Arvostelu: Evan taivaanlahja (Evan Almighty - 2007)

EVAN TAIVAANLAHJA

EVAN ALMIGHTY

Ohjaus: Tom Shadyac

Pääosissa: Steve Carell, Morgan Freeman, Lauren Graham, Wanda Sykes, John Michael Higgins, John Goodman, Jimmy Bennett, Graham Phillips, Johnny Simmons, Jonah Hill, Molly Shannon, Ed Helms, Dean Norris ja Simon Helberg

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Jim Carreyn tähdittämä komedia Bruce - taivaanlahja (Bruce Almighty - 2003) oli iso hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Idea jatko-osaan syntyi Bobby Florsheimin ja Josh Stolbergin käsikirjoituksesta nimeltä "The Passion of the Ark", jonka Sony ja Universal päättivät tuottaa yhdessä, mutta niin, että Steve Oedekerk muovaisi siitä jatkotarinan Bruce - taivaanlahjalle. Carrey ei kuitenkaan halunnut tehdä jatkoa, joten Bruce - taivaanlahjassa sivuosaa esittänyt Steve Carell päätettiin nostaa jatko-osan keulakuvaksi. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2006, budjetin kasvaessa yhä vain isommaksi ja muutaman vuoden ajan elokuva pitikin kaikkien aikojen kalleimman komedialeffan titteliä 175 miljoonan dollarin budjetillaan. Evan taivaanlahja ilmestyi lopulta kesäkuussa 2007. Kriitikot eivät lämmenneet leffalle, eikä se ollut kummoinen hitti, etenkään korkeaan budjettiinsa verrattuna. Itse tykkäsin elokuvasta, kun näin sen ensi kertaa joskus kymmenisen vuotta sitten. Olen katsonut leffan kai vain kertaalleen uudestaan, mutta siitäkin katselusta on jo vierähtänyt muutamia vuosia. Kun huomasin Bruce - taivaanlahjan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella molemmat elokuvat.

Uutistoimittaja Evan Baxter saa uuden työpaikan kongressiedustajana ja muuttaa perheensä kanssa Virginiaan. Siellä alkaa tapahtua kummia, eläinten ryhtyessä seuraamaan Evania, valtavien puulastien ilmestyessä perheen pihalle ja itse Jumalan saapuessa kertomaan, että Evanin täytyy rakentaa arkki, sillä uusi tulva on tulossa.

Bruce - taivaanlahjassa Carreyn näyttelemän Bruce Nolanin vihamiestä ja kilpailijaa, Evan Baxteria esittänyt Steve Carell palaa rooliinsa Evan taivaanlahjassa. Jatko-osassa Evanista on tehty pidettävämpi hahmo, jonka haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan, toisin kuin aiemmassa filmissä, jossa katsoja toivoi Evanin potkuja. Carell pääsee tällä kertaa kunnolla valokeilaan, eikä vain pariksi hassuksi hetkeksi. Välillä Carell käy hermoille liiallisella karjumisellaan, mutta muuten hän istuu erittäin passelisti osaansa toiseksi uutisankkuriksi, jota Jumala päättää hieman näpäyttää.

     Jumalana nähdään toki tälläkin kertaa karismaattinen Morgan Freeman, joka taivaallisen äänensä kanssa sopii rooliin. Uusina hahmoina esitellään Evanin perhe, johon kuuluvat vaimo Joan (Lauren Graham) ja lapset Dylan (Johnny Simmons), Jordan (Graham Phillips) ja Ryan (Jimmy Bennett), sekä Evanin kongressitiimiin kuuluvat assistentit Rita (Wanda Sykes), Marty (John Michael Higgins) ja Eugene (Jonah Hill) ja komitean puheenjohtaja Chuck Long (John Goodman). Sivunäyttelijät toimivat kelvollisesti osissaan, Goodmanin varsinkin toimiessa hyvin vaikutusvaltaisena kongressimiehenä. Sykes on leffan hupaisinta antia sanavalmiina assistenttina, mutta Graham jää aika latteaksi vaimohahmona.

Jos Evan taivaanlahjaa täytyy jostain kehua, niin on hienoa, etteivät tekijät lähteneet toistamaan ensimmäisen elokuvan tarinaa, antaen Jumalan voimat tällä kertaa Evanille Brucen sijaan. On veikeä idea hyödyntää ja modernisoida yhtä Raamatun tunnetuimmista tarinoista, eli Nooan arkkia. Lähtökohta ja eri päähenkilö luovat hyvin oman filminsä, jonka voi katsoa sujuvasti, vaikkei olisi Bruce - taivaanlahjaa nähnytkään. Suosittelen tosin silti ykkösleffaa ylitse tämän, sillä Evan taivaanlahja ei ole elokuvana kovin kaksinen. Hauskasta ideasta huolimatta kyseessä ei ole kovin hauska leffa ja huumoripuoli jää vähän väliä latteaksi. Siinä, missä oli lystikästä seurata Brucen uusien jumalallisten kykyjen testailuja, Evanin arkkioperaatio on usein jopa aika surumielistä katseltavaa.

Kun Bruce sai Jumalalta voimansa, ne auttoivat häntä etenemään urallaan. Toki samalla elokuva sisälsi tuttua viestiä suuren voiman tuomasta suuresta vastuusta ja kuinka tämä suuri vastuu oli liikaa Brucelle, mutta silti konseptista saatiin nauruja aikaiseksi. Tällä kertaa kun Jumala pakottaa Evanin rakentamaan arkin, se vain vahingoittaa hänen uraansa ja aiheuttaa hallaa myös perheelle. Arkin väsääminen käy turhan dramaattiseksi, Evanin uurtaessa yksinään. Toki urapuolta yritetään korvata sillä, että kongressissa on jotain mätää ja on siis hyvä, ettei Evan ylene siellä toivomallaan tavalla.

Tietystä haikeasta draamapuolestaan huolimatta Evan taivaanlahja onnistuu viihdyttämään tarpeeksi passelisti. Se ei erityisemmin saa nauramaan - vaikka pakko myöntää, että hörähdin kovaäänisesti, kun paikallisen elokuvateatterin näytetään pyörittävän filmiä "40 v. ja neitsyt Maria", viittauksena tietty Carellin hittikomediaan 40 v. ja neitsyt (The 40-Year-Old Virgin - 2005) - mutta toimii keskinkertaisena hyvän mielen hömppänä koko perheen yhteiseen leffailtaan. Lapsikatsojille loppuhuipennus voi käydä jopa hieman jännittäväksi, kun taas aikuiskatsojat saattavat pyöritellä silmiään lopputekstien aikana esitettävälle tanssinumerolle.

Bruce - taivaanlahjan ohjaaja Tom Shadyac jatkaa myös Evan taivaanlahjan parissa, muttei tee yhtä mainiota työtä. Sen lisäksi, ettei ohjauksesta löydy samaa sähäkkyyttä, ei Carell lopulta ole Carreyn veroinen komediatähti. Steve Oedekerkin käsikirjoituskaan ei yllä samalle tasolle kuin viimeksi. Elokuva on kuitenkin kuvattu hyvin. Arkin valtavat lavasteet ovat hienot ja niin Evanin puvustus kuin maskeeraus muuttuu paremmaksi leffan edetessä ja hänen muovautuessa Nooan näköiseksi. Leffaa varten tekijät saivat jopa 177 lajia eri eläimiä koulutettuina. Eläimet on hyvin saatu kohtauksiin, etenkin kun ottaa huomioon, että lihansyöjät täytyi kuvata erillään muista ja liittää mukaan jälkikäteen. Oikeiden eläinten käyttö oli hyvä päätös, sillä tulvan huonoista digiefekteistä päätellen elokuva olisi todella kiusallinen tietokone-elukoiden kanssa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja John Debneyn säveltämät musiikit toimivat hyvin taustalla.

Yhteenveto: Evan taivaanlahja on aika keskinkertainen lisäosaleffa erittäin hauskalle komediaelokuvalle. On hienoa, etteivät tekijät päättäneet vain kierrättää ensimmäisen elokuvan tarinaa ja Nooan arkin kertomuksen modernisointi toimii hyvänä lähtökohtana. Siitä saisi aikaiseksi potentiaalisesti todella lystikkään filmin, mutta lopputulos on oudon ankea. Huumorin taso ailahtelee ja jatkuvasti elokuva muuttuu enemmänkin surumieliseksi draamaksi. Kaikki johtaa kuitenkin toimivaan loppuhuipennukseen, vaikka tulvan digiefektit eivät huimaa päätä ja lopun tanssinumero on todella myötähäpeällinen. Steve Carell on mainio pääroolissa Evan Baxterina ja muutkin näyttelijät tekevät ihan kelvollista työtä. Evan taivaanlahja ei ole kovin kaksinen leffa, mutta se sopii passelisti kertakäyttöön, jos tykkäsit kovasti Bruce - taivaanlahjasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Evan Almighty, 2007, Universal Pictures, Spyglass Entertainment, Relativity Media, Shady Acres Entertainment, Original Film, Columbia Pictures, Playtone

Arvostelu: Ottolapsi (Orphan - 2009)

OTTOLAPSI

ORPHAN

Ohjaus: Jaume Collet-Serra

Pääosissa: Vera Farmiga, Peter Sarsgaard, Isabelle Fuhrman, Aryana Engineer, Jimmy Bennett, C. C. H. Pounder, Margo Martindale, Rosemary Dunsmore ja Karel Roden

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 16

Orphan, eli suomalaisittain Ottolapsi on Jaume Collet-Serran ohjaama kauhuelokuva. Leffa lähti liikkeelle tositarinaan löyhästi perustuneesta Alex Macen ideasta, jonka pohjalta David Leslie Johnson työsti käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2008 ja lopulta Ottolapsi sai ensi-iltansa kesällä 2009. Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta, minkä lisäksi monet adoptioryhmät suuttuivat elokuvasta, peläten sen antavan negatiivisen kuvan lapsen adoptoinnista. Itse en pahemmin piitannut Ottolapsesta, kun katsoin sen ensi kertaa yläasteen viimeisellä viikolla luokkatovereideni kanssa, enkä ole halunnut katsoa sitä uudelleen. Kuitenkin nyt kun elokuva on saamassa jatkoa esiosalla Orphan: First Kill (2022), päätin antaa elokuvalle uuden mahdollisuuden ja samalla arvostella sen ennen uuden filmin ilmestymistä.

Colemanin pariskunnan, Katen ja Johnin suhde rakoilee parin menetettyä vauvansa kohtukuolemassa. He päättävät adoptoida nuoren tytön, Estherin, joka vaikuttaa aluksi ihastuttavalta lapselta, mutta jonka ympärillä alkaa pian tapahtua kauheuksia...

Nykyään parhaiten Kirottu-kauhuelokuvista (The Conjuring - 2013-) tuttu Vera Farmiga ja Peter Sarsgaard näyttelevät Colemanin pariskuntaa, Katea ja Johnia. Pariskuntaa vaivaa suuri tragedia, heidän kolmannen lapsensa kuoltua kohdussa ennen syntymää. Tämä, sekä menneisyyden aiemmat vaikeudet ovat saaneet rakkauden romahtamaan ja vaikka heillä on jo kaksi lasta, Daniel (Jimmy Bennett) ja osittain kuuro Max (Aryana Engineer), kolmas lapsi on saatava. Niinpä he päättävät adoptoida läheisestä orpokodista yhdeksänvuotiaan Estherin (Isabelle Fuhrman), joka hurmaa parin välittömästi. Näyttelijät tekevät kaikki erittäin hyvää työtä. Farmiga ja Sarsgaard muodostuvat uskottavan avioparin, jolta lemmenroihu on sammunut jo aikoja sitten ja kumpikin tulkitsee hyvin hahmonsa tapaa käsitellä aiempia traumojaan. Bennett ja Engineer toimivat passelisti heidän lapsinaan. Elokuvan vetonaulana toimii kuitenkin nuori Fuhrman, joka on täydellinen löytö Estheriksi. Fuhrman esittää upeasti tytön monia puolia, osaten olla niin suloinen ja ihastuttava kuin myös aidosti karmiva. Heikomman lapsinäyttelijän kanssa leffa kaatuisi täysin ja onkin tekijöiden onni, että he löysivät näin lahjakkaan nuoren rooliin.

     Elokuvassa nähdään myös C. C. H. Pounder orpokodissa työskentelevänä sisar Abigailina, Rosemary Dunsmore Johnin äitinä Barbarana, sekä Margo Martindale psykiatri Browningina. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa pätevästi, joskin Dunsmore ei saa lähes mitään tekemistä lasten isoäidin osassa.

Vaikka minulta ei vieläkään löydy mielenkiintoa tulevaa esiosaleffaa Orphan: First Killiä kohtaan, olen toisaalta iloinen sen ilmestymisestä, sillä se pakotti minut antamaan uuden mahdollisuuden Ottolapselle ja se todella kannatti. Ensimmäisellä katselukerralla en pitänyt filmistä yhtään (mihin on takuulla vaikuttanut katseluympäristönä toimiva luokkahuone meluisten teinien kera), mutta nyt elokuva iski minuun aika lujaakin. Ei tämä mikään kauhun mestariteos ole, mutta Ottolapsi on perus kauhubulkkia laadukkaampi psykologinen jännitysnäytelmä, joka kasvattaa tehokkaasti kierroksiaan edetessään. Loppuhuipennukseensa päästessään meno on jo varsin intensiivistä ja likimain piinaavaa seurattavaa.

Sitä ja elokuvan aika nerokastakin koukkua ennen elokuva kulkee eteenpäin omalla painollaan kaikessa rauhassa. Verkkainen tarinankerronta voi herkästi saada monet kokemaan leffan tylsänä (kuten minut kymmenisen vuotta sitten), mutta monet muut jopa epämiellyttävän tavanomainen rauhallisuus saa pidettyä koukussaan. Esther vaikuttaa pitkään ihan tavalliselta tytöltä, jonka ainoa erikoinen puoli on hahmon hieman vanhoillinen pukeutumistapa. Hahmoa voi jopa huomata säälivänsä, kun koulun lapset pilkkaavat häntä, eikä perheen Daniel-poikakaan puhu hänestä mairittelevaan sävyyn. Vähitellen alkaa kuitenkin tapahtua yhä vain hirvittävämpiä juttuja ja Estherin todellinen luonne paljastuu... ainakin osalle hahmoista. Katsoja turhautuu varmasti jossain kohtaa siihen, kuinka John-isä ei tunnu millään hoksaavan, että tytössä on jotain vialla. Leffasta löytyy pidempi osio, jolloin on jopa ärsyttävää, kuinka suorastaan sokea isähahmo tuntuu olevan. Ottolapsen kahden tunnin kesto tuntuu pienesti liialliselta ja juuri tätä osiota voisi tiivistää.

Elokuvan on ohjannut espanjalaisamerikkalainen Jaume Collet-Serra, joka oli tätä ennen tehnyt kauhuleffan House of Wax (2005) ja joka on Ottolapsen jälkeen tehnyt kasan toimintajännäreitä Liam Neesonin kanssa. Collet-Serra rakentaa tunnelmaa oivallisesti, vaikka välillä hän luottaa liikaa rasittaviin äkkisäikäytyksiin. Onneksi hän tarjoaa niiden lisäksi myös ovelan petollisia hetkiä, joissa katsoja varautuu pelotteluun, mutta mitään ei tapahdukaan. David Leslie Johnsonin käsikirjoitus on mainio, joskin hän olisi voinut tiivistää tekstiä hieman. Viimeistään leikkauksessa leffaa olisi voinut lyhentää. Ottolapsi on hyvin kuvattu, mutta visuaalista ilmettä häiritsee paikoitellen ylikorostettu valaisu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat ja äänimaailmakin on pääasiassa hyvin rakennettu John Ottmanin säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Ottolapsi on erittäin mainio, joskin hieman liian pitkä kauhuelokuva. Leffa vetää katsojan mukaansa hiljalleen mutta tehokkaasti ja kasvattaa jännitystä vähitellen. Psykologinen kauhu onnistuu hyvin ja onkin hieman harmi, kuinka leffa luottaa välillä liikaa kovaäänisten äkkisäikäyttelyjen voimaan. Kierrokset vain kasvavat kohti tarinan ovelia käänteitä ja intensiivistä loppuhuipennusta. Vain puolen välin paikkeilla elokuva tuntuu laahaavan, kun isähahmo ei millään vaikuta hoksaavan, että adoptiotytössä on jotain pahasti vinksahtanutta. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan oivallisesti. Vera Farmiga ja Peter Sarsgaard tulkitsevat taidokkaasti murenevaa avioliittoa, mutta elokuvan paras suorittaja on nuori Isabelle Fuhrman hyytävänä Estherinä. Ottolapsi onnistui vihdoin uusintakatselulla iskemään lujempaa ja suosittelenkin sitä lämpimästi rauhallisemmin etenevien ja tunnelmaa hiljalleen kasvattavien kauhuelokuvien ystäville. Nyt jää sitten nähtäväksi, pystyykö tuleva esiosa Orphan: First Kill perustelemaan olemassaoloaan, vai onko kyseessä jälleen yksi tarpeeton rahastusraina...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Orphan, 2009, Dark Castle Entertainment, Appian Way, Studio Babelsberg Motion Pictures, StudioCanal, DCP Orphan Productions, Don Carmody Productions

Arvostelu: The Polar Express / Napapiirin pikajuna (2004)

THE POLAR EXPRESS (2004)

NAPAPIIRIN PIKAJUNA

Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Tom Hanks, Daryl Sabara, Josh Hutcherson, Nona Gaye, Meagan Moore, Peter Scolari, Jimmy Bennett, Matthew Hall, Eddie Deezen, Leslie Zemeckis, Andre Sogliuzzi ja Michael Jeter
Genre: seikkailu, jouluelokuva, animaatio
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: S

The Polar Express, eli suomalaisittain Napapiirin pikajuna perustuu Chris Van Allsburgin samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 1985. Elokuva toteutettiin motion capture -tekniikalla, jossa näyttelijöiden esiintyminen kuvattiin ja heidän liikkeidensä pohjalta hahmot animoitiin. Kyseessä onkin yksi ensimmäisistä filmeistä, jotka toteutettiin täysin tällä tekniikalla. Aiemmin siten oli toteutettu lähinnä yksittäisiä hahmoja näyteltyihin elokuviin, kuten Klonkku The Lord of the Rings -trilogiassa (2001-2003). Napapiirin pikajuna sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2004 ja se oli menestys. Kriitikot eivät kuitenkaan siitä kovin paljoa pitäneet. Itse näin leffan elokuvateatterissa jouluna 2004 äitini kanssa ja silloin pidin siitä. Kuitenkin vuosien varrella joka katselukerralla olen pitänyt siitä vähemmän ja vähemmän. Sen jälkeen, kun aloin pitää elokuvaa heikkona, en ole katsonut filmiä kertaakaan uudestaan. Siitä on lähes kymmenen vuotta aikaa. Leffan näkeminen kävi kuitenkin mielessäni viime vuonna, kun pohdin mitä jouluelokuvia arvostelisin, mutta keksin paremmat vaihtoehdot, joten päätin jättää Napapiirin pikajunan myöhemmälle ajankohdalle. Kun aiemmin tänä vuonna pohdin samaa asiaa, päätin vihdoin arvostella leffan, sillä päätin arvostella saman ohjaajan toisen motion capture -jouluelokuvan, A Christmas Carolin (Saiturin joulu - 2009) jouluaatoksi ja ajattelin näiden filmien sopivan hyvin yhteen. Samalla myös toivoin, että kyseessä olisi parempi teos kuin muistin.

Nuori poika päätyy jouluyönä seikkailuun, kun hän astuu joulupukin luokse matkaavan Napapiirin pikajunan kyytiin.

Elokuvan päähenkilö on nuori poika, joka on alkanut epäilemään joulupukin olemassaoloa. Harmillisesti tämä puoli hahmosta tuodaan vain alussa ja lopussa esille. Puolessa välissä poika lähinnä vain... on. Hän on jatkuvassa liikkeessä joko junan sisällä tai sen päällä, mutta hän ei oikeastaan tee tai edes ole mitään kovin kiinnostavaa. Poika on itse asiassa aika tylsä tapaus, josta ei opi paljoa matkan varrella. Hahmon äänenä kuullaan Daryl Sabara ja hänen liikkeensä ovat esittäneet Tom Hanks ja The Hunger Games -leffasarjasta (2012-2015) tuttu Josh "Peeta" Hutcherson.
     Napapiirin pikajunassa matkustaa pojan lisäksi muitakin matkustajia: reipas tyttö jonka äänenä kuullaan Nona Gaye, lauluäänenä Meagan Moore ja jonka liikkeet esittävät laulaja Tinashe ja Chantel Valdivieso; köyhä Billy jota ääninäyttelee Jimmy Bennett, jonka lauluäänen esittää Matthew Hall ja jonka liikkeet esittävät Peter Scolari ja Hayden McFarland; sekä ärsyttävä silmälasipoika jonka äänenä kuullaan Eddie Deezen ja jonka liikkeitä esittää Jimmy Pinchak. Silmälasipojan osuus on onneksi pieni, sillä hän todella on raivostuttava aina äänestään puheisiinsa asti. Reipas tyttö on ihan kiva hahmo, mutta päähenkilön tavoin jokseenkin mitäänsanomaton. Kiinnostavin hahmoista on surumielinen Billy-poika, josta tulee selvästi esille, ettei hän ole koskaan kokenut kunnon joulua. Leffa olisikin kiinnostavampi hänen näkökulmastaan, sillä katsojana välittää eniten (tai no ainoastaan) Billyn tunteista.
     Päähenkilöpojan liikkeiden lisäksi Tom Hanks esittää muutamaa muutakin roolia. Hän esittää myös pojan nopeasti nähtävää isää, junassa salaa matkustavaa miestä, itse joulupukkia ja Napapiirin pikajunan konduktööriä (joka on hänen isoin roolinsa filmissä), minkä lisäksi hän toimii kertojaäänenä aina välillä. Hanksin tunnistaa helposti, jos näyttelijän leffoja on katsonut useamman kappaleen. Hän yrittää muuttaa ääntään matkustajan ja joulupukin rooleissa, mutta unohtaa sen välillä, jolloin katsojana tajuaa, että Hankshan se siinä on! Kiinnostavin Hanksin esittämä hahmo on salaa matkustava mies, sillä hänessä on oivaa mysteerisyyttä.
     Muita hahmoja leffassa ovat veturimiehet, joista toinen on pullea ja toisella on pitkä parta ja joita kumpaakin esittävät Andre Sogliuzzo ja Michael Jeter; sekä päähenkilön pikkusisko, jota esittää ohjaaja Robert Zemeckiksen vaimo Leslie, Isabella Peregrina ja Ashly Holloway. Leslie Zemeckis näyttelee myös nopeasti nähtävää päähenkilön äitiä.

Vielä elokuvan alkupäässä mietin, että ehkä vuosien tauko onkin tehnyt leffalle hyvää, sillä se sai minut mukaansa oikein napakasti. Seikkailu kulkee eteenpäin vauhdikkaasti ja siitä löytyi jopa aika jännittävän viihdyttävä kohtaus, jossa junakyyti muuttui vuoristoradaksi ja jonka jälkeen juna päätyy liukumaan jäätyneelle järvelle. Ajattelin, että kyseessä onkin ihan menevä jouluseikkailu, vaikka samalla mietin myös, ettei tapahtumilla oikein tunnu olevan merkitystä. Asioita tapahtuu, jotta lapsikatsojat pysyisivät iloisina tai kauhistuneina, mutta millään ei ole oikein mitään vaikutusta siinä kohtaa, kun vihdoin päästään Korvatunturil... siis mitä, joulupukki asuu muka pohjoisnavalla?! Hölmöt ulkomaalaiset, kaikkea ne keksivätkin! Joka tapauksessa, kun vihdoin päästään... öh... sinne missä ikinä vanha valkoparta punanuttu asustaakaan, Napapiirin pikajuna lopettaa kulkemisen. Sielläkin tapahtuu hieman, mutta se osio seikkailusta ei ole millään lailla mukaansatempaava tai viihdyttävä. Siinä kohtaa viimeistään alkaa tuntua siltä, ettei filmi tule johtamaan mihinkään. Poika vain matkaa joulupukin luo ja siinä se. Matkan varrelle on tungettu paljon kaikenlaista ylimääräistä, jotta lopputulosta voisi kutsua koko illan elokuvaksi. Silti siinä on yhtä simppeli tarina kuin joka joulu televisiossa näytettävässä "Lumiukko" -lyhytanimaatiossa (1982), muttei läheskään yhtä paljon tunnetta ja sydäntä.

Yleensä kun puhutaan jouluelokuvista, niistä tulee mieleen hauskuus ja lämminhenkisyys, sillä joulu on iloinen juhla. Näin ei ole Napapiirin pikajunassa. Tämä elokuva on todella kylmä ja oudon ankea. Se paikka-missä-ikinä-joulupukki-majaileekaan on jättimäinen kaupunki, jonka kadut ovat tyhjät ja aavemaiset. Ne tontut, jotka leffassa nähdään, ovat tylyjä ja hieman pelottavia. Leffa on paikoitellen karmivan kolkko, mikä tekee siitä luotaantyöntävän. Siitä myös puuttuu täysin jouluun liittyvä ihmeellisyys ja maagisuus. Katsojalle ei synny lähes koskaan "hei vau" -tunnetta, vaikka aukiolle onkin pystytetty sata metriä korkea joulukuusi. Vain alussa saattaa syntyä ihmetystä, Napapiirin pikajunan ilmestyessä sumun keskeltä. Muuten ainoa ihmeellisyys on läpi filmin kulkeva outo mysteerisyys. Elokuvaa katsoessa alkaa heräilemään erilaisia kysymyksiä kuten: Kuka salaa matkustava mies on? Millä perusteella lapsia viedään tapaamaan joulupukkia? Ovatko salamatkustaja ja konduktööri sama henkilö, koska heitä esittää Tom Hanks? Vai onko jompikumpi heistä päähenkilö tulevaisuudessa, sillä Hanks toimii kertojana, joka on selkeästi päähenkilö aikuisena... Tämän pohtiminen on parasta, mitä elokuvalla on tarjottavanaan. Muuten se on vain mitäänsanomaton ja ontto. Siinä tuntuu tapahtuvan koko ajan jotain, mutta millään sillä ei ole merkitystä lopputuloksen kannalta, eivätkä tapahtumat ole edes kovin muistettavia.

Huonointa Napapiirin pikajunassa on kuitenkin sen animointi. Taustat kuten Napapiirin pikajuna ja Pohjoisnapa näyttävät kyllä ihan hyviltä, mutta motion capturella toteutetut ihmiset ovat todella kamalan näköisiä. Hahmot näyttävät todella keskeneräisiltä ja vaikka oikeat ihmiset ovat esittäneet heidän eleensä ja liikkeensä, näyttävät ne silti todella luonnottomilta. Lähikuvat hahmojen kasvoista ovat välillä todella kaameaa katsottavaa, etenkin kun kiinnittää huomiota heidän suunliikkeeseen. Joissain vauhdikkaissa kohtauksissa ei ehdi katsoa hahmoja tarkkaan, mutta muuten animointi tekee elokuvan katsomisesta huomattavasti vaikeampaa. Keskeneräisellä tarkoitan myös sitä, että yhdessä kohtaa päähenkilö putoaa hiilikasaan, mutta animaattorit eivät ole vaivautuneet tekemään minkäänlaista likaa pojan vaatteisiin tai kasvoihin. Jos leffa olisi toteutettu näyteltynä tai täysin puhtaana animaationa, olisi se visuaalisesti paljon parempi, mutta se ei ole oikein kumpaakaan. Napapiirin pikajunan ohjauksesta vastaa tosiaan Robert Zemeckis, joka on aiemmin ohjannut erittäin hyvän seikkailutrilogia Back to the Futuren (1985-1990) ja Oscar-palkitun Forrest Gumpin (1994). Tämä tyhjentävä teos ei tunnu lainkaan Zemeckisin filmiltä ja sitä katsoessa alkaa lähinnä harmittamaan, mihin hänen taitonsa ovat kadonneet vuosien varrella? Tosin hänen ja William Broyles Jr.:n kirjoittama käsikirjoitus ei lähtökohdiltaan ole onnistunut, joten voiko sen pohjalta mitään hyvää edes tehdä? Alan Silvestrin säveltämät musiikit ovat kuitenkin erittäin mainiot ja elokuvan toiseksi paras asia. Joulumusiikkia on tietty mukana, mikä on täysin ymmärrettävää, mutta sen sijaan leffan alkupäässä nähtävä musikaalinumero on täysin irrallinen ja ärsyttävän ylienerginen kohtaus.

Yhteenveto: Napapiirin pikajuna on aika unohdettava ja mitäänsanomaton jouluelokuva. Joulumieltä siitä ei tosin tunnu löytyvän lainkaan, vaan filmi on vain inhottavan kylmä ja luotaantyöntävän ankea. Tontuista on tehty ilkeitä, kaikki on synkkää, eikä mistään löydy mitään ihmeellisyyttä. Itse tarina on hyvin yksinkertainen, mutta sitäkään ei ole osattu käyttää oikein. Päähenkilö ei tunnu kehittyvän mihinkään ja hahmoista vain köyhä Billy tuntuu oikeasti joltain. Tapahtumia on hirveästi, mutta millään ei ole lopuksi mitään väliä, eivätkä hurjastelut ole vuoristoratahetkeä ja jäätynyttä järveä lukuunottamatta muistettavia. Joulupukin kaupungin tapahtumat ovat jo tylsiä, eikä loppuhuipennuksesta jaksa kiinnostua millään lailla. Kauheinta leffassa on kuitenkin sen animointi. Vain jotkut taustat ja itse juna näyttävät tyylikkäiltä, mutta hahmot ovat todella elottoman ja keskeneräisen näköisiä. Alan Silvestrin säveltämät musiikit ovat sentään onnistuneet ja mukana on pari viihdyttävää hetkeä, sekä ihan kivaa mysteerisyyttä. Ne eivät kuitenkaan pelasta kokonaisuutta, enkä voi suositella Napapiirin pikajunan katselua, paitsi jos haluatte tehdä iloisesta perhejoulustanne masentavan. Joitakin leffan kolkkous voi ihastuttaa, mutta itse en voi olla hämmästelemättä, mitä ihmettä ohjaaja Robert Zemeckis kuvitteli tekevänsä? Tämän sijaan suosittelen katsomaan Zemeckiksen Saiturin joulu -leffan, johon tässä elokuvassa on muuten hauska viittaus. Yksi rikkinäisten lelujen vaunun nukeista on nimittäin Saiturin joulun päähahmo herra Scrooge, mikä herättää tietty kysymyksen siitä, suunnitteliko Zemeckis jo 2000-luvun alussa tekevänsä siitäkin tarinasta elokuvan?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Polar Express, 2004, Warner Bros. Pictures, Castle Rock Entertainment, Shangri-La Entertainment, Playtone, ImageMovers, Golden Mean, Universal CGI