Ensisilmäyksellä, kausi 8 (How I Met Your Mother - 2012-2013) - sarja-arvostelu

ENSISILMÄYKSELLÄ - KAUSI 8

HOW I MET YOUR MOTHER

Luojat: Carter Bays ja Craig Thomas

Näyttelijät: Josh Radnor, Neil Patrick Harris, Cobie Smulders, Alyson Hannigan, Jason Segel, Becki Newton, Ashley Williams, Michael Trucco, Ellen D. Williams, Marshall Manesh, Chris Elliott, Kyle MacLachlan, Thomas Lennon, Joe Manganiello, Ray Wise, Frances Conroy, Mike Tyson, Seth Green, Ralph Macchio, William Zabka, Keegan-Michael Key, Bob Saget, Lyndsy Fonseca, David Henrie ja Cristin Milioti

Genre: komedia

Jaksomäärä: 24

Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Carter Baysin ja Craig Thomasin luoma komediasarja Ensisilmäyksellä nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2005. Toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes ja seitsemäs kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2012 ja Ensisilmäyksellä-sarjan kahdeksannen kauden esitys alkoi saman vuoden syyskuussa. Kausi piti katsojaluvut korkeina ja se voitti parhaan kuvauksen ja leikkauksen Emmy-palkinnot, mutta kriitikoilta kausi sai nihkeän vastaanoton. Kuten olen kertonut, olin aiemmin nähnyt yksittäisiä jaksoja sarjasta, mutten ollut ennen innostunut näkemästäni. Kuitenkin kun viime syksynä huomasin sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sen vihdoin kokonaan läpi. Pidin paljon sarjan seitsemästä ensimmäisestä kaudesta ja aloitinkin kahdeksannen kauden katselun positiivisin mielin.

Ted yrittää uudestaan Victorian kanssa. Barney yrittää salata Quinnilta seurustelleensa Robinin kanssa. Lily ja Marshall totuttelevat uuteen elämäänsä vanhempina.

Ensisilmäyksellä-sarjan tutut hahmot nähdään jälleen kerran ja he ovat aikamoisten suhdekoukeroiden keskellä. Ted (Josh Radnor) päätti kokeilla Victorian (Ashley Williams) kanssa uudestaan, tietämättä, että nainen oli juuri menossa naimisiin ja karkasi häistään Tedin takia. Barney (Neil Patrick Harris) seurustelee strippari Quinnin (Becki Newton) kanssa ja Robin (Cobie Smulders) deittailee nyt Nickin (Michael Trucco) kanssa. Omituisena ratkaisuna sarja meni tosin jo edellisellä kaudella paljastamaan, että Barney ja Robin ovatkin tulevaisuudessa menossa naimisiin. Lily (Alyson Hannigan) ja Marshall (Jason Segel) taas yrittävät totutella uuteen elämäänsä vanhempina, Lilyn synnytettyä pariskunnan esikoislapsen, Marvin-pojan seitsemännen kauden päätteeksi. Radnor, Harris, Smulders, Hannigan ja Segel ovat edelleen hyvässä vedossa. Myös Williams ja Newton suoriutuvat mainiosti osistaan. Ted tuntuu hahmona edelleen turhauttavasti junnaavan paikoillaan, kun taas muita nelikosta viedään hyvin eteenpäin.

     Kaudella nähdään myös muun muassa Chris Elliott Lilyn isänä, Kyle MacLachlan paluun tekevänä Kapteenina, Joe Manganiello Marshallin kaverina Bradina, sekä tietty Marshall Manesh vanhana kunnon taksikuski Ranjitina. Vieraileviin tähtiin kuuluvat esimerkiksi The Karate Kid -kasariklassikon (1984) tähdet Ralph Macchio ja William Zabka. Huvittavaa kyllä, ilman heidän esiintymistään tässä sarjassa emme välttämättä olisi ikinä saaneet mahtavaa Cobra Kai -sarjaa (2018-2025).

Ymmärrän hyvin, miksi Ensisilmäyksellä-sarjan kahdeksas kausi sai heikomman vastaanoton kriitikoilta kuin aiemmat kaudet. Kyseessä on selvästi sarjan ontuvin kausi tähän mennessä, mutta ei se tarkoita, että kausi olisi suorastaan huono. Kauden ongelmaksi muodostuu se, että tekijät ovat menneet jo paljastamaan lopputuloksen. Katsojilla on jo tiedossa, että Barney ja Robin tulevat menemään naimisiin, joten sitten sitä vain odottaa, kuinka Quinn ja Nick poistetaan kuvioista ja miten Barney ja Robin palaavat yhteen. Onhan se kiinnostavaa seurattavaa, mutta itseäni harmitti tietää lopputulos jo ennen kuin kausi edes alkoi. Vielä harmittavampaa on, että kausi ei edes yllä itse häihin asti, siitäkin huolimatta, että niistä ryhdyttiin vihjailemaan jo kaksi tuotantokautta sitten.

Muuten kausi toimii passelisti, vaikka sekaan mahtuukin muutamia hieman väsähtäneitä jaksoja. Mielestäni erityisesti kauden 20. jakso oli suorastaan kehno, pääasiassa siksi, että sen tapahtumat eivät oikeasti tapahdukaan ja se on aika kömpelöä pohjustusta seuraavalle, sarjan huipentavalle kaudelle. Mutta sitten taas pari jaksoa myöhemmin nähtävät Barneyn polttarit on aivan mahtava jakso. Lilyn ja Marshallin vauva-arkea on kiinnostavaa seurata ja kaikista näistä kommelluksista irtoaa pääasiassa hyvää huumoria. Nyt jäänkin mielenkiinnolla ja jännityksellä odottamaan, kuinka tarina viedään päätökseen. Ensisilmäyksellä-sarja on usein nostettu esiin, kun puhutaan televisiohistorian huonoimmista lopetuksista, joten saapa nähdä, mitä siellä on oikein luvassa...

Pamela Fryman on jälleen yhtä jaksoa lukuun ottamatta ohjannut koko tuotantokauden ja pitää hyvin hupaisaa ilmapiiriä yllä, joskin käsikirjoitustiimi takeltelee enemmän kuin ennen. Teknisesti Ensisilmäyksellä pitää yhä kutinsa. Kahdeksas kausi on osaavasti kuvattu ja leikattu, lavasteet ovat tietty mainiot, puvustus on oivallista ja äänityöskentelykin pätevää. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.10.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org 

How I Met Your Mother, Yhdysvallat, 2005-2014, 20th Century Fox Television, Bays Thomas Productions

One Piece, kausi 2: Into the Grand Line (2026) - sarja-arvostelu

ONE PIECE - KAUSI 2: INTO THE GRAND LINE

Luojat: Matt Owens ja Steven Maeda

Näyttelijät: Iñaki Godoy, Emily Rudd, Mackenyu, Jacob Romero Gibson, Taz Skylar, Charithra Chandran, Vincent Regan, Mikaela Hoover, Callum Kerr, Julia Rehwald, Lera Abova, Sendhil Ramamurthy, Rob Colletti, Jeff Ward, Camrus Johnson, Ty Keogh, Katey Sagal, Morgan Davies, David Dastmalchian, Aidan Scott, Ilia Isorelýs Paulino, Rigo Sanchez, Daniel Lasker, Yonda Thomas, Jazzara Jaslyn, Brendan Murray, Mark Harelik, Werner Coetser, Sophia Anne Caruso ja Joe Manganiello

Genre: seikkailu, toiminta, komedia, jännitys

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 54 minuuttia - 1 tunti 6 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 13

Eiichiro Odan samannimiseen mangaan (1997-) perustuva yhdysvaltalainen näytelty sarja One Piece nousi saman tien jättisuosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa elokuussa 2023, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024 ja nyt One Piecen toinen tuotantokausi, Into the Grand Line on saapunut Netflixiin. Itse pidin sarjan avauskaudesta ja olen odottanut innolla sen jatkumista. Katsoinkin One Piece: Into the Grand Linen parissa päivässä heti sen ilmestyttyä.

Merivoimien jahtaamat Monkey D. Luffy ja hänen olkihattumiehistönsä matkaavat Grand Linelle etsimään aarteista suurinta, One Pieceä ja kohtaavat erilaisia vaaroja merihirviöistä salamurhaajajengi Baroque Worksiin.

One Piecen tutut merirosvot palaavat seikkailemaan, lähtien tietty nuoresta ja innokkaasta Monkey D. Luffysta (Iñaki Godoy), jonka tavoitteena on löytää jonnekin päin maailmaa piilotettu aarteista suurin, eli One Piece ja nousta merirosvojen kuninkaaksi. Apunaan Luffylla ovat hänen uskolliset olkihattupiraattinsa, kartanpiirtäjä Nami (Emily Rudd), miekkamies Roronoa Zoro (Mackenyu), aikamoinen satuilija Usopp (Jacob Romero Gibson) ja kokki Sanji (Taz Skylar). Tämä viisikko on aivan mahtava ja heidän matkaansa hyppää jälleen ilomielin. Näyttelijät istuvat täydellisesti rooleihinsa, etenkin Godoy hurjatkin vaarat hymyssä suin kohtaavana Luffyna ja kaikkien kemiat kohtaavat ilahduttavalla tavalla.

     Tutuista hahmoista paluun tekevät myös merivoimien lippueamiraali Garp (Vincent Regan), tätä seuraava Koby (Morgan Davies) ja katala klovni Buggy (Jeff Ward), kun taas uusina hahmoina kaudella esitellään Alabastan kadonnut prinsessa Nefertari Vivi (Charithra Chandran), merivoimiin kuuluvat Smoker (Callum Kerr) ja Tashigi (Julia Rehwald), pahaan Baroque Works -järjestöön kuuluvat Miss All Sunday (Lera Abova), Mr. 5 (Camrus Johnson), Miss Valentine (Jazzara Jaslyn), Mr. 3 (David Dastmalchian), Miss Goldenweek (Sophia Anne Caruso), sekä heidän salaperäinen johtajansa Mr. 0 (Joe Manganiello), Drum-kuningaskunnan tyrannimainen kuningas Wapol (Rob Colletti), tohtori Kureha (Katey Sagal) ja Tony Tony Chopper (Mikaela Hoover), ylisöpö poropoika, josta on täysin ymmärrettävästi muodostunut monien fanien suosikki. Uudet hahmot ovat täynnä mitä kiinnostavampia ja vekkulimpia tyyppejä. Baroque Worksin jäsenet ovat hauskan erilaisia toisistaan ja kaikilla on omat pirunmarjojen suomat voimansa, mitkä tekevät heistä haasteita olkihatuille. Hupaisa on myös överimacho Smoker, jolla on kaiken aikaa kaksi sikaria suussaan.

Pidin jo One Piecen ensimmäisestä tuotantokaudesta, mutta mielestäni toinen kausi Into the Grand Line toimii vielä paremmin, viilaten sarjan vahvuuksia ja onnistuen korjaamaan joitain avauskauden ongelmia, liittyen esimerkiksi hieman kiirehtivään tarinankerrontaan. Kakkoskaudella ylipäätään seikkailu pääsee paremmin vauhtiin, kun hahmot ovat tulleet tutuiksi ja olkihatut pääsevät East Bluelta Grand Linelle seilaamaan. Jaksojen varrella hahmot seikkailevat esimerkiksi kaktussaarella, dinosaurussaarella ja jäätikkösaarella ja kohtaavat monenmoisia vaaroja jättiläisviikingeistä lähtien. One Piece -jahti vie täysillä mukanaan ja jaksoja onkin helppo tuijottaa yksi toisensa perään.

Eiichiro Odan luoma maailma on valtavan mielikuvituksellinen ja jo yksinään se lumoaa matkaansa. Ilahduttava seikkailuhenki on erittäin vahvasti läsnä ja tapahtumat viihdyttävät täysillä. Jokainen jakso tuo mukaan jotain uutta, kekseliästä, hupaisaa ja kiehtovaa, mikä vääntää hymyn vähän väliä katsojan huulille. Sekaan on ripoteltu tasaiseen tahtiin oivaa huumoria ja vauhdikasta toimintaa, mutta todelliset kyntensä kausi näyttää loppusuorallaan, kun se osoittaa taitavansa myös vahvan draaman. Tony Tony Chopperin menneisyyteen liittyvä seitsemäs jakso on suorastaan sydäntäsärkevää katsottavaa kaikessa traagisuudessaan ja paria viimeistä jaksoa on hyvin hankala katsoa kuivin silmin. One Piece: Into the Grand Line on kertakaikkisen mahtava paketti, sementoiden sarjan aseman parhaana mangaan ja animeen perustuvana näyteltynä jenkkituotantona, enkä malta odottaa näkeväni tätä lisää. Kolmatta kautta työstetään parhaillaan ja todella toivon, ettei sitä jouduta odottamaan taas montaa vuotta.

Tuotantokauden ohjaajat tekevät loistotyötä tunnelman kanssa, samalla kun käsikirjoittajat petraavat hieman tarinankerronnan soljuvuuden suhteen, sekä pääsevät syventymään hahmoihin entistä paremmin. Teknisesti One Piece: Into the Grand Line on kuitenkin hitusen ailahteleva. Kausi on kelvollisesti kuvattu, joskin toisinaan pyöristävät kasvolähikuvat näyttävät hieman kummallisilta. Lavasteet ovat upeat, maskeeraukset ja hiustenmuotoilut ovat ihastuttavan villit ja puvustuskin on pääasiassa onnistunutta, joskin mukaan mahtuu häiritseviä tyylirikkoja, kun esimerkiksi eräällä hahmolla on päällään talvitakki, joka näyttää H&M:stä ostetulta. Tällaisessa hurjan mielikuvituksellisessa fantasiamaailmassa tällaiset arkiset kuteet pistävät oudosti silmään. Tietokonetehosteet ajavat asiansa, mutta niiden digitaalisuus ja tietynlainen videopelimäisyys jättävät toivomisen varaa. Onneksi kuitenkin Tony Tony Chopper on mainiosti toteutettu digihahmo. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ja Sonya Belousovan ja Giona Ostinellin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla innostavasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

One Piece, Yhdysvallat, Japani, 2023-, Netflix, Tomorrow Studios, Film Afrika Worldwide, Kaji Productions, Shueisha

Ensisilmäyksellä, kausi 5 (How I Met Your Mother - 2009-2010) - sarja-arvostelu

ENSISILMÄYKSELLÄ - KAUSI 5

HOW I MET YOUR MOTHER

Luojat: Carter Bays ja Craig Thomas

Pääosissa: Josh Radnor, Jason Segel, Cobie Smulders, Neil Patrick Harris, Alyson Hannigan, Marshall Manesh, Joe Nieves, Cristine Rose, Ben Koldyke, Chris Elliott, Joe Manganiello, Laura Prepon, Judy Greer, Hong Chau, Jennifer Lopez, Lyndsy Fonseca, David Henrie ja Bob Saget

Genre: komedia

Jaksomäärä: 24

Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 48 minuuttia

Ikäraja: 12

Carter Baysin ja Craig Thomasin luoma komediasarja Ensisilmäyksellä nousi nopeasti suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä syksyllä 2005. Toinen, kolmas ja neljäs kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2009 ja lopulta Ensisilmäyksellä-sarjan viidennen kauden esitys alkoi saman vuoden syyskuussa. Katsojaluvut pysyivät korkeina, mutta kausi sai ailahtelevamman vastaanoton kuin edelliset. Itse olin aiemmin nähnyt yksittäisiä jaksoja sarjan varrelta ja kun viime vuonna huomasin Ensisilmäyksellä-sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sarjan läpi. Pidin neljästä ensimmäisestä kaudesta ja aloitinkin vitoskauden katselun positiivisin mielin.

Robinin ja Barneyn salasuhde paljastuu muille, mutta he eivät ole itse varmoja, haluavatko vakavaa parisuhdetta.

Ensisilmäyksellä-sarjan tuttu kaveriviisikko tekee paluun ja aikamoisella muutoksella. Painiskeltuaan pitkään tunteidensa kanssa, Barney (Neil Patrick Harris) ja Robin (Cobie Smulders) päätyivät sänkyyn ja pohtivat nyt, että ovatko he vain kavereita tiettyjen "etujen" kera, vai olisivatko he valmiita kunnon parisuhteeseen. Robin on jo itsessään huono sitoutumaan, mutta kun tämän combon toinen osapuoli on kaikkien naistenmiesten idoli Barney, voisiko heillä olla minkäänlaista tulevaisuutta? Myös Marshall (Jason Segel) ja Lily (Alyson Hannigan) pohtivat tulevaisuuttaan ja potentiaalista perheenlisäystä, kun taas Ted (Josh Radnor) aloittaa hommat uudessa työpaikassaan arkkitehtuurin professorina. Hahmot ovat pääasiassa mainiot, joskin joidenkin kehityskaaret ottavat turhauttavaa takapakkia kauden edetessä. Radnor, Harris, Smulders, Segel ja Hannigan ovat aina yhtä mainiot rooleissaan ja kausi kaudelta heidän yhteinen kemiansa vain vahvistuu.

     Muita hahmoja ovat muun muassa vanhat tutut MacLarens-pubin omistaja Carl (Joe Nieves), taksikuski Ranjit (Marshall Manesh) ja Barneyn kaveri Brad (Joe Manganiello), sekä uutena merkittävän lisänä sekaan hyppäävä uutisankkuri Don Frank (Ben Koldyke), joka sekoittaa Robinin ja Barneyn tilannetta. Kaudella nähdään myös laulajatähti Jennifer Lopez naisille ohjekirjoja kirjoittavana Anitana.

Viides tuotantokausi käynnistyy kiinnostavissa merkeissä. Robin ja Barney tunnustivat tunteensa toisiaan kohtaan, mutta sitoutumiskammoisten on vaikea päästä yhteisymmärrykseen siitä, miten heidän pitäisi toimia ja mitä he ovat nyt toisilleen. On hauska seurata, kun Barney yrittää kovasti päästä vanhoista tavoistaan eroon ja totutella vakavampaan seurusteluelämään. Samaan aikaan on myös hupaisaa katsoa, kun Ted yrittää kovasti vakuuttaa olevansa pätevä professoriksi, vain möhliäkseen kerta toisensa perään. Mutta sitten ensimmäisten vajaan kymmenen jakson jälkeen kausi jää junnaamaan paikoilleen, hahmot ottavat askelta taaksepäin kehityksessään ja tuntuu siltä, että käsikirjoittajat eivät tiedä, mitä tehdä näiden tyyppien kanssa.

Vitoskausi tarjoaa kyllä hauskoja jaksoja, tilanteita ja repliikkejä siellä täällä ja mahtuupa sekaan myös sarjan ensimmäinen musikaalijakso, mutta paikoitellen meno tuntuu vaisummalta kuin ennen ja kokonaisuutena kausi jää hieman puolitiehen sellaiseksi välikappaleeksi, vaikka aluksi se vaikuttaakin vievän tarinaa reippaalla otteella eteenpäin. Loppujen lopuksi omasta mielestäni kauden parasta antia oli sen toiseksi viimeinen jakso, jossa Ted käy treffeillä erään naisen (Judy Greer) kanssa, vain hoksatakseen, että heidän valitsemansa treffileffa kertoo Tedin ja Stellan (Sarah Chalke) suhteesta, mutta maalaten Tedistä tarinan pahiksen ja Stellan ex-poikaystävästä Tonysta (Jason Jones) traagisen romantikon, joka onnistui voittamaan elämänsä rakkauden takaisin. Ja tietenkin Tedin ärtymykseksi tästä elokuvasta muodostuu jättihitti, jonka hänen kaverinsakin haluavat nähdä.

Ohjaaja Pamela Fryman pitää tunnelmaa hupaisana ja Neil Patrick Harriskin käy kokeilemassa onneaan kameran takana kolmannessatoista jaksossa. Käsikirjoitustiimin työ on kuitenkin epätasaisempaa kuin aiemmin. Kirjoittajien työssä pidin tällä kaudella kenties eniten siitä, kuinka tarinaa kertova iäkkäämpi Ted siistii joitain juttuja lapsiystävällisemmäksi, mutta katsoja voi hoksata, mistä oli oikeasti kyse. Teknisesti tämäkin Ensisilmäyksellä-kausi toimii. Se on pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ja puvut pysyvät oivallisina ja äänityöskentely on mainiota.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.6.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org 

How I Met Your Mother, Yhdysvallat, 2005-2014, 20th Century Fox Television, Bays Thomas Productions

Arvostelu: Magic Mike's Last Dance (2023)

MAGIC MIKE'S LAST DANCE

Ohjaus: Steven Soderbergh

Pääosissa: Channing Tatum, Salma Hayek Pinault, Ayub Khan Din, Jemelia George, Juliette Motamed, Vicki Pepperdine, Gavin Spokes, Joe Manganiello, Matt Bomer, Kevin Nash ja Adam Rodríguez

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Channing Tatumin tähdittämä ja löyhästi hänen uraansa miesstripparina perustuva elokuva Magic Mike (2012) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten jatkoa oli luvassa. Kakkososa Magic Mike XXL (2015) ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta, eikä se myöskään yltänyt ensimmäisen elokuvan taloudelliseen menestykseen. Vuonna 2021 ilmoitettiin, että tekeillä olisi kolmas elokuva, joka julkaistaisiin suoraan HBO Max -palvelussa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2022 ja myöhemmin syksyllä ilmoitettiin, että alkuperäisen suoratoistojulkaisusuunnitelman sijaan elokuva saisikin teatterilevityksen. Nyt trilogian päätösosaksi tarkoitettu Magic Mike's Last Dance saa ensi-iltansa. Itse olin vuosia vältellyt edellisten leffojen katsomista, mutta kun kolmannesta filmistä ilmoitettiin, päätin vihdoin antaa elokuvasarjalle mahdollisuuden. Alkuperäinen Magic Mike osoittautui yllättävän toimivaksi draamaleffaksi, mutta kakkososa Magic Mike XXL oli todella yhdentekevää hömppää. Meninkin katsomaan Magic Mike's Last Dancea aika skeptisin odotuksin.

Baarimikkona työskentelevä Mike Lane saa rikkaalta Max Mendozalta tarjouksen ohjata täysin uudenlaisen tanssitulkinnan romanttisesta draamanäytelmästä Lontoossa.

Channing Tatum palaa näillä näkymin viimeistä kertaa Mike Lanen rooliin, sillä jos ainakin elokuvan nimeä on uskominen, kyseessä on "Magic Miken viimeinen tanssi". Tatum suoriutuu osastaan jälleen kerran mainiosti, pärjäten passelisti draamakohtauksissa ja vakuuttaen tanssiliikkeillään lavalla. Tatumin intohimoista antautumista tanssin pyörteisiin ei voi kuin ihailla ja onkin hieman jopa sääli, kuinka vähän Mike leffassa tanssii. Mies pyrkii pääsemään eroon vanhasta ammatistaan, mutta kun suuren summan tarjous osuu vastaan, ei hän voi olla kieltäytymättä.

     Ainakin yhtä merkittävässä roolissa on Salma Hayek Pinaultin näyttelemä Max Mendoza, rikas seurapiirinainen, joka ihastuu baarimikkonsa yllättäviin tanssitaitoihin ja vaatii tätä mukaansa, palatessaan Yhdysvalloista takaisin Lontooseen. Max on aikamoinen tuuliviiri ja välillä hahmon mielen muuttuminen, halu kontrolloida ja räväkkyys käyvät hermoille. Mikea käy toisinaan sääliksi, kun Max pompottelee tätä tahtonsa mukaan. Hayek Pinault on myös oiva osassaan ja hänen ja Tatumin väliltä löytyy hyvin kemiaa, joskin heidän hahmojen välille muodostuvaa suhdetta kypsytellään epätasaisesti, jättäen lopputuloksen osittain palaneeksi ja osittain raa'aksi.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jemelia George Maxin tyttärenä Zadiena, Ayub Khan Din Maxin hovimestarina ja kuskina Victorina ja Juliette Motamed esitykseen kuuluvana Hannahina. Victor nousi nopeasti omaksi suosikkihahmokseni. Huvittava hahmo lausuu viisauksia ja kertoo voimakkaat mielipiteensä silloinkin, kun hän on ihan vain hiljaa. Sen sijaan tyttären muka-filosofisen kertojaäänen olisi voinut jättää leffasta pois.

Magic Mike's Last Dance on aavistuksen edellisosaa, Magic Mike XXL:ää parempi elokuva, mutta se jää silti aika keskinkertaiseksi rainaksi. Etukäteen intoilin hieman siitä, että ykkösosan ohjannut Steven Soderbergh on palannut tekemään trilogian huipennuksen, mutta eipä yleensä mainio Soderberghkaan tällä kertaa paljoa säväytä. Iso syy tähän on Reid Carolinin hieman ontuva käsikirjoitus. Tarinaa on selvästi enemmän kuin kakkososassa, mutta eipä tämänkertainen tarina kaksinen ole. Jälleen kerran tanssihommista eroon haikaileva Mike vedetään keplotellen takaisin strippipuuhiin - joskin tällä kertaa kyse on siitä, että Mike koulii lupaavista tanssijanaluista uusia miesstrippareita.

Vaikka alkuperäistä Magic Mikea kehuin siitä, että elokuva painottui enemmän ihmisdraamaan, eikä pelkkiin tanssinumeroihin ja kakkososaa taas kritisoin siitä, että juonentynkä oli pelkkä ohut kehys niille tansseille, kolmososa jää hassuun välimaastoon. Sen ihmisdraama ei ole yhtä onnistunutta kuin ykkösosassa, mutta se ei myöskään oikeastaan tarjoa kakkososan viihdyttäviä tanssinumeroita. Ennalta-arvattavasta finaalista toki löytyy silmäkarkkia niin lihaksikkaiden, liki alastomien miesvartaloiden kuolaajille kuin mainioiden tanssikoreografioiden ystäville, mutta sitä ennen leffa on ajoittain jopa pitkäveteinen. Näytelmän uudistaminen miesstrippiesitykseksi kuulostaa jo aluksi kummalta, mutta kun Maxin motiivit hommaan käyvät selväksi, homma tuntuu vain kummalliselta miesten vinkkelistä tehdyltä naisten voimafantasialta, missä nainen käyttää muita miehiä kostaakseen ex-miehelleen. Samalla pohdiskellaan taas hieman naisten paikkaa yhteiskunnassa seksuaalisina olentoina.

Teknisiltä ansioiltaan Magic Mike's Last Dance on vakuuttava filmi. Se on tyylikkäästi kuvattu ja on hienoa, kuinka kamera kiertää pitkien otoksien kanssa näyttelijöiden ja tanssijoiden ympärillä, leikaten oikeasti tarpeen vaatiessa. Jotkut kohtaukset hoidetaan lähes kokonaan yhdellä pitkällä kuvalla, jossa näyttelijät pääsevät oikeasti tuomaan itseään esille. Valaisu on loppuhuipennuksessa erinomaista. Lavasteet ovat hienot ja asut oivalliset. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja erilaiset kappaleet, kuten alkuperäisleffasta tuttu Pony säestävät menoa toimivasti.

Yhteenveto: Magic Mike's Last Dance on aika keskinkertainen finaali kelvollisesti käynnistyneelle trilogialle. Siinä on enemmän tarinaa kuin trilogian keskimmäisessä osassa, mutta eipä tämänkertainen tarina täysin vakuuta. Mike on jälleen hieman väkisin menossa mukana ja miestä käy sääliksi, kun tämän haaveilemat urapolut kaatuilevat jatkuvasti, jotta joku voi raahata hänet taas tanssin pyörteisiin. Channing Tatum on jälleen oiva osassaan ja häneltä löytyy hyvää kemiaa Salma Hayek Pinaultin kanssa, joskin hahmojen välille kirjoitettu suhde ontuu. Maxin erilaiset oikuttelut käyvät hermoille ja draamailun takia leffa muuttuu toisinaan pitkäveteiseksi. Pitkä loppuhuipennus pelastaa vähän hienoilla tanssikoreografioilla ja tyylikkäällä teknisellä toteutuksella - puhumattakaan tietysti kohdeyleisölle tarjotusta silmänruoasta. Steven Soderberghin ohjaus ei ole erityisen vakuuttavaa, eikä Reid Carolinin käsikirjoitus ole kummoinen. Magic Mike's Last Dancen luulisi miellyttävän edellisosien faneja, mutta jos ne eivät iskeneet, kolmosleffan on turha odottaa voittavan puolelleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Magic Mike's Last Dance, 2023, Warner Bros.

Arvostelu: Magic Mike XXL (2015)

MAGIC MIKE XXL

Ohjaus: Gregory Jacobs
Pääosissa: Channing Tatum, Matt Bomer, Joe Manganiello, Kevin Nash, Adam Rodríguez, Gabriel Iglesias, Amber Heard, Jada Pinkett Smith, Andie MacDowell, Donald Glover, Elizabeth Banks ja Michael Strahan
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12

Channing Tatumin tähdittämä ja hänen omiin elämänkokemuksiin pohjautuva elokuva Magic Mike (2012) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Steven Soderbergh ei kuitenkaan halunnut jatkaa ohjaajana, joten hänen tilalle otettiin ykkösen parissa apulaisohjaajana toiminut Gregory Jacobs. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2014 ja lopulta Magic Mike XXL -nimen saanut jatko-osa ilmestyi elokuvateattereihin kesäkuussa 2015. Elokuva ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta ja vaikka se oli taloudellinen hitti, ei se yltänyt ykkösleffan menestykseen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Magic Mikeja, eivätkä elokuvat olleet minua kiinnostaneet. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on saamassa kolmannen osan Magic Mike's Last Dance (2023), päätin vihdoin ja viimein antaa leffoille mahdollisuuden. Ensimmäinen Magic Mike osoittautui yllättävän päteväksi draamaelokuvaksi, joten aloitin jatko-osa Magic Mike XXL:n katsomisen ihan positiivisin mielin.

On kulunut kolme vuotta siitä, kun Mike Lane jätti miesstripparihommat ja perusti oman huonekaluyrityksensä. Hänen vanhat työkaverinsa ehdottavat hänelle kuitenkin vastustamatonta tarjousta: esiintyä vielä viimeisen kerran suuressa strippitapahtumassa Myrtle Beachilla.

Channing Tatum tekee paluun rooliinsa Mike Lanena, eli Magic Mikena. Mike kuitenkin lopetti ykkösleffan päätteeksi miesstripparin uransa ja siirtyi tekemään sitä, mistä oli jo kauan haaveillut: huonekaluja. Mutta koska katsojia tuskin kiinnostaa katsoa elokuvaa, jossa hahmo pyörittää omaa huonekalufirmaansa, Mike tietty keplotellaan takaisin stripparimaailmaan. Tatum suoriutuu toistamiseen oivallisesti roolistaan, heittäytyen taidokkaasti tanssin pyörteisiin, kun Magic Mike tekee kolmen vuoden jälkeen paluunsa.

     Alex Pettyfer, Cody Horn, Matthew McConaughey ja Olivia Munn eivät nähtävästi halunneet jatkaa rooleissaan ja niinpä heidän hahmonsa on kirjoitettu ulos jatko-osasta ja jäljelle jääneet vanhat tutut vain nopeasti kommentoivat heidän poistumisiaan omille teilleen. Joe Manganiello, Matt Bomer, Kevin Nash ja Adam Rodríguez tekevät paluun miesstrippareiksi Big Dick Richieksi, Keniksi, Tarzaniksi ja Titoksi, minkä lisäksi myös Gabriel Iglesias nähdään jälleen tanssijoita strippitapahtumaan kuskaavana Tobiaksena. Uusina tulokkaina mukaan hyppäävät mm. Amber Heard Miken tapaamana Zoena, Jada Pinkett Smith strippiklubin omistavana Rosena, Donald Glover laulaja Andrena ja Elizabeth Banks Myrtle Beachin strippitapahtuman järjestäjänä Parisina. Sivunäyttelijät ovat ihan kelvollisia osissaan. Näyttelijäntaitojen sijaan he kuitenkin säväyttävät enemmänkin tanssi- ja laulutaidoillaan.

Kuten alussa totesin, ensimmäinen Magic Mike -elokuva yllätti minut olemassa ihan mainio pienen budjetin draamaelokuva. Villien tanssinumeroiden lisäksi elokuva tarjosi oikean tarinankin ja siinä tutkittiin hyvin Tatumin esittämää Mikea ja Pettyferin esittämää Adamia, joista toinen pyrki ulos stripparibisneksestä ja toinen taas innostui hommasta. Tämä loi hyvän vertailukohdan ja samalla itse stripparibisnestä tutkiskeltiin kiinnostavin tavoin. Elokuva tuntui vievän tarinan kelvollisesti päätökseensä. Mutta koska leffa tuotti rahaa lähes 200 miljoonaa dollaria, jatko-osa piti tehdä vaikka väkisin. Ja väkinäiseltä Magic Mike XXL todella tuntuukin.

Jatko-osan tarina voi syntyä oikeastaan vain peruuttamalla ykkösleffan saavutuksia. Miken parisuhde Cody Hornin esittämän Brooken kanssa ei sitten kuitenkaan ottanut tuulta alleen, eikä huonekalubisneskään taida kukoistaa ja tyydyttää Mikea, kuten hän oli odottanut. Magic Mike XXL on aika lailla juuri sellainen, mitä epäilin ykkösen olevan: todella ohuen käsikirjoituksen varaan rakennettu, paikoitellen aika pitkäveteinenkin raina, jonka ainoa pointti on johtaa kohti strippiesityksiä. Yhdessä kohtauksessa hahmoista tuntuu aidosti jopa irtoavan jotain, mutta lähinnä leffa pyrkii tarjoamaan niitä tansseja, joita lihaksikkaita miehiä himoitsevat katsojat voivat tapittaa kuola valuen suupieltä pitkin. Ei siinä, tanssinumerot ovat taas taitavasti koreografioituja, etenkin loppuhuipennuksen peilimäinen tanssi, mutta kokonaisuutena leffa jää todella pliisuksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan ensimmäisen Magic Miken apulaisohjaajana toiminut Gregory Jacobs, joka ei olekaan tämän jälkeen ohjannut yksin ainuttakaan filmiä. Jacobsin työ ei ole kovin kaksista ja hän hallitsee lähinnä tanssiesitysten toteutukset. Reid Carolinin käsikirjoitus on tällä kertaa aika mitäänsanomaton. Vaikkei Soderbergh palannut ohjaajan hommiin, jatkaa hän kuitenkin kuvaajana ja leikkaajana. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs, vaikka samalla leffasta uupuu tietty rosoisempi indiemäisyys ulkonäöstä. Leikkauksessa Soderberghin olisi pitänyt kuitenkin älytä, että Jacobs lähti selvästi tekemään puhtaammin viihteellistä hömppää. Lavasteet ja asut ovat taas oivalliset ja valaistusta hyödynnetään monissa kohtauksissa hienosti. Biisivalinnat jumputtavat jälleen toimivasti ja äänimaailma on muutenkin varsin hyvin rakennettu.

Yhteenveto: Magic Mike XXL on aika heikko ja väkisin väännetty jatko-osa mainiolle draamaelokuvalle. Ohuen ohut käsikirjoitus peruuttaa edellisleffan saavutuksia, jotta päähenkilö voidaan viskata takaisin tanssin pyörteisiin. Teksti on todella yhdentekevää hömppää, jonka ainoa pointti on johtaa hahmot kohti seuraavaa tanssiesitystä. Jos elokuvalta kaipaa vain lihaksikkaita miesvartaloita pyörimässä jumputtavan musiikin tahtiin, lopputulos voi tyydyttää, mutta jos ensimmäiseen leffaan tykästyi nimenomaan tarinan ja sen hahmojen kautta, tämä laiskempi suunta turhauttaa. Yhdessä kohtaa hahmoista yritetään saada jotain irti, mutta sekin osa jää aika vaisuksi. Tanssit ovat tälläkin kertaa taidokkaasti koreografioituja. Gregory Jacobsin ohjaus ei oikein vakuuta, mutta Steven Soderberghin kuvaus pysyy tyylikkäänä. Magic Mike XXL:stä löytyy omat onnistumisensa, mutta kokonaisuutena se on todella lattea ja yhdentekevä, puhtaasti rahan perässä tehty raina. Nyt jäänkin hieman jännittäen odottamaan, nouseeko kolmososa Magic Mike's Last Dance takaisin alkuperäisfilmin tasolle, Soderberghin astuessa takaisin puikkoihin, vai jatkuuko elokuvasarjan alamäki...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.1.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Magic Mike XXL, 2015, Warner Bros., Iron Horse Entertainment

Arvostelu: Magic Mike (2012)

MAGIC MIKE

Ohjaus: Steven Soderbergh
Pääosissa: Channing Tatum, Alex Pettyfer, Cody Horn, Matthew McConaughey, Olivia Munn, Joe Manganiello, Matt Bomer, Gabriel Iglesias, Adam Rodriguez, Kevin Nash, Mircea Monroe ja Betsy Brandt
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

Magic Mike perustuu löyhästi elokuvan päätähti Channing Tatumin kokemuksiin miesstripparina Tampassa, Floridassa, kun Tatum oli vasta 18-vuotias. Tatum oli pitkään halunnut kertoa kokemuksistaan elokuvan muodossa ja Reid Carolin ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Aluksi Tatum halusi ohjaajaksi Nicolas Winding Refnin, jonka Bronson-elokuva (2008) oli vakuuttanut Tatumin. Alun perin Refn suostui, mutta projekti ei edennyt tarpeeksi nopeasti ja hän jätti elokuvan. Tehdessään elokuvaa Haywire (2011), Tatum innostui elokuvan ohjaajasta Steven Soderberghistä ja tarjosi ideaansa hänelle. Soderbergh kiinnostui projektista ja kuvaukset käynnistyivät lopulta syyskuussa 2011. Magic Mike ilmestyi elokuvateattereihin kesäkuussa 2012. Elokuva oli suuri menestys, joka voitti kriitikotkin puolelleen. Itse en ole koskaan aiemmin katsonut Magic Mikea, eikä leffa ole minua ikinä pahemmin kiinnostanut. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on saamassa jo kolmannen osan, Magic Mike's Last Dance (2023), päätin vihdoin antaa leffoille mahdollisuuden. Hieman ennen joulua katsoinkin ensimmäisen Magic Miken.

Michael Lanella on unelmana tehdä mittatilaushuonekaluja rannoilta löytämistään esineistä, mutta bisnesidea ei tuota tulosta ja niinpä hän maksaa laskujaan esiintymällä miesstripparina, Magic Mikena floridalaisklubilla. Mike kohtaa nuoren Adamin, joka innostuu tämän ammatista ja Mikesta muodostuu Adamin stripparimentori.

Ennen näyttelijänuraansa Channing Tatum teki tosiaan töitä miesstripparina floridalaisessa yökerhossa ja Hollywoodiin päästyään hän paloi halusta kertoa tarinaansa tuolta ajalta. Tatum nähdäänkin elokuvan pääroolissa Michael Lanena, eli miesstrippari Magic Mikena. Strippaaminen ei kuitenkaan ole Mikelle mikään suuri elämäntehtävä ja intohimo, vaan pikemminkin omanlaisensa tapa maksaa laskut, samalla kun hän yrittää saada rakennettua omaa yritystään rannoilta keräämiensä tavaroiden muovaamisesta mittatilaushuonekaluiksi. Tatum istuu hyvin rooliinsa ja pääsee esittelemään niin kelpo näyttelijäntaitojaan draaman saralla kuin yhä takaraivoon iskostuneita tanssilahjojaan lavaesiintymisissä.

     Miken ohessa merkittävässä roolissa on myös Adam, jota näyttelee Alex Pettyfer ja joka kiinnostuu stripparihommista. Pettyfer suoriutuu mainiosti roolistaan aluksi epävarmana nuorena miehenä, joka kerää rohkeutta ja intoa lavaesiintymisillään. Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Adamin sisko Brooke (Cody Hern), Miken on-off -rakastaja Joanna (Olivia Munn), sekä strippiklubilla työskentelevät omistaja Dallas (Matthew McConaughey), DJ Tobias (Gabriel Iglesias), sekä tanssijat Big Dick Richie (Joe Manganiello), Ken (Matt Bomer), Tito (Adam Rodriguez) ja Tarzan (Kevin Nash). Myös sivunäyttelijät suoriutuvat passelisti osistaan, karismaattisen McConaugheyn tarjotessa elokuvan parhaan roolityön. Veijarimainen näyttelijä varastaa show'n aina ollessaan ruudulla ja jättää muut selvästi varjoonsa. Roolityöstä saa myös hyvän juomapelin aikaiseksi, missä täytyy ottaa huikka aina, kun McConaughey alkaa toistella sanaa "Alright".

Alright, alright, alright, mistäs sitä sitten lähtisi purkamaan Magic Mikea... Lähdetään vaikka siitä liikkeelle, että olin erittäin yllättynyt, että kyseessä onkin enemmänkin indiedraamaa muistuttava filmi kuin puhdas lihaksikkaita miesvartaloita esittävä musiikkivideomainen räpellys. Toki, kun minulle selvisi, että kameran takana häärää Steven Soderbergh, mm. Ocean's -trilogian (2001-2007) ohjaaja, arvelin, ettei mies olisi lähtenyt mukaan projektiin, jos se olisi ollut täysin sisällötön tekstiltään. Ilokseni olin tässä oikeassa. Siis älkää käsittäkö väärin, kyllä Magic Mike tarjoaa kosolti paljasta miespintaa kaikille sen tapittamista haluaville, mutta elokuva on paljon enemmänkin kuin pelkkiä tanssinumeroita vähäpukeisten esiintyjien kera.

On oiva ratkaisu, että elokuva kertoo samanaikaisesti Mikesta, joka pyrkii jättämään strippausbisneksen ja Adamista, joka taas päätyy mukaan alalle. Työtä tutkiskellaan toimivasti eri vinkkeleistä läpi leffan ja pohditaan myös kuinka erilainen "scene" miesstrippaaminen on naisstrippaamiseen verrattuna, jo lähtien yleisön erilaisesta mukanaolosta ja taustalla hyörivistä rahantakojista. Oman lisäyksensä tuo Adamin sisko Brooke, joka ei innostu veljensä uudesta ammatinvalinnasta. Elokuva onkin enemmän henkilökuvausta ja draamaa, ripauksella huumoriakin. Pääosin draamapuoli toimii, mutta mihinkään erityisen syvälle ei päästä kaivelemaan ja osittain elokuva tuntuu jäävän hieman pinnalliseksi. Kun kyse on Tatumin henkilökohtaisten taustojen kuvaamisesta, leffan voisi odottaa olevan intiimimpi. Tarina kantaa tarpeeksi hyvin läpi vajaan parin tunnin keston, mutta lopputekstien lähtiessä rullaamaan, päällimmäinen ajatukseni oli "täh, tuohonko tuo nyt jo loppui?"

Soderberghin ohjaus on herralle tuttuun tapaan oivallista, mutta erityistä säväytystä hän ei tällä kertaa tarjoa. Soderbergh toimii ominaiseen tapaansa myös kuvaajana ja leikkaajana, hoitaen ne tontit tällä kertaa paremmin. Rauhallinen kameratyöskentely toimii ja on hienoa, kuinka jotkut kohtaukset on saatu purkkiin yhdellä pitkällä otoksella. Tanssikohtauksissa villi meno syntyy yleisöä esittävistä naisista ja hyvistä koreografioista, eikä hektisestä kameraoperoinnista tai silppuleikkauksesta. Lavasteet ovat oivalliset ja strippaajien asut veikeät. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja tanssinumeroista jämähtää herkästi yksi jos toinenkin kappale jumputtamaan päässä leffan päätyttyä.

Yhteenveto: Magic Mike on kelpo draamaelokuva miesstrippauksella höystettynä. Lihaksikkaita miesvartaloita odottavat katsojat saavat kyllä, mitä tilaavat, mutta on hienoa, ettei leffa ole pelkkää paljasta pintaa ja siinä on ihan oikea tarinakin taustalla. Miesstrippausmaailmaa pohdiskellaan kiinnostavasti eri kanteilta, yhden hahmon pyrkiessä pois alalta ja toisen taas löydettyä koko bisneksen. Elokuvassa myös vertaillaan mies- ja naisstrippareiden alojen erilaisuuksia. Ihmisdraama on oivallisesti rakennettua, mutta homma jää lopulta hieman liian pinnalliseksi, kun ottaa huomioon, kuinka henkilökohtainen teos tämä on päätähti Channing Tatumille. Tanssikoreografiat ovat taidokkaasti toteutettuja ja niiden aikana soivista biiseistä jää luultavasti yksi jos toinenkin jumputtamaan päässä. Steven Soderberghin ohjaus on pätevää, muttei erityisen säväyttävää. Soderbergh suoriutuukin paremmin kuvaajana ja filmi on visuaalisesti tyylikkäästi tehty. Vaikka Magic Mike jäi loppupeleissä aika pinnalliseksi, elokuva onnistui yllättämään minut positiivisesti. Se on oikein kelpo leffa ja nyt odotan ihan mielenkiinnolla, onnistuuko jatko-osa Magic Mike XXL (2015) pitämään tasoa yllä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Magic Mike, 2012, Iron Horse Entertainment, Extension 765, St. Petersburg Clearwater Film Commission

Arvostelu: Rampage: Iso kohtaa isomman (Rampage - 2018)

RAMPAGE: ISO KOHTAA ISOMMAN

RAMPAGE

Ohjaus: Brad Peyton
Pääosissa: Dwayne Johnson, Naomie Harris, Jeffrey Dean Morgan, Malin Åkerman, Jake Lacy, P. J. Byrne, Joe Manganiello ja Demetrius Grosse
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Rampage, eli suomalaisittain hölmöltä kuulostava Rampage: Iso kohtaa isomman, perustuu samannimiseen videopeliin vuodelta 1986. Warner Bros. -yhtiö hankki pelin elokuvaoikeudet vuonna 2009 ja alkoi samantien työstämään filmiä. Elokuvan kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja nyt se saa vihdoin ensi-iltansa... eikä minua oikeastaan kiinnosta koko tekele. Kuulin koko hommasta ensimmäisen kerran, kun leffan traileri julkaistiin ja se näytti mielestäni niin typerältä, että kyseessä voisi olla koko vuoden urpoin elokuva. Ja siinä kohtaa, kun elokuvan suomenkieliseen nimeen otettiin mukaan filmin mainoslause "big meets bigger", en vain voinut ottaa leffaa enää millään lailla tosissaan. Pitihän minun silti kuitenkin nähdä elokuva ja yritin pysyä mahdollisimman avoimin mielin, kun menin katsomaan Rampage: Iso kohtaa isomman sen lehdistönäytökseen. Viihdyin kyllä ohjaaja Brad Peytonin ja päätähti Dwayne Johnsonin edellisen yhteistyöleffan, San Andreasin (2015) parissa, joten toivoin saman käyvän myös Rampage: Iso kohtaa isomman kanssa.

Villieläimiä suojelevan Davis Okoyen gorillaystävä George alkaa yllättäen kasvamaan suuremmaksi ja aggressiivisemmaksi. Riehuva jättigorilla ei ole kuitenkaan ainoa ongelma, sillä tuhoa ilmestyvät aiheuttamaan myös jättimäinen susi ja hirviömäinen krokotiili.

Elokuvan pääroolissa Davis Okoyena nähdään tosiaan Dwayne Johnson, joka sopii aika lailla täydellisesti rooliinsa tällaisessa leffassa. Aluksi Johnsonin lihaksikkuus ihmetyttää, kun hahmo vaikuttaisi pelkältä eläinrakkaalta tavikselta, mutta muskeleille on tietty annettu selitystä sillä, että Davis on ollut armeijan leivissä. Tällä selitetään myös se, miksi Davis osaa lentää helikopterilla ja käyttää aseita. Yritän tässä siis sanoa, että oli Johnsonin rooli mikä tahansa, hän tuppaa aina olemaan aika lailla täysin samanlainen joka leffassa. Eikä sillä hahmolla niin väliä, kunhan Johnson pääsee pullistelemaan hauiksiaan, heittämään hölmöjä vitsejä ja näyttämään coolilta. Eihän Johnson kummoinen näyttelijä ole, mutta löytyy hänestä tarpeeksi karismaa, jotta häntä jaksaa katsoa elokuvasta toiseen samassa roolissa.
     Davisin ei kuitenkaan tarvitse taistella jättieläimiä vastaan yksin, vaan hän saa mukaansa Naomie Harrisin esittämän tohtori Kate Caldwellin, joka tietää, mitä näille eläimille on käynyt. Hänen tehtävänsä on siis pääasiassa selittää asioita Davisille ja katsojille, sillä toimintakohtauksissa hänestä ei ole erityisemmin hyötyä. Tohtori Caldwell tuntuukin usein vain roikkuvan mukana, eikä Harris pääse koskaan näyttämään oikeita lahjojaan. Vaikka Harris onkin selkeästi Johnsonia lahjakkaampi näyttelijä, jää hän silti täysin Johnsonin varjoon läpi leffan.
     Muita hahmoja Rampagessa ovat mm. cowboy-henkinen agentti Russell (Jeffrey Dean Morgan), Davisin ystävä Nelson (P. J. Byrne), huipputehokas sotilas Burke (Joe Manganiello), sekä tympeä eversti Blake (Demetrius Grosse). Davisia ja tohtori Caldwellia lukuunottamatta elokuvalla on suuria vaikeuksia käsitellä hahmojaan. Uusia henkilöitä esitellään vähän väliä ja se tehdään niin, että heistä syntyy todella tärkeä vaikutelma. Etenkin sotilas Burken kohdalla esittely tehdään todella voimakkaasti, mutta hahmoa ei sitten hyödynnetäkään lähes lainkaan. Aivan kuin hänet olisi lisätty mukaan uusintakuvauksia varten. Agentti Russell taas on kirjoitettu aika kummallisesti, jolloin hänen muutoksensa tapahtuvat hieman liian äkillisesti. Jeffrey Dean Morgan sopii kyllä osaansa, mutta hahmo itsessään ei oikein toimi. Grosse on oiva valinta kylmän sotilasjohtajan rooliin, kun taas Byrne tuo ihan kelpo huumoria mukaan, miksi onkin harmi, että hänet unohdetaan aika nopeasti.
     Ja sitten ovat Malin Åkermanin ja Jake Lacyn näyttelemät Wydenin sisarukset, jotka johtavat Energyne-nimistä yhtiötä. En halua paljastaa hahmoista sen enempää, mutta sanon vain, että minä suorastaan vihasin heitä. En sen takia, mitä hahmot tekevät, vaan millaisiksi heidät on kirjoitettu. Åkermanin esittämä Claire on raivostuttava ämmä ja hän vetää roolin pahasti yli. Vielä pahempi on kuitenkin Lacyn roolityö Brett-veljenä, joka on jostain syystä tehty täydeksi tolloksi. Molemmat ylinäyttelevät ihan liikaa, mikä tekee heidän kohtauksistaan tuskallista katseltavaa ja koko leffan ajan toivoin, että jättimäiset eläimet repisivät heidät riekaleiksi.
     Ai niin, pitäähän niistä jättieläimistäkin puhua, etenkin George-apinasta, josta on onnistuneesti tehty kunnon hahmo. George ei ole pelkkä hirviö, vaan hänet pohjustetaan niin mainiosti, että katsojasta tuntuu oikeasti pahalta, kun hän alkaa muuttumaan. Olin yllättynyt, kun huomasin sääliväni digiapinaa, jota selvästi sattuu äkillinen kasvaminen. Davisin ja Georgen välille on myös luotu todella vahva yhteys, jolloin katsoja ei vain halua nähdä, kun jättigorilla tuhoaa kaupunkia. Katsoja haluaa nähdä, miten ihmeessä Davis ja tohtori Caldwell voivat pelastaa poloisen. Megasusi ja suurkrokotiili ovat sen sijaan pelkkiä hirviöhahmoja, joista katsoja ei välitä, mutta se ei todellakaan haittaa. Niistä kyllä tosin löytyy omat ongelmansa, mutta palataan siihen vähän myöhemmin...

Rampage: Iso kohtaa isomman ei onneksi ole niin kehno ja typerä elokuva kuin pelkäsin, mutta eihän sitä voi oikeasti hyväksi tai fiksuksi kutsua. Se onnistuu kuitenkin viihdyttämään tarpeeksi, jotta sitä voi pitää ihan kelpo hömppänä. Elokuva alkaa yllättävän jännittävästi, mikä saa katsojan heti mukaan tarinaan, vaikka jo prologi antaa vihjeitä leffan pöhköydestä. Sen jälkeen tapahtumia pohjustetaan tarvittavan onnistuneesti, vaikkakin hieman liian hidastempoisesti. Mielestäni elokuvalla kestää liian kauan käynnistyä kunnolla, mutta kun hirviöryminä vihdoin alkaa, vie filmi kunnolla mukanaan. Leffaan on saatu oivaa jännitettä mukaan ja suuri osa vitseistä saa ainakin hymähtämään. Hauskinta on, että Wydeneiden toimistoon on pistetty taustalle alkuperäinen "Rampage"-pelikone. Siistejä hetkiä on tarpeeksi, eivätkä tapahtumat ratkea liian helposti. Mukana on myös jonkinlaista sydäntä Davisin ja Georgen ystävyyden ansiosta, jolloin meininki ei äidy pelkäksi tuhoksi tuhon vuoksi.

Silti elokuvasta löytyy niitä selkeitä ongelmia. Ei minua se haittaa yhtään, kuinka hölmö leffan tarina on. Minua vain harmittaa, kuinka jotkut kohtaukset menevät täysin siitä, mistä aita on matalin, eivätkä edes yritä olla jotain mullistavaa omassa genressään. Ja minua tosiaan ärsyttää, miten useita hahmoja käsitellään elokuvassa. En koskaan odottanut Oscarin arvoisia suorituksia tai oikeasti kiehtovia henkilöitä, mutta se tapa, miten uusia henkilöitä vain esitellään aina, kun edellinen on käsitelty kiirehtien loppuun, on ärsyttävää. Elokuva ei myöskään löydä kunnon tasapainoa sille, onko se urpo sekamelska, jossa jättisusi osaa lentää ja suuryhtiötä voi johtaa täysin vajaaälyinen henkilö, vai onko se vakavasti otettava teos, jossa maailma täytyy pelastaa, ennen kuin kaikki kuolevat. Näiden lisäksi leffa myös jättää katsojan ihmettelemään jättieläimiin liittyviä asioita. Jos kerran George, susi ja krokotiili altistuvat täsmälleen samalla aineelle, miksi se vaikuttaa jokaiseen eri tavalla? Miksi eläimet kasvavat täysin eri kokoisiksi? Miksi krokotiili ja susi saavat supervoimat, mutta George on vain iso gorilla? En tiedä, eikä taida elokuvakaan tietää, kunhan tekijöillä on ollut hauskaa. Kieltämättä minullakin oli ihan hauskaa. Lopputuloksena on viihdyttävä paketti, muttei mitään sen ihmeellisempää.

Filmin on ohjannut Brad Peyton, jonka aiempi leffa San Andreas osoitti, että häneltä löytyy silmää katastrofielokuville. Tässä hän osoittaa sen jälleen, kun Chicagon talojen nuijiminen maan tasalle tuntuu ja näyttää hienolta. Ongelmat eivät johdukaan niinkään Peytonista, vaan Ryan Englen, Carlton Cusen, Ryan J. Condalin ja Adam Sztykielin käsikirjoituksesta. Jatkuvasti esiteltävät hahmot ja heidän heikko kehityksensä ei ole mitään verrattuna joihinkin repliikkeihin, joita elokuvassa kuullaan. Filmiin on kai yritetty ottaa mallia kasarin ja ysärin one-linereistä, mutta epäonnistuttu pahasti. Leikkauskin ontuu välillä ja jotkut toimintakohtaukset muuttuvat hieman sekaviksi liian nopean editoinnin takia. En myöskään tiedä, johtuiko se valaistuksesta vai 3D:stä, mutta yökohtaukset olivat niin pimeitä, että niistä oli vaikea saada selvää. Rampage: Iso kohtaa isomman on sentään kuvattu oivallisesti, minkä lisäksi sen visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa näyttävät. Jotkut asiat, kuten jättisusi, näyttävät selkeästi digitaalisilta, mutta monet muut jutut on saatu näyttämään uskottavilta. Georgeen on selvästi panostettu enemmän kuin muihin hirviöihin. Äänimaailma on aivan mahtava ja oli hienoa, miten leffateatterin penkit tärisivät hirviöiden karjaisujen ja sortuvien talojen päästämän metelin takia. Andrew Lockingtonin säveltämät musiikit sopivat hyvin elokuvaan, mutteivät jää mieleen.

Yhteenveto: Rampage: Iso kohtaa isomman on kaikessa hölmöydessään kelpo viihdettä, jonka jaksaa katsoa ainakin kerran. Kovin hyvästä elokuvasta ei ole kyse, mutta filmi tarjoaa tarpeeksi nauruja, hirviöitä, tuhoa ja jännitystä, jotta siitä voi jollain lailla pitää. Leffan pelastava tekijä on Davisin ja George-apinan välille luotu luja ystävyys, johon on saatu oikeaa sydäntä mukaan. Tämä saa katsojan paremmin mukaan leffaan ja saa antamaan anteeksi joitain umpityperiä repliikkejä, sekä leffan kehnoa tapaa käyttää hahmojaan. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan suunnilleen juuri niin hyvin kuin vain voivat, jos ylinäytteleviä Åkermania ja Lacya ei lasketa mukaan. Dwayne Johnson sopii pääosaan täydellisesti. Visuaalisesti leffa on tyylikästä katseltavaa, vaikka paikoitellen digitaalisuus puskee selkeästi esille. Rampage: Iso kohtaa isomman sopiikin parhaiten niille, jotka kaipaavat elokuvalta lähinnä siistejä juttuja, hirviöitä, efektejä ja toimintaa. Jos itse olisin kohderyhmää, eli vähän yli 10-vuotias poika, olisin varmasti todella innoissani leffasta. Itseäni hieman kummastuttaa, ettei lopputekstien jälkeen nähdä normiksi tullutta lisäkohtausta. Mielestäni filmi olisi kaivannut loppuun kohtauksen, jossa selviää, että hirviöitä onkin vielä lisää jossain. Kenties tekijät olivat epävarmoja siitä, menestyykö elokuva vai ei...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Rampage, 2018, Flynn Picture Company, New Line Cinema, Twisted Media, Wringley Pictures

Arvostelu: Smurfs: The Lost Village / Smurffit: Kadonnut kylä (2017)

SMURFS: THE LOST VILLAGE (2017)

SMURFFIT: KADONNUT KYLÄ

Ohjaus: Kelly Asbury
Pääosissa: Demi Lovato, Danny Pudi, Joe Manganiello, Jack McBrayer, Rainn Wilson, Mandy Patinkin, Julia Roberts, Ellie Kemper, Michelle Rodriguez ja Frank Welker
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Smurfs: The Lost Village, eli suomeksi Smurffit: Kadonnut kylä perustuu belgialaisen Pierre "Peyo" Culliford -nimisen piirtäjän luomiin smurffi-hahmoihin. Siniset, valkoisiin hattuihin ja housuihin pukeutuneet pienet olennot tekivät ensiesiintymisensä "Johan et Pirlouit" -sarjakuvassa ("Johannes ja Pirkale") vuonna 1958 ja saivat oman sarjakuvansa seuraavana vuonna. Hahmot nousivat suureen suosioon ja he ovatkin esiintyneet sarjakuvien lisäksi myös televisiosarjoissa, leluissa, peleissä ja tietty myös elokuvissa. Peyon kotimaassa Belgiassa tehtiin mm. animaatioleffat Les Aventures des Schtroumpfs (1965) ja La Flûte à Six Schtroumpfs (1976). Hahmot saavuttivat suuren suosion myös Yhdysvalloissa, kun vuonna 1981 alkoi animaatiosarja "The Smurfs". Vuonna 2011 elokuvateattereihin ilmestyi The Smurfs, jossa yhdisteltiin animaatiota ja oikeita näyttelijöitä. Leffa oli hitti, muttei kovin pidetty. Menestyksen myötä sille tehtiin jatko-osa The Smurfs 2 (2013), joka ei kuitenkaan menestynyt toivotusti ja sai murska-arviot. Elokuvalle oli tarkoitus tehdä vielä kolmas osa, mutta sitä ei toteutettukaan. Kaksi filmiä tehnyt Sony ei kuitenkaan luovuttanut, vaan päätti, että seuraavaksi olisi tiedossa täysin animoitu Smurffit-leffa. Aluksi animaation teko lähti liikkeelle nimellä "Get Smurfy", mutta se muuttui Smurfs: The Lost Villageksi, joka sai ensi-iltansa maaliskuussa 2017. Elokuva oli iso menestys, mutta kriitikot eivät olleet siitäkään vakuuttuneita. Itse en ole koskaan fanittanut Smurffeja, vaikka katsoinkin lapsena 1980-luvun animaatiosarjaa, kun se pyöri uusintana televisiossa. En käynyt katsomassa kahta näyteltyä The Smurfs -filmiä, sillä en ollut kuullut niistä mitään hyvää, mutta kun ensimmäinen osa tuli pari vuotta sitten televisiosta, päätin vilkaista sen. Se oli mielestäni kehno, enkä katsonut toista osaa. Minusta Smurffeja ei pitäisi tehdä näyteltynä, vaan pelkästään animaationa, joten ilahduin hieman kuullessani, että oli tulossa kokonaan animoitu Smurffi-elokuva. En odottanut leffalta paljoa, mutta ajattelin silti katsoa sen. Harmillisesti elokuvan lehdistönäytös oli vain suomeksi dubattu, eikä se tullut Suomen teatterilevitykseen lainkaan englanniksi, joten päätin odottaa siihen, että filmi ilmestyy vuokrattavaksi. Kun niin vihdoin tapahtui, kävin vuokraamassa Smurffit: Kadonneen kylän yhdessä Fifty Shades Darkerin (2017) kanssa (outo yhdistelmä, tiedän) ja katsoin sen.

Smurffikaverukset Smurffiina, Välkky, Patti ja Kömpelö lähtevät seikkailulle kiellettyyn metsään, varoittaakseen erilaisia smurffeja ilkeästä Velhosta. Hän aikoo nimittäin siepata kaikki smurffit, jotta voi kerätä niiden voimat ja tehdä itsestään maailman mahtavimman taikojan.

Smurffeilla on tunnetusti jokaisella oma erityislahjakkuutensa, eli jokainen on juuri tietynlainen. Välkky (Danny Pudi) on todella fiksu ja kekseliäs. Kömpelö (Jack McBrayer) on nimensä mukaisesti kömpelö, mikä aiheuttaa usein ongelmia. Patilla (Joe Manganiello) on isot lihakset ja hän kokee vahvuutensa olevan... noh, vahvuus. Smurffiina (Demi Lovato) ei tosin ole oikeastaan mitään tiettyä ja leffan aikana hän pohtiikin usein, mikä hänen tarkoituksensa on? Smurffiinalla vaikuttaa olevan kaveriporukasta eniten järkeä ja sydäntä, minkä lisäksi hän vaikuttaa enemmän oikealta persoonalta kuin hieman yksiulotteiset ystävänsä. Onneksi Kömpelö, Välkky ja Patti eivät kuitenkaan täysin ole nimiensä orjia ja jokaisesta löytyy vähän jotain muutakin. Jokaiselle nelikosta on annettu oivallisesti ruutuaikaa, jolloin katsoja välittää jokaisesta hahmosta ja heidän seikkailunsa muuttuu kiinnostavammaksi.
     Elokuvan pahis on ilkikurinen Velho (Rainn Wilson), joka on vuosia haaveillut smurffien nappaamisesta. Hän ei kuitenkaan koskaan löydä smurffeja, mikä ei ole ihme, sillä vaikka hän on hyvä taikomaan, ei hän ole älykkäimmästä päästä. Jopa hänen Rontti-kissansa (Frank Welker) osoittaa useasti olevansa fiksumpi, vaikkei koskaan puhukaan kunnolla. Rontti ei ole selkeä paha, mutta tottelee silti Velhon käskyjä ja auttaa tätä smurffien sieppaamisessa. Kaksikko on hauska ja he ovat juuri sopivan erilaiset, jotta heidän tiiminsä toimii läpi filmin. Velholla on myös toinen lemmikki, Monty-lintu (Dee Bradley Baker), joka omistajansa tavoin ei ole mikään järjenjättiläinen.
     Muita hahmoja leffassa ovat smurffikylän viisas ja vanha päällikkö Suursmurffi (Mandy Patinkin), joka toimii elokuvan kertojana; toisen smurffikylän johtaja Smurffipaju (Julia Roberts); kovista esittävä Smurffimyrsky (Michelle Rodriguez); sekä ärsyttävän energinen Smurffikukka (Ellie Kemper).

Smurffit: Kadonnut kylä on huima parannus vuoden 2011 The Smurfs -leffaan verrattuna. Kun mukana ei ole aitoja ihmisiä, vaan koko filmi on toteutettu animaationa, on sitä mukavampi katsoa, eikä se aiheuta samalla lailla myötähäpeää. Elokuvan lapsellisuus ei tunnu yhtä oudolta, kun kyseessä on animaatio, vaan se tuntuu täysin hyväksyttävältä. Harmillisesti paikoitellen teoksen tunnelmasta huomaa, että se on tehty lähestulkoon pelkille lapsikatsojille, eikä vanhempia ole mietitty melkein ollenkaan. Kyseessä ei siis ole kunnon koko perheen elokuva, kuten vaikkapa Walt Disneyn tai Pixarin teokset, jotka saattavat koskettaa aikuisia jopa enemmän kuin lapsia. Älykkyyttä tai oikeasti kiehtovia teemoja ei ole mukana, vaan elokuvassa vain mennään nopeatempoisesti eteenpäin, ja lapset voivat olla innoissaan, kun smurffikaverit kohtaavat erilaisia "vaaroja". Kuitenkin jos tätä vertaa viime vuoden Trollsiin (2016), joka oli vain lapsille tarkoitettua ylienergistä kohellusta, on Smurffit: Kadonnut kylä enemmän aikuisten mieleen. Tätä katsoessa ei nimittäin tunnu siltä kuin tyhmentyisi, kuten Trollsin aikana kävi.

Vauhtia elokuvassa tosiaan riittää, mutta se osaa onneksi myös rauhoittua tarpeen vaatiessa. Seikkailusta on saatu aikaan kiinnostavan mukaansatempaava ja viihdyttävä, jolloin sitä seuraa mielellään, vaikkei kovin kummoisesta kokonaisuudesta ole kyse. Elokuva jopa tarjoaa parit naurut, eikä aikuiskatsojaa haittaa, vaikka monet vitsit liittyvätkin pääasiassa toilailuun. Lapsille filmistä koituu varmasti paljon riemua. Mukana on hieman jopa sydäntä ja pientä koskettavuutta, joka voi toimia herkimmille katsojille. Minä en erityisemmin välittänyt itse kadonneesta kylästä ja sen asukeista, mutta ne sopivat tarpeeksi hyvin mukaan ja kuljettavat tarinaa eteenpäin. Tylsiä kohtia ei mukana ole, vaan Smurffit: Kadonnut kylä viihdyttää loppuun asti, jolloin siitä jää suurimmaksi osaksi positiivinen tunne. Mukana on kuitenkin pari rasittavaa hetkeä ja kliseisen tanssinumeron olisi voinut jättää kokonaan pois. Kyseessä ei ole mikään maailmaa mullistava elokuva, mutta tarpeeksi kelpo, jotta sen voisi katsoa sujuvasti toistekin ja sille voisi tehdä jatkoa.

Elokuva on animoitu erittäin mainiosti. Vaikkei mukana olekaan samalla lailla yksityiskohtia kuin Disneyn ja Pixarin leffoissa, on visuaalinen tyyli otettu alkuperäisistä sarjakuvista, jolloin sitä on entistä mukavampaa katsoa. Itse smurffit ovat aika tylsän näköisiä, mutta Velho näyttää hassulta ja hänen Rontti-kissansa on suloinen. Elokuva on todella värikäs, mistä pidin erittäin paljon. Äänimaailma leffassa on mainio. Musiikeista vastaa Christopher Lennertz, jonka sävellykset sopivat filmiin, mutteivät jää lainkaan mieleen. Sen sijaan mukaan otettu Meghan Tarinorin ärsyttävä kappale "I'm a Lady" saattaa jäädä jumputtamaan päähän, vaikkei sovikaan elokuvaan yhtään. Smurffit: Kadonneen kylän on ohjannut Kelly Asbury, joka aiemmin tehnyt lähinnä piirtäjän hommia, mutta on myös ohjannut animaatiot Spirit: Stallion of the Cimarron (2002), Shrek 2 (2004) ja Gnomeo & Juliet (2011). Tässä Asbury on tehnyt ihan kelpoa työtä, minkä lisäksi hän ääninäyttelee nopeasti nähtävää Utelias-smurffia.

Yhteenveto: Smurffit: Kadonnut kylä on viihdyttävä seikkailu, jota seuraa mielellään, mutta joka ei tarjoa sen ihmeellisempiä tunteita. Vauhtia ja hassuja tilanteita riittää lapsille, joille elokuvasta syntyy varmasti paljon iloa, mutta aikuiskatsojia ei ole mietitty kovin paljoa tekovaiheessa. Leffassa tapahtuu vähän väliä jotain, mutta se osaa onneksi myös rauhoittua tarpeen vaatiessa. Smurffikaverukset ovat oivallisen erilaisia toisistaan, jolloin heitä ei sekoita keskenään, ja heidän toilailujaan on huvittavaa katsoa. Myös tarinan pahis Velho on mainio, minkä lisäksi kissafanina olin innoissani söpöstä Rontti-katista. Visuaalisesti kyseessä on todella tyylikäs ja ihanan värikäs elokuva. Animointi on upeaa, vaikka itse smurffit ovatkin hieman tylsän näköisiä. Smurffit: Kadonnut kylä on hyvä tapa saada uusi sukupolvi innostumaan sinisistä olennoista ja se toimii luultavasti vanhoille smurffien ystäville, mutta muuten se voi jättää hieman kylmäksi. Se on kuitenkin huima parannus näyteltyyn versioon verrattuna ja kyllä sille voisi joskus tehdä jatkoa. Pidän todella paljon siitä, että vanhoista sarjakuvista tehdään 2000-luvulla uudelle sukupolvelle animaatioita, kuten The Adventures of Tintin: The Secret of the Unicorn (Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus - 2011), Astérix: Le Domaine des Dieux (Asterix: Jumaltenrannan nousu ja tuho - 2014) - jota ei harmillisesti löydy Suomessa alkuperäiskielellä - ja The Peanuts Movie (Tenavat-elokuva - 2015). Toivon, että seuraavaksi Yhdysvalloissa tehtäisiin animaatiot Morrisin luomasta "Lucky Luke" -westernsarjakuvasta (1946-) ja Bill Wattersonin "Calvin and Hobbesista" ("Lassi ja Leevi" - 1985-1995). Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Smurfs: The Lost Village, 2017, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Kerner Entertainment Company, LStar Capital, Wanda Pictures

Arvostelu: Spider-Man - Hämähäkkimies (Spider-Man - 2002)

SPIDER-MAN - HÄMÄHÄKKIMIES

SPIDER-MAN

Ohjaus: Sam Raimi
Pääosissa: Tobey Maguire, Willem Dafoe, Kirsten Dunst, James Franco, Cliff Robertson, Rosemary Harris ja J.K. Simmons
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12

Spider-Man - suomalaisittain Hämähäkkimies - on yksi ensimmäisistä hahmoista, jotka tutustuttivat minut supersankarien maailmaan ja Spider-Man onkin ehdottomasti yksi lempisankarihahmoistani. Muistan vielä, kun näin ensimmäisen kerran Spider-Man - Hämähäkkimiehen vuosia sitten ja minua pelotti Green Goblin, enkä pystynyt katsomaan elokuvaa täysin loppuun. Vuosien saatossa olen kuitenkin nähnyt Spider-Man - Hämähäkkimiehen ja sen jatko-osat useaan otteeseen. Huomasin hiljattain, että Sam Raimin Hämis-trilogian löytää Netflixistä, joten päätin pitkästä aikaa katsoa.

Peter Parker on hiljainen nörtti, joka unelmoi naapurin tytöstä, Mary Jane Watsonista. Luokkaretkellä Peteriä puree radioaktiivinen hämähäkki, mikä antaa hänelle yliluonnollisia kykyjä. Traagisen tapahtuman ja Peterin ystävän isän muuttuessa pahaksi, täytyy Peterin muuttua New Yorkin sankariksi, Spider-Maniksi.

Tobey Maguire on täydellinen valinta Peter Parkeriksi. Maguire näyttelee erinomaisesti samaistuttavaa nörttiteiniä, joka etsii itseään, sekä yrittää selvitä normaalin elämän vaikeuksista sankaruuden ohessa. Olen aina pitänyt tästä hahmosta niin paljon sen takia, että ilman maskiaan hän on kuin kuka tahansa nuori, eikä mikään miljonääri, supersotilas tai avaruusolio. Hän on toki älykkäämpi kuin moni muu, mutta pääasiassa hän on erittäin samaistuttava tyyppi. Peter on myös välillä hauskan nolo, etenkin yrittäessään puhua ihastukselleen. Valitettavasti Spider-Maniksi Maguire ei ole kaikkein osuvin vaihtoehto. Naamio päällä Maguiren muminasta ei välillä saa selvää. Hänen Spider-Maninsa ei myöskään ole samanlainen vitsiniekka kuin sarjakuvissa, vaikka onneksi hänelle on kirjoitettu muutamia huulenheittoja. Maguiren pienen tönkköyden sankarina antaa kuitenkin anteeksi, sillä hahmo on muuten aivan mahtavasti kirjoitettu ja hän saa katsojan sympatiat puolelleen ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.
     Kirsten Dunst esittää Peterin ihastusta Mary Janea ja sopii rooliinsa oikein hyvin. Hänenkin hahmonsa on mainiosti kirjoitettu ja hänestä löytyy hienosti useampia puolia. Valitettavasti toimintakohtauksissa hän muuttuu lähinnä perinteiseksi "neito pulassa" -hahmoksi, joka pitää jatkuvasti pelastaa.
     Willem Dafoe näyttelee elokuvan roistoa Norman Osbornia, eli Green Goblinia. Vaikka Dafoe ylinäyttelee parissa kohtaa, hän onnistuu ilmeillään kuvastamaan hahmon hulluutta. Kohtaus, jossa hän puhuu peilikuvalleen on yksi elokuvan parhaista. Dafoen ylinäyttelemisen voi selittää sillä, miten hahmo on kirjoitettu, sillä hänestä on tehty paikoitellen liiankin sarjakuvamainen karikatyyriroisto.
     Seth Rogenin kanssa tehdyistä kaverikomedioista tuttu James Franco esittää Normanin poikaa, eli Peterin ystävää Harry Osbornia. Franco sopii osaansa erittäin hyvin ja hänen ja Dafoen välille on saatu uskottava isä-poika -suhde.
     Ehdottomasti parasta antia näyttelijäkaartissa on J.K. Simmons, joka näyttelee J. Jonah Jamesonia, Daily Bugle -lehden päätoimittajaa, jolle Peter tekee töitä. Simmons varastaa shown jokaisessa kohtauksessaan ja tarjoaa useat naurut. Jamesonia pidetään pääasiassa sydämettömänä mulkvistina, mutta yhdessä lyhyessä kohtauksessa hän onneksi osoittaa välittävänsä muista.
     Mukana elokuvassa ovat myös Cliff Robertson ja Rosemary Harris, jotka esittävät Peterin Ben-setää ja May-tätiä. Elokuva ei harmillisesti koskaan selitä, miksi Peter asuu heidän luonaan, mutta he ovat silti toimivat sijaisvanhemmat. Ben-setä pääsee antamaan hienon puheen ja May-täti on erittäin herttainen hahmo. Molemmat näyttelijät tarjoavat nappisuoritukset.
     Elokuvassa nähdään myös Joe Manganiello Mary Janen idioottipoikaystävänä, ohjaaja Sam Raimin luottonäyttelijä Bruce "Ash" Campbell painijuontajana ja esimerkiksi Piiat-elokuvasta (The Help - 2011) tuttu Octavia Spencer painijoita listaavana naisena. Tarkkaavaisimmat katsojat voivat bongata Spider-Manin luoneen Stan Leen eräästä toimintakohtauksesta.

Spider-Man - Hämähäkkimiehen alussa hahmot esitellään nopeasti mutta tarkasti, jolloin jo ensimmäisen vartin aikana katsojilla on hyvä käsitys tärkeimmistä hahmoista. Ei aikaakaan, kun Peter jo saa voimansa ja Normanin koe menee mönkään, muuttaen hänet pahaksi. Sankarihommiin ei kuitenkaan heti päästä, mikä on toisaalta ihan hyvä, sillä kuten sanoin, Maguire on parempi Peterinä kuin Spider-Manina. Ensimmäinen puolisko on elokuvan parasta antia, kun Peter testailee voimiaan. Luvassa on paljon hauskoja hetkiä ja on kiinnostavaa nähdä, mikä ajaa hänet kaupungin suojelijaksi. Mukana on myös aitoa koskettavuutta, mikä toimii todella hyvin, koska hahmot ovat erinomaisesti pohjustettuja. Vaikka Peterin ihastus Mary Janeen on hieman siirappista, on se silti uskottavaa, sillä teini-iässä ihastukset ovat elämän isoin juttu. Ja koska Peter saa katsojat heti puolelleen, sitä vain toivoo koko leffan ajan, että Peter saisi voitettua rakkaansa sydämen.

Toinen puolikas elokuvasta on enemmän sitä supersankarikamaa. Mukaan tulee hyvin selkeää sarjakuvahenkeä, mikä voi aluksi tuntua hassulta realistisien draamakohtausten jälkeen. Green Goblin on tosiaan hyvin sarjakuvamainen konna ja hänen kanssaan käydyt taistelut ovatkin lähinnä puhdasta viihdettä. Parissa kohtaa elokuva muuttuu kuitenkin yllättävän synkäksi ja etenkin lopputaistelu tuntuu hieman eri leffalta, sillä se on niin vakava. Vaikka välillä eri tunnelmat eivät täysin yhdistykään, pidin silti todella paljon sarjakuvamaisesta hengestä. Elokuvahan perustuu sarjakuvaan, joten tottakai sen kuuluu tuntua sarjakuvamaiselta! Toimintakohtauksiin on saatu hyvää jännitystäkin mukaan ja jopa pientä brutaaliutta. Ehdoton suosikkihetkeni on, kun Spider-Man väistelee Green Goblinin sirkkelilennokkeja palavassa rakennuksessa! Täydellinen kohtaus joka kerralla! Joistain ongelmistaan ja epätasapainoisesta tunnelmastaan huolimatta kyseessä on kuitenkin loistavaa supersankariviihdettä, johon on onnistuttu tuomaan myös syvällisyyksiä mm. Ben-sedän hienon puheen kautta. Muistakaa kaikki: Suuri voima tuo suuren vastuun!

Visuaalisesti elokuva on kuitenkin alkanut kärsiä vuosien saatossa. Monet kohtaukset, joissa Spider-Man sinkoilee seittiensä varassa tai Green Goblin lentää kiiturillaan, näyttävät nykypäivänä selkeästi digitaalisilta. Kun Peter kiipeää seinää pitkin ensimmäistä kertaa, voi helposti sanoa, että se on kuvattu maata vasten, kamera käännettynä sivuttain, mutta kohtaus toimii tästä huolimatta mahtavasti. Kiipeilyä edeltävät lähikuvat Peterin sormiin ilmestyvistä piikeistä näyttävät edelleen aika ällöltä. Kuvaus on hienosti toteutettu läpi leffan ja mukana on joitain hauskoja leikkauksia. Spider-Manin asu on tyylikäs ja suoraan sarjakuvan sivuilta repäisty, mutta Green Goblin näyttää hieman hölmöltä Power Rangers -asussaan. Elokuvan lavasteet ovat kuitenkin hienoja, varsinkin vanhat rauniot, joissa osa lopputaistelusta käydään. Ohjaaja Sam Raimi on Spider-Manien lisäksi parhaiten tunnettu kauhuelokuvistaan. Hän on ohjannut muun muassa Evil Dead -elokuvat (1981-1992) ja Drag Me To Hellin (2009). Tässä hän on tuonut hieman kauhuhenkeä mukaan pariin kohtaukseen. Danny Elfmanin musiikki sopii erittäin hyvin elokuvaan ja varsinkin tunnusmusiikki toimii hienosti toteutettujen alkutekstien aikana.

Yhteenveto: Spider-Man - Hämähäkkimies on loistava supersankarielokuva, johon on hienosti napattu aitoa sarjakuvamaista henkeä. Siinä on kehnot puolensa, kuten hieman yliampuva roisto, tunnelman äkillinen vaihtuminen ja ettei Maguire ihan täysin vakuuta seittisinkona. Maguire on kuitenkin täydellinen Peter Parkerina ja hänen hahmonsa on kirjoitettu upeasti. Simmons, Harris ja Robertson ovat erinomaisia rooleissaan ja Dunst, Franco ja Dafoe ovat myös todella hyviä. Elokuvan ensimmäinen puolisko on hauska mutta myös koskettava ja toinen puolisko onkin sitten puhtaampaa supersankariviihdettä. Tämä - ja X-Men (2000) - avasi hienosti tien supersankarielokuville, joten täytyy olla kiitollinen tästä leffasta ja Sam Raimin tekemästä työstä. Jos siis tykkäät sarjakuvista ja supersankareista, niin katso tämä elokuva ja sen jatko-osat, sillä tulet mitä luultavammin innostumaan. Katson trilogian seuraavat osat tässä tulevien päivien aikana ja arvostelen nekin. Spider-Man - Hämähäkkimies on mahtava aloitus sarjalle! Jännä juttu muuten, että Marvel Studios ei saa edes mainita nimellä joitain hahmoja, jotka yhtiön kuuluisi omistaa, mutta tässä elokuvassa on ihan okei mainita Superman, joka on kilpailevan yrityksen hahmo...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.1.2016 - Muokattu 4.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.spiderman-films.wikia.com
Spider-Man, 2002, Columbia Pictures