Arvostelu: John Carter (2012)

JOHN CARTER

Ohjaus: Andrew Stanton
Pääosissa: Taylor Kitsch, Lynn Collins, Willem Dafoe, Samantha Morton, Mark Strong, Dominic West, Ciarán Hinds, James Purefoy, Thomas Haden Church, Bryan Cranston, Daryl Sabara ja Jon Favreau
Genre: seikkailu, scifi, toiminta, fantasia
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

John Carter perustuu Tarzan-kirjailija Edgar Rice Burroughsin tieteiskirjaan Marsin sankari (A Princess of Mars, suomennettu myös nimellä "Marsin prinsessa") vuodelta 1912, joka aloitti Burroughsin suositun Mars-kirjasarjan. Jo vuonna 1931 Looney Tunesia (1930-1969) tekevä Bob Clampett ehdotti Burroughsille elokuvasovituksen tekoa. Burroughs innostui ja Clampett alkoi työstämään animaatiota kirjojen pohjalta. Hänen esittämänsä testivedokset eivät kuitenkaan herättäneet kiinnostusta, joten projekti pistettiin jäihin. 1980-luvulla leffan teko lähti uudelleen liikkeelle, kun Walt Disney Pictures osti kirjojen elokuvaoikeudet, kilpaillakseen suursuosittujen Tähtien sota -elokuvien (Star Wars - 1977-) kanssa. Ted Elliott ja Terry Rossio palkattiin kirjoittajiksi, ja ohjaajan ja päätähden paikoille haettiin John McTiernania ja Tom Cruisea. McTiernan oli kuitenkin sitä mieltä, että elokuva vaatisi teknologiaa, jota ei ollut vielä olemassa ja niinpä projekti pistettiin taas hyllylle. 1990- ja 2000-luvun taitteessa Paramount Pictures hankki elokuvaoikeudet itselleen, voitettuaan Columbia Picturesin, joka halusi myös oikeudet. Robert Rodriguez valittiin ohjaajaksi ja kuvauksien oli määrä alkaa vuonna 2005, mutta kun Rodriguez erosi Director's Guild of Americasta, tuotanto ajautui vaikeuksiin. Ohjausvastuu siirtyi Kerry Conranille ja sitten Jon Favreaulle, joka oli innoissaan tarttumassa projektiin. Silloin Paramount Pictures kuitenkin luopui kirjojen elokuvaoikeuksista, keskittyäkseen tekemään toista scifileffaa, Star Trekiä (2009), jolloin Favreau päätyi Marvel Studiosille työstämään Iron Mania (2008). Disney hankki elokuvaoikeudet takaisin, kun yhtiölle Pixarin kautta hittejä, kuten Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) ja WALL-E (2008) ohjannut Andrew Stanton esitteli studiolle ideansa Burroughsin kirjojen filmaamisesta. Disney taisi olla varma elokuvan suosiosta, sillä Stanton sai käyttöönsä pitkälti yli 250 miljoonaa dollaria, mikä teki elokuvasta siinä kohtaa yhden kalleimmista ikinä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2010 ja lopulta John Carteriksi nimetty elokuva sai maailmanensi-iltansa 22. helmikuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin suuri taloudellinen pettymys korkeaan budjettiinsa nähden, eikä se saanut kummoisia arvioita kriitikoilta. Itse kävin katsomassa John Carterin leffateatterissa isäni kanssa ja pidin sitä ihan kelvollisena scifiseikkailuna. En kuitenkaan ole katsonut sitä uudelleen, kunnes huomasin nyt, että se täyttää kymmenen vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätin pitkästä aikaa katsoa John Carterin ja arvostella sen.

Vuonna 1868 virginialainen kapteeni John Carter löytää luolasta laitteen, joka siirtää hänet Mars-planeetalle - tai kuten paikalliset paikkaa kutsuvat, "Barsoomiin". Barsoomissa John huomaa joutuneensa keskelle kahden kansan välistä sotaa, joka määrittää koko planeetan kohtalon.

Taylor Kitschillä on kyllä erikoinen ura. Vuonna 2012 hänet nostettiin tähdittämään kahta isoa scifi-toimintapläjäystä, John Carteria ja Battleshipia (2012), mutta kummankin flopattua tuntuvasti lippuluukuilla, sai Kitsch heittää hyvästit sille staran maineelle, jota hänelle 2010-luvun alussa kaavailtiin. Eipä Kitchistä olisi varmaan kovin kummoista tähteä tullut, vaikka leffat olisivatkin menestyneet. Hän on aika puinen näyttelijä, eikä hänessä oikein ole ainesta päärooliin. John Carterin osan hän hoitaa tarpeeksi menevästi, mutta vähän väliä katsoja saattaa huomata listaavansa päässään parempia vaihtoehtoja rooliin. Nopeasti mieleen välähtää Jake Gyllenhaal, jonka roolihahmo Disneyn pelileffa Prince of Persia: The Sands of Timessa (2010) näyttää lähes täysin samalta kuin John Carter Marsissa... tai siis Barsoomissa.

     Barsoomissa John Carter kohtaa mm. Helium-kansan prinsessa Dejah Thorisin (Lynn Collins, jonka ura hiipui vauhdikkaammin kuin Kitschin), tämän isän, eli heliumilaisten johtajan, paikallisella kielellä "jakkan" Tardosin (Ciarán Hinds), sekä uskollisen heliumilaissoturi Kantos Kanin (James Purefoy), Heliumia vastaan taistelevan Zodangan jakka Sab Thanin (Dominic West), tätä ohjailevan therni Matai Shangin (tuohon aikaan aina pahista näyttelevä Mark Strong), sekä vihreät, nelikätiset thark-olennot, joihin kuuluvat esimerkiksi jakka Tars Tarkas (Willem Dafoe), vihamielinen Tal Hajus (Thomas Haden Church) ja lempeä Sola (Samantha Morton). Paramountilla elokuvan ohjaajaksi kaavailtu Jon Favreau tekee pikkuroolin yhden tharkin äänenä, minkä lisäksi Breaking Bad -sarjan (2008-2013) tähti Bryan Cranston esittää Maassa eversti Powellia. Lukuun ottamatta tylsää pahishahmo Sab Thania ja häntä esittävää Westiä sivuhahmot toimivat hyvin. Collinsissa on enemmän karismaa kuin Kitschissä ja paikoitellen saattaa jopa toivoa, että Dejah olisi leffan päähenkilö. Onneksi hahmo ei täysin jää avuttoman neidon rooliin, vaan tämä voi taistella myös itse pelastuakseen.

Yllätyin, kuinka hyvin John Carter onnistui toimimaan vajaan kymmenen vuoden katselutauon jälkeen. Vielä alun tönkön Maa-osuuden aikana tuumin, että kenties elokuva onkin aika heikko tekele, joka ei toimi enää vanhemmalla iällä, mutta heti, kun John siirtyy Barsoomiin, leffa sai napattua mukaansa. Elokuva käyttää aikansa esitelläkseen Barsoomia ja kuinka eri kansat ja kulttuurit toimivat. Maailma on kiehtova ja sitä tutkisi mielellään vielä lisää. Johnille käy tietty aikamoinen kala-kuivalla-maalla-skenaario, kun hänet heitetään teknologisesti edistykselliseen maailmaan ja avaruusolioiden keskelle, mistö löydetään oivaa huumoria. Ei leffa erityisen hauska ole, mutta on siinä omat koomiset hetkensä, eikä leffa ota itseään liian vakavasti. Hyvä niin, sillä siten John Carter voi olla viihdyttävä scifi-fantasiaseikkailu. Niinkin viihdyttävä, että minua jäi jopa hieman harmittamaan, että hurjan pitkän tuotantohelvetin jälkeen elokuva floppasi tuntuvasti, eikä jatkosta tarvitse haaveillakaan. Asiaa ei yhtään auta se, kuinka selvästi leffa ryhtyy viime minuuteilla petaamaan jatkoa.

Vaikka elokuva onkin mainio viihdeseikkailu, on siinä asioita, jotka estävät sitä nousemasta täyteen potentiaaliinsa. Hieman pökkelön Kitschin lisäksi Westin esittämä pahiskaan ei tosiaan tee vaikutusta, jolloin näiden kahden vastakkainasettelu ei toimi niin hyvin kuin toivoisi. Kitschin pökkelyyden takia myös pakollinen romanttinen puoli jää aika puiseksi. Lisäksi leffassa on pieniä rytmitysongelmia, jolloin se välillä junnaa paikoillaan ja välillä taas loikkii turhankin reippaasti eteenpäin - vähän kuin John Carter itse, huomattuaan, että Barsoomin erilainen vetovoima tarjoaa hänelle yli-inhimilliset kyvyt. Kenties isoin heikkous on kuitenkin se, kuinka leffa yrittää tuoda itse kirjailija Edgar Rice Burroughsin mukaan tarinaan. Vioistaan huolimatta elokuva pitää hyvin mukanaan läpi kestonsa, tarjoten tasaisin väliajoin mainioita ja toisistaan oivan erilaisia toimintakohtauksia. On vauhdikasta takaa-ajoa ja taistelua monstereita vastaan gladiaattoriareenalla, mikä tuo kohtauksena vahvasti mieleen Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäyksen (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002). 

Vaikka ensi kertaa paikan päällä oikeiden näyttelijöiden kanssa kuvattavaa leffaa tekevä Andrew Stanton ei vakuuta läheskään yhtä vahvasti kuin animaatioidensa parissa, hän pitää silti seikkailuhengen yllä ja hänellä on ollut selvä visio, minkä takia ei ollut ihme, että Disney oli valmis luottamaan häneen isojen rahasummien kanssa. Harmi vain, ettei Stantonin työ ja osaaminen lopulta riittänyt ja John Carter otti turpiinsa lipputuloissa. Tekniseltä puolelta kyllä huomaa, että rahaa on palanut. Barsoom on näyttävästi luotu ja elokuvassa on paljon hienoja erikoistehosteita. Tietokoneanimoidut tharkit, sekä muut olennot ovat hienoja ilmestyksiä edelleen. Kuvaus on myös oivallista ja niin lavasteet kuin asut ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Visuaalisuuksia tukee toimiva äänimaailma ja säveltäjä Michael Giacchinon seikkailulliset musiikit.

Yhteenveto: John Carter on vioistaan huolimatta kelpo scifiseikkailuelokuva. Leffan alku Maassa ei ihan säväytä, tarinankerronnassa on rytmityksellisiä kömpelyyksiä, eivätkä päätähti Taylor Kitsch ja pahisroolissa esiintyvä Dominic West erityisemmin vakuuta työssään. Barsoomiin päästyään elokuva onnistuu kuitenkin nappaamaan mukaansa seikkailullisen henkensä, vauhdikkaiden toimintakohtaustensa ja taidokkaasti luodun maailmansa ansiosta. Suurimmaksi osaksi leffa viihdyttää varsin passelisti. Sivurooleissa olevat näyttelijät hoitavat hommansa oivallisesti ja teknisiltä ansioiltaan elokuva vakuuttaa edelleen. Andrew Stantonin siirtyminen animaatioista näyteltyjen elokuvien pariin ei sujunut yhtä hienosti kuin esimerkiksi hänen Pixar-kollegaltaan Brad Birdiltä vuotta aiemmin Mission: Impossible - Ghost Protocolin (2011) kanssa, mutta Stanton tekee silti hyvää työtä. Onkin sääli, ettei elokuva menestynyt toivotusti lippuluukuilla, sillä varsinkin nyt toisen katselukerran jälkeen näkisin mielelläni jatkoa. Kenties Disney näkeekin jossain kohtaa hommassa potentiaalia vaikka Disney+ -sarjaksi tai sitten myy oikeudet toiselle studiolle, joka aloittaa koko Barsoom-saagan alusta. Niin tai näin, en usko, että John Carter jää viimeiseksi filmatisoinniksi Burroughsin klassikkokirjojen pohjalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
John Carter, 2012, Walt Disney Pictures

Arvostelu: The Polar Express / Napapiirin pikajuna (2004)

THE POLAR EXPRESS (2004)

NAPAPIIRIN PIKAJUNA

Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Tom Hanks, Daryl Sabara, Josh Hutcherson, Nona Gaye, Meagan Moore, Peter Scolari, Jimmy Bennett, Matthew Hall, Eddie Deezen, Leslie Zemeckis, Andre Sogliuzzi ja Michael Jeter
Genre: seikkailu, jouluelokuva, animaatio
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: S

The Polar Express, eli suomalaisittain Napapiirin pikajuna perustuu Chris Van Allsburgin samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 1985. Elokuva toteutettiin motion capture -tekniikalla, jossa näyttelijöiden esiintyminen kuvattiin ja heidän liikkeidensä pohjalta hahmot animoitiin. Kyseessä onkin yksi ensimmäisistä filmeistä, jotka toteutettiin täysin tällä tekniikalla. Aiemmin siten oli toteutettu lähinnä yksittäisiä hahmoja näyteltyihin elokuviin, kuten Klonkku The Lord of the Rings -trilogiassa (2001-2003). Napapiirin pikajuna sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2004 ja se oli menestys. Kriitikot eivät kuitenkaan siitä kovin paljoa pitäneet. Itse näin leffan elokuvateatterissa jouluna 2004 äitini kanssa ja silloin pidin siitä. Kuitenkin vuosien varrella joka katselukerralla olen pitänyt siitä vähemmän ja vähemmän. Sen jälkeen, kun aloin pitää elokuvaa heikkona, en ole katsonut filmiä kertaakaan uudestaan. Siitä on lähes kymmenen vuotta aikaa. Leffan näkeminen kävi kuitenkin mielessäni viime vuonna, kun pohdin mitä jouluelokuvia arvostelisin, mutta keksin paremmat vaihtoehdot, joten päätin jättää Napapiirin pikajunan myöhemmälle ajankohdalle. Kun aiemmin tänä vuonna pohdin samaa asiaa, päätin vihdoin arvostella leffan, sillä päätin arvostella saman ohjaajan toisen motion capture -jouluelokuvan, A Christmas Carolin (Saiturin joulu - 2009) jouluaatoksi ja ajattelin näiden filmien sopivan hyvin yhteen. Samalla myös toivoin, että kyseessä olisi parempi teos kuin muistin.

Nuori poika päätyy jouluyönä seikkailuun, kun hän astuu joulupukin luokse matkaavan Napapiirin pikajunan kyytiin.

Elokuvan päähenkilö on nuori poika, joka on alkanut epäilemään joulupukin olemassaoloa. Harmillisesti tämä puoli hahmosta tuodaan vain alussa ja lopussa esille. Puolessa välissä poika lähinnä vain... on. Hän on jatkuvassa liikkeessä joko junan sisällä tai sen päällä, mutta hän ei oikeastaan tee tai edes ole mitään kovin kiinnostavaa. Poika on itse asiassa aika tylsä tapaus, josta ei opi paljoa matkan varrella. Hahmon äänenä kuullaan Daryl Sabara ja hänen liikkeensä ovat esittäneet Tom Hanks ja The Hunger Games -leffasarjasta (2012-2015) tuttu Josh "Peeta" Hutcherson.
     Napapiirin pikajunassa matkustaa pojan lisäksi muitakin matkustajia: reipas tyttö jonka äänenä kuullaan Nona Gaye, lauluäänenä Meagan Moore ja jonka liikkeet esittävät laulaja Tinashe ja Chantel Valdivieso; köyhä Billy jota ääninäyttelee Jimmy Bennett, jonka lauluäänen esittää Matthew Hall ja jonka liikkeet esittävät Peter Scolari ja Hayden McFarland; sekä ärsyttävä silmälasipoika jonka äänenä kuullaan Eddie Deezen ja jonka liikkeitä esittää Jimmy Pinchak. Silmälasipojan osuus on onneksi pieni, sillä hän todella on raivostuttava aina äänestään puheisiinsa asti. Reipas tyttö on ihan kiva hahmo, mutta päähenkilön tavoin jokseenkin mitäänsanomaton. Kiinnostavin hahmoista on surumielinen Billy-poika, josta tulee selvästi esille, ettei hän ole koskaan kokenut kunnon joulua. Leffa olisikin kiinnostavampi hänen näkökulmastaan, sillä katsojana välittää eniten (tai no ainoastaan) Billyn tunteista.
     Päähenkilöpojan liikkeiden lisäksi Tom Hanks esittää muutamaa muutakin roolia. Hän esittää myös pojan nopeasti nähtävää isää, junassa salaa matkustavaa miestä, itse joulupukkia ja Napapiirin pikajunan konduktööriä (joka on hänen isoin roolinsa filmissä), minkä lisäksi hän toimii kertojaäänenä aina välillä. Hanksin tunnistaa helposti, jos näyttelijän leffoja on katsonut useamman kappaleen. Hän yrittää muuttaa ääntään matkustajan ja joulupukin rooleissa, mutta unohtaa sen välillä, jolloin katsojana tajuaa, että Hankshan se siinä on! Kiinnostavin Hanksin esittämä hahmo on salaa matkustava mies, sillä hänessä on oivaa mysteerisyyttä.
     Muita hahmoja leffassa ovat veturimiehet, joista toinen on pullea ja toisella on pitkä parta ja joita kumpaakin esittävät Andre Sogliuzzo ja Michael Jeter; sekä päähenkilön pikkusisko, jota esittää ohjaaja Robert Zemeckiksen vaimo Leslie, Isabella Peregrina ja Ashly Holloway. Leslie Zemeckis näyttelee myös nopeasti nähtävää päähenkilön äitiä.

Vielä elokuvan alkupäässä mietin, että ehkä vuosien tauko onkin tehnyt leffalle hyvää, sillä se sai minut mukaansa oikein napakasti. Seikkailu kulkee eteenpäin vauhdikkaasti ja siitä löytyi jopa aika jännittävän viihdyttävä kohtaus, jossa junakyyti muuttui vuoristoradaksi ja jonka jälkeen juna päätyy liukumaan jäätyneelle järvelle. Ajattelin, että kyseessä onkin ihan menevä jouluseikkailu, vaikka samalla mietin myös, ettei tapahtumilla oikein tunnu olevan merkitystä. Asioita tapahtuu, jotta lapsikatsojat pysyisivät iloisina tai kauhistuneina, mutta millään ei ole oikein mitään vaikutusta siinä kohtaa, kun vihdoin päästään Korvatunturil... siis mitä, joulupukki asuu muka pohjoisnavalla?! Hölmöt ulkomaalaiset, kaikkea ne keksivätkin! Joka tapauksessa, kun vihdoin päästään... öh... sinne missä ikinä vanha valkoparta punanuttu asustaakaan, Napapiirin pikajuna lopettaa kulkemisen. Sielläkin tapahtuu hieman, mutta se osio seikkailusta ei ole millään lailla mukaansatempaava tai viihdyttävä. Siinä kohtaa viimeistään alkaa tuntua siltä, ettei filmi tule johtamaan mihinkään. Poika vain matkaa joulupukin luo ja siinä se. Matkan varrelle on tungettu paljon kaikenlaista ylimääräistä, jotta lopputulosta voisi kutsua koko illan elokuvaksi. Silti siinä on yhtä simppeli tarina kuin joka joulu televisiossa näytettävässä "Lumiukko" -lyhytanimaatiossa (1982), muttei läheskään yhtä paljon tunnetta ja sydäntä.

Yleensä kun puhutaan jouluelokuvista, niistä tulee mieleen hauskuus ja lämminhenkisyys, sillä joulu on iloinen juhla. Näin ei ole Napapiirin pikajunassa. Tämä elokuva on todella kylmä ja oudon ankea. Se paikka-missä-ikinä-joulupukki-majaileekaan on jättimäinen kaupunki, jonka kadut ovat tyhjät ja aavemaiset. Ne tontut, jotka leffassa nähdään, ovat tylyjä ja hieman pelottavia. Leffa on paikoitellen karmivan kolkko, mikä tekee siitä luotaantyöntävän. Siitä myös puuttuu täysin jouluun liittyvä ihmeellisyys ja maagisuus. Katsojalle ei synny lähes koskaan "hei vau" -tunnetta, vaikka aukiolle onkin pystytetty sata metriä korkea joulukuusi. Vain alussa saattaa syntyä ihmetystä, Napapiirin pikajunan ilmestyessä sumun keskeltä. Muuten ainoa ihmeellisyys on läpi filmin kulkeva outo mysteerisyys. Elokuvaa katsoessa alkaa heräilemään erilaisia kysymyksiä kuten: Kuka salaa matkustava mies on? Millä perusteella lapsia viedään tapaamaan joulupukkia? Ovatko salamatkustaja ja konduktööri sama henkilö, koska heitä esittää Tom Hanks? Vai onko jompikumpi heistä päähenkilö tulevaisuudessa, sillä Hanks toimii kertojana, joka on selkeästi päähenkilö aikuisena... Tämän pohtiminen on parasta, mitä elokuvalla on tarjottavanaan. Muuten se on vain mitäänsanomaton ja ontto. Siinä tuntuu tapahtuvan koko ajan jotain, mutta millään sillä ei ole merkitystä lopputuloksen kannalta, eivätkä tapahtumat ole edes kovin muistettavia.

Huonointa Napapiirin pikajunassa on kuitenkin sen animointi. Taustat kuten Napapiirin pikajuna ja Pohjoisnapa näyttävät kyllä ihan hyviltä, mutta motion capturella toteutetut ihmiset ovat todella kamalan näköisiä. Hahmot näyttävät todella keskeneräisiltä ja vaikka oikeat ihmiset ovat esittäneet heidän eleensä ja liikkeensä, näyttävät ne silti todella luonnottomilta. Lähikuvat hahmojen kasvoista ovat välillä todella kaameaa katsottavaa, etenkin kun kiinnittää huomiota heidän suunliikkeeseen. Joissain vauhdikkaissa kohtauksissa ei ehdi katsoa hahmoja tarkkaan, mutta muuten animointi tekee elokuvan katsomisesta huomattavasti vaikeampaa. Keskeneräisellä tarkoitan myös sitä, että yhdessä kohtaa päähenkilö putoaa hiilikasaan, mutta animaattorit eivät ole vaivautuneet tekemään minkäänlaista likaa pojan vaatteisiin tai kasvoihin. Jos leffa olisi toteutettu näyteltynä tai täysin puhtaana animaationa, olisi se visuaalisesti paljon parempi, mutta se ei ole oikein kumpaakaan. Napapiirin pikajunan ohjauksesta vastaa tosiaan Robert Zemeckis, joka on aiemmin ohjannut erittäin hyvän seikkailutrilogia Back to the Futuren (1985-1990) ja Oscar-palkitun Forrest Gumpin (1994). Tämä tyhjentävä teos ei tunnu lainkaan Zemeckisin filmiltä ja sitä katsoessa alkaa lähinnä harmittamaan, mihin hänen taitonsa ovat kadonneet vuosien varrella? Tosin hänen ja William Broyles Jr.:n kirjoittama käsikirjoitus ei lähtökohdiltaan ole onnistunut, joten voiko sen pohjalta mitään hyvää edes tehdä? Alan Silvestrin säveltämät musiikit ovat kuitenkin erittäin mainiot ja elokuvan toiseksi paras asia. Joulumusiikkia on tietty mukana, mikä on täysin ymmärrettävää, mutta sen sijaan leffan alkupäässä nähtävä musikaalinumero on täysin irrallinen ja ärsyttävän ylienerginen kohtaus.

Yhteenveto: Napapiirin pikajuna on aika unohdettava ja mitäänsanomaton jouluelokuva. Joulumieltä siitä ei tosin tunnu löytyvän lainkaan, vaan filmi on vain inhottavan kylmä ja luotaantyöntävän ankea. Tontuista on tehty ilkeitä, kaikki on synkkää, eikä mistään löydy mitään ihmeellisyyttä. Itse tarina on hyvin yksinkertainen, mutta sitäkään ei ole osattu käyttää oikein. Päähenkilö ei tunnu kehittyvän mihinkään ja hahmoista vain köyhä Billy tuntuu oikeasti joltain. Tapahtumia on hirveästi, mutta millään ei ole lopuksi mitään väliä, eivätkä hurjastelut ole vuoristoratahetkeä ja jäätynyttä järveä lukuunottamatta muistettavia. Joulupukin kaupungin tapahtumat ovat jo tylsiä, eikä loppuhuipennuksesta jaksa kiinnostua millään lailla. Kauheinta leffassa on kuitenkin sen animointi. Vain jotkut taustat ja itse juna näyttävät tyylikkäiltä, mutta hahmot ovat todella elottoman ja keskeneräisen näköisiä. Alan Silvestrin säveltämät musiikit ovat sentään onnistuneet ja mukana on pari viihdyttävää hetkeä, sekä ihan kivaa mysteerisyyttä. Ne eivät kuitenkaan pelasta kokonaisuutta, enkä voi suositella Napapiirin pikajunan katselua, paitsi jos haluatte tehdä iloisesta perhejoulustanne masentavan. Joitakin leffan kolkkous voi ihastuttaa, mutta itse en voi olla hämmästelemättä, mitä ihmettä ohjaaja Robert Zemeckis kuvitteli tekevänsä? Tämän sijaan suosittelen katsomaan Zemeckiksen Saiturin joulu -leffan, johon tässä elokuvassa on muuten hauska viittaus. Yksi rikkinäisten lelujen vaunun nukeista on nimittäin Saiturin joulun päähahmo herra Scrooge, mikä herättää tietty kysymyksen siitä, suunnitteliko Zemeckis jo 2000-luvun alussa tekevänsä siitäkin tarinasta elokuvan?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Polar Express, 2004, Warner Bros. Pictures, Castle Rock Entertainment, Shangri-La Entertainment, Playtone, ImageMovers, Golden Mean, Universal CGI