sanoa, onko lopputulos Marshallin visio vai studion saksima leffa, mutta eipä Marshallin panosta voi kehua lainkaan. Hänen puolustukseksi voisi sanoa, että kenen tahansa olisi vaikea tehdä hyvä elokuva, kun lähtökohtana on Andrew Cosbyn umpisurkea käsikirjoitus täynnä juoniaukkoja, huonoa dialogia ja tökeröä tarinankerrontaa. Asiaa ei myöskään auta jo mainitsemani leikkaus, missä filmin vähäinenkin potentiaali on pilkottu roskiin. Jos uudesta Hellboysta pitäisi jotain positiivista löytää, niin täytyy myöntää, että siinä on pari ihan tyylikästä kuvauskikkailua, minkä lisäksi jotkut hirviöiden maskeerauksista ovat hienosti toteutetut. Nämäkin hyvät puolet valuvat hukkaan, kun maskeerattuja hirviöitä on vain muutama ja suurimmaksi osaksi tyylikkäät kuvat ovat täynnä ällistyttävän huonoja digiörkkejä, mitkä näyttävät siltä kuin ne olisi tehty 20 vuotta sitten. Hellboyn budjetti on vain 50 miljoonaa dollaria, eikä se millään riitä, kun tekijät kuvittelevat tekevänsä ainakin 200 miljoonaa enemmän maksavaa suurtuotantoa. Leffan efektit ovat yhdet surkeimmista, joita olen joutunut aikoihin näkemään ja digiveren käyttö menee täysin liiallisuuksiin jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Mukana ei ole ainuttakaan vakuuttavaa tehostetta. Sentään äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ja Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit toimivat. Itselleni mojovana yllätyksenä tuli, että elokuvassa oli käytetty lempiyhtyeeni Musen "Psycho"-kappaletta. Toisaalta se sai minut inhoamaan leffaa entistä enemmän, kun niin rautainen biisi oli joutunut mukaan näin vitun paskaan elokuvaan.

Yhteenveto: Hellboy vuosimallia 2019 on yksi surkeimmista blockbuster-leffoista, mitä on koskaan tehty. Elokuvan käsikirjoitus on puhdasta roskaa, mihin on tungettu aivan liikaa tavaraa, josta unohdetaan nopeasti puolet ja jotka jättävät jälkeensä isoja aukkoja tarinaan. Tai siis "tarinaan". On hassua sanoa, että tällä edes olisi tarina, vaan kyseessä on enemmänkin juostenkustu perustelu sille, että elokuvan voi pistää täyteen surkeita toimintakohtauksia, joissa mässäillään pöyristyttävän kököllä digiverellä tylsistymiseen asti. Ihmisten pilkkominen ei shokeeraa tai edes viihdytä, vaan lähinnä vain puuduttaa, kun sillä ei ole mitään merkitystä tai seurausta, eikä elokuvalla ole mitään muuta tarjottavanaan. Muutenkin tehosteet ovat läpi elokuvan kammottavan huonoja. Ikärajaa pidetään epätoivoisesti korkealla myös jatkuvan kiroilemisen kautta. Mukaan on lisäksi heitetty kasa vitsejä, jotka ovat toinen toistaan huonompia. Jännitystä ei ole mukana lainkaan, eikä maailmanlopun uhkaa onnistuta koskaan välittämään katsojaan asti. Itse Hellboy on ärsyttävä valittaja ja hahmoa esittävä David Harbour tekee lähes pohjanoteerauksen ylinäytellessään läpi leffan. Muut hahmot ovat vain tylsiä ja välittömästi unohdettavia, eikä yksikään näyttelijä ole kovin hyvä roolissaan. Leffasta löytyy pari taidokasta kamera-ajoa, hyviä musiikkeja ja muutama tyylikäs maskeeraus, mutta muuten uudesta Hellboysta ei löydy mitään hyvää sanottavaa. Olen yhä täysin shokissa siitä, kuinka uskomattoman paska tämä elokuva on, enkä todellakaan suosittele tämän katsomista kenellekään. Tosin jos ö-luokan roskaleffat, tökeröt CGI-efektit ja totaalisen aivoton mäiske kelpaavat, niin siinä tapauksessa uusi Hellboy voi toimia sinulle. Kaikkia muita kehotan pysymään mahdollisimman kaukana tästä. Elokuva näyttäisi tällä hetkellä onneksi isolta flopilta rahallisesti ja toivon, että tämän jälkeen studio tulisi järkiinsä ja soittaisi Del Toron ja Perlmanin apuun.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset. Itselleni tuotti suuria vaikeuksia pysyä salissa sen aikaa, että viimeinenkin pätkä oli pyörinyt loppuun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Hellboy, 2019, Dark Horse Entertainment, Nu Boyana FX, Campbell Gropman Films, Lawrence Gordon Productions, Millennium Films

Arvostelu: Daddy's Home (2015)

DADDY'S HOME (2015)

Ohjaus: Sean Anders
Pääosissa: Will Ferrell, Mark Wahlberg, Linda Cardellini, Owen Wilder Vaccaro, Scarlett Estevez, Thomas Haden Church, Hannibal Buress, Bobby Cannavale, Alessandra Ambrosio ja John Cena
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

Daddy's Home on Will Ferrellin ja Mark Wahlbergin toinen yhteistyöelokuva vuoden 2010 The Other Guysin jälkeen. Leffan teko lähti liikkeelle 2010-luvun alussa ja sen kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2014. Filmi sai ensi-iltansa joulukuussa 2015 (Suomessa vasta 1. tammikuuta 2016) ja se oli suuri hitti, muttei kovin pidetty kriitikoiden keskuudessa. Itse näin elokuvan puoli vuotta ensi-illan jälkeen, kun katsoin sen vuokralta oman isäni kanssa. Pidin leffaa ihan hauskana, mutta se ei kuitenkaan jäänyt kovin hyvin muistiin, joten yllätyin kuullessani, että sille on tulossa jatko-osa. Tuttuun tyyliini päätin siis tietty katsoa Daddy's Homen uudestaan, arvostellakseni sen ennen Daddy's Home 2:a (2017). Filmi ei kuitenkaan ollut Viaplayssa enää, eikä sitä löytynyt Netflixistä, joten minun täytyi ostaa se. Hyvä, että tein niin, sillä elokuva oli toimivampi ja hauskempi kuin muistin, joten olin todella tyytyväinen lisätessäni sen leffakokoelmaani.

Hyväsydäminen Brad Whitaker on mennyt naimisiin Saran kanssa ja samalla hänestä on tullut kahden lapsen isäpuoli. Lapset eivät kuitenkaan erityisesti pidä Bradista, eikä tilannetta helpota lainkaan se, kun heidän oikea isänsä, kaikin tavoin Bradia siistimpi Dusty saapuu kylään.

Mukavan Brad Whitakerin roolissa nähdään Will Ferrell, joka ei ole kovin kummoinen näyttelijä, mutta sopii erittäin hyvin rooliin. Brad on tosiaan todella hyväsydäminen ja vähän turhankin kiltti kaikille. Tavallaan häntä voisi pitää herkkänä nössönä, mutta samalla hän on myös parasta isämateriaalia lapsille. Brad on loistava esimerkki siitä, kuinka ihmisiä pitäisi kohdella ja hänestä on helppo pitää. Samalla kuitenkin toivoisi, että häneltä löytyisi enemmän uskallusta tehdä asioita, eikä hän vain kiltisti tekisi kaikkea muiden sanomisen mukaan.
     Mark Wahlbergin näyttelemä Dusty Mayron on täysi vastakohta Bradille. Dusty tekee mitä huvittaa, eikä häntä kiinnosta selvittää tilanteita puhumalla. Hän pystyy manipuloimaan muita helposti, minkä lisäksi hän kiinnittää kaikkien huomion olemalla kova äijä. Dusty ei tottele Bradin tekemiä sääntöjä, eikä hänestä löydy huoltajamateriaalia. Ferrellin tavoin myös Wahlberg sopii erinomaisesti rooliinsa, vaikkei kovin hyvää näyttelijäntyötä teekään elokuvassa. Vaikka Dusty vaikuttaakin aluksi ylimieliseltä kusipäältä, Wahlberg onnistuu tekemään hahmosta pidettävän, jolloin katsojana ei ole vain täysillä Bradin puolella.
     Bradin uutta vaimoa, eli Dustyn ex-vaimo Saraa esittää Linda Cardellini, joka on selvästi miehiä fiksumpi että myös tylsempi hahmo. Sara joutuu lähinnä häpeillen seuraamaan vierestä Dustyn ja Bradin tekemisiä, eikä hänestä ole saatu luotua kiinnostavaa persoonaa. Tämän takia katsoja saattaa helposti ihmetellä, miksi miehet ylipäätään kisailevat niin tylsästä naisesta. Cardellini on ihan kelpo roolissaan, mutta olisi hänen tilalleen voinut jonkun toisenkin valita.
     Perheen lapsia ovat Dylan (Owen Wilder Vaccaro) ja Megan (Scarlett Estevez), jotka ovat paljon innokkaampia oikeasta, hurjemmasta isästään kuin tylsästä radiokanavalla työskentelevästä isäpuolestaan. Megan jopa piirtää kuvia, joissa muu perhe seuraa onnellisena vierestä, kun Brad kuolee jollain hirveällä tavalla. Dylan-parka taas kärsii koulukiusaamisesta, eikä asiaa helpota se, että toinen isähahmo neuvoo keskustelemaan asiasta kiusaajan kanssa, kun taas toinen kannustaa aloittamaan tappelun. Lapsinäyttelijät ovat onnistuneita rooleissaan.
     Elokuvassa nähdään myös Thomas Haden Church Bradin tarinoita kertovana pomona, Hannibal Buress aluksi ihan hauskana mutta loppujen lopuksi aika rasittavana työmies Griffinä ja Bobby Cannavale vitsailevana tohtori Franciscona.

Daddy's Homessa on aika kliseinen tarina, mutta se ei onneksi erityisemmin haittaa, sillä siitä pystyy helposti nauttimaan koko puolentoista tunnin keston ajan. Elokuva lähtee tietty liikkeelle Bradin kertojaäänellä, kun hän esittelee itsensä ja uuden perheensä, eikä aikaakaan kun Dusty jo saapuu paikalle moottoripyörällään. Vaikkei tietäisi filmistä mitään etukäteen, on sen tarina helposti arvattavissa siinä vaiheessa. Täysin erilaiset isät eivät tietenkään pidä toisistaan ja tottakai he alkavat kilpailemaan lasten ja Saran huomiosta. Tämä tietty kulkee siten, että kumpikin yrittää luoda tai ostaa jotain isompaa ja parempaa, tai muuten vain elvistellä, mutta jossain kohtaa he kisailevat vain siitä, kumpi heistä on siistimpi tyyppi, eikä siinä enää mietitä pitävätkö Sara ja lapset heidän käytöksestä lainkaan. Filmin loppuratkaisunkin voi arvata helposti, mutta kun elokuva onnistuu viihdyttämään niin taidokkaasti, arvattavuuden voi antaa anteeksi. Leffa tarjoaa niin monet hulvattomat hetket, että on ihme, jos sen aikana ei naura edes kerran.

Elokuvan huumori perustuu lähinnä myötähäpeään, mikä saattaa olla oma suosikkini. Ja vielä kun leffaan on pistetty uskallusta mukaan, se onnistuu välillä jopa yllättämään, kuinka yliampuvan myötähäpeällisiä kohtauksia se sisältää. Hauskimpia osioita ovat etenkin ne, joissa Brad yrittää todistaa lapsille olevansa yhtä cool kuin Dusty, jolloin katsojana miettii, ettei haluaisi tietää kuinka pahasti hän nolaa tai satuttaa itsensä, mutta samalla ei voi irrottaa katsettaan tapahtumista, sillä haluaa nähdä mahdollisimman isoa kohellusta. Mukana oli jopa pari hetkeä, joista on pakko nostaa hattua, sillä elokuva uskalsi mennä jopa niinkin pitkälle, eikä se varonut lainkaan. Jotkut vitseistä ovat tietty kehnompia, kuten Griffiin liittyvä läppä, joka käy nopeasti vanhaksi. Surkein vitsi on kuitenkin yritys luoda hauska juttu siitä, että eräässä tilanteessa elokuvat yleensä hyödyntävät tiettyä klisettä, mutta filmi ei teekään niin. Sellainen muka-metatason vitsi on kuitenkin vain todella kamalalla tavalla myötähäpeällistä, ja se tuntuu erittäin irralliselta kokonaisuudesta, minkä lisäksi sitä on pitkitetty aivan liikaa. Leffassa ei muuten rikota neljättä seinää, niin miksi yhdessä kohtaa on pakko? Loppuhuipennus aiheuttaa myös myötähäpeää väärällä tavalla. Samalla siitä huomaa parhaiten elokuvan pienen ongelman. Välillä se on nimittäin todella perheystävällinen, mutta paikoitellen siinä on yllättävänkin rivoja vitsejä, joita ei ole kaikkein parhaimmalla tavalla saatu tasapainoon.

Elokuvan on ohjannut Sean Anders, joka osaa taitavasti ampua yli, ilman että koko homma ampuu yli. Kovin ihmeellistä teosta hän ei ole saanut aikaiseksi, muttei Daddy's Homen tarvitsekaan olla sellainen. Muutamia ongelmia lukuunottamatta Daddy's Home on juuri niin hyvä kuin siitä voi saada. Anders on myös käsikirjoittanut filmin John Morrisin ja Brian Burnsin kanssa, joista jälkimmäinen keksi leffan idean. Kolmikko on tehnyt kelpo työtä, vaikka he olisivat voineet miettiä huipennuksen uudestaan ja poistaa yhden surkean vitsin kokonaan. Elokuva on hyvin kuvattu, kuten myös leikattu. Bradin ja Saran koti on tyylikkäästi lavastettu. Muutamat visuaaliset efektit ovat todella selkeästi tietokoneella tehtyjä, mutta toisaalta se vain lisää komediaa. Äänimaailma on ihan toimiva, mutta Michael Andrewsin musiikit eivät korostu lainkaan. Musiikeista parhaiten esille pääsevät AC/DC:n "Thunderstruck" ja Metallican "For Whom the Bell Tolls".

Yhteenveto: Daddy's Home on mainio komedia, joka sisältää useita myötähäpeällisen hulvattomia hetkiä. Leffan aikana saa nauraa useaan otteeseen ja on hienoa, että sitä tehdessä on monta kertaa uskallettu mennä pitkälle, eikä se vain varo koko aikaa. Jotkut vitseistä, kuten klisee- ja Griff-jutut ovat kehnompia, mutta pääasiassa elokuva onnistuu tarjoamaan monta kunnon naurua. Harmillisesti elokuva ei paikoitellen oikein tiedä, onko se perheleffa vai aikuisten komedia. Filmi kuitenkin viihdyttää hienosti, jolloin sitä katsoessa aika kuluu nopeasti. Ennalta-arvattavuus ei haittaa, mutta loppuhuipennuksesta olisi voinut miettiä paremman. Will Ferrell ja Mark Wahlberg sopivat erinomaisesti päärooleihin, vaikkeivät kovin ihmeellisiä roolitöitä teekään. Muut näyttelijät ovat myös ihan kivoja, mutta Linda Cardellini ei saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, että juuri hänestä pitäisi käydä massiivinen taisto. Kokonaisuudessaan Daddy's Home on kuitenkin oivallista viihdettä, joka on lähes niin hyvä kuin tällaisesta teoksesta voisi ikinä saada aikaiseksi. Mitään erityisen ihmeellistä ei ole luvassa, mutta suosittelen leffaa silti kaikille komedian ystäville. Kavereiden kanssa vietettävään leffahetkeen elokuva sopii mainiosti, mutta kaikkein parhaiten se toimii oman isän tai isäpuolen kanssa katsottuna. Toivon, että Daddy's Home 2 olisi myös kelpo filmi, vaikkakin pelkään että se ei saavuta tämän tasoa. Jos se on edes ihan kiva, niin olen tyytyväinen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Daddy's Home, 2015, Paramount Pictures, Red Granite Pictures, Gary Sanchez Productions

Arvostelu: Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3 (Spider-Man 3 - 2007)

SPIDER-MAN 3 - HÄMÄHÄKKIMIES 3

SPIDER-MAN 3

Ohjaus: Sam Raimi
Pääosissa: Tobey Maguire, Kirsten Dunst, James Franco, Thomas Haden Church, Topher Grace, Bryce Dallas Howard, Rosemary Harris ja J.K. Simmons
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia
Ikäraja: 12

Marvelin sarjakuviin perustuvat elokuvat Spider-Man - Hämähäkkimies (Spider-Man - 2002) ja Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2 (Spider-Man 2 - 2004) olivat isoja hittejä, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kolmannen osan suunnittelu alkoi välittömästi, kun toinen osa todettiin menestykseksi. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2006 ja lopulta Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3 sai ensi-iltansa keväällä 2007. Elokuva oli suuri hitti, mutta jätti sekä kriitikot että fanit kylmäksi. Vuosien varrella leffa on saanut yhä vain enemmän kuraa niskaansa ja nykyään sitä pidetään erittäin huonona tekeleenä. Itse näin Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3:n, kun sain sen joululahjaksi vuonna 2007. Katsoin elokuvan monen monta kertaa ja pidin siitä todella paljon. Mielipiteeni on kuitenkin muuttunut vuosien varrella...

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä elokuvia Spider-Man - Hämähäkkimies ja Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2!

Peter Parker on vihdoin löytänyt tasapainon normaalille elämälle ja sankaruudelle, ja hän on onnellisesti yhdessä Mary Janen kanssa. Ongelmia syntyy kuitenkin useassa eri muodossa. Harry janoaa edelleen kostoa, luullen yhä Spider-Manin tappaneen hänen isänsä. Vankilasta karannut rikollinen Flint Marko muuttuu hirviömäiseksi Hiekkamieheksi ja avaruudesta putoaa kummallinen symbiootti, mikä alkaa muuttamaan Peterin persoonaa...

Tobey Maguire pitää tasonsa edellisestä elokuvasta ja hän on erittäin hyvä sekä Peter Parkerina että Spider-Manina. Tai no, suurimmaksi osaksi pitää tasonsa... Kun avaruudesta tuleva symbiootti, eli "Venom-töhnä" muuttaa Peteriä aggressiivisemmaksi, Maguiren suorituksen taso heikkenee huomattavasti. Hänen emo-Peterinsä on jopa myötähäpeällisen kamalaa katseltavaa. Muuten hän on kuitenkin oikein mainio naapuruston ystävällisenä Hämähäkkimiehenä.
     Peterin tyttöystävä Mary Janea näyttelevän Kirsten Dunstin osaksi jää tällä kertaa lähinnä tympääntyä Peterin teoille. Hän pääsee parissa kohtaa loistamaan ja katsojana kokee empatiaa häntä kohtaan, sillä Peter ei kohtele häntä välillä niin hyvin kuin pitäisi, mutta muuten Dunst jää hieman varjoon.
     James Franco sen sijaan nousee isommin esille Harry Osbornina, eli uutena Vihreänä Menninkäisenä. Franco tuo edellistä osaa paremmin esille raivonsa Spider-Mania kohtaan ja on kamala seurata, kuinka Harry on valmis tappamaan parhaan ystävänsä. Silti täytyy kuitenkin sanoa, että Peterin ja Harryn välinen kiista olisi ratkennut jo edellisessä osassa, jos Peter (tai eräs toinen) olisi vain kertonut totuuden Harryn isän kuolemasta.

Harryn uusi Menninkäinen ei kuitenkaan ole ainoa pahis, sillä Spider-Man saa myös vastaansa Flint Markon (Thomas Haden Churchin), eli Hiekkamiehen ja Eddie Brockin (Topher Grace), eli Venomin. Molemmissa roistoissa on omat hyvät puolensa, mutta myös selkeät heikkoutensa. Flint Marko on hyvin kiinnostava tapaus, sillä vaikka hän on rikollinen, hänellä on selkeä motiivi teoilleen. Hänen tyttärensä on vakavasti sairas, eikä hänellä ole rahaa tämän lääkkeisiin, joten varastaminen on ainoa mahdollisuus. Haden Church tuo roiston inhimmillisen puolen koskettavasti esille, mutta tämä valitettavasti katoaa täysin, kun Flint päättää kasvaa jättimäiseksi hiekkahirviöksi. Grace taas sopii todella hyvin epämiellyttävän ja narsistisen valokuvaaja Eddie rooliin, joka on hyvä vastus Peterille, sillä molemmat kilpailevat työpaikasta Daily Buglessa. Venomiksi Grace ei kuitenkaan sovi, eikä hahmosta ole saatu läheskään niin uhkaavaa kuin voisi toivoa. Ohjaaja Sam Raimi ei alunperin halunnut Venomia mukaan elokuvaan, mutta joutui tekemään niin studion määräyksestä, mikä selittää miksi hahmoa käsitellään niin kömpelösti.
     Hiekkamiehen ja Venomin lisäksi uutena hahmona esitellään myös Peterin koulukaveri Gwen Stacy, jota näyttelee Bryce Dallas Howard. Hahmo on kuitenkin aika tarpeeton ja luo vain lisätäytettä jo valmiiksi ahtaaseen elokuvaan. Tätä ei yhtään auta se, ettei Howard ole kaksinen roolissa, minkä lisäksi hahmo esitellään älykkäänä, mutta loppujen lopuksi hän vaikuttaa lähinnä hieman bimbolta.
     J. K. Simmons jaksaa jälleen naurattaa ihanan tympeänä J. Jonah Jamesonina, joka varastaa taas show'n kohtauksissaan. Harmillisesti näitä kohtauksia on aika vähän edellisiin osiin verrattuna. Myös Rosemary Harrisin näyttelemä May-täti jää hieman vähälle huomiolle, vaikka hänkin on edelleen sama rakastava ja rakastettava hahmo.
     Tarkkaavaisimmat katsojat huomaavat tästäkin elokuvasta Marvelin sarjakuvahahmoja luoneen Stan Leen cameon. Sam Raimin luottonäyttelijä Bruce Campbell nähdään tällä kertaa ravintolan hulvattomana työntekijänä ja Dylan Baker palaa tohtori Curt Connorsin rooliin. Erikoista kyllä, heitä lukuunottamatta suuri osa leffan pienistä sivunäyttelijöistä on todella huonoja. Etenkin lopputaistelua selostavan naisjuontajan ja Harryn hovimestarin näyttelijät tekevät jopa surkeat roolityöt. Hovimestarin pitämää puhetta on hyvin vaikea katsoa, sillä John Paxton ei pistä mitään tunnetta peliin. Jopa juhlakohtauksen Spider-Man -asuinen pikkupoika hoitaa hommansa paremmin.

Kun mukana on jopa kolme isoa pahishahmoa, joista jokaiselle yritetään luoda kunnon tarinakaarta, on varmaan sanomattakin selvää, että leffassa on vähän liikaa meneillään. Elokuva yrittää keskittyä roistoihin yksi kerrallaan, mutta tämä saa katsojassa aikaiseksi lähinnä ajatuksen: "Taasko esitellään uusi pahis?" Tämän lisäksi elokuvassa on mukana ihan liian monta kolmiodraamaa. Peter on nyt Mary Janen kanssa yhdessä (mikä on suuri ilo, kun ottaa huomioon, kauan Peter on yrittänyt saada häntä omakseen), mutta silti Peter kiinnostuu myös Gwenistä, mistä Mary Jane tulee ymmärrettävästi kateelliseksi. Gwen sen sijaan on Eddien tyttöystävä, jolloin valokuvaajat kisailevat työpaikan lisäksi myös samasta naisesta. Tämän lisäksi Mary Jane osoittaa kiinnostusta Harrya kohtaan, mikä luo lisävaikeuksia Harryn ja Peterin välille. Putositteko jo kärryiltä? Entä jos lisään vielä mukaan, että Flint Markon menneisyys yhdistetään väkisin Peteriin, sillä nähtävästi Flint onkin Ben-sedän todellinen tappaja, vaikka hänestä ei puhuttu sanallakaan edellisissä elokuvissa!

Ensimmäisen tunnin ajan katsoja yrittää pysyä mukana kaikessa, mitä on meneillään. Vaikka tämä tekee katselukokemuksesta tarpeettoman raskasta, on mukana paljon hyviäkin kohtauksia. Kärsineistä tehosteista huolimatta Peterin ja Harryn ilmataistelu on jännittävä ja viihdyttävä, minkä lisäksi hymy nousee huulille mm. erittäin hauskan ravintolakohtauksen takia. Olen myös aina pitänyt todella paljon Peterin repliikistä "mistä näitä tyyppejä oikein tulee", kun hän ensi kertaa kohtaa Hiekkamiehen. Hiekkamiehestä puheenollen: kohtaus, missä Flint on muuttunut Hiekkamieheksi ensimmäisen kerran ja yrittää saada itseään kasaan, sekä ottamaan tyttärensä kuvan käteensä, on aidosti todella hieno, kaunis ja koskettava hetki! Vasta noin puolessa välissä leffaa alkaa harmillinen alamäki. Vaikka aluksi onkin kiinnostavaa nähdä, kuinka symbiootti muuttaa Peteriä aggressiivisemmaksi, johtaa se juurikin siihen emo-Peteriin, mistä en pidä yhtään. Ja tiedän, etten todellakaan ole yksin tämän mielipiteen kanssa. Kohtaus, jossa Peter ahdistelee naisia kadulla ja tanssii nolosti klubilla ovat ihan hirveää katsottavaa, eikä ihme, jos niiden aikana päättää pistää elokuvan pois - leffa ei nimittäin tunnu enää yhtään Spider-Manilta! Tuntuu siltä kuin tekijöiden yritys olisi loppunut kokonaan kesken.

Onneksi lopputaistelussa elokuva nostaa hieman tasoaan, vaikkakin kuva, jossa Spider-Man poseeraa Yhdysvaltojen lipun edessä, aiheuttaa jälleen myötähäpeää. Lopputaistelu sisältää mainioita hetkiä, mitkä saavat antamaan hieman anteeksi sitä, että tämänkin Spider-Man -elokuvan huipennus alkaa sillä, että Mary Jane siepataan... eivätkö käsikirjoittajat voineet keksiä mitään uutta?! Selkeistä ongelmistaan huolimatta en kuitenkaan kykene inhoamaan Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3:a. Se jää toki kauas kahden edellisen elokuvan tasosta, mutta siitä löytyy oikeasti todella hyviäkin juttuja, minkä takia voin sanoa pitäväni leffaa kelpo tekeleenä. Olen nähnyt elämäni aikana useita paljon huonompiakin supersankarielokuvia.

Vaikka studio on selkeästi määräillyt, mitä kaikkea elokuvan täytyy pitää sisällään, ohjaaja Sam Raimi on tehnyt tarpeeksi hyvää työtä pitäessään kaikki samassa paketissa. Hän hallitsee tunnelman jälleen ja saa mukaan useita hauskoja hetkiä, sekä hieman tyyliinsä sopivaa kauhuhenkeäkin. Elokuva on myös kuvattu hyvin ja sen puvutus- ja lavastustiimit ovat tehneet mainiota työtä. Visuaaliset tehosteet ovat kuitenkin kärsineet vuosien varrella. Hiekkamies näyttää paikoitellen kömpelöltä (etenkin lopputaistelussa), minkä lisäksi elokuvassa käytetään ihan liian monta kertaa tökeröitä digi-ihmisiä, jotka putoavat ja tappelevat samaan aikaan. Valitettavasti säveltäjänä ei enää toimi Danny Elfman, vaan Christopher Young. Young on kuitenkin hyödyntänyt paljon vanhoja sävellyksiä ja luonut uudet erinomaiset teemat Hiekkamiehelle ja Venomille.

Yhteenveto: Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3 ei mielestäni ansaitse saamaansa vihaa. Vaikka se on sarjan heikoin elokuva ja sisältää selkeitä ongelmia, on se silti kelpo supersankariseikkailu. Siitä saisi toki paremman ottamalla joko Venomin tai Hiekkamiehen pois, minkä lisäksi minun puolestani Gwen Stacynkin olisi voinut poistaa leffasta kokonaan. Ainoa oikea kauheus leffassa on kuitenkin Peterin emovaihe, mikä aiheuttaa kamalaa myötähäpeää ja saa katsojan inhoamaan Peteriä. Onneksi lopputaistelussa leffa nousee hieman paremmaksi, jolloin se pääsee yli keskinkertaisen tasolta. Näyttelijät tekevät pääasiassa kelpo työtä, vaikka lähes jokaiselta tuntuu löytyvän hieman heikommatkin hetkensä. Edellisien osien syvällisyyksiä ei harmillisesti löydy, mutta filmissä on mukana tarpeeksi oikeasti mainioita ja onnistuneita hetkiä, jotta sen jaksaa helposti katsoa uudestaankin. Kyseessä ei siis todellakaan ole yksi kaikkien aikojen surkeimmista supersankarileffoista. Osaan nimetä ainakin kaksikymmentä supersankarileffaa, jotka ovat Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3:a heikompia! Sam Raimilla oli suunnitteilla tehdä vielä neljäs Spider-Man -leffa, mutta huonon palautteen takia sarja jäikin trilogiaksi. Vuonna 2012 hahmo tuotiin kuitenkin takaisin valkokankaille The Amazing Spider-Manissa. Aionkin jossain kohtaa arvostella myös sen ja sen jatko-osan, The Amazing Spider-Man 2:n (2014)!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2016 - Muokattu 18.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.spiderman-films.wikia.com
Spider-Man 3, 2007, Columbia Pictures