Pääosissa: Luke Wilson, Maya Rudolph, Dax Shepard, Terry Crews, Andrew Wilson, Brad Jordan, Stephen Root, Justin Long, Thomas Haden Church ja Sara Rue
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 12
Idiocracy, eli suomalaisittain Idioluutio on Luke Wilsonin tähdittämä komediaelokuva. Mike Judge sai idean elokuvaan jo 1990-luvun alkupäässä, vierailtuaan Disneylandissa perheensä kanssa ja nähtyään ihmisten typerää käyttäytymistä. Hän pohti, kuinka pitkälle tämä käytös eskaloituisi ja alkoi kirjoittaa käsikirjoitusta yhdessä Etan Cohenin kanssa, joka kulki työnimillä "The United States of Uhh-merica" ja "3001". Kuvaukset käynnistyivät vuonna 2004, mutta kun testiyleisöt reagoivat negatiivisesti näkemäänsä, leffalle tehtiin uusintakuvauksia vuonna 2005. Tuotantoyhtiö 20th Century Fox pelkäsi elokuvan menestyvän huonosti, eikä tiennyt mitä tehdä leffalle, kunnes lopulta yhtiö päätti antaa elokuvalle todella lyhyen teatterikierroksen ilman mainontaa ja Idioluutio saikin maailmanensi-iltansa 1. syyskuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Markkinoinnin puutteen ja minimaalisen teatterikierroksen takia elokuva oli taloudellinen floppi, mutta myöhemmin DVD-myyntien kautta leffa on noussut pienimuotoiseksi hitiksi ja vuosien varrella siitä on muodostunut kulttiklassikko. Itse näin Idioluution jo lapsena, kun se näytettiin meille koulussa. Pidin elokuvasta, mutten ole katsonut sitä uudelleen. Kun huomasin Idioluution täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella elokuvan.
Täysin keskinkertainen mies Joe Bauers valitaan armeijan kokeiluun, jossa hänet syväjäädytetään, tarkoituksena herättää hänet tasan vuotta myöhemmin. Kokeilu menee kuitenkin pieleen ja Joe herää vasta vuonna 2505, vain huomatakseen, että ihmiskunta on tyhmentynyt huomattavasti ja hän on nyt maailman fiksuin.
Luke Wilson näyttelee Joe Bauersia, Yhdysvaltain armeijan kirjastonhoitajaa, jonka työnkuvaan kuuluu lähinnä vain istuskelu pöytänsä äärellä päivät pitkät. Joella ei ole parisuhdekumppania, elossa olevia sukulaisia, eikä oikeastaan edes kavereita, minkä lisäksi hän on totaalisen keskinkertainen heppu kaikin puolin. Niinpä hänet mielletään täydelliseksi valinnaksi uuteen Horros-kokeeseen, missä hänet syväjäädytetään, jotta hänet herätettäisiin vuotta myöhemmin, ilman että hänelle on tapahtunut muutoksia. Erään tapahtumaketjun seurauksena Joe herää kuitenkin vasta 500 vuotta myöhemmin. Wilson on passeli valinta hahmoksi, tulkiten hyvin Joen hämmästelyä, kun tämä tajuaa nukkuneensa puoli vuosituhatta ja että tulevaisuudessa hän on kaikessa keskinkertaisuudessaankin maailman älykkäin ihminen. Joe on ihan tykättävä tyyppi, jonka kanssa lähtee mielellään selvittämään, millaiseksi maailma on muuttunut viidessäsadassa vuodessa.
Elokuvassa nähdään myös Maya Rudolph toisena kokelaana Ritana, joka herää pian Joen jälkeen, Dax Shepard urpona Fritona, jonka kodista Joe herää, Justin Long lääkäri Lexuksena, Stephen Root tuomari Hectorina, Terry Crews Yhdysvaltain presidentti Camachona, sekä Luken veli Andrew Wilson showmies Beef Supremena. Sivunäyttelijät esittävät tyhmiä hahmojaan varsin hupaisasti, sössöttäen vuorosanansa ja näyttäen hölmistyneeltä kaikelle, mitä Joe yrittää selittää. Crews on erityisen hauska presidenttinä.
Jotkut elokuvat vain paranevat vanhetessaan ja Idioluutio on yksi näistä leffoista. Valitettavasti tosin sen takia, että elokuvan esittämä tulevaisuudenkuva tuntuu vuosi vuodelta ajankohtaisemmalta ja realistisemmalta. Kun opiskelusta leikataan rahoitusta reippaalla kädellä, yltiökapitalismi rehottaa, kirjat vaihdetaan nopeaa ja hölmöä viihdettä tarjoaviin TikTok-videoihin, ihmiset turvautuvat tekoälyyn yhä arkisimmissakin askareissa ja maailmalla valitaan johtajiksi omaa etuaan ajavia höynäyttäjiä, ei ole ihme, että maailma on kulkemassa kohti Idioluutiota. Elokuva on ajoittain jopa ahdistava kuvaus, vaikka se onkin lähinnä kieli poskessa tehty satiiri.
On hupaisaa seurata, kun Joe sulaa horroksestaan ja alkaa selvittää, millaiseen aikaan hän onkaan herännyt. Ihmiset ovat tyhmentyneet niin, että monet perusasiat ovat unohtuneet, sanavarasto on köyhtynyt, käytöstavoista ei ole tietoakaan, vesi on korvattu gatoradella, kaikki ravintolat tarjoavat pelkkää pikaruokaa, talous on romahtanut, misogynia on valloillaan ja maailman hittiviihdettä on elokuva nimeltä "Perse", joka tarjoaa juuri sitä, mitä nimi vihjailee: puolitoista tuntia videota ihmisen takapuolesta. Vaikka elokuva on täynnä tyhmiä juttuja, on itse leffa varsin nokkela. Se kaipaisi vielä hieman lisää älykkyyttä, jotta sen varoitussanoma olisi entistä ytimekkäämpää, mutta jo tällaisenaan Idioluutio toimii mainiosti. Vajaa puolitoista tuntia on myös oikein passeli mitta tälle, jolloin nämä urpot tulevaisuuden ihmiset eivät ala tosissaan syömään katsojan aivosoluja.
Ohjaaja Mike Judgen työ on lystikästä ja hän todella pitää hauskaa konseptinsa kanssa. Teknisesti Idioluutio ajaa asiansa, mutta esimerkiksi leffan tietokonetehosteet ovat ajoittain vaivaannuttavan huonot. Leffa on kuitenkin osaavasti kuvattu ja äänimaailma on pätevästi rakennettu Theodore Shapiron säveltämiä musiikkeja myöten. Tulevaisuuden huolimattomuudesta ränsistyneet miljööt on toteutettu oivallisin lavastein ja puvustuskin on veikeää. Hauska juttu muuten, että kun puvustajat etsivät hahmoille mahdollisimman typerän näköisiä kenkiä, he päätyivät tuolloin vielä vähemmän tunnettuun yritykseen, jonka tossuja he pitivät täysin naurettavina. Kyseinen yrityshän oli siis Crocs.
Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Idiocracy, 2006, Twentieth Century Fox, Ternion Pictures, Major Studio Partners
Näyttelijät: Bruce Willis, Garry Shandling, Steve Carell, Allison Janney, Wanda Sykes, Thomas Haden Church, William Shatner, Avril Lavigne, Eugene Levy, Catherine O'Hara, Shane Baumel, Sami Kirkpatrick, Madison Davenport, Omid Djalili ja Nick Nolte
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: 7
Over the Hedge, eli suomalaisittain Yli aidan perustuu Michael Fryn ja T. Lewisin samannimiseen sarjakuvaan, jota julkaistiin vuodesta 1995 alkaen. Alun perin elokuvasovitusta ryhtyi työstämään Fox Animation Studios, studiopomo Chris Meledandrin tykästyttyä sarjakuvaan ja hankittua sen elokuvaoikeudet. Yhtiön Titan A.E. -animaatioelokuvan (2000) oltua jättimäinen floppi, yhtiö jouduttiin lopettamaan ja Fryn ja Lewisin sarjakuvan elokuvaoikeudet kaupattiin eteenpäin. Oikeuksiin tarttui DreamWorks-yhtiö, joka aloitti leffan teon. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Yli aidan sai maailmanensi-iltansa 22. huhtikuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta ja katsojilta positiivista palautetta, minkä lisäksi se menestyi hyvin lippuluukuilla. Itse en yhtään osaa sanoa, näinkö Yli aidan ensi kertaa jo teatterissa, vai vasta myöhemmin vuokralta. Pidin elokuvasta kuitenkin lapsena paljon ja olen nähnyt sen muutamankin kerran uudestaan, joskin edellisestä katselusta on kulunut jo ainakin vuosikymmen. Kun huomasin Yli aidan -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin pitkästä aikaa katsoa elokuvan ja samalla arvostella sen.
Juonitteleva pesukarhu RJ huiputtaa joukon eläimiä auttamaan häntä varastamaan ruokaa lähiöstä, maksaakseen velkansa hurjalle karhulle.
Päärooliin pesukarhu RJ:ksi kaavailtiin aluksi Bill Murrayta ja sitten rooliin oli ehditty jo hetkellisesti kiinnittää Jim Carrey, mutta lopulta hahmoa päätyi ääninäyttelemään Die Hard -elokuvista (1988-2013) tuttu Bruce Willis. RJ on viekas ja juonitteleva tyyppi, joka ajaa vain omaa etuaan ja on hyvä puhumaan itsensä ulos erilaisista pinteistä. Hän päätyy elämänsä pahimpaan pinteeseen, kun hän hetken mielijohteesta yrittää varastaa talviunia nukkuvan Vincent-karhun (Nick Nolte) ruokavaraston, vain tuhotakseen sen vahingossa. Jottei RJ joudu itse Vincentin kitaan, hän saa viikon aikaa kerätä ruoat takaisin. RJ on vekkuli päähahmo, vaikka toimiikin ison osan ajasta kyseenalaisesti ja Vincent on onnistunut uhka, etenkin Nolten vaikuttavan äänen ansiosta.
Avukseen ruoan keräykseen RJ huiputtaa metsästä löytämänsä eläinperheen, johon kuuluvat joukkoa johtava ja ylivarovainen kilpikonna Verne (Garry Shandling), ylivilkas orava Hammy (Steve Carell), temperamenttinen haisunäätä Stella (Wanda Sykes), pelokas opossumi Ozzie (William Shatner) ja tämän tytär Heather (Avril Lavigne), sekä lempeät piikkisikavanhemmat Lou (Eugene Levy) ja Penny (Catherine O'Hara) ja heidän innokkaat lapsensa Spike (Shane Baumel), Bucky (Sami Kirkpatrick) ja Quillo (Madison Davenport). Ihmishahmojakin leffasta löytyy pari, tuoreen lähiön tiukka asukasyhdistyksen puheenjohtaja Gladys Sharp (Allison Janney), sekä eksentrinen tuholaistorjuja Dwayne LaFontant (Thomas Haden Church). Hahmokattaus on läpikotaisin täynnä hupaisia persoonia, joista eri katsojat voivat löytää omat suosikkinsa. Lapsena toki energiaa pursuava Hammy oli lempparini, joskin näin aikuisiällä huomasin tykästyväni kaikkea epäilevään Verneen.
Vaikka Yli aidan tuottikin teatterikierroksellaan lähes 350 miljoonaa dollaria ja se sai positiivista palautetta niin katsojilta kuin kriitikoilta, DreamWorks -yhtiö näki tuloksen silti pienoisena pettymyksenä ja perui suunnitelmansa jatko-osasta. Samalla elokuva tuntuu jääneen vuosien varrella unholaan, eikä moni mainitse sitä ensimmäisten joukossa, kun ryhdytään listaamaan DreamWorksin parhaita animaatioita. Vaikken olekaan katsonut Yli aidan -elokuvaa yli kymmeneen vuoteen ja vaikkei elokuva lukeudukaan sinne yhtiön huipputeoksiin Shrekin(2001), Kung Fu Pandan (2008) ja Näin koulutat lohikäärmeesi(How to Train Your Dragon - 2010) seuraan, pidän leffasta edelleen. Toisaalta taas yhtiön mielestä leffan heikko menestys johti siihen, ettei hommaa pilattu tarpeettomilla jatko-osilla ja Yli aidan onkin selvästi parempi kuin osa Shrekin ja Kung Fu Pandan jatko-osista.
Yli aidan sisältää hupaisan premissin ja on hauskaa seurata, kuinka RJ yrittää saada huiputettua hyväuskoiset eläimet auttamaan häntä, jotta hän ei päädy karhun kitaan. Nämä hahmot ovat niin mainioita, että heidän parissa viihtyy mukavasti ja luvassa onkin runsaasti hauskoja tilanteita. Tuohon aikaan en muista nähneeni lastenleffoissa tarinoita ryöstäjistä ja leffasta löytyykin viittauksia esimerkiksi pankkiryöstöelokuviin, kun RJ:n johdolla eläimet suunnittelevat tapaa tyhjentää lähiön jääkaapit. Mutta koska kyseessä on lastenleffa, elokuva jaksaa osoittaa, ettei rikos kannata ja aluksi itsekeskeinen RJ:kin alkaa tietty lämmetä uusille eläintovereilleen. Dwayne-tuholaistorjuja ja Vincent-karhu taas tarjoavat eri lailla vaaratilanteita hahmoille. Siinä, missä Dwayne on yliampuvuudessaan aika koominen, Vincent taas voi helposti aiheuttaa painajaisia perheen pienimmille siinä missä RJ:llekin.
Visuaalisesti Yli aidan on kestänyt hyvin aikaa, vaikka leffa ei toki näytä yhtä vaikuttavalta kuin nykypäivän animaatiot, teknologian kehityttyä roimasti viimeisten 20 vuoden aikana. Eläinhahmot ovat myös ulkoisesti hupaisia ja liikkuvat sulavasti, samalla kun niin metsä kuin sen myyttisen aidan toiselta puolelta löytyvä lähiöalue näyttävät hyviltä. Ongelmana ovat oikeastaan ihmishahmot, jotka onneksi ovat tosiaan pienemmässä roolissa. Värien käyttö on myös miellyttävää pitkin leffan. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Rupert Gregson-Williamsin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.2.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Over the Hedge, Yhdysvallat, 2006, DreamWorks Animation
Pääosissa: Daniel Craig, Josh O'Connor, Glenn Close, Josh Brolin, Jeremy Renner, Kerry Washington, Andrew Scott, Daryl McCormack, Cailee Spaeny, Thomas Haden Church, Mila Kunis, Jeffrey Wright ja Annie Hamilton
Genre: rikos, mysteeri
Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia
Ikäraja: 16
Rian Johnsonin ohjaama ja käsikirjoittama, sekä Daniel Craigin tähdittämä murhamysteerielokuva Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä(Knives Out - 2019) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten Johnson ryhtyi tekemään lisää elokuvia Craigin etsivähahmosta. Vuonna 2021 Johnson solmi Netflixin kanssa diilin kahdesta Veitset esiin -leffasta. Niistä ensimmäinen, Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri(Glass Onion: A Knives Out Mystery) julkaistiin Netflixissä joulukuussa 2022 ja seuraavan elokuvan kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024. Nyt Wake Up Dead Man: Veitset esiin -mysteeri on saapunut Netflixiin ja itse odotin sen näkemistä positiivisin mielin, tykättyäni sarjan kahdesta edellisestä osasta. Katsoinkin leffan pian sen ilmestyttyä.
Kun joku löytyy puukotettuna kesken pikkukaupungin pitkäperjantain jumalanpalveluksen, etsivä Benoit Blanc saapuu tutkimaan murhaa.
Daniel Craig nähdään jo kolmatta kertaa omalaatuisena etsivä Benoit Blancina, joka päätyy jälleen uuden tapauksen äärelle. Tässä kohtaa rooli alkaa olla jo tuttuakin tutumpi Craigille ja hän on selvästi palannut hahmoksi ilomielin. Tutut maneerit ja vekkuli puhetapa ovat tallella ja tuodaanpa Blanciin hieman syvyyttä tämän uskontoon liittyvien pohdintojen kautta, elokuvan tapahtuessa pääasiassa kirkossa ja sen pihamailla. Blanc on yhä mainio hahmo ja ilahduttavaa vaihtelua satatuhatta kertaa nähdyille Sherlock Holmesille ja Hercule Poirotille. Toivonkin, ettei Craig kyllästy tähän rooliin samalla tavalla kuin James Bondin esittämiseen, sillä Blancia näkisi mielellään lisääkin.
Kiinnostavampaa on kuitenkin tavata elokuvan tarjoamat uudet tuttavuudet, eli toki murhaepäillyt. Josh Brolin näyttelee pikkukaupungin kirkon monsignorea Wicksiä, joka pitää saarnansa varsin rajulla otteella, kun taas Josh O'Connor esittää kirkkoon vähän aikaa sitten siirtynyttä isä Judia, joka uskoo enemmän ihmisten kuuntelemiseen ja heidän auttamiseen hengellisyyden kautta. Kirkossa työskentelevät myös monitoiminen Martha (Glenn Close) ja puutarhuri Samson (Thomas Haden Church). Monsignoren johtamaan seurakuntaan taas kuuluvat uskolliset tohtori Nat (Jeremy Renner), juristi Vera (Kerry Washington) ja hänen influensseripoikansa Cy (Daryl McCormack), kirjailija Lee (Andrew Scott) ja sellisti Simone (Cailee Spaeny). Lisäksi elokuvassa nähdään Jeffrey Wright piispa Langstromina ja Mila Kunis poliisipäällikkö Scottina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainiossa vedossa. O'Connor tuo paljon syvyyttä hahmoonsa, mutta kieltämättä show'n varastavat Brolin ja Close varsin eksentrisinä hahmoinaan.
Veitset esiin -elokuvasarja ei petä vieläkään! Vaikkei Wake Up Dead Man ylläkään alkuperäisen Benoit Blanc -murhamysteerin tasolle, pidin siitä hieman enemmän kuin edellisestä leffasta, Glass Onionista. Kyseessä on taas kerran erittäin koukuttava ja mielenkiintoinen tapaus, joka kypsyttelee skenaariota ja hahmojaan onnistuneesti niin, että kun murha tapahtuu, on katsojana täysillä mukana selvittämässä, mistä onkaan oikein kyse. Syyllistävä sormi osoittelee vähän joka suuntaan, samalla kun erilaiset teoriat valtaavat niin katsojan kuin Blancin mielen. Motiiveja löytyisi monia, mutta kuka päätti lopulta suorittaa itse teon?
Lähes kahden ja puolen tunnin kesto pitää pääasiassa tehokkaasti otteessaan, vaikka parissa kohtaa koinkin pituuden hieman liiallisena. Mukana on kuitenkin joitain niin tehokkaan tiivistunnelmaisia kohtauksia, sekä tehokkaita koukkuja ja käänteitä, että usein aika kulkee kuin hujauksessa. Jännitettä pidetään hyvin yllä, vaikka sekaan on ripoteltu myös oivaa huumoria. Vitsienkin kera sanoisin Wake Up Dead Manin olevan tähän mennessä synkin Veitset esiin -mysteeri. Tämänkertaista mysteeriä rikastuttaa elokuvan hengelliset teemat. Vaikken itse olekaan uskonnollinen, pidin siitä, kuinka hahmojen erilaisia uskoja käsitellään läpi leffan. Elokuva myös piikittelee onnistuneesti niille, jotka väärinkäyttävät ihmisten uskoa omiin tarkoituksiinsa.
Rian Johnson on selvästi löytänyt hyvän otteen tästä leffasarjasta, enkä pistäisi yhtään pahitteeksi, vaikka hän tekisikin lisää Veitset esiin -elokuvia aina muutaman vuoden välein. Enkä pistäisi todellakaan vastaan, jos joku päivä Benoit Blanc tekisi yhteistyötä Johnsonin luoman Poker Face -sarjan (2023-2025) päähenkilö Charlie Calen kanssa. Johnsonilla on periaatteessa toimivaksi todettu kaava, mutta hän onnistuu silti tarjoamaan jokaisen mysteerinsä raikkaalla otteella. Lisäksi Wake Up Dead Man on teknisesti taitavasti tehty. Elokuva on osaavasti kuvattu ja kohtauksessa, jossa Blanc puhuu isä Judin kanssa uskonnosta, hänen ateistista näkemystään visualisoidaan pilvisyydellä ja harmaalla, mutta kun isä Jud tarjoaa oman vinkkelinsä hengellisyyteen ja sen tuomaan turvaan, aurinko paistaa taas. Lavasteet ovat komeat, puvustus tyylikästä ja äänityöskentelykin on pätevää Nathan Johnsonin säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wake Up Dead Man: A Knives Out Mystery, 2025, Netflix, Ram Bergman Productions, T-Street
Ohjaus: Andrew Stanton Pääosissa: Taylor Kitsch, Lynn Collins, Willem Dafoe, Samantha Morton, Mark Strong, Dominic West, Ciarán Hinds, James Purefoy, Thomas Haden Church, Bryan Cranston, Daryl Sabara ja Jon Favreau Genre: seikkailu, scifi, toiminta, fantasia Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia Ikäraja: 12
John Carter perustuu Tarzan-kirjailija Edgar Rice Burroughsin tieteiskirjaan Marsin sankari (A Princess of Mars, suomennettu myös nimellä "Marsin prinsessa") vuodelta 1912, joka aloitti Burroughsin suositun Mars-kirjasarjan. Jo vuonna 1931 Looney Tunesia (1930-1969) tekevä Bob Clampett ehdotti Burroughsille elokuvasovituksen tekoa. Burroughs innostui ja Clampett alkoi työstämään animaatiota kirjojen pohjalta. Hänen esittämänsä testivedokset eivät kuitenkaan herättäneet kiinnostusta, joten projekti pistettiin jäihin. 1980-luvulla leffan teko lähti uudelleen liikkeelle, kun Walt Disney Pictures osti kirjojen elokuvaoikeudet, kilpaillakseen suursuosittujen Tähtien sota -elokuvien (Star Wars - 1977-) kanssa. Ted Elliott ja Terry Rossio palkattiin kirjoittajiksi, ja ohjaajan ja päätähden paikoille haettiin John McTiernania ja Tom Cruisea. McTiernan oli kuitenkin sitä mieltä, että elokuva vaatisi teknologiaa, jota ei ollut vielä olemassa ja niinpä projekti pistettiin taas hyllylle. 1990- ja 2000-luvun taitteessa Paramount Pictures hankki elokuvaoikeudet itselleen, voitettuaan Columbia Picturesin, joka halusi myös oikeudet. Robert Rodriguez valittiin ohjaajaksi ja kuvauksien oli määrä alkaa vuonna 2005, mutta kun Rodriguez erosi Director's Guild of Americasta, tuotanto ajautui vaikeuksiin. Ohjausvastuu siirtyi Kerry Conranille ja sitten Jon Favreaulle, joka oli innoissaan tarttumassa projektiin. Silloin Paramount Pictures kuitenkin luopui kirjojen elokuvaoikeuksista, keskittyäkseen tekemään toista scifileffaa,Star Trekiä (2009), jolloin Favreau päätyi Marvel Studiosille työstämään Iron Mania (2008). Disney hankki elokuvaoikeudet takaisin, kun yhtiölle Pixarin kautta hittejä, kuten Nemoa etsimässä(Finding Nemo - 2003) ja WALL-E (2008) ohjannut Andrew Stanton esitteli studiolle ideansa Burroughsin kirjojen filmaamisesta. Disney taisi olla varma elokuvan suosiosta, sillä Stanton sai käyttöönsä pitkälti yli 250 miljoonaa dollaria, mikä teki elokuvasta siinä kohtaa yhden kalleimmista ikinä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2010 ja lopulta John Carteriksi nimetty elokuva sai maailmanensi-iltansa 22. helmikuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin suuri taloudellinen pettymys korkeaan budjettiinsa nähden, eikä se saanut kummoisia arvioita kriitikoilta. Itse kävin katsomassa John Carterin leffateatterissa isäni kanssa ja pidin sitä ihan kelvollisena scifiseikkailuna. En kuitenkaan ole katsonut sitä uudelleen, kunnes huomasin nyt, että se täyttää kymmenen vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätin pitkästä aikaa katsoa John Carterin ja arvostella sen.
Vuonna 1868 virginialainen kapteeni John Carter löytää luolasta laitteen, joka siirtää hänet Mars-planeetalle - tai kuten paikalliset paikkaa kutsuvat, "Barsoomiin". Barsoomissa John huomaa joutuneensa keskelle kahden kansan välistä sotaa, joka määrittää koko planeetan kohtalon.
Taylor Kitschillä on kyllä erikoinen ura. Vuonna 2012 hänet nostettiin tähdittämään kahta isoa scifi-toimintapläjäystä, John Carteria ja Battleshipia (2012), mutta kummankin flopattua tuntuvasti lippuluukuilla, sai Kitsch heittää hyvästit sille staran maineelle, jota hänelle 2010-luvun alussa kaavailtiin. Eipä Kitchistä olisi varmaan kovin kummoista tähteä tullut, vaikka leffat olisivatkin menestyneet. Hän on aika puinen näyttelijä, eikä hänessä oikein ole ainesta päärooliin. John Carterin osan hän hoitaa tarpeeksi menevästi, mutta vähän väliä katsoja saattaa huomata listaavansa päässään parempia vaihtoehtoja rooliin. Nopeasti mieleen välähtää Jake Gyllenhaal, jonka roolihahmo Disneyn pelileffa Prince of Persia: The Sands of Timessa (2010) näyttää lähes täysin samalta kuin John Carter Marsissa... tai siis Barsoomissa.
Barsoomissa John Carter kohtaa mm. Helium-kansan prinsessa Dejah Thorisin (Lynn Collins, jonka ura hiipui vauhdikkaammin kuin Kitschin), tämän isän, eli heliumilaisten johtajan, paikallisella kielellä "jakkan" Tardosin (Ciarán Hinds), sekä uskollisen heliumilaissoturi Kantos Kanin (James Purefoy), Heliumia vastaan taistelevan Zodangan jakka Sab Thanin (Dominic West), tätä ohjailevan therni Matai Shangin (tuohon aikaan aina pahista näyttelevä Mark Strong), sekä vihreät, nelikätiset thark-olennot, joihin kuuluvat esimerkiksi jakka Tars Tarkas (Willem Dafoe), vihamielinen Tal Hajus (Thomas Haden Church) ja lempeä Sola (Samantha Morton). Paramountilla elokuvan ohjaajaksi kaavailtu Jon Favreau tekee pikkuroolin yhden tharkin äänenä, minkä lisäksi Breaking Bad -sarjan (2008-2013) tähti Bryan Cranston esittää Maassa eversti Powellia. Lukuun ottamatta tylsää pahishahmo Sab Thania ja häntä esittävää Westiä sivuhahmot toimivat hyvin. Collinsissa on enemmän karismaa kuin Kitschissä ja paikoitellen saattaa jopa toivoa, että Dejah olisi leffan päähenkilö. Onneksi hahmo ei täysin jää avuttoman neidon rooliin, vaan tämä voi taistella myös itse pelastuakseen.
Yllätyin, kuinka hyvin John Carter onnistui toimimaan vajaan kymmenen vuoden katselutauon jälkeen. Vielä alun tönkön Maa-osuuden aikana tuumin, että kenties elokuva onkin aika heikko tekele, joka ei toimi enää vanhemmalla iällä, mutta heti, kun John siirtyy Barsoomiin, leffa sai napattua mukaansa. Elokuva käyttää aikansa esitelläkseen Barsoomia ja kuinka eri kansat ja kulttuurit toimivat. Maailma on kiehtova ja sitä tutkisi mielellään vielä lisää. Johnille käy tietty aikamoinen kala-kuivalla-maalla-skenaario, kun hänet heitetään teknologisesti edistykselliseen maailmaan ja avaruusolioiden keskelle, mistö löydetään oivaa huumoria. Ei leffa erityisen hauska ole, mutta on siinä omat koomiset hetkensä, eikä leffa ota itseään liian vakavasti. Hyvä niin, sillä siten John Carter voi olla viihdyttävä scifi-fantasiaseikkailu. Niinkin viihdyttävä, että minua jäi jopa hieman harmittamaan, että hurjan pitkän tuotantohelvetin jälkeen elokuva floppasi tuntuvasti, eikä jatkosta tarvitse haaveillakaan. Asiaa ei yhtään auta se, kuinka selvästi leffa ryhtyy viime minuuteilla petaamaan jatkoa.
Vaikka elokuva onkin mainio viihdeseikkailu, on siinä asioita, jotka estävät sitä nousemasta täyteen potentiaaliinsa. Hieman pökkelön Kitschin lisäksi Westin esittämä pahiskaan ei tosiaan tee vaikutusta, jolloin näiden kahden vastakkainasettelu ei toimi niin hyvin kuin toivoisi. Kitschin pökkelyyden takia myös pakollinen romanttinen puoli jää aika puiseksi. Lisäksi leffassa on pieniä rytmitysongelmia, jolloin se välillä junnaa paikoillaan ja välillä taas loikkii turhankin reippaasti eteenpäin - vähän kuin John Carter itse, huomattuaan, että Barsoomin erilainen vetovoima tarjoaa hänelle yli-inhimilliset kyvyt. Kenties isoin heikkous on kuitenkin se, kuinka leffa yrittää tuoda itse kirjailija Edgar Rice Burroughsin mukaan tarinaan. Vioistaan huolimatta elokuva pitää hyvin mukanaan läpi kestonsa, tarjoten tasaisin väliajoin mainioita ja toisistaan oivan erilaisia toimintakohtauksia. On vauhdikasta takaa-ajoa ja taistelua monstereita vastaan gladiaattoriareenalla, mikä tuo kohtauksena vahvasti mieleen Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäyksen(Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002).
Vaikka ensi kertaa paikan päällä oikeiden näyttelijöiden kanssa kuvattavaa leffaa tekevä Andrew Stanton ei vakuuta läheskään yhtä vahvasti kuin animaatioidensa parissa, hän pitää silti seikkailuhengen yllä ja hänellä on ollut selvä visio, minkä takia ei ollut ihme, että Disney oli valmis luottamaan häneen isojen rahasummien kanssa. Harmi vain, ettei Stantonin työ ja osaaminen lopulta riittänyt ja John Carter otti turpiinsa lipputuloissa. Tekniseltä puolelta kyllä huomaa, että rahaa on palanut. Barsoom on näyttävästi luotu ja elokuvassa on paljon hienoja erikoistehosteita. Tietokoneanimoidut tharkit, sekä muut olennot ovat hienoja ilmestyksiä edelleen. Kuvaus on myös oivallista ja niin lavasteet kuin asut ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Visuaalisuuksia tukee toimiva äänimaailma ja säveltäjä Michael Giacchinon seikkailulliset musiikit.
Yhteenveto:John Carter on vioistaan huolimatta kelpo scifiseikkailuelokuva. Leffan alku Maassa ei ihan säväytä, tarinankerronnassa on rytmityksellisiä kömpelyyksiä, eivätkä päätähti Taylor Kitsch ja pahisroolissa esiintyvä Dominic West erityisemmin vakuuta työssään. Barsoomiin päästyään elokuva onnistuu kuitenkin nappaamaan mukaansa seikkailullisen henkensä, vauhdikkaiden toimintakohtaustensa ja taidokkaasti luodun maailmansa ansiosta. Suurimmaksi osaksi leffa viihdyttää varsin passelisti. Sivurooleissa olevat näyttelijät hoitavat hommansa oivallisesti ja teknisiltä ansioiltaan elokuva vakuuttaa edelleen. Andrew Stantonin siirtyminen animaatioista näyteltyjen elokuvien pariin ei sujunut yhtä hienosti kuin esimerkiksi hänen Pixar-kollegaltaan Brad Birdiltä vuotta aiemmin Mission: Impossible - Ghost Protocolin (2011) kanssa, mutta Stanton tekee silti hyvää työtä. Onkin sääli, ettei elokuva menestynyt toivotusti lippuluukuilla, sillä varsinkin nyt toisen katselukerran jälkeen näkisin mielelläni jatkoa. Kenties Disney näkeekin jossain kohtaa hommassa potentiaalia vaikka Disney+ -sarjaksi tai sitten myy oikeudet toiselle studiolle, joka aloittaa koko Barsoom-saagan alusta. Niin tai näin, en usko, että John Carter jää viimeiseksi filmatisoinniksi Burroughsin klassikkokirjojen pohjalta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
John Carter, 2012, Walt Disney Pictures
Pääosissa: Tom Holland, Zendaya, Jacob Batalon, Benedict Cumberbatch, Marisa Tomei, Jon Favreau, Alfred Molina, Willem Dafoe, Jamie Foxx, J. K. Simmons, Thomas Haden Church, Tony Revolori, Angourie Rice ja Rhys Ifans
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia
Ikäraja: 12
Spider-Man: No Way Home on Marvelin elokuvauniversumin 27. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1962. Vuonna 2019 ilmestyneen Spider-Man: Far From Homen jälkeen Marvel Studios, Disney ja Sony ryhtyivät suunnittelemaan kolmatta Spider-Man -elokuvaa, mutta ongelmia syntyi, kun Disneyn ja Sonyn sopimus hahmon käytöstä raukesi. Disney pyysi enemmän rahaa uusien elokuvien lipputuloista, mihin hahmon elokuvaoikeudet omistava Sony ei suostunut ja päätti lähteä omille teilleen. Kuitenkin fanien sekä päätähti Tom Hollandin painostuksen ansiosta studiot päättivät neuvotella uudestaan ja pääsivät diiliin, joka sopi molemmille. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 ja nyt Spider-Man: No Way Home saapuu elokuvateattereihin. Suurena Spider-Man -fanina olin tietty todella innoissani ja innostustani ovat vain lisänneet monet hurjat huhut, sekä leffan trailerit. Olinkin lähestulkoon epäuskoinen, kun vihdoin istahdin katsomaan Spider-Man: No Way Homea sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.
Spider-Manin henkilöllisyys on paljastunut maailmalle ja nurkkaan ajettu Peter Parker kääntyy viimeisenä toivonaan Doctor Strangen puoleen, pyytäen tätä tekemään loitsun, mikä saisi kaikki unohtamaan, kuka Spider-Man on. Loitsun epäonnistuessa, Peter joutuu kohtaamaan täysin uusia vastuksia eri maailmoista... jotka taas vaikuttavat pitävän Spider-Mania arkkivihollisenaan.
Tom Holland nähdään jo kuudetta kertaa Peter Parkerin, eli Spider-Manin roolissa, esiinnyttyään Spider-Man: Homecomingin (2017) ja Spider-Man: Far From Homen lisäksi myös Marvelin elokuvissa Captain America: Civil War (2016), Avengers: Infinity War (2018) ja Avengers: Endgame (2019). Holland on onnistunut omimaan roolin täysin itselleen ja nyt hän tekee parasta ja monipuolisinta työtään ikonisena seittisinkona. Hän tulkitsee yllättävänkin hyvin Peterin monimutkikkaita tuntemuksia, kun hahmo ajetaan todella vaikeaan paikkaan. Far From Homen päätteeksi Mysterio (Jake Gyllenhaal) onnistui paljastamaan koko maailmalle Spider-Manin henkilöllisyyden ja Peteristä muovautuu valtava kohu mediassa - erityisesti mahtavan J. K. Simmonsin näyttelemän J. Jonah Jamesonin toimesta. Ai että J. Jonah Jameson, kuinka olinkaan sinua kaivannut.
Elokuvassa nähdään myös Zendaya Peterin tyttöystävänä MJ:nä, Jacob Batalon Peterin parhaana kaverina Nedinä, Marisa Tomei Peterin tätinä Mayna, Jon Favreau Mayn kanssa tapailevana Happyna, sekä Benedict Cumberbatch Doctor Strangena, jonka puoleen Peter kääntyy, toiveenaan, että tämä voisi jotenkin loitsia ihmiset unohtamaan kuka Spider-Man on. Sivunäyttelijätkin tekevät varsin mainiota työtä, Zendayan ja Tomein tuodessa tiettyä rauhallisuutta, hellyyttä ja draamapuolta, kun Batalon ja Favreau hoitavat komediaosastoa. Cumberbatch on jälleen karismaattinen Doctor Strangena, muttei onneksi vie valokeilaa pääsankarilta.
Voi apua, en muistakaan, milloin viimeksi olisi ollut näin vaikea kirjoittaa arvostelua paljastamatta elokuvasta oikeastaan mitään. Ennen elokuvaa meille lehdistöyleisölle jopa näytettiin Hollandin, Zendayan ja Batalonin videotervehdys siitä, että muistetaanhan pitää mölyt mahassa ja aion toki kunnioittaa sitä. Joten mitenköhän lähtisi purkamaan elokuvaa, josta ei oikein voi sanoa mitään... Aloitetaan siitä, että pidin Spider-Man: No Way Homesta todella paljon. Se on aivan loistavaa supersankariviihdettä - varsinaista eskapismia, jonka aikana unohtaa tosielämän ongelmat täysin kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Martin Scorsese vertasi kerran (jos toisenkin) supersankarielokuvia huvipuistolaitteisiin ja vaikka hän sanoikin sen aika negatiiviseen sävyyn, en voi muuta kuin ylistää No Way Homea mitä innostavimpana ja hulppeimpana huvipuistokyytinä.
Elokuva on tunneskaalaltaan aikamoinen pläjäys ja sitä katsoessa voikin huomata käyneensä vähän kaikenlaisia tuntemuksia läpi ilosta suruun ja riemusta jännitykseen - fanina nämä tunteet kokee vielä moninkertaisina ja faneille tämä todella onkin tehty. Hyvä, etten itse tärissyt penkissäni läpi leffan. Filmi kulkee varsin ripeästi eteenpäin, ollen samalla äärimmäisen mukaansatempaava. Kahden ja puolen tunnin kesto on ohi nopeammin kuin haluaisi ja itse olisin mielelläni katsonut vaikka vartin lisää. Erityisesti muutamat kohtaukset olivat niin hyviä, että haluaisin nähdä niistä pidennetyt leikkaukset. Elokuvan alkupäässä ripeä tahditus tosin koituu pieneksi kompastuskiveksi. Peterin elämän syöksyessä pois raiteiltaan, homma hoidetaan jopa aika pikakelauksella. Muuten vauhti ei pahemmin haittaa ja kyllä leffa osaa tarpeen vaatiessa rauhoittuakin. Toimintaa ei leffasta puutu ja taistelut ovat toinen toistaan parempia. Loppuskaba on yksi Marvel-historian parhaista.
Jon Watts tuntuu vain parantavan tasoaan Spider-Man -elokuvien suhteen. Watts on nyt ohjannut Hollandin kaikki kolme Hämis-sooloseikkailua ja jokainen on mielestäni edeltäjäänsä parempi. Tämän leffan myötä Wattsille on tarjoutunut mahdollisuuksia toteuttaa varsinaisia fanipojan unelmia ja se näkyy lopputuloksessa. Elokuva on niin innolla ja rakkaudella tehty, että sama tunne tarttuu katsojaankin. No Way Home on myös mainiosti kuvattu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja maskeeraukset oivalliset. Puvustustiimi on päässyt suunnittelemaan jälleen uusia asuja Spider-Manille (joista pari voikin nähdä yllä olevista kuvista), jotta lelumyyntiä saisi kasvatettua erityisesti näin joulun alla. Erikoistehosteet ovat upeat, kuten megabudjetin Marvel-spektaakkelilta voikin odottaa ja niitä on tukemassa jyrisevä äänimaailma. Säveltäjänä toimii edellisten Spider-Manien tapaan Michael Giacchino, jonka tapa hyödyntää erilaisia melodioita nostaa parhaimmillaan ihon kananlihalle.
Yhteenveto:Spider-Man: No Way Home on mahtava supersankarielokuva, joka tarjoaa faneille paljon herkkua, vaikka joidenkin kohdalla ei välttämättä pettymyksiltä vältytä. Nopeatempoinen filmi nappaa heti ensiminuuteilla mukaansa ja vaikka alkupää onkin turhan kiirehtivä, vauhti toimii vahvasti, eikä tylsää hetkeä löydy. Oikeissa hetkissä leffa osaa onneksi rauhoittua hieman. Elokuva ei edes tunnu kahden ja puolen tunnin pituiselta ja sitä voisikin jäädä katsomaan pidemmäksi aikaa. Toimintaa on varsin riittävästi ja taistelukohtaukset ovat läpikotaisin innostavia ja jännittäviä. Dramaattisuus ja komedia kulkevat tyylikkäästi käsi kädessä ja kaikin puolin filmi tarjoaa aikamoisen tunnevyöryn. Tom Holland tekee tähän asti parasta työtään Spider-Manina, tehden hahmosta monipuolisemman kuin aiemmin. Kaikin puolin Spider-Man: No Way Home edustaa oman genrensä vahvinta osastoa ainakin tältä vuodelta, enkä malta odottaa sen näkemistä uudestaan... ja minähän olen siis menossa heti aamun ensimmäiseen IMAX-näytökseen katsomaan sen toistamiseen!
Lopputekstien aikana nähdään vielä kaksi kohtausta!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Spider-Man: No Way Home, 2021, Columbia Pictures, Marvel Studios, Pascal Pictures
Ohjaus: Will Gluck Pääosissa: Emma Stone, Amanda Bynes, Aly Michalka, Penn Badgley, Dan Byrd, Patricia Clarkson, Stanley Tucci, Thomas Haden Church, Lisa Kudrow, Cam Gigandet, Bryce Clyde Jenkins, Fred Armisen ja Malcolm McDowell Genre: komedia Kesto: 1 tunti 32 minuuttia Ikäraja: 7
Easy A pohjautuu löyhästi Nathaniel Hawthornen klassikkokirjaan Tulipunainen kirjain (The Scarlet Letter) vuodelta 1850. Käsikirjoittaja Bert V. Royal sai idean kirjoittaa uudenlaisen kertomuksen kirjan pohjalta, mikä sijoittuisi nykyaikaan. Royal työsti suurimman osan tekstistä vain muutamassa päivässä, mutta hänelle tuotti vaikeuksia viedä kertomus päätökseen. Alunperin filmistä oli tarkoitus tulla huomattavasti rosoisempi kiroilun sun muun kera, mutta kun elokuva pistettiin tuotantoon, siitä päätettiin tehdä kiltimpi esimerkiksi kielenkäytöltään. Kuvaukset alkoivat ja Easy A sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 11. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieneen budjettiinsa nähden suuri menestys ja kriitikotkin kehuivat leffaa. Itse näin Easy A:n vasta myöhemmin, kun se oli julkaistu vuokrattavaksi. Pidin elokuvasta ja olen nähnyt sen pariin otteeseen uudestaan. Nyt kun leffa täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla elokuvan jälleen kerran ja arvostelemalla sen.
High school -tyttö Olive valehtelee ystävälleen, että olisi menettänyt neitsyytensä. Uutinen leviää nopeasti läpi koulun ja Olivelle asetetaan lutkan maine. Oliven täytyykin keksiä, kuinka hoitaa tilanne tästä eteenpäin.
Nykyään Emma Stone tunnetaan mm. Gwen Stacyn roolista The Amazing Spider-Man -elokuvissa (2012-2014) ja Miana La La Landista (2016), mistä hän voitti parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Kuitenkin vielä vuonna 2010 Stone tiedettiin lähinnä Superbadin (2007) sivuosasta ja kauhukomedia Zombielandista(2009), eikä hän ollut erityisemmin todistanut lahjojaan. Easy A auttoi Stonen nousua tähteyteen, sillä tämä roolisuoritus toi Stonelle hänen ensimmäisen Golden Globe -ehdokkuutensa. Stone näyttelee elokuvassa tietysti Olive Panderghastia, high school -tyttöä, joka kertoo pienoisen valheen, mikä kääntää hänen elämänsä täysin mullinmallin. Tuttuun tyyliinsä Stone hoitaa kaiken niin täysillä kuin vain pystyy. Hän eläytyy yhä vain riehakkaammaksi muuttuvan Oliven osaan upeasti ja leikittelee jatkuvasti. Hahmo on hauskasti kirjoitettu ja katsojana on kaiken aikaa hänen puolellaan, vaikka välillä toivookin, että voisi vain puhua Olivelle järkeä, sillä hänen toimintansa vain aiheuttaa enemmän ja enemmän ongelmia hänelle itselleen.
Elokuvassa nähdään myös mm. Patricia Clarkson ja Stanley Tucci Oliven hulvattomina vanhempina ja Bryce Clyde Jenkins Oliven pikkuveljenä, Aly Michalka Oliven ystävänä Rhiana, Thomas Haden Church opettaja Griffithinä, Lisa Kudrow opinto-ohjaajana, Malcolm McDowell rehtorina, Amanda Bynes uskovaisena Mariannena, sekä Penn Badgley koulun maskottia esittävänä Toddina ja Dan Byrd Brandonina, joka on leimattu ja hyljeksitty koulussa homoutensa vuoksi. Näyttelijät ovat läpikotaisin hyviä, mutta vain mahtavat Clarkson ja Tucci onnistuvat ottamaan kohtaukset haltuunsa säkenöivän Stonen loistolta.
Easy A on tehty hyvin perinteikkäässä teinileffahengessä, mutta onneksi sen kliseisen ulkokuoren alta löytyy poikkeavuuksia ja painavaa asiaa, mitkä tekevät siitä edes jollain tavalla toimivan paketin lähes kaikenikäisille. Teineille filmi on erityisen tärkeä sen aiheensa vuoksi, eli seksin. Tai enemmänkin siihen suhtautumisen. Seksi aiheuttaa nuorissa monenlaisia paineita ja siihen suhtaudutaan koulussa todella erilaisin tavoin, mihin vaikuttaa mm. kasvatus kotona. Tätä leffassa pohdiskellaankin, kun hätäisen valheen seurauksena koko koulu alkaa pitämään Olivea lutkana, joka antaa itseään kaikille. Elokuva pyrkii näyttämään keskisormea kaikenlaisille typeryyksille, mitä seksiasioihin tuntuu edelleen kuuluvan nuorisopiireissä. On paljon olettamuksia, luuloja ja normeja, joista monet ovat täysin vanhahtaneita ja joita ei pitäisi enää noudattaa. Iso huomautus on tietty se, kuinka erilailla suhtaudutaan poikien neitsyyden menetykseen kuin tyttöjen. Kuinka poikien kohdalla se tekee miehen ja tyttöjen kohdalla huoran. Ja kuinka idioottimaista tällainen on.
Elokuva ei kuitenkaan saarnaa sanomiensa kanssa, vaan se kuljettaa niitä sujuvasti mukanaan sen perinteikkään teinihömppäkuoren alla. Katsoja huomaakin jossain kohtaa, että elokuva on salakavalasti saanut ihan ajattelemaan ja riippuen katsojasta se joko nostaa tai laskee leffan tasoa. Puhdasta komediaa on mukana paljon ja jotkut jutut saavat nauramaan oikein kunnolla. En tiedä miksi, mutta Oliven pikkuveljeen liittyvät adoptiovitsit tarjoavat minulle parhaat naurut. Kliseinen alamäkikin on luvassa, jolloin leffa yrittää vakavoitua. Draamapuoli ei kuitenkaan toimi läheskään yhtä hyvin kuin komedia. Elokuva kulkee reippaasti ja suurella energialla eteenpäin. Kestoa on vain puolitoista tuntia ja siinä ajassa kaikki ehditään kertoa ilman kiirehdintää. Pakollinen romanssi hieman tylsistyttää loppupäässä, mutta menee muun ohessa.
Easy A:n on ohjannut Will Gluck, joka sortuu kierrättämään samaa tyyliä lähes kaikista teinikomedioista. Jos hänen apunaan ei toimisi Bert V. Royalin nokkela käsikirjoitus hyvän pohdiskelun ja nasevan dialogin kera, ei elokuva erottuisi edukseen millään. Etenkin Olivelle kirjoitetut repliikit ovat erinomaisia ja Stone tarjoaa ne täysin sulavasti. Leffa on hyvin kuvattu ja leikkauskin on oivallista. Etenkin kohtauksissa, joissa sana lähtee kiertämään ympäri koulua, kuvaus ja leikkaus tukevat toisiaan hienosti. Lavastuksesta hauskan tekee se, etteivät tekijät oikeastaan lavastaneet lokaatioita, vaan hyödynsivät koulua ja asuntoja hyvin pitkälti sellaisinaan. Musiikkien sävellyksestä vastaa Brad Segal, mutta hänen työnsä ei koskaan nouse esiin, sillä elokuva painottuu niin vahvasti olemassa oleviin kappaleisiin, joista parhaiten mieleen jää useasti kuultava Natasha Bedingfieldin Pocketful of Sunshine.
Yhteenveto:Easy A on hauska, mainio ja jopa aika oivaltava teinikomedia. Samalla se on myös veikeä modernisointi Tulipunaisesta kirjaimesta. Elokuvalla on paljon sanottavanaan seksistä, sen tuomista paineista, ennakkoluuloista ja -odotuksista, sen käsittelemisestä ja siihen suhtautumisesta. Kouluissa nuorten tapa toimia ja puhua seksiin liittyen on yhä todella idioottimaista ja leffa näyttääkin, kuinka hölmöä käytös siihen elämänaikaan on. Elokuva on täynnä hilpeitä hetkiä ja nauraa saa usein. Pakollinen draamailukin on mukana ja vaikka se laskee leffan tasoa pakollisen romanssin tavoin, toimivat ne tarpeeksi hyvin osana kokonaisuutta. Tietyt teinikliseet ovat mukana ja osittain ne pystyy katsomaan läpi sormien. Bert V. Royalin käsikirjoitus on hilpeä tapahtumista dialogiin. Emma Stone loistaa pääroolissa, mutta mahtavia ovat myös Oliven vanhempia näyttelevät Patricia Clarkson ja Stanley Tucci. Easy A sopiikin hyvin esimerkiksi kaveriporukalla vietettävään leffailtaan. Vanhempien on ihan hyvä katsoa leffa muistutuksena siitä, kuinka kiusallista seksiin liittyvät jutut teininä ovatkaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Easy A, 2010, Screen Gems, Olive Bridge Entertainment
Ohjaus: Tyler Nilson ja Michael Schwartz Pääosissa: Zack Gottsagen, Shia LaBeouf, Dakota Johnson, John Hawkes, Yelawolf, Bruce Dern, Thomas Haden Church ja Jon Bernthal Genre: seikkailu, komedia, draama Kesto: 1 tunti 33 minuuttia Ikäraja: 12
The Peanut Butter Falcon on ohjaaja-käsikirjoittajien Tyler Nilsonin ja Michael Schwartzin esikoiselokuva. Nilson ja Schwartz olivat aiemmin tehneet lyhytfilmejä ja dokumentteja, mutta eivät vielä koko illan elokuvaa. Vuonna 2011 he tapasivat Downin syndroomaisen Zack Gottsagenin vammaisten näyttelyleirillä. Gottsagen vakuutti heidät lahjoillaan ja he alkoivatkin suunnittelemaan elokuvaa, missä Gottsagen voisi esittää pääosaa. Lopulta he saivatkin rahoituksen elokuvalle ja sen kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 2017. The Peanut Butter Falcon sai ensiesityksensä South by Southwest -elokuvafestivaalilla maaliskuussa 2019. Sen jälkeen filmiä on näytetty eri festivaaleilla ja tapahtumissa, kunnes se on hitaasti alkanut saamaan teatterilevitystä. Suomeen elokuvan oli tarkoitus saapua jo viime syyskuussa, mutta kun levittäjät luultavasti pelkäsivät, ettei pieni indiedraama keräisi hyvin katsojia, ensi-iltaa siirrettiin lokakuuhun ja sitten se vedettiin kokonaan pois tulevista julkaisuista. Kuitenkin nyt, kun The Peanut Butter Falcon on kerännyt ylistystä maailmalla ja alkanut voittamaan palkintoja, on sen esittämisestä taidettu tulla toisiin ajatuksiin, sillä se saa nyt vihdoin ja viimein ensi-iltansa Suomessa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin ja mitä pidemmälle sen julkaisua on siirretty, sitä enemmän olen halunnut nähdä leffan. Innostuinkin, kun huomasin, että elokuvalle oli jopa ilmoitettu lehdistönäytöksiä ja meninkin äärimmäisen positiivisin mielin katsomaan The Peanut Butter Falconin.
Downin syndroomainen nuorimies Zak haaveilee urasta showpainijana. Zak karkaakin laitoksesta ja matkallaan tapaa myös karkuteillä olevan Tylerin, joka ottaa Zakin suojelukseensa.
Kehitysvammaisia harvemmin näkee elokuvissa ja vielä harvemmin heitä näkee elokuvien päärooleissa. Tyler Nilson ja Michael Schwartz päättivät kuitenkin antaa Zack Gottsagenille mahdollisuuden loistaa pääosassa ja kaksikko teki mahtavan päätöksen. Gottsagen on huikean hyvä roolissaan! Hänestä huokuu into rooliaan kohtaan, sekä selkeä halu osoittaa lahjansa vakavasti otettavana näyttelijänä ennakkoluuloisille epäilijöille. Gottsagen tekee kaiken niin suurella antaumuksella, ettei voi muuta kuin ihailla. Hän tekee Zakista äärimmäisen sympaattisen ja hurmaavan hahmon, jonka puolella katsoja on välittömästi. Katsoja haluaa nähdä Zakin tavoittavan unelmansa ja leffan jälkeen haluaa myös nähdä, että Gottsagenille uskallettaisiin antaa lisää rooleja.
Karkuteillä olevana Tylerina nähdään taas Shia LaBeouf, joka vaikuttaisi olevan niin näyttelijänä kuin persoonanakin todella epätasainen. Paikoitellen LaBeouf tarjoaa hyviä rooleja ja osoittaa älykkyyttään. Toisinaan LaBeouf taas sekoilee sekä kameran edessä kuin siviilissäkin niin paljon, että häntä on vaikea pitää täysjärkisenä. LaBeoufin erilaiset tempaukset ja kännisekoilut mm. Helsinginkin yössä saavat pyörittelemään silmiä ja voivottelemaan, mitä hänelle on oikein tapahtunut? The Peanut Butter Falconissa LaBeouf tekee kuitenkin kenties parhaan suorituksensa, minkä olen häneltä nähnyt. LaBeouf osaa hillitä itsensä, vaikka hänkin hyppää rooliinsa täysillä. Tylerkin on erittäin pidettävä ja on hienoa, kuinka hän suhtautuu Zakiin. Siinä, missä moni muu näkee vammaisen - joko kiusallaan tai tarkoittamatta - Tyler näkee vain ihmisen muiden joukossa. Lisäksi leffassa esiintyvät myös mm. Fifty Shades -sarjan (2015-2018) maineesta pakoon pyrkivä Dakota Johnson hoitaja Eleanorina, John Hawkes ja Yelawolf Tyleria jahtaavina Duncanina ja Ratboyna, sekä Thomas Haden Church Zakin ihailun kohteena, showpainija The Salt Water Redneckinä. Kaikki näyttelijät ovat mainioita rooleissaan ja parin viime vuoden aikana on ollut ilo huomata, että Johnson osaa näytellä, kun ei joudu olemaan Fifty Shades -elokuvissa.
En yleensä käytä tätä adjektiivia arvosteluissani, mutta nyt on pakko: The Peanut Butter Falcon on ihana elokuva! Heti ensiminuuteista lähtien filmi onnistuu nostamaan leveän hymyn kasvoille ja täyttämään katsojan lämpimällä tunteella. Katsoja on samantien mukana Zakin matkassa ja kannustaa alusta alkaen häntä saavuttamaan unelmansa. Elokuvan tunnelma on erinomaisesti rakennettu ja Zakin seikkailu pitää tiukasti mukanaan. Matkan varrelle mahtuu paljon hauskoja tilanteita, sekä koskettavuuttakin. Katsoja tuntee sydämessään piston joka kerta, kun joku kutsuu Zakia "kehariksi". Elokuva itsessään sisältää hurjan määrän sydäntä ja jo siksi se on niin valloittava ja lumoava. Leffalla on kestoa vain puolitoista tuntia ja tätä seikkailua voisi jäädä katsomaan pidemmäksikin aikaa. Elokuva ei kuitenkaan koskaan kiirehdi, vaan se onnistuu kertomaan tarinansa hienolla rytmityksellä.
Yksi liikuttavimmista puolista elokuvassa on ehdottomasti Zakin ja Tylerin välille muodostuva ystävyys, joka tuntuu todella aidolta ja lämpimältä. Kun kaksikko rupeaa hassuttelemaan esimerkiksi vesimelonit päässään, tuntuu kuin olisi paikan päällä menossa mukana. Hahmojen kokemat tunteet välittyvät vahvasti katsojaan, jolloin katsoja tuntee tasan tarkkaan sen, mitä hahmotkin. Matkan aikana pääsee jännittämäänkin, kun Tylerin perässä olevat Duncan ja Ratboy osuvat paikalle. The Peanut Butter Falcon tarjoaa paljon vahvoja tunteita, mutta päällimmäisenä se on totaalinen hyvän mielen elokuva. Jollekin filmin hyvän olon hetket saattavat tuntua imeliltä tai turhan fantasiamaisilta, mutta omasta mielestäni ne juuri tekivät tästä ihanan elokuvan. Olen niin iloinen, että kaiken epävarmuuden jälkeen elokuva päätettiin julkaista Suomessakin ja olen vielä iloisempi, kun se todella osoittautui kuukausien odotuksen arvoiseksi teokseksi.
Ensi kertaa täyspitkää elokuvaa tekevät Tyler Nilson ja Michael Schwartz ovat kyllä saaneet aikaiseksi loistokkaan esikoisteoksen niin ohjauksen kuin käsikirjoituksenkin näkökulmasta. Kaksikko rakentaa tunnelmaa todella lahjakkaasti ja kirjoittaa päähenkilöistään erittäin pidettävät persoonat. Teknisestikin The Peanut Butter Falcon on taidokkaasti tehty. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on useita kauniita otoksia. Leikkaus on osuvaa läpi elokuvan. Kaikki ylimääräinen on jätetty pois, mutta kaikki tarvittava on hienosti mukana. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin on hyvin luotu äänitehosteista musiikkeihin.
Yhteenveto: The Peanut Butter Falcon on valloittavan ihana ja fantastinen elokuva! Se nappaa mukaansa välittömästi ja Zakin seikkailu pitää tiukasti mukanaan. Matkan varrella katsoja pääsee kokemaan kaikenlaisia tunteita ilosta suruun ja jännitykseen. Zakin ja Tylerin välille muodostuva ystävyys on aidosti koskettava ja hahmoista huomaa tosissaan välittävänsä. Zak on äärimmäisen sympaattinen ja Zack Gottsagen on upea löytö rooliin. Shia LaBeouf taas tekee kenties uransa parhaan roolisuorituksen Tylerina ja jopa Dakota Johnson vakuuttaa hoitaja Eleanorina. Vain puolentoista tunnin elokuvaksi The Peanut Butter Falcon on erinomaisesti rytmitetty, jolloin vaikka se kulkee reippaasti eteenpäin, ei se koskaan kiirehdi ja se osaa aina syventää oikeita asioita oikealla hetkellä. Kyseessä on mahtava teos, mitä suosittelen todella lämpimästi aivan kaikille!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Peanut Butter Falcon, 2019, Armory Films, 1993, Lucky Treehouse Films, Nut Bucket Films, Tvacom Film and Tv
Ohjaus: Neil Marshall Pääosissa: David Harbour, Sasha Lane, Milla Jovovich, Ian McShane, Daniel Dae Kim, Stephen Graham, Alistair Petrie, Sophie Okonedo, Emma Tate, Brian Gleeson ja Thomas Haden Church Genre: toiminta, fantasia Kesto: 2 tuntia Ikäraja: 16
Hellboy perustuu Mike Mignolan luoman samannimisen hahmon sarjakuviin. Hahmo teki ensiesiintymisensä vuonna 1993 lehdessä "San Diego Comic Con Comics #2" ja on noussut vuosien varrella pieneen suosioon. Hahmon suosiota lisäsivät 2000-luvun alussa tehdyt elokuvat Hellboy (2004) ja Hellboy II: The Golden Army (2008). Ohjaaja Guillermo del Toron ja päätähti Ron Perlmanin oli tarkoitus palata tekemään vielä kolmas osa, mitä fanitkin odottivat innoissaan, mutta kolmannen elokuvan teko koituikin haasteeksi - lopulta jopa ylitsepääsemättömäksi haasteeksi. Vuosien säädön jälkeen studiopomot päättivät, että Del Toron ja Perlmanin teosten aika oli ohi ja alettiin työstämään uutta versiota hahmosta sarjakuvien pohjalta, mikä ei liittyisi mitenkään kahteen aiempaan elokuvaan. Leffaa lähdettiin tekemään nimellä "Hellboy: Rise of the Blood Queen" ja sen oli alunperin tarkoitus ilmestyä jo viime vuonna. Kuvaukset lähtivät käyntiin syksyllä 2017 ja nyt uusi Hellboy on saanut ensi-iltansa, ilman että kukaan tuntui haluavan sitä. Fanit, Del Toro ja Perlman, sekä minä itse halusimme nähdä kolmannen osan ja kaikille tuntui tulevan pettymyksenä, kun ilmoitettiin, että koko homma aloitettaisiin alusta. Ensi-illan lähestyessä olen kuitenkin yrittänyt saada mieleni avoimeksi ja antaa uudelle Hellboylle reilun mahdollisuuden. Tätä tosin vaikeutti kriitikoiden ja fanien täyslyttäys...
Paranormaaleja tapahtumia tutkiva ja monstereita metsästävä Hellboy saa tehtäväkseen pysäyttää paha verikuningatar, Nimue-noita, ennen kuin tämä levittää kuolettavan ruton ihmiskuntaan.
Tällä kertaa Hellboyna nähdään Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu David Harbour. Harbourin kiinnitys leffan pääosaan sai minut huokaisemaan alunperin helpotuksesta, sillä hän on erinomainen Stranger Thingsissä ja promokuvien perusteella hän kykenisi nappaamaan Hellboyn roolin itselleen kiitettävästi. No, vaikka Harbour näyttääkin tyylikkäältä Hellboyn maskeerauksissa ja hänestä löytyy asennetta kovan äijän rooliin, on hänen näyttelemistä tässä hyvin vaikea kehua. Harbour vetää homman pahasti yli aina kun on mahdollista ja välillä tuntuu kuin häneltä olisi kesken kuvausten loppunut usko kesken, muttei voinut enää kävellä ulos koko leffasta. Hellboy on hahmona myös aika ärsyttävä, valittaessaan koko ajan kaikesta, minkä lisäksi hän vaikuttaa paikoitellen vain todella tyhmältä. On myös sääli, ettei hahmo oikeastaan hyödynnä kivistä oikeaa kättään toimintakohtauksissa.
Tässä leffassa pirusankari ei seikkaile kalamies Abe Sapienin ja tulta taitavan Lizin kanssa, vaan Hellboy saa kavereikseen näkyjä kokevan Alicen (Sasha Lane), joka tarttuu matkaan hieman kömpelösti, sekä agentti Daimion (Daniel Dae Kim), joka ei pidä Hellboysta, eikä tarjoa katsojalle mitään aihetta pitää itsestään. Siinä missä Del Toron kahden Hellboy-leffan vahvuutena oli erinomainen pääkolmikko, josta katsojana alkoi nopeasti välittämään ja jonka kemiat osuivat täysillä yhteen, tässä leffassa tuo jää pelkäksi haaveeksi. Daimio on todella tylsä hahmo, joka vain roikkuu mukana ja Alice on paikoitellen aika rasittava. Kolmikon väliset sanailut ovat tönkköjä ja aiheuttavat lähinnä myötähäpeää. Dae Kim ja Lane ovat myös kehnoja rooleissaan, mikä ei auta asiaa. Tarinan pahiksena, verikuningatar Nimuena nähdään Resident Evil -pelileffoista (2002-2016) tuttu Milla Jovovich, joka taitaa nauttia aivot narikkaan -hirviöleffojen tekemisestä, sillä hän tuntuu esiintyvän sellaisissa usein. Tässä Jovovichin "näyttelijänlahjoista" on vaikea sanoa mitään, sillä hänelle annetaan loppujen lopuksi todella vähän tekemistä. Verikuningatar Nimue on mitä tylsin pahishahmo, jonka geneerisyyttä vain korostaa se, kun leffassa nähdään nopeasti paljon karmivammalta vaikuttava ja lapsia ahmiva Baba Jaga -mörkö (Emma Tate). Nimuella on apurinaan aivan käsittämättömän hirveä possumonsteri Gruagach (Stephen Graham), jonka surkea toteutus pistää jatkuvasti toivomaan, että leffa päättyisi pian. Elokuvassa nähdään myös Ian McShane Hellboyn ottoisänä, joka lähinnä vain haukkuu poikaansa, Alistair Petrie jättiläisiä metsästävän Osiris-klubin johtajana, sekä Sophie Okonedo näkyjä kokevana lady Hattonina. Yleensä mainio McShane on tainnut olla pelkän palkan perässä - niin laiskan roolityön hän tässä tarjoaa. Hellboyn ja hänen professori-isänsä välille ei onnistuta luomaan minkäänlaista uskottavaa suhdetta, vaan homma jää sieluttomaksi pintaraapaisuksi... kuten kaikki muukin leffassa.
Vaikka odotukseni uutta Hellboyta kohtaan eivät olleet korkeat, en olisi koskaan voinut kuvitella, kuinka paljon tulisin tätä teosta vihaamaan. Ja siis minä ihan oikeasti tarkoitan vihaamista. En edes muista, milloin olisin viimeksi poistunut elokuvateatterista näin raivoissani. En muista, mikä leffa olisi viimeksi tuntunut näin voimakkaasti henkilökohtaiselta loukkaukselta. Ja sitä tämä onkin, pyllistys ja iso keskisormi kaikkia elokuvaintoilijoita kohtaan. Uudessa Hellboyssa on nimittäin aika lailla kaikki pielessä. Ohjaus, käsikirjoitus, näytteleminen, leikkaus, tehosteet... tämä leffa epäonnistuu suurin piirtein ihan kaikessa! Etukäteen leffasta kohistiin paljon, että tämä olisi nyt oikein kunnon väkivaltainen ja raaka teos, mikä uskaltaisi mennä paikkoihin, jonne normaalit sarjakuvaleffat eivät. Ja onhan se totta, että tässä lentävät veri, suolenpätkät, irtoraajat ja irtopäät, minkä lisäksi ikäraja pidetään korkealla jatkuvalla kiroilulla, mutta tekijät taisivat samalla unohtaa sellaisen pienen jutun kuin käsikirjoitus. Sellainen on yleensä kätevä elokuvaa tehdessä.
Uusi Hellboy nimittäin tuntuu siltä kuin siihen olisi keksitty asioita sitä mukaan, kun sitä kuvattiin. Tätä ajatusta vahvistavat juonikuviot, mitkä eivät johda mihinkään ja isot juoniaukot, jotka saavat minut inhoamaan tätä leffaa, mitä enemmän niitä mietin. Elokuvan "tarina" (jos sitä sellaiseksi voi kutsua) myös poukkoilee sinne sun tänne kuin sillä olisi pahemman luokan keskittymishäiriö, jolloin sen kyytiin on mahdotonta kivuta. Leffan leikkaajat eivät ole varmaan kuulleetkaan sellaisesta jutusta kuin rytmitys ja tarina etenee todella tökeröä turbovauhtia. Filmistä on selvästi leikattu paljon kohtauksia pois ja tiivistystä on tapahtunut vääristä kohdista, jolloin siirtymät ovat usein kammottavan huonoja ja välillä ehtii herätä ihmetys "Mitä tuossa juuri tapahtui?" Leikkaajilla ei tunnu olevan minkäänlaista tyylitajua ja se johtaa lopputulokseen, mistä on vaikea uskoa, että tämä hyväksyttiin ja pistettiin teattereihin.
Vaikka tämä Hellboy ei noteeraa Guillermo del Toron kahta Hellboy-teosta millään tavalla, vaan on ihan oma juttunsa, tämä leffa selvästi luottaa siihen, että hahmo on entuudestaan tuttu. Sarjakuvien faneille tämä ei tietenkään ole mikään ongelma, mutta ne, jotka menevät katsomaan Hellboyta tietämättä homman lähtökohdista, tulevat luultavasti olemaan täysin pihalla suuren osan ajasta. Tätä yritetään jossain kohtaa paikkailla hätiköiden väsätyillä takaumilla, jotka ovat myös kömpelösti rytmitetty mukaan. Vaikken haluaisi kovin paljoa verrata Del Toron Hellboyta tähän uuteen, on aivan pakko sanoa, että Del Toro sentään teki tarkkaa työtä esitelläkseen tämän maailman ja avatessaan sitä läpi leffan lisää. Vähemmän yllättäen uusi Hellboy ei vaivaudu tekemään mitään sellaista. Se vähät välittää maailman rakentamisesta tai hahmojen syventämisestä, mikä aiheuttaa vain sen, että emotionaalisesti tähän on mahdotonta kytkeytyä. Mukaan väännetään väkisin typeriä konflikteja, jotta Hellboy saisi katsojan sympatiat puolelleen, mutta nämä hetket ovat niin surkuhupaisasti toteutettuja, että pyörittelin lähinnä silmiäni.
Uutta Hellboyta eivät selkeästi kiinnosta minkäänlaiset elokuvalliset ansiot, vaan se pyrkii vain olemaan mahdollisimman väkivaltainen, raju ja "badass". Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään aidosti brutaalilta tuntuva filmi, mikä olisi oikeasti tehty aikuiseen makuun, vaan väkivalta näyttää lähinnä 2000-luvun alun videopelien välivideoilta, mistä innostuvat vain esiteinit. Ihmisiä revitään mahdollisimman paljon riekaleiksi, mutta tämä ei tunnu miltään, kun hahmot ovat aivan liian selkeitä digiukkoja, eikä leffassa ole käytetty tekoverta varmaan pisaraakaan. Ennakkoon lupailtu gore tuottaa ison pettymyksen, kun kyseessä on pelkkää surkean näköistä CGI-mättöä, mikä käy vanhaksi jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. On suorastaan käsittämätöntä, kuinka tylsäksi ihmisten repiminen riekaleiksi voikaan käydä, kun leffalla ei ole kirjaimellisesti mitään muuta tarjottavanaan. Toimintakohtaukset ovat muutenkin tylsiä, sillä niistä ei löydy minkäänlaista jännitettä. Hellboy lävistetään useaan otteeseen keihäillä, eikä hän tunnu olevan lähes moksiskaan, joten on vaikea pelätä hänen puolestaan. Muiden puolesta ei edes jaksa pelätä, sillä muut hahmot ovat niin tylsiä. Maailman kohtalokaan ei herätä jännitystä, sillä verikuningatar ei koskaan tarjoa kunnon uhkaa. Toimintakohtauksien aikana leffa myös luulee olevansa paljon eeppisempi kuin se oikeasti onkaan, mikä vain lisää sen tarjoamaa suurta myötähäpeää.
Vielä lisäksi yksi uuden Hellboyn isoimmista ongelmista on sen tunnelma. Elokuva vaikuttaa vahvasti siltä, että tekijät halusivat alunperin tehdä synkän ja totisen leffan, mutta huonojen testiyleisöreaktioiden vuoksi sitä päätettiin keventää komedialla. Tämä on johtanut siihen, että välillä on hyvin vaikea sanoa, ottaako elokuva itsensä ihan liian vakavasti, vai heittääkö se koko homman vitsinä. Synkkyyden ja komedian välille ei onnistuta luomaan minkäänlaista tasapainoa, mitä ei auta yhtään se, että elokuvan vitsit ovat aivan raivostuttavan surkeita. Pari vitsiä onnistuivat tarjoamaan hymähdyksen, mutta lähinnä siksi, että ne taisivat olla tarkoituksellisestikin huonoja. Muuten vitsit vain laskivat leffan tasoa pikkuhiljaa, kunnes lopputaistelun aikana kahlattiin vyötäröä myöten pohjamudissa.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Neil Marshall. Tai ohjauksesta ja ohjauksesta... eihän tällä tunnu olevan ohjattua suuntaa, mutta lopputeksteissä komeilee kuitenkin Marshallin nimi, joten sillä mennään. Marshall on aiemmin ohjannut semi-jännittävän kauhupätkän The Descent - loukussa (2005), minkä lisäksi hän ohjasi myös kaksi Game of Thrones -sarjan isoa taistelua. Tässä on vaikea sanoa, onko lopputulos Marshallin visio vai studion saksima leffa, mutta eipä Marshallin panosta voi kehua lainkaan. Hänen puolustukseksi voisi sanoa, että kenen tahansa olisi vaikea tehdä hyvä elokuva, kun lähtökohtana on Andrew Cosbyn umpisurkea käsikirjoitus täynnä juoniaukkoja, huonoa dialogia ja tökeröä tarinankerrontaa. Asiaa ei myöskään auta jo mainitsemani leikkaus, missä filmin vähäinenkin potentiaali on pilkottu roskiin. Jos uudesta Hellboysta pitäisi jotain positiivista löytää, niin täytyy myöntää, että siinä on pari ihan tyylikästä kuvauskikkailua, minkä lisäksi jotkut hirviöiden maskeerauksista ovat hienosti toteutetut. Nämäkin hyvät puolet valuvat hukkaan, kun maskeerattuja hirviöitä on vain muutama ja suurimmaksi osaksi tyylikkäät kuvat ovat täynnä ällistyttävän huonoja digiörkkejä, mitkä näyttävät siltä kuin ne olisi tehty 20 vuotta sitten. Hellboyn budjetti on vain 50 miljoonaa dollaria, eikä se millään riitä, kun tekijät kuvittelevat tekevänsä ainakin 200 miljoonaa enemmän maksavaa suurtuotantoa. Leffan efektit ovat yhdet surkeimmista, joita olen joutunut aikoihin näkemään ja digiveren käyttö menee täysin liiallisuuksiin jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Mukana ei ole ainuttakaan vakuuttavaa tehostetta. Sentään äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ja Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit toimivat. Itselleni mojovana yllätyksenä tuli, että elokuvassa oli käytetty lempiyhtyeeni Musen "Psycho"-kappaletta. Toisaalta se sai minut inhoamaan leffaa entistä enemmän, kun niin rautainen biisi oli joutunut mukaan näin vitun paskaan elokuvaan.
Yhteenveto:Hellboy vuosimallia 2019 on yksi surkeimmista blockbuster-leffoista, mitä on koskaan tehty. Elokuvan käsikirjoitus on puhdasta roskaa, mihin on tungettu aivan liikaa tavaraa, josta unohdetaan nopeasti puolet ja jotka jättävät jälkeensä isoja aukkoja tarinaan. Tai siis "tarinaan". On hassua sanoa, että tällä edes olisi tarina, vaan kyseessä on enemmänkin juostenkustu perustelu sille, että elokuvan voi pistää täyteen surkeita toimintakohtauksia, joissa mässäillään pöyristyttävän kököllä digiverellä tylsistymiseen asti. Ihmisten pilkkominen ei shokeeraa tai edes viihdytä, vaan lähinnä vain puuduttaa, kun sillä ei ole mitään merkitystä tai seurausta, eikä elokuvalla ole mitään muuta tarjottavanaan. Muutenkin tehosteet ovat läpi elokuvan kammottavan huonoja. Ikärajaa pidetään epätoivoisesti korkealla myös jatkuvan kiroilemisen kautta. Mukaan on lisäksi heitetty kasa vitsejä, jotka ovat toinen toistaan huonompia. Jännitystä ei ole mukana lainkaan, eikä maailmanlopun uhkaa onnistuta koskaan välittämään katsojaan asti. Itse Hellboy on ärsyttävä valittaja ja hahmoa esittävä David Harbour tekee lähes pohjanoteerauksen ylinäytellessään läpi leffan. Muut hahmot ovat vain tylsiä ja välittömästi unohdettavia, eikä yksikään näyttelijä ole kovin hyvä roolissaan. Leffasta löytyy pari taidokasta kamera-ajoa, hyviä musiikkeja ja muutama tyylikäs maskeeraus, mutta muuten uudesta Hellboysta ei löydy mitään hyvää sanottavaa. Olen yhä täysin shokissa siitä, kuinka uskomattoman paska tämä elokuva on, enkä todellakaan suosittele tämän katsomista kenellekään. Tosin jos ö-luokan roskaleffat, tökeröt CGI-efektit ja totaalisen aivoton mäiske kelpaavat, niin siinä tapauksessa uusi Hellboy voi toimia sinulle. Kaikkia muita kehotan pysymään mahdollisimman kaukana tästä. Elokuva näyttäisi tällä hetkellä onneksi isolta flopilta rahallisesti ja toivon, että tämän jälkeen studio tulisi järkiinsä ja soittaisi Del Toron ja Perlmanin apuun.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset. Itselleni tuotti suuria vaikeuksia pysyä salissa sen aikaa, että viimeinenkin pätkä oli pyörinyt loppuun.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Hellboy, 2019, Dark Horse Entertainment, Nu Boyana FX, Campbell Gropman Films, Lawrence Gordon Productions, Millennium Films
