Arvostelu: Damsel (2024)

DAMSEL

Ohjaus: Juan Carlos Fresnadillo

Pääosissa: Millie Bobby Brown, Ray Winstone, Angela Bassett, Brooke Carter, Nick Robinson, Robin Wright ja Shohreh Aghdashloo

Genre: fantasia, jännitys

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 13

Damsel on Millie Bobby Brownin tähdittämä fantasiaelokuva. Dan Mazeau työsti elokuvan käsikirjoituksen ja Juan Carlos Fresnadillo pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2022 ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2023, mutta Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia julkaisua päätettiin siirtää. Nyt Damsel on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse odotin leffan näkemistä kiinnostuneena. Sen premissi vaikutti hyvältä, minkä lisäksi olin toiveikas näkemään fantasiaelokuvan, joka ei perustunut vaikkapa kirjaan tai videopeliin, eikä ollut uudelleenfilmatisointi jostain aiemmasta elokuvasta. Katsoinkin Damselin heti sen julkaisupäivänä.

Taloudellisissa vaikeuksissa rypevän perheen tytär Elodie naitetaan kuninkaallisperheen prinssille. Hääonni ei kestää kauaa, kun Elodie kauhukseen huomaa, että hänet tarvittiinkin vain rituaaliuhriksi kuninkaallisia vuosisatoja piinanneelle lohikäärmeelle.

Netflixin Stranger Things -sarjasta (2016-) ja Elona Holmes -elokuvista (2020-2022) tuttu Millie Bobby Brown näyttelee Elodieta, nuorta naisenalkua, joka naitetaan Aurean kuningaskunnan prinssille (Nick Robinson), jotta Elodien perheen talousongelmat saataisiin ratkottua. Elodie ehtii hetken uskoa, että perheen onni kääntyy, kunnes hänet hääiltana heivataan vuorella luolastoon, jossa vaanii nälkäinen lohikäärme (äänenä Shohreh Aghdashloo). Elodien täytyy käyttää kaikkea neuvokkuuttaan ja taitojaan, jos hän mielii päästä luolastosta ulos elävänä. Brown suoriutuu roolistaan tuttuun tapaansa menevästi, tulkiten hyvin Elodien kasvavaa sinnikkyyttä ja taistelutahtoa. On hetkiä, joissa Brown ei täysin vakuuta, mutta pääasiassa hän ajaa hyvin asiansa.

     Elokuvassa nähdään myös Ray Winstone Elodien isänä ja Brooke Carter Elodien pikkusiskona Floriana, sekä Angela Bassett siskosten äitipuolena ja Robin Wright Aurean kuningattarena Isabellena. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa myös pääasiassa menevästi. Winstone ja Bassett ovat mainiot Elodien vanhempien osissa ja Netflixin House of Cards -sarjassa (2013-2018) häikäissyt Wright istuu jälleen täydellisesti arvokkaan, mutta häikäilemättömän johtajan osaan. Robinson on hieman puinen prinssi Harryna, kun taas Aghdashloon ääni sopii erinomaisesti luolastossa lymyilevälle lohikäärmeelle. Aghdashloon äänestä löytyy tiettyä pehmeyttä, mutta myös viekkautta ja uhkaavuutta, joilla lohikäärmeelle luodaan jännittävä presenssi silloinkin, kun sitä ei haluta vielä näyttää kunnolla katsojille.

Damselista löytyy vikansa, mutta elokuva onnistui silti jopa hieman yllättämään minut. Netflixin omat leffat eivät ole järin tunnettuja laadukkuudestaan ja vaikka aiemmin mainitsemieni pointtien takia toivoinkin hyvää lopputulosta, olin silti varautunut siihen, että kyseessä ei olisi kovin hyvä raina. Damsel kuitenkin osoittautui oikein toimivaksi fantasiaelokuvaksi, joka leikittelee hieman satukliseillä. Jo elokuvan nimi viittaa avuttomiin neitokaisiin, jotka ovat hädässä, usein jonkin hirviön armoilla. Elodie ei kuitenkaan jää odottamaan mitään prinssi Uljasta pelastamaan päivää, vaan ottaa selviytymisensä omiin käsiinsä. Uskon, että erityisesti nuoriin naiskatsojiin Damsel puree lujaa.

Elokuva lähtee käyntiin vielä varsin tyypillisin satutavoin. Vaikka heti prologista lähtien viestitään tulevasta tulisesta uhkasta, leffa esittää jonkin aikaa olevansa värikäs ja ihana rakkaustarina, kunnes paljastaa todelliset kyntensä, kun prinssi Henry pudottaa pahaa-aavistamattoman Elodien syvään kuiluun ja lohikäärmeen pesään. On pääasiassa jännittävää seurata Elodien yritystä päästä ulos luolastosta. Kohtaamiset lohikäärmeen kanssa ovat vauhdikkaita ja tiivistunnelmaisia, eivätkä ne sovi perheen pienimmille. Leffan ongelmiin taas kuuluu kertomuksen täysi ennalta-arvattavuus, joka toisaalta syö jännitettä. On myös vähän väliä turhauttavaa, kuinka Elodie ähkii ja puhkii menemään luolastossa, vaikuttaen jatkuvasti unohtavan vaanivan vaaran. Lohikäärmeen hajuaisti taas vaihtelee tarkkuudessaan kohtausten välillä. Toisinaan peto osaa paikallistaa Elodien tarkasti, välillä taas neito saattaa piileskellä viereisen kivenmurikan takana, eikä lohikäärme löydä häntä. Yhdessä kohtaa taas lohikäärme aiheuttaa aivan järjetöntä tuhoa liekeillään ja seuraavassa kohtauksessa sama alue esitetään koskemattomana ja vehreänä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Juan Carlos Fresnadillo, joka oli aiemmin tehnyt muun muassa 28 viikkoa myöhemmin -kauhuleffan (28 Weeks Later - 2007). Fresnadillo tuokin mukavia kauhuvivahteita mukaan Damseliin, eikä tee siitä mitään koko perheen fantasiaseikkailua. Dan Mazeaun käsikirjoitus sisältää todella hyviä ideoita ja kelpo toteutuksen, joka kuitenkin kaipaisi hieman lisäpotkua, tiettyjen epäkohtien viilausta ja turhien, katsojille liikaa ja tyhmästi selittelevien repliikkien poistoa. Esimerkiksi yhdessä kohtaa katsojalle on jo hyvin tehty selväksi, ettei Elodie ole suinkaan ensimmäinen sinisilmäinen nuori nainen, jolle on tehty vastaava temppu, mutta silti Elodien täytyy lähes suoraan kameralle selittää tilannetta. Teknisiltä ansioiltaan Damsel yllättää erityisesti. Se on hyvin kuvattu ja luolastossa valaisua hyödynnetään tyylikkäästi. Pimeys vallitsee, mutta katsoja näkee silti täysin hyvin, mitä Elodie puuhaa. Lavasteet ovat hienot, puvut oivalliset ja maskeeraajat ovat saaneet aikaan ikävän näköisiä palovammoja. Isoimmaksi huojennuksekseni itse lohikäärme on vaikuttava digihirviö, mutta jotkut tietokoneella luoduista taustoista ja rakennuksista eivät ihan vakuuta. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja David Flemingin säveltämät musiikit tunnelmoivat mainiosti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Damsel, 2024, PCMA Management and Productions, Roth/Kirschenbaum Films

Arvostelu: Wonder Woman 1984 (2020)

WONDER WOMAN 1984

Ohjaus: Patty Jenkins
Pääosissa: Gal Gadot, Pedro Pascal, Kristen Wiig, Chris Pine, Robin Wright, Connie Nielsen, Lucian Perez, Amr Waked, Kristoffer Polaha, Ravi Patel, Oliver Cotton, Stuart Milligan ja Lynda Carter
Genre: toiminta, fantasia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia
Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva elokuva Man of Steel (2013) oli menestys, joten sen ympärille ryhdyttiin rakentamaan DC:n elokuvauniversumia. Batman v Superman: Dawn of Justice (2016) toimi kahden nimikkohahmonsa ensimmäisenä yhteisleffana, mutta myös Wonder Womanin esittelynä valkokankailla. Vuotta myöhemmin ilmestynyt Wonder Woman -elokuva (2017) oli iso hitti, joten sille lähdettiin heti tekemään jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2018 ja Wonder Woman 1984:n oli tarkoitus ilmestyä jo loppuvuodesta 2019, mutta DC:n muiden elokuvien julkaisukalenterin takia leffaa piti siirtää eteenpäin. Elokuva siirtyi kesäkuulle 2020, mutta alkava koronaepidemia siirsi ensi-iltaa ensin elokuulle ja sitten lokakuulle, kunnes lopulta Wonder Woman 1984 sai maailmanensi-iltansa joulupäivänä 2020. Suomessa monet elokuvateatterit kuitenkin sulkeutuivat uudestaan juuri ennen joulua, joten filmiä siirrettiin täällä, vaikka se oli monissa maissa jo nähtävillä. Elokuvaa siirreltiin vähän väliä parilla viikolla eteenpäin, kunnes lopulta ilmoitettiin, että se julkaistaan suoraan HBO Nordicin suoratoistopalvelussa. Omasta mielestäni ensimmäinen Wonder Woman on uusien DC-elokuvien paras teos, joten odotin innolla Wonder Woman 1984:n näkemistä. Minua harmittikin, kun filmiä siirreltiin ja erityisesti kun elokuva julkaistiin juuri, kun sen näkeminen muuttui mahdottomaksi Suomessa. Odotukseni kuitenkin laskivat roimasti, kun elokuva sai lähes täystyrmäyksen niin kriitikoilta kuin faneilta. Epäilevin mielin aloitinkin Wonder Woman 1984:n katselun heti, kun se oli julkaistu HBO:ssa.

On vuosi 1984 ja amatsonilaisprinsessa Diana Prince työskentelee Smithsonianin museossa, samalla kun tekee sankaritekoja Wonder Womanina. Kun museoon saapuu mystinen kivi, joka voi toteuttaa pitelijänsä toiveen, se herättää niin Dianan kuin öljypohatta Maxwell Lordin ja ujon geologi Barbaran mielenkiinnon.

Gal Gadot nähdään jo neljättä kertaa - tai viidettä, jos viikko sitten ilmestynyt Zack Snyder's Justice League (2021) lasketaan - Diana Princen eli Wonder Womanin roolissa ja hänessä on yhä sitä intoa ja voimaa, jota rooli vaatii. Erityisen hienoa on, kuinka Wonder Woman esitetään vihdoin sellaisena värikkäänä ja seikkailevana sankarina, mikä on tuntunut hieman uupuvan hahmosta aiemmissa filmeissä, vaikka Gadot on aina hyvää työtä tehnytkin. Läpi leffan on mukava nähdä, kuinka hän suojelee sivullisia ja tuntuu tuovan toivoa ja pelastusta muille. Toki hahmosta löytyy yhä synkempikin puolensa, Dianan surressa ensimmäisessä leffassa menehtyneen Steve Trevorin (Chris Pine) perään. Uskoisin tosin, että tässä kohtaa kaikki jo tietävät, että Pine tekee nyt paluun Steven rooliin - hahmo on ollut isosti esillä elokuvan mainoksissa ja viimeistään se paljastuu heti elokuvan alkuteksteissä. Pine ei harmillisesti ole yhtä onnistunut osassa kuin viimeksi, eikä hänen ja Gadotin väliltä tällä kertaa löydy yhtä vahvaa kemiaa. Lisäksi Steven paluuseen liittyy juttuja, jotka eivät täysin toimi. Silti hahmo ajaa asiansa, etenkin viedessään Wonder Womania hahmona eteenpäin.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Kristen Wiig museon uutena työntekijänä Barbarana ja The Mandalorian -sarjan (2019-) tähti Pedro Pascal itsekeskeisenä öljypohattana Maxwell Lordina. Maxwellin bisnekset eivät kulje niin hyvin kuin hän antaa julkisuudessa ymmärtää ja hän haluaisikin suuremman mahdin öljyteollisuudessa. Barbara taas on ujo ja kömpelö, ja haluaisikin olla kuin hänen uusi työkaverinsa Diana. Hahmot ovat sujuvasti työstetyt ja katsoja ymmärtää täysin, miksi he päätyvät tiettyihin ratkaisuihin. Wiigin ja Pascalin roolityöt kuitenkin jakavat mielipiteitä voimakkaasti kahtia. Pascal tekee Max Lordista todella elämää suuremman henkilön ja selvästi oikein nauttii tietystä ylilyönnistä. Hän tekee sen kuitenkin hallitusti, luoden veikeän antagonistin tarinalle. Wiig toimii myös passelisti, vaikka hahmon esittely saa katsojan pelkäämään, että kyseessä olisi täysi fiasko. Supersankarigenressä on usein nähty hahmoja, jotka esitetään kömpelöinä ja noloina, mikä saa heidät kokemaan itsensä ulkopuolisiksi ja kun heille syntyy mahdollisuus voimaan, he käyttävät sitä vääriin tarkoituksiin. Barbara seuraa tätä kaavaa, mutta Wiig onnistuu työssään paremmin kuin jotkut edeltäjistään.

En tiedä, johtuuko se muutaman kuukauden ajan lukemistani negatiivisista arvioista ja niiden latistamista odotuksista, vai siitä, että viikko sitten piti taistella läpi toinen DC-tuotos, ylipitkä ja raskassoutuinen (sanoisin jopa että paikoitellen puuduttava) Zack Snyder's Justice League, mutta minä jopa viihdyin Wonder Woman 1984:n parissa. Ei tämä ole ensimmäisen Wonder Womanin veroinen elokuva, mutta koin jatko-osan huomattavasti laadukkaammaksi kuin olin monista lyttäävistä arvioista ymmärtänyt. Elokuvassa on toki ongelmansa (palataan niihin kohta), mutta pidin silti kokonaisuutta kelvollisena supersankariviihteenä. Siinä, missä viikko sitten murjotettiin synkän Zack Snyder's Justice Leaguen kanssa, Wonder Woman 1984 tuntuu piristävältä tuulahdukselta ja sai kahden ja puolen tunnin ajaksi unohtamaan tympivät todellisen maailman ongelmat. Leffasta löytyi seikkailun henkeä ja miellyttävää eskapismia, mitä nykyinen maailmantilanne kaipaa. Ainoa, mikä sai minut muistamaan koronahommat oli, kun komeiden toimintakohtausten aikana harmittelin, että joudun katsomaan leffaa tuhnuisella HBO-striimilaadulla.

DC:n uutta elokuvauniversumia on alusta alkaen kritisoitu eri syistä, oli kyse sitten Man of Steelin liian mammuttimaiseksi paisuvasta lopputaistelusta, Batman v Superman: Dawn of Justicen synkkyydestä ja liian monien juonikuvioiden ahtaamisesta samaan leffaan, Suicide Squadin (2016) surkeasta tarinankerronnasta ja tyylitajuttomuudesta tai Justice Leaguen (2017) epäonnisesta tuotannosta, mikä johti kahteen hyvin erilaiseen lopputulokseen. Kritisoinnin myötä studiolla ollaan päätetty tehdä erilaisia ratkaisuja, joilla filmit saisivat suopeamman vastaanoton. Niistä on tehty valoisampia, humoristisempia ja hieman pienimuotoisempia. Wonder Woman 1984:ssa tämä kritiikin vastareaktio on viety aika lailla äärimmilleen ja kyseessä on huomattavasti valoisampi, värikkäämpi, koomisempi ja monin tavoin pienimuotoisempi teos kuin monet aiemmista DC-leffoista. Paikoitellen tuntuu, että nyt ollaan menty jopa siihen toiseen ääripäähän asti, mikä on taas herättänyt erilaista kritiikkiä, mutta samalla koin elokuvasta löytyvän sitä sarjakuvien ja piirrossarjojen henkeä, mitä itse koki lukiessaan ja katsoessaan lapsena. Sellaista tiettyä iloa, mikä monista DC:n uusista filmeistä on puuttunut.

Se, mistä erityisesti pidin Wonder Woman 1984:ssa oli, ettei sankarin vastuksena toimi jokin toisesta maailmasta tai ulottuvuudesta saapuva suuri ja paha ukko, joka aiheuttaisi tuhoa hakatessaan maailmaa tuhannen päreiksi paljain käsin. Tätä on nähty DC:llä ähkyyn asti esimerkiksi kenraali Zodissa, Doomsdayssa ja jopa kahteen otteeseen Steppenwolfissa. Ensimmäisen Wonder Woman -leffan kompastuskivenä toimi tylsä Ares-pahis. Tässä sankari joutuu kohtaamaan hyvin erilaiset vastukset ja konfliktit muodostuvat enemmän inhimillisten juttujen seurauksena, eikä niinkään tuhovoimasta - vaikkakin tämän hahmojen löytämän toivomuskiven haltijalla voi olla käsissään tuhoisat voimat. Toinen juttu, mistä pidin paljon, on juurikin tämä toivomuskivi. Se tuntuu mukavan tuoreelta idealta tässä genressä ja tarjoaa jotain erilaista tyypilliseen menoon verrattuna. Toivomuksiin tietty liittyy omat haittansa ja elokuvan viesti onkin, että jos jotain saa huijaamalla ja oikoteitä pitkin, pitää olla valmis siihen, ettei siitä seuraa pelkkää hyvää.

Olin positiivisesti yllättynyt myös siitä, kuinka vauhdikkaasti elokuva kulkee. Nelituntisen Zack Snyder's Justice Leaguen jälkeen kahden ja puolen tunnin mittainen Wonder Woman 1984 tuntuu ainakin puoli tuntia lyhyemmältä. Tässäkin leikkausversiossa olisi tiivistämisen varaa, mutta olin niin mukana piristävän erilaisessa tarinassa, ettei kesto sinänsä haitannut. Toimintakohtauksia ei filmissä kovin montaa ole, mutta lukuunottamatta yhtä hieman kökköä mätkintää lopputaistelun aikana, ne vähäiset toimintakohtaukset ovat erittäin hyviä. Erityisesti noin puolen välin paikkeilla nähtävä takaa-ajokohtaus on vaikuttavaa seurattavaa. Toimintakohtauksien tehoa lisää se, kuinka paljon monipuolisemmin Wonder Woman hyödyntää totuuden lassoaan ja tiaraansa taistelussa. Tekijät pääsevät esittelemään luovuuttaan tällä saralla, eikä hahmoa vain heitetä keskelle toimintaa miekan ja kilven kanssa.

Ei elokuva loppupeleissä mikään erityisen ihmeellinen ole, mutta pidin siitä silti selvästi monia muita enemmän. Viihtymisestäni huolimatta huomasin kyllä virheitä ja ongelmia, jotka estivät elokuvaa nousemasta täyteen potentiaaliinsa. Kuten jo totesin, Steven paluun olisi voinut hoitaa paljon paremmin ja Pinen ja Gadotin väliltä ei löydy samaa kemiaa kuin viimeksi. Lopputaistelu pimeydessä on aika kehno ja vastus on siinä kohtaa hätiköiden luotu. Vaikka Wonder Woman hyödyntää kykyjään taistelussa vakuuttavammin, on hänelle luotu uusi kyky hieman hölmö. Paikoitellen tarinan kuljetus ei ole niin sujuvaa kuin voisi toivoa. Osa huumorista toimii, kun taas osa vitseistä jättää kylmäksi. Vaikka feministinen asenne kuuluu toki leffaan, tarvitseeko sitä tehdä niin, että lähes jokainen mies esitetään ahdistelijana? Tietty yliampuva sarjakuvameno kolahtaa parissa kohtaa omaan nilkkaansa, eikä kasariasetelmaa hyödynnetä niin veijarimaisesti kuin alku antaa ymmärtää. Ja kenties sen takia, että kyseessä on tavallaan esiosaelokuva Batman v Superman: Dawn of Justicelle ja Justice Leaguelle, ei jännitettä pääse muodostumaan, että noinkohan Wonder Woman selviää vai ei?

Ensimmäisen leffan ohjaaja Patty Jenkins palaa samoihin hommiin ja on selvästi halunnut irrotella oikein kunnolla. Vaikka hänen, Geoff Johnsin ja Dave Callahamin työstämä käsikirjoitus pitää sisällään vikoja, ovat he lähteneet rohkeasti kokeilemaan jotain erilaista - etenkin kun filmi sijoittuu täysin eri aikakauteen kuin edeltäjänsä. Hieman tiivistämistä kaipaavaa leikkausta ja joitain heikompia erikoistehosteita lukuunottamatta Wonder Woman 1984 on passeli tekniseltä toteutukseltaan. Kuvaus on paikoitellen erittäin tyylikästä. Mukana on näyttäviä lavasteita ja oivallisia asuja. Monet efekteistä toimivat todella hyvin ja äänimaailma on mainiosti rakennettu. Musiikeista vastaa onneksi Hans Zimmer, joka tykittelee parhaimmillaan taas eeppisen intensiivisesti. Kun Zack Snyder's Justice Leaguen aikana joutui tuskailemaan uuden ja kamalan amatsonihoilotuksen kanssa aina, kun Wonder Woman oli ruudulla, Zimmer pistää jo ikoniseksi muodostuneen Wonder Womanin tunnarin pauhaamaan niin mahtipontisesti, että television äänenvoimakkuutta on pakko nostaa joka kerta.

Yhteenveto: Wonder Woman 1984 on vioistaan huolimatta oikein kelpo supersankariseikkailu, joka tarjoaa miellyttävää todellisuudenpakoa kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Vaikka leffaa voisikin tiivistellä sieltä sun täältä, ei kesto lopulta koidu ongelmaksi. Piristävän erilainen tarina supersankarigenressä pitää hyvin mukanaan, kuten myös leffan kepeä tunnelma. Filmissä on jotain hyvin samanlaista kuin sarjakuvissa ja piirrossarjoissa, ja meno on kaukana Zack Snyderin melodramaattisista synkistelyistä. Toimintaa on aika vähän kestoon verrattuna, mutta elokuvan tarjoamat taistelukohtaukset ovatkin onneksi odottamisen arvoisia - poislukien yksi pimeydessä tapahtuva turpaanveto loppuhuipennuksessa. Wonder Woman hyödyntää kykyjään taisteluissa luovemmin keinoin, mikä johtaa erittäin viihdyttäviin tilanteisiin. Gal Gadot on edelleen vallan mainio pääroolissa Wonder Womanina ja löytää hahmoonsa sitä koko kansan sankarin henkeä, mikä hänestä on hieman uupunut aiemmin. Pedro Pascal nautiskelee teatraalisen Max Lordin esittämisestä ja hahmo on kuin raikas tuulahdus DC:n uusien leffojen muiden antagonistien keskellä. Kristen Wiigkin on osittain hyvin toimiva, vaikka aluksi hänen hahmonsa Barbaran esittäminen kömpelönä on hieman liian kiusallista, eikä hahmoa onnistuta viemään ihan loppuun asti. Chris Pine ei valitettavasti erityisemmin vakuuta Steve Trevorin roolissa tällä kertaa, eikä hänen ja Gadotin väliltä löydy samaa kemiaa kuin viimeksi, mutta Pine ajaa silti asiansa. Tietyt jutut Steven paluusta olisi pitänyt hoitaa toisin. Hans Zimmerin musiikit pauhaavat iskevästi ja hän onnistuu tekemään pääsankarin tunnussävelmästä kenties entistä mahtipontisemman. Kaiken somelyttäämisen jälkeen koin Wonder Woman 1984:n yllättävänkin meneväksi sarjakuvafilmatisoinniksi ja on pakko sanoa, että viihdyin paremmin tämän kuin Zack Snyder's Justice Leaguen parissa, mitä monet kehuvat nyt yhdeksi kaikkien aikojen parhaaksi supersankarifilmiksi. Olen nähtävästi hyvin eri mieltä DC-fanien kanssa, joten suosittelen vain katsomaan molemmat ja kokeilemaan, kumpi kolahtaa kovempaa!

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Wonder Woman 1984, 2020, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, Atlas Entertainment, The Stone Quarry

Arvostelu: Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000)

UNBREAKABLE - SÄRKYMÄTÖN

UNBREAKABLE

Ohjaus: M. Night Shyamalan
Pääosissa: Bruce Willis, Samuel L. Jackson, Robin Wright, Spencer Treat Clark ja Charlayne Woodard
Genre: trilleri, draama
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

Unbreakable - särkymätön on M. Night Shyamalanin ohjaama, hieman erilainen supersankaritarina. Shyamalan oli ollut jo pitkään kiinnostunut sarjakuvista ja supersankareista, ja hän halusi tuoda oman näkemyksensä mukaan. Hän aloitti kirjoittamisen viimeistellessään elokuvaansa Kuudes aisti (The Sixth Sense - 1999) ja pyysi sen päätähteä, Bruce Willisia mukaan myös uuteen filmiinsä. Kuudennen aistin ollessa kriitikoiden kehuma hitti, Shyamalan sai myytyä ideansa innokkaalle Walt Disney -yhtiölle, samalla kun Shyamalan pisti oman studionsa, Blinding Edge Picturesin pystyyn. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2000 ja Unbreakable - särkymätön sai ensi-iltansa vuoden lopussa. Filmi oli hitti ja sai positiivisia arvosteluja, minkä lisäksi elokuva on vuosien varrella saanut kulttiteoksen maineen oman fanikuntansa ansiosta. Itse näin leffan vasta vuonna 2012, mutten pitänyt sitä kovin kummoisena, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Viime vuosien ajan olen pohtinut, että voisin antaa elokuvalle uuden mahdollisuuden, mutten ole jaksanut sitä tehdä. Vasta kun ilmoitettiin, että Shyamalan yhdistää Unbreakable - särkymättömän toisen filminsä Splitin (2016) kanssa, päätin katsoa filmin uudestaan. Kun yhdistelmäteos Glass (2019) oli vihdoin saamassa ensi-iltansa, vuokrasin Unbreakable - särkymättömän Blockbusterista.

Yliopiston turvamies David Dunn on junassa matkalla kotiin, kun juna yhtäkkiä suistuu raiteilta. Kaikki muut matkustajat kuolevat, kun taas David ei ole saanut naarmuakaan. Pian Davidiin ottaa yhteyttä salaperäinen Elijah Price, joka on koko elämänsä etsinyt erikoisia kykyjä omaavaa ihmistä ja uskoo Davidin olevan tuhoutumaton.

David Dunnina nähdään Bruce Willis, joka tekee tässä elokuvassa yhden uransa parhaista roolitöistä. David on hahmona erittäin mielenkiintoinen ja monikerroksinen. Selvitessään junaonnettomuudesta hän vaikuttaa ulkopuoliselle tuhoutumattomalta, mutta hyvin nopeasti katsoja voi huomata, kuinka rikki hän on sisältäpäin. Davidin suhde vaimonsa (hieman taka-alalle jäävä Robin Wright) kanssa on mennyt jo pitkään kehnosti, mikä vaikuttaa Davidin väleihin poikansa Josephin (paria ylinäyttelemistä lukuunottamatta oivan roolityön tekevä Spencer Treat Clark) kanssa. Hahmo ei koe, että hänen elämällään olisi merkitystä ja katsojana alkaa kokea voimakasta sympatiaa häntä kohtaan. Willis tuo hahmonsa surun upean vähäeleisesti esille. Lähikuvissa hänen silmistään voi nähdä paljon tunteita ja hän tuntuu olevan hyvin aidosti mukana hahmonsa elämässä.
     Elijah Priceä taas näyttelee Samuel L. Jackson, joka myös uppoutuu loistavasti hahmoonsa. Elijah on myös kiehtova tapaus, ollessaan täysi vastakohta Davidille. Hahmolla on sairaus, minkä vuoksi hänen luunsa ovat todella heikot ja rikkoutuvat helposti. Elijah on ollut suuren osan elämästään sairaalassa tämän vuoksi ja siksi hän myös kiinnostuu kovasti, kun saa tietää Davidista. Elijahkin on monulotteinen hahmo ja Jackson sopii rooliinsa täydellisesti.
     Elokuvassa nähdään myös Charlayne Woodard Elijahin huolehtivana äitinä. Lisäksi ohjaaja M. Night Shyamalan itse tekee nopean cameo-roolin stadionin huumediilerinä.

Unbreakable - särkymätön on hyvin merkittävä teos supersankarigenressä, kun ottaa huomioon, milloin se on ilmestynyt. Tänä päivänä supersankarileffoja ilmestyy viidestä kymmeneen kappaletta joka vuosi, mutta vuonna 2000 koko genre teki kuolemaa. Superman- (1978-1987) ja Batman-filmit (1989-1997) alkoivat huipulta, mutta vajosivat pohjalle jatko-osien myötä. Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa Shyamalanin oli myydä tämä idea eteenpäin, että hän haluaisi tehdä vakavasti otettavan supersankarileffan, mikä ei edes perustu mihinkään olemassa olevaan sarjakuvaan. On onni, että Shyamalan sai lopulta ideansa läpi, sillä Unbreakable - särkymätön ja samana vuonna ilmestynyt X-Men (2000) osoittivat, etteivät supersankarit kuulu vain sarjakuviin ja piirrettyihin, vaan niistä voi oikeasti tehdä syvällisempiä filmejä aikuisempaankin makuun. Leffa on realistisempi kuvaus siitä, mitä voisi käydä, jos jollakulla tosielämässä olisi erityisvoimia. Jos on koko elämänsä elänyt saamatta naarmun naarmua, voiko olla, ettei siihen edes kiinnitä huomiota, kunnes joku tulee huomauttamaan siitä? Kun näin tapahtuu, on hyvin mielenkiintoista seurata, mihin suuntaan Davidin elämä alkaa kääntyä.

Se täytyy tosin painottaa, ettei kyseessä ole mitenkään tavallinen supersankarileffa. Jos alat katsomaan Unbreakable - särkymätöntä, odottaen vauhdikasta toimintaa, voi elokuva tuottaa ison pettymyksen. Tiedän sen, koska itselleni kävi juurikin näin ensimmäisellä katselukerralla. Nyt kun katsoin filmin uudestaan ja tiesin, mitä se on, pidin näkemästäni todella paljon. Kyseessä on aivan mahtava elokuva! Toimintaa ja taisteluita ei leffasta löydy lainkaan, lukuunottamatta yhtä lyhyttä nyrkkikamppailua, vaan elokuva painottuu enemmänkin draaman ja trillerin suuntaan. Draamapuolella leffa käsittelee erittäin onnistuneesti Davidin rikkinäisiä suhteita vaimoonsa ja poikaansa, kun taas supersankariosuus on kerrottu jännärin tavoin. Tämä luo mukaan vangitsevuutta ja vaikka kyseessä onkin hyvin hidastempoinen filmi, on kokemus erittäin koukuttava. Mukana on jännittäviä hetkiä, kuten myös koskettavuutta. Davidin kokeillessa, mihin hän voisi pystyä, mukana on jopa pientä huumoria. Kaikessa vakavuudessaan leffa ei kuitenkaan tunnu murjottavalta tai masentavalta, vaan siitä löytyy paljon toivoa. Elokuvalla on hyvä teema siitä, ettei ihmisen elämä voi mennä hyvin, jos ei tiedä, mitä tehdä sillä ja sitä filmissä pääasiassa tutkitaan Davidin ja Elijahin kautta.

Nykyään sellaisten leffojen, kuten The Happeningin (2008), The Last Airbenderin (2010) ja After Earthin (2013) takia M. Night Shyamalanin nimestä on tullut enemmänkin vitsi elokuvafanien keskuudessa, mutta vuosituhanteen vaihteessa häntä pidettiin vielä äärimmäisen lupaavana ja omaperäisenä tekijänä. Eikä mikään ihme, sillä Shyamalan tekee erinomaista työtä Unbreakable - särkymättömän kanssa! Elokuvasta huokuu Shyamalanin ihastus sarjakuvia kohtaan, sillä sen lisäksi, että leffassa puhutaan paljon sarjakuvista (Elijah esimerkiksi työskentelee niiden parissa), siinä on myös hienoja viittauksia niihin. Leffassa tutkitaan mahtavasti tiettyjä sarjakuvien perinteitä ja niitä hyödynnetään ilman, että ne muuttuvat millään tavalla kliseiksi. Itse pidän äärimmäisen paljon siitä, että Shyamalan on tehnyt Davidille ja Elijahille omat tunnusvärinsä, aivan kuin sarjakuvissa sankareiden naamioasut. David pukeutuu vihreän eri sävyihin, kun taas Elijah on mieltynyt violettiin. Värejä näkyy niin hahmojen asuissa kuin heidän kotonaankin. Tämä yksityiskohta menee luultavasti monilta ohi, eikä sillä sinänsä ole suurta merkitystä, mutta pidän paljon siitä, että Shyamalan on nähnyt näin paljon vaivaa leffan eteen.

Shyamalanin ohjaus on taiturimaista ja paikoitellen erikoisen vanhanaikaista. Hänen tavassaan ohjata hahmoja, kohtauksia ja kameraa on jotain vanhoille filmeille tyypillistä, mikä luo oman kiehtovuutensa elokuvaan. Shyamalan luottaa täysillä tasaiseen kameratyöskentelyyn, eikä lähde leikkaamaan kovin nopealla temmolla. Useissa kohtauksissa kamera vaihtaa kuvakulmaa liikkeellään niin sulavasti, ettei katsoja välttämättä edes huomaa katsovansa yhä samaa ottoa. Tämä on oiva kikka synnyttää lisää vangitsevuutta elokuvaan. Kyseessä on muutenkin todella taidokkaasti kuvattu filmi. Heikkojen luidensa vuoksi Elijah on saanut lempinimekseen herra Lasi ja siksi onkin nokkelaa, että kun leffa pariin otteeseen näyttää hänen lapsuuttaan, Elijah nähdään lähes aina jonkin lasin tai peilin heijastuksen kautta. Unbreakable - särkymätön on muutenkin teknisesti hienosti toteutettu. Leikkaus on taidokasta, minkä lisäksi lavastajat ovat tehneet hyvää työtä. Valaisu on tyylikkäästi toteutettu yökohtauksissa ja äänimaailma on hienovaraisen hyvin tehty. Säveltäjä James Newton Howard on saanut aikaiseksi hienoja sävelmiä, jotka luovat lisätunnelmaa.

Yhteenveto: Unbreakable - särkymätön on erinomainen filmi ja merkkiteos supersankarigenressä. Elokuva osoitti aikoinaan, että supersankareista voi tehdä kunnon ajatuksia herättelevän elokuvan ja se korostuu yhä sarjakuvaleffojen massasta omaperäiselle hengellään ja M. Night Shyamalanin taidokkaalla ohjauksella. Toimintaleffaa odottavat saattavat pettyä, sillä kyseessä on enemmänkin hienosti rakennettu draamatarina, missä supersankaruutta käsitellään trillerin tavoin. Elokuva on hidastempoinen, mutta todella koukuttava ja siinä on kiehtova ilmapiiri. Mukana on niin jännittäviä kuin koskettaviakin kohtia, sekä pieni ripaus huumoria. Synkkyydestään huolimatta elokuvasta huokuu toiveikkuus oman tarkoituksen löytämisestä. Bruce Willis ja Samuel L. Jackson ovat fantastiset rooleissaan ja heidän hahmonsa ovat äärimmäisen mielenkiintoiset. Myös leffan kuvaus on upeasti toteutettu ja Shyamalan on päässyt kikkailemaan nokkelilla tavoilla. Onkin suuri harmi, kuinka hänen uransa lähti alamäkeen tämän elokuvan jälkeen. Unbreakable - särkymätön sopii sekä sarjakuvien faneille, hyviä draamaleffoja katsoville, sekä jännäreitä ahmiville. Leffa nosti odotukseni Glassia kohtaan todella paljon, enkä malta odottaa, mitä Shyamalan on saanut aikaiseksi näiden hahmojen kanssa toisella kerralla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.media.amazon.com
Unbreakable, 2000, Touchstone Pictures, Blinding Edge Pictures, Barry Mendel Productions, Limited Edition Productions Inc.

Yhteistyössä

Arvostelu: The Girl with the Dragon Tattoo (2011)

THE GIRL WITH THE DRAGON TATTOO

Ohjaus: David Fincher
Pääosissa: Daniel Craig, Rooney Mara, Christopher Plummer, Stellan Skarsgård, Steven Berkoff, Robin Wright, Yorick van Wageningen, Josefin Asplund, Geraldine James, Ulf Friberg, Tony Way ja Joely Richardson
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 16

The Girl with the Dragon Tattoo on uudelleenfilmatisointi ruotsalaisesta trilleristä Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor - 2009), mikä perustuu edesmenneen Stieg Larssonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2005. Larssonin kirja saavutti suuren suosion Yhdysvalloissakin, missä kiinnostuttiin heti tekemään elokuvasovitusta. David Fincher palkattiin ohjaajaksi ja kuvaukset alkoivat Tukholmassa syyskuussa 2010. Lopulta The Girl with the Dragon Tattoo sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2011 ja se menestyi ihan hyvin, minkä lisäksi kriitikot pitivät siitä paljon. Leffa oli ehdolla mm. viidestä Oscar-palkinnosta, joista se voitti parhaan leikkauksen palkinnon. Itse en käynyt katsomassa filmiä, kun se ilmestyi, sillä minulla ei ollut ikää siihen, eikä se erityisemmin minua kiinnostanutkaan. Erikoisen englanninkielisen nimen takia tajusin vasta myöhemmin, että leffa perustuu Larssonin kirjaan. Vasta kun ilmoitettiin, että Larssonin Millennium-kirjasarjaa (2005-) jatkava kirja "Se mikä ei tapa" ("Det som inte dödar oss" - 2015) kääntyisi samannimiseksi elokuvaksi (The Girl in the Spider's Web - 2018), aloin kiinnostua edellisistä leffoista. Ostinkin kerralla The Girl with the Dragon Tattoon, sekä alkuperäiset ruotsalaisleffat ja kun olin katsonut alkuperäiset filmit, siirryin innokkaasti katsomaan, mitä Fincher oli saanut aikaiseksi tarinan kanssa.

Rikas bisnesmies Henrik Vanger palkkaa toimittaja Mikael Blomkvistin selvittämään, kuka tappoi hänen sukulaistyttönsä Harrietin vuosia sitten. Avukseen Mikael saa hieman erikoisen, mutta tehokkaan hakkerin, Lisbeth Salanderin.

Miespääosassa Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomkvistina nähdään James Bond -tähti Daniel Craig, joka on nappivalinta rooliin. Craig sopii erinomaisesti henkilöksi, jonka täytyy pakkomielteisesti saada faktat selville, kun tutkimus on aloitettu. Mikael ei ole mikään Bondin kaltainen toimintasankari, vaan Craig joutuu esittämään rauhallisempaa hahmoa, joka yrittää selvitä elämästä vaativien paineiden alla. Mikaelista kuitenkin löytyy Craigin Bondin tiettyä rosoisuutta, mistä olen pitänyt näyttelijässä pitkään.
     Lohikäärmetatuoinnilla varustettuna tyttönä, hakkeri Lisbeth Salanderina nähdään Rooney Mara, joka sai roolityöstään jopa parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden. Itse hämmästelen ehdokkuutta suuresti, sillä mielestäni Mara ei ole erityisen vakuuttava roolissaan. Hahmon on tarkoitus olla outo ja mysteerinen, punk-henkisesti pukeutunut nuori nainen, jota ei kannata ärsyttää, mutta tämä ei tule Maralta tarpeeksi luonnostaan. Alkuperäisessä ruotsalaisleffassa Miehet jotka vihaavat naisia Lisbethiä näytteli Noomi Rapace, joka istui rooliin täydellisesti. Kovan mimmin rooli tuli Rapacelta noin vain ja hän oli täysin uskottava rajussa tyylissään. Maran Lisbeth taas tuntuu teennäiseltä ja liikaa yrittävältä. Maralta löytyy kyllä hyvät hetkensä, mutta aluksi itselleni tuotti vaikeuksia nähdä hänet Lisbethinä. Mitä pidemmälle filmi eteni, sitä paremmin Mara istui rooliinsa, mutta hän jää silti armottomasti Rapacen varjoon.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Mikaelin palkkaama herra Vanger (rooliinsa täydellisesti sopiva Christopher Plummer) ja tämän juristi Dirch (Steven Berkoff), Vangerin hieman erikoiset sukulaiset (rooleissa mm. Stellan Skarsgård, Joely Richardson, Geraldine James ja Per Myrberg), Mikaelin todella pieneen osaan jäävä tytär (Josefin Asplund), Millennium-lehden pomo Erika (Robin Wright), Lisbethin hakkerikaveri Plague (Tony Way), rikas herra Wennerström (Ulf Friberg), sekä Lisbethin holhooja Nils Bjurman (Yorick van Wageningen), joka on aika epämiellyttävä persoona, näin lievästi sanottuna... Wageningen tekee Nilsistä todella vastenmielisen tapauksen.

On hyvin vaikea kuvitella tälle elokuvalle parempaa ohjaajaa kuin David Fincher. Kylmän ahdistavista ja piinaavista trillereistään, kuten Seitsemän (Se7en - 1995) ja Zodiac (2007) tunnettu Fincher on osoittanut, että häntä ei pelota mennä syvemmälle hirveyksien maailmaan ja esittää nämä kauheudet katsojille. The Girl with the Dragon Tattoossa ohjaaja näyttää jälleen taitonsa ja tekee erittäin hyvää työtä filmin parissa. Joku muu ohjaaja ei luultavasti uskaltaisi lähteä yhtä synkkiin maisemiin, mikä johtaisi heti paljon tunnelmaköyhempään teokseen, joten on hienoa nähdä osaava Fincher puikoissa. Hän luo heti alussa karun maailmankuvan ahdistavilla alkuteksteillä ja pistämällä katsojan seuraamaan hyvin epämiellyttäviä pitkiä kohtauksia. Fincher ei todellakaan halua päästää katsojaansa helpolla ja paikoitellen leffan seuraaminen on vaikeaa, sillä mukana on niin inhottavaa kuvastoa ja painostavaa tunnelmaa. Tämän lisäksi katsoja ei pääse helpolla myöskään tarinankerronnan kanssa, sillä ohjaaja vaatii katsojan keskittymistä heti alusta alkaen. Etenkin ensimmäinen puoli tuntia liikkuu hyvin vauhdikkaasti, eikä leffa pysähdy selittelemään tapahtumia ja hahmoja katsojille. Jos ei siis keskity, on tarinaan vaikea päästä mukaan. Fincherin taiturimaisen ohjauksen myötä tämä ei kuitenkaan ole ongelma, sillä hän saa vangittua katsojan alusta alkaen, eikä päästä irti ennen huipennusta.

Toinen syy, miksi elokuvaan on niin helppo uppoutua mukaan, on, että sen tarina on niin mielenkiintoinen. Murhan selvittäminen on jo kiinnostavaa, mutta kun kyseessä on vielä vuosikymmeniä sitten tapahtunut juttu, löytyy leffasta oma lisäkoukkunsa. On kiehtovaa seurata, kuinka Mikael Blomkvist yrittää ratkaista tapausta ja meno muuttuu entistäkin paremmaksi Lisbethin liittyessä hänen seuraansa. Pikkuhiljaa asioita alkaa ratkeamaan ja tunnelma tiivistyy, kun tapauksesta löytyy paljon muutakin hirvittävää. Jännitystä nostatetaan hienosti kohti loppuhuipennusta ja finaalissa tunnelma vasta onkin pysäyttävän jännittävä. Fincher on onnistunut erittäin mainiosti The Girl with the Dragon Tattoon kanssa, enkä voisi kuvitella parempaa tekijää hommaan.

Nyt jotakuta luultavasti kiinnostaa, pidänkö enemmän alkuperäisestä ruotsalaisesta elokuvasta vai tästä, niin täytyy sanoa, että mielestäni Miehet jotka vihaavat naisia on parempi filmi. Tähän vaikuttaa vahvasti se, että Noomi Rapace on huomattavasti parempi Lisbeth, minkä lisäksi hänen ja Michael Nyqvistin esittämän Mikaelin välillä on parempaa kemiaa kuin Maran ja Craigin välillä. Tämän lisäksi leffa ei tunnu osaavan päättyä. Jännittävän huipennuksen jälkeen tarinaa yritetään venytellä vielä vajaan puolen tunnin ajan, jolloin katsoja ehtii muutamaankin otteeseen ajatella, että lopputekstit voisi jo pistää pyörimään. Tämä on hyvin kummallista, etenkin kun miettii, kuinka nopeatempoinen filmi tuntuu muuten olevan. Loppua lukuunottamatta kahden ja puolen tunnin elokuva tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Se täytyy vielä sanoa, että sekä ruotsalaisfilmiä, että tätä Fincherin versiota vaivaa sama asia. Heti leffan alussa kerrotaan, että Mikael on joutunut vaikeuksiin herra Wennerströmin kanssa ja tästä syystä häntä odottaa tuomio. Tämä kuulostaa tärkeältä, mutta murhatutkimuksen alkaessa koko juonikuvio tuntuu lähes unohtuvan. Välillä filmi muistuttelee siitä, mutta se on silti kömpelösti tungettu mukaan.

Tuota asiaa ja turhan pitkäksi venyvää loppua lukuunottamatta Steven Zaillianin käsikirjoitus pysyy hienosti kasassa. Dialogi on sujuvaa ja kohtaukset etenevät hyvällä rytmillä, mitä tukee erinomainen leikkaus. Elokuva voitti tosiaan parhaan leikkauksen Oscar-palkinnon ja suurimmaksi osaksi se on perusteltua, sillä tapahtumat nivoutuvat yhteen äärimmäisen hyvin. Filmi oli ehdolla kuvauksestaankin, mikä on myös ymmärrettävää, sillä visuaalisesti The Girl with the Dragon Tattoo on todella komea. Kuvat on taidokkaasti sommiteltu ja hyytävän lumiset maisemakuvat lisäävät ahdistavuuden tuntua. Nostan myös tekijöille hattua siitä, että elokuva oikeasti kuvattiin Ruotsissa, eivätkä he lähteneet esittämään jotain amerikkalaiskaupunkia Ruotsina. Tekijät ovat panostaneet niinkin paljon, että elokuvasta löytyvät lehdet sun muut ovat ruotsiksi kirjoitettuja. Välillä kun oikein kuuntelee, voi huomata, että joukkokohtausten taustalla myös puhutaan ruotsia. Äänimaailma on muutenkin hyvin rakennettu, jos ei ota huomioon säveltäjäkaksikko Trent Reznorin ja Atticus Rossin hieman epätasaista jälkeä. Usein taustalla kuuluu tunnelmaa luovaa, ahdistavaa musiikkia, mutta päälle on tungettu jotain epämääräisempää pianonsoittoa, aivan kuin tekijät olisivat säveltäneet omat juttunsa ja yhdistäneet ne, tarkistamatta toimiiko lopputulos.

Yhteenveto: The Girl with the Dragon Tattoo on paikoitellen jopa piinaavan jännittävä trilleri, jossa ohjaaja David Fincher pääsee esittelemään taidokkuuttaan. Fincher ei pelkää ahdistavien ja inhottavien asioiden näyttämistä, vaan tekee sen vielä hienosti, minkä vuoksi hän on paras mahdollinen valinta elokuvan ohjaajaksi. Fincher luo erinomaisesti tunnelmaa ja pitää katsojaa hyvin otteessaan. Tarina on äärimmäisen kiehtova ja siihen tuodaan jatkuvasti lisää kiinnostavuutta mukaan eri tavoin. Mikaelin ja Lisbethin yhteistyötä on jännittävää seurata ja loppuhuipennuksessa tunnelma vasta nostetaankin huippuunsa. Daniel Craig on oiva valinta Mikael Blomkvistin rooliin, mutta Rooney Mara ei oikein vakuuta Lisbeth Salanderina. Selkeää rytmitysongelmaakin elokuvasta löytyy, alkupään kulkiessa todella nopealla temmolla eteenpäin ja viimeisen puolen tunnin laahustaessa oudonkin paljon, jolloin katsoja alkaa lähinnä odottamaan lopputekstien alkamista. Mukana on myös sivujuoni, joka esitetään tärkeänä, mutta on aika kömpelösti sullottu mukaan. Teknisesti filmi on erittäin taidokkaasti tehty - etenkin kuvaus on aivan huikeaa. Ongelmistaan huolimatta The Girl with the Dragon Tattoo on todella mainio jännäri, joka voi olla jopa liiankin hurja joillekin katsojille. Suosittelen elokuvaa Millennium-sarjan faneille ja vaikka rakastaisitte alkuperäisiä ruotsalaiselokuvia, antakaa mahdollisuus myös tälle versiolle. Kyseessä ei ole yhtä hieno teos kuin Miehet jotka vihaavat naisia, mutta tämä on silti ansiokkaasti omilla jaloillaan seisova trilleri.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Girl with the Dragon Tattoo, 2011, Columbia Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, Scott Rudin Productions, Yellow Bird, Film Rites, Ground Control

Arvostelu: Forrest Gump (1994)

FORREST GUMP

Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Tom Hanks, Robin Wright, Gary Sinise, Mykelti Williamson, Sally Field, Harold Herthum, Aaron Izbicki, Michael Burgess, Steven Griffith ja Haley Joel Osmont
Genre: draama, romantiikka, komedia
Kesto: 2 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 12

Forrest Gump perustuu Winston Groomin samannimiseen kirjaan vuodelta 1986. Aluksi elokuvaa tarjottiin ohjaaja Terry Gilliamille, mutta hän kieltäytyi. Barry Sonnenfeld kiinnitettiin ohjaajaksi, mutta hän halusi mieluummin ohjata Addams Family Values -komedian (1993), jolloin homma meni Robert Zemeckisille. Kuvaukset alkoivat loppukesästä 1993 ja päättyivät samaisena jouluna. Forrest Gump ilmestyi kesällä 1994 ja se oli suuri hitti - jopa vuoden toiseksi menestynein elokuva Walt Disneyn Leijonakuninkaan (The Lion King - 1994) jälkeen. Myös kriitikot pitivät elokuvasta paljon ja se oli ehdolla useista palkinnoista; mm. kolmestatoista Oscarista, joista se voitti kuusi (Paras elokuva, Paras ohjaus, Paras miespääosa, Paras sovitettu käsikirjoitus, Paras leikkaus ja Parhaat erikoistehosteet). Elokuvaa arvostetaan edelleen paljon ja esimerkiksi Internet Movie Databasessa se on sijalla kaksitoista 250:n parhaan leffan listalla! Itse en nostaisi filmiä niin korkealle, mutta on se silti mielestäni erittäin hyvä. Näin Forrest Gumpin ensimmäistä kertaa kymmenvuotiaana ja muistan sen katselukokemuksen todella hyvin, koska minulla oli silmätulehdus, joten en nähnyt joitain pätkiä leffasta, sillä silmäni täyttyivät vähän väliä rähmästä. Katsoin elokuvan kunnolla uudestaan muutamaa vuotta myöhemmin, mutta sen jälkeen en ole katsonut leffaa. Syksyllä 2016 tyttöystäväni kuitenkin osti sen minulle, mutta silti kesti yli vuoden ennen kuin katsoimme sen yhdessä. Samalla päätin myös kirjoittaa siitä arvostelun.

Yksinkertainen mutta silti moniulotteinen mies nimeltä Forrest Gump odottaa linja-autoa ja alkaa kertoa elämäntarinaansa muille pysäkin odottajille.

Pääroolissa Forrest Gumpina nähdään Tom Hanks, joka tekee tässä kenties uransa tunnetuimman roolisuorituksen. Eikä mikään ihme, sillä Hanks suoriutuu osastaan erinomaisesti. Forrest ei ole kovin fiksu, minkä huomaa usein elokuvan aikana. Leffassa ei kerrota, mikä hänellä tarkalleen ottaen on, mutta älyllisesti hän on kuitenkin jäänyt muista jälkeen. Jonkun toisen esittämänä hahmo voisikin helposti muuttua loukkaavaksi tai ärsyttäväksi, mutta Hanks tuo Forrestiin niin paljon sydäntä, että katsojana on hänen puolellaan alusta alkaen. Forrestin haaveet eivät koostu isoista asioista ja siksi onkin hauskaa sekä erittäin kiehtovaa seurata hänen elämäänsä, sillä hänelle tapahtuu hyvin paljon asioita. Usein myös harmittaa hänen puolestaan, kun hän ei ymmärrä, kuinka isoissa asioissa hän onkaan mukana. Forrest nostaa kuitenkin hymyn huulille useaan otteeseen ihastuttavan persoonansa ansiosta. Leffan alussa nuorta Forrest Gumpia esittää Michael Conner Humphreys.
     Robin Wright näyttelee Jennyä, johon Forrest on ollut ihastunut lapsesta asti, kun he ensimmäisen kerran kohtasivat. Jenny on todella erilainen persoona kuin Forrest. Ei vain sen takia, että hän on fiksumpi, vaan hän näkee maailman täysin erilailla kuin Forrest. Jenny näkee asiat paljon lohduttomampina ja surullisempina, minkä takia hänen on pakko olla jatkuvasti matkalla - hänen täytyy paeta kaikkea koko ajan. Jennyn elämän traagisuus onkin hienosti luotu kulkemaan leffan taustalla ja on surullista, miten Forrest ei kykene ymmärtämään, kuinka hänen rakastaan sattuu. Wright on erittäin hyvä osassaan ja vaikka välillä ärsyttää se, miten Jenny kohtelee Forrestia, Wright osoittaa hahmon teoilla syitä siihen.
     Elokuvassa nähdään myös Sally Field Forrestin äitinä, joka rakastaa poikaansa, eikä anna kenenkään pitää häntä idioottina; Mykelti Williamson katkaravuista kiinnostuneena Bubbana, jonka Forrest tapaa armeijassa; sekä Gary Sinise luutnantti Danina, joka johtaa Forrestin ja Bubban joukkoa Vietnamissa. Mukana on myös paljon muita hahmoja täydentämässä Forrestin elämää, mutta heidän osuutensa ovat niin pienet ja heitä on niin paljon, ettei heitä kannata alkaa luettelemaan.

Kuten Forrest Gump henkilönä, myös itse elokuva on sympaattinen, lämminhenkinen, koskettava ja hauska. Se, että joku alkaisi yhtäkkiä selostamaan elämäänsä tuiki tuntemattomille ihmisille bussipysäkillä, voi aluksi tuntua aika oudolta, mutta eipä se haittaa, sillä kovin monella ihmisellä ei ole yhtä kiinnostavaa elämäntarinaa kerrottavanaan. Forrest tosiaan päätyy tekemään ties mitä; paljon enemmän kuin monet tekevät koko elämänsä aikana. Hän nousee jalkapallojoukkueessa tähtipelaajaksi, hän lähtee sotaan Vietnamissa, hän innostaa ihmisiä päästämään irti kaikesta ylimääräisestä ja juoksemaan, hän tapaa useat Yhdysvaltain presidentit, hän luo asioita kuten Elviksen tanssiliikkeet, ja hän opettaa ihmisiä näkemään asioita paremmassa valossa. Forrest on mukana useissa merkittävissä tapahtumissa ja hän tekee maailmaa muokkaavia asioita, eikä hän tiedä lainkaan niin tapahtuvan. Forrest vain unelmoi suhteesta rakkaan Jennynsä kanssa, minkä takia onkin surullista seurata vierestä, kun joka kerta heidän tavatessa vuosien jälkeen, Jennyn on pakko lähteä muualle. Forrest saavuttaa ties mitä, mutta hänelle itselleen tärkeintä saavutusta hän ei vaikuta koskaan saavuttavan.

Sen lisäksi, että elokuvassa on useita surullisia hetkiä, on siinä myös paljon huumoria. Elokuvan aikana saa nauraa tai hekotella useaan otteeseen, ja se saa vähän väliä hyvälle tuulelle. Forrestin tietämättömyydestä tehdään paljon vitsiä ja onkin esimerkiksi hulvatonta, kun hän selittää esi-isästään leffan alussa. On hauska nähdä, mitä kaikkea Forrest pääsee kokemaan, vaikka kaikki tapahtumat eivät tietenkään ole mukavimmasta päästä, kuten Vietnamin tapahtumat, jolloin leffa muuttuu hieman sotaelokuvaksi, unohtamatta kuitenkaan yleistä tunnelmaansa. Leffan tunnelataus on erinomaisen voimakas, mikä syntyy taidokkaasta kerronnasta. Paikoitellen kerronta on tosin hieman pitkitettyä, eikä filmin tarvitse kestää lähes kahta ja puolta tuntia. Vietnamin sodan jälkeen elokuvan loistavuus alkaa rakoilla huomattavasti ja mukana on pätkiä, jotka olisi voinut leikata kokonaan pois. Elokuvan lopusta ei valitettavasti ole saatu mitä parhainta, vaikka siinäkin on liikuttavuutta ja oivallista symboliikkaa höyhenen kautta. Kokonaisuus on silti erittäin hyvä. Vaikkei Forrest Gump ole mielestäni niin hieno, että se pääsisi kymmenen parhaan elokuvan joukkoon, on se kuitenkin niin mainio, että mielestäni jokaisen pitää nähdä se ainakin kerran elämässään. Forrestin saavutusten vuoksi leffa on myös hyvin inspiroiva. Saavutukset tapahtuvat jatkuvasti Forrestin yksittäisten päähänpistojen vuoksi, mikä viestii hyvin, että kaikkien pitäisi vain tehdä mitä haluavat, eikä pidä kuunnella niitä, jotka sanovat että unelmat ovat mahdottomia toteuttaa.

Elokuvan on ohjannut Robert Zemeckis, joka teki tätä ennen Paluu tulevaisuuteen -trilogian (Back to the Future - 1985-1990), joka alkoi upeasti, mutta heikkeni joka leffan kautta pisteen verran. Hänen uralleen on tapahtunut samoin, sillä Forrest Gumpin jälkeen Zemeckis ei ole tehnyt yhtään erityisen mainiota filmiä. Tässä hän on kuitenkin onnistunut todella oivasti. Hän on saanut mukaan mahtavan tunnelman ja osaa asiansa niin komedian kuin draaman puolella. Eric Rothin käsikirjoitus on myös erittäin hyvä ja sehän tietty sisältää ikonisia repliikkejä, kuten "äitini sanoi aina, että elämä on kuin suklaarasia..." ja "juokse Forrest, juokse!" Elokuva on kuvattu todella taidokkaasti, mutta leikkauksessa sitä olisi voinut tiivistää hieman. Visuaaliset efektit leffassa ovat todella hyvät. Forrest Gump mullisti tietokonetehosteiden käyttöä elokuvissa, sillä siinä on saatu yhdistettyä Forrest aitoihin uutiskuviin presidenttien ja kuuluisuuksien kanssa. Ja yllättävää kyllä, efektit näyttävät yhä erinomaisilta! Äänitehosteet ovat myös mainiot ja Alan Silvestri on tehnyt kelpo työtä musiikkien parissa.

Yhteenveto: Forrest Gump on todella oivallinen ja aika koskettava filmi. Elokuva lähtee erittäin kiehtovasti käyntiin, vaikka aluksi tuntuukin pöljältä, että joku alkaisi selittämään koko elämäänsä tuiki tuntemattomille. Pöhköys menee kuitenkin ohi, kun katsojana alkaa ihmettelemään, mitä kaikkea Forrest on päässyt tekemään elämänsä aikana ja kuinka paljon hän on vaikuttanut maailmaan, tajuamatta sitä itse. Harmillisesti Vietnamin sodan jälkeen elokuvan mahtava tunnelma alkaa rakoilla ja leffaan alkaa tulla mukaan hieman pitkäveteisiä hetkiä. Leffa löytää loistokkuutensa toisella puoliskollaan vain välillä, eikä huipennus ole harmillisesti mitä parhain, vaikka pidänkin kovasti höyhenen tarjoamasta symboliikasta. Kokonaisuus on silti koskettava, hauska, jännittävä, oivaltava ja lämminhenkinen, mikä syntyy suurimmaksi osaksi Tom Hanksin erinomaisesta roolityöstä. Jonkun muun käsissä Forrest Gump saattaisi muuttua loukkaavaksi tai rasittavaksi, mutta Hanks onnistuu juuri oikein. Ohjaaja Robert Zemeckis on tehnyt erittäin hyvää työtä tunnelman luomisessa. Tekninen toteutus on muuten oivallista, mutta leikkauksessa filmiä olisi voinut tiivistää hieman. Visuaaliset tehosteet ovat taidokkaasti toteutetut; Forrest on saatu todella hienosti yhdistettyä aitoihin uutiskuviin. Forrest Gump on mielestäni niitä elokuvia, jotka jokaisen täytyy nähdä ainakin kerran elämässään, joten suosittelenkin sitä aivan kaikille! Se on erittäin mainio leffa, vaikkei pääsekään mielestäni edes sadan parhaan elokuvan joukkoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.theredlist.com
Forrest Gump, 1994, Paramount Pictures

Arvostelu: A Christmas Carol / Saiturin joulu (2009)

A CHRISTMAS CAROL (2009)

SAITURIN JOULU

Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Jim Carrey, Gary Oldman, Colin Firth, Robin Wright, Ryan Ochoa, Bob Hoskins, Cary Elwes ja Fionnula Flanagan
Genre: jouluelokuva, seikkailu, jännitys, animaatio
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

A Christmas Carol, eli suomalaisittain Saiturin joulu perustuu Charles Dickensin samannimiseen kirjaan vuodelta 1843. Kirjan pohjalta on tehty erilaisia filmatisointeja tätä ennen noin kaksikymmentä kappaletta! Elokuva on Forrest Gumpin (1994) ohjaaja Robert Zemeckisin kolmas motion capture -animaatio peräkkäin, edellisten ollessa joululeffa The Polar Express (Napapiirin pikajuna - 2004) ja ikivanhoihin sankarirunoihin perustuva Beowulf (2007). Motion capture -tekniikassa näyttelijät esittävät hahmojen liikkeet, jotka kuvataan ja joiden pohjalta luodaan tietokonehahmoja. Zemeckis halusi tehdä leffan Dickensin kirjan pohjalta, sillä se on hänelle tärkeä tarina. Ja elokuvan hän tekikin. Saiturin joulu ilmestyi marraskuussa 2009 ja se oli menestys, mutta sai silti aika ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse en nähnyt leffaa teattereissa, vaan vasta seuraavana jouluna, kun vuokrasin sen äitini kanssa. Pidin filmistä, vaikkei se ollut mielestäni ihmeellinen. Katsoin sen äitini kanssa uudestaan vuonna 2014, kun se tuli jouluna televisiosta, mutta silloin en pitänyt siitä niin paljon, joten en katsonut sitä kolmatta kertaa. Kuitenkin kun pohdiskelin, minkä elokuvan arvostelisin jouluaatoksi, Saiturin joulu nousi heti ensimmäisenä mieleeni. Katsoinkin sekä Zemeckisin Napapiirin pikajunan että Saiturin joulun muutaman päivän sisällä. Ensimmäisen ollessa edelleen heikko tekele, tämä iski minuun paremmin kuin viime katselukerralla.

Joulua inhoava Ebenezer Scrooge kohtaa jouluyönä kolme henkeä, jotka näyttävät hänelle menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden joulut. Matkan varrella herra Scrooge alkaa oppimaan tärkeitä asioita sekä joulun että muiden ihmisten merkityksestä.

Yleensä hymyilevä ja naureskeleva Jim Carrey tekee uransa tympeimmän roolityön rikkaana Ebenezer Scroogena. Herra Scrooge todella vihaa joulua, sillä sen takia ihmiset eivät tee töitä tiettynä päivänä, mikä on hänelle rahan tuhlausta. Sellaista on myös ruokien ja koristeiden ostelu, minkä lisäksi hän ei viihdy ihmisten seurassa, joten hän ei ymmärrä sitäkään puolta juhlassa. Herra Scrooge on kylmä ja hieman karmiva henkilö, jonka saapuessa paikalle kuorolaiset lopettavat joululaulujen hoilaamisen. Vaikka hahmo on inhottava, on hän myös jollain tapaa huvittava ja leffan edetessä hän alkaa muuttua pidettävämmäksi. On myös hauska huomata, miten herra Scroogen pohjalta on selvästi luotu muita tunnettuja hahmoja, kuten Roope Ankka ja The Simpsons -sarjan (1989-) herra Burns. Carrey osaa onneksi olla synkkä lähes koko filmin ajan, eikä häntä voi kovin helposti tunnistaa. Paikoitellen suupielet kääntyvät ylöskin päin, jolloin Carreyn tuttu tyyli nousee esille.
     Jim Carrey esittää myös menneen, nykyisen ja tulevan joulun henkiä. Menneen joulun henki on kuin kynttilä ja hänestä löytyy hieman salaperäisyyttä. Nykyisen joulun henki on ärsyttävän hilpeä ja naureskelee lähes tauotta kaikelle. Tulevan joulun henki on oma suosikkini, sillä vaikka hän on hahmoista masentavin, tarjoaa hän voimakkaimman tunteen. Tulevan joulun henki on nimittäin mustaan kaapuun pukeutunut luuranko, jonka merkityksen kaikki voivat arvata. Hahmon täydellistää se, miten häntä hyödynnetään lähinnä varjojen kautta ja se, ettei hän puhu mitään. Hiljaisuus lisää karmivuutta, mutta on myös hienoa, että hiljaisuuden takia herra Scrooge joutuu itse tekemään päätelmiä ja ymmärtämään, eikä hänelle suoraan selitetä kaikkea tärkeää.
     Muita hahmoja leffassa ovat herra Scroogen entisen työkaveri Marleyn haamu (Gary Oldman), herra Scroogen avustaja Bob Cratchit (myös Oldman), hänen pieni poikansa Tim (Ryan Ochoa), herra Scroogen sisarenpoika (Colin Firth), Scroogen edesmennyt sisko Fan (Robin Wright) ja siivooja rouva Dilber (Fionnula Flanagan), jonka roolia olisi pitänyt tarkentaa alkupäässä, jotta yksi myöhempi kohtaus tuntuisi järkevämmältä.

Saiturin joulu on kaikin puolin parempi elokuva kuin Napapiirin pikajuna. Tässä filmissä on sentään mukana joulun henkeä ja lämmintä tunnelmaa. Napapiirin pikajunasta sellainen puuttui täysin ja se oli vain ankea ja synkkä. Tästäkin löytyy ankeutta ja synkkyyttä paljon, mutta sekin on toteutettu paljon taidokkaammin. Tässä kohtaa on sopiva hetki kertoa, ettei Saiturin joulu ole perheen pienimmille tehty joulukertomus. Elokuvan ikäraja on K12 ja sille on hyvä syy. Filmi on nimittäin yllättävän pelottava, etenkin tulevan joulun hengen ilmestyessä mukaan. Silloin elokuva sisältää jopa pari kunnon äkkisäikäytystä ja jokseenkin ahdistavaa tunnelmaa. Mukana on jännittävä takaa-ajo lumisilla kaduilla, sekä joitain hetkiä jotka saavat aikuiskatsojankin pienesti järkyttymään. Jo leffan alussa nähtävä Marleyn haamu on hieman karmiva tapaus, eikä pelkoja ole helpottamassa kuin muutama vitsi. Tämä ei ole kuitenkaan huono asia, sillä huipennus on todella vaikuttavasti toteutettu. Se on myös ihan liikuttava. Yleisestikin elokuvan aikana on koskettava nähdä muistojen kautta, miten herra Scrooge muuttui joulua vihaavaksi yrmyksi. Syy ei ole mikään yksinkertainen lapsuuden trauma, että joulupukki ei tullutkaan kylään, vaan se johtuu vuosien varrella tapahtuvasta muutoksesta.

Selkeä parannus Napapiirin pikajunaan verrattuna on jo se, että tässä päähenkilölle on luotu kehityskaari, mikä tuntui puuttuvan kokonaan Napapiirin pikajunasta. Tässä tapahtumilla on merkitystä lopputuloksen kannalta. Vaikka leffasta tuntuukin puuttuvan muutamia tärkeitä hetkiä kuten rouva Dilberin esittely ja Tim-pojaan liittyvän asian tarkentaminen, elokuva onnistuu silti kertomaan tarinansa tarpeeksi toimivasti alusta loppuun puolessatoista tunnissa. Synkkyyden keskeltä filmi onnistyy myös löytämään joulun lämpöä. Elokuva tapahtuu 1840-luvulla, joten joulun vietto on hyvin erilaista kuin nykyään. Siten leffa saa kuitenkin pois kaikenlaiset rahan tuhlailut ja isot joululahjat, ja se näyttää joulun oikeasti perheen ja ystävien juhlana. On kuitenkin pakko sanoa, että vaikka kehunkin filmiä, ei se silti ole täysin sitä mitä voisi toivoa. Se vaatisi muutamia lisäyksiä, jotta sitä voisi kutsua oikeasti todella hyväksi elokuvaksi. Kokonaisuudesta jää uupumaan jotain, mutta on se silti oivallinen teos. Sitten taas ihan lopussa nähtävän hetken, jossa yksi hahmoista kääntyy yhtäkkiä puhumaan kameralle, olisi voinut poistaa kokonaan. Neljännen seinän rikkominen viimeistä minuuttia varten tuntuu todella irralliselta ja typerältä ratkaisulta.

Saiturin joulun animointikin on parempaa kuin Napapiirin pikajunassa. Tästäkin elokuvasta löytyisi parannettavan varaa animoinnin puolelta, mutta pääasiassa filmi on tyylikäs ja yksityiskohtainen. Hahmoissa on enemmän eloa silmissä, eivätkä suiden liikkeet näytä urpoilta. Animoinnista löytyy hienoa vauhtia useaan otteeseen, mikä lisää leffan viihdyttävyyttä. Ohjaaja Robert Zemeckis on vihdoin ymmärtänyt jotain joulusta, muttei saavuta vieläkään aiempien erittäin hyvien elokuviensa tasoa. Tämä kuitenkin saa toivomaan, että Zemeckis tekisi joskus kolmannen jouluaiheisen motion capture -elokuvan. Hän on onnistunut myös käsikirjoituspuolella, vaikka olisikin voinut lisätä muutamia kohtauksia tarkentamaan tiettyjä asioita. Äänimaailma on loistava ja säveltäjä Alan Silvestri on tehnyt erittäin hyvää työtä musiikkien parissa. Hän on saanut omiin sävellyksiinsä hienosti mukaan tuttuja joulumelodioita.

Yhteenveto: Saiturin joulu on yllättävän pelottava, mutta silti lämminhenkinen jouluelokuva. Perheen pienimmille filmi ei sovi etenkään loppuhuipennuksensa takia, joka pistää aikuisetkin jännittämään ahdistavuutensa ja äkkisäikäytyksiensä ansiosta. Heti alkupäässä nähtävä Marleyn haamu on jo hieman karmiva, mikä pohjustaa hyvin sitä, ettei kovin hilpeästä pätkästä ole kyse. Kaikessa synkkyydessään tästä löytyy kuitenkin enemmän jouluhenkeä ja lämpöä kuin ankeasta Napapiirin pikajunasta. Ohjaaja Robert Zemeckis on vihdoin löytänyt tasapainon näiden teemojen välille ja hyödyntää sitä taidokkaasti. Hän on myös kirjoittanut oivan kehityskaaren päähenkilö Scroogelle, jota Jim Carrey hienosti näyttelee. Animointi filmissä on tyylikästä, vaikka välillä hieman takeltelevaa. Valitettavasti käsikirjoituksesta tuntuu puuttuvan joitain tärkeitä kohtauksia, joilla tietyt hahmot tuntuisivat enemmän joltain. Kokonaisuudesta muutenkin jää uupumaan jotain, mikä tekisi siitä todella mainion. Suosittelen silti Saiturin joulua katsottavaksi tänä jouluna. Ala-asteelta pian yläasteelle siirtyvien lasten kanssa tämän voi hyvin katsoa, mutta jos muksunne ovat vasta päiväkodissa, kannattaa heidät laittaa nukkumaan ennen tämän katselua. Emmehän halua, että he näkevät painajaisia jouluyönä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.jimcarreyonline.com
A Christmas Carol, 2009, Walt Disney Pictures, ImageMovers Digital, ImageMovers, FortyFour Studios, Reel Chefs Catering

Arvostelu: Blade Runner 2049 (2017)

BLADE RUNNER 2049 (2017)

Ohjaus: Denis Villeneuve
Pääosissa: Ryan Gosling, Ana de Armas, Sylvia Hoeks, Harrison Ford, Robin Wright, Mackenzie Davis, Jared Leto, Carla Juri, Dave Bautista, Krista Kosonen ja Edward James Olmos
Genre: scifi, trilleri
Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Philip K. Dickin kirjaan "Do Androids Dream of Electric Sheep?" (1968) perustuva scifielokuva Blade Runner (1982) herätti aikoinaan paljon kiistelyä laadustaan, eikä se menestynyt kummoisesti. Vuosien varrella leffa on kuitenkin kerännyt huiman määrän arvostusta ja nykyään sitä pidetään jopa mestariteoksena. Suunnitelmat jatko-osaa varten ovat siis heränneet vasta kauan elokuvan ilmestymisen jälkeen. Vuonna 1999 leffalle suunniteltiin jatkoa nimeltä "Blade Runner Down", mutta sitä ei toteutettu. Vuonna 2007 alkuperäisen filmin ohjaaja Ridley Scott kertoi olevansa kiinnostunut jatko-osan teosta, mutta suunnitelmat muuttuivat ja pari vuotta myöhemmin Scott pohti tekevänsä esiosalyhäreitä. Sitäkään ei kuitenkaan tapahtunut, mutta vuonna 2011 Scott alkoi vihdoin työstämään jatko-osaa, jonka juonta pyöritettiin yhä uudestaan. 2015 elokuvan teko lähti kunnolla liikkeelle ja ohjaajaksi valittiin Prisonersista (2013) tuttu Denis Villeneuve. Monet Blade Runnerin fanit ilahtuivat uutisesta, mutta jotkut olivat myös erittäin skeptisiä, sillä he eivät uskoneet hyvän jatkon olevan mahdollista. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja nyt kolme vuosikymmentä odotettu Blade Runner 2049 saa ensi-iltansa. Itse en kuitenkaan odottanut elokuvaa lähes lainkaan. Näin alkuperäisen filmin ensimmäisen kerran ala-asteella, eikä se herättänyt minussa tunteita. Katsoin elokuvan uudestaan valmistautumisena tähän uuteen teokseen, mutta vieläkään se ei ollut minusta kovin ihmeellinen. Ristiriitaisin tunnelmin kävin siis katsomassa Blade Runner 2049:n. Toivoin, että filmi tekisi minuun paremman vaikutuksen kuin alkuperäinen teos, mutta samalla pelkäsin, että lähes kolmen tunnin kestollaan elokuva vain vaivuttaisi minut uneen, varsinkin jos sen rytmitys olisi sama kuin alkuperäisessä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Blade Runner!

Vuonna 2049 blade runner nimeltä K alkaa tutkimaan mysteeriä, jota on yritetty salailla vuosia.

Blade runner K:n roolissa nähdään Ryan Gosling, joka on vuodesta toiseen osoittanut olevansa erittäin mainio näyttelijä ja tekee sen myös tässä. Gosling välittää tunteensa hienosti jatkuvasti katsojille, ilman että hänen tarvitsee edes sanoa mitään. K on mielenkiintoinen hahmo ja hänen tarinaansa on kiinnostavaa seurata. Sanoisinpa jopa, että K on parempi hahmo kuin alkuperäisen elokuvan päähenkilö Rick Deckard, sillä K on selvästi lähestyttävämpi, eikä Goslingin esiintyminen ole yhtä tönkköä kuin Deckardin näyttelijän, Harrison Fordin.
     Fordin näyttelemä Rick Deckard nähdään tietty elokuvassa, kuten yllä olevasta julisteesta voikin päätellä, mutta hänen roolinsa ei yllättävää kyllä ole kovin massiivinen. Ford on Deckardina sama vanha yrmyilijä, joka hän tuppaa nykyään olemaan aina, oli kyseessä sitten elokuvarooli tai tähden haastattelu. Isoille Blade Runner -faneille on varmasti hienoa nähdä Ford jälleen Deckardina, mutta omasta mielestäni Ford ei saanut hahmoa tuntumaan samalta tyypiltä, kuten hän sai paluunsa Han Solon rooliin tuntumaan samalta vanhalta Sololta Star Wars: The Force Awakensissa (2015).
     Koneihmisiä, eli replikantteja luonut Eldon Tyrell tapettiin edellisessä elokuvassa, mutta koska replikantteja täytyy jollain tapaa luoda lisää, Tyrellin hommaa hoitaa tässä Jared Leton näyttelemä Niander Wallace. Leto on mielestäni hyvä näyttelijä - jos ei lasketa hänen surkeaa roolityötään Jokerina Suicide Squadissa (2016) - ja häneltä löytyy hyviä hetkiä myös tässä elokuvassa, mutta mukana on myös muutamia kohtia, jolloin hänessä on hieman liikaa uskoa siihen, että hän olisi muiden yläpuolella oleva jumalhahmo, koska osaa luoda elämää. Hauskana faktana kerron, että olen nähnyt Jared Leton kerran livenä, sillä hän toimii näyttelijäuran lisäksi myös laulajana Thirty Seconds to Mars -yhtyeessä, jonka konsertissa olin vuonna 2014. Wallacen tärkeintä avustajaa, Luvia näyttelee Sylvia Hoeks.
     Elokuvassa nähdään myös Ana de Armas Joina, Robin Wright K:n pomona, Carla Juri tohtori Ana Stellinena, Mackenzie Davis ilotyttö Mariettena ja Dave Bautista viljelijä Mortonina. Mukana on heidän lisäkseen pari tuttua näyttelijää alkuperäisestä Blade Runnerista, sekä suomalainen Krista Kosonen äärimmäisen pienessä roolissa, mitä etukäteen hehkutettiin paljon. Suomalaiset voivat silti olla tyytyväisiä, sillä Suomi on hauskasti edustettuna.

Kuten kysyin jo edellisen elokuvan arvostelussani: onko Blade Runner 2049 tarpeellinen jatko-osa? No ei, sillä alkuperäinen elokuva kertoi jo tarinansa ja pärjäsi kelvosti yksinään. Se elokuva mullisti elokuvakulttuuria suuresti, minkä takia se onkin jäänyt merkkiteokseksi, mutta tämä filmi ei luultavasti aiheuta samaa. Blade Runner 2049 on kuitenkin tarpeellinen elokuva, sillä se on todella hyvä ja sellaisia filmejä maailma tarvitsee. Leffa nappaa heti mukaansa ja pitää otteessaan kiehtovan mysteerinsä ansiosta. Elokuva on myös kaunista katseltavaa, jolloin se kulkee yllättävän nopeasti eteenpäin, kun sitä jää ihailemaan. Filmin kesto on lähes kolme tuntia, mutta se ei onneksi tunnu siltä. Jopa jotkut puolentoista tunnin leffat tuntuvat tätä pidemmiltä, mistä olin suuresti yllättynyt. Muutamat hetket ovat kyllä jokseenkin laahaavia, mutta suurimmaksi osaksi tarina tuntuu kulkevan nopeammin kuin tunnin lyhyemmässä edellisessä osassa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Blade Runner 2049 olisi kovin nopeatempoinen elokuva, ehei. Teos kulkee rauhallisesti eteenpäin, mutta siihen on saatu niin oivallinen jännite ja mielenkiintoinen tarina, etteivät erittäin pitkät kohtaukset haittaa. Toimintaa on kyllä mukana hieman ja vieläpä aika tylyä sellaista. Valitettavasti elokuvan toiminnallinen huipennus ei kuitenkaan ole kaikkein parhaimmasta päästä. Ne, jotka etukäteen pelkäsivät, että elokuva olisi vain toimintapainotteista efektihömppää, voivat huojentua, sillä sitä tämä ei tarjoa, vaan filmi kunnioittaa suuresti alkuperäistä teosta.

Harmillisesti kunnioitus on toteutettu välillä hieman kömpelösti. Alkupäässä elokuva vaikuttaa kertovan ihan omaa, täysin uutta tarinaansa, mutta mitä pidemmälle filmi kulkee, sitä enemmän on mukaan otettu yhteyksiä edelliseen elokuvaan. Yhteydet ovat pariin otteeseen aika väkinäiset, jolloin toivoisi, että leffa unohtaisi aiempia tapahtumia ja keskittyisi täysillä uuteen kertomukseensa. Vanhojen teemojen hyödyntäminen on kuitenkin oikein ja leffassa pohdiskellaankin edellisen tavoin ihmisyyttä, muttei ihan yhtä vahvasti, jotta katsoja jäisi isommin pohtimaan asioita. Yllätyksiä on onneksi luvassa, mutta mukana on myös asioita, jotka arvaa helposti ennalta. Välillä osaa arvata, mitä seuraavaksi tai jossain kohtaa myöhemmin tulee tapahtumaan, mutta paikoitellen elokuva onnistuu yllättämään tekemällä jotain muuta. Vaikka edelliseen osaan onkin isoja viittauksia, toimii kokonaisuus kuitenkin omana elokuvanaan (jota ennen kannattaa Blade Runner silti katsoa), eikä se onneksi pohjusta mitään tulevaa leffauniversumia aiheesta. Selkeän idean jatkumolle filmi kuitenkin tarjoaa...

Vaikka en ole samaa mieltä monien muiden kanssa siitä, että ohjaaja Denis Villeneuve tekisi kaiken aikaa pelkkiä mestariteoksia, en silti sano, etteikö hän osaisi ohjata. Villeneuve on ottanut paljon vaikutteita Ridley Scottin tyylistä alkuperäisessä Blade Runnerissa, mutta hän on muokannut siitä omanlaisensa. Filmin maailma on huikeasti luotu tähänkin osaan. Sateinen megakaupunki on yhä karu paikka, vaikka katuja valaisevatkin hologrammimainokset (kuten Sonyn ja Coca Colan selvät tuotesijoittelut). Niander Wallacen palatsi on vanha tuttu Tyrellin pyramidia muistuttava rakennus. Leffassa käydään muissakin paikoissa ja varsinkin oranssi autiomaa on näyttävää katseltavaa. Visuaalisesti elokuva on todella upea. Sen lisäksi, että tietokonetehosteet ovat hienot, on kuvaus äärimmäisen huikeaa ja olen samaa mieltä monien kanssa siitä, että elokuvan pitää olla Oscar-ehdokkaana ainakin kuvauksestaan. Alkuperäisen teoksen vanhahtavaa henkeä ja maalauksellisuutta ei löydy kovin paljoa, mutta sen voi katsoa sormien läpi, koska leffaa on niin miellyttävää katsoa ja filmin kuuluukin olla hieman edeltäjäänsä futuristisempi. Valaisu on myös tyylikästä, ja lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat onnistuneesti toteutetut. Äänimaailma on kertakaikkiaan loistava. Näytöksemme oli Tennispalatsin isossa Scape-salissa ja siellä äänet todella toivat mukaan vahvan lisäyksensä. Hans Zimmer ja Benjamin Wallfisch ovat tehneet mahtavaa työtä musiikkien parissa, jotka saavat penkit usein tärisemään.

Yhteenveto: Blade Runner 2049 ei välttämättä ole tarpeellinen jatko-osa, mutta se on silti todella hyvä elokuva. Lähes kolmen tunnin kestossaan leffa ei yllättävää kyllä tunnu erityisen pitkältä, vaan se hyödyntää rauhallisuuttaan hienosti. Vain muutamat kohdat tuntuvat laahaavan. Tarina on kiehtova, vaikka heikkeneekin hieman, kun filmi viittaa liikaa alkuperäiseen leffaan, eikä ole täysin oma tarinansa. Finaali ei ole kummoinen, mutta tarpeeksi toimiva. Ryan Gosling on loistovalinta päärooliin K:ksi. Muutkin näyttelijät ovat hyviä rooleissaan, vaikka Harrison Ford yrmyileekin hieman liikaa ja Jared Leton "jumalallisuus" tuntuu välillä turhan koomiselta. Ohjaaja Denis Villeneuve on saanut aikaan erittäin mainion teoksen, jossa hän pääsee jälleen näyttämään osaamisensa. Visuaalisesti filmi on upeaa silmäkarkkia, sillä kuvaus ja tehosteet ovat erittäin loistavasti toteutetut. Äänet ja musiikit ovat myös erinomaiset, jolloin tekniseltä puoleltaan filmi on mestariteos. Alkuperäisen Blade Runnerin fanien täytyy ehdottomasti käydä katsomassa tämä. Joillekin leffa on pettymys, mutta monet selvästi rakastavat sitä suuresti. Ne, jotka odottavat näkevänsä scifitoimintapätkän, tulevat varmasti pettymään, sillä elokuva on niin rauhallinen. Blade Runner 2049 kannattaa kuitenkin käydä vilkaisemassa ja suosittelen katsomaan sen isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta, jolloin huikea visuaalisuus ja mahtava äänimaailma pääsevät parhaiten esille. Vaikea sanoa, tuleeko joskus kolmas Blade Runner -elokuva, mutta ennen sitä on varmaan odotettavissa, että tästäkin alkaa vuosien varrella ilmestymään erilaisia versioita, kunnes kahdenkymmenenviiden vuoden päästä nähdään vihdoin ja viimein lopullinen leikkaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.reddit.com
Blade Runner 2049, 2017, Warner Bros. Pictures, 16:14 Entertainment, Alcon Entertainment, Columbia Pictures, Scott Free Productions, Thunderbird Entertainment, Torridon Films

Arvostelu: Wonder Woman (2017)

WONDER WOMAN

Ohjaus: Patty Jenkins
Pääosissa: Gal Gadot, Chris Pine, Danny Huston, Saïd Taghmaoui, Ewen Bremner, Eugene Brave Rock, Lucy Davis, David Thewlis, Elena Anaya, Connie Nielsen ja Robin Wright
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 12

Wonder Woman perustuu William Moulton Marstonin luomaan samannimiseen DC Comics -hahmoon, jonka ensiesiintyminen tapahtui vuonna 1941 sarjakuvassa "All Star Comics #8". Hahmo on noussut vuosien varrella suureen suosioon ja hänestä on muodostunut kaikkein suosituin naissupersankari. Wonder Woman on esiintynyt sarjakuvien lisäksi myös useissa kirjoissa, peleissä, leluissa, animaatioissa ja televisiosarjoissa, sekä yhdessä näytellyssä televisioelokuvassa (1974), joka toimi esittelynä mahdolliselle sarjalle, jota ei kuitenkaan toteutettu sellaisenaan. Kun supersankarileffojen suosio alkoi nousemaan 2000-luvun alussa, monet ovat pohtineet, milloin myös Wonder Womanista tehtäisiin elokuva? Kun Warner Bros. Pictures aloitti vuoden 2013 Man of Steel -elokuvallaan DC Comicsin hahmoihin perustuvan leffauniversumin DC Extended Universe (DCEU), toivo Wonder Woman -leffasta heräsi voimakkaasti. Hahmo saikin ensiesiintymisensä universumissa viime vuoden Batman v Superman: Dawn of Justicessa (2016) ja samalla ilmoitettiin, että hahmon sooloseikkailu oli tekeillä. Monet hahmon fanit pitivät Batman v Supermanissa nähdystä, Gal Gadotin esittämästä Wonder Womanista ja alkoivat innolla odottamaan leffaa. Itse en ollut kovin innoissani elokuvasta. Man of Steel oli mielestäni todella hyvä elokuva ja sai minut kiinnostumaan DCEU:sta, mutta sekä Batman v Superman että samana vuonna ilmestynyt Suicide Squad (2016) tuottivat minulle pettymykset. Kiinnostukseni koko universumia kohtaan laski ja pelkäsin, että Wonder Womanistakin tulisi samanlainen heikko teos. Luin huhua, että tässä olisi kyseessä iso fiasko, enkä enää edes oikein odottanut sitä. Kuitenkin, kun elokuva näytettiin ensimmäisille kriitikoille, leffa saikin odottamattomia kehuja ja monet ylistivät sen olevan erinomainen filmi, joka loisi uskoa DCEU:n onnistumiseen. Kiinnostukseni alkoi kohota, mitä enemmän positiivisia arvioita tuli ja aloin odottaa elokuvan näkemistä. Kävin katsomassa Wonder Womanin, toivoen, että pitäisin siitä todella paljon... Hauskana faktana kerron, että meille näytettiin Wonder Womanin traileri juuri ennen itse elokuvan alkamista, joten saimme nopean vilkaisun siitä, mitä seuraavaksi näemme.

Ihmeellisiä voimia omaava amatsoniprinsessa Diana lähtee kotisaareltaan vakooja Steve Trevorin kanssa ihmisten maailmaan, jossa käydään ensimmäistä maailmansotaa. Diana uskoo, että sotimisen on aiheuttanut paha sodanjumala Ares, joka aikoinaan yritti tuhota kaiken.

Pääosassa Wonder Womanina, eli Dianana nähdään jälleen Gal Gadot, joka osoittaa todella olevansa erinomainen valinta rooliin. Diana on loistava taistelija ja elokuvan alussa häntä ärsyttääkin, kun hän ei pääse hyödyntämään taitojaan, jotta voisi tehdä muutosta sotaisaan ihmisten maailmaan. Ennen kaikkea hänellä on kuitenkin hyvä sydän, minkä takia hän on aina valmis auttamaan pulassa olevia, kun muut eivät heitä huomioi. Diana ei täysin ymmärrä ihmisiä ja sitä miten monet toimivat, mikä aiheuttaa hänelle henkistä kärsimystä. Hahmo on mieleltään ja sydämeltään liian puhdas likaiseen ihmisten maailmaan. Dianan kehitystä on erittäin mielenkiintoista seurata, vaikka Batman v Superman: Dawn of Justicen nähneenä tietääkin, mihin Diana on leffan tapahtumien kautta päätynyt.
     Steve Trevoria näyttelee uusista Star Trek -elokuvista (2009-2016) tuttu Chris Pine, joka tuo välillä tuttua hurmuriosaansa rooliin, etenkin alkupäässä. Onneksi Pinesta löytyy kuitenkin muitakin puolia ja hän pääsee näyttämään hieman karumpaa puoltaan, kun itse sotatantereelle päästään. Stevellä on tärkeä tehtävä, mikä hänen pitää toteuttaa Britannian tiedustelupalvelulle. Hän on määrätietoinen ja hyvä sotilas, minkä lisäksi hänen huumoripuolensa tekee hänestä pidettävän. Dianan ja Steven yhteisiä kohtauksia on kiinnostavaa katsoa, kun kumpikin hämmästelee toisen maailmaa ja haluaa tietää siitä lisää.

Dianan ja Steven kanssa taistoon lähtee kolmihenkinen tiimi, joka koostuu hyvin erilaisista tapauksista. Saïd Taghmaoui esittää Sameeria, todella persoonallista tyyppiä, joka iskee silmänsä Dianaan. Ewen Bremner näyttelee tarkka-ampuja Charliea, jota vaivaavat hänen menneisyytensä haamut. Eugene Brave Rock näyttelee Päällikköä, joka tietää viisauksia ja kuinka taistella. Päällikköä lukuunottamatta hahmoihin on luotu muutamia puolia, jotka tekevät heistä mielenkiintoiset ja toimivat. Näin tiimin jäsenistä myös alkaa välittää ja toivoo, ettei heille käy mitään. Taghmaoui ja Bremner ovat mainioita rooleissaan, mutta Brave Rock jättää hieman kylmäksi, ollessaan kolmikosta tyhjin.

     Elokuvan pahiksia ovat saksalaisten puolella olevat Danny Hustonin näyttelemä kenraali Ludendorff ja tämän apuri Isabel Maru (Elena Anaya), joka kulkee myös nimellä tohtori Myrkky. Maru on keksinyt uuden joukkotuhoaseen, jota kenraali Ludendorff aikoo hyödyntää tuomaan voiton Saksalle. Ase tuo elokuvaan lisäjännitettä, mutta itse pahiskaksikko ei suurimmaksi osaksi leffan ajasta erityisemmin vakuuta, mikä on yleistä supersankarielokuvissa.
     Muita hahmoja leffassa ovat Dianan äiti, eli amatsonien kuningatar Hippolyta (Connie Nielsen), amatsoneja kouluttava Antiope (Robin Wright), Steven hupaisa sihteeri Etta Candy (Lucy Davis) ja rauhan puolesta puhuva sir Patrick (David Thewlis).

Wonder Woman ei jatka DCEU:n tarinaa siitä, mihin Batman v Superman päättyi, vaan palaa ajassa taaksepäin jopa Dianan lapsuuteen asti ja näyttää, kuinka Wonder Womanista tuli Wonder Woman. Ei kestä kauaa, kun Steve jo tupsahtaa amatsonien asuttamalle Themyscira-saarelle ja saa Dianan innostumaan ulkomaailmasta. Diana uskoo voivansa vaikuttaa sotimiseen ja että voitettuaan Areksen, sotiminen loppuisi kaikkialla. Hänelle sodat ja taistelut ovat kuitenkin aina tarkoittaneet, että vain mahtavat soturit kamppailevat toisiaan vastaan, joten ihmetys on suuri, kun Diana tajuaa, että ihmisten sodassa kukaan ei ole turvassa. Katsoja pääsee Dianan kanssa kauhistelemaan, miten sota on vaikuttanut perheisiin. Elokuva sisältää useita karuja hetkiä, jolloin päähahmo näkee asioita, kuten lapsia itkemässä yksin sotilaiden keskellä tai sotilaita makaamassa mudassa ilman raajaa. Wonder Womania voi helposti verrata Marvelin leffaan Captain America: The First Avenger (2011), sillä kummassakin yli-inhimmillisiä voimia omaava sankari on mukana todellisessa sodassa. Tässä kuitenkin sodan hirveys on tuotu paljon paremmin esille ja se on pidetty pääasiassa realistisena, toisin kuin The First Avengerissa, jossa natsien erikoisjoukot ammuskelivat laseraseilla. Dianan saapuessa taistoon meininki muuttuu tietty jokseenkin yliluonnolliseksi, hahmon pysäytellessä luoteja ilmasta ja taistellessaan saksalaisia vastaan miekkansa ja lassonsa avulla. Meno ei kuitenkaan muutu tässä kohtaa yliampuvaksi, mikä on hienoa.

Yllättävää kyllä, elokuva ei edes sisällä kovin montaa taistelua ja ne taistot, jotka käydään, tuntuvat tarpeellisilta tarinan kannalta. Leffa näyttää oivallisesti, että sotiin kuuluu paljon muutakin kuin pelkkä ammuskelu, mitä Diana ei tiedä. Hän ei ymmärrä, miksi arvokkaimmat henkilöt istuvat turvallisesti päämajoissaan, kun nuoret sotilaat hoitavat kaiken ammuskelun rintamalla. Hän ei voi käsittää, miten jossain sotilaat eivät voi liikkua eteenpäin seuraavaan paikkaan, eikä hän pysty hyväksymään sitä, että sodissa tapetaan miljoonia viattomia. Sodan uhkaavuus on lähes kaiken aikaa läsnä ja se riittää. Siinä missä The First Avengerissa sota esiteltiin nopeasti montaasissa, Wonder Woman käyttää hyvin aikansa näyttääkseen sitä paremmin. Elokuva kulkee yllättävän rauhallisesti eteenpäin, muttei kuitenkaan hidastempoisesti, jolloin teos kävisi tylsäksi. Lähes kahden ja puolen tunnin kestolla voisi etukäteen pelätä, että hitaissa kohdissa aika kävisi pitkäksi, mutta niin ei kuitenkaan tapahdu. 

Tarinaa kuljetetaan kaiken aikaa eteenpäin, eikä koskaan kiirehditä minkään hetken kanssa, jolloin kaikella tuntuu oikeasti olevan merkitys. Ja mikä hienointa, vaikka Wonder Woman kuuluu suureen leffauniversumiin, elokuva ei kuitenkaan pohjusta tulevia leffoja (paria Bruce Wayne -viittausta lukuunottamatta), vaan keskittyy täysillä päähahmon tarinaan, jolloin teos tuntuu selkeämmin kokonaisuudelta. Batman v Supermanin suurin heikkous oli se, että leffa keskittyi liikaa pohjustamaan tulevia tapahtumia kuin kertomaan omaa tarinaansa. Toinen mistä katsojat eivät pitäneet siinä filmissä, oli huumorin puuttuminen, joten on hienoa, että Wonder Womanissa saa nauraa useassa kohtaa. Yksikään hahmoista ei ole tarkoituksellinen komediatapaus, vaan lähes jokainen pääsee hetkeksi naurun kohteeksi. Huumori on tärkeä kevennys synkkään sotateemaan. On myös hupaisaa, että Dianan hölmöltä kuulostavasta syntymisestä tehdään hieman pilkkaa.

Wonder Woman on todella hyvä elokuva. Niinkin hyvä, että se on lähestulkoon loistava elokuva! Valitettavasti elokuvan loppuhuipennus tuottaa pettymyksen, kun meininki äityy todella yliampuvaksi Dianan taistellessa jumalvoimia omaavaa pahista vastaan. Ympäristö muuttuu Batman v Supermanin lopputaistelun kaltaiseksi tulimyrskyksi, josta on välillä vaikea saada mitään tolkkua. On suuressa taistelussa hyvätkin puolensa, minkä lisäksi on hienoa, että samalla nähdään myös realistisempaa taistelua vähän matkan päässä. Hupaisaa kuitenkin on, että yksikään saksalainen sotilas ei kiinnitä huomiota siihen, että vieressä rakennukset räjähtelevät ja kaksi hahmoa mätkivät toisiaan turpaan, samalla kun leijuvat ilmassa. Lopun megamättö vie hieman makua muuten yllättävän hienosta kokonaisuudesta. Lopputuloksena on kuitenkin selvästi DCEU:n paras elokuva tähän mennessä. Itse pidän myös ristiriitaisen vastaanoton saaneesta Man of Steelista, mutta tämä voittaa sen paremmalla rytmityksellä ja todellisimmilla tunteilla. Elokuva saa myös haluamaan nähdä lisää leffoja naissupersankareista, sillä tämä on ehdottomasti paras niistäkin. Se ei tosin kerro vielä erityisen paljon, kun vertailukohteena ovat hirveä Catwoman (2004) sekä lähes yhtä kauhea Elektra (2005), unohtamatta todella haukuttua Supertyttöä (Supergirl - 1984). Wonder Woman osoittaakin, että naissankareista voi saada ihan yhtä kovia leffoja kuin miessankareistakin, jos vain hieman yrittää enemmän kuin noiden kolmen teoksen tekijät ja kunhan tuottajat vain uskaltavat näyttää vihreää valoa niille. On äärimmäisen hienoa, että pääasiassa miesten tähdittämään genreen on tuotu naisvoimaa ja kunnolla!

Kunnon naisvoiman synnyttämiseen tarvitaan tietty naisohjaaja. Elokuvan ohjauksesta vastaa Patty Jenkins, joka on selvästi tiennyt, mitä haluaa tehdä hahmojen kanssa. Mukana on myös monta vitsiä miehistä, jotka osoittavat, että tätä on tehty hieman erilailla kuin perinteisiä supersankaripätkiä. Jenkins on pääasiassa onnistunut, mutta suuren lopputaistelun kohdalla leffa tuntuu enemmän DCEU:n kaksi ensimmäistä teosta ohjanneen Zack Snyderin elokuvalta. Snyder onkin ollut suunnittelemassa leffan tarinaa, jonka pohjalta Allan Heinberg on kynäillyt mainion käsikirjoituksen. Wonder Woman on hyvin kuvattu, kuten myös leikattu, vaikka toimintakohtauksissa kuvakulmat vaihtelevatkin välillä turhan nopeasti. Ensimmäisen maailmansodan ajankuva on tuotu upeasti esille hienolla puvustuksella ja lavastuksella. Visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa todella hienoja, mutta jotkut asiat, kuten Ares, näyttävät hieman liian digitaalisilta. Ääniefektit tuovat lisävoimaa leffaan ja Rupert Gregson-Williams on tehnyt erittäin hyvää työtä musiikkien kanssa. Elokuvassa kuullaan tietysti hahmon huikea tunnusmusiikki, joka kulki Batman v Supermanin soundtrackilla nimellä Is She With You?.

Yhteenveto: Wonder Woman tuo toivoa DCEU:n elokuviin, jotka ovat vaikuttaneet vajoavan koko ajan alemmas. Kyseessä on lähes loistava teos, mutta heikko lopputaistelu, joka viedään aiempien DCEU:n leffojen tapaan yliampuviin mittoihin, sekä pahis jota vastaan lopussa taistellaan, vievät makua pois kokonaisuudesta. Muuten sota on hienosti tuotu esille ja läpi elokuvan kulkee usein realistinen tunnelma, vaikka yliluonnollisia elementtejä onkin mukana. Tarinaa kuljetetaan rauhallisesti eteenpäin, eikä toimintaa ole erityisen paljon. Leffa on todella mielenkiintoinen ja on hienoa nähdä ihmisten sotaisa maailma Dianan näkökulmasta. Gal Gadot on mahtava pääosassa Dianana/Wonder Womanina, minkä lisäksi myös Chris Pine, Saïd Taghmaoui, Ewen Bremner ja Lucy Davis ovat todella hyviä. Karuun sotateemaan on saatu onnistuneesti huumoria mukaan ja leffa tarjoaa monet naurut. Visuaalisesti leffa on näyttävä, vaikka loppumätkintä näyttääkin hieman liian digitaaliselta. Ohjaaja Patty Jenkins on tehnyt todella hyvää työtä ja on hienoa, että tuttu tunnusmusiikki kuullaan tässäkin, vaikka säveltäjänä ei toimikaan Hans Zimmer. Yksi hienoimmista asioista elokuvassa on kuitenkin se, että leffa keskittyy täysillä omaan tarinaansa, eikä pohjusta tulevia tapahtumia kaiken aikaa. Jos olet pitänyt aiemmista DCEU:n elokuvista tai olet hahmon fani, niin kannattaa käydä katsomassa myös Wonder Woman. Ja vaikka aiemmat sarjan leffat eivät olisikaan tehneet vaikutusta, mutta pidät supersankaripätkistä, niin käy katsomassa, sillä kyseessä on todella hyvä elokuva, jonka jälkeen tulevia DCEU-teoksia alkaa jopa odottaa näkevänsä. Odotukseni eivät kuitenkaan ole vielä kovin suuret Justice Leaguea (2017) kohtaan, joka vaikuttaa trailerien perusteella pelkältä synkältä taistelulta, johon on tungettu tyhmiä vitsejä mukaan. Saa nähdä, alkaako tästä DC:n hieno aika, vai onko Wonder Woman vain yksinäinen timantti...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.superherohype.com
Wonder Woman, 2017, Warner Bros. Pictures, Atlas Entertainment, Cruel & Unusual Films, DC Entertainment, Dune Entertainment, Tencent Pictures, Wanda Pictures