The Flash, kausi 7 (2021) - sarja-arvostelu

THE FLASH - KAUSI 7

Luojat: Greg Berlanti, Andrew Kreisberg ja Geoff Johns
Näyttelijät: Grant Gustin, Candice Patton, Danielle Panabaker, Carlos Valdos, Danielle Nicolet, Jesse L. Martin, Kayla Compton, Brandon McKnight, Efrat Dor, Tom Cavanagh, Victoria Park, Stephanie Izsak, Michelle Harrison, Sara Garcia, Ennis Esmer, Christian Magby, Carmen Moore, Jon Cor, Jessica Parker Kennedy, David Dastmalchian, David Ramsey ja John Wesley Shipp
Genre: toiminta, scifi, seikkailu
Jaksomäärä: 18
Jakson kesto: noin 42 minuuttia - Yhteiskesto: noin 12 tuntia 36 minuuttia
Ikäraja: 12

DC-sarjakuviin perustuva televisiosarja The Flash nousi suosituksi, kun sarjan ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä syksyllä 2014, osana Arrowverse-saagaa. Toisen, kolmannen, neljännen, viidennen ja kuudennen kauden aikana katsojaluvut lähtivät laskuun, mutta sarja pysyi tarpeeksi suosittuna, jotta sitä päätettiin jatkaa vielä pidemmälle. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 ja lopulta The Flashin seitsemäs tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa maaliskuussa 2021. Katsojaluvut laskivat reippaasti, mutta kausi keräsi positiivista palautetta kriitikoilta. Itse ryhdyin katsomaan The Flashia muutama vuosi sitten, kun Arrowversen aloittanut Arrow-sarja (2012-2020) vietti kymmenvuotisjuhlaansa. Pidin muutamasta ensimmäisestä kaudesta, mutta sitten sarjan taso lähti mielestäni laskuun. Kuudes kausi oli jo aika heikko, joten aloitin The Flashin seitsemännen kauden skeptisin odotuksin.

Flash ja kumppanit yrittävät keksiä keinon päihittää Eva McCullochin ja vapauttaa Irisin peilitodellisuudesta, kun he saavat lisäongelmakseen kolme erilaista voimaa edustavaa yli-ihmistä.

Grant Gustin nähdään jälleen kerran Barry Allenina, eli Flashina, joka potee nyt kahden ison ongelman edessä. Ensinnäkin hänen rakas vaimonsa Iris (Candice Patton) on siepattu peilitodellisuuteen ja toiseksi hänen vauhtivoimansa reistailee oikein toden teolla. Kausien varrella Gustin on alkanut esittämään aluksi hymyssä suin sankaroivaa Flashia synkempänä ja seitsemännellä kaudella hahmo nähdäänkin varsin dramaattisissa merkeissä. Gustin näyttää jo hieman väsähtämisen merkkejä, mutta pitää silti pääasiassa hyvää menoa yllä.

     Lukuun ottamatta ahdistelusyytöksien keskelle ajautuneen Hartley Sawyerin esittämää Ralph Dibnyä, sarjan muutkin tutut hahmot ovat menossa mukana, joskin Ciscon (Carlos Valdes) roolia on pienennetty huomattavasti ja hänen paikkaansa ottaa edelliskaudella esitelty Chester P. Runk (Brandon McKnight). Myös Harrison Wellsin (Tom Cavanagh) rooli jää tällä kertaa todella pieneksi. Danielle Panabaker vie tuplarooliaan Caitlinina ja Frostina vielä pidemmälle, kun taas Irisin isän Joen (Jesse L. Martin) rooliksi jää lähinnä antaa vuoronperään eri hahmoille tsemppipuheita. Joen naisystävä Cecile (Danielle Nicolet) pääsee paremmin perille voimistaan ja Chesterin lisäksi kutoskaudella esitelty elektromagneettisia voimia hyödyntävä Allegrakin (Kayla Compton) hyppää osaksi tiimiä. Vastaansa hahmot saavat viime kaudelta tutun, peilitodellisuutta hallitsevan Eva McCullochin (Efrat Dor), erilaiset voimat, Pysäytysvoiman (Christian Magby), Vahvuusvoiman (Sara Garcia) ja Luonnonvoiman (Ennis Esmer), sekä vanhan tutun Godspeedin (Karan Oberoi). Uutena hahmona esitellään myös vitsiniekka vauhtiveikko Bart (Jordan Fisher), joka on aika ärsyttävä jatkuvassa virnuilussaan. Sivunäyttelijät pitkälti vain ajavat asiansa, eikä kukaan pääse juuri vakuuttamaan mahdollisilla lahjoillaan kameran edessä.

Alkuvuodesta 2020 käynnistynyt koronaviruspandemia sekoitti The Flashin tuotannon täysin ja kuudennen kauden kolme viimeistä suunniteltua jaksoa jäivät kuvaamatta. Koska kauden tarinakaari oli kuitenkin vielä pahasti kesken, jaksot päätettiin siirtää seitsemännen kauden avaukseksi. Kausi jatkaakin siis suoraan siitä, mihin edelliskaudella jäätiin - myös tasonsa puolesta. The Flashin seitsemäs kausi on kuutoskauden tavoin varsin heikko tapaus ja tällä kaudella ongelmaksi koituu jonkin asteen sekavuus. 

Joko tekijät eivät ole osanneet päättää, mihin ideaan tarttua tai he ovat todenneet, ettei yhdessäkään ideassa ole potentiaalia täyttämään kokonaista kautta, mutta The Flashin seitsemäs kausi koostuu muutamasta pienemmästä tarinakaaresta, yhden ison kertomuksen sijaan. Kolme ensimmäistä jaksoa ovat kuudennelta kaudelta jääneet jaksot, sitten on luvassa useampi jakso kolmen uuden voiman kanssa ja loppu käytetään taistossa Godspeediä vastaan. Meno on laiskaa, eivätkä Flashin ja kumppaneiden seikkailut jaksa enää imaista mukaansa. Kausi ei ole jännittävä, sen hauskoiksi tarkoitetut hetket ja vitsit eivät naurata, eivätkä toimintakohtaukset herätä juuri muita fiiliksiä kuin myötähäpeää aika kamalien tietokonetehosteiden takia. Vielä ennen seitsemännen kauden julkaisua Gustin oli sanonut, että koska hänen sopimuksensa oli päättymässä, kausi saattaisi jäädä sarjan viimeiseksi ja kautta katsoessani tuumin useasti, että voi kunpa The Flash olisi älytty lopettaa jo tässä kohtaa.

Tuotantokauden ohjaajien (muun muassa Danielle Panabaker on käynyt kokeilemassa onneaan kameran takana) työ on ponnetonta, mihin vaikuttaa käsikirjoitustiimin yhtä lailla heikot aikaansaannokset. Teknisesti The Flashin seitsemännestä kaudesta huokuu pienenevä budjetti ja osa efekteistä ovat vain aivan kamalia. Kameratyöskentely on kelpuutettavaa, lavasteet ajavat asiansa, puvustus on menevää ja maskeerauksetkin toimivat ihan kivasti. Äänimaailma on ihan hyvin rakennettu ja Blake Neelyn, Nathaniel Blumen ja Jordan Fisherin säveltämät musiikit pitävät sentään kutinsa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.2.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.twitter.com
The Flash, Yhdysvallat, 2014-2023, DC Entertainment, Warner Bros. Television, Berlanti Productions

One Piece, kausi 2: Into the Grand Line (2026) - sarja-arvostelu

ONE PIECE - KAUSI 2: INTO THE GRAND LINE

Luojat: Matt Owens ja Steven Maeda

Näyttelijät: Iñaki Godoy, Emily Rudd, Mackenyu, Jacob Romero Gibson, Taz Skylar, Charithra Chandran, Vincent Regan, Mikaela Hoover, Callum Kerr, Julia Rehwald, Lera Abova, Sendhil Ramamurthy, Rob Colletti, Jeff Ward, Camrus Johnson, Ty Keogh, Katey Sagal, Morgan Davies, David Dastmalchian, Aidan Scott, Ilia Isorelýs Paulino, Rigo Sanchez, Daniel Lasker, Yonda Thomas, Jazzara Jaslyn, Brendan Murray, Mark Harelik, Werner Coetser, Sophia Anne Caruso ja Joe Manganiello

Genre: seikkailu, toiminta, komedia, jännitys

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 54 minuuttia - 1 tunti 6 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 13

Eiichiro Odan samannimiseen mangaan (1997-) perustuva yhdysvaltalainen näytelty sarja One Piece nousi saman tien jättisuosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa elokuussa 2023, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024 ja nyt One Piecen toinen tuotantokausi, Into the Grand Line on saapunut Netflixiin. Itse pidin sarjan avauskaudesta ja olen odottanut innolla sen jatkumista. Katsoinkin One Piece: Into the Grand Linen parissa päivässä heti sen ilmestyttyä.

Merivoimien jahtaamat Monkey D. Luffy ja hänen olkihattumiehistönsä matkaavat Grand Linelle etsimään aarteista suurinta, One Pieceä ja kohtaavat erilaisia vaaroja merihirviöistä salamurhaajajengi Baroque Worksiin.

One Piecen tutut merirosvot palaavat seikkailemaan, lähtien tietty nuoresta ja innokkaasta Monkey D. Luffysta (Iñaki Godoy), jonka tavoitteena on löytää jonnekin päin maailmaa piilotettu aarteista suurin, eli One Piece ja nousta merirosvojen kuninkaaksi. Apunaan Luffylla ovat hänen uskolliset olkihattupiraattinsa, kartanpiirtäjä Nami (Emily Rudd), miekkamies Roronoa Zoro (Mackenyu), aikamoinen satuilija Usopp (Jacob Romero Gibson) ja kokki Sanji (Taz Skylar). Tämä viisikko on aivan mahtava ja heidän matkaansa hyppää jälleen ilomielin. Näyttelijät istuvat täydellisesti rooleihinsa, etenkin Godoy hurjatkin vaarat hymyssä suin kohtaavana Luffyna ja kaikkien kemiat kohtaavat ilahduttavalla tavalla.

     Tutuista hahmoista paluun tekevät myös merivoimien lippueamiraali Garp (Vincent Regan), tätä seuraava Koby (Morgan Davies) ja katala klovni Buggy (Jeff Ward), kun taas uusina hahmoina kaudella esitellään Alabastan kadonnut prinsessa Nefertari Vivi (Charithra Chandran), merivoimiin kuuluvat Smoker (Callum Kerr) ja Tashigi (Julia Rehwald), pahaan Baroque Works -järjestöön kuuluvat Miss All Sunday (Lera Abova), Mr. 5 (Camrus Johnson), Miss Valentine (Jazzara Jaslyn), Mr. 3 (David Dastmalchian), Miss Goldenweek (Sophia Anne Caruso), sekä heidän salaperäinen johtajansa Mr. 0 (Joe Manganiello), Drum-kuningaskunnan tyrannimainen kuningas Wapol (Rob Colletti), tohtori Kureha (Katey Sagal) ja Tony Tony Chopper (Mikaela Hoover), ylisöpö poropoika, josta on täysin ymmärrettävästi muodostunut monien fanien suosikki. Uudet hahmot ovat täynnä mitä kiinnostavampia ja vekkulimpia tyyppejä. Baroque Worksin jäsenet ovat hauskan erilaisia toisistaan ja kaikilla on omat pirunmarjojen suomat voimansa, mitkä tekevät heistä haasteita olkihatuille. Hupaisa on myös överimacho Smoker, jolla on kaiken aikaa kaksi sikaria suussaan.

Pidin jo One Piecen ensimmäisestä tuotantokaudesta, mutta mielestäni toinen kausi Into the Grand Line toimii vielä paremmin, viilaten sarjan vahvuuksia ja onnistuen korjaamaan joitain avauskauden ongelmia, liittyen esimerkiksi hieman kiirehtivään tarinankerrontaan. Kakkoskaudella ylipäätään seikkailu pääsee paremmin vauhtiin, kun hahmot ovat tulleet tutuiksi ja olkihatut pääsevät East Bluelta Grand Linelle seilaamaan. Jaksojen varrella hahmot seikkailevat esimerkiksi kaktussaarella, dinosaurussaarella ja jäätikkösaarella ja kohtaavat monenmoisia vaaroja jättiläisviikingeistä lähtien. One Piece -jahti vie täysillä mukanaan ja jaksoja onkin helppo tuijottaa yksi toisensa perään.

Eiichiro Odan luoma maailma on valtavan mielikuvituksellinen ja jo yksinään se lumoaa matkaansa. Ilahduttava seikkailuhenki on erittäin vahvasti läsnä ja tapahtumat viihdyttävät täysillä. Jokainen jakso tuo mukaan jotain uutta, kekseliästä, hupaisaa ja kiehtovaa, mikä vääntää hymyn vähän väliä katsojan huulille. Sekaan on ripoteltu tasaiseen tahtiin oivaa huumoria ja vauhdikasta toimintaa, mutta todelliset kyntensä kausi näyttää loppusuorallaan, kun se osoittaa taitavansa myös vahvan draaman. Tony Tony Chopperin menneisyyteen liittyvä seitsemäs jakso on suorastaan sydäntäsärkevää katsottavaa kaikessa traagisuudessaan ja paria viimeistä jaksoa on hyvin hankala katsoa kuivin silmin. One Piece: Into the Grand Line on kertakaikkisen mahtava paketti, sementoiden sarjan aseman parhaana mangaan ja animeen perustuvana näyteltynä jenkkituotantona, enkä malta odottaa näkeväni tätä lisää. Kolmatta kautta työstetään parhaillaan ja todella toivon, ettei sitä jouduta odottamaan taas montaa vuotta.

Tuotantokauden ohjaajat tekevät loistotyötä tunnelman kanssa, samalla kun käsikirjoittajat petraavat hieman tarinankerronnan soljuvuuden suhteen, sekä pääsevät syventymään hahmoihin entistä paremmin. Teknisesti One Piece: Into the Grand Line on kuitenkin hitusen ailahteleva. Kausi on kelvollisesti kuvattu, joskin toisinaan pyöristävät kasvolähikuvat näyttävät hieman kummallisilta. Lavasteet ovat upeat, maskeeraukset ja hiustenmuotoilut ovat ihastuttavan villit ja puvustuskin on pääasiassa onnistunutta, joskin mukaan mahtuu häiritseviä tyylirikkoja, kun esimerkiksi eräällä hahmolla on päällään talvitakki, joka näyttää H&M:stä ostetulta. Tällaisessa hurjan mielikuvituksellisessa fantasiamaailmassa tällaiset arkiset kuteet pistävät oudosti silmään. Tietokonetehosteet ajavat asiansa, mutta niiden digitaalisuus ja tietynlainen videopelimäisyys jättävät toivomisen varaa. Onneksi kuitenkin Tony Tony Chopper on mainiosti toteutettu digihahmo. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ja Sonya Belousovan ja Giona Ostinellin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla innostavasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

One Piece, Yhdysvallat, Japani, 2023-, Netflix, Tomorrow Studios, Film Afrika Worldwide, Kaji Productions, Shueisha

Arvostelu: Chuckin ihmeellinen elämä (The Life of Chuck - 2024)

CHUCKIN IHMEELLINEN ELÄMÄ

THE LIFE OF CHUCK

Ohjaus: Mike Flanagan

Pääosissa: Tom Hiddleston, Chiwetel Ejiofor, Karen Gillan, Benjamin Pajak, Mark Hamill, Mia Sara, Annalise Basso, Jacob Tremblay, Kate Siegel, Carl Lumbly, Taylor Gordon, Cody Flanagan, Samatha Sloyan, Trinity Bliss, Matthew Lillard, Rahul Kohli, Heather Langenkamp, Violet McGraw, David Dastmalchian, Harvey Guillén, Q'orianka Kilcher, Antonio Raul Corbo ja Nick Offerman

Genre: draama, fantasia

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 12

The Life of Chuck, eli suomalaisittain Chuckin ihmeellinen elämä perustuu Stephen Kingin samannimiseen novelliin vuodelta 2020. Alun perin Darren Aronofsky havitteli kirjan filmatisointioikeuksia, mutta lopulta projekti päätyi Mike Flanaganille, joka oli ohjannut Kingin kirjojen pohjalta jo elokuvat Gerald's Game (2017) ja Doctor Sleep (2019). Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2023 ja Chuckin ihmeellinen elämä sai maailmanensi-iltansa jo vuosi sitten, syyskuussa 2024 Toronton elokuvajuhlilla. Tänä kesänä elokuva on levinnyt useampiin maihin ja nyt Chuckin ihmeellinen elämä on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä suurella mielenkiinnolla sen Toronton ensi-illan jälkeen ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa leffan heti sen ensi-iltapäivänä.

Maailmanlopun lähestyessä opettaja Marty Anderson kummastelee kaikkialle ilmestyviä mainoksia, jotka kiittelevät Charlie "Chuck" Krantzia 39:stä mahtavasta vuodesta. Kuka on tämä mysteerinen Chuck ja miten hän liittyy mihinkään?

Chiwetel Ejiofor näyttelee Marty Andersonia, opettajaa, joka yrittää toipua erostaan vaimostaan Feliciasta (Karen Gillan), samalla kun hän yrittää pitää elämäänsä kasassa maailmanlopun lähestyessä. Luonnonkatastrofit ovat äityneet ennennäkemättömän tuhoisiksi ympäri maailman, kokonaisten kaupunkien vajotessa maan alle tai jäädessä veden varaan. Internet katkeaa ja autot jämähtelevät paikoilleen. Kummallisin ilmiö Martyn mielestä on kuitenkin kaikkialle ilmestyneet mainokset mysteerimiehestä Charles Krantzista, kavereille ihan vain Chuckista. Kuka hän on ja miksi hän on yhtäkkiä kaikkialla, hymyilemässä ihmisille, joiden elämät murentuvat heidän ympäriltään? Ejiofor on mainio roolissaan hämmentyneenä ja yhä vain pelokkaammaksi muuttuvana Martyna ja Gillankin suoriutuu oivallisesti tämän sairaanhoitajan hommia paiskovana ex-vaimona. Itse Chuckina nähdään niin ohjaaja Mike Flanaganin poika Cody, Benjamin Pajak, Jacob Tremblay kuin aikuisena Lokin roolista parhaiten tuttu Tom Hiddleston. Kaikki tulkitsevat mainiosti hahmoa, josta en halua sen enempää avata tässä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Mark Hamill ja Mia Sara Chuckin isovanhempina, sekä Carl Lumbly, Annalise Basso, Kate Siegel, Taylor Gordon, Samantha Sloyan, Trinity Bliss, Matthew Lillard, Heather Langenkamp, David Dastmalchian ja Harvey Guillén erinäisissä sivurooleissa Chuckin elämän varrelta. Näyttelijäkaartista suuri osa on työskennellyt jo aiemmin Flanaganin kanssa ja kaikki hoitavat tonttinsa mallikkaasti.

Kun taustalla on Stephen Kingin kynäilemä tarina ja ohjaajana toimii Mike Flanagan, voisi helposti luulla, että lopputuloksena olisi kauhuelokuva - ovathan molemmat miehet tunnettuja lähinnä tuon lajityypin puolelta. Mutta ei. Chuckin ihmeellinen elämä on molemmilta tekijöiltä epätavallinen teos, joka keskittyy elämän ilojen löytämiseen silloinkin, kun kaikki elämässä vaikuttaisi olevan menossa päin helvettiä. Elokuvassa kommentoidaan, mihin esimerkiksi ilmastonmuutos voisi pahimmillaan johtaa, mutta leffa löytää ne hyvät asiat hädän keskellä, joihin pitäisi osata tarttua, eikä vain velloa siinä pahassa olotilassa.

Rakenteeltaan Chuckin ihmeellinen elämä on poikkeava, elokuvan alkaessa sen kolmannesta näytöksestä ja siirtyen sitten vähitellen ajassa taaksepäin itse Chuckin lapsuuteen. Koko Chuckiin liittyvä mysteeri onnistuu nappaamaan hyvin mukaansa ja ovelat paljastukset elokuvan varrella saavat katsojan näkemään aiemmat jutut uudessa valossa. Elokuva ripottelee pitkin kestoaan yksityiskohtia, jotka saavat uuden merkityksen myöhemmin. Toisinaan tosin tuntuu, ettei Flanagan täysin luota katsojan hoksottimiin ja niinpä välillä Nick Offermanin kertojaääni vääntää turhankin rautalangasta, mistä kaikessa on ollut kyse. Vaikka Chuckin ihmeellinen elämä onkin oikein mainio elokuva, jäi siitä silti mielestäni uupumaan se viimeinen silaus. Se jokin, mikä olisi tehnyt todellisen vaikutuksen, liikuttanut kyyneliin ja saanut poistumaan teatterista muuttuneena ihmisenä.

Mike Flanagan on jo esitellyt kykyjään kauhun saralla, joskin Chuckin ihmeellinen elämä oli ensimmäinen Flanaganin King-adaptaatio, josta pidin. Ei, en pitänyt laiskoihin fanipalveluksiin sortuvasta ylipitkästä ja totaalisen turhasta Doctor Sleepistä. Odotan mielenkiinnolla, mitä Flanagan saa aikaan Kingin Musta torni -kirjojen (The Dark Tower - 1982-2012) pohjalta, mutta sen sijaan en näe tarvetta taas uudelle Carrie-adaptaatiolle. Chuckin ihmeellisessä elämässä Flanagan pääsee esittelemään taitojaan myös iloisemman tunnelman parissa, vaikka taustalla kyteekin vääjäämätön tuho. Teknisesti leffa on myös pätevä. Se on hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustus mainiota. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Newtonin veljesten säveltämät musiikit tunnelmoivat vakuuttavasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Life of Chuck, 2024, Neon, Intrepid Pictures, Red Room Pictures, QWGmire, FilmNation Entertainment

Arvostelu: Vangitut (Prisoners - 2013)

VANGITUT

PRISONERS

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Hugh Jackman, Jake Gyllenhaal, Maria Bello, Viola Davis, Terrence Howard, Paul Dano, Dylan Minnette, Wayne Duvall, Melissa Leo, Zoë Soul, David Dastmalchian, Erin Gerasimovich, Kyla-Drew Simmons ja Len Cariou

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 33 minuuttia

Ikäraja: 16

Prisoners, eli suomalaisittain Vangitut on Hugh Jackmanin ja Jake Gyllenhaalin tähdittämä trilleri. Elokuva lähti liikkeelle Aaron Guzikowskin kirjoittamasta novellista, jonka pohjalta hän ryhtyi rakentamaan täyspitkää elokuvan käsikirjoitusta. Antoine Fuquan oli aluksi tarkoitus ohjata elokuva ja sitten Bryan Singerin, kunnes Denis Villeneuve palkattiin hommaan. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2013 ja lopulta Vangitut sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 30. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta kuvauksesta. Itse katsoin Vangitut vasta vuotta tai paria myöhemmin vuokralta ja pidin sitä erittäin hyvänä jännärinä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Kun Keller Doverin nuori tytär ystävineen siepataan, eikä poliisi tunnu tekevän tarpeeksi heidän löytämiseksi, Keller päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja löytää lapsensa hinnalla millä hyvänsä.

Hugh Jackman näyttelee Keller Doveria, perheenisää, jonka pieni tytär Anna (Erin Gerasimovich) siepataan. Jackman tarjoaa elokuvassa yhden uransa upeimmista roolisuorituksista, tulkiten todella vaikuttavasti hahmonsa yhä vain suuremmaksi kasvavaa epätoivoa. Jo X-Men -elokuvissa (2000-) Jackman esitteli kykyjään raivota kameran edessä ja Vangituissa hän vie tämän uudelle tasolle. Jackman uhkuu karismaa ja vimmaa, erityisesti kun Keller päättää hoitaa etsintäoperaation itse. Katsojana hyppää heti Kellerin mukaan etsintäretkelle, haluten yhtä tarmokkaasti löytää niin Annan kuin syyllisen. Keller-isän ja Anna-tyttären lisäksi Doverin perheeseen kuuluvat Grace-äiti (Maria Bello) ja Ralph-poika (Dylan Minnette). Bello ja Minnette ovat myös hyviä osissaan, tuoden esille muita tapoja käsitellä tällaisen kauhuskenaarion tuottamia tuskaisia tunteita.

     Elokuvassa nähdään myös Viola Davis ja Terrence Howard Doverien naapuripariskuntana Nancyna ja Franklinina, joiden Joy-tytär (Kyla-Draw Simmons) siepataan yhdessä Annan kanssa, Jake Gyllenhaal tapausta tutkimaan ryhtyvänä etsivä Lokina, sekä mm. Wayne Duvall poliisipäällikkö O'Malleyna, Paul Dano sekavana Alexina, Melissa Leo hänen tätinään Hollyna, Len Cariou pappi Dunnina ja David Dastmalchian kummallisena Bobina. Läpikotaisin näyttelijät tekevät huikeaa työtä. Davis ja Howard tuovat esille surun eri tavalla kuin Jackman ja Bello. Gyllenhaal on kovassa vedossa etsivänä, joka nousee toiseksi päähenkilöksi Kellerin rinnalle. Dano on huikean hyvä vähäsanaisena nuorukaisena, jonka älykkyysosamäärä on jäänyt 10-vuotiaan tasolle.

Jo ensimmäisellä katselukerralla pidin Vangituista todella paljon, mutta nyt toisella katselulla olin täysin mykistynyt sen upeudesta. Minulta ei löydy mitään negatiivista sanottavaa tästä suorastaan mestarillisesti rakennetusta trilleristä, joka hyppää heti itse asiaan ja pitää tiukassa otteessaan läpi kahden ja puolen tunnin kestonsa. Tämä yksi jokaisen vanhemman pahimmista painajaisista on äärimmäisen painostava, usein jopa piinaava jännäri, jonka katselu ei ole aina miellyttävää puuhaa. Silmiä ei kuitenkaan saa irti ruudusta ja katsoja on itse kuin vangittu tapahtumaketjuun. On aivan pakko saada tietää, löytyvätkö tytöt, ovatko he yhä elossa ja kuka heidät sieppasi? Millainen sairas ihminen tekisi jotain tällaista?

Ohjaaja Denis Villeneuven rakentama tunnelma on läpikotaisin fantastinen. Hän ei suostu päästämään katsojaansa helpolla, vaan upottaa tämän aika lailla heti ahdistuksen syvään päätyyn ja vääntää nuppeja yhä isommin kohti kaakkoa leffan edetessä. Tyttäriään etsivien ja kaipaavien vanhempien epätoivo on käsinkosketeltavan todentuntuista, vetäen katsojan täysin hiljaiseksi. On psykologisesti todella kiehtovaa seurata, kuinka eri hahmot käsittelevät tätä katoamista eri tavoin, kuinka tämä tragedia alkaa rikkoa perheitä ja ennen kaikkea, kuinka pitkälle nämä hahmot ovat valmiita menemään saadakseen rakkaansa takaisin. Erityisesti Kellerin toimet alkavat vähitellen muuttumaan kyseenalaisiksi, mutta samalla katsoja pysyy hänen puolellaan.

Erinomainen on myös Aaron Guzikowskin työstämä käsikirjoitus. Vaikka teksti onkin huomattavasti simppelimpi kuin Villeneuven samana vuonna ilmestyneessä Enemy-elokuvassa (2013), jossa esiintyy myös Gyllenhaal, on se omalla tavallaan aikamoinen labyrintti. Sokkeloa ratkoessaan niin hahmojen kuin katsojien pitää kiinnittää huomiota pieniin yksityiskohtiin, jotta totuus tulee ilmi. Erilaiset mutkat matkassa vain lisäävät jännitystä. Tarina seuraa niin Kellerin omatoimisia etsintöjä kuin Lokin virallisia tutkintoja ja vaikka kummatkin kulkevat kohti samaa päämäärää, ovat heidän ideologiansa ja metodinsa niin erilaiset, että he vain vaikeuttavat toistensa työtä. Kaikki johtaa niin tiivistunnelmaiseen finaaliin, että pitkästä aikaa huomasin siirtyneeni lähemmäs televisiota, ollessani niin tiukasti mukana tapahtumissa. Vaikka olin nähnyt Vangitut jo aiemmin, olin unohtanut loppuratkaisun, joten siltä osin tuntui kuin olisin katsonut elokuvaa ensi kertaa.

Vangitut on myös teknisesti huikea. Se on erittäin näyttävästi kuvattu - mitä muuta voikaan odottaa alansa parhaalta, Roger Deakinsilta? Elokuva on täynnä todella tyylikkäitä otoksia, mutta suosikkini ovat erittäin ahdistavat kuvat eräästä hahmosta, joka on vangittuna pienessä kopissa ja hänestä nähdään vain osa kasvoista pienestä reiästä tulevan valon avulla. Jälkitöissä näistä otoksista on tehty varsin ilottomia värimäärittelyllä. Tiettyä ilottomuutta vain lisää elokuvassa tapahtuva jatkuva sade. Lavasteet, asut ja varsinkin maskeeraukset ovat mainiot. Äänimaailma on hienosti rakennettu niin efektejä kuin edesmenneen Jóhann Jóhannssonin säveltämiä tunnelmallisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Vangitut on mestarillinen trilleri, joka suorastaan vangitsee katsojan mukaansa. Jokaisen vanhemman kenties pahimmasta painajaisesta kertova jännäri tiukentaa kaiken aikaa otettaan, tapahtumaketjun eskaloituessa kohti piinaavaa finaaliaan. Kaksi ja puoli tuntia kulkevat kuin siivillä, sillä niin koukuttavasta kertomuksesta on kyse. On todella kiinnostavaa seurata, kuinka eri ihmiset reagoivat tilanteeseen erilaisin tavoin ja kuinka eri keinoin ja moraalein Keller ja etsivä Loki suorittavat tutkintojaan omilla tahoillaan. Palapeli avautuu hiljalleen ja niin hahmot kuin katsojakin janoavat totuutta. Ohjaaja Denis Villeneuve rakentaa epätoivoista ja ahdistavaa ilmapiiriä erinomaisesti ja käsikirjoittaja Aaron Guzikowski pyörittelee pakettia taidokkaasti. Teknisiltä ansioiltaan filmi on vaikuttava Roger Deakinsin kuvausta myöten. Näyttelijäkaarti on mahtavassa vedossa ja päätähtien Hugh Jackmanin ja Jake Gyllenhaalin lisäksi myös Paul Dano tarjoaa hurjan roolisuorituksen. Kaiken kaikkiaan Vangitut on aika lailla täydellinen jännityselokuva, joka onnistuu todella pureutumaan katsojan ihon alle. Sen jälkeen ei voi hetkeen muuta kuin tuijottaa tyhjyyteen ja pohtia katsomaansa, samalla kun yrittää toipua sisällä vellovasta ahdistuksesta. Elokuva on epämiellyttävyydestään huolimatta pakko nähdä uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Prisoners, 2013, Alcon Entertainment, 8:38 Productions, Madhouse Entertainment

Arvostelu: The Boogeyman (2023)

THE BOOGEYMAN

Ohjaus: Rob Savage

Pääosissa: Sophie Thatcher, Vivien Lyra Blair, Chris Messina, Madison Hu, LisaGay Hamilton, Maddie Nichols, Marin Ireland ja David Dastmalchian

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

The Boogeyman perustuu Stephen Kingin kauhunovelliin Mörkö (The Boogeyman), joka julkaistiin Cavalier-lehdessä vuonna 1973. Vuonna 2018 20th Century Fox ilmoitti työstävänsä elokuvaa kirjan pohjalta, Scott Beckin ja Bryan Woodsin käsikirjoittamana. Kuitenkin kun Disney hankki Foxin vuotta myöhemmin, elokuva pistettiin jäihin. Vuonna 2021 studio päätti sittenkin tehdä elokuvan ja Mark Heyman pestattiin kirjoittamaan leffa uusiksi. Rob Savage valittiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022. Elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä suoratoistossa, mutta kun tekijät näyttivät elokuvan Stephen Kingille, tämä piti siitä niin paljon, että studio tuli toisiin ajatuksiin ja päätti siirtää leffan teatterilevitykseen. Nyt The Boogeyman saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin sitä positiivisin mielin. Kingin alkuperäinen tarina ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta elokuvan traileri näytti onnistuneen karmivalta. Kävin katsomassa The Boogeymanin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa. Lisäksi pääsin osallistumaan elokuvan näyttelijöiden ja tekijöiden virtuaaliseen haastattelutilaisuuteen, josta voitte lukea lisää tästä.

Terapeutti Will Harper lapsineen suree vaimonsa menehtymistä, kun hän saa eräänä päivänä vastaanotolleen syvästi traumatisoituneen miehen, jonka mukana Harperin perheeseen tarttuu paha olento, joka havittelee Willin lapsia.

Chris Messina näyttelee Will Harperia, terapeuttia, jonka vaimo on vastikään kuollut. Siitä huolimatta, että Will ammatikseen kuuntelee potilaidensa huolia ja auttaa heitä, hän ei itse ole valmis keskustelemaan omista murheistaan, eikä kykene olemaan lastensa tukena, jotka surevat kuollutta äitiään. Yellowjackets-sarjasta (2021-) tuttu Sophie Thatcher näyttelee teini-ikäistä Sadieta, Obi-Wan Kenobi -sarjan (2022) nuorena Leiana tutun Vivien Lyra Blair esittäessä pientä Sawyer-tyttöä. Thatcher ja etenkin Blair varastavat show'n leffassa. Kummatkin tulkitsevat hyvin hahmojensa surua ja sitten taas kauhua, kun tytöt hoksaavat, että jokin ihmisten pahalla ololla ja surulla itseään ruokkiva olento on alkanut vainoamaan heitä. Messina jää hieman taka-alalle isäroolissa, mutta tuo parissa kohtaa hyvin esille hahmonsa kiinnostavan konfliktin surunkäsittelyynsä ja ammattiinsa liittyen.

     Elokuvassa nähdään myös David Dastmalchian Willin vastaanotolle yllättäen tupsahtavana Lesterinä, joka kertoo menehtyneiden lastensa pelänneen komerossa ja sängyn alla lymyilevää mörköä, LisaGay Hamilton Sadien ja Sawyerin terapeuttina, tohtori Wellerinä, sekä Madison Hu ja Maddie Nicholas Sadien luokkatovereina Bethanynä ja Nataliena. Sivunäyttelijät ovat lähinnä kelvollisia rooleissaan, eikä yksikään vakuuta samalla lailla kuin pääosien esittäjät. Natalie jää aika tylsäksi ja turhauttavaksi kiusaajahahmoksi.

The Boogeyman ei ole mikään maata järisyttävä tapaus, vaan elokuva pelaa aika pitkälti kauhukliseiden varassa. Siitä löytyy paljon moneen otteeseen käytettyjä kikkoja ja vähän väliä genren fani voi todeta, että "tämä on lainattu tästä ja tuo on otettu siitä". Silti kyseessä on tavallista parempi kauhuraina ja onnistuneempi King-adaptaatio kuin jotkut viime vuosien räpellyksistä, kuten aivan kamala Firestarter (2022). Elokuva tarjoaa vähän päälle puolentoista tunnin ajan menevää monsterikauhua. Itse Boogeymania, eli suomalaisittain hieman huvittavalta kuulostavaa "mörköä" pidetään tehokkaasti piilossa suuren osan ajasta ja pääasiassa katsojalle näytetään pelkkiä sekunnin mittaisia välähdyksiä perhettä piinaavasta oliosta. Ohjaaja Rob Savage on ymmärtänyt, että "vähemmän on enemmän" ja pelottavinta onkin pälyillä laajojen otosten taustoja ja miettiä, että näkyykö tuolla taustalla nyt kiilusilmät vaanimassa uhriaan? Elokuva hyvin ruokkii varmasti jokaisella meistä lapsena esiintynyttä pelkoa siitä, että mitä jos sängyn alla tai vaatekaapissa lymyileekin jotain karmivaa?

On myös hienoa, kuinka toisinaan tämä "mörkö" on enemmänkin allegoria Harperin perheenjäsenten surulle ja tuskalle, ja siitä eteenpäin pääsemiselle. Tämä tuo oivaa syvyyttä muuten hyvin tavanomaiseen kauhutarinaan. Käsikirjoittajatrio Scott Beck, Bryan Woods ja Mark Heyman onnistuvat näissä joissain aspekteissa hyvin, mutta joissain toisissa jutuissa he kompastelevat. Leffassa on omat kauneusvirheensä, jotka nostelevat ajoittain päätään häiritsevästi. Mörön kohtaaminen johtaa usein kiljumiseen, mutta tämä ei melkeinpä kertaakaan herätä muiden kotona lojuvien hahmojen mielenkiintoa mennä katsomaan, mikä on hätänä? The Boogeyman olisi kaivannut hieman viilausta ja vähän potkua, mutta jo tällaisenaan elokuva on oikein kelvollinen.

Ohjaaja Rob Savage tuli tunnetuksi pari vuotta sitten korona-aikana tehdystä, Unfriended-elokuvaa (2014) muistuttavasta Host-kauhuleffasta (2020). The Boogeymanissa hän tekee ensimmäisen ison studioleffansa ja hyppääkin hommaan menevästi. Hienointa on, ettei Savage puske elokuvaa täyteen äkkisäikäytyksiä ja vaikka böö-pelotteluja onkin muutama, ohjaaja panostaa pääasiassa epämiellyttävän ilmapiirin rakentamiseen. Teknisiltä ansioiltaankin The Boogeyman on mainio. Se on taidokkaasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet näyttävät hyviltä, samoin maskeeraukset. Efektitiimi on tehnyt vakuuttavaa työtä monsterinsa kanssa. Mörköä näytetään suuren osan ajasta säästeliäästi, mutta sen teho ei onneksi katoa, kun digihirviö esitetään loppuhuipennuksessa kunnolla. Ainoa sääli on, että viekkaalta vaikuttava olio muuttuu finaalissa lähinnä ärjyen kameraa kohti hyppiväksi tylsimykseksi. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu Patrick Jonssonin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The Boogeyman on kelpo kauhuelokuva, jonka karmivuus rakentuu onneksi pääasiassa epämiellyttävään ilmapiiriin, eikä kovaäänisiin halpissäikäytyksiin. Ohjaaja Rob Savage tarjoaa parit onnistuneet pelottelut, mutta panostaa enemmän tunnelmaan ja hyödyntää itse mörköä säästeliäästi. Katsojalle herää väkisinkin tunne, että taustalla lymyilee jatkuvasti jokin paha olento. Pääasiassa elokuva kuitenkin keskittyy hahmojensa suruun ja mörkö on toisinaan enemmän vertauskuva henkiselle tuskalle. Tekijät lainailevat paljon muualta, mutta saavat tutuista aineksista leivottua varsin toimivan monsterirainan, vaikka elokuvasta löytyy myös vikansa. Näyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan, Sophie Thatcherin ja etenkin Vivien Lyra Blairin vakuuttaessa parhaiten mörön piinaamina siskoksina. The Boogeyman on passelia kauhuviihdettä ja yksi viime vuosien paremmista Stephen King -adaptaatioista. Voi olla, että tämän jälkeen saattaa aikuinenkin tarkistaa seuraavana iltana sängynalusen ja pistää kodin kaikki ovet, etenkin komeron visusti kiinni ennen nukkumaanmenoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Boogeyman, 2023, 20th Century Studios, Twentieth Century Fox, 21 Laps Entertainment, NeoReel

Arvostelu: Ant-Man and the Wasp: Quantumania (2023)

ANT-MAN AND THE WASP: QUANTUMANIA

Ohjaus: Peyton Reed

Pääosissa: Paul Rudd, Evangeline Lilly, Kathryn Newton, Michael Douglas, Michelle Pfeiffer, Jonathan Majors, Corey Stoll, Katy O'Brian, David Dastmalchian, William Jackson Harper ja Bill Murray

Genre: scifi, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 12

Ant-Man and the Wasp: Quantumania on Marvelin elokuvauniversumin 31. elokuva ja se perustuu Marvelin samannimisiin sarjakuvahahmoihin. Elokuvien puolella hahmot tekivät ensiesiintymisensä vuoden 2015 leffassa Ant-Man ja ovat sen jälkeen olleet mukana jatko-osassa Ant-Man and the Wasp (2018), sekä muiden supersankarien kanssa elokuvissa Captain America: Civil War (2016) ja Avengers: Endgame (2019). Heti Ant-Man and the Waspin ilmestymisen jälkeen alkoi kolmannen elokuvan suunnittelu. Tuotanto kuitenkin viivästyi alkuvuodesta 2020 levinneen koronaviruspandemian takia ja kuvaukset käynnistyivät vasta helmikuussa 2021. Elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2022, mutta sen ensi-iltaa siirrettiin ensin helmikuulle 2023 ja sitten heinäkuulle 2023. Ensi-ilta kuitenkin aikaistettiin lopulta takaisin helmikuulle, sillä elokuva oli valmiimpi julkaisuun kuin Marvelin toinen elokuva, The Marvels (2023), joka siirtyi tämän tieltä helmikuulta heinäkuulle. Nyt Ant-Man and the Wasp: Quantumania saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut filmiä optimistisena. Pidin aiemmista Ant-Man -leffoista ja kolmososan trailerit näyttivät lupaavilta. Kävinkin katsomassa Ant-Man and the Wasp: Quantumanian heti sen ensi-iltanapäivänä Finnkinon IMAX-salissa.

Scott Lang, Hope Van Dyne, Scottin tytär Cassie ja Hopen vanhemmat Hank ja Janet päätyvät uuteen seikkailuun kvanttimaailmassa, missä he kohtaavat Kang Valloittajan.

Paul Rudd ja Evangeline Lilly palaavat rooleihinsa Scott Langiksi ja Hope Van Dyneksi, eli supersankariduo Ant-Maniksi ja Waspiksi. Avengers: Endgame -elokuvan tapahtumien jälkeen Scottista on tullut menestyskirjailija, avattuaan maailmalle, millaista on olla Kostaja ja pelastaa maailma, kun taas Hope johtaa uutta Pym-yritystä. Rudd pääsee jälleen olemaan hupaisa pienen luokan sankari, joka kuitenkin joutuu suurimman haasteensa eteen kvanttimaailmassa ja pian hymy hyytyy. Näyttelijä pärjääkin yllättävän pätevästi, kun Scott muuttuu dramaattisemmaksi. Lillykin istuu edelleen mainiosti Waspin rooliin.

     Paluun tekevät myös Michael Douglas ja Michelle Pfeiffer Hopen vanhempien, Hank Pymin ja Janet Van Dynen rooleihin. Hahmoista esille nousee erityisesti Pfeifferin näyttelemä Janet, joka esiteltiin kunnolla edellisosassa Ant-Man and the Wasp, hahmon oltua vuosikymmeniä jumissa kvanttimaailmassa. Myös Scottin tytär Cassie pääsee tällä kertaa seikkailuun mukaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole aiemmista Ant-Man -elokuvista tuttu pikkutyttö, vaan aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori nainen, Avengers: Endgamessa tapahtuneen viiden vuoden aikahypyn takia. Jostain syystä Endgamessa hahmoa esittänyt Emma Fuhrmann on korvattu Kathryn Newtonilla. Douglas ja Pfeiffer ovat osissaan toki oivalliset ja Newton hyppää tarpeeksi sujuvasti menoon mukaan, vaikka takelteleekin roolissaan toisinaan.

Kvanttimaailmassa hahmot kohtaavat Jonathan Majorsin näyttelemän Kangin, ajassa ja multiversumissa hyppimään pystyvän valloittajan, joka hallitsee kvanttimaailmaa tyrannisella otteellaan. Majors nähtiin jo Loki-sarjan (2021-) ensimmäisellä tuotantokaudella yhtenä Kangin lukuisista varianteista ja hän tulee olemaan mukana pidempäänkin, sillä kyseessä on Avengers-joukon uusi iso vastus Thanosin jälkeen. Kyseessä on mielenkiintoinen uusi pahis, sillä Kangia ei ole vain yksi, vaan rinnakkaistodellisuuksista löytyy useita Kangeja, jotka taitavat olla kaikki halukkaita valtaamaan koko aikajatkumon. Majors on nappivalinta rooliin, luoden aidosti uhkaavan antagonistin, joka saa heti jännittämään Avengerien puolesta. Hänen rauhallinen olemuksensa viestii vallasta ja voimasta, ja kun Kang päästelee vihanpurkauksiaan, ei hänen tielle kannata todellakaan astua.

     Elokuvassa nähdään myös Katy O'Brian, William Jackson Harper ja aiemmissa Ant-Maneissa eri roolia näytellyt David Dastmalchian kvanttimaailman vastarintaliikkeen jäseninä, jotka taistelevat Kangin hirmuvaltaa vastaan ja jotka jäävät hahmoina todella alikehitetyiksi pahveiksi, Bill Murray kuvernööri Krylarina, sekä ensimmäisestä Ant-Man -elokuvasta tuttu Corey Stoll Kangin oikeana kätenä, häijynä M.O.D.O.K. -robottina. Leijuvalla tuolilla kulkeva, jättipäinen ja pieniraajainen M.O.D.O.K. on koominen näky, mutta kummallisen hahmon ulkonäköön tottuu yllättävänkin nopeasti ja kyseessä on varsin vekkuli tyyppi. Jos ette muuten ole katsoneet Disney+ -palvelusta löytyvää M.O.D.O.K. -animaatiosarjaa (2021), niin suosittelen sitä erittäin lämpimästi, etenkin jos Robot Chicken (2005-) uppoaa.

Harmillisesti Ant-Man and the Wasp: Quantumania tuotti minulle pettymyksen ja koin elokuvan pieneksi hukatuksi mahdollisuudeksi. Hieman sinne tänne rönsyilevän ja suuntaansa etsivän Marvelin elokuvauniversumin neljännen vaiheen jälkeen viidennen vaiheen käynnistävä Quantumania tuo vihdoin valkokankaille sankaripoppoon uuden suuren vastustajan, mutta eipä leffa lopulta paljoa muuta tarjoa - lähinnä se on esittelyvideo Kangille. Lisäksi elokuvassa avataan aiemmin lähinnä vain vihjailtua kvanttimaailmaa entisestään - itse asiassa lähes koko leffa vietetään siellä. Hyvä, että katsoja ehtii edes hetkeksi tutustua uudelleen hahmoihin, kun heidät viskataan jo uuteen seikkailuun.

Yksi elokuvan isoista ongelmista onkin sen kiire. Eikä kyse ole niinkään siitä, että hahmoilla olisi kiire pysäyttää Kang, vaan käsikirjoittaja Jeff Lovenessin kiireestä pistää kvanttimatka käyntiin. Lovenessin teksti oikoo mutkia suoriksi turhankin heppoisin tavoin. Heti alussa hahmot kertovat, että "hei, me ollaan muuten rakennettu tämmöinen vempain, millä voi lähettää signaalin kvanttimaailmaan, testataanko?" ja saman tien kone imaisee hahmot miniatyyriuniversumiinsa. Loveness myös kirjoittaa konflikteja ja mysteeriä kömpelön pakotetusti, lähinnä hahmojen turhauttavien kommunikaatio-ongelmien kautta. Elokuvan yleinen hoppu laantuu onneksi leffan edetessä ja loppupäässä kerronta saa hengittää paremmin, kun taas hahmoille syntyy kiire pysäyttää katalan Kangin aikomukset. Leffa tarjoaa tasaisin väliajoin mukaansatempaavaa ja hieman jopa jännittävääkin toimintaa, hauskoja vitsejä, hutiloitua käsikirjoittamista ja myötähäpeällisen kökköjä vitsejä. Hahmokehitystä on turha odottaa. Kokonaisuudesta minulle jäi ristiriitainen fiilis. Ant-Man and the Wasp: Quantumania pohjustaa hyvin, mitä on luvassa tulevaisuudessa, mutta samalla se unohtelee keskittyä nykyhetkeen ja niinpä omana elokuvanaan Quantumania jää hieman raakileeksi. Erinomainen pahis ja ajoittain erittäin viihdyttävä supersankarimeininki auttavat kuitenkin nostamaan leffan plussan puolelle.

Elokuvan ohjauksesta vastaa aiemmatkin Ant-Manit ohjannut Peyton Reed, joka suoriutui paremmin pienemmistä ja veijarimaisemmista leffoista tällaisen ison luokan tehostespektaakkelin sijaan. Tehosteista puheen ollen, visuaalisesti Ant-Man and the Wasp: Quantumania on aika ailahteleva paketti. Paikoitellen se on vaikuttava, toisinaan taas on selvää, että näyttelijät juoksevat taustakankaiden edessä, sillä niin videopelimäisiltä paikat näyttävät. Elokuva on kuitenkin kuvattu pätevästi ja niin lavastajat kuin maskeeraajat tekevät oivaa työtä. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja säveltäjänä jälleen toimiva Christophe Beck säestää vauhdikasta scifiseikkailua toimivasti musiikeillaan.

Yhteenveto: Ant-Man and the Wasp: Quantumania on ihan kelvollinen scifiseikkailu, joka vihjailee Marvelin elokuvauniversumin hurjasta tulevaisuudesta, mutta jää omana leffanaan hieman raakileeksi. Elokuvalla on etenkin alussa kamala kiire viskata hahmot ja katsojat uuteen seikkailuun ja käsikirjoittaja Jeff Lovenessin teksti oikoo paljon mutkia suoriksi. Lovenessin yritykset kehitellä konflikteja ja mysteeriä rakentuvat lähinnä hahmojen yhtäkkisiin vaikeuksiin kommunikoida keskenään. Hahmokehitystä ei ole mukaan rakennettu, eikä leffan tapahtumilla tunnu loppupeleissä olevan edes kauheasti merkitystä. Vioistaan huolimatta elokuva tarjoaa ajoittain erittäin viihdyttävää scifiseikkailua ja toimintaspektaakkelia, josta ei huumoriakaan puutu. Elokuva paranee edetessään ja sen huipennus on onnistuneen jännittävä, lähinnä erinomaisen pahishahmo Kangin takia. Jonathan Majors on nappivalinta Marvel-universumin uudeksi pääviholliseksi, joka tulee varmasti nostamaan hikipisarat ohimoille ja sydämet hakkaamaan jännityksestä niin Avengerien riveissä kuin teattereissa vielä useammankin leffan ajan. Muutkin näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan, Paul Ruddin viedessä Ant-Man -hahmoaan dramaattisempaan suuntaan. Visuaalisten efektien taso vaihtelee läpi leffan ja katsojasta riippuen M.O.D.O.K. joko häiritsee loppuun asti tai ilahduttaa huvittavalla ulkonäöllään. Hieman suuntaa vailla olleen nelosvaiheen jälkeen Ant-Man and the Wasp: Quantumania näyttää selvän uuden suunnan Marvelin vitosvaiheelle, mutta toivon, että elokuvien taso lähtee tästä nousuun. Marvel-faneille filmi on toki pakkokatseltavaa, muiden on oikeastaan turha enää vaivautua yrittämään hypätä leffasarjaan mukaan.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ant-Man and the Wasp: Quantumania, 2023, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Truenorth Productions

Arvostelu: The Suicide Squad: Suicide Mission (The Suicide Squad - 2021)

THE SUICIDE SQUAD: SUICIDE MISSION

THE SUICIDE SQUAD

Ohjaus: James Gunn

Pääosissa: Idris Elba, Margot Robbie, John Cena, Daniela Melchior, Joel Kinnaman, David Dastmalchian, Viola Davis, Sylvester Stallone, Peter Capaldi, Michael Rooker, Juan Diego Botto, Joaquín Cosío, Jai Courtney, Pete Davidson, Nathan Fillion, Flura Borg, Mayling Ng, Alice Braga, Storm Reid, Sean Gunn ja Taika Waititi

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 16

The Suicide Squad: Suicide Mission perustuu DC Comicsin Suicide Squad -sarjakuviin. Vuonna 2016 sarjakuvien pohjalta tehtiin elokuvasovitus Suicide Squad, mutta se sai todella kehnon vastaanoton niin sarjakuvien faneilta kuin kriitikoilta. Alun perin sen ohjaajan, David Ayerin oli tarkoitus tehdä jatko-osa, mutta negatiivisen palautteen jälkeen Warner Bros. päätti lähteä työstämään jatkoa uudesta vinkkelistä. Ohjaajaksi pohdittiin mm. Mel Gibsonia, Ruben Fleischeriä, David S. Goyeria ja Gavin O'Connoria, kunnes Disneyn erottama Guardians of the Galaxy -ohjaaja James Gunn palkattiin ohjaamaan, sekä käsikirjoittamaan leffa. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja nyt The Suicide Squad: Suicide Mission saa ensi-iltansa. Itse en pitänyt edellisestä Suicide Squad -elokuvasta lähes yhtään, enkä siis kiinnostunut, kun ilmoitettiin, että se olisi saamassa jatkoa. Kuitenkin parin viime viikon aikana elokuvasta on alkanut kantautua lähinnä pelkkiä kehuja, mikä sai minut lopulta antamaan leffalle reilun mahdollisuuden. Meninkin toiveikkain mielin katsomaan The Suicide Squad: Suicide Missionia sen lehdistönäytökseen, mikä järjestettiin Finnkinon upeassa IMAX-salissa.

Amanda Waller kokoaa superroistojen iskuryhmän, Suicide Squadin matkaamaan Corto Maltesen saarelle ja tuhoamaan siellä salaisen laboratorion ja sieltä löytyvän Projekti Meritähden.

Margot Robbie, Viola Davis, Joel Kinnaman ja Jai Courtney palaavat rooleihinsa edellisestä Suicide Squad -elokuvasta tutuiksi sekopäiseksi Harley Quinniksi, Suicide Squad -ryhmän kasaavaksi Amanda Walleriksi, ryhmää johtavaksi Rick Flagiksi ja virnuilevaksi kapteeni Bumerangiksi. Robbie näyttelee tässä kohtaa Harley Quinnia jo kolmatta kertaa, esiinnyttyään hahmona viimeksi Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) -leffassa (2020). Tässä kohtaa Robbie osaisi esittää tätä hullua vaikka unissaan ja tekeekin jälleen ilahduttavaa työtä roolissa. Davis on onnistuneella tavalla alati tympeä Wallerina, jota ei kiinnosta iskuryhmänsä selviytyminen, kunhan homma tulee hoidettua. Kinnaman on viime kertaa parempi Rick Flagin roolissa, mutta hänen hahmonsa jää jälleen yhdeksi porukan tylsimmistä. Courtney on yhä lystikäs kapteeni Bumerangina.

     Tuttujen hahmojen lisäksi elokuva esittelee myös hurjan määrän uusia hahmoja, jotka lähetetään vaaralliselle tehtävälle. Idris Elba näyttelee Bloodsportia, vaarallista tappajaa, jolla selvästi korvataan Will Smithin Deadshot-hahmo viime filmistä, Smithin oltua kiireinen muiden projektien kanssa. Bloodsportista löytyy paljon samaa kyvyistä vaikeaan suhteeseen tyttärensä (Storm Reid) kanssa. John Cena nähdään Peacemakerina, rauhaa niin paljon rakastavana sotilaana, että hän on valmis tappamaan vaikka tuhansia saavuttaakseen rauhan. Hahmo on mainio ja odotan ihan mielenkiinnolla ensi vuonna ilmestyvää Peacemaker-televisiosarjaa (2022-). Toimintastara Sylvester Stallone kuullaan King Sharkina, puoliksi ihmisenä ja puoliksi haina, joka on aikamoinen peto, muttei kovinkaan fiksu. Haikammostani huolimatta huomasin King Sharkin nousevan nopeasti suosikkihahmokseni tiimistä, sillä ystävää kaipaavaa haimies on kaikessa ihmislihan himossaan sympaattinen. Sympaattinen on myös Daniela Melchiorin esittämä Ratcatcher 2, joka osaa laitteen avulla käskeä rottia toteuttamaan tahtonsa. David Dastmalchianin esittämä Polka-Dot Man nousi kanssa yhdeksi lemppareistani, sillä hahmon pöljistä voimista on saatu yllättävänkin syvällistä sisältöä aikaiseksi. Muita hahmoja tiimissä ovat mm. tarkka tappaja Savant (Michael Rooker), sotilas Blackguard (Pete Davidson), raajansa irrottava T.D.K. (Nathan Fillion), avaruusolento Mongal (Mayling Ng), keihästävä Javelin (Flula Borg), sekä vesikauhuiselta, sottaisalta ja nollaälykkyysosamääräiseltä näyttävä Weasel (Sean Gunn), joka on porukan hilpeintä antia. Vaikka ryhmään kuuluu useita hahmoja, eikä osa taaskaan saa paljoa ruutuaikaa, leffa onnistuu silti syventämään suurta osaa tiimiläisistä yllättävänkin hyvin ja katsoja jopa haluaa nähdä hahmojen selviytyvän - toisin kuin edellistä Suicide Squadia katsoessa.

Kuten jo elokuvan markkinointi sanoo, ei näihin hahmoihin kannata kuitenkaan kiintyä liikaa, sillä superpahiksia pistetään lihoiksi yllättävänkin armottomasti. Heti prologi tekee hyvin selväksi, millaisesta leffasta on kyse, kun hahmoja ryhdytään listimään puolin jos toisin ja vieläpä yllättävän rankoilla tavoilla. The Suicide Squad: Suicide Mission ei todellakaan ole mikään lasten sarjakuvaelokuva, vaan se on K16-ikärajaleimansa ansainnut. Sen väkivalta on brutaalia. Veri roiskuu läpi leffan, ihmisiltä katkotaan raajoja ja päitä irti ja King Shark syö ihmisiä elävältä. Kirosanoja viljellään ja elokuva onnistuu vähän väliä yllättämään sillä, kuinka pitkälle James Gunn on uskaltanut menemään. Gunn on sanonut Warner Brosin antaneen hänelle vapaat kädet filmin kanssa ja hän on selvästi päättänyt kokeilla rajojaan.

Raakuudestaan huolimatta elokuva ei kuitenkaan ole mitään synkkyydessä murjottamista, mitä monissa DC:n elokuvissa on totuttu näkemään, vaan The Suicide Squad: Suicide Mission on vallan viihdyttävä ja hauskakin leffa. Tämän ei tosin pitäisi tulla yllätyksenä, kun puikoissa pyörii Marvelin erittäin mainioiden Guardians of the Galaxy -elokuvien (2014-) ohjaaja. James Gunn on pitänyt hauskaa filmin kanssa ja onneksi sama ilo tarttuu myös katsojaan. Siinä, missä edellistä Suicide Squad -elokuvaa katsoessa lähinnä turhautti ja ärsytti, tätä on aidosti riemukasta seurata. Elokuva on juuri oikealla tavalla pöljä, mutta samalla tarpeeksi vakavasti otettava, ettei kyseessä ole pelkkää hassuttelua. Suurten taisteluiden välissä tapahtuvat pienemmät hahmohetket ovat elokuvan parasta antia. Gunn on ymmärtänyt, että hyvin vähällä voi saada aikaiseksi paljon ja yhdellä lauseella voi jo kertoa valtavasti. Lisäksi Gunn osaa ovelasti pyöritellä pakettia pitkin filmiä ja aina kun katsoja uskoo arvaavansa, minne homma on menossa, Gunn näpäyttää nokkelasti takaisin, kääntäen homman päälaelleen. Väärissä käsissä (kuten David Ayerilla) tällainen monen pahishahmon räjähtävä seikkailu voisi hajota täysin, mutta Gunnilta löytyy ammattitaitoa ja tyylitajua, jotta kaikki hulluttelukin pysyy loppuun asti visusti kasassa.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on jopa loistokas viihdepläjäys, mikä on ainakin sata kertaa parempi kuin se epäonnistunut elokuvanraakile vuodelta 2016. Jos huomasitte, en kutsunut sitä filmiä kertaakaan "ensimmäiseksi Suicide Squadiksi", enkä tätä liiemmin sen jatko-osaksi. Muutamasta samasta hahmosta huolimatta The Suicide Squad: Suicide Mission esittäytyy kuin mitään aiempaa Suicide Squad -elokuvaa ei olisi olemassakaan. Edellinen raina on selvästi studionkin mielestä häpeäpilkku katalogissaan, eikä ihme, että uusi elokuva nimessään kantaa etuliitettä "THE Suicide Squad", aivan kuin jo nimi sanoisi, että unohtakaa se edellinen, tämä on se elokuva, mitä olisi alun perinkin pitänyt tehdä. Omalla tavallaan filmi tuntuukin maaliskuussa ilmestyneen Zack Snyder's Justice Leaguen (2021) ohella vuoden jo toiselta DC:n ja Warner Brosin anteeksipyynnöltä aiemmasta epäonnistumisestaan.

Myös teknisiltä ansioiltaan The Suicide Squad: Suicide Mission on onnistunut. Se on tyylikkäästi kuvattu (etenkin eräs Peacemakerin kypärän heijastusta hyödyntävä otos on näyttävä), mitä tukee oiva valaisu ja pääasiassa sujuva leikkaus. Parista kohtaa filmiä voisi hieman typistää, eikä sen tarvitsisi kestää ihan kahta tuntia ja varttia. Lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. On hauskaa, kuinka tiimiläisten asujen laadukkuus vaihtelee kunnon huippuluokan sotisovista kotikutoisiin pukuihin. Maskeerauksessa ei tekoverta säästellä. Erikoistehosteet ovat pääosin vakuuttavat ja erityisesti King Shark on huikeasti loihdittu tietokone-efekteillä. Hömelön digihain silmiin on saatu yllättävän paljon sydämellisyyttä ja tunnetta mukaan. Äänimaailma on myös hyvin kasattu. John Murphyn säveltämät musiikit tosin hukkuvat useiden jo olemassa olleiden kappaleiden alle, joita filmissä käytetään vähän väliä.

Yhteenveto: The Suicide Squad: Suicide Mission on yllättävänkin mahtava aikuisille suunnattu sarjakuvaelokuva, joka viihdyttää täysillä läpi kestonsa. Lapsilta kielletty meno sopii filmin luonteeseen täydellisesti ja aikuiskatsojat voivat varmasti ilahtua, kun elokuvassa pistetään tosissaan haisemaan. Sen lisäksi, että toimintakohtaukset ovat brutaaleja, ovat ne myös hilpeitä. Elokuva tarjoaa monet naurut niin hauskojen tapahtumiensa kuin veikeiden repliikkiensä ansiosta. Tämänkertainen iskuryhmä on erittäin hyvin rakennettu ja näistä toisilleen naljailevista superroistoista huomaa pian pitävänsä. Näyttelijät tekevät oivaa työtä ja erityisesti Sylvester Stallone jaksaa naurattaa hölmönä King Sharkina. Hahmoihin ei kannata kuitenkaan liikaa kiintyä, sillä James Gunn ei ole halunnut säästellä niin heitä kuin katsojaakaan. Gunnin ohjaus on napakkaa ja hallittua, vaikka samalla filmi levittyykin sinne sun tänne. Hänen käsikirjoituksensa on nokkela ja hän onnistuu hyvin välttämään ennalta-arvattavuuksia sekoittamalla pakkaa vähän väliä entisestään. Kaikin puolin The Suicide Squad: Suicide Mission on riemastuttava lisäys DC:n elokuvauniversumiin, nousten ainakin omissa kirjoissani tämän leffauniversumin parhaaksi tekeleeksi. Se on erittäin yllättävää, sillä mielestäni vuoden 2016 Suicide Squad on varmistanut paikkansa universumin huonoimpana elokuvana. Tämän jälkeen se kammotus on kuitenkin enää kaukainen muisto vain!

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Suicide Squad, 2021, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, Atlas Entertainment

Arvostelu: The Belko Experiment (2016)

THE BELKO EXPERIMENT (2016)

Ohjaus: Greg McLean
Pääosissa: John Gallagher Jr., Tony Goldwyn, Adria Arjona, John C. McGinley, Melonie Diaz, Owain Yeoman, James Earl, Sean Gunn, David Del Rio, Josh Brener, David Dastmalchian ja Michael Rooker
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 18

Guardians of the Galaxy (2014) -ohjaaja James Gunn kirjoitti vuosia sitten käsikirjoituksen leffalle nimeltä "The Belco Experiment" ja hänen oli tarkoitus myös ohjata elokuva, mutta heti kun tuotannolle näytettiin vihreää valoa, Gunn päätti poistua projektista elokuvan teemojen takia, eikä sen teko jatkunut. Kuitenkin eräänä päivänä häntä pyydettiin jatkamaan leffan tekemistä, joka muuttui The Belko Experimentiksi ja jonka ohjaajaksi valittiin Greg McLean. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa, muttei kovin innostunutta vastaanottoa. Kun kuulin elokuvasta, kiinnostuin heti, sillä idea vaikutti toimivalta, vaikkei kovinkaan originaalilta. Kaikkein eniten innostuin, kun huomasin, että The Belko Experimentin ikärajaksi oli annettu 18, mikä tarkoittaisi, että toteutus olisi oikeasti todella raju, sillä nykyään erittäin verisetkin elokuvat ovat vain K16. Vaikka en ollutkaan kuullut paljoa hyvää leffasta, menin silti positiivisin mielin katsomaan sen. Hauskana faktana, että kyseessä oli ensimmäinen K18-elokuva, jonka näin leffateatterissa.

Keskellä ei-mitään sijaitsevassa Belko-yhtiön toimistossa tunnelma muuttuu paniikiksi, kun rakennus peittyy metallilaatoilla ja kaiuttimista kuuluva ääni käskee kahdeksaakymmentä työntekijää tappamaan toisiaan tietyn määrän tai kaksinkertainen määrä kuolee...

Belko-yhtiöstä esitellään monta henkilöä ja erittäin monella on iso rooli elokuvassa. Tärkeimpiä hahmoja ovat mm. järkeilevä ja inhimmillinen Mike (John Gallagher Jr.), hänen tyttöystävänsä Leandra (Adria Arjona), toimiston operatiivinen johtaja Norris (Tony Goldwyn), hieman pervolta vaikuttava Wendell (John C. McGinley), ensimmäistä päivää töissä oleva Dany (Melonie Diaz), kovaa esittävä Terry (Owain Yeoman), turvamies Evan (James Earl), pössyttelijä Marty (käsikirjoittajan veli Sean Gunn), sekä korjaajat Bud (Michael Rooker) ja Lonny (David Dastmalchian). Ehdottomaksi suosikikseni nousi turvamies Evan, sillä hän tuntui todella sympaattiselta, ystävälliseltä ja ennen kaikkea järkevältä tapaukselta. Katsojana kokee, että Evan olisi sellainen, jonka kanssa haluaisi selvitä tuollaisesta tilanteesta, jolloin Evanille ei haluaisi tapahtuvan mitään pahaa. Näyttelijät ovat kaikin puolin onnistuneita rooleissaan ja hahmot ovat toimivan erilaisia, jolloin katsojat saavat kokea erilaisia lähestymistapoja tilanteeseen.

Jos menee katsomaan The Belko Experimentia, odottaen näkevänsä paljon kuolemaa, verta sun muuta hupaisaa, niin ei tule pettymään ja viihtyy oivallisesti elokuvan parissa. Jos taas odottaa jotain syvällisempää teosta tai miettii, kuinka kekseliäs syy tappamiseen on, niin tulee pettymään. Leffan syvällisyys löytyy tietenkin siitä, että onko oikein tappaa pienempi määrä, jotta suurempi määrä ei kuole? Mutta kuka muka on ylempänä muita päättämään, kuka kuolee ja kuka ei? Suurin osa arvostaa omaa henkeään yhtä paljon kuin muiden, jolloin heihin voi luottaa täysillä, mutta rakennuksesta löytyy myös niitä, jotka ovat armeijan käyneinä osaavia tappamaan ja myös tietävät sen. Ja sitten on tietenkin ne, joiden viimeinenkin muumi karkaa laaksosta, kun ensimmäiset päät posahtelevat, ja verta ja aivopalasia roiskuu seinille uudeksi maalikerrokseksi. Yksi vilkaisu heihin kertoo jo pysymään kaukana. Hahmoja esitellään paljon, joten katsojat saavat nähdä monia eri näkemyksiä, mikä on oikein ja inhimmillistä, ja mikä taas ei todellakaan ole?

The Belko Experiment kulkee nopeasti eteenpäin. Elokuva kestää vain puolitoista tuntia, eikä sen tarvitsekaan kestää kauemmin. Ensimmäisen vartin jälkeen kuullaan jo uhkaava kuulutus ja rakennus menee lukkoon, kun suuret metallilaatat peittävät ikkunat ja ovet, jolloin ulospääsyä ei ole. Laatat peittävät myös signaalit, jolloin poliiseille ei voida soittaa. Mystisesti radio kuitenkin toimii. Pienet epäloogisuudet eivät kuitenkaan erityisemmin haittaa, kun ensimmäiset työntekijät kuolevat. Nopeasti ymmärtää, miksi leffa on saanut K18-leiman. Yhdessä kohtaa nähdään läheltä, kuinka takaraivo on posahtanut sisältäpäin ja aivot muhivat veren ja kallonpalasten keskellä, kun taas toisessa kohtaa isketään kirveellä hahmolta pää pystysuunnassa lähes halki. Ne jotka syystä tai toisesta innostuvat tällaisista mässäilyistä, voivat lähteä teatterista tyytyväisinä, kun taas herkimmät saattavat suunnata vessanpöntölle jo kesken näytöksen. Valitettavasti olin hieman pettynyt siihen, että kovin luovia tappokeinoja ei ole nähtävissä, mikä oli sääli, sillä toimistomiljöö olisi voinut tarjota monenlaisia eri vaihtoehtoja. Esimerkiksi joku olisi voinut pamauttaa toista nitojalla kaulaan ja joku olisi voinut tökätä toista paperiliittimellä silmään. Onneksi kuitenkin tunnelma on onnistuttu luomaan toimivaksi ja useassa kohtaa jännittää, mitä seuraavaksi tapahtuu ja kenellä vinksahtaa päässä... Pelottava teos ei kuitenkaan ole kyseessä, vaikka mukana onkin muutama (aika tarpeeton) äkkisäikäytyskohta.

Sen lisäksi, että mukana on paljon raakuuksia ja katsojana pääsee hieman jännittämään, The Belko Experiment on yllättävän hauska elokuva. Komedian puolelle leffa ei mene, mutta mukana on monia koomisia kohtia - jotkut syntyvät hupaisilla tavoilla tehdyistä kuolemista ja jotkut taas hahmojen repliikeistä. Mielestäni vitsikkyyttä olisi voinut olla lisääkin, jolloin koomisuus olisi erikoisena vastakohtana kaikille hirveyksille, joita valkokankaalla tapahtuu. Tylsäksi leffa ei kuitenkaan käy ja viihdyttää oivasti koko kestonsa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi erityisen hyvä teos. Tekijät ovat selvästi halunneet tehdä elokuvan, jossa pääsee käyttämään niin paljon veripanoksia kuin vain mahdollista, mutta kesken leffan teon onkin tajuttu, että ei ole mitään järkevää selitystä sille, miksi kaikki tämä tapahtuu. Elokuva ei myöskään tunnu siltä, että sen tekisi mieli katsoa uudestaan. Ei siis raakuuksien takia, vaan koska lopputekstien alkaessa on sellainen tunne, että nyt se on nähty, eikä menetä mitään, jos sitä ei katso koskaan uudestaan. Ei myöskään menetä mitään, jos tätä ei katso ensimmäistäkään kertaa, sillä leffa ei oikeasti tarjoa muuta kuin paljon punaista ihmisnestettä.

Olen aika varma, että elokuva olisi parempi, jos ohjauksesta vastaisi käsikirjoittaja James Gunn. Käsikirjoituksesta huomaa tiettyjä Gunnin koomisia piirteitä ja niiden toteutus voisi olla parempi kokonaan Gunnin käsissä. Ohjaajan pallilla toimiikin Greg McLean, joka on aiemmin tehnyt mm. kauhuelokuvat Wolf Creek (2005) ja Wolf Creek 2 (2013). Itselleni McLean oli tuntematon nimi, eikä hän erityistä vaikutusta saa aikaan. Elokuva on kuvattu pääasiassa hyvin, mutta eräässä kohtaa, kun kaksi henkilöä käyvät toistensa kimppuun nyrkein, on tappelu kuvattu liian läheltä, jolloin siitä on vaikea ottaa selvää. Leikkaus on onnistunutta, vaikkakin muutamassa kohtaa liian nopeatempoista. Belko-yhtiön toimistotilan lavasteet ovat taitavasti toteutetut, mutta laajat kuvat itse rakennuksesta ovat selvästi digitaalisesti muuteltuja. Äänitehosteet ovat mainioita.

Yhteenveto: The Belko Experiment tyydyttää katsojat, jotka tulivat näkemään verimässäilyä, mutta voi muuten jättää helposti kylmäksi. Elokuva osaa olla tunnelmaltaan jännittävä, mutta myös oikeissa tilanteissa hauska ja se viihdyttää läpi kestonsa. Valitettavasti kun syitä tapahtumalle aletaan selvittää, eivät ratkaisut toimi odotetulla tavalla. Mutta toisaalta mikä olisi oikeasti toimiva syy siihen, että paljon porukkaa tapetaan mahdollisimman raaoilla tavoilla tällaisessa elokuvassa. Verta on tosiaan luvassa paljon, kuten myös mm. paloja aivoista, joten ihan ymmärrettävästi ikäraja on kaikista korkein. Kovin suuria yllätyksiä ei ole luvassa, eivätkä tapot ole yhtä luovia kuin olisi voinut kuvitella. Näyttelijät suoriutuvat toimivasti rooleistaan. Hieman tietenkin annetaan viittausta siihen, että jatkoa voisi ilmestyä. Kyllä tällaisen toisenkin puolentoista tunnin tappopätkän voisi katsoa ihan hyvin vaikka parin vuoden päästä, mutta sellaista ei jää kaipaamaan leffasta poistuessa. Jos haluat nähdä paljon raakuuksia valkokankaalla, niin käy katsomassa The Belko Experiment. Kovin kummoinen teos ei ole kyseessä, joten voi myös yhtä hyvin odottaa, että tämä ilmestyy johonkin striimipalveluun. Herkimmille en elokuvaa todellakaan suosittele.

Kirjoittanut: Joonatan, 19.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
The Belko Experiment, 2016, BH Tilt, Blumhouse Productions, Itaca Films, Metro-Goldwyn-Mayer, Orion Pictures, The Safran Company