Arvostelu: Pinocchio (2022)

PINOCCHIO

Ohjaus: Robert Zemeckis

Pääosissa: Benjamin Evan Ainsworth, Tom Hanks, Joseph Gordon-Levitt, Cynthia Erivo, Keegan-Michael Key, Giuseppe Battiston, Lorraine Bracco, Luke Evans, Lorraine Bracco, Lewin Lloyd ja Angus Wright

Genre: seikkailu, komedia, jännitys, musikaali

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 7

Pinocchio on uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn samannimisestä animaatioklassikosta vuodelta 1940 ja se perustuu Carlo Collodin satukirjaan Pinokkion seikkailut (Le avventure di Pinocchio) vuodelta 1883. Vuonna 2015 Disney-yhtiö ilmoitti työstävänsä näyteltyä versiota animaationsa pohjalta. Alun perin ohjaajaksi pestattiin Sam Mendes, mutta hänen lähdettyään projektia työsti hetken Paul King, kunnes lopulta hommaan tarttui Robert Zemeckis. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2021 ja nyt Pinocchio on ilmestynyt suoraan Disney+ -palvelun valikoimaan. Itse pidän Disneyn vanhasta piirrosleffasta, enkä nähnyt (tälläkään kertaa) mitään syytä uudelle versiolle klassikosta. Päätin silti toki antaa uudelle Pinocchiolle mahdollisuuden, etenkin kun sain sen Disneyltä katseltavaksi ennakkoon.

Italialainen puuseppä Geppetto rakentaa nukkepojan ja toivoo sen olevan elävä, oikea poika. Yöllä sininen haltiatar saapuu toteuttamaan sepän toiveen ja Pinocchioksi nimetty nukke herää eloon.

Ohjaaja Zemeckisin luottonäyttelijä Tom Hanks nähdään Geppettona, italialaisena puuseppänä ja leluntekijänä, joka työstää itselleen puisen nukkepojan ja nimeää sen Pinocchioksi. Elokuvan vihjatessa Geppetton olleen aikoinaan isä, jonka lapsi menehtyi, Geppetto esittää toivomustähdelle toiveen, että Pinocchio voisi olla elävä, ihka oikea poika - ja niin myös tapahtuu. The Haunting of Bly Manor -kauhusarjasta (2020) tutun Benjamin Evan Ainsworthin ääninäyttelemä Pinocchio herää eloon, mutta pysyy yhä puisena nukkena, jolla on hurjasti opittavaa maailmasta. Hanks on tietty oikein sympaattinen iäkkäänä puuseppänä. Ainsworthin ääni sopii hyvin naiiville nukelle, jonka visuaalinen toteutus näyttää kuitenkin viimeistelemättömältä.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. kertojaäänenäkin toimiva Samu Sirkka (Joseph Gordon-Levitt), Pinocchion eloon herättävä sininen haltiatar (Cynthia Erivo), lokki Sofia (Lorraine Bracco), huijarikettu Rehti Repo (Keegan-Michael Key) ja tämän mykkä toveri Kimi Keppostin, showmies Stromboli (Giuseppe Battiston) ja Huvitusten saarelle lapsia vievä ajuri (Luke Evans). Ainoana uutena hahmona mukaan on lisätty rampa tyttö Fabiana (Kyanne Lamaya), joka haaveilee tanssimisesta. Näyttelijät suoriutuvat ihan kelvollisesti osistaan, mutta Hanksia lukuun ottamatta yksikään ei pahemmin erotu - jos ei siis puhuta siitä, kuinka häiritsevästi digianimoidut Samu Sirkka ja muut eläinhahmot pistävät silmään, Pinocchion tavoin hieman viimeistelemättömiltä näyttävien efektiensä kera.

Disneyn uusi näytelty Pinocchio on juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa: turha, laiska ja sieluton rahastuskierrätys taianomaisesta piirrosklassikosta. Vaikka nämä näytellyt uudelleenfilmatisoinnit ovatkin olleet enemmän tai vähemmän taloudellisia menestyksiä, ovat ne olleet toinen toistaan mitäänsanomattomampia tuotoksia. Sekaan mahtuu parit yllättäjät, kuten pätevä Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016) ja ilahduttavan kiero Cruella (2021), mutta digianimoitu Leijonakuningas (The Lion King - 2019) oli suorastaan pyhäinhäväistys ja olinkin jopa unohtanut kokonaan Kaunottaren ja Kulkurin (Lady and the Tramp - 2019) ja Mulanin (2020) olemassaolot. Ei Pinocchiossa mistään pyhäinhäväistyksestä ole kyse, mutta se vaipuu monen edeltäjänsä kanssa samaan "tulipahan mulkaistua" -kastiin, joiden pariin ei palaa enää toistamiseen.

Lukuun ottamatta Fabianaa, uusi Pinocchio kulkee tismalleen samaa kaavaa pitkin kuin piirrosklassikkokin. Yllätyksiä on turha odottaa ja jos vanha animaatio on hyvässä muistissa, katsoja tietää aina, mitä seuraavaksi tapahtuu. Zemeckisin ja Chris Weitzin käsikirjoitus tuntuukin siltä, että he ovat vain kaivaneet animaation käsikirjoituksen jostain Disneyn arkistosta ja pölyjen pyyhkimisen jälkeen kirjoittaneet muutamia erilaisia repliikkejä mukaan. Leffa seuraa tuttuja, jopa ikonisia tapahtumia orjallisesti, muttei uskalla muovata niitä, eikä edes yritä päihittää niitä. Kohtauksia käydään läpi kuin rastien listaa ja innottomuus paistaa elokuvasta yhä enemmän, mitä pidemmälle siinä päästään. Loppuhuipennuksena tässäkin toimiva Monstro hoidetaan turhankin helposti pois alta, jottei lapsia vain pääsisi jännittämään hurja valas.

On sääli, että klassikkoelokuvia, kuten Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future - 1985) ja Oscar-voittajan Forrest Gump (1994) ohjannut Zemeckis on vajonnut tekemään näin mitäänsanomattomia rainoja. Elokuvasta ei näy koskaan, että Zemeckisillä olisi suurta intohimoa projektia kohtaan, Pinocchio tuntuu vain helpolta tienestiltä ohjaajalle. Kun elokuvaan ei ole saatu mitään intoa, on katsojankin todella vaikea innostua näkemästään. Mitä ihmettä Disneylle on tapahtunut? Miten ja miksi aiemmin niin ihastuttavia ja taianomaisia elokuvia tarjonnut firma on muuttunut tällaiseksi liukuhihnatehtaaksi? Eikä loppua näy, sillä studiolla on työn alla näytellyt versiot Pienestä merenneidosta (The Little Mermaid - 1989), Peter Panista (1953), Lumikki ja seitsemästä kääpiöstä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937), Herkuleksesta (Hercules - 1997), Notre Damen kellonsoittajasta (The Hunchback of Notre Dame - 1996), Robin Hoodista (1973), Bambista (1942), Aristokateista (The Aristocats - 1970) ja Lilosta ja Stitchistä (Lilo & Stitch - 2002)!

Elokuva on ihan kelvollisesti kuvattu, joskin mukana on hieman liikaa isoiksi pullistettuja otoksia, joissa yritetään saada mahdollisimman paljon samaan kuvaan, mutta jotka eivät näytä erityisen elokuvallisilta. Leikkaus on tarpeeksi sujuvaa, mutta samalla korostaa sitä, kuinka leffassa vain kiidetään tapahtumasta toiseen, ilman, että millekään ehditään antaa erityistä painoarvoa. Kierrättämisen keskellä tarinan syvät merkitykset ja hyvät opetukset jäävät lähinnä sivulauseiksi. Asut, maskeeraukset ja lavastukset ovat sentään mainiot ja Geppetton mökistä voi bongata viittauksia Disneyn muihin tuotoksiin, kuten Prinsessa Ruususeen (Sleeping Beauty - 1950) ja Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (Who Framed Roger Rabbit - 1988), sekä Aku Ankkaan. Erikoistehosteet näyttävät tosiaan siltä, että elokuva tehtiin kiireessä. Digianimoidut hahmot ovat toinen toistaan heikommin toteutettuja, eivätkä monet taustatkaan vakuuta. Äänimaailma on ihan pätevästi rakennettu tehosteista Alan Silvestrin säveltämiin musiikkeihin. Elokuvan musikaalinumerot eivät kuitenkaan vakuuta ja lauluista mieleen jää vain ihana When You Wish Upon a Star, jota Disney käyttää yhä elokuvissaan logonsa kera.

Yhteenveto: Vuoden 2022 näytelty Pinocchio on jälleen uusi tylsän sieluton rahastuskierrätys Disneyltä. Elokuvasta uupuu kaikki riemukkuus, sydämellisyys ja seikkailullisuus, jotka tekivät vuoden 1940 animaatiosta klassikon. Lukuun ottamatta mukaan kirjoitettua Fabiana-tyttöä, elokuva kulkee täysin tuttuja latuja, aivan kuin rastien ruutuja listalta kohtauksista, mitkä pitää olla mukana. Mihinkään kohtaukseen ei ole pistetty minkäänlaista intoa mukaan ja meno tuntuu oudon tekopirteältä ja väkinäiseltä. Loppua kohti meno vain laiskistuu ja Monstro-valaan osio on todella hutiloiden hoidettu. Musikaalinumerot ovat latteita ja erikoistehosteet näyttävät läpikotaisin viimeistelemättömiltä. On sääli, että aiemmin hienoja filmejä tehnyt Robert Zemeckis ei saa tämän enempää aikaiseksi. Tom Hanks on elokuvan parasta antia sympaattisena Geppettona, mutta siihen ne kehut jäävätkin. Ei ole mikään ihme, että Pinocchio on päätetty heivata suoraan Disney+ -palveluun ilman teatterikierrosta - isolta kankaalta heikot efektitkin korostuisivat vielä monikymmentuumaista televisiota pahemmin. Näin loppuun haluaisin vielä huomauttaa, ettei turhautumisessani ole kyse pelkästä automaattisesta vihasta uudelleenfilmatisointeja ja saman aiheen uusia tulkintoja kohtaan. Odotan nimittäin innolla näkeväni, millaista jälkeä Guillermo del Toro on saanut aikaan tarinan kanssa jouluna Netflixiin ilmestyvässä Pinocchio-animaatiossa (2022).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pinocchio, 2022, Walt Disney Pictures, Depth of Field, ImageMovers

Arvostelu: Kuka pelkää noitia (The Witches - 2020)

KUKA PELKÄÄ NOITIA

THE WITCHES

Ohjaus: Robert Zemeckis

Pääosissa: Jahzir Kadeem Bruno, Octavia Spencer, Anne Hathaway, Codie-Lei Eastick, Kristin Chenoweth, Stanley Tucci, Josette Simon ja Chris Rock

Genre: fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

The Witches, eli suomalaisittain Kuka pelkää noitia perustuu Roald Dahlin samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 1983. Jo vuonna 1990 ilmestyi elokuvasovitus kirjan pohjalta, monia lapsia traumatisoinut Kuka pelkää noitia (The Witches). Vuonna 2008 Guillermo del Toro ryhtyi suunnittelemaan animaatioelokuvaa kirjan pohjalta, mutta projekti ei vielä silloin edennyt. Kymmenen vuotta myöhemmin del Toro alkoi työstämään näyteltyä filmiä Robert Zemeckisin ja Alfonso Cuarónin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2019 ja Kuka pelkää noitia julkaistiin esimerkiksi Yhdysvalloissa suoraan HBO Max -suoratoistopalvelussa lokakuussa 2020. Nyt elokuva saapuu pikkuhiljaa myös Suomeen niissä paikoissa, joissa elokuvateatterit ovat auki. Itse olin etukäteen varautunut leffan suhteen. Vanha filmi tai alkuperäinen kirja eivät olleet minulle tuttuja, joten minua kiinnosti nähdä, mistä on kyse. Näkemäni mainokset filmistä eivät kuitenkaan lupailleet kovin hyvää. Meninkin ristiriitaisin ajatuksin katsomaan elokuvaa ja myös poistuin näytöksestä aika ristiriitaisin miettein.

Alabamassa vuonna 1968 nuori poika menettää vanhempansa auto-onnettomuudessa ja muuttaa isoäitinsä luokse asumaan. Siellä poika saa tietää lapsia vihaavien noitien olevan todellisia ja että noidat yrittävät juonitella suunnitelmaa kaikkien lasten tuhoamiseksi.

Ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Jahzir Kadeem Bruno näyttelee päähenkilöä, nimetöntä poikaa, joka jää heti alussa orvoksi ja muuttaa mahtavan Octavia Spencerin esittämän isoäidin luokse. Bruno pärjää oikein mainiosti pääosassa ja hänestä löytyy sellaista riemua, mikä tarttuu katsojaankin, jolloin tähän noitien täyteiseen seikkailuun lähtee aluksi erittäin mielellään mukaan. Bruno myös tulkitsee alussa taidokkaasti hahmonsa kokemaa traumaa. Spencer on herttainen pojan isoäitinä, joka myös löytää itsensä jossain kohtaa noitien keskeltä. Spencerin ja Brunon väliseen isoäiti-lapsenlapsi-suhteeseen on saatu oikeaa sydäntä mukaan.

     Elokuvassa mukana ovat myös koomikko Chris Rock tarinan kertojana, hilpeä Stanley Tucci hotellinomistaja Stringerinä, Codie-Lei Eastick herkkuja rakastavana Bruno-poikana, sekä Anne Hathaway noitien ylijohtajana. Rockin kertojaääni on hieman erikoinen ratkaisu ja vaikka Rockissa riittää intoa, on hänen äänensä paikoitellen häiritsevänkin energinen. Tucci on tuttuun tapaansa oivallinen, mutta Hathaway järkyttää sillä, kuinka surkean roolityön hän voikaan tehdä. Siis huhhuh, kuinka huono Hathaway on tässä leffassa! Hänen erilaisia eurooppalaisia aksentteja yhdistelevä korostuksensa on jo itsessään naurettavan huono, mutta kun siihen lisätään vielä päälle kiusallista ylinäyttelemisestä ja kehnoilla digiefekteillä korostettuja ruumiinosia, tuntuu usein siltä kuin Hathaway yrittäisi tahallaan pilata koko filmin.

Kuka pelkää noitia on varmasti erittäin toimiva paketti kohderyhmälleen, eli ala-asteella oleville lapsille. On fantasiaa ja tiettyä seikkailun tunnetta, sekä hieman karmivampia kohtauksia. Noitien paljastaessa todelliset ulkomuotonsa, voi meno äityä lapsien mielestä oikeasti hurjaksi. Huumoria on kuitenkin paljon ja aikuiskatsojakin saattaa hörähtää pariin otteeseen. Silti täytyy sanoa, että kun elokuvan taustalla pyörii Robert Zemeckisin, Guillermo del Toron ja Alfonso Cuarónin kaltainen kolmikko, niin miten ihmeessä tästä ei saatu tämän parempaa leffaa? Aikoinaan mahtavia teoksia, kuten Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future - 1985), Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (Who Framed Roger Rabbit - 1988) ja Forrest Gump (1994) ohjannut Zemeckis on kyllä luisunut alamäkeen 2000-luvulla, eikä fantasia ole hänelle genrenä tutuimmasta päästä. Kuitenkin Pan's Labyrinthista (El Laberinto del fauno - 2006) ja The Shape of Waterista (2017) tunnetun del Toron ja Harry Potter ja Azkabanin vangin (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004) ohjanneen Cuarónin olisi voinut odottaa auttavan aidosti hyvän fantasiaseikkailun rakentamisessa.

Elokuva ajaa asiansa ihan kivasti ja toimii menevänä kertakäyttöhömppänä, vaikka Hathaway alkaisi kuinka tympiä leffan aikana. Jokin siitä jää silti uupumaan. Sitä todellista nostatusta ja koukkua ei löydy. Noidat esitellään karmivina ja häijyinä olentoina, mutta lopputulos ei vakuuta - etenkin kun Hathawayta lukuunottamatta muut noidat eivät tee yhtään mitään hyödyllistä. Herkiksi tarkoitetut hetket eivät aiheuta toivottua tunnereaktiota ja lopun ratkaisut jäävät lähinnä hyviksi ideoiksi. Eniten kenties ärsyttää lasten aliarvioiminen. Hahmot selittävät jatkuvasti mitä ilmiselvimpiä asioita. Etenkin kohtauksessa, missä noitien johtaja kertoo muille noidille ilkikurisesta suunnitelmastaan, piilossa kuunteleva päähenkilö pistetään kaiken aikaa toistamaan ääneen sen, mitä juuri tuli nähtyä tai kuultua. Kun Zemeckis ja del Toro vieläpä ovat vastuussa käsikirjoituksesta, on häkellyttävää, että tällaista laiskuutta on rustattu mukaan.

Viime vuosituhannella useita loistoleffoja tehnyt Zemeckis ei todellakaan ole ollut parhaimmillaan viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Joko motion capture -animaatioteknologian kanssa temppuileva tai tylsähköjä draamoja tehtaileva Zemeckis on pelkkä varjo entisestä elokuvantekijästä, mikä on surullista. Kuka pelkää noitia on yksi tällainen keskinkertainen tuotos lisää herran alati heikkenevään filmografiaan. Edes tekninen toteutus ei täysin vakuuta huippunimistä huolimatta. Kuvaus on sujuvaa, leikkauksessa on hyödynnetty tyylikkäitä siirtymiä ja lavasteetkin ovat oivalliset. Heikot erikoistehosteet saavat leffan kuitenkin näyttämään yli kymmenen vuotta vanhemmalta. Puhuvat hiiret näyttävät siltä kuin ne olisi animoitu vuonna 2006. Äänimaailma on kuitenkin kelvollisesti rakennettu ja Zemeckisin luottosäveltäjä Alan Silvestrin satumaiset musiikit ovat kenties jopa parasta elokuvassa.

Yhteenveto: Kuka pelkää noitia saattaa iskeä kohderyhmäänsä, ala-asteikäisiin lapsiin, mutta jättää luultavasti monet muut kylmäksi. Kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta filmi on aika keskinkertainen fantasiaseikkailu, mikä ei koskaan nappaa kunnolla mukaansa. Noidat tarjoavat uhkaavuuden tunnetta oikeastaan vain lapsille, eikä huumorikaan luultavasti erityisemmin iske vanhempiin. Erityisen ärsyttävää on, kuinka elokuva tuntuu jatkuvasti aliarvioivan lapsikatsojaa, selittämällä monta kertaa samat asiat. Tuntuu välillä jopa siltä, että leffa ei pidä katsojiaan kovin fiksuina. Kaikki tämä on kuitenkin vielä jollain tavalla anteeksiannettavaa, kun näitä vertaa Anne Hathawayhin, joka tekee aika varmasti uransa surkeimman roolisuorituksen noitien ylijohtajana. Aivan kaameilla aksenteilla puhuvaa ja koko ajan ylinäyttelevää Hathawayta on jopa tuskastuttavan kiusallista katsoa ja elokuva paranee aina huomattavasti, kun hän ei ole ruudulla. Muut näyttelijät tekevät sentään ihan kelpo työtä. Jahzir Kadeem Bruno on selvästi riemuissaan roolistaan, Octavia Spencer on täynnä sydäntä hänen isoäitinään ja Stanley Tucci on hilpeä hotellinomistajana. Erikoistehosteet näyttävät useita vuosia vanhoilta ja jättää halvan maun katsojalle. Vaikka Kuka pelkää noitia toimii aika varmasti kohdeyleisölleen, on silti käsittämätöntä, ettei Robert Zemeckisin, Guillermo del Toron ja Alfonso Cuarónin kaltainen kolmikko ole tämän parempaan pystynyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.11.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

The Witches, 2020, Warner Bros., ImageMovers, Double Dare You, Esperanto Filmoj, The Jim Henson Company, Necropia Entertainment

Arvostelu: Cast Away - tuuliajolla (Cast Away - 2000)

CAST AWAY - TUULIAJOLLA

CAST AWAY

Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Tom Hanks, Helen Hunt, Nick Searcy ja Chris Noth
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia
Ikäraja: 12

Cast Away - tuuliajolla on Robert Zemeckisin ohjaama elokuva. Sen idea tuli alunperin päänäyttelijä Tom Hanksilta, joka halusi tehdä uuden autiosaarileffan, mikä ei kuitenkaan kertoisi Robinson Crusoesta. Hanks oli lukenut artikkelin kuljetuspalvelu FedExistä ja kuinka sen paketteja lennätetään Tyynenmeren yli päivittäin, ja oli alkanut pohtimaan, mitä kävisi, jos yksi näistä lentokoneista putoaisi mereen. Tämä pysyi kuitenkin ideana muutamia vuosia, kunnes Hanks sai ohjaaja Zemeckisin kiinnostumaan projektista. Kuvaukset alkoivat jo vuonna 1998, jolloin kuvattiin elokuvan alkupää, minkä jälkeen tekijät pitivät vuoden tauon, jotta Hanks ehtisi kasvattamaan hiuksensa ja partansa villeiksi, sekä pudottamaan painoaan useita kiloja. Zemeckis käytti ajan hyödykseen ohjaamalla toisen leffan, Salaisuus pinnan alla (What Lies Beneath - 2000). Lopulta Cast Away - tuuliajolla saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 7. joulukuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti - ilmestymisvuotensa kolmanneksi menestynein leffa - minkä lisäksi se sai paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva oli ehdolla kahdesta Oscar-palkinnosta (paras miespääosa ja paras äänitys), muttei voittanut niitä. Sen sijaan leffa voitti parhaan miespääosan Golden Globe -palkinnon. Itse näin Cast Away - tuuliajolla muutama vuosi sitten ja pidin sitä kelpo filminä. Kun huomasin, että elokuva täyttää nyt 20 vuotta, päätin katsoa leffan uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kuljetuspalvelu FedExin järjestelmäsuunnittelija Chuck Nolandin lentokone tekee pakkolaskun keskelle Tyyntämerta, missä hän ajelehtii autiolle saarelle. Chuck yrittää keksiä pakokeinoa, apunaan ainoastaan Wilsoniksi nimeämänsä lentopallo.

Cast Away - tuuliajolla on täysin puhtaasti Tom Hanksin show. Vaikka jo muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneessä Forrest Gumpissa (1994) Hanks pääsi täysillä esille, siinä oli mukana huomattavasti enemmän sivunäyttelijöitä kuin tässä leffassa. Cast Awayssa Hanks on suurimman osan ajasta yksin autiosaarella. Tällaisessa elokuvassa onkin äärettömän tärkeää, että päänäyttelijä on hyvä, sillä elokuva luottaa täysillä päänäyttelijän suoritukseen. Ja tuttuun tapaansa Hanks on tietysti loistava! Hän tuo upeasti esiin paniikkinsa tilanteen alussa, kuten myös sen, kun hänen roolihahmonsa Chuck alkaa vähitellen ymmärtämään, kuinka saarella selvitään hengissä. Hanksin olemuksessa on jo jotain vangitsevaa, minkä ansiosta aika kuluu todella nopeasti, vaikka leffassa käytetään pitkiä aikoja ihan vain saaren tutkimiseen. Chuck on erinomaisesti kirjoitettu hahmo ja hänen henkinen matkansa ja kehittymisensä ihmisenä on hienosti rakennettu läpi elokuvan.

Cast Away - tuuliajolla on vahva ihmisen tutkiskeluhetki, missä uppoudutaan täysillä päähenkilön mieleen ja pistetään samalla katsoja pohtimaan, kuinka itse toimisi Chuckin tilanteessa. Sen lisäksi, että päänäyttelijä on nappivalinta, on myös tärkeää, että hänen hahmonsa on kirjoitettu hyvin, sillä eihän katsojaa jaksa kiinnostaa, selviääkö päähahmo, jos hahmo on tylsä. Tässä elokuvassa molemmissa on onnistuttu, minkä lisäksi tunnelma on juuri oikealla tavalla ahdistava. Katsoja todella onnistutaan pudottamaan Chuckin mukana keskelle Tyyntämerta ja siitä sitten ajelehditaan rannalle, vain huomataksemme, että täältähän ei muuten pääse pois. Epätoivo ja pakokauhu iskevät, kun on vihdoin oikeasti tajunnut tilanteen laidan. Epäonnistuvien pakoyritysten takia tietty hyväksyminen alkaa hiipiä alitajuntaan. Työssään FedExillä Chuckilla on ollut paljon resursseja käytössään ja hän on ollut aina tilanteissa ohjaksissa. Nyt häneltä viedään molemmat pois ja onkin kiehtovaa seurata, mitä tämä tekee hänen mielelleen.

Elokuvalla on kestoa lähes kaksi ja puoli tuntia, mikä on toisaalta hieman liikaa, mutta samalla oikein passeli pituus. Vaikka katsoja saattaa hämmentyä loppupäässä, kun tarina vaikuttaisi päättyneen, mutta leffa kestää silti vielä puoli tuntia, on tähän lopulta hyvä syy. Cast Away - tuuliajolla todella kertoo Chuckin henkisestä matkasta ja onkin hyvä, että siihen liittyy kunnolla erilaisiin vaiheisiin syventyminen. Loppupää on rakennettu erinomaisesti, kun sitä alkaa todella pohtimaan ja haluaisin kovasti voida syventyä siihen tässä arviossa, mutta valitettavasti se menisi vakavien spoilereiden puolelle (mikä ei tosin tainnut haitata elokuvan tekijöitä, sillä filmin trailerit näyttävät leffan tapahtumat alusta loppuun, paljastaen aivan kaiken). Itse saari on kuin yksi elokuvan hahmoista ja sekin tuntuu kehittyvän, mitä pidemmälle tarina kulkee ja mitä kauemmin Chuck viettää siellä aikaa. Lisäksi täytyy tietty kehua myös Wilsonia, Chuckin löytämää lentopalloa, mistä ihan oikeasti onnistutaan luomaan merkittävä roolihahmo, josta katsoja huomaa välittävänsä yllättävänkin paljon. Ja siis kyseessähän on ihan pelkkä lentopallo.

Elokuvan on ohjannut Robert Zemeckis, joka teki Cast Awayn noustuaan suosioon Paluu tulevaisuuteen -trilogian (Back to the Future - 1985-1990) ja Forrest Gumpin kautta, mutta juuri ennen kuin hän ihastui tekemään karmivia digianimaatioitaan, kuten Napapiirin pikajunan (The Polar Express - 2004) ja Beowulfin (2007). Verrattuna moniin muihin Zemeckisin teoksiin, Cast Away - tuuliajolla on jokseenkin kypsempi ja pohdiskelevampi teos. Tässä Zemeckis hyödyntää paljon rauhallisuutta ja hiljaisuutta pitkien kohtauksien ja kuvien voimin. Kuvaus on muutenkin erinomaista läpi leffan. Riippuen tilanteesta, saarta kuvataan ahdistavana ja karuna paikkana, kun taas välillä sen kauneutta korostetaan. Läpi leffan myös osoitetaan, kuinka pieni täplä Chuck vain on saaren ja etenkin valtameren keskellä, korostaen, että vaikka lentokoneet kiertelisivät meren yllä etsimässä häntä, on todella pieni todennäköisyys, että ne osuisivat juuri hänen saarensa kohdalle. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit ovat tehneet hyvää työtä, mutta digiefektein luodut myrskyt ovat nähneet parhaat päivänsä. Äänimaailma on kuitenkin fantastinen. Lähes kaikki saarella tapahtuva täytyi äänittää jälkikäteen, sillä tuuli ja meren pauhu olivat liian kovaääniset. Lopullisessa äänimaisemassa kaikki luonnon äänet ovat oikeilla tavoilla korostetut. Alan Silvestrin säveltämää musiikkia hyödynnetään taidokkaasti ja leffa tietää tasan tarkkaan, milloin käyttää musiikkia ja milloin pelkkiä ääniä.

Yhteenveto: Cast Away - tuuliajolla on hieno filmi, missä Tom Hanks pääsee kenties vielä paremmin oikeuksiinsa kuin koskaan ennen. Kyseessä on täysin Hanksin show ja hän tulkitseekin hienosti hahmonsa mielen murenemista, kun tämä jää loukkuun autiosaarelle. Katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itsekin saarella mukana, sillä päähenkilön mielenmaisemaa onnistutaan avaamaan niin taidokkaasti. On yllättävänkin mukaansatempaavaa seurata ihan vain saaren tutkiskelua luonnon äänien keskellä. Kahden ja puolen tunnin kesto on nopeasti ohi, vaikka viimeisen puolen tunnin aikana katsoja saattaakin ihmetellä, miksi elokuva kestää vielä niin kauan. Mukana on hilpeitä hetkiä, sekä myös koskettavuutta. Enpä olisi koskaan arvannut, kuinka paljon voinkaan välittää lentopallosta. Robert Zemeckisin ohjaus on hienoa ja onkin harmi, että Cast Awayn jälkeen alkoi selvä alamäki hänen urallaan. Tämä elokuva on kuitenkin loistava ja jos se on yhä näkemättä, kannattaa se katsoa. Tai vaikka sen olisi nähnyt montakin kertaa, on elokuvan 20-vuotisjuhla hyvä syy katsoa se jälleen uudestaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Cast Away, 2000, Twentieth Century Fox, DreamWorks, ImageMovers, Playtone

Arvostelu: Forrest Gump (1994)

FORREST GUMP

Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Tom Hanks, Robin Wright, Gary Sinise, Mykelti Williamson, Sally Field, Harold Herthum, Aaron Izbicki, Michael Burgess, Steven Griffith ja Haley Joel Osmont
Genre: draama, romantiikka, komedia
Kesto: 2 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 12

Forrest Gump perustuu Winston Groomin samannimiseen kirjaan vuodelta 1986. Aluksi elokuvaa tarjottiin ohjaaja Terry Gilliamille, mutta hän kieltäytyi. Barry Sonnenfeld kiinnitettiin ohjaajaksi, mutta hän halusi mieluummin ohjata Addams Family Values -komedian (1993), jolloin homma meni Robert Zemeckisille. Kuvaukset alkoivat loppukesästä 1993 ja päättyivät samaisena jouluna. Forrest Gump ilmestyi kesällä 1994 ja se oli suuri hitti - jopa vuoden toiseksi menestynein elokuva Walt Disneyn Leijonakuninkaan (The Lion King - 1994) jälkeen. Myös kriitikot pitivät elokuvasta paljon ja se oli ehdolla useista palkinnoista; mm. kolmestatoista Oscarista, joista se voitti kuusi (Paras elokuva, Paras ohjaus, Paras miespääosa, Paras sovitettu käsikirjoitus, Paras leikkaus ja Parhaat erikoistehosteet). Elokuvaa arvostetaan edelleen paljon ja esimerkiksi Internet Movie Databasessa se on sijalla kaksitoista 250:n parhaan leffan listalla! Itse en nostaisi filmiä niin korkealle, mutta on se silti mielestäni erittäin hyvä. Näin Forrest Gumpin ensimmäistä kertaa kymmenvuotiaana ja muistan sen katselukokemuksen todella hyvin, koska minulla oli silmätulehdus, joten en nähnyt joitain pätkiä leffasta, sillä silmäni täyttyivät vähän väliä rähmästä. Katsoin elokuvan kunnolla uudestaan muutamaa vuotta myöhemmin, mutta sen jälkeen en ole katsonut leffaa. Syksyllä 2016 tyttöystäväni kuitenkin osti sen minulle, mutta silti kesti yli vuoden ennen kuin katsoimme sen yhdessä. Samalla päätin myös kirjoittaa siitä arvostelun.

Yksinkertainen mutta silti moniulotteinen mies nimeltä Forrest Gump odottaa linja-autoa ja alkaa kertoa elämäntarinaansa muille pysäkin odottajille.

Pääroolissa Forrest Gumpina nähdään Tom Hanks, joka tekee tässä kenties uransa tunnetuimman roolisuorituksen. Eikä mikään ihme, sillä Hanks suoriutuu osastaan erinomaisesti. Forrest ei ole kovin fiksu, minkä huomaa usein elokuvan aikana. Leffassa ei kerrota, mikä hänellä tarkalleen ottaen on, mutta älyllisesti hän on kuitenkin jäänyt muista jälkeen. Jonkun toisen esittämänä hahmo voisikin helposti muuttua loukkaavaksi tai ärsyttäväksi, mutta Hanks tuo Forrestiin niin paljon sydäntä, että katsojana on hänen puolellaan alusta alkaen. Forrestin haaveet eivät koostu isoista asioista ja siksi onkin hauskaa sekä erittäin kiehtovaa seurata hänen elämäänsä, sillä hänelle tapahtuu hyvin paljon asioita. Usein myös harmittaa hänen puolestaan, kun hän ei ymmärrä, kuinka isoissa asioissa hän onkaan mukana. Forrest nostaa kuitenkin hymyn huulille useaan otteeseen ihastuttavan persoonansa ansiosta. Leffan alussa nuorta Forrest Gumpia esittää Michael Conner Humphreys.
     Robin Wright näyttelee Jennyä, johon Forrest on ollut ihastunut lapsesta asti, kun he ensimmäisen kerran kohtasivat. Jenny on todella erilainen persoona kuin Forrest. Ei vain sen takia, että hän on fiksumpi, vaan hän näkee maailman täysin erilailla kuin Forrest. Jenny näkee asiat paljon lohduttomampina ja surullisempina, minkä takia hänen on pakko olla jatkuvasti matkalla - hänen täytyy paeta kaikkea koko ajan. Jennyn elämän traagisuus onkin hienosti luotu kulkemaan leffan taustalla ja on surullista, miten Forrest ei kykene ymmärtämään, kuinka hänen rakastaan sattuu. Wright on erittäin hyvä osassaan ja vaikka välillä ärsyttää se, miten Jenny kohtelee Forrestia, Wright osoittaa hahmon teoilla syitä siihen.
     Elokuvassa nähdään myös Sally Field Forrestin äitinä, joka rakastaa poikaansa, eikä anna kenenkään pitää häntä idioottina; Mykelti Williamson katkaravuista kiinnostuneena Bubbana, jonka Forrest tapaa armeijassa; sekä Gary Sinise luutnantti Danina, joka johtaa Forrestin ja Bubban joukkoa Vietnamissa. Mukana on myös paljon muita hahmoja täydentämässä Forrestin elämää, mutta heidän osuutensa ovat niin pienet ja heitä on niin paljon, ettei heitä kannata alkaa luettelemaan.

Kuten Forrest Gump henkilönä, myös itse elokuva on sympaattinen, lämminhenkinen, koskettava ja hauska. Se, että joku alkaisi yhtäkkiä selostamaan elämäänsä tuiki tuntemattomille ihmisille bussipysäkillä, voi aluksi tuntua aika oudolta, mutta eipä se haittaa, sillä kovin monella ihmisellä ei ole yhtä kiinnostavaa elämäntarinaa kerrottavanaan. Forrest tosiaan päätyy tekemään ties mitä; paljon enemmän kuin monet tekevät koko elämänsä aikana. Hän nousee jalkapallojoukkueessa tähtipelaajaksi, hän lähtee sotaan Vietnamissa, hän innostaa ihmisiä päästämään irti kaikesta ylimääräisestä ja juoksemaan, hän tapaa useat Yhdysvaltain presidentit, hän luo asioita kuten Elviksen tanssiliikkeet, ja hän opettaa ihmisiä näkemään asioita paremmassa valossa. Forrest on mukana useissa merkittävissä tapahtumissa ja hän tekee maailmaa muokkaavia asioita, eikä hän tiedä lainkaan niin tapahtuvan. Forrest vain unelmoi suhteesta rakkaan Jennynsä kanssa, minkä takia onkin surullista seurata vierestä, kun joka kerta heidän tavatessa vuosien jälkeen, Jennyn on pakko lähteä muualle. Forrest saavuttaa ties mitä, mutta hänelle itselleen tärkeintä saavutusta hän ei vaikuta koskaan saavuttavan.

Sen lisäksi, että elokuvassa on useita surullisia hetkiä, on siinä myös paljon huumoria. Elokuvan aikana saa nauraa tai hekotella useaan otteeseen, ja se saa vähän väliä hyvälle tuulelle. Forrestin tietämättömyydestä tehdään paljon vitsiä ja onkin esimerkiksi hulvatonta, kun hän selittää esi-isästään leffan alussa. On hauska nähdä, mitä kaikkea Forrest pääsee kokemaan, vaikka kaikki tapahtumat eivät tietenkään ole mukavimmasta päästä, kuten Vietnamin tapahtumat, jolloin leffa muuttuu hieman sotaelokuvaksi, unohtamatta kuitenkaan yleistä tunnelmaansa. Leffan tunnelataus on erinomaisen voimakas, mikä syntyy taidokkaasta kerronnasta. Paikoitellen kerronta on tosin hieman pitkitettyä, eikä filmin tarvitse kestää lähes kahta ja puolta tuntia. Vietnamin sodan jälkeen elokuvan loistavuus alkaa rakoilla huomattavasti ja mukana on pätkiä, jotka olisi voinut leikata kokonaan pois. Elokuvan lopusta ei valitettavasti ole saatu mitä parhainta, vaikka siinäkin on liikuttavuutta ja oivallista symboliikkaa höyhenen kautta. Kokonaisuus on silti erittäin hyvä. Vaikkei Forrest Gump ole mielestäni niin hieno, että se pääsisi kymmenen parhaan elokuvan joukkoon, on se kuitenkin niin mainio, että mielestäni jokaisen pitää nähdä se ainakin kerran elämässään. Forrestin saavutusten vuoksi leffa on myös hyvin inspiroiva. Saavutukset tapahtuvat jatkuvasti Forrestin yksittäisten päähänpistojen vuoksi, mikä viestii hyvin, että kaikkien pitäisi vain tehdä mitä haluavat, eikä pidä kuunnella niitä, jotka sanovat että unelmat ovat mahdottomia toteuttaa.

Elokuvan on ohjannut Robert Zemeckis, joka teki tätä ennen Paluu tulevaisuuteen -trilogian (Back to the Future - 1985-1990), joka alkoi upeasti, mutta heikkeni joka leffan kautta pisteen verran. Hänen uralleen on tapahtunut samoin, sillä Forrest Gumpin jälkeen Zemeckis ei ole tehnyt yhtään erityisen mainiota filmiä. Tässä hän on kuitenkin onnistunut todella oivasti. Hän on saanut mukaan mahtavan tunnelman ja osaa asiansa niin komedian kuin draaman puolella. Eric Rothin käsikirjoitus on myös erittäin hyvä ja sehän tietty sisältää ikonisia repliikkejä, kuten "äitini sanoi aina, että elämä on kuin suklaarasia..." ja "juokse Forrest, juokse!" Elokuva on kuvattu todella taidokkaasti, mutta leikkauksessa sitä olisi voinut tiivistää hieman. Visuaaliset efektit leffassa ovat todella hyvät. Forrest Gump mullisti tietokonetehosteiden käyttöä elokuvissa, sillä siinä on saatu yhdistettyä Forrest aitoihin uutiskuviin presidenttien ja kuuluisuuksien kanssa. Ja yllättävää kyllä, efektit näyttävät yhä erinomaisilta! Äänitehosteet ovat myös mainiot ja Alan Silvestri on tehnyt kelpo työtä musiikkien parissa.

Yhteenveto: Forrest Gump on todella oivallinen ja aika koskettava filmi. Elokuva lähtee erittäin kiehtovasti käyntiin, vaikka aluksi tuntuukin pöljältä, että joku alkaisi selittämään koko elämäänsä tuiki tuntemattomille. Pöhköys menee kuitenkin ohi, kun katsojana alkaa ihmettelemään, mitä kaikkea Forrest on päässyt tekemään elämänsä aikana ja kuinka paljon hän on vaikuttanut maailmaan, tajuamatta sitä itse. Harmillisesti Vietnamin sodan jälkeen elokuvan mahtava tunnelma alkaa rakoilla ja leffaan alkaa tulla mukaan hieman pitkäveteisiä hetkiä. Leffa löytää loistokkuutensa toisella puoliskollaan vain välillä, eikä huipennus ole harmillisesti mitä parhain, vaikka pidänkin kovasti höyhenen tarjoamasta symboliikasta. Kokonaisuus on silti koskettava, hauska, jännittävä, oivaltava ja lämminhenkinen, mikä syntyy suurimmaksi osaksi Tom Hanksin erinomaisesta roolityöstä. Jonkun muun käsissä Forrest Gump saattaisi muuttua loukkaavaksi tai rasittavaksi, mutta Hanks onnistuu juuri oikein. Ohjaaja Robert Zemeckis on tehnyt erittäin hyvää työtä tunnelman luomisessa. Tekninen toteutus on muuten oivallista, mutta leikkauksessa filmiä olisi voinut tiivistää hieman. Visuaaliset tehosteet ovat taidokkaasti toteutetut; Forrest on saatu todella hienosti yhdistettyä aitoihin uutiskuviin. Forrest Gump on mielestäni niitä elokuvia, jotka jokaisen täytyy nähdä ainakin kerran elämässään, joten suosittelenkin sitä aivan kaikille! Se on erittäin mainio leffa, vaikkei pääsekään mielestäni edes sadan parhaan elokuvan joukkoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.theredlist.com
Forrest Gump, 1994, Paramount Pictures

Arvostelu: Paluu tulevaisuuteen osa III (Back to the Future Part III - 1990)

PALUU TULEVAISUUTEEN OSA III

BACK TO THE FUTURE PART III

Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Michael J. Fox, Christopher Lloyd, Mary Steenburgen, Thomas F. Wilson, Lea Thompson, James Tolkan, Matt Clark ja Elisabeth Shue
Genre: seikkailu
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future - 1985) oli ilmestymisvuotensa suurin hitti, joten sille täytyi tietty tehdä jatkoa. Koska jatko-osan käsikirjoituksesta tuli todella pitkä, täytyi se katkaista kahtia, jolloin löytyi tarina myös kolmanteen seikkailuun. Idea kolmannen leffan tarinaan syntyi päätähti Michael J. Foxilta, jolta ohjaaja Robert Zemeckis ja käsikirjoittaja Bob Gale kysyivät, minne hän haluaisi hahmon matkustavan ajassa? Kummatkin jatko-osat tehtiin samaan aikaan, jolloin kolmannen osan kuvaukset alkoivat lähes heti toisen osan kuvausten päätyttyä. Tekoprosessi oli haastavaa etenkin Zemeckikselle, joka joutui keksittymään samanaikaisesti sekä Paluu tulevaisuuteen osa II:n (Back to the Future Part II - 1989) viimeistelyyn että Paluu tulevaisuuteen osa III:n kuvaamiseen. Sarjan toinen osa ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa, mutta siitä huolimatta kolmas, eli trilogian päätösosa ilmestyi puoli vuotta Osa II:n jälkeen. Elokuva sai hieman paremmat arviot kuin edeltäjänsä, muttei menestynyt toivotusti lippuluukuilla. Itse näin elokuvan, kun sain isältäni Paluu tulevaisuuteen -trilogian DVD-boksissa ja katsoin kaikki elokuvat parin päivän sisään. Innostuin kovasti ja olen katsonut leffat useasti uudestaan. Kyseessä on ehkä ainoa leffasarja, josta olen nähnyt kaikki osat yhtä monta kertaa. Kun mietin, mitä leffoja arvostelisin vuoden 2018 ensimmäiselle puoliskolle, Paluu tulevaisuuteen -elokuvat tulivat ensimmäisten joukossa mieleeni ja keväällä 2017 koittikin aika katsoa sarja uudestaan ja arvostella se.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Paluu tulevaisuuteen ja Paluu tulevaisuuteen osa II!

Marty McFly lähtee pelastamaan Docia vuodesta 1885. Tehtävä ei ole kuitenkaan kovin helppo, sillä DeLoreanista on hajonnut osia, minkä lisäksi vaikeuksia tuottavat pelätty rikollinen Buford Tannen ja opettaja Clara Clayton, jonka kanssa Docilla syntyy säpinää...

Michael J. Fox on edelleen mahtava pääosassa Marty McFlyna. Valitettavasti elokuva ei täysin kuitenkaan tunnu Martyn seikkailulta, jolloin hahmo jää enemmän taka-alalle. Onneksi mukana on silti useita kohtia, joissa hän pääsee loistamaan. Outona uutuutena on se, että Marty tuntuu ymmärtävän vähemmän aikamatkustuksesta tässä leffassa kuin edellisessä, mikä hieman tyhmentää hahmoa. Foxin ilmeitä on jälleen hienoa nähdä, etenkin kun hahmo kokee Villin lännen asioita, kuten intiaanijoukon ajamassa häntä takaa. Elokuva kaipaisi selvästi tällaisia hetkiä lisää.
     Elokuvan keskiössä tuntuukin olevan Christopher Lloydin esittämä tohtori Emmett "Doc" Brown. Hahmo nähdään kahtena eri versiona leffassa: vuoden 1955 Docina, joka on juuri auttanut ensimmäisen osan Martyn palaamaan tulevaisuuteen, sekä vanhempana Docina, joka seikkaili Martyn kanssa edellisessä osassa ja on jäänyt jumiin 1880-luvulle. Lloyd suoriutuu osastaan hyvin ja hänellä on useita hienoja hetkiä, mutta hahmo on hieman tylsempi kuin aiemmin ja hänellä on liikaa ruutuaikaa, jolloin oikea sankari, eli Marty jää varjoon.
     Doc on keskiössä lähinnä opettaja Clara Claytonin (Mary Steenburgen) takia, johon hän ihastuu. Jos on vaikeaa tajuta, miksi Doc iskee silmänsä Claraan, niin ymmärrän sinua täysin. Vaikka Clara rakastaa Jules Vernen teoksia kuten Doc, ei hän ole oikeastaan millään lailla kiinnostava hahmo. Hän on oikeastaan aika tylsä tapaus, josta ei löydy mitään erikoista. Steenburgenin näyttelemisestäkään ei synny mitään merkittävää ja hän on itse asiassa paikoitellen jokseenkin ärsyttävä. Tavallaan hahmon kautta Dociin tuodaan uusia puolia, mutta tällaisenaan ratkaisu ei oikein tunnu toimivan.
     Elokuvan pahiksena nähdään Thomas F. Wilsonin esittämä Buford "Hullu Rakki" Tannen, eli Biffin isoisoisä, joka on pahamaineinen rosvo 1880-luvun Hill Valleyssa. Wilson on jälleen erinomainen ja vaikka hahmo on selvästi julmempi kuin Biff - ollessaan oikea rikollinen - löytyy hänestä selkeästi samanlaisuutta. Hahmosta on tehty hienosti uhkaava, jolloin tietää, että hän tulee aiheuttamaan ongelmia Martylle ja Docille. Tämän lisäksi Buford on myös aika tyhmä, mikä tekee hänestä hieman koomisenkin.

Uusina hahmoina esitellään myös Martyn isoisoisä Seamus McFly ja hänen vaimonsa Maggie. Seamuksena nähdään Michael J. Fox, jolloin katsojat pääsevät jälleen hämmästelemään, kuinka sama näyttelijä voi näkyä kahtena ruudulla? Maggiea taas esittää Martyn äidin näyttelijä Lea Thompson, mikä on tavallaan ihan hauska ratkaisu, sillä näin saadaan mukaan kahdessa edellisessäkin osassa nähty kohtaus, jossa Marty herää jostain ja selittää unisena nähneensä painajaista, jolloin hänen äitinsä vastaa. Kuitenkin ratkaisu on tavallaan myös kummallinen, kun miettii, että kaksikko on aiemmin näytellyt äitiä ja poikaa. Tekijät olisivat voineet käyttää Martyn tyttöystävä Jenniferin näyttelijää, Elisabeth Shueta Maggie McFlyna. Molemmat suoriutuvat kuitenkin osistaan mainiosti, etenkin irlantilaisaksenttiensa kanssa, jolloin ei ole oikeastaan valittamista.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. James Tolkanin esittämä seriffi Strickland, joka on kahdesta edellisestä osasta tutun rehtori Stricklandin isoisoisä, sekä Matt Clarkin näyttelemä baarimikko. Seriffi Strickland on erinomainen keksintö, sillä hänen kauttaan näkee, että kaikki Stricklandit ovat olleet kuria rakastavia tosikkoja.

Paluu tulevaisuuteen osa II:n tavoin myös kolmas osa alkaa suoraan siitä, mihin edellinen jäi, näyttämällä ensin lyhyen pätkän edellisen osan lopusta. Ei kestäkään kauaa, kun seikkailu lähtee käyntiin ja Marty matkaa vuoteen 1885, eli Villiin länteen, jolloin DeLoreanin piilottaminen on vielä tärkeämpää, sillä sellaisia autoja ei ollut vielä olemassakaan. Muutkin asiat olivat hyvin erilaisia, joten Marty huomataan nopeasti ulkopuoliseksi. Jotta tehtävä ei olisi liian helppo, DeLoreanin bensiinitankki vuotaa tyhjäksi, jolloin täytyy keksiä keino liikuttaa kulkuneuvoa, joka toimii nesteellä, jota ei ole vielä edes keksitty. Aikaa ei ole kuitenkaan ikuisuuksiin, sillä vuodessa 1955 Marty huomasi Docin kuolevan Bufordin takia noin viikko kirjeensä kirjoittamisen jälkeen. Tällä luodaan jännitettä, ja kyseessä voisi helposti olla jännittävin ja hankalin tilanne tähän mennessä, mutta valitettavasti elokuvan tunnelma ei täysin tarjoa sitä, mitä se alkupäässä lupailee. Claran ilmestyessä mukaan tarinaan, Paluu tulevaisuuteen osa III alkaa muuttua huonolla tavalla erilaiseksi. Sarjan henki vaihtuu seikkailusta romantiikaksi ja pääosaan tuntuu nousevan Doc. Näin leffa ei tunnu enää oikein jatkavan samaa tarinaa, minkä ensimmäinen teos aloitti. Tuttuja elementtejä on onneksi kuitenkin mukana. Heräämiskohtauksen mainitsinkin jo, minkä lisäksi leffassa nähdään mm. kohta, jossa Buford ärsyttää Martya kutsumalla tätä pelkuriksi, kuten edellisissä osissa, sekä kohtaus, jossa Marty saapuu Hill Valleyn kahvilaan ostamaan juotavaa, mutta tällä kertaa kyseessä onkin saluuna, eikä siellä todellakaan tarjota Pepsiä. Doc tietty huudahtaa muutamaan otteeseen "Hyvät hyssykät!" ja Marty taas sanoo "Käheetä!"

Villi länsi voisi tarjota paljon erilaisia asioita, joita Marty ja Doc kokisivat selvittäessään poispääsyä. Intiaanit voisivat olla isommassa roolissa, minkä lisäksi lähes kaiken aikaa odottaa, että kaksikko vahingossa paljastaisi kunnolla, mitä tulevaisuudella on tarjottavanaan, mikä muokkaisi maailmaa todella paljon. Valitettavasti leffa ei lähde tällaisiin suuntiin, vaan keskittyy lähinnä Docin pulmaan siitä, lähtisikö hän Martyn mukana, vai jäisikö hän Claran luokse? Parissa kohtaa nähdään, kuinka Doc on 1880-luvun välineillä kasannut itselleen erilaisia vempaimia, joiden toimintaa on hauska seurata, mutta siihen se jääkin. Seikkailuhenkeä ei tosiaan ole kovin usein läsnä, jolloin Paluu tulevaisuuteen osa III tuntuu hidastelevan välillä. Kaksi edellistä osaa kulkivat selkeästi kaiken aikaa eteenpäin, pitäen katsojia tiukasti otteessaan, mutta tämä tarjoaa liian paljon hengähdystaukoja, ollakseen tosissaan kunnon loppuhuipennus. Edellisten leffojen jälkeen tämä ei tunnu erityisen hyvältä, minkä takia kyseessä on pienoinen pettymys. Elokuva on kyllä hyvä, mutta se ei ole erinomainen kuten alkuperäinen Paluu tulevaisuuteen, eikä kekseliäs ja moniulotteinen kuten Paluu tulevaisuuteen osa II. Useassa kohtaa miettii, olisiko tekijöiden kuitenkin kannattanut tehdä ensin toinen osa kunnolla valmiiksi ja sitten vasta keskittyä kolmanteen osaan, sillä näin tuntuu kuin leffaan ei oltaisi annettu samalla lailla koko sydäntä ja sielua.

Onneksi mukana on onnistuneita asioita, joiden takia leffan katsoo mieluusti loppuun saakka. Paluu tulevaisuuteen osa III on selvästi edellistä kevyempi teos ja huumoria on enemmän mukana. Nauraa saa monessa kohtaa, eikä elokuva ota itseään kovin vakavasti. Tämä on parannus edelliseen verrattuna, sillä siitä taas puuttui ensimmäisen osan kepeys, joka oli yksi parhaimpia asioita koko elokuvassa. Hauskinta koko elokuvassa on kuitenkin se, että Villissä lännessä Marty kertoo nimekseen Clint Eastwood, joka on yksi tunnetuimmista western-näyttelijöistä. On hauskaa kuulla, kuinka muut hahmot puhuttelevat häntä useaan otteeseen "herra Eastwoodiksi". Olisi mielenkiintoista tietää, miten oikea herra Eastwood suhtautui vitsiin. Leffan alku on todella toimiva ja juttu alkaa lässähdellä vasta Claran tullessa mukaan tarinaan. Loppupäässä löydetään taas sama toimivuus ja oikea jännittävyys, kun pitäisi ratkaista monta asiaa ennen kuin voi matkata takaisin omaan aikaan. Ainoa mahdollisuus matkan toteuttamiseksi tuntuu myös lähestulkoon mahdottomalta, jolloin katsojana todella jännittää, miten käy. Valitettavasti elokuvan lopetus ei ole mielestäni mitä parhain, mutta ihan tarpeeksi toimiva. Loppujen lopuksi Paluu tulevaisuuteen osa III on tällaisenaan hyvä päätös sarjalle, eikä katsojalle tule leffan jälkeen tunnetta, että haluaisi lisää, sillä tarina on saatu loppuun, eikä se tarvitse enää jatkoa.

Sarjan ohjaaja Robert Zemeckis on itse asiassa sanonut, että kun hänellä on päätösvalta, niin Paluu tulevaisuuteen -sarjasta ei tehdä neljättä osaa tai minkäänlaista uusintaversiota. Joitain lyhytelokuvia ja animaatiosarja on tehty, mutta se riittää. Paluu tulevaisuuteen osa III:a tehdessä Zemeckis joutui keskittymään paljon Osa II:n viimeistelyyn, mikä vei ohjaajalta voimat nopeasti. Tämän valitettavasti huomaa, sillä leffasta ei löydy samaa innokkuutta tekopuolelta kuin kahdesta edellisestä. Käsikirjoitus tuntuu myös olevan hieman viimeistelemätön, jolloin tuntuu kuin kolmas osa olisi jokseenkin hätäisesti tehty. Elokuvan visuaalinen ilme on kuitenkin tyylikäs. Lavastajat ovat päässeet vauhtiin muokatessaan tuttua Hill Valleya länkkärimaisemaksi, jossa tuttu kellotorni on vasta rakenteilla. Puvustajat ja maskeeraajat ovat tehneet jälleen hienoa työtä. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu, vaikkakin pientä lyhentämistä olisi voinut tehdä. Visuaaliset efektit ovat mainioita, vaikka taustakankaan käytön huomaa pariin otteeseen. Paras tehoste on jälleen kerran, kuinka Michael J. Fox on saatu näkymään ruudulla tuplana, esittäessään sekä Martya että Seamus McFlyta. Äänitehosteet ovat hyviä ja säveltäjä Alan Silvestri on tehnyt todella hyvää työtä musiikkien kanssa. Western kun on, leffassa kuullaan Paluu tulevaisuuteen teemakappale hieman eri soittimilla soitettuna ja mukana on esimerkiksi huuliharppua.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettu kohtaus, mokaotoksia, kuvagalleria, leffan teosta kertovat "Tales from the Future: Third Time's the Charm", "The Making of Back to the Future Part III" ja "Making the Trilogy: Chapter Three", elokuvan tekijöille esitettyjä kysymyksiä ja niihin vastauksia, "Back to the Future: The Riden" esittelyvideo, leffasarjan vaikutuksista kertova "Tales from the Future: The Test of Time", leffojen teon eri asioita paljastava "The Secrets of Back to the Future Trilogy" ja ZZ Topin "Doubleback" -musiikkivideo. Katsottavaa on yhteensä lähes kahdeksi ja puoleksi tunniksi.

Yhteenveto: Paluu tulevaisuuteen osa III on hyvä päätösosa sarjalle, mutta siitä jää selkeästi uupumaan jotain, jotta se saavuttaisi kahden edellisen leffan tason. Ohjaaja Zemeckis oli leffaa tehdessä uupunut, minkä huomaa lopputuloksesta. Vaikka onkin hauskaa, että jatko-osat tehtiin kerralla, olisi tekijöiden kannattanut kuitenkin keskittyä yhteen teokseen kerrallaan. Villi länsi on mielenkiintoinen lähtökohta, mutta elokuva ei valitettavasti täysin hyödynnä sitä. Lavasteet, puvustukset jne. tuovat kyllä hienosti oikeaa tunnelmaa, mutta koko juttu kaipaisi jotain enemmän. Docin ja Claran rakkaustarina vie liikaa pois seikkailusta, jolloin leffa tuntuu hidastelevan ja Marty alkaa jäädä sivuhahmoksi. Onneksi loppupää on jälleen todella hyvä, vaikka lopetus ei kovin kummoinen olekaan. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs, mutta ei yhtä toimiva kuin kaksi edeltäjäänsä, vaikka onkin hienoa, että huumoria on jälleen enemmän mukana. Jos olet nähnyt kaksi edellistä Paluu tulevaisuuteen -leffaa ja pidit niistä, niin pakkohan se on Paluu tulevaisuuteen osa III:kin katsoa. Kokonaisuutena kyseessä on todella mainio seikkailukertomus, jonka katsoo mielellään useita kertoja uudestaan, eikä se todellakaan tarvitse jatkoa tai uudelleenfilmatisointia!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Back to the Future Part III, 1990, Universal Pictures, Amblin Entertainment, U-Drive Productions

Arvostelu: Paluu tulevaisuuteen osa II (Back to the Future Part II - 1989)

PALUU TULEVAISUUTEEN OSA II

BACK TO THE FUTURE II

Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Michael J. Fox, Christopher Lloyd, Lea Thompson, Thomas F. Wilson, Elisabeth Sue, Jeffrey Weissman, James Tolkan ja Flea
Genre: seikkailu
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 12

Vuonna 1985 ilmestynyt aikamatkustuselokuva Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future) oli ilmestymisvuotensa isoin hitti, mikä tarkoitti tietenkin, että jatkoa olisi luvassa. Ohjaaja Robert Zemeckis ja kirjoittaja Bob Gale loivat jatkumon seikkailulle ja päätyivät lopulta tekemään samalla myös sarjan kolmannen osan. Tuotantosyistä kolmannen leffan kuvaukset alkoivat jo, kun toisen osan kuvaukset olivat vielä käynnissä. Muutamia ongelmia syntyi, sillä pari tärkeää näyttelijää eivät palanneet rooleihinsa, minkä takia täytyi keksiä jotain heidän korvaamiseksi. Lopulta kuitenkin Back to the Future Part II, eli suomalaisittain Paluu tulevaisuuteen osa II, sai ensi-iltansa loppuvuodesta 1989 ja edellisen osan suosion takia se oli yksi vuoden odotetuimmista elokuvista. Leffa olikin vuoden kolmanneksi menestynein elokuva, Indiana Jones ja viimeisen ristiretken (Indiana Jones and the Last Crusade - 1989) ja Batmanin (1989) jälkeen. Kriitikot eivät kuitenkaan olleet samalla lailla innoissaan, eikä Paluu tulevaisuuteen osa II saanut yhtä positiivista vastaanottoa kuin edeltäjänsä. Itse näin elokuvan kahden muun osan kanssa lapsena, kun sain koko trilogian omakseni. Innostuin jutusta ja olen nähnyt elokuvat useasti uudestaan. Viimeksi katsoin ne lokakuun 21. päivänä 2015, mikä on juuri se päivä, johon päähenkilöt Marty ja Doc matkaavat tässä elokuvassa. Vaikka katsoinkin leffat yksin, oli se silti hieno kokemus, kun pystyi vertaamaan, millainen kyseinen ajankohta oli oikeasti verrattuna elokuvassa näytettyyn vuoteen 2015. Kun alkuvuodesta 2017 mietin, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, Paluu tulevaisuuteen -leffat ilmestyivät ensimmäisten joukossa mieleeni. Keväällä koittikin aika katsoa leffat uudestaan ja arvostella ne.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Paluu tulevaisuuteen!

Marty McFlyn ja tohtori Emmett Brownin täytyy matkata tulevaisuuteen auttaakseen Martyn poikaa. Kaikki ei kuitenkaan suju odotetusti, jolloin kaksikko joutuu seikkailemaan muissakin ajoissa, sekä vaihtoehtoisessa todellisuudessa...

Marty McFlyta näyttelevä Michael J. Fox on edelleen aivan mahtava roolissaan. Jos 1950-luku tuotti Martylle hämmästystä, niin tämä seikkailu voi helposti pistää Martyn pään täysin sekaisin. Foxin ilmeet ovat jälleen todella mainioita, etenkin Martyn ihmetellessä tulevaisuutta ja muita outouksia, joita aikamatkustelu voi aiheuttaa. Marty on itsevarmempi kuin aiemmin, eikä anna kenenkään pitää häntä pelkurina, mikä aiheuttaa hänelle ongelmia. Tulevaisuuskohtauksissa Michael J. Fox esittää Martyn lisäksi myös Martya vanhana, sekä Martyn poikaa ja tytärtä.
     Christopher Lloyd on jälleen loistava tohtori Emmett Brownina, eli Docina ja on hienoa nähdä vihdoin kunnolla se versio hahmosta, joka tietää aikamatkustuksesta paljon. Näin Doc voi olla seikkailussa paljon tietävämmin mukana ja hänen osuuttaan on kasvatettu hieman, mistä pidän kovasti, Docin ollessa erittäin mainio hahmo. Doc on jopa ehkä leffan hauskin hahmo, etenkin alkupuolella, jolloin Lloyd pääsee tosissaan loistamaan hassujen ilmeidensä ja oudon vaatetuksensa kanssa. Hänellä on esimerkiksi läpinäkyvä kravatti, jonka merkitystä saattaa miettiä leffan aikana useasti.
     Lea Thompson esittää taas Martyn Lorraine-äitinä, joka nähdään tulevaisuuskohtauksessa mummona, minkä lisäksi hahmo nähdään myös parina muunakin erilaisena versiona. Thompson suoriutuu tässäkin hienosti Lorrainen roolista. Hahmon tietää samaksi, vaikka eri aikakausien versiot hahmosta ovat erilaiset. Myös Martyn George-isä on mukana leffassa, mutta paljon pienemmässä roolissa, sillä ensimmäisessä osassa hahmoa näytellyt Crispin Glover ei suostunut jatkamaan hahmon esittämistä. Tässä leffassa Georgea esittää Jeffrey Weissman, joka on maskeerattu näyttämään Gloverilta.
     Thomas F. Wilsonin esittämä Biff Tannen on mukana tässäkin osassa ja hänet nähdään todella erilaisina versioina elokuvan aikana. Leffassa on mukana jopa neljä eri versiota Biffistä! Niiden lisäksi Wilson esittää myös Biffin lapsenlasta, Griff Tannenia, joka on samanlainen kiusaaja kuin isoisänsä. Wilson pääsee loistamaan edellistä osaa paremmin ja on todella upeaa, miten Biffistä on tehty niin erilaisia, mutta silti niin samanlaisia hahmoja.
     Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tutut Martyn tyttöystävä Jennifer (jonka näyttelijä vaihtui Claudia Wellsista Elisabeth Shuehun) ja rehtori Strickland (James Tolkan). Uutena hahmona esitellään lyhyesti Needles (Flea), joka aiheuttaa vanhalle Martylle ongelmia tulevaisuudessa. Hauskana faktana, että leffa sisältää Taru sormusten herrasta -tähti (The Lord of the Rings - 2001-2003) Elijah Woodin ensiesiintymisen. Hänet voi nähdä lyhyesti tulevaisuusosion kasarikahvilakohtauksessa.

Paluu tulevaisuuteen osa II on suoraa jatkoa ensimmäiselle osalle. Niinkin suoraa, että elokuva alkaa edellisen osan loppukohtauksella, jossa Doc saapuu hakemaan Martyn ja Jenniferin mukaansa vuoteen 2015. Kohtaus on erittäin vakuuttavasti toteutettu, sillä Jenniferin näyttelijän vaihduttua koko kohtaus täytyi kuvata uudestaan ja se on saatu näyttämään lähes identtiseltä, paria uutta kuvaa lukuunottamatta. Leffa lähteekin välittömästi käyntiin turhia jahkailematta ja tarina kulkee sillä oletuksella, että katsojat ovat nähneet ensimmäisen osan. Seikkailun alkaminen välittömästi on mainio ratkaisu, sillä siten elokuvan alussa ei ole lainkaan odottelua. Tulevaisuusosiota, eli vuotta 2015 on nykypäivänä hauskaa katsoa, sillä se ei ole enää tulevaisuutta, vaikka siltä se tosiaan vaikuttaa. Paluu tulevaisuuteen osa II:n 2015 sisältää nimittäin lentäviä autoja, leijuvia skeittilautoja, hologrammeja, sekä erittäin kummallisen pukeutumistyylin. Vaikka monet asiat on saatu mahdollisimman futuristisiksi, niin leffan tulevaisuus on silti jotenkin todella kasaria, mikä on ihan hauskaa. Jotkut tulevaisuusjutut ovat kyllä tapahtuneet, eivät tosin täysin samalla lailla. Vaikka vielä ei ole ilmestynyt "Tappajahai 19"-leffaa, niin 3D-elokuvat ja jatko-osat ovat nykyään suosiossa, minkä lisäksi on esimerkiksi mahdollista soittaa videopuheluita. Monet varmaan toivoisivat, että lentävät autot toteutuisivat ja voisivathan ne olla ihan siistejä, mutta kaikkein eniten toivoisin kuitenkin, että elokuvan pikanopeudella valmistuvat, suurentuvat minipizzat olisivat todellisia.

Leffa on loistava esimerkki siitä, mitä jatko-osan täytyy tehdä: luoda tuttuun maailmaan uutta, pitäen tunnelman samanlaisena, jotta tietää katsovansa samaa sarjaa. Elokuvan pitää olla sekä erilainen että samanlainen kuin edeltäjänsä, muttei liian erilainen, eikä liian samanlainen. Aikamatkustus on jo tuttu asia edellisestä osasta, mutta tällä kertaa mennäänkin sinne, jota hahmot eivät ole kokeneet vielä, eli tulevaisuuteen. Tämän lisäksi elokuvassa esitellään vaihtoehtoinen todellisuus, eli mitä tapahtuu, jos aikajatkumoa muuttelee liikaa? Seurauksena voi olla täysin erilainen maailma. Vaihtoehtoinen todellisuus on erinomainen laajennus elokuvasarjan maailmaan, joka luo täysin uudenlaiset paineet päähenkilöiden seikkailun onnistumiselle. Erittäin hienoa on, että leffassa nähdään myös edellisen elokuvan tapahtumia vuodesta 1955, mutta eri näkökulmista kuin aiemmin. Tämä osio leffasta on ennennäkemätöntä, eikä samanlaista olla nähty kovin montaa kertaa jälkeenpäin. Edellisen osan tapaan loppuhuipennukseen on saatu todella mainio jännite, minkä lisäksi jännitystä löytyy muutenkin läpi elokuvan. Mukana on jälleen hienoja hetkiä, sekä huumoria, mikä oli yksi edellisen osan onnistuneimmista asioista. Edellisestä osasta on tuotu mukaan tuttuja juttuja, kuten kohtauksia ja repliikkejä pienillä muutoksilla. Mukana on esimerkiksi ensimmäisestä osasta tuttu kohtaus, jossa Marty herää sängystä ja juttelee unisena äitinsä kanssa, luullen nähneensä unta, mutta pätkää on muuteltu, jotta se sopisi tähän tarinaan. Katsojalle on kuitenkin hauskaa, kuinka selkeitä kohtia on saatu siirrettyä erilaisiin tilanteisiin, jolloin niistä näkee uusia puolia. Mukana on myös Biffin ja Martyn välistä uhoamista, jännittävä takaa-ajo ja kuppilassa Pepsin tilaamista, minkä lisäksi Marty sanoo usein "Käheetä!" ja Doc toistelee lausahdusta "Hyvät hyssykät!"

Paluu tulevaisuuteen osa II ei kuitenkaan ole läheskään yhtä hauska kuin ensimmäinen elokuva, eikä sitä olla selkeästi edes tavoiteltu. Tulevaisuusosio on vielä koominen, huvittavien vempaimien ja outojen asioidensa takia, mutta vaihtoehtoisen todellisuuden myötä elokuva muuttuu synkemmäksi. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä läpi elokuvan, mutta se on vakavampaa ja jollain tavalla myös hieman karmivampaa. Tavallaan synkempi lähestymistapa toimii ja tuo uutta tuulahdusta sarjaan, mutta samalla jää myös todella kovasti kaipaamaan edellisen osan kevyempää henkeä. Tämän takia Paluu tulevaisuuteen osa II ei saavuta edeltäjänsä hienoutta, vaan on hieman heikompi. Kyseessä on silti todella mainio teos, joka jatkaa tarinaa mielenkiintoisilla tavoilla eteenpäin, eikä päästä koskaan otteestaan. Leffassa ei edes ole kovin paljoa hengitysvaraa, sillä päähenkilöt pistetään vaikeasta tilanteesta seuraavaan heti, kun yksi asia on ratkennut. Tämän takia Martyn ja Docin täytyy tehdä kaikkensa onnistuakseen, jolloin katsojat pääsevät läpi leffan jännittämään, miten käy?

Ohjauksesta vastaa edellisen osan tapaan Robert Zemeckis, joka selkeästi tietää, kuinka jännitys luodaan. Hänen olisi kuitenkin pitänyt ymmärtää, että monet innostuivat sarjasta kevyen hengen takia, joten tässäkin osassa pitäisi olla enemmän huumoria. Kuitenkin Zemeckisin ja Galen käsikirjoitus toimii, vaikka tarinasta voikin löytää aukkoja, mutta niin ei voi olla käymättä aikamatkustuskertomusten parissa. Paluu tulevaisuuteen osa II on hyvin kuvattu leffa, kuten myös mainiosti leikattu. Lavasteet ovat jälleen hienot, varsinkin kun pääsee näkemään tuttuja paikkoja eri tavoilla lavastettuina. Maskeeraustiimi on onnistunut toistamiseen, saadessaan näyttelijät näyttämään selkeästi erilaisilta, mutta selkeästi samoilta. Varsinkin Thomas F. Wilsonin esittämien Biffin ja Griffin kohdalla maskeeraus on erinomaisesti toteutettu. Puvustustiimi on päässyt hassuttelemaan tulevaisuusasujen kanssa ja vaikka monet puvut ovat ihan lystikkäitä, niin mukana on myös tyhmällä tavalla hölmöjä asusteita. Visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa mainiot. Vaikka taustakankaan käytön huomaa - etenkin tulevaisuusosiossa - niin mukana on paljon tyylikkäitä efektejä, kuten lentävät autot. Hienoin efekti kuitenkin elokuvassa on, kuinka sama näyttelijä on saatu moneen kertaan samaan kuvaan esiintymään. Tulevaisuusosiossa nähdään nimittäin Michael J. Fox esittämässä sekä vanhaa Martya, Martyn poikaa että Martyn tytärtä ja kaikki kolme näkyvät samanaikaisesti ruudulla, minkä lisäksi he vielä juttelevat toisilleen ja koskevat toisiaan! Nykyään tällainen on helppoa huipputietokoneiden kanssa, mutta 1980-luvulla tällaisen toteuttamiseen tarvitsi todellista taitoa ja näiden kuvien toteutus ansaitsee paljon kunnioitusta. Äänitehosteilla tuodaan hienosti lisäystä tunnelmaan. Alan Silvestrin säveltämät musiikit ovat jälleen kerran loistavat. Tuttu tunnusmusiikki on tietenkin mukana, minkä lisäksi leffassa kuullaan uusia teemoja, jotka kuitenkin muistuttavat paljon aiemmin kuultua musiikkia.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, elokuvan teosta kertovat "Tales from the Future: Time Flies", "The Making of Back to the Future Part II" ja "Making the Trilogy: Chapter Two", seitsemänosainen "Behind-the-Scenes" -osio, joka sisältää lyhyitä pätkiä eri asioista, kuten DeLoreanista, leijulaudoista, efekteistä ja lavasteista, joiden lisäksi mukana on myös pätkä "The Physics of Back to the Future", jossa tohtori Michio Kaku selittää aikamatkustuksen todellisista mahdollisuuksista. Katsottavaa on yhteensä lähes puoleksitoista tunniksi.

Yhteenveto: Paluu tulevaisuuteen osa II on loistav jatko-osa aikamatkustustarinaan. Siinä on mukana paljon tuttuja elementtejä, mutta maailmaa laajennetaan upeasti näyttämällä tulevaisuutta, sekä vaihtoehtoinen maailma, jolloin katsojat pääsevät kokemaan paljon erilaisia aikamatkustukseen liittyviä vaaroja. Rytmitys on erittäin mainio, eikä elokuva suostu päästämään otteestaan, sisältäessään paljon uusia ja erilaisia asioita. Jännitys on saatu luotua hienosti, mutta huumoria on mukana liian vähän. Synkempi tarina toimii, mutta edellisen osan kepeyttä pitäisi saada lisää. Seikkailuhenki on onneksi vahvasti läsnä tässäkin leffassa. Hauskinta on nähdä, kuinka edellisestä osasta tuttuja kohtauksia ja repliikkejä on saatu tähän mukaan todella luovasti. Näyttelijät ovat erinomaisia ja tällä kertaa Docille on saatu hieman enemmän tekemistä, minkä lisäksi Thomas F. Wilson pääsee todella näyttämään lahjansa, näytellessään montaa eri versiota Biffistä. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs ja vaikka mukana on monia hienoja efektejä, hienoin tehoste on kuitenkin se, kuinka sama näyttelijä on saatu näkymään useampana hahmona samaan aikaan ruudulla. Alan Silvestrin musiikit ovat jälleen erittäin mainiot ja ohjaaja Robert Zemeckis on tehnyt todella hyvää työtä jatko-osan kanssa. Joitain aukkoja tarinasta löytää, mutta sitä tapahtuu kaikissa aikamatkustuselokuvissa. Jopa Terminator - tuhoajassa (The Terminator - 1984) ja Terminator 2 -Tuomion päivässä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) on aikamatkustuksen takia syntyneitä juoniaukkoja, mutta silti niitä pidetään erittäin hienoina teoksina. Jos pidit edellisestä osasta, niin katso myös Paluu tulevaisuuteen osa II. Se ei ole yhtä viihdyttävä, mutta jännitystä, seikkailua ja mukaansatempaavuutta on tiedossa hienosti. Edellisen osan tapaan tarina jätetään auki ja se lopetetaan ensi viikolla, kun sarjan päätösosan, Paluu tulevaisuuteen osa III:n (Back to the Future Part III - 1990) arvostelu ilmestyy...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.5.2017 - Muokattu 17.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.backtothefuture.wikia.com
Back to the Future Part II, 1989, Universal Pictures, Amblin Entertainment, U-Drive Productions

Arvostelu: Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future - 1985)

PALUU TULEVAISUUTEEN

BACK TO THE FUTURE

Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Michael J. Fox, Christopher Lloyd, Lea Thompson, Crispin Glover, Thomas F. Wilson, James Tolkan, Claudia Wells, Marc McLure ja Wendie Jo Sperber
Genre: seikkailu
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Back to the Future, eli suomalaisittain Paluu tulevaisuuteen, perustuu Bob Galen ideaan siitä, olisiko hän ollut isänsä kaveri, jos he olisivat käyneet samaa koulua. Ideasta muodostui aikamatkustustarina, jonka ohjaajaksi ryhtyi Galen ystävä Robert Zemeckis. Yhtiöt eivät kuitenkaan innostuneet tarinasta: joidenkin mielestä se oli liian lapsellinen ollakseen nuortenelokuva ja joidenkin mielestä se oli liian aikuismainen ollakseen lastenelokuva. Kuitenkin monia hittielokuvia - kuten Tappajahai (Jaws - 1975), Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981) ja E.T. the Extra-Terrestrial (1982) - tehnyt Steven Spielberg innostui projektista ja ryhtyi tuottamaan elokuvaa. Lopulta Paluu tulevaisuuteen sai ensi-iltansa kesällä 1985 ja oli vuoden menestynein filmi, jota kriitikotkin ylistivät. Menestyksen takia monet yhtiöt varmasti kirosivat, etteivät olleet halukkaita tekemään elokuvaa. Vuosien varrella Paluu tulevaisuuteen on muuttunut klassikoksi ja se on nykypäivänä ehkä jopa kaikkein tunnetuin aikamatkustuselokuva! Itse näin leffan ensimmäistä kertaa lapsena, kun sain isältäni koko Paluu tulevaisuuteen -trilogian DVD-boksissa. Katsoin elokuvat parin päivän sisään ja innostuin jutusta todella paljon. Olen nähnyt leffat useasti uudestaan ja hauskana faktana kerron, että tämä saattaa olla ainoa elokuvasarja, josta olen nähnyt kaikki osat yhtä monta kertaa, sillä katson aina koko trilogian kerralla. Kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, Paluu tulevaisuuteen -leffat tulivat nopeasti mieleeni ja niinpä katsoinkin koko trilogian jälleen kerran keväällä 2017.

Teini-ikäinen Marty McFly päätyy vahingossa aikakoneeksi muutetulla DeLorean-autolla 30 vuotta taaksepäin vuoteen 1955, jolloin hänen vanhempansa olivat vielä nuoria. Martyn täytyy löytää aikakoneen keksinyt tohtori Emmett "Doc" Brown, jotta hän pääsisi takaisin omaan aikaansa. Tämän lisäksi hänelle syntyy muitakin ongelmia hoidettavaksi...

Pääosassa Marty McFlyna nähdään Michael J. Fox, joka on täydellinen valinta rooliin. Marty esitellään rentona nuorena, jota eivät huolet paljoa paina, eikä koulu erityisemmin kiinnosta. Kuitenkin lähtiessään elämänsä matkalle, Marty alkaa muuttua järkevämmäksi ja hän joutuu kokemaan suuria paineita. Hahmo on kekseliäs ja pidettävä tapaus, jota kannustaa läpi elokuvan. Fox tuo rooliin juuri oikean hengen ja vaikka hän tuntuu välillä näyttelevän hieman yli, ei tyyli haittaa ollenkaan ja sopii leffaan juuri oikein. Foxin ilmeet ovat aivan mahtavia läpi elokuvan.
     Tohtori Emmett "Doc" Brownia näyttelee Christopher Lloyd, joka on paras valinta rooliinsa. Docista huokuu välillä "hullu tiedemies" -tunnelmaa, minkä Lloyd tuo hienosti esille. Hän näyttää myös ulkoisesti sopivan rooliin täydellisesti. Jos Foxin ilmeet ovat mahtavia, niin Lloydin ovat sitäkin loistavampia. Katsojana pääsee usein naurahtelemaan kaksikon ilmeilyille. Doc on erittäin pidettävä hahmo hänen kajahtaneisuutensa vuoksi. Tiedemieshenkeä lisää se, että Docilla on koira nimeltä Einstein.
     Lea Thompson esittää Martyn äitiä, Lorrainea, joka on leffan nykyajassa (eli vuodessa 1985) tiukahko nainen, joka ei pidä nuorison toiminnasta. Kuitenkin Martyn tavatessa äitinsä nuorena, käy selväksi, että Lorraine oli monin tavoin erilainen kuin hän on väittänyt. Thompson on mainio roolissaan, esittäessään samaa hahmoa eri ikäisinä ja henkisinä.
     Crispin Glover esittää Martyn isää, Georgea, joka on sekä nykyajassa että menneisyydessä aikamoinen nössö. George on myös pelkuri, eikä uskalla saada aikaiseksi oikeastaan mitään, jolloin hän on helposti kiusaajien pompoteltavana. Glover on todella hyvä osassaan, etenkin puhetapansa ja eleidensä kautta. Katsojana kokee useaan otteeseen suurta myötähäpeää Georgea kohtaan.
     Thomas F. Wilson näyttelee Biff Tannenia, joka on nykypäivänä Georgen pomo ja menneisyydessä Georgen kiusaaja. Hän on siis vuosikymmeniä pitänyt poloista tossun alla. Biff on inhottava hahmo, joka kiusaa pienempiään ja lievästi ahdistelee koulunsa tyttöjä. Vaikka hahmo onkin vastenmielinen, on hänessä silti jotain kiehtovaa ja Wilson on erittäin oiva valinta rooliin sekä lahjojensa että kokonsa vuoksi.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Martyn tyttöystävä Jennifer (Claudia Wells), Martyn sisko Linda (Wendie Jo Sperber), Martyn veli Dave (Marc McLure) ja Hill Valley -kaupungin koulun tympeä rehtori, herra Strickland (James Tolkan), joka ei pidä nykypäivänä Martysta, eikä pitänyt 1950-luvulla Martyn isästä.

Paluu tulevaisuuteen -elokuvassa on erinomaisesti mietitty tarina. Elokuvan alku vihjailee paljon siitä, mitä menneisyydessä tullaan näkemään ja tuntuu siltä, että lähes joka katselukerralla alusta löytää lisää vihjeitä. Hahmot esitellään hienosti, etenkin Marty ja Doc, jolloin heistä kiinnostuu ja välittää leffan alusta lähtien. Läpi elokuvan kulkee mukava tunnelma, jolloin sen katsominenkin tuntuu mukavalta. Tarina on erittäin mielenkiintoinen, jolloin katsojan on pakko nähdä, mitä Martylle käy. Hän nimittäin sekoittaa vanhempiensa ensikohtaamisen, minkä seurauksena Lorraine-äiti ihastuukin Martyyn. Sen lisäksi, että Martyn täytyy keksiä 1955-Docin kanssa tapa saada hänet tulevaisuuteen aikakoneella, joka käy plutoniumilla, Martyn täytyy saada hänen vanhempansa rakastumaan toisiinsa tai muuten Marty yksinkertaisesti lakkaa olemasta. Jännitystä kasvatetaan läpi elokuvan, jotta katsoja ei vain mitenkään kykenisi irrottamaan katsettaan ruudusta. Loppupäässä alkaa tulla erittäin suuri kiire ja tilanne tuntuu vähän väliä muuttuvan hankalammaksi, jotta Martyn täytyy ensimmäistä kertaa elämässään tehdä kaikkensa asioiden eteen.

Jännittävyyden lisäksi elokuvasta löytyy paljon hauskuutta. Martyn hämmästellessä 1950-lukua ja tajutessaan, mitä on mennyt tekemään, pääsee hekottelemaan makeasti useaan otteeseen. Hauskaa on myös, kuinka samanlaisia tilanteita nähdään elokuvassa sekä nykyaikana että menneisyydessä. Esimerkiksi leffan alussa aikuinen Biff pistää Georgen tekemään raportteja hänen puolestaan, mikä juontaa juurensa siihen, kuinka teini-Biff pisti Georgen tekemään läksyjä hänen puolestaan. Monet repliikitkin kuullaan useasti, minkä lisäksi Marty sanoo usein "Käheetä!" kun taas Doc huudahtaa "Hyvät hyssykät!" Hahmojen puheista ja reaktioista on saatu hauskoja, sekä nokkelia. Esimerkiksi yhdessä kohtaa eräs hahmo kysyy toiselta: "Aiotko siis koskea hänen..." ja samaan aikaan hän pitelee rintaliivejä kädessään, jolloin hahmon ei edes tarvitse sanoa lausettaan loppuun ja kaikki tajuavat, mistä on kyse. On myös mainiota vaihtelua, että tässä tarinassa päähenkilö yrittää kaikkensa, jotta häneen ihastunut tyttö rakastuisi johonkin toiseen, mikä on yleensä toisinpäin kertomuksissa. Aikamatkustuskertomuksista tietenkin löytyy joitain outouksia, kun alkaa tarkkaan miettiä, mutta leffan kummallisuudet ovat niin pienet, ettei niistä erityisemmin välitä. Lähinnä haluaa nähdä, kuinka Martyn teot vuodessa 1955 vaikuttaisivat vuoteen 1985, jos Marty onnistuu palaamaan takaisin omaan aikaansa. Leffassa on nimittäin mietitty hauskasti, että Marty loisi asioita, kuten skeittaamisen ja rock 'n' rollin.

Paluu tulevaisuuteen on täydellinen esimerkki siitä, miten äärimmäisen viihdyttävä seikkailuelokuva tehdään. Mukana on paljon jännitystä, mitä kasvatetaan eri tavoilla ja siihen yhdistettynä paljon huumoria, sekä nokkelia kohtauksia. Peliin pistetään kaiken aikaa uusia panoksia, jolloin tehtävän onnistumisen mahdollisuudet pienenevät kaiken aikaa ja päähenkilön täytyy todella tehdä kaikkensa onnistuakseen. Loppuhuipennuksen jännite on luotu mahtavasti, sillä se todella naulaa katsojansa penkkiin, jotta mitään ei varmasti jää kokematta. Mukana on myös romantiikkaa ja hieman koskettavuutta, jotta leffa saa katsojan tuntemaan vielä jotain enemmän. Ennen kaikkea leffa ei saa koskaan käy tylsäksi. Elokuvassa ei ole yhtä ainoaa pitkäveteistä kohtaa, vaan sen rytmitys on erittäin hyvin onnistunut ja leffa pitää loppuun asti otteessaan, pistäen katsojat haluamaan lisää. Erilaiset tunnelmat on yhdistetty toisiinsa upeasti. Huikeaa on myös se, että leffaa katsoessa jännittää yhä voimakkaasti vielä monen katselukerran jälkeen. On suuri harmi, ettei tällaisia seikkailuelokuvia enää tehdä. Vaikka nykypäivänä on ilmestynyt monia todella hyviä seikkailuleffoja, jää silti hieman kaipaamaan 1980-luvulla tehtyjä teoksia, joissa tiedettiin, miten näitä tehdään rennosti, oivaltavasti ja tyylikkäästi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan Robert Zemeckis, joka tuntuu todella tietävän, mitä tekee. Vielä kun hänellä on tiimissään erittäin hyviä seikkailuteoksia ohjannut Spielberg, niin voiko oikeastaan mennä vikaan? Zemeckisin ja Bob Galen käsikirjoitus on erinomainen. Leffan alkuun on nokkelasti laitettu vihjeitä siitä, mitä tuleman pitää. Vaikka pääasiassa teksti on erittäin hyvää, muutamat repliikit tuntuvat olevan mukana vain kertoakseen katsojille, mitä hahmot seuraavaksi tekevät, jotta keneltäkään ei jää jotain ohi, mikä tuntuu tavallaan hölmöltä, mutta mikä kuitenkin sopii leffan henkeen. Paluu tulevaisuuteen on kuvattu hyvin. Etenkin pitkät otokset ovat todella hyviä ja leikkaus on sujuvaa. Puvustus on hyvin toteutettu ja sillä erotetaan hienosti eri aikakaudet toisistaan. Maskeeraustiimi on saanut hienosti näyttelijät näyttämään eri aikakausina eri ikäisiltä. Lavasteet ovat myös tyylikkäät ja on hauskaa katsoa, miltä samat lokaatiot ovat näyttäneet eri aikoina, kuten kaupungin kellotornin edessä oleva aukio. DeLoreanista rakennettu aikakone on todella upea, eikä mikään ihme, että kyseisestä autosta on muodostunut monien ehdoton suosikki. DeLorean on minun lempiaikakoneeni kaikkien muiden joukosta. Visuaaliset tehosteet ovat hyvin tehdyt, vaikka jotkut vihreän taustakankaan käytöt huomaa selvästi. Ääniefektit ovat mainioita, minkä lisäksi Alan Silvestrin musiikit tuovat lisätunnelmaa upeasti. Etenkin elokuvan teemamusiikki on täydellinen ja jää helposti soimaan päässä. Sävelletyn musiikin lisäksi leffassa kuullaan myös kappaleita, kuten Huey Lewis and the Newsin "Power of Love" ja "Back in Time", The Penguinsin "Earth Angel", Pat Ballardin "Mr. Sandman" ja Chuck Berryn "Johnny B. Goode". Kohtaus, jossa jälkimmäinen kappale kuullaan on erittäin hieno.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on leffan teosta kertovat "The Making of Back to the Future", "Making the Trilogy: Chapter One" ja kolmiosainen "Tales from the Future", Michael J. Foxin vastauksia erilaisiin kysymyksiin leffasta, alkuperäisiä maskeeraustestejä, Leslie Nielsenin juontama tapahtumapätkä "Back to the Future Night", sekä poistettuja kohtauksia, mokaotoksia, "Power of Love" -musiikkivideo, kuvagallerioita ja trailer. Katsottavaa on yhteensä hieman yli kahdeksi ja puoleksi tunniksi.

Yhteenveto: Paluu tulevaisuuteen on aivan täydellinen seikkailuelokuva! Siinä on juuri oikea määrä jännitystä, yhdistettynä juuri oikeaan määrään huumoria. Aikamatkustustarina on mietitty todella hienosti ja on upeaa, kuinka paljon alussa annetaan vihjeitä siitä, mitä leffassa tulee tapahtumaan. Elokuva saa katsojan nopeasti mukaansa, eikä sen katsomista voi lopettaa, koska se on niin erinomaisen viihdyttävä teos. Vaikeuksia kasvatetaan vähän väliä, jolloin jännite onnistumisesta kasvaa samalla. Loppuhuipennuksessa jännite on todella tuntuva ja on pakko saada tietää, mitä tapahtuu. Tunnelma on erinomaisesti luotu, eikä leffa koskaan käy tylsäksi nappiin osuvan rytmityksensä kanssa. Michael J. Fox on täydellinen valinta pääosaan Marty McFlyksi ja Christopher Lloyd on loistava tiedemies Docina. Myös Lea Thompson, Crispin Glover ja Thomas F. Wilson ovat erinomaisia rooleissaan. Leffaan sävelletty musiikki on loistavaa ja upea tunnusmusiikki jää helposti soimaan päässä loppupäiväksi. Ohjaaja Robert Zemeckis selvästi tietää, miten kunnon seikkailuhenki luodaan, eikä ihme että leffa on niin onnistunut, kun tuottamassa on ollut seikkailutarinoiden sen aikainen kuningas Steven Spielberg. Suosittelen katsomaan Paluu tulevaisuuteen, jos ette ole sitä vielä nähneet. Jos teillä on ala-asteen aloittavia lapsia, niin tämä kannattaa näyttää heille, sillä he voivat olla siitä erittäin innoissaan. Vaikka aikamatkustelu ei välttämättä kiinnosta, niin elokuva tarjoaa enemmänkin, jolloin sen katsoo mielellään vielä monta kertaa uudestaankin. Tarina jätetään auki ja sitä jatketaan ensi viikolla, kun arvosteluni Paluu tulevaisuuteen osa II:lle (Back to the Future Part II - 1989) ilmestyy...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2017 - Muokattu 16.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.meansheets.com
Back to the Future, 1985, Universal Pictures, Amblin Entertainment, U-Drive Productions