Näyttelijät: Elisabeth Moss, Kerry Washington, Kate Mara, Joel Kinnaman, Corey Stoll, Leslie Odom Jr., Ana Ortiz, Rome Flynn, Jill Wagner, Jackson Kelly, Audrey Zahn, Keith Carradine ja Wilson Bethel
Genre: trilleri
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 42 minuuttia - 49 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16
Imperfect Women perustuu Araminta Hallin samannimiseen kirjaan vuodelta 2020. Elisabeth Mossin perustama Love & Squalor Pictures -yhtiö hankki kirjan filmatisointioikeudet ja teki diilin Apple Studiosin ja 20th Televisionin kanssa televisiosarjasovituksesta. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2025 ja nyt Imperfect Women on pyörinyt loppuun Apple TV -palvelussa. Kiinnostuin sarjasta sen näyttelijöiden takia, kun näin Apple TV:n mainostavan sitä tulevien ohjelmiensa joukossa. Kun Imperfect Womenista oli enää muutama jakso julkaisematta, ryhdyin katsomaan sarjaa.
Kun yksi pitkäaikaisista ystävistä löydetään murhattuna, hänen kuolemansa tutkimus tuo ilmi mojovia paljastuksia kaikista murhatun lähipiirissä.
Imperfect Womenin keskiössä on kolme naista: The Handmaid's Tale - Orjattaresi -sarjasta (The Handmaid's Tale - 2017-2025) tutun Elisabeth Mossin näyttelemä Mary, Scandal-sarjasta (2012-2018) tutun Kerry Washingtonin esittämä Eleanor ja House of Cards -sarjasta (2013-2018) tutun Kate Maran näyttelemä Nancy, jotka ovat olleet vuosia parhaita ystäviä. Jokaisella heistä on kuitenkin synkempiä salaisuuksia, jotka paljastuvat, kun Nancy löydetään murhattuna. Moss, Washington ja takaumien kautta nähtävä Mara ovat kaikki oivallisia rooleissaan. Eri jaksoissa eri hahmot pääsevät paremmin esille ja onkin kiinnostavaa saada tietää lisää näistä kolmesta naisesta.
Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Maryn aviomies Howard (Corey Stoll), Maryn ja Howardin poika Marcus (Jackson Kelly), Eleanorin poikaystävä Jordan (Rome Flynn), Eleanorin veli Donovan (Leslie Odom Jr.), sekä Nancyn aviomies Robert (Joel Kinnaman) ja heidän tyttärensä Cora (Audrey Zahn). Sivunäyttelijät ovat myös hyviä osissaan ja suuri osa heidänkin hahmoistaan salailee jotain enemmän tai vähemmän arkaluontoista.
Imperfect Women osoittautui ihan kelvolliseksi murhamysteeriksi, joka kuitenkin mielestäni menetti otettaan loppusuorallaan, kun Nancyn tappajan henkilöllisyys paljastuu turhankin aikaisessa vaiheessa. Sarjan alkupäässä on kuitenkin tarpeeksi koukuttavaa arvailla ja osoitella syyttävää sormeaan vähän jokaiseen suuntaan, koska mitä enemmän näistä hahmoista käy ilmi, sitä useammalta hahmolta löytyy edes jonkinlainen motiivi tappaa Nancy. Sarjan parasta antia onkin juuri se, kuinka mehukkaita juttuja näistä hahmoista paljastuu jaksojen edetessä.
Sen sijaan mielestäni sarjan kerrontatapa jäi sen heikoimmaksi anniksi. Imperfect Women luottaa epälineaariseen kerrontaan, hyppien ajassa vähän väliä edestakaisin, sekä epäluotettaviin kertojiin, kun jokainen pääsee tuomaan oman näkemyksensä tapahtumista, jotka johtivat lopulta Nancyn kuolemaan. Vaikka usein pidänkin vastaavasta kerrontakikkailusta, tässä sarjassa toteutus töksähteli, eikä aina oikein palvellut kertomusta. Silti mielsin Imperfect Womenin tarpeeksi mielenkiintoiseksi, hetkittäin koukuttavaksi ja ajoittain hitusen jännittäväksikin minisarjaksi.
Käsikirjoittajien hieman ailahtelevien aikaansaannosten pohjalta sarjan ohjaajat tekevät kelvollista työtä tunnelman ja näyttelijöiden kanssa. Imperfect Women on teknisestikin varsin toimiva. Sarja on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset oivalliset. Äänityöskentely on pätevää ja Siddhartha Khoslan säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Imperfect Women, Yhdysvallat, 2026, 20th Television, Apple Studios, Love & Squalor Pictures, Simpson Street
Näyttelijät: Tobias Santelmann, Joel Kinnaman, Pia Tjelta, Anders Baasmo Christiansen, Ellen Helinder, Simon J. Berger, Ingrid Bolsø Berdal, Cato Skimten Storengen, Peter Stormare, Maxime Baune Bochud, Anders Danielsen Lie, Ane Dahl Torp, Kelly Gale, Kåre Conradi ja Frank Kjosås
Genre: trilleri
Jaksomäärä: 9
Jakson kesto: 43 minuuttia - 1 tunti 2 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 16
Harry Hole perustuu Jo Nesbøn samannimiseen kirjasarjaan, joka käynnistyi vuonna 1997 kirjalla Lepakkomies (Flaggermusmannen). Kirjojen pohjalta oli jo tehty amerikkalainen elokuva Lumiukko(The Snowman) vuonna 2017, mutta koska se ei menestynyt toivotulla tavalla, elokuvasarja ei jatkunut yhtä osaa pidemmälle. Maaliskuussa 2024 Netflix paljasti työstävänsä Nesbøn kanssa sarjasovitusta kirjojen pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät kaksi kuukautta myöhemmin ja nyt Harry Holen ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ole lukenut yhtäkään Harry Hole -kirjaa, olen vain nähnyt Lumiukko-leffan. Kun kuulin, että norjalaiset itse olivat tekemässä sarjaa kirjojen pohjalta, kiinnostuin heti ja ryhdyinkin katsomaan Harry Holea pian sen julkaisun jälkeen.
Alkoholismin kanssa kamppaileva rikostutkija Harry Hole ryhtyy tutkimaan niin kaameita murhia kuin hänen kollegaansa, jonka Harry uskoo olevan korruptoitunut.
Pääroolissa Harry Holena nähdään Tobias Santelmann, joka on tuttu esimerkiksi ruotsalaisesta Veronika-sarjasta (2024-). Tässä Santelmann pääsee kuitenkin keulakuvaksi ja hänestä löytyy niin sopivaa karismaa kuin tarvittavaa rosoisuutta, mitä rooli vaatii. Harry on norjalainen rikostutkija, jonka ura ja perhetilanne ovat kuitenkin vaakalaudalla miehen alkoholiongelman takia. Viinaan päin kallistuvat poliisihahmot eivät toki ole mikään uusi idea, mutta Harry on kliseisyydessäänkin oiva hahmo, jonka kanssa on kiinnostavaa ryhtyä tutkimaan Oslon synkempää puolta.
Muita hahmoja sarjassa ovat Harryn naisystävä Rakel (Pia Tjelta) ja tämän poika Oleg (Maxime Baune Bochud), Oslon poliisipäällikkö Agnes Sjølid (Agnes Kittelsen), ylikomisario Tom Waaler (Joel Kinnaman), poliisi Beate (Ellen Helinder), sekä rikollinen Odin (Peter Stormare). Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan, erityisesti Kinnaman lipevänä kyttänä, jota Harry on jo pitkään epäillyt korruptoituneeksi, mutta ei ole saanut todistettua asiaa. Olin kuitenkin niin tottunut näkemään Kinnamania amerikkalaisissa elokuvissa puhumassa englantia, että minulta kesti tottua kuulemaan häntä puhumassa norjaa.
Jo Nesbøn faneille ja pohjoismaisista rikossarjoista ylipäätään innostuville Netflixin Harry Hole on aika varma riemuvoitto, sekä huojennus vaisun jenkkileffa Lumiukon (jota ei edes kuvattu kokonaan) jälkeen. En ole lukenut Veritimantteja (Marekors - 2003), Nesbøn kirjasarjan viidettä osaa, johon tämä sarjan avauskausi perustuu, mutta veikkaisin adaptaatiota onnistuneen uskolliseksi, koska Nesbø itse on käsikirjoittanut koko tuotantokauden. Jo sillä perusteella sarjaa uskaltaa suositella miehen kirjoista pitäville.
Itse pidin Harry Holen avauskautta oikein kelvollisena rikostutkimustarinana, joka ei kuitenkaan ihan onnistunut nappaamaan minua koukkuunsa toivomallani tavalla. Kuten lähdemateriaalina toimiva kirja, myös kausi pyörittelee kolmea tarinakaarta, joista yksi liittyy Oslossa kauheuksia tekevään sarjamurhaajaan, toinen liittyy Harryn ja Tom Waalerin väliseen konfliktiin ja kolmas Harryn alkoholikamppailuun ja samalla yritykseen pitää työnsä ja perheensä. Vaikka sarjamurhaajakuvio tarjoaakin hurjia näkyjä, koin sen lopulta näistä kuvioista selvästi tylsimmäksi ja olin paljon kiinnostuneempi Harryn ja Waalerin kissa-ja-hiiri -leikistä. Tästä puolesta löytyi kaipaamaani jännitettä ja tämän kuvion huipennuskin on lopulta vahvempi. Vaikkei Harry Holen avauskausi tehnytkään minuun sen isompaa vaikutusta, toivon, että sarja on tarpeeksi suosittu, jotta Nesbøn kirjoja aletaan kääntämään lisää samaan muottiin. Ainakin kauden päätösjaksossa vihjaillaan jo mahdollisesta jatkosta...
Teknisesti Harry Holen avauskausi on pätevästi tehty. Kameratyöskentely näyttää hyvältä ja öisestä Oslosta on saatu samanaikaisesti niin uhkaava kuin jopa hieman lumoava paikka. Kävin viime kesänä Oslossa ja pari kertaa sarjaa katsoessani oli hauska huomata, että "tuostahan minäkin kävelin". Lavasteet ovat mainiot, puvustus menevää ja maskeeraukset on saatu sopivan ikäviksi. Tehosteet ajavat hyvin asiansa ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu. Sarjan musiikit nousivat yhdeksi sen parhaista puolista, mikä ei toisaalta ole ihme, koska sävellyksistä vastaa Nick Cave.
Päätösjakson lopputeksteissä nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com
Jo Nesbøs Harry Hole, Norja, Iso-Britannia, 2026-, Living Daylights Productions, Universal International Studios, Working Title Television
Pääosissa: Idris Elba, Margot Robbie, John Cena, Daniela Melchior, Joel Kinnaman, David Dastmalchian, Viola Davis, Sylvester Stallone, Peter Capaldi, Michael Rooker, Juan Diego Botto, Joaquín Cosío, Jai Courtney, Pete Davidson, Nathan Fillion, Flura Borg, Mayling Ng, Alice Braga, Storm Reid, Sean Gunn ja Taika Waititi
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 16
The Suicide Squad: Suicide Mission perustuu DC Comicsin Suicide Squad -sarjakuviin. Vuonna 2016 sarjakuvien pohjalta tehtiin elokuvasovitus Suicide Squad, mutta se sai todella kehnon vastaanoton niin sarjakuvien faneilta kuin kriitikoilta. Alun perin sen ohjaajan, David Ayerin oli tarkoitus tehdä jatko-osa, mutta negatiivisen palautteen jälkeen Warner Bros. päätti lähteä työstämään jatkoa uudesta vinkkelistä. Ohjaajaksi pohdittiin mm. Mel Gibsonia, Ruben Fleischeriä, David S. Goyeria ja Gavin O'Connoria, kunnes Disneyn erottama Guardians of the Galaxy -ohjaaja James Gunn palkattiin ohjaamaan, sekä käsikirjoittamaan leffa. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja nyt The Suicide Squad: Suicide Mission saa ensi-iltansa. Itse en pitänyt edellisestä Suicide Squad -elokuvasta lähes yhtään, enkä siis kiinnostunut, kun ilmoitettiin, että se olisi saamassa jatkoa. Kuitenkin parin viime viikon aikana elokuvasta on alkanut kantautua lähinnä pelkkiä kehuja, mikä sai minut lopulta antamaan leffalle reilun mahdollisuuden. Meninkin toiveikkain mielin katsomaan The Suicide Squad: Suicide Missionia sen lehdistönäytökseen, mikä järjestettiin Finnkinon upeassa IMAX-salissa.
Amanda Waller kokoaa superroistojen iskuryhmän, Suicide Squadin matkaamaan Corto Maltesen saarelle ja tuhoamaan siellä salaisen laboratorion ja sieltä löytyvän Projekti Meritähden.
Margot Robbie, Viola Davis, Joel Kinnaman ja Jai Courtney palaavat rooleihinsa edellisestä Suicide Squad -elokuvasta tutuiksi sekopäiseksi Harley Quinniksi, Suicide Squad -ryhmän kasaavaksi Amanda Walleriksi, ryhmää johtavaksi Rick Flagiksi ja virnuilevaksi kapteeni Bumerangiksi. Robbie näyttelee tässä kohtaa Harley Quinnia jo kolmatta kertaa, esiinnyttyään hahmona viimeksi Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) -leffassa (2020). Tässä kohtaa Robbie osaisi esittää tätä hullua vaikka unissaan ja tekeekin jälleen ilahduttavaa työtä roolissa. Davis on onnistuneella tavalla alati tympeä Wallerina, jota ei kiinnosta iskuryhmänsä selviytyminen, kunhan homma tulee hoidettua. Kinnaman on viime kertaa parempi Rick Flagin roolissa, mutta hänen hahmonsa jää jälleen yhdeksi porukan tylsimmistä. Courtney on yhä lystikäs kapteeni Bumerangina.
Tuttujen hahmojen lisäksi elokuva esittelee myös hurjan määrän uusia hahmoja, jotka lähetetään vaaralliselle tehtävälle. Idris Elba näyttelee Bloodsportia, vaarallista tappajaa, jolla selvästi korvataan Will Smithin Deadshot-hahmo viime filmistä, Smithin oltua kiireinen muiden projektien kanssa. Bloodsportista löytyy paljon samaa kyvyistä vaikeaan suhteeseen tyttärensä (Storm Reid) kanssa. John Cena nähdään Peacemakerina, rauhaa niin paljon rakastavana sotilaana, että hän on valmis tappamaan vaikka tuhansia saavuttaakseen rauhan. Hahmo on mainio ja odotan ihan mielenkiinnolla ensi vuonna ilmestyvää Peacemaker-televisiosarjaa (2022-). Toimintastara Sylvester Stallone kuullaan King Sharkina, puoliksi ihmisenä ja puoliksi haina, joka on aikamoinen peto, muttei kovinkaan fiksu. Haikammostani huolimatta huomasin King Sharkin nousevan nopeasti suosikkihahmokseni tiimistä, sillä ystävää kaipaavaa haimies on kaikessa ihmislihan himossaan sympaattinen. Sympaattinen on myös Daniela Melchiorin esittämä Ratcatcher 2, joka osaa laitteen avulla käskeä rottia toteuttamaan tahtonsa. David Dastmalchianin esittämä Polka-Dot Man nousi kanssa yhdeksi lemppareistani, sillä hahmon pöljistä voimista on saatu yllättävänkin syvällistä sisältöä aikaiseksi. Muita hahmoja tiimissä ovat mm. tarkka tappaja Savant (Michael Rooker), sotilas Blackguard (Pete Davidson), raajansa irrottava T.D.K. (Nathan Fillion), avaruusolento Mongal (Mayling Ng), keihästävä Javelin (Flula Borg), sekä vesikauhuiselta, sottaisalta ja nollaälykkyysosamääräiseltä näyttävä Weasel (Sean Gunn), joka on porukan hilpeintä antia. Vaikka ryhmään kuuluu useita hahmoja, eikä osa taaskaan saa paljoa ruutuaikaa, leffa onnistuu silti syventämään suurta osaa tiimiläisistä yllättävänkin hyvin ja katsoja jopa haluaa nähdä hahmojen selviytyvän - toisin kuin edellistä Suicide Squadia katsoessa.
Kuten jo elokuvan markkinointi sanoo, ei näihin hahmoihin kannata kuitenkaan kiintyä liikaa, sillä superpahiksia pistetään lihoiksi yllättävänkin armottomasti. Heti prologi tekee hyvin selväksi, millaisesta leffasta on kyse, kun hahmoja ryhdytään listimään puolin jos toisin ja vieläpä yllättävän rankoilla tavoilla. The Suicide Squad: Suicide Mission ei todellakaan ole mikään lasten sarjakuvaelokuva, vaan se on K16-ikärajaleimansa ansainnut. Sen väkivalta on brutaalia. Veri roiskuu läpi leffan, ihmisiltä katkotaan raajoja ja päitä irti ja King Shark syö ihmisiä elävältä. Kirosanoja viljellään ja elokuva onnistuu vähän väliä yllättämään sillä, kuinka pitkälle James Gunn on uskaltanut menemään. Gunn on sanonut Warner Brosin antaneen hänelle vapaat kädet filmin kanssa ja hän on selvästi päättänyt kokeilla rajojaan.
Raakuudestaan huolimatta elokuva ei kuitenkaan ole mitään synkkyydessä murjottamista, mitä monissa DC:n elokuvissa on totuttu näkemään, vaan The Suicide Squad: Suicide Mission on vallan viihdyttävä ja hauskakin leffa. Tämän ei tosin pitäisi tulla yllätyksenä, kun puikoissa pyörii Marvelin erittäin mainioiden Guardians of the Galaxy -elokuvien (2014-) ohjaaja. James Gunn on pitänyt hauskaa filmin kanssa ja onneksi sama ilo tarttuu myös katsojaan. Siinä, missä edellistä Suicide Squad -elokuvaa katsoessa lähinnä turhautti ja ärsytti, tätä on aidosti riemukasta seurata. Elokuva on juuri oikealla tavalla pöljä, mutta samalla tarpeeksi vakavasti otettava, ettei kyseessä ole pelkkää hassuttelua. Suurten taisteluiden välissä tapahtuvat pienemmät hahmohetket ovat elokuvan parasta antia. Gunn on ymmärtänyt, että hyvin vähällä voi saada aikaiseksi paljon ja yhdellä lauseella voi jo kertoa valtavasti. Lisäksi Gunn osaa ovelasti pyöritellä pakettia pitkin filmiä ja aina kun katsoja uskoo arvaavansa, minne homma on menossa, Gunn näpäyttää nokkelasti takaisin, kääntäen homman päälaelleen. Väärissä käsissä (kuten David Ayerilla) tällainen monen pahishahmon räjähtävä seikkailu voisi hajota täysin, mutta Gunnilta löytyy ammattitaitoa ja tyylitajua, jotta kaikki hulluttelukin pysyy loppuun asti visusti kasassa.
Kaiken kaikkiaan kyseessä on jopa loistokas viihdepläjäys, mikä on ainakin sata kertaa parempi kuin se epäonnistunut elokuvanraakile vuodelta 2016. Jos huomasitte, en kutsunut sitä filmiä kertaakaan "ensimmäiseksi Suicide Squadiksi", enkä tätä liiemmin sen jatko-osaksi. Muutamasta samasta hahmosta huolimatta The Suicide Squad: Suicide Mission esittäytyy kuin mitään aiempaa Suicide Squad -elokuvaa ei olisi olemassakaan. Edellinen raina on selvästi studionkin mielestä häpeäpilkku katalogissaan, eikä ihme, että uusi elokuva nimessään kantaa etuliitettä "THE Suicide Squad", aivan kuin jo nimi sanoisi, että unohtakaa se edellinen, tämä on se elokuva, mitä olisi alun perinkin pitänyt tehdä. Omalla tavallaan filmi tuntuukin maaliskuussa ilmestyneen Zack Snyder's Justice Leaguen (2021) ohella vuoden jo toiselta DC:n ja Warner Brosin anteeksipyynnöltä aiemmasta epäonnistumisestaan.
Myös teknisiltä ansioiltaan The Suicide Squad: Suicide Mission on onnistunut. Se on tyylikkäästi kuvattu (etenkin eräs Peacemakerin kypärän heijastusta hyödyntävä otos on näyttävä), mitä tukee oiva valaisu ja pääasiassa sujuva leikkaus. Parista kohtaa filmiä voisi hieman typistää, eikä sen tarvitsisi kestää ihan kahta tuntia ja varttia. Lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. On hauskaa, kuinka tiimiläisten asujen laadukkuus vaihtelee kunnon huippuluokan sotisovista kotikutoisiin pukuihin. Maskeerauksessa ei tekoverta säästellä. Erikoistehosteet ovat pääosin vakuuttavat ja erityisesti King Shark on huikeasti loihdittu tietokone-efekteillä. Hömelön digihain silmiin on saatu yllättävän paljon sydämellisyyttä ja tunnetta mukaan. Äänimaailma on myös hyvin kasattu. John Murphyn säveltämät musiikit tosin hukkuvat useiden jo olemassa olleiden kappaleiden alle, joita filmissä käytetään vähän väliä.
Yhteenveto: The Suicide Squad: Suicide Mission on yllättävänkin mahtava aikuisille suunnattu sarjakuvaelokuva, joka viihdyttää täysillä läpi kestonsa. Lapsilta kielletty meno sopii filmin luonteeseen täydellisesti ja aikuiskatsojat voivat varmasti ilahtua, kun elokuvassa pistetään tosissaan haisemaan. Sen lisäksi, että toimintakohtaukset ovat brutaaleja, ovat ne myös hilpeitä. Elokuva tarjoaa monet naurut niin hauskojen tapahtumiensa kuin veikeiden repliikkiensä ansiosta. Tämänkertainen iskuryhmä on erittäin hyvin rakennettu ja näistä toisilleen naljailevista superroistoista huomaa pian pitävänsä. Näyttelijät tekevät oivaa työtä ja erityisesti Sylvester Stallone jaksaa naurattaa hölmönä King Sharkina. Hahmoihin ei kannata kuitenkaan liikaa kiintyä, sillä James Gunn ei ole halunnut säästellä niin heitä kuin katsojaakaan. Gunnin ohjaus on napakkaa ja hallittua, vaikka samalla filmi levittyykin sinne sun tänne. Hänen käsikirjoituksensa on nokkela ja hän onnistuu hyvin välttämään ennalta-arvattavuuksia sekoittamalla pakkaa vähän väliä entisestään. Kaikin puolin The Suicide Squad: Suicide Mission on riemastuttava lisäys DC:n elokuvauniversumiin, nousten ainakin omissa kirjoissani tämän leffauniversumin parhaaksi tekeleeksi. Se on erittäin yllättävää, sillä mielestäni vuoden 2016 Suicide Squad on varmistanut paikkansa universumin huonoimpana elokuvana. Tämän jälkeen se kammotus on kuitenkin enää kaukainen muisto vain!
Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Suicide Squad, 2021, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, Atlas Entertainment
Ohjaus: David Fincher Pääosissa: Daniel Craig, Rooney Mara, Christopher Plummer, Stellan Skarsgård, Steven Berkoff, Robin Wright, Yorick van Wageningen, Josefin Asplund, Geraldine James, Ulf Friberg, Tony Way ja Joely Richardson Genre: trilleri, draama Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia Ikäraja: 16
The Girl with the Dragon Tattoo on uudelleenfilmatisointi ruotsalaisesta trilleristäMiehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor - 2009), mikä perustuu edesmenneen Stieg Larssonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2005. Larssonin kirja saavutti suuren suosion Yhdysvalloissakin, missä kiinnostuttiin heti tekemään elokuvasovitusta. David Fincher palkattiin ohjaajaksi ja kuvaukset alkoivat Tukholmassa syyskuussa 2010. Lopulta The Girl with the Dragon Tattoo sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2011 ja se menestyi ihan hyvin, minkä lisäksi kriitikot pitivät siitä paljon. Leffa oli ehdolla mm. viidestä Oscar-palkinnosta, joista se voitti parhaan leikkauksen palkinnon. Itse en käynyt katsomassa filmiä, kun se ilmestyi, sillä minulla ei ollut ikää siihen, eikä se erityisemmin minua kiinnostanutkaan. Erikoisen englanninkielisen nimen takia tajusin vasta myöhemmin, että leffa perustuu Larssonin kirjaan. Vasta kun ilmoitettiin, että Larssonin Millennium-kirjasarjaa (2005-) jatkava kirja "Se mikä ei tapa" ("Det som inte dödar oss" - 2015) kääntyisi samannimiseksi elokuvaksi (The Girl in the Spider's Web - 2018), aloin kiinnostua edellisistä leffoista. Ostinkin kerralla The Girl with the Dragon Tattoon, sekä alkuperäiset ruotsalaisleffat ja kun olin katsonut alkuperäiset filmit, siirryin innokkaasti katsomaan, mitä Fincher oli saanut aikaiseksi tarinan kanssa.
Rikas bisnesmies Henrik Vanger palkkaa toimittaja Mikael Blomkvistin selvittämään, kuka tappoi hänen sukulaistyttönsä Harrietin vuosia sitten. Avukseen Mikael saa hieman erikoisen, mutta tehokkaan hakkerin, Lisbeth Salanderin.
Miespääosassa Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomkvistina nähdään James Bond -tähti Daniel Craig, joka on nappivalinta rooliin. Craig sopii erinomaisesti henkilöksi, jonka täytyy pakkomielteisesti saada faktat selville, kun tutkimus on aloitettu. Mikael ei ole mikään Bondin kaltainen toimintasankari, vaan Craig joutuu esittämään rauhallisempaa hahmoa, joka yrittää selvitä elämästä vaativien paineiden alla. Mikaelista kuitenkin löytyy Craigin Bondin tiettyä rosoisuutta, mistä olen pitänyt näyttelijässä pitkään. Lohikäärmetatuoinnilla varustettuna tyttönä, hakkeri Lisbeth Salanderina nähdään Rooney Mara, joka sai roolityöstään jopa parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden. Itse hämmästelen ehdokkuutta suuresti, sillä mielestäni Mara ei ole erityisen vakuuttava roolissaan. Hahmon on tarkoitus olla outo ja mysteerinen, punk-henkisesti pukeutunut nuori nainen, jota ei kannata ärsyttää, mutta tämä ei tule Maralta tarpeeksi luonnostaan. Alkuperäisessä ruotsalaisleffassa Miehet jotka vihaavat naisia Lisbethiä näytteli Noomi Rapace, joka istui rooliin täydellisesti. Kovan mimmin rooli tuli Rapacelta noin vain ja hän oli täysin uskottava rajussa tyylissään. Maran Lisbeth taas tuntuu teennäiseltä ja liikaa yrittävältä. Maralta löytyy kyllä hyvät hetkensä, mutta aluksi itselleni tuotti vaikeuksia nähdä hänet Lisbethinä. Mitä pidemmälle filmi eteni, sitä paremmin Mara istui rooliinsa, mutta hän jää silti armottomasti Rapacen varjoon. Muita hahmoja elokuvassa ovat Mikaelin palkkaama herra Vanger (rooliinsa täydellisesti sopiva Christopher Plummer) ja tämän juristi Dirch (Steven Berkoff), Vangerin hieman erikoiset sukulaiset (rooleissa mm. Stellan Skarsgård, Joely Richardson, Geraldine James ja Per Myrberg), Mikaelin todella pieneen osaan jäävä tytär (Josefin Asplund), Millennium-lehden pomo Erika (Robin Wright), Lisbethin hakkerikaveri Plague (Tony Way), rikas herra Wennerström (Ulf Friberg), sekä Lisbethin holhooja Nils Bjurman (Yorick van Wageningen), joka on aika epämiellyttävä persoona, näin lievästi sanottuna... Wageningen tekee Nilsistä todella vastenmielisen tapauksen.
On hyvin vaikea kuvitella tälle elokuvalle parempaa ohjaajaa kuin David Fincher. Kylmän ahdistavista ja piinaavista trillereistään, kuten Seitsemän (Se7en - 1995) ja Zodiac (2007) tunnettu Fincher on osoittanut, että häntä ei pelota mennä syvemmälle hirveyksien maailmaan ja esittää nämä kauheudet katsojille. The Girl with the Dragon Tattoossa ohjaaja näyttää jälleen taitonsa ja tekee erittäin hyvää työtä filmin parissa. Joku muu ohjaaja ei luultavasti uskaltaisi lähteä yhtä synkkiin maisemiin, mikä johtaisi heti paljon tunnelmaköyhempään teokseen, joten on hienoa nähdä osaava Fincher puikoissa. Hän luo heti alussa karun maailmankuvan ahdistavilla alkuteksteillä ja pistämällä katsojan seuraamaan hyvin epämiellyttäviä pitkiä kohtauksia. Fincher ei todellakaan halua päästää katsojaansa helpolla ja paikoitellen leffan seuraaminen on vaikeaa, sillä mukana on niin inhottavaa kuvastoa ja painostavaa tunnelmaa. Tämän lisäksi katsoja ei pääse helpolla myöskään tarinankerronnan kanssa, sillä ohjaaja vaatii katsojan keskittymistä heti alusta alkaen. Etenkin ensimmäinen puoli tuntia liikkuu hyvin vauhdikkaasti, eikä leffa pysähdy selittelemään tapahtumia ja hahmoja katsojille. Jos ei siis keskity, on tarinaan vaikea päästä mukaan. Fincherin taiturimaisen ohjauksen myötä tämä ei kuitenkaan ole ongelma, sillä hän saa vangittua katsojan alusta alkaen, eikä päästä irti ennen huipennusta.
Toinen syy, miksi elokuvaan on niin helppo uppoutua mukaan, on, että sen tarina on niin mielenkiintoinen. Murhan selvittäminen on jo kiinnostavaa, mutta kun kyseessä on vielä vuosikymmeniä sitten tapahtunut juttu, löytyy leffasta oma lisäkoukkunsa. On kiehtovaa seurata, kuinka Mikael Blomkvist yrittää ratkaista tapausta ja meno muuttuu entistäkin paremmaksi Lisbethin liittyessä hänen seuraansa. Pikkuhiljaa asioita alkaa ratkeamaan ja tunnelma tiivistyy, kun tapauksesta löytyy paljon muutakin hirvittävää. Jännitystä nostatetaan hienosti kohti loppuhuipennusta ja finaalissa tunnelma vasta onkin pysäyttävän jännittävä. Fincher on onnistunut erittäin mainiosti The Girl with the Dragon Tattoon kanssa, enkä voisi kuvitella parempaa tekijää hommaan.
Nyt jotakuta luultavasti kiinnostaa, pidänkö enemmän alkuperäisestä ruotsalaisesta elokuvasta vai tästä, niin täytyy sanoa, että mielestäni Miehet jotka vihaavat naisia on parempi filmi. Tähän vaikuttaa vahvasti se, että Noomi Rapace on huomattavasti parempi Lisbeth, minkä lisäksi hänen ja Michael Nyqvistin esittämän Mikaelin välillä on parempaa kemiaa kuin Maran ja Craigin välillä. Tämän lisäksi leffa ei tunnu osaavan päättyä. Jännittävän huipennuksen jälkeen tarinaa yritetään venytellä vielä vajaan puolen tunnin ajan, jolloin katsoja ehtii muutamaankin otteeseen ajatella, että lopputekstit voisi jo pistää pyörimään. Tämä on hyvin kummallista, etenkin kun miettii, kuinka nopeatempoinen filmi tuntuu muuten olevan. Loppua lukuunottamatta kahden ja puolen tunnin elokuva tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Se täytyy vielä sanoa, että sekä ruotsalaisfilmiä, että tätä Fincherin versiota vaivaa sama asia. Heti leffan alussa kerrotaan, että Mikael on joutunut vaikeuksiin herra Wennerströmin kanssa ja tästä syystä häntä odottaa tuomio. Tämä kuulostaa tärkeältä, mutta murhatutkimuksen alkaessa koko juonikuvio tuntuu lähes unohtuvan. Välillä filmi muistuttelee siitä, mutta se on silti kömpelösti tungettu mukaan.
Tuota asiaa ja turhan pitkäksi venyvää loppua lukuunottamatta Steven Zaillianin käsikirjoitus pysyy hienosti kasassa. Dialogi on sujuvaa ja kohtaukset etenevät hyvällä rytmillä, mitä tukee erinomainen leikkaus. Elokuva voitti tosiaan parhaan leikkauksen Oscar-palkinnon ja suurimmaksi osaksi se on perusteltua, sillä tapahtumat nivoutuvat yhteen äärimmäisen hyvin. Filmi oli ehdolla kuvauksestaankin, mikä on myös ymmärrettävää, sillä visuaalisesti The Girl with the Dragon Tattoo on todella komea. Kuvat on taidokkaasti sommiteltu ja hyytävän lumiset maisemakuvat lisäävät ahdistavuuden tuntua. Nostan myös tekijöille hattua siitä, että elokuva oikeasti kuvattiin Ruotsissa, eivätkä he lähteneet esittämään jotain amerikkalaiskaupunkia Ruotsina. Tekijät ovat panostaneet niinkin paljon, että elokuvasta löytyvät lehdet sun muut ovat ruotsiksi kirjoitettuja. Välillä kun oikein kuuntelee, voi huomata, että joukkokohtausten taustalla myös puhutaan ruotsia. Äänimaailma on muutenkin hyvin rakennettu, jos ei ota huomioon säveltäjäkaksikko Trent Reznorin ja Atticus Rossin hieman epätasaista jälkeä. Usein taustalla kuuluu tunnelmaa luovaa, ahdistavaa musiikkia, mutta päälle on tungettu jotain epämääräisempää pianonsoittoa, aivan kuin tekijät olisivat säveltäneet omat juttunsa ja yhdistäneet ne, tarkistamatta toimiiko lopputulos.
Yhteenveto: The Girl with the Dragon Tattoo on paikoitellen jopa piinaavan jännittävä trilleri, jossa ohjaaja David Fincher pääsee esittelemään taidokkuuttaan. Fincher ei pelkää ahdistavien ja inhottavien asioiden näyttämistä, vaan tekee sen vielä hienosti, minkä vuoksi hän on paras mahdollinen valinta elokuvan ohjaajaksi. Fincher luo erinomaisesti tunnelmaa ja pitää katsojaa hyvin otteessaan. Tarina on äärimmäisen kiehtova ja siihen tuodaan jatkuvasti lisää kiinnostavuutta mukaan eri tavoin. Mikaelin ja Lisbethin yhteistyötä on jännittävää seurata ja loppuhuipennuksessa tunnelma vasta nostetaankin huippuunsa. Daniel Craig on oiva valinta Mikael Blomkvistin rooliin, mutta Rooney Mara ei oikein vakuuta Lisbeth Salanderina. Selkeää rytmitysongelmaakin elokuvasta löytyy, alkupään kulkiessa todella nopealla temmolla eteenpäin ja viimeisen puolen tunnin laahustaessa oudonkin paljon, jolloin katsoja alkaa lähinnä odottamaan lopputekstien alkamista. Mukana on myös sivujuoni, joka esitetään tärkeänä, mutta on aika kömpelösti sullottu mukaan. Teknisesti filmi on erittäin taidokkaasti tehty - etenkin kuvaus on aivan huikeaa. Ongelmistaan huolimatta The Girl with the Dragon Tattoo on todella mainio jännäri, joka voi olla jopa liiankin hurja joillekin katsojille. Suosittelen elokuvaa Millennium-sarjan faneille ja vaikka rakastaisitte alkuperäisiä ruotsalaiselokuvia, antakaa mahdollisuus myös tälle versiolle. Kyseessä ei ole yhtä hieno teos kuin Miehet jotka vihaavat naisia, mutta tämä on silti ansiokkaasti omilla jaloillaan seisova trilleri.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Girl with the Dragon Tattoo, 2011, Columbia Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, Scott Rudin Productions, Yellow Bird, Film Rites, Ground Control
Ohjaus: David Ayer Pääosissa: Will Smith, Margot Robbie, Joel Kinnaman, Viola Davis, Jai Courtney, Cara Delevingne, Jay Hernandez, Adewale Akinnuoye-Agbaje, Ike Barinholtz, Jared Leto ja Ben Affleck Genre: toiminta Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia / Extended Cut: 2 tuntia 14 minuuttia Ikäraja: 12
Marvel Studiosilla menee lujaa Marvel Cinematic Universensa (2008-) kanssa ja yhtiöltä tuleekin kassamagneetteja pari vuodessa, esimerkiksi tänä vuonna ilmestynyt Captain America: Civil War (2016) ja marraskuussa ilmestyvä Doctor Strange (2016). Vaikka he ovatkin tehneet muutaman heikomman pätkän, taso on pysynyt aika toimivana läpi sarjan ja monille uudet hahmot, kuten Ant-Man, ovat nousseet ison yleisön suosikeiksi. Ja sitten on DC Comics, joka huomasi muutama vuosi sitten, ettei heillä ole Christopher Nolanin Yön ritari -trilogian (The Dark Knight - 2005-2012) lisäksi muita hittejä. Superman tuotiin uudestaan valkokankaille Man of Steelissa (2013), joka sai ristiriitaiset arviot, mutta joka minusta toimi hyvin. Silloin Warner Brosilla tajuttiin, että tällä saataisiin rahaa ja DC Comics voisi kilpailla kunnolla Marvel Studiosin kanssa. Harmi, että taisi olla jo liian myöhäistä... Aiemmin tänä vuonna ilmestynyt Batman v Superman: Dawn of Justice (2016) ei tuntunut erityisen kokonaiselta paketilta, vaikka pääkaksikko olikin erinomainen. Se tuntui kiirehtivän, sillä studiot varmasti huomasivat, että Marvel Cinematic Universeen kuului jo kaksitoista elokuvaa, joten tahtia piti kiristää, jotta DC:n oma supersankariryhmäelokuva Justice League (2017) saataisiin valkokankaille mahdollisimman nopeasti. Jostain kumman syystä studiot päättivät, että sen sijaan että pohjustettaisiin Justice Leagueta tekemällä elokuvat Flashista ja Aquamanista, tehtäisiinkin elokuva Batmanin pahiksista. Joka tapauksessa kun mainoksia alkoi näkyä, innostuin Suicide Squadista ja odotin yhä vain enemmän näkeväni sen. Näkisimme vihdoin Harley Quinnin ja Killer Crocin valkokankaalla, sekä uuden Jokerin ja myös Batman olisi mukana! Suicide Squad on ainakin minulle loppukesän iso huipennuselokuva, joten odotukseni olivat suuret. Ehkä liiankin suuret...
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Man of Steel ja Batman v Superman: Dawn of Justice!
Mahdollisen vihollismielisen yli-ihmisen pelossa Amanda Waller kokoaa pahiksista koostuvan iskuryhmän taistellakseen yliluonnollista vihollista vastaan.
Isoimmissa rooleissa ryhmässä ovat Will Smithin näyttelemä Deadshotja Margot Robbien esittämä Harley Quinn. Deadshot ei ollut minulle etukäteen tuttu hahmo, mutta hänen taustaansa on pohjustettu hyvin. Smithillä on hyvät ja heikot roolinsa, ja onkin hieno nähdä, ettei hän ole tässä sama ylimielinen ääliö, mikä hän on mm. elokuvissa Pahat pojat (Bad Boys - 1995), Independence Day - maailmojen sota (Independence Day - 1996) ja Men in Black - miehet mustissa(Men in Black - 1997). Hän vetää roolin vakavasti ja oikein mainiosti, kuten Margot Robbiekin, joka ei tosin ole kovin vakava. Harley Quinn on täysi hullu ja usein ennalta-arvaamaton. Hahmosta on saatu erittäin hauska. Vaikka monet ovat valittaneet siitä, että hahmon tuttu punamusta asu on vaihdettu mahdollisimman tiukkiin ja hieman liian pieniin vaatteisiin, niin monet tulevat riemastumaan, sillä sarjakuvista tuttu asu nähdään myös - tosin erittäin nopeasti. Molemmat hahmot, sekä niiden näyttelijät ovat oikein mainioita. Minua innosti Killer Crocin (Adewale Akinnuoye-Agbaje) näkyminen valkokankaalla, vaikken kovin paljoa hahmosta tiennyt. Vielä vähemmän tiesin ryhmän muista hahmoista, eli Captain Boomerang (Jai Courtney), Diablo (Jay Hernandez), Enchantress (Cara Delevingne), Slipknot (Adam Beach) ja Katana (Karen Fukuhara). Killer Croc on tyylikkäästi maskeerattu, mutta häntä ei ole kovin paljoa hyödynnetty, eikä hän puhu paljoa. Jai Courtneystä en ole aiemmin erityisemmin välittänyt, mutta Boomerangiksi hän sopi oikein hyvin ja oli jopa hauska. Diablo oli paikoitellen ihan toimiva, mutta loppupuolella hahmo vedetään niin överiksi, että itseltäni meni maku. Cara Delevingne tuli minulle tutuksi Paper Townsista (2015) ja hänen esittämänsä Enchantress-noita on aika karmiva tyyppi. Harmi vain, että elokuvan aikana Enchantressin hienous katoaa, eikä hahmo olekaan sellaisessa roolissa kuin mainokset antoivat olettaa. Slipknot ja Katana ovat aivan turhia. Slipknot esiintyy vain muutaman minuutin verran, eikä oikeastaan tee mitään ja Katana tuntuu erittäin väkisin mukaan tungetulta. Välillä jopa unohtaa hahmon mukanaolon, sillä hän ei ole esillä samalla lailla kuin muut.
Ryhmää johtaa Rick Flag, jona nähdään Joel Kinnaman. Minun on pakko tunnustaa, etten ole koskaan perustanut Kinnamanista... ja mielipiteeni pysyy samana. En tiedä oikeastaan, mikä siinä on, mutta siitä lähtien, kun näin hänet ensimmäisen kerran elokuvassa RoboCop (2014), en ole erityisemmin pitänyt häntä hyvänä näyttelijänä ja minua lähinnä ärsyttää nähdä häntä elokuvissa. Muuten Flag vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta hahmolta ja minulle toimisi paremmin, jos häntä olisi esittänyt joku toinen.
Ryhmän perustaja Amanda Walleria näyttelee Viola Davis. Waller vaikuttaa aluksi hyvältä hahmolta ja näyttäessään, ettei hänelle kannata ryttyillä, katsojana miettii, että tällainen hahmo voisi oikeasti tosissaan käyttää superpahiksia operaatiossaan. Loppupuolella hahmo valitettavasti alkaa vain lähinnä ärsyttää, eikä häntä haluaisi nähdä elokuvassa enempää. Nyt kun muut isoissa osissa olleet näyttelijät on käyty läpi, niin päästään kaikkien isoimpaan kysymykseen: onko Jared Leto hyvä Jokeri? No jaa. Tässä elokuvassa hän ei valitettavasti vakuuta. Minua eivät häiritse hänen oudot tatuointinsa tai erilainen tyylinsä, vaan Leton tapa esittää hahmoa. Leto on mielestäni hyvä näyttelijä, mutta välillä tuntuu, ettei hän ole päässyt täysin hyödyntämään taitojansa tässä. Enkä nyt vain vertaa häntä lempiversiooni hahmosta, eli Heath Ledgerin Jokeriin Yön ritarissa (The Dark Knight - 2008), vaan yleisesti kaikkiin versioihin, joita olen nähnyt. Psykoottisuus on onnistuneesti selkeää ja muissa hahmoissa näkyy inho ja pelko, kun Jokeri tulee liian lähelle. Silti hahmo jättää pahasti kylmäksi. Mainoksissa Jokeri näkyy isona ja Leton nimi on julisteissa toisena, mutta totuus elokuvassa on toinen. Hahmo on pienessä roolissa ja lähinnä vain käy kääntymässä muutamaan otteeseen. Tämän elokuvan Jokeri on myös kirjoitettu paikoitellen huonosti. Pidin kuitenkin ideasta, että jopa monet rikolliset pelkäävät häntä ja hän voisi tehdä, mitä ikinä huvittaakaan. Minua vain harmittaa, että tässä elokuvasta häntä ei ole hyödynnetty oikealla tavalla. Hänen esittelynsä ei ole tyylikäs, eikä hän ole samalla lailla teatraalinen kuin Jokeri oikeasti on. Leton vihreähiuksinen hymysuu ei siis ole oikeastaan Jokeri, mutta muuten kai ihan kelpo rikollispomo. Toivottavasti seuraavissa Batman-elokuvissa hahmo saataisiin monipuolisemmin käyttöön. Hauska fakta: olen nähnyt Jared Leton livenä, Thirty Seconds to Marsin konsertissa, jossa hän toimii laulajana.
Ben Affleckin esittämä Batman näkyy elokuvassa parissa kohtaa hyvin lyhyesti ja niinä muutamina minuutteina Affleck todistaa jälleen epäilijät vääriksi, sillä jösses hän näyttää tosi siistiltä Batman-puvussaan. Kun Batman ilmestyi ruudulle, meinasin lyhyen hetken ajan nostaa nyrkit ilmaan ja hurrata (en kuitenkaan tehnyt sitä). Olen sillä lailla fani, että menin katsomaan elokuvan Batman-paita päälläni - taisin olla näytöksessä ainoa, joka teki niin. Myös toinen supersankari vilahtaa nopeasti, mutten paljasta kuka. Oli silti kiva yllätys nähdä hänetkin.
Elokuva alkaa aika lailla siten, miten mainokset antavat ymmärtää. Pahikset ovat vankilassa ja Waller keskustelee pöydän ääressä muutaman tärkeän herran kanssa suunnitelmastaan käyttää superpahiksia superuhkien torjunnassa. Supermanin kuoleman jälkeen on syntynyt pelko, että seuraava samanlainen yli-ihminen ei olisikaan ihmisten puolella ja tietenkin hallitus yrittää järjestää varotoimenpiteitä. Waller esittelee pahishahmot muille ja kertoo heidän taustojaan aika laiskalla tyylillä. Tekijät eivät selvästi tiedä, kuinka tehdä monen hahmon esittelyä sujuvasti ja siksi jonkun täytyy selittää katsojalle kaikki. Kun ryhmä on vihdoin esitelty, alkaa vihdoin tapahtua. Outoa on, että kun "hyviä pahiksia" esitellään todella pitkään, "pahalle pahikselle" ei suoda samaa aikaa, vaan hänen ilkikuriset suunnitelmansa lähtevät kiirehtien käyntiin. Samaa kiirehtimistä on koko elokuva täynnä. Ryhmä kasataan ja lähdetään taistelemaan yliluonnollista pahistaa vastaan. Ja sitä on oikeastaan koko loppuleffa. Välillä nähdään lisää muistelukohtauksia. Suicide Squadissa ei ole oikein mitään rakennetta. Siinä on jonkinlainen alku ja pitkäksi venytetty lopputaistelu, muttei selkeää punaista nauhaa siinä välissä. Luulin yhdessä kohdassa nukahtaneeni, sillä elokuva hyppi niin pahasti jutusta toiseen. Paljoa ei selitellä ja leikkauspöydällä on selkeästi heitetty reilulla kädellä pois materiaalia.
Aiemmin liikkui huhu, että ryhmän tehtävänä olisi saada kiinni Jokeri, mutta näin ei ole. Oikea pahis on nimittäin Enchantress, joka alkaa rakentaa maailmantuhoamislaitetta yhdessä veljensä kanssa, joka kykenee muuttumaan isoksi, haarniskaan pukeutuneeksi valojättiläiseksi. Suicide Squad käy välillä niin höpöhöpömaailmoissa, että on vaikeaa katsoa kohtauksia, joissa esiintyy Jokeri tai Harley Quinn, sillä he ovat niin tavallisia tyyppejä, etteivät tunnu kuuluvan näihin yliluonnollisiin pätkiin mukaan. Ei minua sinänsä haittaa yliluonnollisuudet, mutta silloin kun elokuva menee liiallisuuksiin, kulmakarvat alkavat kohoilla ja syvät huokaukset kuulua. Mainokset esittävät elokuvan täysin erilaisena kuin se oikeasti on. Pelkästään värikkäät julisteet viestivät hauskasta elokuvasta, mutta valitettavasti kaikki hauskat kohdat ovat jo mainoksissa. Jos jotain hyvää pitää sanoa, niin se, ettei kyseessä ole mikään puhdas hyvän ja pahan taistelu, sillä pahikset tappelevat vielä pahempia vastaan. Valitettavasti koko juonessa on hölmö puoli. Jos Waller tarvitsi yli-ihmisten ryhmän, miksei hän valinnut Wonder Womania, joka oli mukana pysäyttämässä Doomsdayta? Tai Flashia? Tai Aquamania? Henkilöitä, joihin olisi voitu luottaa, kuten Batman? Ei. Miksi ei? Koska heitä säästellään ensi vuoden Justice League -elokuvaan. Siksi ei.
Batman v Superman: Dawn of Justicen yksi ongelma oli, ettei se osannut keskittyä omaan tarinaansa, vaan yritti liikaa pohjustaa tulevia elokuvia. Tässä ei ole oikeastaan sitä ongelmaa. Tässä ongelmana on, ettei se lopulta tunnu oikein kuuluvan siihen maailmaan, mitä Batman v Superman yritti pohjustaa. Toisaalta voihan se olla niinkin, että näille pahiksille on mietitty jo tuleva seikkailu, mihin liittyisi myös Justice League, jolloin siinä olisi jotain järkeä. Tällaisena elokuva tuntuu hieman irralliselta ja jos ei tiedä hahmoista ja universumista mitään, niin luultavasti lähtee hämmentyneenä pois teatterista.
Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut David Ayer, joka on aiemmin ohjannut mm. Arnold Schwarzeneggerin tähdittämän Sabotagen (2014) ja Brad Pittin sotaelokuva Furyn (2014). Suicide Squadia jouduttiin kirjoittaa ja kuvata paljon uudestaan, mikä todella näkyy lopputuloksessa aikamoisena sekasotkuna. Kun elokuva ei oikein tiedä, minne on menossa, katsojakin on hukassa. Itselläni oli jatkuvasti vahva tunne, että jotain puuttuu, mutten tiennyt mitä. Noh, Batman v Supermanista ilmestyi juuri puoli tuntia pidempi versio, joten toivon, että myös tästä nähtäisiin pidempi versio, sillä mainoksissa esiintyy pätkiä, joita ei tässä ole. Teknisesti elokuva on hyvin toteutettu. Kuvaus on sujuvaa ja tehosteet tyylikkäitä. Leikkaus on liian nopeatempoista tarinan kannalta. Elokuvaa varten sävelletty musiikki ei jää mitenkään mieleen, mutta siinä on käytetty paljon tuttuja kappaleita, kuten The Animalsin House of the Rising Sun,Black Sabbathin Paranoid, The White Stripesin Seven Nation Army, sekä mainoksissakin soinut Queenin Bohemian Rhapsody.
Elokuvasta on kuin onkin olemassa kaksitoista minuuttia pidempi Extended Cut, joka sisältää pidennettyjä sekä uusia kohtauksia. Näissä syvennetään Harley Quinnin ja Jokerin suhdetta, sekä luodaan hieman lisäystä Katanan hahmoon. Nämä kohtaukset eivät oikeastaan paranna elokuvaa, mutta eivät myöskään huononna sitä.
Blu-rayn kuvanlaatu on todella mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on mokaotoksien lisäksi Suicide Squadin historiasta ja hahmoista kertova Task Force X: One Team, One Mission, elokuvan maailman luomisesta lyhyesti kertova Chasing the Real, Jokerista ja Harley Quinnista kertova Joker & Harley: 'It' Couple of the Underground, näyttelijöiden valmistautumisesta kertova Squad Strength and Skills", aseistuksesta kertova Armed to the Teeth, taisteluista kertova This is Gonna Get Loud: The Epic Battles of Suicide Squad ja kertojaäänellä varustettu pätkä The Squad Declassified. Katsottavaa on puoleksitoista tunniksi.
Yhteenveto:Suicide Squad on tyylikkäistä pätkistään huolimatta kiirehtivä ja sinnetänne leviävä sekasotku. Se ei tunnu kovin kokonaiselta tarinalta. Itse asiassa se ei tunnu edes elokuvalta, vaan joltain trailerin ja musiikkivideon yhdistelmältä. Mukana on jonkin sortin alku ja sitten mitäänsanomattomia toimintakohtauksia, jotka johtavat tylsään megamättömätkintään, mutta välistä puuttuu paljon. Välillä jutut menevät täysin överiksi, enkä tiennyt, pitikö niiden naurattaa vai aiheuttaa "vau"-efekti. Käsikirjoitus on hämmentävän kömpelö, mitä vain pahentaa amatöörimäinen leikkaus. Will Smith ja Margot Robbie ovat mainiot rooleissaan, mutta Jared Leton Jokeri jättää kylmäksi. Suurta osaa ryhmän jäsenistä ei erityisemmin hyödynnetä, jolloin ne olisi voitu jättää pois. Jai Courtney on yllättävän hyvä ja paikoitellen jopa hauska Captain Boomerangina. Batman on toimiva lisäys, eikä tuntunut turhalta, vaikka esiintyikin erittäin lyhyesti. Enchantress vaikutti aluksi karmivalta, mutta onkin loppujen lopuksi todella hölmö ja koominen pahis. Nyt kun tämäkin tuotti pettymyksen, eivätkä Wonder Womanin (2017) ja Justice Leaguen mainokset vakuuttaneet, niin kannattaako tulevia DC Comicsin elokuvia kovin paljoa odottaa? Studiot voisivat tarkemmin miettiä, miten tehdä hyviä elokuvia, jolloin nämä hyvät elokuvat muodostaisivat yhdessä erittäin loistavan kokonaisuuden. Batmanin sooloelokuvaa odotan, sillä Affleckin versio hahmosta on toiminut tähän mennessä kaikin puolin ja hän tulee olemaan tuotantopuolellakin isossa roolissa. Harmi vain, että elokuvaa joudutaan kuulemma odottaa aika kauan...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.8.2016 - muokattu: 5.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screenrant.com
Suicide Squad, 2016, Warner Bros, Atlas Entertainment, DC Comics, RatPac-Dune Entertainment, Lin Pictures
